Meri-Kustu, tuomiokirkon suntio, kanteli puita kirkkoon kirkon
eteisessä olevasta pitkästä puuarkusta. Oli kiperä marraskuun
pakkanen, oikea häkäräilma, kostea ja pureva. Kustun henki huurusi,
ja hänen vanha tupakkayskänsä pani kivisen eteisen kajahtelemaan.
Tällainen ilma oli oikein ärsyttävä. Sai panna kaiken taitonsa
liikkeelle estääkseen idänpuoleista ovensuukamiinia savustamasta.
Piispalla oli arat silmät, ne eivät sietäneet niin savunhituistakaan.
Sen Meri-Kustu tiesi eikä hän halunnut, että tuomiorovasti olisi
tullut taas "juttelemaan" jumalanpalveluksen päätyttyä. Se
"jutteleminen" alkoi nimittäin aina samalla tavalla: "Siellä on
nyt taas sellainen häkäräpakkanen." "Joo." (Hiilihanko kolahti
kamiiniin.) "Se on kumma, kun se juonittelee tällaisella ilmalla."
"Joo." (Kamiinin luukunsarana vingahti, ja hehkuva ahjo punasi
tuomiorovastin lempeät kasvot.) "Sillä on tuolla meidän piispalla
vähän aranlaiset silmät." "Joo." (Hiilihangon varsi rämisi luukun
reunoja vasten, ja satoja tulikärpäsiä tanssi ympäri kamiinia
työntäen liikoja, tiellä olevia tovereitaan avoimesta luukusta
kirkkoon, -- jossa ne hätääntyneinä sammua tupsahtivat.) -- Niin se
kävi aina. Se alkoi häkäräpakkasella ja päättyi piispan silmiin.
Kovin ne olivatkin heikot ne piispan silmät. Kummako se, kun oli
lukenut niin paljon, koko Raamatun läpi ja vielä muuta lisäksi.
Meri-Kustu ymmärsi sen varsin hyvin. Hän oli kerran Lontoossa laivan
maatessa telakassa paikattavana ryhtynyt lukemaan Raamattua läpi,
mutta ei ollut ehtinyt pitemmälle kuin Noakin viinimäkeen, kun jo oli
täytynyt lopettaa. Niin oli ruvennut silmiä pakottamaan. Jotakin oli
pitänyt yrittää ajan kuluksi, sillä Meri-Kustu ei ollut niitä miehiä,
joiden aika kului maissa. Mutta sillä kertaa hän oli saanut päähänsä
lähteä "kaupunkia katselemaan". Ja senhän arvasi, mihin siellä
joutui: ensimmäinen merimieskapakka oli kyllin houkutteleva, ja hän
oli mennyt sisään ja tilannut ryypyn. Se oli maistunut hyvälle,
ja hän oli tilannut toisen. Olipa siinä samassa pöydässä istunut
ruotsalainen jungmanni, ja ennen pitkää heistä oli tullut ystävät. He
olivat tilanneet vuoron perään ja kilistäneet, mutta ykskaks oli sopu
loppunut. Oli syntynyt väittely, kummatko olivat parempia merimiehiä,
suomalaisetko vai ruotsalaiset. Jungmanni oli kehunut ruotsalaisia,
Meri-Kustu suomalaisia, Siitä oli syntynyt tappelu, johon onneksi
poliisi oli kerinnyt väliin. Meri-Kustu oli saanut viettää yönsä
poliisiputkassa ja vasta aamulla päässyt laivalleen. -- Hän siis
tiesi kokemuksesta, että paljosta lukemisesta saattoi helposti saada
silmänsä aroiksi.
Noakin viinimäki oli tuottanut hänelle paljon pilkkaa toverien
taholta. Siitäkös oli riittänyt juttua, kun viiletettiin pasaatissa,
eikä miehillä ollut muuta työtä kuin laverrella aikansa kuluksi.
Meri-Kustua se oli lopuksi ruvennut hermostuttamaan. Hän oli kerran
Valparaisossa mennyt metodistikappeliin, ja sielläkös oli pappi pahus
saarnannut Noakin viinimäestä! Aivan kuin hänelle! "Himo viettelee
viisaan ja hurskaankin." Niinkuin hän ei olisi sitä tiennyt. - Hän
oli lähtenyt kesken saarnan pois. Siitä alkaen hän ei ollut kirkkojen
ovia avannut, vaikka ulkomaalaisissa kirkoissa käynti oli ennen ollut
hänen mielityötään. Ei, hänestä ne olivat ruvenneet haiskahtamaan
poliisiputkalle kaikki tyynni. Häneltä olisi jäänyt hakematta tämä
suntionvirkakin, jos ei tuomiorovasti olisi niin kovin yllyttänyt.
