Emilie ja Kaarlo Bergbomin viime aika ja kuolema.
Kun puhutaan raskaan työpäivän päättymisestä -- tarkotettakoon sitte
yhtä ainoata päivää taikka pitempää aikaa -- niin yhtyy siihen
välittömästi mielikuva rauhallisesta, "hyvin ansaitusta" levosta.
Bergbom-sisarukset olivat niin täydellisesti kuluttaneet voimansa ja
aikansa, ettei heillä enää ollut kumpaistakaan jälellä edes sen verran
mitä lepoon olisi tarvittu, vaan oli heidän edessään se työ -- jota
kansa sanoo kovimmaksi -- kuolema. Ihmeellisesti he olivat kestäneet
viimeisenkin näytäntökauden vaivat ja koettelemukset, niin ettei
pieninkään osa heidän tehtävistään jäänyt kesken. Ja kumminkin oli
tämäkin aika ollut tavattomassa määrässä voimia kysyvä. Sillä puhumatta
siitä että teatterin johto aina oli yhtä työläs, oli heillä sen ohella
kannettavana synkän ajan masentava paino ja alituiset jobin viestit,
joiden salamantapainen, kaamea valo salli mitata kansallisen sekasorron
ja turmion pimennot. Kirjeessään Betty Elfvingille (ks edellä) Emilie
on julkilausunut mitä hän tähän aikaan tunsi, ja sanomattakin tiedämme,
ettei Kaarlon mielentila saattanut olla valoisampi. Kun sitte 6 p.
helmik. tapahtui prokuraattorin murha, tuo kauhea rikos, jossa
kansalaisten keskinäinen vaino saavutti verisen huippunsa, niin se
erään omaisen kirjeen mukaan koski Kaarloon niin syvästi, "että oikein
pelkäsimme, ettei hän enää koskaan toipuisi". Kaksi kuukautta
myöhemmin, 6 p. huhtik., kohtasi sisaruksia se suru, että heidän 87:ttä
vuotta käyvä tätinsä, rva Sofie Sanmark, kuoli. Tietenkään tapahtuma ei
ollut odottamaton, mutta silti se oli järkyttävä, sillä hän oli
kolmantena heidän kanssaan asunut samassa huoneustossa ja viimeiseen
asti -- sen todistavat hänen kirjeensä Betty Elfvingille, joista
viimeinen on helmikuun keskivaiheilta -- harvinaisen virkeillä hengen
voimilla, ymmärtämyksellä ja sydämellisellä myötätunnolla seurannut
heidän jokapäiväistä ahkeroimistaan. Toiselta puolen tuotti sentään se
lämmin, vilpitön tunnustus ja rakkaus, jota heille osotettiin
erojaisjuhlassa, sisaruksille suurta iloa ja tyytyväisyyttä.[81] Niin,
he kestivät loppuun saakka, mutta miten he olivat elinvoimansa
tyhjentäneet, sitä ei kukaan aavistanut.
Oli ollut aika, jolloin Kaarlo, ajatellessaan eroa johtajatoimestaan,
oli huolella miettinyt toimeentuloansa. Nyt kun ero todella oli
käsissä, hän kai siihen katsoen oli levollisempi; mutta toiset
ajattelivat hänen puolestaan. Toukokuun lopulla kerrottiin senaatin
päättäneen ehdottaa hänelle 3,000 mkan ylimääräisen eläkkeen
samansuuruisen, elinkautisen eläkkeen lisäksi, jota hän jo ennen oli
nauttinut. Näin olisi hänen toimeentulonsa ollut turvattu, semminkin
kun hän tietysti edelleen olisi asunut yhdessä sisarensa kanssa, jolla
oli kolmelta taholta eläke (isänsä jälkeen, hypoteekkiyhdistyksestä ja
teatterin eläkekassasta) kultakin 1,200 mk. Yhteensä olisi sisaruksilla
siis ollut noin 10,000 mk vuodessa. Tästä puhuttiin ystävien kesken ja
oltiin tyytyväisiä, että heidän elämänsä ehtoo näyttäytyi niin
turvalliseksi. Mutta, niinkuin jo sanoimme, sisarusten voimat ja aika
olivat lopussa. Emilie, joka vuosista huolimatta tähän saakka oli ollut
terveempi, oli ensimäisenä menevä, ja hänestä on siis ensin kerrottava.
Kun Emilie palasi tuolta surulliselta ulkomaanmatkalta, jolla hän
ajoittain aivan yksin oli hoitanut sairasta veljeänsä, oli hän
nähtävästi vanhentunut. Hänen työintonsa oli kyllä entisellään, mutta
olennoltaan ja puheeltaan hän oli hermostuneempi. Emilian päivänä,
19/5, kävivät ystävät tapansa mukaan häntä onnittelemassa, aavistamatta
että usea heistä silloin näki hänet viimeisen kerran. Kun sitten 25/5
Seurahuoneella oli päivälliset B. F. Godenhjelmille ja hänen
rouvalleen, jotka tänä keväänä erosivat perustamansa, suomalaisen
tyttökoulun johdosta, tulivat Bergbom-sisaruksetkin sinne, vaikka
molemmat varhain palasivat kotia -- erittäinkin Emilie syvästi
loukkaantuneena siitä, ettei tässäkään juhlassa, jossa kuitenkin eri
puolueihin kuuluvia oli läsnä, eräs puhuja ollut voinut olla ajan
tapaan tuomitsematta toisin ajattelevia. Mutta Z. Topeliuksen
hautapatsaan paljastuksessa Emilietä ei enää näkynyt, eikä myöskään
viimeisessä näytännössä saman päivän iltana, vaan levisi miehestä
mieheen sanoma, että hän oli pahoin sairastunut.
Edellisenä iltana (sunnuntaina 28/5) klo 6 oli johtokunnan kokous rva
af Heurlinin huoneustossa, ja siihen Emilie otti osaa tehdäkseen selkoa
ja tiliä viimeisistä hänen hoidossaan olleista asioista. Silloin hän
puhui paljon ulkonaisesti näyttäen olevan entisellään, mutta hän sanoi
että hän ei ollut terve ja että hän ei voinut tulla saapuville
teatterin puvuston inventeeraukseen. Kokouksen jälkeen Emilie kuitenkin
lähti teatteriin, jossa oli tavallinen näytäntö, mutta palasi kohta, ja
yöllä hän sai vaikean, pitkällisen sydämenkouristuskohtauksen. Jo
ennenkin oli hänellä ollut pari samantapaista kohtausta, mutta ne
olivat pian menneet ohi; nyt kutsuttiin lääkäri, ja hän selitti taudin
syyksi sydänsuonten kalkkiutumisen.
Emme ota kuvataksemme niitä kärsimyksiä, jotka tuskallinen tauti tuotti
sairaalle. Riittänee sanoa, että häiriintyneen sydämentoiminnan
aiheuttamiin tuskiin ja hengenahdistuskohtauksiin liittyi ääretön
hermoston levottomuus, joka esti sairaan saamasta lepoa ja rauhaa,
mutta että alussa silloin tällöin sattui helpompiakin hetkiä ja päiviä,
vaikkei parantumisesta ollut puhettakaan. Kesäkuulla päätettiin viedä
sairas Takaharjulle, toivossa että ilmanalan muutos jotakin
vaikuttaisi, mutta jo kahden viikon päästä hänet oli tuotava takaisin
Helsinkiin. Sen jälkeen ajateltiin, että täydellinen eristäyminen ehkä
olisi hyväksi, ja sairas muutettiin diakonissalaitokseen, mutta
ainoastaan kymmenen päivää hän siellä oli. Sittemmin häntä hoidettiin
yhtä mittaa kotona. Tuskat ja levottomuus saattoivat joskus yltyä
ajatusten häiriöksi, hourailemiseksi, ja silloin huomattiin
katkonaisista sanoista, kuinka valtiolliset olot ja niiden aiheuttamat
kuvittelut häntä vaivasivat. Niin oli varsinkin laita ennen Takaharjun
matkaa, mutta myöhemmin kesällä hän näytti niistä vapautuneen. Että
muutoin Emilie sairasvuoteellakin oli sama kuin ennen, siitä voi
todistuksena mainita hänen hyvästijättönsä Ida Aalbergille.
