Oikeastaan ei Janne Flykt ollut sen jumalisempi kuin muutkaan
laitakaupungin pojat, mutta siitä huolimatta kutsuttiin häntä
aivan yleisesti "Kirkko-Janneksi". Hän istui tosin joka sunnuntai
isoäitinsä kanssa tuomiokirkossa jumalanpalveluksessa, mutta sen ei
olisi luullut yksistään tuota liikanimeä aiheuttaneen: siellähän kävi
monta muutakin naapurin poikaa. Ehkä siihen sittenkin oli lähimpänä
syynä se, että Janne oli keksinyt tuomiokirkon eteläpuoleisen
nurkkauksen erinomaiseksi seinärahanlyöntipaikaksi. Vaikka olikin
laitakaupunkilainen, uskalsi hän siirtyä sinne tovereineen, kun
yleisesti käytännössä olevat pelialueet kaupungin laidalla olivat
liiaksi täynnä lanttien iskijöitä. Sillä tavallisesti kävi niin,
että kun Janne Flykt Tervon Kallen ja Lassilan Gideonin kanssa
saapui Laitakadun nurkkaukseen ja huomasi Kallion Pikku-Matin talon
seinustan viimeistä tuumaa myöten "Laidan" poikien valtaamaksi, sanoi
hän ujostelemattomaan tapaansa tovereilleen:
-- Pojat, tuomiokirkolle!
Ja niin he läksivät kilisyttäen penninrahoja housuntaskuissaan,
toisten huutaessa haukkumasanoja heidän jälkeensä.
Mikä erinomainen paikka tuo tuomiokirkon etelänpuoleinen nurkkaus!
Siellä oli kerrassaan leuto olo, alla kaunis hietikko, yllä
lämpimästi lekottava aurinko. Se olisi valanut suloisen raukeuden
jäseniin, jollei jännittävä peli olisi pitänyt mieliä vireissä. --
Ja se seinä! Semmoista ei ollut koko kaupungissa. Siitä ei tarvinnut
hakea oksan paikkoja: se oli niin sopusuhtaisen kimmoisa, että siitä
oppi lyömään aivan yhtä tasaisesti joka kerran. Tuntui kuin olisivat
vuosisataiset urkujen säveleet hioneet sen niin sopusuhtaiseksi:
penninraha ei mistään kohti kimmonnut edeltäpäin aavistamattomasti.
Eikä siinä yksikään päässyt toistansa liiaksi kynimään. Sillä kun
käsi tottui lyömään suhteellisen kovasti, sai jokainen vuorostaan
tappionsa takaisin. Vuoron perään he siis poimivat toistensa
lantteja: aina ylti vaaksa, -- ja niin he lopettivat melkein yhtä
rikkaina joka kerta. Sillä se että Lassilan Gideonilla oli pari
penniä vähemmän kuin alkaessaan, -- tahi että nuo rahat helisivät
Janne Flyktin taskussa, ei saanut riitaa aikaan toverusten kesken.
Tuomiokirkko puolusti paikkaansa rakkauden temppelinä yksin
seinärahalla-olossakin.
Ainoastaan silloin kun Lassilan Gideon sanoi tavallisen "saakelinsa",
nosti erimielisyys päätään. Silloin näet lakkasi penninrahojen kilinä
Kirkko-Jannen housuntaskussa, Hän osoitti juhlallisena tuomiokirkon
kaari-ikkunaa:
-- Pojat, tässä ei kirota!
Eikä Lassilan Gideon kironnut sen enempää. Hänkin ymmärsi, että tämä
paikka oli sentään vähän toista kuin Kallion Pikku-Matin rakennuksen
seinusta.
Ihanteellinen paikka! Täällä ei kukaan avannut ikkunaa ja ärjäissyt:
"Pojan veitikat! Pois minun seinustaltani!" Sillä jos Isä-Jumala
katselikin tuomiokirkon ikkunasta, ei hän alentunut Kallion
Pikku-Matin osaa näyttelemään. Hän vain hymyili ja nyökäytteli
tyytyväisenä päätään.
Ja niinhän hänen sopikin. Sillä eikös ollutkin Janne Flykt kerran
selittänyt, että taivaassakin löivät pojat seinärahaa, oikein
kultaisilla penneillä naksuttelivat. Ja Isä-Jumala hymyili ja katseli
päältä.
