Kolmaskymmeneskolmas näytäntökausi, 1904-05.
Oltuansa kotona lähes neljä kuukautta Bergbom-sisarukset kesäkuun ensi
päivinä jälleen lähtivät yhdessä ulkomaille, ja 7/6 Emilie Berlinistä
ilmottaa heidän onnellisesti saapuneen sinne. Aikaisemmin he kyllä
olivat ajatelleet mennä joko Savonlinnaan taikka Heinolaan, mutta kun
lääkärit pitivät Wiesbadenia Kaarlolle sopivampana, Emilie -- miten
olikaan väsynyt ulkomaanmatkoihin -- ei epäillyt seurata häntä. Nti
Nevanderille hän kirjoittaa 12/6:
-- "Kun on täyttänyt 70 vuotta, näyttävät elämän värit sangen sameilta
ja tummilta. Kaarlo voi jotenkin hyvin, kirjava levoton vilinä Unter
den Lindenillä, Friedrichstrassella y.m. tuottaa hänelle iloa ja
nautintoa; mutta minua tämä myllerrys väsyttää, mielentilani on
ristiriidassa sen kanssa ja hyvin mielelläni matkustan hiljaisempaan ja
vaatimattomampaan Wiesbadeniin. Olimme jo aikoneet lähteä huomenna,
mutta silloin annetaan Lohengrin, ja velvollisuus käskee meitä jäämään
siksi." R. Kajanus ja rva Ackté-Renvall olivat syksyksi suunnitelleet
sarjan Lohengrin-näytäntöjä Kansallisteatterissa, ja Kaarlo tahtoi
valmistautua avustamaan heitä näyttämöllepanossa. -- Muuten mainitaan
kirjeessä, että Kaarlo taas mietti Henrik IV:n esittämistä, jollei Ida
Aalberg tulisi syksyllä vierailemaan niinkuin kevätpuolella oli
sovittu. -- Eräässä toisessa kirjeessä Emilie lausuu ajatuksensa
mainitusta laulajattaresta seuraavin sanoin: "Kuka se on, joka niin
uljaasti U. S:ssa arvostelee Tannhäuseria Parisin oopperassa? Pistää
minua vallan vihaksi, että Aino Acktéta kohdellaan sillä tavoin. Totta
kyllä hän ei ole mikään ihanteellinen Wagnerlaulajatar, mutta suuri
taiteilijatar hän on sittenkin, ja meidän pitäisi olla iloisia siitä,
että maallamme on tämä tytär. Nuorisomme meillä on kuitenkin nykyään
kovin halukas vetämään alas kaikki, mikä vähän kohoaa joukkoa ylemmäs,
jos nimittäin sillä ei ole etu kuulua läheisimpään ryhmään."
Viisi päivää myöhemmin (17/6) Emilie Wiesbadenista kirjoittaa heidän
saaneen asunnon entisessä paikassa, Pension Victoriassa. Siitä hän on
mielissään, "minä pidän tunnetuista oloista ja ihmisistä". Syvästi
heihin oli koskenut sanoma Waldemar Enebergin kuolemasta (joka oli
sattunut 7/6). Eikä ihme, menettivätpä he hänessä jälleen vanhan,
luotettavan ystävän, samalla kun hän, yleiseltä kannalta arvostellen,
"ihmisellisesti nähden jätti täyttämättömän aukon jälkeensä". "Mutta
toivokaamme", Emilie lisää, "ettei Herra jätä meitä vaivaisia
turvattomiksi, miten pimeältä kaikki näyttäneekään." -- Tuskin
sisarukset olivat asettuneet Wiesbadeniin, kun heidät saavutti tieto
Bobrikoffin murhasta (16/6), sekin tärisyttävä sanoma, joskin toisella
tavalla. Mitä sisarukset siitä ajattelivat, aavistaa seuraavasta
kysymyksestä ja mietelmästä: "Mitä kagaali sanoo, tiedän jotakuinkin;
mutta mitä sanovat ne ihmiset, jotka ymmärtävät, että jokaisella teolla
on seurauksensa? -- Miten liekään: salamurha on ja tulee aina olemaan
salamurha."
Kaarlo menestyi ylipäätään hyvin Wiesbadenissa. Hän piti kylvyistä ja
luotti niiden hyvään vaikutukseen, hän teki pitkiä kävelyjä tuntematta
väsymystä ja puhuikin usein aika sujuvasti vieraittenkin kanssa, vaikka
kieli taas seuraavana päivänä saattoi olla kankeanlainen. Wiesbadenissa
sisarukset viipyivät 18:een päivään heinäk., jolloin kuumuus teki
siellä olon tuskalliseksi. He lähtivät silloin Schwarzwaldin Sankt
Blasieniin, viettääkseen siellä, viileämmässä ilmanalassa, jonkun aikaa
neitien Birkmanien kanssa, jotka jo aikaisemmin olivat asettuneet
sinne. Vaihdos tuntui miellyttävältä. Päästä pois sietämättömästä
kuumuudesta ja vieraista ihmisistä raittiiseen ilmaan ja ystävien
seuraan vaikutti virkistävästi, mutta itse paikka ei näy suuresti
viehättäneen ainakaan Emilietä:
-- "Täällä ei saa kävellä tasaisella maalla, vaan aina mäkeä ylös
taikka alas. Kaunista täällä on, ilma on kevyt ja kirkas, mutta en minä
kauvan voisi viihtyä tämmöisissä ahtaissa, kapeissa laaksoissa.