Taiteilijatar kävi näet kesäkuun alussa sairaan luona kiittämässä häntä
kaikesta ja sanomassa hänelle hyvästi. Silloin oli Emilie pannut hänen
sydämelleen velvollisuuden käyttää suurta taidettaan kansansa hyväksi,
muistaa että hän oli suomalainen. Elokuun lopulla sairas oli eräänä
päivänä pyytänyt, että V. Lounasmaa kutsuttaisiin hänen luoksensa.
Tälle hän oli puhunut yhteisestä työstä kansallisen asian,
suomalaisuuden hyväksi. "Kyllä olemme työtä tehneet", hän oli sanonut,
"ja hyvää työtä olemme koettaneet tehdä!" ja hän lausui viimeisen
hyvästinsä vanhalle ystävälle ja työtoverille. Omia harrastuksiansa
mainitessaan Emilie oli sanonut olevansa iloinen, ettei kukaan ollut
kärsinyt hänen eikä teatterin tähden. Näillä sanoilla hän tarkotti
teatterin velkoja, jotka muinoin olivat niin raskaasti painaneet häntä,
että se aika, jolloin hänen Kaarlon kanssa yksin oli täytynyt niistä
vastata, eli hänen muistissaan vaikeampana kuin kaikki mitä hän muuten
oli vaivoja ja kärsimyksiä läpikäynyt. Muita ihmisiä kohtaan hän oli
ollut ylen suopea ja anteeksiantavainen, ja monesti hän oli varottanut
omaisiaan ankarasti arvostelemasta kanssaihmisiään, pahaa puhumasta
kenestäkään. Vihdoin oli Kaarlon kohtalo usein hänen mielessään. Eikä
ihme, olipa hän kerran äitinä hoitanut tätä nuorempaa veljeään, sitte
sisarena, työtoverina, ystävänä avustanut häntä hänen elämäntyössään,
ja jälleen -- itse 70-vuotiaana -- hoitanut häntä kovan taudin aikana.
Oliko ihme, että hän kuolinvuoteellaankin huolehti veljestä, joka jäi
elämään hänen jälkeensä, mutta jonka terveys oli murtunut, niin että
hän enemmän kuin koskaan oli sisarellisen, äidillisen hoidon tarpeessa,
jota hän oli tottunut saamaan hänen kädestään!
Syyskuulla tauti muuttui vähemmän tuskalliseksi, mutta silloin
olivatkin sekä ruumiin- että sielunvoimat niin vähissä, että sairas
vain silloin tällöin tunsi ympärillään olevat. Viimeisen kerran se
tapahtui sunnuntaina, neljättä vuorokautta ennen kuolemaa. Torstaina 28
p. syysk. klo 4 aamulla Emilie Bergbom rauhallisesti veti viimeisen
hengähdyksensä.
Hautajaiset olivat tiistaina 3 p. lokak., ja moniääninen ja kaunis oli
rakkauden, kiitollisuuden ja kaipauksen tunnustus, joka niissä
julkilausuttiin. Ennen kodista lähtöä kokoontuivat sinne sukulaiset ja
joukko ystäviä. Betty Elfving oli tätä hetkeä varten sepittänyt
virrentapaisen runon, "Toivon että sun nähdä viel' saan", jonka
"Vuokkoset" lauloivat nti Anna Sarlinin johdolla. Sen jälkeen toinen,
Therese Hahlin johtama naiskuoro lauloi Paciuksen säveltämän Z.
Topeliuksen "Fridsböner i aftonens lugn". Itse hautajaistoimitus
tapahtui läheisessä Vanhassa kirkossa, jonka kuori oli laitettu
vihreäksi lehdoksi. Avajaissanoissaan tri Paavo Snellman (Virkkunen)
muistutti, miten Emilie Bergbom oli kasvanut ympäristössä, johon
kansamme suurmiehet olivat kotiutuneet, miten hän oli elänyt rikasta,
kirkasta henkielämää, miten hänen elämänsä alusta loppuun oli ollut
sydämenihmisen elämää, uhrautuvaa rakkaudenelämää, joka kaikkialle,
missä hän liikkui, säteili lämpöä ja osanottoa, ja puhuja lisäsi siihen
huomautuksen: missä näin kirkasta elämätä eletään, siinä on aina
olemassa henkistä heimolaisuutta hänen kanssaan, joka sanoi, minkä
teitte yhdelle näistä pienimmistä, sen teitte minullekin.
Ruumiinsiunauksen jälkeen laulettiin Robert Kajanuksen johdolla
Mozartin Requiemista värisyttävä "Lacrymosa dies illa". Ensimäinen
seppele, "Emilie Bergbomin ikirakkaalle muistolle" pyhitetty, joka
laskettiin arkulle, oli Kansallisteatterin johtokunnan, ja lausui
O. E. Tudeer sen puolesta:
"Mitä Emilie Bergbom oli Suomen kansallisteatterille, se on helpompi
tuntea, kuin sanoin lausua. Olihan hän, kuten runoilija kerran on
lausunut, Suomalaisen teatterin sydän. Hänessä eli, samoin kuin hänen
veljessään, se rakkauden voima, joka kykenee suurta luomaan kansalle ja
ihmiskunnalle. Suomen kauniina kevätaikana he loivat -- niinkuin näytti
tyhjästä -- suomalaisen näyttämötaiteen, suomalaisen teatterin.
Uskollisena työtoverina Emilie Bergbom seisoi veljensä rinnalla;
rikkaan sivistyksensä, kirkkaan älynsä, ihmeellisen tarmonsa, kaikki
hän pani suurelle tehtävälle alttiiksi; ja hän otti hartioillensa
raskaimmat huolet, nuo loppumattomat arkihuolet, suuret ja pienet,
joita kansallisen taidelaitoksen luominen ja hoito vaativat. Ja
masentumatta, iloisin, rohkein mielin hän kesti kaikki, tukalimmissakin
oloissa. Sillä suuri rakkaus loi valonsa okaiselle tielle.
"Kirkkaina välkkyivät hänen edessään taiteen korkeimmat ihanteet,
korkealle hän asetti pyrkimystensä päämäärän, mutta samalla hänen
rikkaan sydämensä myötätuntoisuutta riitti kaikille, jotka olivat
työssä osallisina: hänen hellä huolenpitonsa ei ulottunut ainoastaan
varsinaisten taiteilijain taajenevaan parveen, se ulottui nuorimpaan
oppilaaseen ja kaikkiin niihin moniin, joiden kätten työ on teatterille
tarpeellinen ja joita yleisö ei näe. Siksi hän voi teatterista tehdä
_kodin_.
"Suomen sivistyshistoriassa Emilie Bergbomin nimi tulee läheisesti
liittymään niihin merkkimiehiin, jotka ovat lausuneet Suomen
kansallisen kehityksen syntysanat.
"Taide ei ollut hänestä mikään hurmaava pilvilinna, joka leijailee
kaukana erillään harmaasta todellisuudesta. Hän näki, samoin kuin
Runeberg, elämää suurena kokonaisuutena, jossa ei ole jyrkkiä aitauksia
eri elämän-ilmausten välillä, ei juopaa todellisuuden ja taiteen
välillä, -- vaan kaikki on saman orgaanisen elinyhteyden sopusointuista
pyrkimystä valoa kohti. Siksi se taidelaitos, jossa hän oli kodin
haltijana, voi olla ja pysyä niin läheisessä yhteydessä Suomen kansan
elämän kanssa; siksi siinä tuntui sen sydämen tykytys, ja siksi se on
tullut tälle kansalle niin rakkaaksi. Elämä on kehitystä; toivomme,
että draamallinen taide meillä pääsee vastedeskin yhä korkeammalle
kehittymään. Mutta hartaasti se sukupolvi, joka on nähnyt Suomen
kansallisteatterin nuoruudenajat, toivoo että siinä aina säilyisi se
puhdas, lämmin, korkeimpia ihanteita ja isänmaata palveleva henki, jota
Emilie Bergbom siinä piti vireillä.