Mutta ennenkuin hän oli uskaltanut hakemuksensa jättää, oli hän
ottanut selvän, ettei yksikään saarnateksti vain puhunut Noakin
viinimäestä. Ja sitä varten hänen oli täytynyt selata läpi koko
evankeliumikirja.
Meri-Kustu heitti puut kamiinin vieressä olevaan puuarkkuun ja
avasi varovasti kamiinin luukun. Siitä ryöpsähti savua sisään. Hän
lupsautti luukun äkkiä kiinni. Tulisi se poika edes auttamaan puiden
kantamisessa. Kustu palasi eteiseen ja ryhtyi latomaan puutaakkaa
syliinsä. Silloin kuului portailta jalankapsetta, ja nuorekas ääni
huusi:
-- Huomenta, Meri-Kustu! Mitenkäs teillä lämpiää?
Se oli Janne Flykt, joka seisoi siinä punoittavin poskin, silmät
säteilevinä.
-- Huomenta! Jopa sinä tulit. Minä jo tässä kaipasin.
-- Satuin nukahtamaan vähän pitempään.
Janne latoi puusylyksen käsivarrelleen ja asteli Kustun perässä
kirkkoon.
-- Ohoh, onpa savustanut taas!
-- Joo. Heti kun tulee häkäräpakkanen, niin se savustaa.
Kustu avasi kamiinin luukun, mutta savua tuprahti sisään valtavana
ryöppynä.
-- Tässä saa ottaa taas tunnolleen piispan silmät, murisi hän lyöden
luukun kiinni.
Janne Flykt tunsi jutun ja riensi selittämään:
-- Piispa on matkalla, meni eilen junalla. Satuin asemalle ja näin.
Janne Flykt sai kiitollisen silmäyksen. Ei tarvinnutkaan pelätä, että
tuomiorovasti tulisi "juttelemaan".
-- Mutta kuulkaahan, Kustu. Pannaan ovi auki ja koetaan eikö kamiini
rupea vetämään.
Janne Flykt riensi ovelle ja avasi sen. Se oli oiva tuuma. Kamiini
sai heti paremman vedon ja sieti hetken päästä avata luukkuakin
mielin määrin.
-- Se on vain tämä yksi junkkari, joka ei tahdo vetää häkäräilmalla,
selitti Kustu hyvillään. -- Tulehan illalla meille, niin opetan
sinulle, miten paavin pappi messuaa.
Janne Flyktin silmät säteilivät. Hän rakasti laulua ja soittoa
intohimoisesti. Varsinkin messut ja koraalit olivat hänen
lempikappaleitaan. Ja Meri-Kustulla niitä oli lukematon joukko.
Hän oli kulkenut kaiken maailman kirkot, osasi engelskat, saksat
ja latinat, ja hänen mielityönään oli esittää Jannen-Flyktille
eri maiden veisuuta. Ja sitäkös oli hauska kuulla! Sanoja hän ei
tietysti niinkään oppinut, mutta ne sävelet, -- ne tarttuivat
korvaan kertakuulolta, ja niihinkös oli hauska sovittaa omatekoisia
värssyjä. Isoäidin kamari kaikui aamusta iltaan pyhistä sävelistä.
"Tuues Peet-ruus", messusi paavi, ja Lontoossa lauloi kirkkokööri:
"Je-ruu-salem, Je-ruusalem, sehooli silti jees" ... -- Yksinpä
tuollainen mitätön viisunpalakin muuttui kokonaan toiseksi
sisällöltään, kun se sai hengellisen sävelen. Se muodostui aivan
uudeksi lauluksi, joka loihti esiin outoja satumaailmoita,
kuljetti ulkomaat, meret ja mantereet, johti sisälle juhlallisiin,
puolihämäriin temppeleihin, paljon suurempiin ja kauniimpiin
kuin kotikaupungin tuomiokirkko. Janne oli kerran istuskellut
laivalaiturilla ja katsellut, kuinka pieni "Ilo" tulla tuksutti
ulkosatamasta, vetäen perässään tervaveneitä. Auringonsäteet olivat
kimallelleet sen messinkipeitteisestä höyrykattilasta. Siitä oli heti
syntynyt runo:
Ilo-laiva ihanasti
saapuu satamahan.
Höyrypannu kiiltävä
kuin kantti ristirahan.