Muutamia pensioni-[täyshoitola-]taloja, muutamia hotelleja, yksi
koulutalo, joka samalla on raatihuone, kaunis, Rooman Pietarinkirkon
mukaan rakennettu kirkko, joka olisi hyvin tyylikäs muualla, mutta ei
sovi tänne -- siinä koko kaupunki!" -- Seuraus olikin, että sisarukset
pian päättivät lähteä paluumatkalle. "Minä ikävöin niin kauheasti kotia
ja, merkillistä kyllä. Kaarlokin. Hän tahtoo hyvissä ajoin ryhtyä
kaikkiin valmistustöihin; nyt kun syyssuunnitelmamme on kokonaan
muuttunut, on hänellä paljo järjestettävänä. Emme saa, ei oopperaa eikä
Ida Aalbergia! Hän sanoo tosin tulevansa keväällä, mutta 'nästa gång är
en, skälm' (vasta kerta valehtelija). Ikävä että ennätimme tilata
kahdet koristukset Grabowilta, egyptiläinen on yksinomaisesti
Kleopatraa varten."
Viimeinen kirje on Berlinistä 2/8. Viikon päästä sisarukset toivovat
olevansa kotona. "Hupaista on jälleen tulla kotia, miten
huolestuttavaa, epäsopuista ja vaikeaa siellä lienekään."
Tavalliseen aikaan, 28/8, alkoi näytäntökausi, joka oli oleva Kaarlo ja
Emilie Bergbomin viimeinen. Oli jo toista vuotta kulunut iskun jälkeen,
joka mursi Kaarlon terveyden, mutta vaikka hän oli jotakuinkin
toipunut, ei hän kumminkaan ollut entisellään. Sen huomasi parhaiten
siitä että hän puhui niin kankeasti taikka niin lyhyesti, varsinkin
vieraampien seurassa, sekä siitä että pitempi keskustelu häntä
hermostutti tai väsytti. Työhalu oli kumminkin sama kuin aina, ja niin
asiat suoriutuivat paremmin kuin varmuudella oli osattu toivoa.
Tietenkin tämä riippui siitä että Emilie yhä jatkoi avustajatointaan --
tuskin on ajateltavissa että toinen enemmän kuin toinenkaan yksinänsä
olisi saanut mitään aikaan.
Ensiksi annettiin tavan mukaan vanhoja kappaleita, Murtovarkaus,
Nummisuutarit ja Tukkijoella, mutta jo 7/9 oli ensi-ilta, nimittäin
Eljas Erkon suomentama Ibsenin _Kummittelijoita_. Tämä kappale, joka
1880-luvulla oli jätetty näyttelemättä sentähden että johtokunta ei
ollut yksimielisesti puoltanut sen ottamista, asetettiin nyt
näyttämölle sen johdosta, että kaksi maaseututeatterista tullutta uutta
näyttelijää, nti _Hilda Martin_[77] ja _Aapo Pihlajamäki_,[78] saisi
ensi kerran esiintyä Helsingissä näytelmän päärooleissa, edellinen rva
Alvingina ja jälkimäinen pastori Mandersina. Molemmat onnistuivat
hyvin, ja tunnustettiin heidät arvokkaiksi, kokeneiksi lisävoimiksi
seurueelle. Oswaldia näytteli Kilpi, Reginaa rva Rautio ja Engstrandia
Rautio. Tärisyttävä draama meni kolme kertaa. -- Toisenlainen menestys
oli Romeolla ja Julialla, joka uusintona ilmestyi näyttämölle 14/9 ja
syksyllä näyteltiin 11 kertaa. Kun jo 12 vuotta oli kulunut siitä kun
se viimeksi esitettiin, oli se nuoremmalle polvelle aivan uusi, jota
paitse näyttämöllepano ja esitys olivat oivallisia. Romeona esiintyi
niinkuin ennen Axel Ahlberg, mutta Juliana nti Lilli Högdahl, joka
näytteli varsin välittömällä tunteenilmaisulla. Rva Suonio oli etevä
imettäjänä, Lindfors kelpo Mercutio, joskin pannen liiaksi painoa
luonteen veitikkamaisuuteen.