Aurinko paistoi niin suloisen raukaisevasti, kirkkopuiston puut
olivat kuin horroksiin vaipuneet, ilma oli tyyni ja taivas pilvetön.
Tuomiokirkon kiviseinä hohti kuumuutta, mutta pojat eivät siitä
välittäneet, -- he löivät seinärahaa silmät loistaen. Mutta tänään
ei kirkonseinä ollutkaan yhtä puolueeton kuin ennen: sen kimmoisuus
tuntui kasvavan hetki hetkeltä, ja Lassilan Gideon löi säännöllisesti
liian kauas. Se oli hänelle luonnollisesti samaa kuin sula tappio,
sillä heti hänen jälkeensä oli Janne Flyktin vuoro ja hän löi
tietysti niskaan, ja -- penni meni. Gideon yritti uudestaan, mutta
samalla seurauksella. Tervon Kallen penni kiilteli hiekassa niin
houkuttelevana. Gideon löi, mutta hänen kätensä vapisi: -- penni
lensi yli. Tuli taas Jannen vuoro. Hän silmäsi Tervolan Kallen
penniä, ja hänen silmistään saattoi jo lukea: "mennyttä"; ja niin
kävikin. Janne poimi pennin taskuunsa, ryhtyen itsetietoisen
näköisenä tavoittamaan etempänä kiiluvaa Gideonin penniä. Naks! Penni
lensi melkein toisen viereen ja katosi Janne Flyktin taskuun.
Lassilan Gideonia rupesi hermostuttamaan. Hän otti uuden rahan ja
yritti taas. Mutta kun sekin hävisi Janne Flyktin taskuun, ei hän
enää muistanut paikan pyhyyttä, vaan napsautti tulemaan:
-- Saakeli!
Mutta silloin muuttui Kirkko-Jannen hahmo. Häneen tuli jotakin
papillista. Nostaen sormensa kaari-ikkunaa kohti hän lausui:
-- Pojat, tässä ei kirota!
Eikä Lassilan Gideon kironnut toista kertaa.
Peli jatkui. Gideoninkin käsi rupesi jo tottumaan, ja vaikka hän
ei saanutkaan tappioitaan takaisin, eivät ne ainakaan kasvaneet.
Janne poimi edelleenkin molemmilta, mutta Lassilan Gideonkin poimi
vuorostaan takaisin. Entinen sopu ja yksimielisyys palasi. Isä-Jumala
katseli taas niin lempeästi kaari-ikkunasta ja nyökytteli päätään.
Tuomiokirkko oli jälleen osoittanut olevansa rakkauden temppeli.
-- Mutta kukas tuolta tulee?
Se oli Tervon Kalle, joka sen suhautti tovereilleen juuri kun hän
nappasi Janne Flyktin pennin taskuunsa.
Pojat kääntyivät katsomaan.
Kirkkopuiston käytävää asteli keski-ikäinen mies, ruskea huopahattu
päässä, ruokokeppi kädessä. Pojat katselivat hattua, katselivat
keppiä ja sitten toisiaan: heidän katseensa ilmaisivat täydellistä
yksimielisyyttä.
-- Piispa!
Niin, se oli piispa. Hän sieltä käveli ruskeassa huopahatussaan,
jonka koko kaupunki tunsi. Se oli sellainen hattu, jommoista ei ollut
muilla kuin pormestarilla; siinä oli nimittäin rivi pieniä ilmareikiä
yläosassa ja nauhan liitos takana. Pormestarin hatusta sen erotti
värinsä puolesta, sillä hänen oli musta.
Pojat katselivat toisiaan ja heidän katseistaan saattoi lukea saman
ajatuksen: pakoon! Mutta Janne Flyktin silmät räpähyttivät pari
kertaa. Häneen tuli taas jotakin papillista, joka ihmeellisesti
rauhoitti toisia. He jäivät paikoilleen.
Piispa pysähtyi poikien kohdalle, jotka sukkelasti tempasivat lakit
päästään. Heistä näytti, että piispa oli Isä Jumalan kanssa eri
uskossa, mikäli se koski seinärahalla oloa.
-- Päivää! Mitäs ne pojat tässä?
Gideon ja Kalle katsoivat Janneen. Heidän mielestään puhuminen kuului
hänelle.
Janne katseli piispaa silmiin ja kumarsi.
-- Me olemme -- seinärahalla.
Tervon Kalle ja Lassilan Gideon hätääntyivät. He olivat nyt aivan
varmoja, ettei piispa ollut samassa uskossa kuin hänen taivaallinen
esimiehensä.