Se oli tuntunut vähän lapselliselta. Mutta annapa kun sille pantiin
englantilaisen hengellisen laulun sävel, niin sen sisältö oli
muuttunut: siitä oli tullut virsi! Tuo pieni höyryvene oli vaihtunut
ikuisuuden purreksi, joka tuksuttaa taivaalliseen satamaan. Se on
täynnä onnellisia ihmisiä, joiden kasvot säteilevät taivaallista
maallenousupaikkaa lähestyttäessä. Siellä on itse Isä-Jumala
laivalaiturilla vastassa, mukanaan joukko enkeleitä, joilla on
käsissä pienet kultaiset korit, täynnä mitä ihanimpia marjoja. "Ilo"
laskettaa rantaan, ja Jumala tulee tervehtimään koneenkäyttäjää.
"Onpa teillä puhdasta täällä! Ei rasvanpilkkua näy." Koneenkäyttäjä
kuuntelee kirkkaus kasvoillaan ja sanoo: "Niin, me käytämmekin
parasta putspumaadaa." "Se on oikein!" sanoo Jumala ja sivelee
höyrypannun kylkeä. "Paras laji on aina parasta, ja Nikkinenhän
tietää, ettemme me täällä hyväksy mitään puolinaista." Niin tarttuu
Jumala koneenkäyttäjä Nikkistä käteen ja johtaa hänet maihin,
samoinkuin perämiehen ja matkustajat. Mutta enkelit sirkuttavat
rannalla: "Isä, pääsemmekö taas vähän ajelemaan?" "Näin puhdasta
laivaa ei meillä ole ollut pitkään aikaan." "Viimeisessä, joka
tuli rantaan, rasvasimme siipemme!" Jumala hymyilee lempeästi ja
virkkaa "No, sama se. Nikkinen saa mennä ajeluttamaan, mutta älkää
viipykö kauan." -- Ja niin he menevät, tyhjennettyään ensin koriensa
sisällön onnellisten matkustajain syliin, -- menevät ja heiluttelevat
kultaisia korejaan sekä huutelevat "Me tuomme marjoja Kirkkauden
saaresta päivälliseksi!"... Isä-Jumala hymyilee lempeästi ja
saattelee matkustajat kultaiseen kartanoon...
Janne Flykt seisoi kuorissa ja katseli alttaritaulua. Se kuvasi
Kristuksen kirkastusta. Siellä seisoi Vapahtaja kirkastusvuorella
valkohohtoisena, rinnallaan Mooses ja Elias. Apostolit olivat
langenneet maahan ja varjostivat kädellä silmiään. Tuota
alttaritaulua hän oli katsellut monen monta kertaa, aina siitä asti,
kun hän ensi kerran oli isoäidin kanssa kirkossa käynyt. Se kertoi
hänelle niin paljon, tuo alttaritaulu. Joka kerta aina jotakin
uutta. -- Janne Flykt mietti, kuinka omituiselta mahtoi kerran
tuntua saada noiden miesten polvella taivaassa kiikkua. Osasikohan
Mooses "köröttää kirkkoon", niinkuin Leinosen Konsta, jolla oli niin
tavattoman vahvat sääret? Hän, Janne Flykt olisi silloin tietysti
liian suuri sellaiseen leikkiin. Mutta pikku Jamua, velivainajaa,
Mooseksen kyllä sopisi köröttää. Hänellä olisi muuta tekemistä tuon
valkopartaisen miehen kanssa. Hän haluaisi ensinnäkin tietää, mistä
kivestä Mooses oli valmistanut lakitaulunsa. Oliko hänellä ollut
oikeaa maalia, kun hän kirjoitti käskyt niihin? Ja sitten: eikö
häntä sentään ollut hiukan pelottanut, kun Jumala jylisi vuorella
niin että se vapisi? Ja sitten vielä: olivatko Israelin lapset
koskaan seinärahalla? -- Kyllä oli kerran hauska kuulla heidän
kertovan muistojaan! Sillä varmaan taivaassakin iltasilla juteltiin
vanhoista asioista, niinkuin Leinosen pirtissä, Konstan kertoessa
merimatkoistaan. Eikä jutteleminen tietystikään menisi ilman pientä
leikinvälkettä. Jumala haastelisi niistä ajoista, jolloin Mooses
oli hänen luonaan Siionin vuorella. Kaikki kuuntelisivat vakavina,
kunnes Jumala äkkiä sanoisi: "Mutta se minua nauratti, kun tuo Mooses
löi lakitaulut rikki! Ja sellainen työ kun sillä niissä oli ollut!
Antaapa äijärievun rehkiä", ajattelin minä. "Se on hänelle kutiksi."
-- Janne, käypä katsomassa sakariston kamiinia, huusi Meri-Kustu
kirkon perältä.
Janne havahtui unelmistaan. Hän oli taas unohtunut mielikuviinsa.
Alttaritaulu oli ihmeellinen. Se antoi niin paljon ajattelemisen
aihetta. Hän riensi sakaristoon.