"Siunattuna hänen muistonsa elää!"
Toinen seppele oli Kansallisteatterin näyttelijäkunnan. Sen laskivat
Kirsti Suonio ja Benjamin Leino, joka lausui runon, mihin hän itse oli
pukenut omat ja toveriensa tunteet. Otamme tähän vain alku- ja
loppusäkeet:
Tuvastamme tuohus sammui,
päivä pirtistä pakeni! --
Ei nyt ukset ulvahtele,
siltalaudat lausahtele
tuon on tuttumme tulosta,
emon kultaisen kulusta.
-- -- -- -- --
-- -- -- -- --
Kiitos sulle neuvoistasi,
kiitos kasvatuksestasi,
kiitos uhrauksistasi,
kiitos kaikesta hyvästä,
kaunihista, kallihista,
mit olet meille antanunna,
emomme jalo, ylevä,
tytär suuri Suomi-äidin!
Muita seppeleitä emme mainitse; sanomme vaan, että kaikki toistivat
samoja, kaikille yhteisiä tunteita. Eikä niistä eronnut Maila
Talvionkaan, kun hän innostunein sanoin ylisti niiden onnea, jotka
niinkuin vainaja olivat mukana Suomen aamua luomassa -- "Heitä
onnellisia! He olivat eheitä, he antoivat itsensä kokonaan. -- Heissä
oli uskoa, uskoa, joka vuoria siirtää ja tyhjästä luo. -- Heitä
onnellisia! He kärsivät ja taistelivat, mutta he astuivat taistelusta
voittajina!"
Hauta oli avattu vainajan vanhempien haudan viereen vanhan
luterilaisen hautausmaan eteläisellä sivustalla, ja siihen laskettiin
Ylioppilaskunnan laulajien laulaessa Suomen aamuajan jalo tytär
"nukkumaan alla kukkaisen kunnahan".
Emilie Bergbom eli neljä kuukautta sen jälkeen, kun hän oli teatterista
eronnut, Kaarlolle oli suotu kaksi kertaa neljä kuukautta. Mutta mitä
siitä, kun toiminta oli päättynyt eikä ollut voimaa ryhtyä mihinkään
uuteen! Kumminkin hän saattoi vapaasti liikkua, samalla kun hän
tavallisella osanotolla seurasi ajan tapahtumia. Itsestään ymmärtää,
että hänen mielensä enimmäkseen oli masennuksissa. Olipa hänen nyt
kaiken lisäksi täytynyt kestää rakkaan sisarensa kuolemakin. Varmaan
hän tiesi, että hänenkin viimeinen hetkensä oli lähellä, sillä omasta
alotteestaan hän 22 p. lokak. teetti testamenttinsa.
Siinä hän määräsi omaisuudestaan, että 3,600 mk oli siten jaettava,
että rva Kirsti Suoniolle, nti Cecilia Silénille, rva Mimmi
Falckille sekä teatterivahtimestari I. Kiven lapsille yhteensä ja
teatterivahtimestari Jaatis-vainajan lapsille sekä teatterityömies
Lehdon lapsille annettaisiin 600 mk; että 1,300 mk jätettäisiin hänen
sisarensa tyttärelle, nti Paula af Heurlinille, käytettäväksi hänen
vanhempiensa ja sisarensa [Emilien] hautakummun hoitamiseksi; sekä että
loput rahoista yhdistettäisiin teatterin hallussa olevaan "Kaarlo
Bergbomin rahastoon", jossa kesäkuun 30 p. oli ollut 5,120 mk. 64 p.
Tästä rahastosta, jonka käyttämisestä testamentintekijälle oli annettu
oikeus määrätä, sisältää jälkisäädös seuraavat lähemmät määräykset:
rahasto luovutetaan Kansallisteatterin Talo O.Y:n haltuun, joka
tallettaa rahat korkoa kasvavana, kunnes korot vuosittain nousevat
vähintäin 500 markkaan, jolloin ne joka toinen vuosi käytetään
seuraavalla tavalla: "Kansallisteatterin johtokunta, Teatteritalon
johtokunta sekä kaksi näyttelijäkunnan puolesta valittua edustajaa
muodostavat lautakunnan, joka määrää sanotun summan parhaan
suomenkielisen alkuperäisen, edellisen kahden vuoden kuluessa
Kansallisteatterin näyttämöllä esitetyn näytelmäkappaleen
tekijälle".[82] -- Mitä muuta irtainta omaisuutta Bergbomilla oli, hän
määräsi yllämainitulle sisarensa tyttärelle.[83]
Lokakuun viimeisinä ja marraskuun ensi päivinä tapahtunut suurlakko,
tuo vallankumouksen viikko kaikkine levottomuuksineen, herätti
Kaarlossa mitä suurinta mielenkiintoa. Nuoruudestaan saakka hän oli
ollut innostunut kansanvapauden ihailija, ja kun hän nyt kerran
kotimaassaankin kuuli kansannousun melun, näki jokapäiväisen
järjestyksen muotoineen sortuvan kumouksen myrskyssä, niin hänen
sydämensä sykki ilosta, ja hän kuvitteli Suomelleen vapauden,
kansallisen kehityksen onnea. Kaiket päivät hän käveli kaupungilla
katsellen outoa elämää. Eräänä päivänä Maila Talvio Mikonkadulla
kohtasi Kaarlon menossa Rautatientorille päin, jossa aina oli kansaa
koolla ja puheita pidettiin. Hänen kasvonsa elivät, vaikka käynti oli
raskas. Kättään heilauttaen hän huudahti: "No, nyt on koko maailma
mullin mallin!" ja lisäsi vähän päästä: "Minä kuljen täällä ja laulan
marseljeesia." -- Huutava ero oli ollut nuorukaisen palolla lausuttujen
sanojen ja väsyneen sairaan ulkomuodon välillä. Niin todella, Bergbom
hyräili kotona ja ulkona marseljeesia; mutta hän oli liian syvä
historiantuntija luottaakseen harhakuviin, ollakseen epätietoinen
siitä, miten tällaiset kuohahdukset kansojen elämässä tavallisesti
päättyvät. Hän muistutti näet Augusta-sisartaan Freiligrathin sanoneen,
että barrikaadeja rakennettaessa rynnätään eespäin parhaimpien kanssa,
mutta taistelun päättyessä nähdään vain roistoväkeä ympärillä. Kun
Kansallisteatterin ensi näytännössä lakkoviikon jälkeen näyteltiin
Daniel Hjort, hän oli ollut tyytymätön ja lausunut: "'Wilhelm Tell'
taikka 'Die Weber' (Kankurit) olisi ollut minun ohjelmani!"
Ennestään tiedämme, että Kaarlo kärsi kotimaan rikkinäisistä oloista,
eikä kukaan voine sanoa, että suurlakko olisi vienyt sovinnollisempaan
elämään. Se teki, että hän nytkin mielellään olisi lähtenyt ulkomaille.
Siellä hän olisi tuntenut itsensä vapaammaksi. Hän piti kyllä arvossa
kotoisia ystäviään, mutta kun kielen kankeus vaikutti, ettei hän voinut
hämilleen joutumatta seurustella heidän kanssaan, olisi hän paremmin
viihtynyt aivan outojen ihmisten kesken. Sentähden olikin puhetta
Augusta-sisaren kanssa, että tämä seuraisi häntä ainakin lyhemmälle
matkalle, vaikkapa Ruotsiin. Syystä tai toisesta jäi matka kuitenkin
sikseen, ja sen sijaan Kaarlo vietti joulunsa Ossian-veljensä
huvilassa, Lepolassa, Pyhäjärven rannalla vastapäätä Tampereen
kaupunkia.