Kaksi merkillistä konserttia annettiin Kansallisteatterissa syyskuun 20
ja 22 p. Mainio laulajattaremme _Alma Fohström-Rohde_ oli näet tullut
Helsinkiin viimeisen kerran esiintyäkseen kotikaupungissaan (kolmas
konsertti Palokunnantalolla 25/9). Hän oli päättänyt laulaa jäähyväiset
ihailijoilleen, ennen kun ne luopuisivat hänestä, ja tahtoi tehdä sen
samalla näyttämöllä, jolla hän muinoin oli ensi kerran astunut yleisön
eteen. Kun ajattelee laulajaisten merkitystä sekä sitä että
taiteilijatar, mitä äänen tuoreuteen ja kirkkauteen tulee, ei vielä
ollut mitään menettänyt ja että esityksen taiteellisuus oli mitä
täydellisintä meillä on kuultu, niin on helppo ymmärtää minkä
ihastuksen ja liikutuksen hän yleisössä herätti. Suosionosotukset
olivat tunnelman mukaisia. Erittäin on tässä mainittava, että suuren
laulajattaren käynti Suomessa ja se että hän hyvästijättöänsä varten
oli valinnut juuri Kansallisteatterin esiintymispaikakseen, tiesi
kaunista kunnianosotusta Bergbom-sisaruksille, jotka, niinkuin tämän
teoksen alkuosista tiedetään, olivat ohjanneet hänen ensi askeleitaan
taiteen uralla. Taiteilijatar oli heille aina ollut kiitollinen ystävä,
samoin kuin he olivat häntä rakkaana pitäneet.
Syyskauden toinen uutuus oli kotimainen alkuteos, Yrjö Weijolan
4-näytöksinen kansannäytelmä _Nuori luotsi_, joka esitettiin ensi
kerran 30/9 ja meni kaikkiaan 5 kertaa. Menestys ei siis ollut huono,
vaikka kappale enemmän kuvaili saaristoelämää, kuin esitti traagillista
aihetta kiinteässä toiminnassa. Evert Suonio oli onnistunut
nimiroolissa ja samoin nti Tähtinen onnettomana, petettynä Annikkina.
Kun sen jälkeen 7/10 oli annettu Kumarrusmatka ja Amalia ystävämme
Robert Kiljanderin hyväksi sekä 10/10 Lea, Yö ja päivä ja Kihlaus
Aleksis Kiven syntymäpäivän muistoksi, tuli 12/10 neljäs uutuus, Maila
Talvion suomentama Stanislaw Przybyszewskin 3-näytöksinen näytelmä
_Kultainen talja_.
Synkkä aviorikosdraama, jossa huomattiin toisiinsa sekaantuneena
ranskalaisia ja Ibseniläisiä vaikutuksia, näyteltiin vain kahtena
iltana. (Ohimennen huomautettakoon, että 17/10 näytettäessä Gorkin
Pikkuporvareja oli runoilija itse saapuvilla.) -- Viides uutuus oli
sekin taas kotimainen ja niinkuin Nuori luotsi Yrjö Weijolan tekemä,
3-näytöksinen ilveily _Nuoruus ja hulluus_, ensi-ilta 28/10. Tämä
vallaton, hyvin naturalistisilla piirteillä höystetty kuvaus
ylioppilaselämästä näyteltiin 9 kertaa, jonka paremmin selittänee
aiheen kotimaisuus kuin mikään taiteellinen ansiopuoli -- ihme vain
ettei tekijän esimerkkiä ole noudatettu. Tietysti oli esitys
asianmukaisesti vilkas ja repäisevä. -- Tämän ensi-illan jälkeen
seurasi 29/10 _Taavi Pesosen_ viime ilta, hän kun esiintyen rovastina
Kuopion takana jätti hyvästi teatterille ja yleisölle. Pesonen oli
seurueen vanhimpia jäseniä, joka kolmena vuosikymmenenä oli kestänyt
kaikki tuulet ja tuiskut, joskin samalla nauttinut harvemmat
päivänpaisteiset hetket. Suurta mainetta hän ei ollut saanut, mutta,
vaatimaton kun oli, hän oli tyytynyt siihen vilpittömään myötätuntoon,
jota häneltä ei milloinkaan oltu kielletty. Sillä sekä pienemmissä
lauluosissa että koomillisissa tehtävissä hänen luontaiset lahjansa,
miellyttävä lauluääni ja lystillinen huumori, aina vaikuttivat siihen
osaan yleisöä, joka teatterilta pyytää enemmän hupia kuin korkeata
taidetta. Jäähyväisiltana olivat suosionosotukset katsomon puolelta
erittäin lämpimiä.
Kuudes uusi kappale esitettiin ensi kerran 10/11, nimittäin Irene
Mendelinin suomentama Otto Ludwigin murhenäytelmä _Makkabealaiset_.
Nerokkaan, aitodraamallisen runoilijan pääteoksena oli tämä
näytelmä kauvan ollut Bergbomin mielessä ohjelmistoon otettavana.