-- Seinärahalla?
Pojat eivät hiiskahtaneetkaan. Penninrahatkin olivat aivan hiljaa
housuntaskuissa.
Piispa katseli poikia, hänen silmistään kurkisteli hyvätuuli,
hyvätuuli hypähti kasvoille, värähdytti poskia ja pani suun
mutruilemaan hymynväreissä.
-- Vai seinärahalla! No kuka teistä voittaa?
Pojat huoahtivat helpoituksesta. Nyt eivät Gideon ja Kalle enää
epäilleet, että taivaassakin oltiin seinärahalla. He vastasivat
yhteen ääneen:
-- Me voitamme kaikki!
-- Vai kaikki. No sehän on hyvä. Pelatkaa sitten vain kauniisti.
-- Joo, kauniisti me pelaammekin ... emme me riitele ... emmekä
kiroile.
Piispa meni. Pojat katselivat ihmeissään toisiaan. Tämähän oli
kuin satua! Tuntui kuin olisi itse Isä-Jumala antanut heille
suusanallisen luvan seinärahanlyöntiin tuomiokirkon etelänpuoleisessa
nurkkauksessa. Tulkoonpa nyt Krekula, se vääräsäärinen poliisi heitä
pois ajamaan! Heillä oli piispan lupa.
Janne Flykt innostui. Hän tunsi ihmeellistä hengen voimaa.
Papillisuus, joka silloin tällöin oli pilkahtanut esiin Gideonin
kiroillessa, valtasi nyt hänet kokonaan.
-- Pojat, sanoi hän vakuuttavasti ja kouraisi taskuaan niin että
penninrahat kilisivät, -- me emme pelaa koskaan muualla kuin tässä.
Tämä on meidän pelipaikkamme. Meillä on piispan lupa!
-- Emme koskaan!
Mutta yhtä seikkaa eivät pojat olleet ottaneet huomioon.
Poliisi Krekula, joka oli kiertänyt pormestarin talon, oli ehtinyt
parahiksi kuulemaan viimeisen innokkaan vakuutuksen. Hän pyyhkäisi
hikeä otsaltaan ja harppasi poikia kohti niin paljon kuin hänen
käyrät säärensä sallivat. Pojat olivat niin innostuksensa vallassa,
etteivät huomanneet Krekulaa, ennenkuin tämä seisoi aivan heidän
takanaan.
-- Vai niin, veitikat, te olette taas täällä!
Hän yritti tarttua lähinnä seisovaa Gideonia niskasta, mutta tämä
väisti hypähtämällä pari askelta syrjään.
Poliisi Krekula hämmästyi ensi kerran elämässään: Laidan pojat eivät
lähteneet pakoon!
Hänellä oli hyvin väärät sääret eikä hän tavallisesti saanut ketään
kiinni suoralla pelillä. Juopuneetkin tekivät hänelle alinomaista
kiusaa, ja se tietysti kävi suuresti hänen kunnialleen. Hän oli
kaupungin ainoa järjestyksenvalvoja ja hän tunsi arvonsa. Senpävuoksi
lääkitsikin hän loukattua kunniantuntoaan hiipimällä Laidan poikien
pelipaikoille ja säikähdyttämällä nämä mahtavalla karjaisulla
karkuun. Hän nautti katsellessaan poikien koipien vilinää, ja hänen
nautintonsa tuli kaksinkertaiseksi, jos hänen ei tarvinnut vaivata
omiaan.
-- Jaaha! Nytpä minä kerrankin sain teidät kiinni!
Krekula teki uuden yrityksen, mutta pojat olivat varuillaan. Näkikö
hän unta: Laidan pojat uskalsivat häntä ärsyttää!
Hän korjasi sapelinkanniketta. Se oli merkki, että hän oli hämillään.
Lempo soi! Hän näyttää poikaviikareille. Mutta silloin avasi Janne
Flykt suunsa:
-- Meillä on piispan lupa!
Krekula ällistyi. Hänen pienet punaiset särjensilmänsä räpyttivät
tiheään. Oliko poika hullu?
-- Mitä sinä sanot?
-- Meillä on piispan lupa, kertasi Janne Flykt, katsoen poliisiin
puoleksi säälien puoleksi halveksien.
Nyt tuli Krekulakin tajuihinsa.
-- Piispan lupa! hönkäisi hän. -- Valehtelet, heittiö!
