"Suomalaisen teatterin ensi aikoina Bergbom joskus valitti, että kaikki
siinä oli niin uutta ja nuorta. 'On niin vaikeaa', hän sanoi, 'kun ei
meillä ole mitään traditioneja. Ei ole mitään, mihin voisi nojata.'
Monta vuotta myöhemmin, kun riitaisten mielipiteitten taistelu häiritsi
näyttämön työtä, ja ulkoapäinkin tulevat vastustukset kävivät yhä
uhkaavammiksi, Kaarlo eräänä päivänä oli ollut hyvin masentunut. Kaikki
minkä edestä hän oli elänyt ja uhrautunut näytti hänestä olevan häviöön
joutumaisillaan ja tyhjää.
"Silloin minä lausuin: 'Älä huoli siitä. Tuskin lepäät haudassasi,
ennen kun kaikki ystäväsi ja vastustajasi ratkaisevat taistelujansa
viittaamalla siihen kuinka olot olivat Kaarlo ja Emilie Bergbomin
aikana. Siinä ovat traditioni!'
-- "'Kuuletkos, mitä Betty sanoo?' Emilie iloisesti huudahti, ja
katsoen minuun hän lisäsi: 'Uskotko todella että niin käy?'
-- "'Uskon, ihan varmaan. Muistakaa Kustaa Vaasaa. Kuinka pahoin
kohtelivatkaan häntä hänen aikalaisensa, mutta hän sanoi: Kun makaan
haudassani, niin te mielellänne kaivaisitte minut jälleen ylös -- ja
hänen sanansa toteutuivat. Niin on tapahtuva teihinkin nähden.'
"Kaarlo ei vastannut mitään, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat, hänen
silmissään loisti ilon hohde: ehkä hänen elämänsä ei kuitenkaan ollut
turhaan mennyt."
Kirjani ainehiston jako ilmaisee käsitykseni olevan, että Bergbom jo
1890-luvun alkupuolella harrastuksensa taiteelliseen puoleen nähden
pääsi niin kauvas kuin hänelle mahdollista oli. Vaikka hänen
toimintansa viimeiselläkin jaksolla monta kaunista taiteellista tekoa
suoritettiin, niin olisi tuskin ainoakaan niistä ollut mahdoton
ennemminkään. Toisin sanoen loppuajallaan Bergbom pääasiassa vaan
vakaannutti näyttämönsä perustuksia. Mutta jos niinkin, jos hän ei
jaksanutkaan vuosi vuodelta kohottaa taidelaitostaan -- minkä asian
muutoin hyvin ymmärtää kun ottaa huomioon, että taiteilija- ja
runoilijakyvyt, joista hän oli riippuvainen, eivät myöskään enää
osottaneet samanlaista nousua kuin ennen -- niin oli kuitenkin
erinomaisen tärkeää teatterille, että Bergbom sisarensa kanssa
viimeiseen saakka pysyi sen johdossa. Suurten personallisuuksien
vaikutus ja merkitys on nimittäin niin mahtava, että saattaa pitää
kerrassaan epäiltävänä, olisiko ilman heitä, ilman että juuri he vielä
johtivat teatteria, se voimakas innostus syttynyt, jota on kiittäminen
Kansallisteatterin rakennusyrityksen onnellisesta suorittamisesta. Ne
kansalaiset, jotka seisoivat suuren tehtävän takana -- niin yksityiset
kuin, omituisesta sattumuksesta, useimmat hallituksenkin jäsenet --
olivat tuota samaa polvea, joka alusta alkaen oli seurannut ja tukenut
Bergbomin ja hänen sisarensa työtä, ja niiden tunteessa suli uuden
teatteritalon rakentamisen kansallinen merkitys yhteen suomalaisen
näyttämön vanhojen luojain ja johtajain elämänharrastuksen kruunauksen
kanssa. Vaikkei sitä suorastaan sanottukaan, niin tunnettiin kuitenkin,
että nyt jos koskaan se on tapahtuva, niin että he, jotka olivat
elämänsä teatterille uhranneet, ennen eroamistaan saisivat nähdä
kansallisen taidelinnan valmiina! Näin on ymmärrettävää ja
kieltämätöntä, että ylempänä mainittu Bergbomin työn aineellistenkin
tulosten lopullinen täydellisyys liiottelematta on hänen ja hänen
avustajansa ansioksi luettava.