Näyttämöllepano olikin huolella toimitettu ja kaunis, niinikään
harjotukseen työtä pantu; mutta vaikka esitys siten oli sangen
tyydyttävä, ei draamalla ollut suurempaa menestystä -- se meni vain
4 kertaa. Roolijaosta mainittakoon, että Salo oli Judah ja rva Rautio
Lea. -- Pääsyy siihen ettei etevä näytelmä täyttänyt useampia huoneita
oli kai se, että juuri tähän aikaan (4:n ja 18:n päivän välillä)
_Ida Aalberg_ esiintyi Kansallisteatterissa sarjassa vierailunäytäntöjä
saksalaisen näyttelijäseurueen kanssa, näytellen sitten myöskin kolmena
iltana (23/11-27/11) kansallisen näyttämön vieraana Schillerin Maria
Stuartissa. Emme tarvitse sanoa että taiteilijatar käyttäessään
äidinkieltään oli tavallisten lämpimien suosionosotusten esineenä.
Joulukuulla ei tullut mitään uutuutta, mutta paitse Sudermannin
Johannes-näytelmän esittämistä 2/12 rva Raution 25-vuotisen
näyttelijäjuhlan johdosta, on erityisesti mainittava Daniel Hjortin
uusinnos. Se näyteltiin ensi kerran 6/12 valtiopäivien avajaisten
kunniaksi. Näyttämöllepanoa varten Kaarlo ja Emilie Bergbom olivat
koristusmaalaajan kanssa käyneet Turussa, saadakseen uusia aiheita
koristuksiin, ja muutenkin oli esitys sekä ulkoasultaan että roolijaon
puolesta uusittua. Nimiroolissa nähtiin nuori Kilpi, jonka tapa
käsittää tehtävää sai täyden tunnustuksen, joskin hänen voimansa olivat
riittämättömät; nti Lähteenoja oli kostonhimoinen Katri, nti Helenius
Sigrid j.n.e. Näytelmä meni kaikkiaan 8 kertaa, ja esiintyi siinä
helmikuulla Kaarle Halme vieraana.
Koska helposti saattaisi luulla, että Bergbom-sisarusten into oli
laimentunut ja että he olivat väsyneet uutta ja entistä parempaa
harrastamaan, otamme tähän yhden Emilien viimeisiä kirjeitä nti
Elfvingille. Kirjoitettuna Daniel Hjortin johdosta se todistaa, että
asianlaita oli päinvastainen, samalla kuin se muutenkin valaisee oloja:
(Helsingissä 16/10). "Rakas Betty! Jälleen minä tulen ja pyydän Sinua,
Betty hyvä, tekemään meille palveluksen. Olemme ajatelleet nyt syksyllä
ottaa esiin Daniel Hjortin ja hauskaa olisi voida sisustaa suuri sali
tyylin puolesta niin uskollisesti kuin mahdollista. Tiedätkö onko nyt
linnaa uudistettaessa löydetty joku piirustus vanhasta salista? Onko
olemassa mitään kuvia muinoisen ajan huoneista? Onko kenties joku huone
semmoiseksi uudistettu kuin se oli Juhana herttuan aikana? Jos muistat,
niin tapahtuu kaksi näytöstä Turunlinnan isossa salissa, ja hupaista
olisi, jos ilman liian suuria kustannuksia, voisi esiin loihtia [sen]
kuvan menneiltä päiviltä. -- Tuletkohan tänne, armahin ystävä? Hauskaa
olisi, jos vielä kerran saisimme pitää sinut täällä pitemmän ajan.
Kaarlo voi sangen hyvin, mutta terve hän ei sentään ole, sillä
puhelukyky on vielä hyvin puutteellinen, usein kovin huono; hän tulee
niin ylen helposti hämilleen, ja silloin hän ei tapaa sanoja, joita hän
tahtoo lausua. Hän on kuitenkin voinut hoitaa teatteria --
luonnollisesti ei niinkuin ennen, mutta sittekin niin että on toimeen
tultu. Hyvin toivomme kumminkin, että tämä viimeinen vuotemme loppuisi;
kuka sitten tulee johtoon, on vielä tietymätöntä. -- Täällä kotona
voimme jotenkin hyvin; Täti tulee tosin yhä vanhemmaksi ja
väsyneemmäksi, mutta kuitenkin hän jaksaa lukea ja tehdä työtä aamusta
iltaan. Valtiollinen levottomuus tekee niin äärettömän surulliseksi ja
masentuneeksi, ja minun on vaikea olla vieraitten ihmisten kanssa.