Uudesta vuodesta alkaen Kaarlo jälleen oli Helsingissä, jossa hänellä
ainoana huvina oli käydä teatterissa. Teatterissa hän syksylläkin oli
usein käynyt. Olihan tie sinne hänelle niin tuttu! Jo syyskuun alussa
oli tämän kirjoittaja kysynyt häneltä: oliko hän vielä huolissaan
teatterista? -- "En ole", hän vastasi, "olen voinut heittää ne huolet
kokonaan päältäni." Kyllä kai se niin olikin, että ainoastaan vanha
rakkaus näyttämötaiteeseen ja omaan teatteriin vei hänet sinne. Ja
juuri siellä oli viimeinen kuolemanisku häntä kohtaava.
Loppiaisaattona, tammikuun 5, annettiin Schillerin Don Carlos, tuo
runoilijan nuoruudendraama, jota Kaarlo nuoruudestaan asti oli
rakastanut. Hän oli lukenut ja nähnyt sen kukaties kuinka monta kertaa,
mutta silti hän nytkin meni teatteriin. Hän oli ollut erittäin hyvällä
tuulella ja istunut johtajan aitiossa (ensimäinen oikealla puolella
näyttämöltä määräten). Kuinka kauvan hän näyttelemistä seurasi, sitä ei
tarkoin tiedetä, mutta omien sanojensa mukaan hän oli alkanut tuntea
pahoinvointia ja (arvattavasti jonkun näytöksen aikana) mennyt ulos.
Teatterin alikerrassa (ravintolassa) hän oli tavannut tuntemattoman
miehen, jota hän oli pyytänyt saattamaan hänet kotia. Mies olikin
suostunut siihen, mutta kun Kaarlo menehtymäisillään ollen ei voinut
sanoa osotettaan, oli ajurilla kauvan kierretty kaupunkia, ennen kun
sattumalta tultiin Yrjönkadulle, jonka sairas oli tuntenut
kotikadukseen. Tuntematon auttoi hänet sitten hänen asuntoonsa toisessa
kerroksessa, missä hän pääsi vuoteeseensa. Kuka tämä vieras auttaja
oli, siitä ei ole tietoa saatu.
Kaarlo oli saanut uuden halvauskohtauksen. Aamulla hän oli vielä ollut
siksi virkeä, että saattoi antaa ylempänä kerrotut tiedot. Noin viikon
ajan hän edelleenkin oli jotakuinkin selvillä, vaikka hän pysyi
vuoteessaan; mutta sen jälkeen (lauvantaina 13/1) verenvuodatus
aivoissa jälleen uudistui, ja sairas vaipui tunnottomaan horrostilaan,
joka keskiviikkona 17 p. tammik. (1906) klo 4 i.p. vaihtui kuoleman
uneksi.
Hautaus tapahtui 22 p. ja muistutti monessa kohden sisaren viimeistä
matkaa; kuitenkin oli osanotto kansalaisten puolelta melkoista
laajempi, yleisempi. Olihan Kaarlo ulospäin edustanut sisartaankin.
Ennen lähtöä asunnosta teatterin sekakuoro rva J. Latun johdolla lauloi
yhden vainajan lempilauluja, Schubertin hymnin Pie Jesu. Sen jälkeen
teatterin palvelijat kantoivat arkun Vanhan kirkon kuoriin, A.
Apostolin torvisoittokunnan soittaessa Chopinin surumarssia
ulkopuolella kirkkoa ja Filharmonisen orkesterin Kajanuksen johdolla
soittaessa Lönnrotin surumarssia sisällä. Ennen ja jälkeen
ruumiinsiunauksen, jonka nytkin tri Paavo Virkkunen toimitti,
sinfoniakuoro lauloi koraalin Bachin Matheus-passionista. Sitten piti
tämän kirjoittaja seuraavan muistopuheen:
"Siunaavat sanat ja viihdyttävät säveleet ovat vihkineet vainajan
rauhalliseen lepoon. Sallittakoon nyt ystävän ja kansalaisen lausua
viimeiset jäähyväiset rakkaalle poismenneelle, jonka lämmin, syvä katse
ei enää koskaan ole meitä kohtaava.
"Kun kuolema elämän temmellyksestä on kutsunut miehen, joka työllään ja
toimellaan on aikaansaanut suuria, jokaisen nähtäviä tuloksia, ei
mikään ole luonnollisempaa kuin että jälkeenjääneet arvostelevat näitä
tuloksia ja niiden mukaan vainajan kuntoa ja merkitystä. Niin
menetellen Kaarlo Bergbomiin nähden olemme me kaikki, joille
kansallinen sivistyksemme on kallis, yksimielisiä siitä, että hänen
luomansa taidelaitos on arvaamattoman tärkeä ja suuriarvoinen tekijä
sivistysriennoissamme sekä että sen toimeensaaminen on vaatinut ei
ainoastaan nerollista kykyä vaan myöskin väsymätöntä voimain
ponnistusta ja sitä uskoa hyvän asian voittoon, joka on inhimillisen
suurtyön ensimäisiä ehtoja. -- Kansallinen näyttämö on välttämätön
jokaiselle kansalle, joka tahtoo elää ja kehittää nykyaikaista
sivistyselämää. Onhan se kansakuntain suurten runoilijain ja tietäjäin
tehokkain välikappale, kun he tahtovat järkähyttää kansalaistensa
omiatuntoja ja julkilausua tulevaisuuden aatteita. Eikä missään oman
kansan entisyys ja nykyisyys, opettaen ja varottaen, voimakkaammin puhu
ihmisille kuin näyttämötaiteen luomissa kuvissa. Se mies, joka
kansalleen on hankkinut semmoisen taidelaitoksen, on sille tehnyt
ikimuistettavan palveluksen, palveluksen, josta häntä aina on
kiitoksella ja kunnioituksella mainittava.
"Mutta on olemassa toinenkin tapa arvostella poismennyttä työntekijää.
Minä tarkotan sitä, että hänen elämäntyötänsä katsellaan, niin
sanoakseni, hänen omalta kannaltaan. Ja usein tapahtuu, että niin
tehden sekä ihmisen että hänen tekonsa yli leviää toinen, kirkkaampi
valo.
"Kaarlo Bergbom ei oikeastaan itse valinnut elämäntehtäväänsä, vaan se
otti hänet omakseen hänen ajatellessaan jotakin toista. Nuorena
ylioppilaana ja maisterina hän piti itseään kutsuttuna runoilijaksi.
Moni kysynee, oliko hän sitten runoilijaksi syntynyt? Tosin on hän niin
vähän kirjoittanut, että epäilys on oikeutettu; mutta ne, jotka
tunsivat hänen syvän tunne- ja ajatuselämänsä ja voimallisen
mielikuvituksensa, eivät sitä epäile. Hän oli kutsuttu, hän oli niitä
voimakkaita henkiä, joilla on omaa alkuperäistä annettavana, hän oli
runoilija- ja taiteilijanero, mutta kuitenkin häneltä puuttui jotakin,
jota ilman runoilijatoimi oli mahdoton -- ja tämä puute painoi häntä,
hänen omien sanojensa mukaan, jonkinlaisena kirouksena esi-isien
ajoilta. Hänellä ei ollut riittävää suomenkielen taitoa -- ja
ainoastaan suomenkielinen runoilija hän tahtoi olla. Kansallinen
herätys oli varhain ja kokonaan vallannut hänet, ja sentähden hän ei
voinut ajatellakaan muuta. Ahkerasti hän useina vuosina koetti oppia
kansansa kieltä, mutta kun se ylioppilasikään saakka oli ollut hänelle
vieras, hän ei päässyt niin kauvas, että olisi sitä käyttänyt täysin
sujuvasti ja vaivatta.