Väärät sääret lähtivät liikkeelle. Seuraavassa tuokiossa uhkasi
Jannea poliisin karvainen koura.
Mutta Janne Flykt ei ollutkaan hätäpoikia. Hän suoristihe ja katsoi
poliisia tuimasti silmiin.
-- Jos ei Krekula usko, niin tuollahan piispa menee, -- Kalle, juokse
piispan jälkeen ja pyydä häntä palaamaan.
Kalle lähti. Krekula ei ollut koskaan ollut niin kiusallisessa
tilanteessa, ei edes silloinkaan, kun muuan todistaja oikeudessa
oli kertonut nähneensä hänet kiipeämässä muutaman vanhanpiian
ikkunasta sisään, -- vanhanpiian, josta sittemmin tosin tuli hänen
vaimonsa. Sillä kertaa oli tuntunut ilkeältä, kun pormestari oli
silmiään siristäen kysynyt: "Mitä se Krekula siellä?" Mutta tämä
oli vielä pahempaa, saada niskaansa piispa, joka oli pormestarin
kanssa huonoissa väleissä sen jälkeen kuin tuomiokirkkoon oli
muutamana syysyönä murtauduttu. Piispa oli moittinut kaupungin
järjestysvaltaa mitättömäksi, ja siitä oli luonnollisesti Krekula
saanut suurimman osan. Vaikka olisihan piispan pitänyt tietää, ettei
hänellä, konstaapeli Krekulalla, ollut yöpassivuoroja muulloin kuin
markkina-aikoina. Krekula ei olisi yhtään halunnut joutua tekemisiin
piispan kanssa. Hän tunsi itsensä voitetuksi.
-- Hei, kuule, älä mene! huusi hän Tervon Kallelle, joka jo oli hyvän
matkan päässä.
-- Kuulkaahan, pojat, toimesi hän, kun Kalle Tervo oli palannut, --
se on nyt sillä lailla, että jos lupaatte olla siivolla, niin saatte
pelata, mutta jos tappelette ja pidätte rähinää, niin -- minä puhun
pormestarille.
Krekula korjasi sapelinkannikettaan. Asema oli pelastettu. Hän oli
hyvillään.
-- Siivolla ollaan, sanoi Janne Flykt, ja hänen sinisissä silmissään
välähti veitikka. Tämä päivä oli oikea voittojen päivä: piispa ja
poliisi!
Krekula lähti. Pojat katselivat iloisina toisiaan. Mutta heti kun
järjestyksenvalvoja oli hävinnyt nurkan taakse, remahti tuomiokirkon
etelänpuoleisessa nurkkauksessa vallaton nauru. Koko kirkkopuisto
nauroi, katu nauroi, vastakkaisella puolen oleva vanha puutalo
nauroi, ja itse jykevä, harmaja tuomiokirkkokin muhoili.
-- Hei, pojat, piispa ja poliisi! Se on enemmän kuin sadan napin
kilpajuoksu! hihkaisi Janne Flykt.
-- Siitä kannattaa kertoa Laidalla.
-- Tuomiokirkko on meidän! Eläköön!
-- Eläköön!
Peli alkoi uudestaan. Ja sitä iloista pulinaa kelpasi kuunnella.
"Naks! naks!" pani tuomiokirkon seinä. "Se oli minun omaisuuttani!"
sanoi Janne Flykt. "Takaisin vanha pesäraha!" rehenteli Lassilan
Gideon, pistäen pennin taskuunsa. "Ensimmäiset voitot ovat koiran
voittoja!" kehuskeli Tervon Kalle. Hän venytti vaaksaansa, niin että
sorminivelet rusahtelivat. "Kil! kil!" kilahteli housuntaskuissa.
Toverusten kiiltoreunaiset pennit vierailivat toistensa luona noin
pikapäiten vain. "Kas niin, se on kaunista peliä!" sanoi vanha
tuomiokirkko. "Rakkaudessa ja sovinnossa vain."
Kun aurinko aleni, ja kirkkopuiston puut heräsivät horroksistaan,
palasi kolme toverusta tyytyväisinä Laidalle. Heitä nauratti, kun
he kulkivat Kallion Pikku-Matin rakennuksen ohi. Janne Flyktin
olisi tehnyt mieli laskea, montako oksaa oli Matin talon kolmessa
ensimmäisessä kivijalkahirressä, mutta hän heitti sen toiseen kertaan.