Kaikki valheet, kaikki parjaus ja kaikki häväistys, jota luullaan
oltavan oikeutetut heittämään lähimmäisiään kohtaan, tekee mielen
katkeraksi ja äkäiseksi: en voi enkä tahdo olla yhdessä alhaisten,
valheellisten parjaajain kanssa, ja sen tähden en mene mihinkään, vaan
aika kuluu kotona ja teatterissa. Rakas Betty, mikä on tämän kaiken
loppu oleva! Jumala auttakoon meitä ja antakoon rauhaa ja lepoa
levottomille, taisteleville mielillemme; minusta kaikki nyt on
epätoivoisempaa kuin koskaan, vaikka näyttääkin valoisammalta. Hyvästi,
rakas ystävä! Tiedän kyllä että autat meitä Turunlinnan asiassa, jos
taidat; jollet voi tietoja antaa, niin ilmota meille se. Kaikkien
kotona olevien lämpimimmät terveiset toimittaa sinulle täten vanha
ystäväsi Emilie."
Toisista kirjeistä nähdään, että nti Elfving antoikin tietoja, että
sisarukset, niinkuin jo on mainittu, tekivät tutkimusmatkan Turkuun,
että siellä teatteria varten jäljennettiin "Kurjen tuoli" y.m. Edelleen
Betty Elfving marraskuulla kävi Helsingissä vanhojen ystäviensä luona,
joihin myöskin 86-vuotias "Täti", rva Sanmark, kuului. Tämä joka
myöskin, niinkuin Emilie, viimeiseen saakka oli kirjeenvaihdossa
turkulaisen ystävänsä kanssa, mainitsee Kaarlon puhekyvystä, että hän
ei voisi tulla toimeen, jollei hänellä olisi Emilie "tulkkina" --
toisin sanoen: sisar ymmärsi hänen puhettaan paremmin kuin kukaan muu
ja puhui tarpeen tullen hänen puolestaan. Mutta huolimatta siitä että
miten kuten tultiin toimeen, oli selvä asia että tämä oli sisarusten
viimeinen työkausi teatterissa, ja marraskuulla (6/11) he jo
lopullisesti johtokunnalle ilmottivatkin, että he ensi keväänä,
näytäntökauden päättyessä, eroaisivat. Ilmotus tehtiin niin varhain,
jotta olisi aikaa tiedustella uutta johtajaa. Mihin päätökseen siinä
kohden tultiin, on mainittava luvun lopussa. -- Yhteydessä edellisen
kanssa on sanottava, että Kaarlo loppukesästä alkaen myöskin puuhasi
Johannes Linnankosken suurta huomiota herättäneen näytelmän, Ikuisen
taistelun, esittämistä. Hän lyhenteli sitä näyttämöä varten ja vaihtoi
kirjeitä tekijän kanssa tästä asiasta. Luultavasti yrityksen monet
vaikeudet lopulta pakottivat hänet luopumaan aikeestaan.
Ennen kun jatketaan kertomusta teatterin toimesta, on tässä merkittävä,
että _teatterikoulu_ vihdoin avattiin tammikuun keskivaiheilla (16/1).
Jo keväällä 1904 oli neuvottelu koulun järjestyksestä ja säännöistä
vienyt siihen tulokseen, että laitos oli, niinkuin on tapa sanoa,
olemassa paperilla, mutta sen toteuttaminen syksyllä kävi kuitenkin
mahdottomaksi. Hallintoneuvosto hyväksyi tosin menosäännön, 7,000-8,000
markan muodossa; mutta opettajain saanti näyttäytyi kovin vaikeaksi.
Lopulta sovittiin niin, että maisteri _V. Tarkiainen_, joka syksyllä
oleskeli Kööpenhaminassa perehtyäkseen näyttelijänalkujen opetukseen
sikäläisessä Kunink. teatterissa, otettiin koulun johtajaksi ja samalla
fonetiikan, draamallisen kirjallisuuden ja näytelmätaiteen opettajaksi,
sekä että _Adolf Lindfors_ otettiin opettajaksi rooliharjotuksessa ja
rva _Katri Rautio_ plastiikassa. Näiden opettajien lisäksi tuli
sittemmin vielä lehtori _Emil Genetz_ lausunnossa ja maisteri _Heikki
Klemetti_ laulussa. Toiminnan alkaessa oli koulussa 6 oppilasta.
Alkuvuoden kansalliset muistopäivät vietettiin Nummisuutarien,
Prinsessa Ruususen ja Ei voi näytelmäin esittämisellä. Keskimäinen
näistä kappaleista, Helmi Helenius prinsessana, ilmestyi uusittuna ja
tuli oikein kassakappaleeksi. Se meni 16 kertaa, mikä olisi omansa
ihmetyttämään, jollei mainittaisi että Erkki Melartin oli säveltänyt
uuden musiikin satunäytelmään sekä muistettaisi, että Helsinki on oikea
koulujen kaupunki; 6 näytäntöä annettiin alennetuin hinnoin. -- Uuden
vuoden ensimäinen ensi-ilta oli 18/1, Irene Mendelinin suomentama
Sudermannin 4-näytöksinen huvinäytelmä _Perhostaistelu_, jolla oli
heikko menestys, ja toinen 27/1, Kaarlo Forsmanin (Koskimies)
suomentama Sofokleen murhenäytelmä _Kuningas Oidipos_. Maailmankuulun
draaman esittäminen suomalaisella näyttämöllä on, samoin kuin ennen
Antigoneen, merkkitapauksena pidettävä. Näyttämöllepano ja
näytteleminenkin oli sangen suuria vaatimuksia tyydyttävä. Axel Ahlberg
oli arvokas, vaikuttava Oidipos, Katri Rautio niinikään onnistunut
Jokaste, ja Adolf Lindfors oli muita taiteellisemmin muovaellut
tietäjän, Teiresiaan hahmon; Falck sekä neidit Lilli Högdahl ja Helmi
Helenius edustivat vuorolausunnallaan kuoroa. Näytelmä meni 4 kertaa.