Kamiinilla ei ollut mitään hätää. Hän lisäsi puuta siihen ja rupesi
katselemaan ympärilleen.
Siinä oli seinällä suuria ruskeita kaappeja. Perällä seisoi
pieni alttari hopeisine kynttiläjalkoineen. Kamiinin vieressä
oli kassakaappi ja keskellä lattiaa iso pöytä, ympärillä tukevia
nahkaselkäisiä tuoleja. Janne istui suurimpaan niistä ja oli samassa
pastori Skarp, kaupungin kappalainen.
"Ai, ai, kuinka falskisti se Kandelin taas soittaa! Se nyt on ihme
ja kumma, ettei se opi tangentteja tuntemaan! Matti, annapa tänne
virsikirja." (Janne näki hengessään Matti-vahtimestarin ojentavan
hänelle paksun kultasyrjäisen virsikirjan.) "Mikä se nyt onkaan? Sata
seitsemänkymmentäseitsemän. Mistä se Kandelin on tuon sävelen saanut?
Ähhäh!"
Vahtimestari avaa sakariston oven: tuomiorovasti on lähdössä
alttarille. "Dalin, kuule, kappa on vinossa! Mitenkä se Matti
taas noin huolimattomasti?" (Matti rientää oikaisemaan kappaa, ja
sakariston ovi on koko ajan auki.) Sisään tulvivat urkujen sävelet.
Tuomiorovasti astuu kirkkoon. Urkujen ääni vaikenee. Kappalainen
Skarp naputtelee kynänvarrella pöytään. Mutta kun kirkosta kuuluu
tuomiorovastin messu, lentää kynänvarsi hänen kädestään, ja taas
alkaa entinen ähkiminen: "Ähhäh! Ei ole äijäkään äänessä tänään! Mikä
se kaikki pilaa? Tuo häkäräpakkanenko?"
Janne rupesi äkkiä nauramaan. -- Sai kai sakaristossa nauraa?
-- Mikä se Jannea naurattaa?
Meri-Kustu seisoi sakariston ovella ja muhoili ystävällisesti.
-- Muistin Skarpin pastoria ja rupesi niin naurattamaan.
-- Jaa, jaa. Tänään on pastori taas kärtyisellä päällä. kun on
tällainen häkäräpakkanen. Kaikki on vinossa, kapasta urkuihin asti.
Janne nauroi niin että sakaristo raikui.
-- Minä muistin sen teidän kertomuksenne, kun Skarpin pastori
toruskelee Kandelinia huonosta soitosta.
-- Meri-Kustu, saako sakaristossa nauraa? Janne oli käynyt yht'äkkiä
totiseksi.
Meri-Kustu katsoi häneen kummissaan. Se oli sellainen omituinen,
selittämätön poika tämä Janne Flykt. Aivan erilainen kuin toiset.
Sille pojalle ei voinut koskaan suuttua.
-- Saapa sentään, vastasi hän ja siirsi mälliä poskessaan. -- Nauraa
se välistä tuomiorovastikin ... Skarpin pastorille.
-- Mutta kirkossa ei naureta?
-- Ei, eipä tietysti.
Se oli selvä. Vaikka eiköhän Jumalaa sentään toisinaan naurattanut,
kun leipuri Luukela nukkui keskellä saarnaa. Tahi jos ei vielä
silloin, niin ainakin silloin, kun Matti-vahtimestari tönäsi häntä
sivumennessään. Se oli tietysti vahinko, vaikka mestari Luukela
ei sitä sinä pitänyt. Hän heräsi ja kynsi korvallistaan, valmiina
mörähtämään oppipojalle, jona hän unenpöpperöissään vahtimestaria
piti. Mutta kun hän kuuli pastori Skarpin äänen saarnatuolista,
selvisi hänelle tietysti heti, missä oli. Hän suoristausi ja rupesi
kuuntelemaan, puhuiko pastori Skarp nyt leivästä. Sillä kun tämä otti
toisinaan esimerkkejä happamattomasta ja happamasta leivästä, oli
mestari Luukela tullut siihen käsitykseen, ettei pastori Skarpista
olisi ollut leipuriksi. Hän olisi sotkenut taikinat sekaisin. Juuri
varmaan!
Tuomiokirkon tornissa läppäsi pienempi kello yhdeksän perättäistä
lyöntiä. Sitten se rupesi heilumaan ja vyörytti malmisen äänensä yli
heräävän pienen piispankaupungin. Se oli ensimmäinen aamusoitto.
-- Nyt minä lähden kotona käymään, Meri-Kustu, sanoi Janne Flykt. --
Ennätän syödä ja pestä silmät, ja sitten isoäidin kanssa kirkkoon!
Janne pyörähti sakaristosta ulos ja asteli reippaasti ovelle.