"Hän alkoi nyt miettiä tiedemiehen uraa, johon hänellä niinikään oli
harvinaiset edellytykset ja tukevat perustuksetkin laskettuna, mutta
silloin ratkaisevalla hetkellä ilmaantui kansallisen näyttämön aate
vaatimalla vaatien häntä toteuttajakseen. Hän ymmärsi asian tärkeyden
ja otti kuin ottikin tehtävän suoritettavakseen ja vei sen perille,
pysyvään voittoon.
"Kun pidämme silmällä että kansallisen näyttämön perustaminen ja
kehittäminen Kaarlo Bergbomille tuli runoilijatoimen vastineeksi, vasta
silloin me ymmärrämme sen innon, millä hän siihen antautui. Kun hänen
täytyi uhrata rakkaat unelmansa itsenäisestä runoilijatoimesta, kun
hänen täytyi luopua omassa nimessään julkilaulamasta mitä hän tunsi
syvintä ja ajatteli ylevintä, hän teki näyttämön totuudenrakkautensa ja
kauneudenkaipuunsa tulkiksi. Itse vaatimattomasti piillen verhojen
takana hän näyttämöväkensä avulla loi nähtäväksemme suurten nerojen
kuvaukset ihmiskohtaloista, joissa meidän jokaisen luonnon- ja
elämänlaatu kuvastuu. Olematta runoilija tavallisessa merkityksessä hän
saattoi kumminkin siten runoilijan tavoin vaikuttaa ihmisiin ja auttaa
ja johtaa heitä noudattamaan ikivanhaa käskyä: tunne itsesi! Kaarlo
Bergbomista näetten näyttämö ei koskaan ollut tyhjien huvitusten
paikka, vaan ylevien ihanteiden, syvennetyn elämänkäsityksen ja
jalostuneen kansallistunnon ilmisaattaja. -- Mutta toisellakin tavalla
hän saattoi näyttämön johtajana noudattaa mielitekojaan. Olematta itse
kirjailija hänelle siinä asemassa kävi mahdolliseksi voimallisesti
edistää kansallista kirjallisuutta, neuvomalla, ohjaamalla ja
rohkaisemalla vasta-alkajia näytelmänkirjoittajia, ja vihdoin hänen
sammumaton rakkautensa kansaan sai tyydytystä siitä että yhä
lukuisammat joukot yksitoikkoisen raskaan työn ja puutteen rasittamia
oppivat rakastamaan näyttämön taidetta ja samalla hylkäämään entiset
turhat ja usein turmelevat huvituksensa.
"Näin katseltuna esiintyy Kaarlo Bergbomin elämäntyö oikeassa
valossaan. Me ymmärrämme miksi hän niin hartaasti tahtoi pitää
näyttämönsä kansallisena, ihanteellisena ja puhtaana -- se oli hänen
runoilijahenkensä lapsi; me ymmärrämme että hän on saavuttanut elämänsä
päämäärän, totta kyllä -- niinkuin jo on sanottu -- nerollisella
kyvyllään ja uupumattomalla työllään, mutta eritoten myöskin
unohtamalla itsensä, uhraamalla elämänsä kansalleen.
"Suomalaisen näyttämön luojana Kaarlo Bergbom nuorimpana ja viimeisenä
liittyy niiden henkisten sankarihaamujen riviin, jotka meillä ovat
laskeneet perustukset kansalliselle sivistykselle. Kuitenkin on hän,
jolle julkinen esiintyminen oli sula kauhistus, vähemmän kuin kenkään
muu ajanut takaa suurmiehen nimeä ja mainetta, eikä tosiaan hänen
muistonsa kuolemankaan jälkeen kaipaa sitä ollaksensa eheimpiä,
kauneimpia ja innostavimpia mitä suomalainen mies on jättänyt
kansalleen.
"Vähän neljättä kuukautta sitten me seisoimme tällä samalla vihityllä
paikalla lausumassa jäähyväiset vainajan työtoverille ja sisarelle. Nyt
veli on seurannut sisartaan. Siunattu olkoon heidän yhteinen leponsa
niinkuin heidän yhteinen työnsä on siunattua ollut!"[84]
Näitä muistosanoja seurasi sinfoniakuoron esittämänä Mozartin
c-molli-messusta Agnus Dei ja sen päätyttyä seppelten laskeminen.
Tietenkin olivat nytkin teatterin johtokunnan ja näyttelijäkunnan
ensimäiset. Edellistä laskiessa O. E. Tudeer lausui:
"Surren Suomen Kansallisteatteri seisoo isänsä haudan ääressä.
"Se hento taiteen taimi, jonka hän, sydän innosta palavana, istutti
Suomen karuun maahan, on hänen väsymättömän rakkautensa vaalimana
kasvanut kauniiksi puuksi, jolla on juurensa syvällä Suomen kansan
maaperässä ja jonka latva juopi valoa avarain ilmojen kirkkaudesta.
"Kukkaset, jotka laskemme hänen haudallensa, lakastuvat, seppeleet
hajoavat; mutta häviämättä hänen muistonsa elää kiitollisen kansan
sydämissä.
"'Ja tämän maineen kirkkahan
sen omaks hälle hehkuvan
sydämen lämpö antoi;
ja synnyinmaalleen armaalle
kuin morsiolle, äidille
hän kaikki uhriks' kantoi;
näin saavutti hän suuruuden.'"
Jälkimäisen laskivat Katri Rautio, Lilli Högdahl (Horsma), Benjamin
Leino ja Hemmo Kallio ja oli sen nauhoissa sanat:
Päivän kirkkautena paistoit
Isänmaalle, taiteen teille
Suuren sielus aarteet annoit,
Herkän henkes lahjat meille.
Luettelematta muita seppeleitä mainittakoon vaan, että suomalaiset ja
ruotsalaiset näyttämöt, kirjalliset ja soitannolliset piirit,
suomalaiset ylioppilasosakunnat, pääkaupunki ja maaseudut, kansalaiset
kaikista kerroksista olivat lukuisasti edustettuina, niinkuin
luonnollista on kuin kansallisen sivistyselämän merkkimiestä on
kunnioittaminen.
Leposijalleen, sisarensa vieressä, Kaarlo Bergbom laskettiin, ja hauta
luotiin umpeen Ylioppilaskunnan laulajain laulaessa.
Lokakuun 2 p. 1907, Kaarlo Bergbomin syntymäpäivänä, paljastettiin
juhlallisesti sisarusten yhteinen hautapatsas. Se on koristettu Emil
Wikströmin muovailemalla ja valamalla pronssisella korkokuvalla, johon
on kuvattuna vainajien kasvojenpiirteet. Hautapatsas on mustaa
graniittia, ja on siinä kirjoitus: _Kaarlo ja Emilie Bergbom_.
Jalustalla luetaan: _Kansallisen näyttämön luojille kiitollisilta
kansalaisilta_.[85]
Jälkilause.
Kun keväällä 1905 minua kehotettiin kirjoittamaan Suomalaisen
teatterin historia -- Antti Jalava se oli, joka vastustamattomalla
päättäväisyydellään väitti sen olevan minun velvollisuuteni! -- en
lainkaan kohta ollut valmis myöntymään. Epäilin näet olisiko minussa
enää työn suorittajaa. Mutta koska samalla oivalsin, miten tärkeätä oli
että joku _mukana ollut_ siihen ryhtyisi, sekä että historian
mahdollisuus oli lähteiden laadussa ja runsaudessa, aloin niitä
tiedustella ja myöskin miettiä kuinka tehtävä olisi suunniteltava.