-- Kolmas uutuus, J. Snellmanin suomentama Wilhelm Kragin 3-näytöksinen
näytelmä _Viimeinen päivä_ (8/2) ei menestynyt paremmin kuin
Sudermannin äsken mainittu; sitä vastoin saavutti melkoisen suosion H.
Weckmanin suomentama I. Potapenkon 4-näytöksinen, teräväpiirteinen,
rappeutunutta venäläistä sukua kuvaava draama _Pelastus_, joka
näyteltiin 6 kertaa, ensiksi 15/2. Esiintyjistä ovat ensi sijassa
mainittavat Lindfors -- Platon Platonovitsch, Lilli Högdahl -- Marja,
rva Salo -- Julia Platonowna ja Knut Weckman -- Rotislaw Sandalow.
Maaliskuulla tuli kaksi kotimaista alkuteosta: 8/3 Maila Talvion
3-näytöksinen näytelmä _Kauppaneuvoksen kuoltua_ ja 31/3 Kasimir Leinon
5-näytöksinen näytelmä _Lehtolapsi_, joista ei toinen enemmän kuin
toinenkaan herättänyt suurempaa huomiota, vaikka etenkään jälkimäinen
ei ollut vailla useita ansiopuolia.
Samoin kuin edellisenä vuonna katkaisi nytkin puhenäyttämön toimen
sarja taiteellisesti arvokkaita oopperanäytäntöjä. Vastoin sitä mitä
keväällä oli suunniteltu ei syksyllä ollutkaan oopperanäytäntöjä, mutta
huhtikuulla oli näyttämö luovutettu alkupuolella Armas Järnefeltille,
joka puolisonsa Maikki Järnefeltin kanssa toimeenpani Wagnerin
Valkyria-oopperan esityksen, ja loppupuolella Robert Kajanukselle,
joka rva Aino Ackté-Renvallin kanssa esitti saman mestarin
Lohengrin-oopperan. Kieltämättä on näillä näytännöillä, jotka yleisö
vastaanotti mitä suurimmalla suosiolla, muistettava merkitys
musiikkielämässämme, mutta, varsinaiseen aineeseen kuulumattomina, emme
niihin sentään lähemmin kajoa.
Mutta kuitenkaan ei huhtikuu mennyt hukkaan tältäkään historialta,
sillä sen 30 p. teatteri vietti _Kaarlo ja Emilie Bergbomin
erojaisjuhlaa_, ja muodostui se kaikin puolin merkilliseksi,
arvokkaaksi kunnianosotukseksi taidelaitoksen unohtumattomille
luojille.[79] Tilaisuutta varten oli toimitettu erityinen, päällyksellä
varustettu ohjelmalehti, jossa nähtiin Kaarlon ja Emilien muotokuvia
eri ajoilta, kolme kummastakin, sekä Arkadia- ja Kansallisteatterien
kuvat. Juhla -- päivä oli sunnuntai -- oli alkava klo 2 i.p., ja
silloin oli näyttämö kasveilla koristettu ja johtajaparin aitio
kukitettu oikein ruusumajaksi. Kun juhlavieraat, jotka vaunuilla oli
noudettu teatteriin, astuivat aitioonsa, yleisö orkesterin toitottaessa
tervehti heitä kättentaputuksilla. Sitten alkoi ohjelman suoritus, ja
esitti ensiksi soittokunta, Robert Kajanuksen johtamana, Weberin
Noita-ampujan alkusoiton; toiseksi piti professori J. J. Mikkola
juhlapuheen, jossa muistiin palautettiin juhlavieraitten suuri
elämäntyö ja julkilausuttiin hartaimmat kiitokset ja syvimmät
kaipauksen tunteet työmaaltaan poistuville; kolmanneksi lauloivat,
Heikki Klemetin johdolla, Ylioppilaskunnan laulajat Porilaisten marssin
sekä sekakuoro Paciuksen Suomen laulun ja Sibeliuksen Isänmaalle;
neljänneksi näyteltiin Shakespearen Myrskyn viides näytös, jonka
eduskuvalliseen merkitykseen jo ennen on viitattu ja jossa Kaarlo nyt
näki oman kohtalonsa havainnollistettuna. -- Siinä juhlan ensimäinen
osasto. Toisen aluksi soitettiin Beethovenin Fidelio-uvertyyri, ja sen
jälkeen tuli ohjelman päänumero. Kulissien takaa -- josta näyttämön
hahmot ja ilmiöt, niinkuin mistäkin salaperäisestä kaikkeuden
tyhjentymättömästä varastosta, aina ilmestyvät -- esiintyi ikäänkuin
taikasauvalla palautettuna toinen toisensa perästä niitä henkilöitä,
jotka Bergbom aikoinaan oli yleisölleen näyttänyt. Pitkässä kulkueessa
he astuivat esiin, kukin helposti tunnettavana: Esko ja Topias, Aino ja
Kullervo, Daniel Hjort ja Katri, Kustaa II Adolf ja Kätchen, Eubulos,
Antigone, rva Alving, Reviisori, Shylock, Ariel ja Ferdinando, Hermia,
rva Suorasuu, Pernilla ja monta, monta muuta, ja vielä lopuksi
näyttämöhahmojen jälkeen kaikki teatteriväki, joka näkymättömänä oli
pitkät vuodet ahertanut, ja nyt ensi kerran esiintyi näyttelijäin
mukana, näyttämömiehet, vahtimestarit, palveluskunta perheineen,
lapsineen -- ja ne suuntasivat askeleensa näyttämön yli harmaantuneita
sisaruksia kohti, missä nämä istuivat keväisten ruusujen kehyksissä,
kukin vuoroonsa kunnioittaakseen heitä kiitollisella kumarruksella.
Jean Sibelius oli säveltänyt ja johti itse soittoa, joka säesti
kulkueen astuntaa, ja haltioituneena yleisö kättentaputuksilla toiselta
puolen tervehti noita tuttuja hahmoja, toiselta yhtyi niiden
kunnianosotukseen. Oli kuin olisivat sillä hetkellä menneiden
vuosikymmenien taiteellisen työn vaikutelmat vaihtelevine aatteineen ja
tunnelmineen nousseet sielujen kätköistä, nousseet ylös ja uudistuneet.
Kun sitte kulkue oli järjestynyt ja pysähtynyt taajaksi ryhmäksi
näyttämöllä, astui siitä esiin Ida Aalberg ja lausui V. A. Koskimiehen
runon -- näyttelijäin kiitoksen Kaarlo ja Emilie Bergbomille, ja se oli
juhlan huippu. Läsnäolijat sanovat, ettei suuri taiteilijattaremme
koskaan ole lausunut kauniimmin, henkevämmin -- niin olivat säkeet
soineet heleästi, niin olleet puettuina syvän sielunliikutuksen
väreihin, eikä silloin
-- ollut sitä urosta
eikä kassan kantajata,
kenen syäntä ei sulannut;
itki nuoret, itki vanhat.
Kun vielä rva Aino Ackté oli orkesterin säestäessä laulanut Sibeliuksen
"Höstkvällen" (Syysilta), alkoi erityinen, niin sanoaksemme, vapaa
ohjelman osa. Luettiin julki eri tahoilta tulleita sähkösanomia ja
esiintuotiin yhdistysten ja yksityisten puolelta kukkalaitteita --
kaikki kiitollisuuden, kunnioituksen, rakkauden osotteeksi. Samassa
mielessä Adolf Lindfors ilmotti, että kansalaisten kesken oli kerätty
2,000 markkaa käytettäväksi avustuksena Suomalaisen teatterin
historian aikaansaamiseksi. -- Kaunis, sydämellinen juhla päättyi
Maamme-lauluun.[80] --
Toukokuun näytännöistä mainitsemme vain seuraavaa. Friedrich Schillerin
kuoleman 100-vuotispäivänä (9/5) näyteltiin Wilhelm Tell -- ainoa
kunnianosotus, millä maassamme suurta runoilijaa sinä päivänä
muistettiin; 24/5 esitettiin ainoan kerran J. Hahlin suomentama Marco
Pragan 3-näytöksinen näytelmä _Halleluja_ ja 27/5 niinikään ainoan
kerran kotimainen alkuteos, Anton Franckin kirjoittama 4-näytöksinen
perhenäytelmä _Perheen toivo_. Saman ajan varsinainen taiteellinen
merkitys oli kumminkin (paitse Wilhelm Tell-näytännöissä) _Ida
Aalbergin_ vierailuissa. Hän esiintyi näet kolme kertaa Kirsti
Fleminginä Elinan Surmassa ja kolme kertaa Reginana, ja siitä johtui,
että Kaarlo Bergbomin elämäntyö tuli päättymään Regina von Emmeritzin
esittämiseen 29/5, samana päivänä, jolloin Suomen naisyhdistyksen
toimesta pystytetty Z. Topeliuksen hautapatsas paljastettiin.