Eräänä päivänä kysyin silloin Kaarlo Bergbomilta, voisiko hän, joka
tunsi kaiken näyttämötaidetta käsittelevän kirjallisuuden, mainita
jonkun teatterihistoriallisen teoksen, joka suunnitelmaltaan sopisi
esikuvaksi suomalaisesta näyttämöstä kirjoitettaessa. Ei, sitä hän ei
voinut, mutta hyvin naivisti hän lisäsi: "Kerro ensiksi kuinka teatteri
perustettiin ja sitte kuinka sen jälkeen kävi." -- "Aivan oikein", minä
myönsin, "siinähän se tehtävä on!" -- Jälestä päin Bergbom kuuluu
omaisilleen sanoneen, että hän toivoi historian ilmestyvän vasta hänen
kuolemansa jälkeen.
Noudattaen Kaarlon viittausta olen edellisessä kertonut teatterin
synnyn ja vaiheet sekä sen ohella hänen ja hänen sisarensa,
taidelaitoksen luojain ja johtajain, elämän heidän kuolemaansa saakka
-- kaikki mahdollisimman yksinkertaisesti ja tapahtumain mukaisesti.
Tehtäväni on niin muodoin oikeastaan suoritettu, mutta en sentään vielä
raski ainettani jättää. On näet yhtä ja toista lisättävää, joko
semmoista joka ei itsestään ole kertomuksen puitteisiin pujottautunut
taikka joka päätelmäntapaisena välttämättömästi on jälestäpäin
lausuttava. Sillä mitä alempana luetaan, en siis pyydä korjata mitä
teoksessani on heikkoa ja puutteellista, vaan saada sanotuksi mitä alun
pitäen olen katsonut asiaan kuuluvaksi, vaikka en ole ennen sille tilaa
löytänyt.
Suomalaisen teatterin tarkotus ja taiteellinen päämäärä oli koko
Bergbomin aikana luonnollisista syistä toinen kuin suurten
kultuurimaitten teatterien. Mikäli nämä jälkimäiset todella harrastavat
taiteellista edistystä, uuden luomista, on niiden päämääränä
yleensä kehittää näyttämötaidetta suuntaan taikka toiseen, ja
onnistuessaan ne tulevat, niinkuin esim. Meiningiläisten teatteri
1870- ja 1880-luvuilla, muitten teatterien esikuviksi. Suomalaisen
teatterin päämäärä ei voinut olla niin vaativainen, niin uhkarohkea.
Sen tarkotuksena oli näyttämötaiteelle laskea mahdollisimman vahva
perustus kansan keskellä, jolle tämä taide oli ollut aivan outo, ja
siitä johtui että päteviksi tunnettujen taiteellisten traditionien
luominen oli sille tärkeämpi kuin uuden, ennen kuulumattoman
tavotteleminen. Jos sen onnistuisi taiteellisesti kohota yhtä korkealle
kuin ei kaikkein parhaimmat vaan kumminkin hyvät teatterit vanhoissa
sivistysmaissa, niin olisi tulos jo erinomaisen tyydyttäväksi
katsottava, sillä silloin olisi perustus laskettu tulevaisuuden työlle;
toivoa sille jonkinlaista johtavaa, esikuvallista merkitystä itse
näyttämötaiteen kehityksessä, olisi ollut julkeaa. Tämä huomautus --
joka ei suinkaan sisällä sitä ajatusta, että pienen, syrjäisen maan
teatterille olisi mahdotonta myötäisten olojen vallitessa asettaa
päämääränsä korkeammallekin ja taiteellisesti voittaa suurtenkin
maitten näyttämöt -- on, miten itsestään ymmärrettävältä asia
tuntuneekaan, ollut tässä julkilausuttava sentähden, että mainittu
päämäärän rajotus osottaa oikean kannan, miltä sekä Bergbomin työ että
sen historia on arvosteltava.
Katsokaamme ensin missä määrin Bergbom saavutti tarkotuksensa.
Mitä niin sanoakseni aineellisiin tuloksiin tulee, olivat ne lopulta
odottamattoman täydelliset, tulevaisuutta turvaavat. Saatuansa itse
koko varsinaisen toimikautensa tyytyä mitä vaatimattomimpaan näyttämöön
ja työskennellä mitä ahtaimmissa, vastuksellisimmissa oloissa, Bergbom
kuitenkin ennen poismenoaan näki taidelaitoksensa kotiutuneena
Kansallisteatterin uljaaseen taloon ja siinä jatkavan toimintaa
verraten vakaantuneessa taloudellisessa asemassa. Kun sen lisäksi ottaa
huomioon, miten pääkaupungin suomalainen yleisö oli kasvanut monin
kerroin lukuisammaksi kuin parikymmentä vuotta ennen, niin saattaa
sanoa, että teatterin toimeentulon ehtoihin nähden tuskin enempää olisi
ollut toivottavissakaan. Vähemmän täydelliset olivat taiteelliset
tulokset, mutta siinäkin kohden Bergbom on jättänyt jälkiä,
periaatteita, traditioneja, joiden noudattamisesta teatterin
kansallinen merkitys ja taiteellinen tulevaisuus riippuvat -- niin,
mihin suuntaan näyttämötaide muuten pyrkineekään kehittymään. Ne
Suomalaisen teatterin ansiopuolet, jotka tässä ovat lukuunotettavat ja
joita se toivottavasti aina on koettava hyvinä traditioneina
voimassapitää, esiintyvät toiselta puolen ohjelmiston, toiselta puolen
myöskin itse taiteellisen työn laadussa.
Parhaiten Bergbomin onnistui hengellään leimata teatterin _ohjelmisto_.
Ensiksi on huomattava, että se oli mahdollisimman _kansallinen_, toisin
sanoen johtaja otti näyttämöllään esitettäväksi kaikki, mitä
kelvollista hän vanhemmassa kotimaisessa kirjallisuudessa tapasi, sekä
avasi samalla, edistääkseen alkuperäistä tuotantoa draaman alalla, mitä
auliimmin teatterinsa vasta-alkajainkin tuotteille -- ja mitä parhainta
kansallista näyteltiin, hän myöskin pyysi tehdä pysyväksi osaksi
ohjelmistoa. Tämä ohjelmiston kansallisuus oli Bergbomille yhtä paljon
sydämen kuin järjen asia. Hänen vakaumuksensa oli, että teatterin arvo
ja tulevaisuuskin olivat siinä, sillä ainoastaan sillä taiteella, joka
seisoo kansallisella pohjalla, on merkitystä. Toiseksi on mainittava,
että ohjelmisto, satunnaisia poikkeuksia huomioonottamatta, aina oli
_kirjallisesti arvokas_, se on johtaja piti yhä silmällä näytelmäin
kirjallista ja runollista arvoa, ja niin tehden hän otti kappaleita
kaikkien sivistyskansojen sekä vanhemmasta että uudemmasta
kirjallisuudesta. Kuinka tärkeä tämä ohjelmiston ansiopuoli on ollut
sekä teatteriväelle että yleisölle, kuinka se on rikastuttanut,
kasvattanut ja kohottanut niin toisen kuin toisenkin tunne- ja
aate-elämää sekä taideaistia, lienee tarpeeton sanoa. Ajateltakoon vain
että Shakespeare, Calderon, Molière, Schiller, Goethe, Ibsen ja
Björnstjerne Björnson, muita mainitsematta, olisivat jääneet
näyttömöllemme vieraiksi, kuinka paljon vähemmäksi olisikaan sen
sivistyshistoriallinen ja taiteellinen merkitys arvosteltava. Tällä
puolella ohjelmistoaan Bergbom kohotti teatterinsa etevien
ulkomaalaisten tasalle, varjellen sitä alentumasta yleisön alhaisia
viettejä hivelevien huvitusnäyttämöjen luokkaan. -- Liikaa olisi
sentään sanoa, että Bergbom ohjelmistollaan olisi tyydyttänyt kaikkien
vaatimuksia. Varsinkin sen jälkeen kun realistinen draama oli laannut
yleisöä viehättämästä ja sijaan oli ilmaantunut hapuilevia harrastuksia
symbolistiseen, uusromanttiseen ja ties mihinkä suuntaan, kuului tavan
takaa väitteitä, että paljon huomattavia uusia näytelmiä jäi
esittämättä. Jos Bergbom, joka koko sydämellään oli omakseen tehnyt
mitä parhainta klassillinen, romanttinen ja uusin realistinen
draamarunous on tuottanut, ei enää olisi jaksanut perehtyä viimeisiin
virtauksiin niinkuin ne nuoret, jotka vasta näiden aikana olivat
silmänsä avanneet, niin se olisi ollut täysin käsitettävissä, mutta
niin oli tuskin laita. Viimeiseen saakka hän seurasi kaikkea uutta mitä
draaman alalla ilmestyi, mutta hän oli liian kokenut pitämään kaikkea
n.s. uutta uutena ja vielä vähemmän ihailemaan sitä tulevaisuuden
runoutena, jonka edestä hyvänkin vanhan tuli väistyä. Varsinkin on
mieleen pantava, että hän, joka koko elämänsä oli pyytänyt lähentää
taidetta kansaan, ei saattanut olla erittäin myötätuntoinen taidetta
kohtaan, jonka viljelijät itsetietoisesti eristäytyivät kansasta.