Teatterinkin puolesta laskettiin siinä juhlassa seppele patsaan
juurelle, ja oli Kaarlo hautausmaalla saapuvilla, mutta ei Emilie --
syystä, josta puhumme alempana. Näytännöstä illalla mainittakoon
seuraavaa. Se kesti klo 8:sta 1/2 12:een saakka. Teatteri oli täydempi
kuin tavallisesti näytäntökauden lopussa. Yleisö seurasi hartaudella
näytelmää, jonka pääosat olivat kokeneimmissa käsissä: Regina -- Ida
Aalberg, Kustaa Aadolf -- Axel Ahlberg, Hieronymus -- B. Leino, Larsson
-- Adolf Lindfors. Toisen näytöksen jälkeen Tudeer, Santeri Ingman
(Ivalo) ja tämän kirjoittaja menivät näyttämölle, ja ojentaen
ruusukimpun Kaarlo Bergbomille eräs meistä lausui johtokunnan puolesta:
"Eronhetki avaa sydämet ja suut. Sentähden johtokuntakin nyt tuntee
tarpeen lämpimästi kiittää menneen ajan yhteistyöstä. Ylen kallis on
meille oleva muisto ajasta, jolloin olemme saaneet olla avustajia,
vaikka heikkojakin, siinä suuressa rakennustyössä, jonka alkaja ja
mestari Sinä, hyvä ystävämme, olet ollut!" Emilielle, joka ei ollut
teatterissa, vietiin jäähyväistervehdys kotia. -- Kaarlo oli
toimittanut suuren leivosvaraston näyttämölle, mistä auliisti
tarjottiin kaikille. Kun näytäntö oli päättynyt, huudettiin ensin
näytelmässä esiintyneet esiin, sitte Bergbom. Hänelle annettiin kukkia,
ja rva Maila Mikkola painoi hänen päähänsä laakeriseppeleen, ja
näyttelijäkunnan kokoonnuttua hänen ympärilleen laulettiin yhteisesti
Maamme-laulu, jota ensimäiselle parvelle asettunut torvisoittokunta
säesti. Vihdoin huudettiin eroavalle johtajalle 9-kertainen "eläköön!".
* * * * *
Yhtiökokouksessa 24/11 oli esitetty kulunkiarvio vuodeksi 1905-06, joka
päättyi 44,000 markan vajaukseen. Sen johdosta päätettiin tarjota 250
uutta osaketta merkittäväksi, jotta siten saataisiin noin 12,000 mk
vuotuista yksityistä avustusta kolmeksi vuodeksi eteenpäin, sekä
uudistaa anomus korotetusta valtioavusta. Edellisen toimen tulos oli
että toivottu määrä osakkeita merkittiin; jälkimäinen päätös
toteutettiin helmikuulla, jolloin anottiin että teatterille
myönnettäisiin yhteensä 57,000 mkan vuotuinen apu yleisistä varoista,
mutta vastausta saatiin kauvan odottaa. Tosin senaatti ei epäillyt
puoltaa anomusta, mutta korkeimmasta paikasta tuli myöntymys vasta
seuraavana näytäntökautena.
Mitä johtajakysymykseen tulee, ratkaistiin se helmikuulla, niin että
tri _Jalmari Hahlin_ kanssa asiasta sopimus tehtiin. Hän suostui näet
rupeamaan teatterin johtajaksi yhdeksi vuodeksi, lukien kesäkuun 1
pstä. Ohjaajaksi ja avustajaksi johtajalle otettiin näyttelijä _Eino
Salmela_. Maaliskuulta alkaen Hahl alkoi seurata harjotuksia ja ottaa
osaa johtokunnan neuvotteluihin, ja toukokuulla hän teatterin antamalla
matkarahalla (2,000 mk) lähti ulkomaille valmistuakseen tehtäväänsä.
Kaikkiaan 155 näytännössä esitettiin: 16 kertaa _Prinsessa Ruusunen_;
12 _Nuoruus ja hulluus_; 11 Romeo ja Julia; 8 _Daniel Hjort_;
6 Pelastus; 5 _Nummisuutarit, Tukkijoella, Nuori luotsi_: 4
_Murtovarkaus, Amalia ystävämme, Lehtolapsi_, Makkabealaiset, Kuningas
Oidipos, Porvari aatelismiehenä; 3 _Kumarrusmatka, Kihlaus, Kuopion
takana, Kullervo, Elinan surma, Regina von Emmeritz, Kauppaneuvoksen
kuoltua_, Kummittelijoita, Perhostaistelu, Pikkuporvareja, Kesäyön
unelma, Maria Stuart, Saituri, Sevillan parturi, Orleansin neitsyt,
Wilhelm Tell; 2 _Lea, Ei voi_, Kultainen talja, Viimeinen päivä,
Johannes, Jeppe Niilonpoika, 1 _Yö ja päivä, Anna Liisa, Lyyli, Perheen
toivo_, Halleluja, Avioeron selkkaukset, Juhannustulet, Elämä on
unelma, Myrsky.
Näistä 45 kappaleesta oli 22 kotimaisia ja 13 uusia (5 kotimaista).