Naturalistit eivät niin tehneet, sillä ottivathan he mielellään
aiheensa alhaisista yhteiskunnanpiireistä; toisin oli heidän
seuraajiensa laita. Halveksien yleissivistyksellisiä harrastuksia
pitivät he "minäänsä", yksilöllistä sieluja aistielämäänsä, taiteensa
syvimpänä alkulähteenä ja muodollista loistavuutta päämääränään -- he
tahtoivat näet ennen kaikkea tuottaa nautintoa esteettisille
herkkusuille, jotka samoin kuin he itse katsovat kunniakseen pysyä
loitolla suuresta yleisöstä. Miten tämän lieneekään, varma on että
Bergbomin vakaantunut taideaisti ja luontainen hienotunteisuus tekivät,
että hän -- ainakin mikäli minä keskusteluista hänen kanssaan luulen
tietäväni -- tahallisesti oli näyttämöllään esittämättä semmoisia
uutuuksia kuin Strindbergin Isä ja Neiti Julia, Maeterlinckin Monna
Vanna, Wilden Salome, mainitakseni vain kuuluisimpia kieltämättä
nerokkaitten kirjailijain tuotteita. Bergbomista kansallinen
teatterimme ei ole olemassa harvalukuisia kirjallisia herkuttelijoita
varten (jotka lukemallakin voivat tyydyttää mielitekonsa), vaan tulee
sen puhua laajemmille piireille, kansalle. Ja tälle yleisölle on
taatusti kelvollista annettava, sitä enemmän kuin se näytti yhä
uudestaan, kuinka vaikeata oli uusimmasta kirjallisuudesta löytää
semmoista, joka oli sille otollista; hyvin säännöllisesti voitiin uutta
kappaletta, jonka harjottamiseen kuitenkin oli paljon työtä uhrattu,
näytellä vain kahtena tai kolmena iltana, jota vastoin kotimaisella ja
klassillisella ohjelmistolla oli varma, moneksi illaksi riittävä
yleisönsä. Tiedän hyvin, että Bergbom mielellään olisi ottanut yhtä ja
toista eriskummaisintakin uutta -- niinkuin esim. Maeterlinckin Sokeat
(Les Aveugles) -- jos hän olisi katsonut oikeaksi esittää kaikki, mikä
saattoi viehättää häntä itseään. Nämä asianhaarat, puhumatta siitä
ettei tuhatpäinen katsomo koskaan ole täydelleen tyydytettävissä, ovat
huomioonotettavat Bergbomin ohjelmistoa arvosteltaessa.
Tulemme sitte _taiteelliseen työhön_, jossa arvostelijain väitteistä
päättäen tuskin on huomattavissa minkäänlaisia traditioneja, jotka
ansaitsisivat säilyttämistä. Jopa on muutamissa piireissä tullut, niin
sanoakseni, uskonkappaleeksi, että siinä teatterissa, jonka sijaan uusi
"taiteellinen" olisi perustettava, komeat puvut ja koristukset sekä
mahtipontinen, ontto deklamoiminen ja sovinnainen näyttelemistapa
asetetaan taiteellisen, syvälle tunkevan, sielukkaan ihmis- ja
elämäntulkinnan edelle. Tietenkään ei ole tahdottu tästä suorastaan
syyttää Bergbomia, mutta luonnollisesti lankeaa se kuitenkin pääasiassa
hänen syykseen, jos hän ei olisi kyennyt teatterin taiteelliseen työhön
jättämään noudattamisen arvoisia traditioneja taikka jos hänen
vaikutuksensa on ollut niin pintapuolista, että sen jäljet voisivat
muutamassa vuodessa kadota näkymättömiin.
Myönnettäköön, että lausunta ja kielenkäyttö ylipäätään näyttämöllämme
aina on ollut puutteellista ja varsinkin epätasaista. Myönnettäköön
myöskin mitä jokainen tietää, että Bergbom, kuinka etevä teatterin
johtaja hän olikaan, ei voinut asian parantamiseksi tehdä mitä hän
tietysti olisi tehnyt, jos hän olisi ollut täydellisemmin perehtynyt
suomenkieleen. Mutta jos niinkin, on sangen epäiltävää, olisiko
sittenkään tyydyttäviin tuloksiin päästy aikana, jolloin useimmat
teatterin jäsenet eivät ole omistaneet edes täydellistä koulusivistystä
ja jolloin suomenkieli sivistyneitten seurustelukielenä on siksi vähän
vakaantunut, että ylioppilaammekin vielä tänä päivänä halusta keskenään
puhuvat kukin omaa murrettaan (Virittäjä). Varmaa on etteivät ne
kielimestarit, joilta teatteri eri aikoina apua toivoi, saaneet
parannusta aikaan. Siinä on siis tulevaisuuden suoritettavaksi jäänyt
mitä tärkein tehtävä, joskin tunnustettava on, että Bergbominkin aikana
on ollut näyttelijöitä, jotka ovat osanneet niin puhua ja lausua, että
on voitu iloita kauniin kielemme helkynnästä ja että sanat ovat
sydämeen tunkeneet. Tästä huolimatta on totta, että johtaja ei osannut
valvoa oikeakielisyyttä eikä antaa täsmällisiä ohjeita suomenkielen
oikeassa lausunnassa; mutta jos sanotaan, että hän suosi sovinnaisen
pateettista deklamoimista, niin se on tietämättömyyttä tai panettelua.
Kuinka tarkka Bergbomin korva ja taideaisti draamalliseen lausuntaan
nähden oli, todistaa yksistään hänen arvostelunsa Goethe-näytännöistä
Weimarissa 1899 (ks siv. 122), jossa hän muun muassa hienosti
huomauttaa, että "saksalaisella näyttämöllä Schiller on surmannut
Goethen, sillä saksalaiset näyttelijät tapaavat, kiitos olkoon
Schillerin, ylen harvoin Goethen oikeaa säveltä." Että sittenkin
kokeneimpienkin näyttelijäimme joukossa on semmoisia, joihin katsoen
ylempänä mainittu ankara moite on jotenkin oikeutettu, johtuu
ilmeisesti siitä, että he eivät aina ole pystyneet johtajan neuvoja
noudattamaan taikka ovat niitä ylenkatsoneet. Mutta miten tämän kaiken
lieneekään, on kuitenkin kieltämätöntä, että milloin teatteri on suuret
voittonsa saavuttanut, on se tapahtunut taiteen avulla, siten että
esitys ainakin pääkohdiltaan on ollut tositaiteellista. Sentähden en
epäilekään mainita perusjohteina, joita Bergbom ensi kädessä koetti
tehdä vallitsevaksi teatterin taiteellisessa työssä, _totuuden
etsintää_ ja _taiteen kunnioitusta_. Totuutta oli harrastettava roolin
psykologisessa tutkimisessa ja niinikään sen esittämisessä, ja samassa
oli taiteen kunnioituskin ilmi tuleva, siten näet ettei sovinnaiselle,
ulkonaiselle oikeutta myönnetty totuuden rinnalla. Kerran hän lausui:
"Niinkuin Jumalalle on taiteellekin ainoastaan totuus kelvollinen."
Bergbomin pääpyrintöjä kappalten harjottamisessa oli aina oikaista ja
syventää näyttelijöissä heidän tehtäviensä ymmärtämystä, ja mitä
näyttelemiseen tulee, hän ei vetäytynyt itse osottamasta mikä liikunto,
mikä äänensävy kulloinkin oli paikallaan, ja se, joka hartaasti
noudatti hänen ohjeitaan, ei sitä katunut, sillä toisessa kuin
toisessakin suhteessa johtaja harvoin jos koskaan erehtyi.[86] --
Paitse näyttelemisessä oli totuuden ja taiteen kunnioitus johtavana
perusohjeena kappalten näyttämöllepanossa, ja esiintyi se, lähemmin
merkiten, _runoilijan kunnioittamisena_ sekä _historiallisen värin_ ja
yleensä _oikean tyylin tavottelemisena_, oliko sitte kappale vanhempi
tai uudempi. Tähän kaikkeen nähden Bergbom seisoi kannalla, jota
nykyään siellä täällä ehkä pidetään vanhentuneena. Viime aikoina on
nimittäin näyttämöllisessä taiteessa ilmestynyt suunta, joka väittää
teatterin johtajalla olevan oikeutta asettaessaan kenen näytelmää
tahansa näyttämölle menetellä niin, että itse näyttämöllepano muodostuu
_hänen_ (johtajan) hengen leimaamaksi taideteokseksi. Mutta tällä
suunnalla ei voi olla sanottavaa tulevaisuutta, sillä se myöntää
mielivallalle tilaa semmoisessa, joka luonnollisesti ja järkiperäisesti
ei voi olla mistään muusta riippuva kuin näyteltävästä runoteoksesta --
sen tekijästä ja sen sisällyksestä. Pitäisihän nerokkaimmallekin
teatterinjohtajalle se kunnia riittää, että hän osaa mestarillisesti
näyttämöllään esittää suurten runoilijain näytelmät heidän henkensä ja
aikansa mukaan. Ainakin pidän varmana, että Kaarlo Bergbom katsoi sitä
mitä suurimmaksi tunnustukseksi hänen johtajataidolleen, kun hänen
näyttämöään kiitettiin siitä, että hän osasi antaa Shakespearen,
Molièren, Ibsenin ja muidenkin näytelmäin esitykselle kunkin oman
erityisen leimansa ja tyylinsä. Lyhyesti, näyttämöllepanoonkin nähden
Bergbomin perusjohteet ovat voimassa pidettävät, mikä tietenkään ei
estä että eri aikoina voidaan olla enemmän tai vähemmän todellisuutta
tavottelevia historiallista ja tyylillistä pukua ja ympäristöä
näytelmän toiminnalle luotaessa. Oikeista perusjohteista on kuitenkin
kiinni pidettävä, sentähden että siinä on draaman vaikuttavaisuus, joka
luonnollisesti on oleva näyttämöllisen esityksen ainoa johtotähti.
Vaikka täten olen koettanut määritellä Bergbomin taiteellisen työn
perusjohteet, tahdon samalla erityisesti painostaa, että hän ei
lainkaan ollut mikään kuivien opinkappalten tyrkyttäjä taiteessaan.
Vapaa luonto ja todellisuus sekä niiden mukainen etevä taide (jota hän
ulkomailla oli nähnyt) olivat hänen ohjeenaan, sillä joskin hän oli
kasvanut aikana, jolloin romanttisen koulun traditionit vielä olivat
voimassa, oli hän itse ei ainoastaan perustunnelmaltaan vaan myöskin
elämän- ja taiteenkäsitykseltään uudenaikaisen realistinen.[87] Tämä
selittää, miksi hän jo nuoruudessaan niin ehdottomasti ihaili Aleksis
Kiveä ja miksi hän alusta alkaen johti teatteriaan samaan suuntaan.
Että niin oli laita, siitä ei puutu todistuksia. Nti Betty Elfvingin
painamattomista muistoonpanoista otan seuraavat sanat kansallisen
näyttämön ensimäisestä Turussa käynnistä: "Se, joka erittäin herätti
yleisön huomiota, oli esiintyjien tapa liikkua näyttämöllä.
Ruotsalainen näyttelijä oli kaikissa liikkeissään maltillinen (afmätt)
ja juhlallinen. Hän noudatti tarkoin perinnäistä näyttämömenettelyä.
Suomalaiset sitä vastoin liikkuivat niinkuin omassa kodissaan.
Tämä uusi ällistytti katsojia ja sai monen miettimään mikä tässä
oli oikeampi. Kaikista oli näytteleminen kuitenkin odottamattoman
hyvää, vaikka moni valitti ettei hän ymmärtänyt sanaakaan." Aivan
samalla tavoin V. Vaseniuskin (Valvoja 1881) arvostelee teatterin
näyttelemis- ja erittäin myöskin lausumistapaa. Edelleen on edellisessä
nähty kahden suomalaisen näyttämötaiteilijan, Vilhon ja Bruno Holmin,
puhuessaan Tukholman teattereista ilmaisevan samaa taiteenkäsitystä,
ja vihdoin se usein esiintyy Bergbom-sisarusten kirjeissä. Näin
saattaa sanoa historiallisesti todistetuksi, että suomalainen
näyttämötaide ensi ajoiltaan saakka on tavotellut todellisuutta, ollut
tarkotusperiltään nykyajan hengen läpitunkema eikä suinkaan minkään
vanhemman sovinnaisen taiteen orja.
Lopuksi on Bergbomin ajan traditioneihin luettava kaksi yleisempää
seikkaa. Toinen on se, että hän aina katsoi kansallisen näyttämön
velvollisuudeksi olla _kulttuurielämäämme edustava laitos_. Sentähden
hän ei koskaan tahallisesti laiminlyönyt viettää kansallisia
merkkipäiviä eikä myöskään yleissivistyksellisiä, mikäli ne, niinkuin
etupäässä suurten runoilijain muistopäivät, kuuluivat teatterin alaan.
Suomalaisen teatterin kunniaksi onkin luettava, että se on usein
antanut ainoan todistuksen siitä, että meilläkin osataan kunnioittaa
merkkimiehiä, joiden muistoa vanhoissa kultuurimaissa kalliina
pidetään. -- Toinen seikka on vieläkin yleisempää laatua, nimittäin se
opetus, jonka Kaarlo Bergbom esimerkillään teatteriväelleen antoi, että
taiteelle on koko sydämellään antauduttava, että _uhrautuva työ on
kaiken tositaiteen edellytys_.
Näin Bergbom pääasiassa saavutti tarkotuksensa. Hän loi meille
kansallisen näyttämön, niin vahvasti perustetun ja niin taiteellisesti
kehitetyn kuin yhdelle miehelle ja yhtenä polvikautena oli mahdollista
-- pyytää enemmän, pyytää että hän olisi tyydyttänyt aikalaistensa
kaikki vaatimukset, puhumatta myöhemmistä, olisi mieletöntä.
Silti ei ole sanottu, että hän itse olisi ollut tyytyväinen.
Tietenkin hän monessa kohden toivoi enempääkin, sillä tällaisissa
sivistysharrastuksissa ei päämäärää koskaan täysin saavuteta -- se näet
etenee samassa määrässä kuin sitä lähestytään; mutta siitä huolimatta
jälkimaailma ei voi olla tunnustamatta hänen suurtyötään laadultaan
verrattomaksi.