Tahdon nyt lyhyesti lausua mitä tarkotan sillä, että tämä Bergbomin
työn historiakin on arvosteltava samalta -- rajotetun päämäärän --
kannalta kuin hänen teatterinsa. -- Jos tehtävää olisi siten käsitetty,
että ainoastaan semmoinen on lukuunotettava, jolla on merkitystä
yleisessä teatterihistoriassa, niin Suomalaisen teatterin historian
kirjoittamista tuskin olisi ajateltukaan. Eihän Bergbomin koko
elämäntyö, tarkoin punniten, ole tuottanut yleiseen teatterihistoriaan
muuta lisää kuin sen tiedon, että, kiitos hänen neronsa ja tarmonsa,
Suomessakin on perustettu kansallinen teatteri, jossa ei ainoastaan
kotimaisia vaan myöskin suurten sivistysmaiden vanhemman ja uudemman
draamallisen runouden tuotteita esitetään kielellä, jota ennen ei oltu
miltään näyttämöltä kuultu, taikka toisin sanoen, että hän
kotiuduttamalla näyttämötaiteen syrjäiseen maahamme, on tähän
sivistyselämän alaan katsoen laajentanut kultuurimaailmaa. Itsessään
tämä tieto, miten onkaan lyhyesti sanottavissa, on kyllä painava ja
merkityksellinen, mutta kuitenkaan sen todistamiseksi ei olisi tarvittu
seikkaperäistä kertomusta teatterin synnystä ja kehityksestä. Kun
sittenkin "historia" on kirjoitettu, jopa niin laaja kuin tämä teos,
niin on se tapahtunut sentähden että Bergbomin harrastuksen päämäärä on
johtanut minuakin kirjaani suunnitellessa. Olen näet luullut, ettei
mikään olisi omansa antamaan selvempää käsitystä Bergbom-sisarusten
elämäntyön laadusta ja kansallisesta merkityksestä, ei mikään omansa
herättämään vilpittömämpää kunnioitusta ja kiitollisuutta heitä kohtaan
kuin se, että tyystin opittaisiin tuntemaan, kuinka paljon ja kuinka
alituista itsensäkieltämystä, uhrautuvaa rakkautta ja uupumatonta
voimien ponnistusta teatterimme perustaminen ja tähänastinen kehitys on
vaatinut, ja samalla myöskin kuinka suuriarvoinen ja laajakantoinen
tekijä kansallisessa sivistyselämässämme se on ollut jo niinä
vuosikymmeninä, jotka ovat sen ensimäiset. Jotta kaikki tämä tulisi
näkyviin ja, niin sanoakseni, kouraan tuntuvaksi, on historia tehty
niin seikkaperäiseksi ja monessa kohden muistelmantapaiseksi. Olenko
yrityksessäni onnistunut, on lukijan arvosteltava. Kumminkin elän siinä
toivossa, että mikäli olen kyennyt havainnollisesti kuvaamaan heidän
elämäntyönsä, kyennyt lukijan sydämeen ja tahtoon tehovasti -- suuri
esimerkki vaikuttaa näet kumpaankin! -- osottamaan mitenkä Kaarlo ja
Emile Bergbom palavasti rakastivat Suomen kansaa ja sen hyväksi
uhrasivat kaikkensa, sikäli olen edistänyt heidän elämäntyötään ja
vahvistanut sen muistoa nykyisen ja tulevien polvien tietoisuudessa.
* * * * *
Ylipäätään on turhaa että tekijä itse osottaa teoksensa puutteita,
kyllä kritiikki ne paljastaa -- ja jollei paljasta, kenen vahinko?
Kumminkin lienee paikallaan huomauttaa semmoisista puutteista, jotka
ovat joko tahallisia taikka välttämättömiä. Näitä ovat monen
näyttelijän luonnekuvan epätäydellisyys, paitse sitä ettei nuorempia
yleensä ole pyydettykään tarkemmin kuvata. Syynä tähän on tietysti se
että useimmat näyttelijät vielä elävät, jopa ovat täydessä työssä ja
kehityksessä. Miten tämä sitoo "historioitsijan" kättä, on helppo
ymmärtää, jos ajattelee, että hän ei voi, niinkuin tavallinen
teatteriarvostelija, tarpeen mukaan korjata tai täydentää kuvaustaan.
Muissakin kohden näyttänee varsinkin kertomukseni viimeinen jakso, että
aika tapahtumineen oikeastaan on liian läheinen historiallisesti
kuvattavaksi. Koska kumminkin olen katsonut velvollisuudekseni seurata
Bergbom-sisarusten elämänvaiheita loppuun asti, olen kertonut
teatteristakin v:een 1905, toivoen supistamalla esitystäni voivani
tyydyttää objektivisuuden vaatimuksia. -- Edelleen olen tahallani
jättänyt kertomatta, miten Suomalainen teatteri vuosien kuluessa on
saanut maaseutunäyttämöjä syntymään, sillä kieltämättä ovat ne kaikki,
Aspegrenin teatterista alkaen, taimia samasta juuresta. Useimpien,
jollei kaikkien, johtajat ovat pitemmän tai lyhyemmän ajan käyneet
Bergbomin koulua taikka ainakin noudattaneet hänen esimerkkiään ja
usein saaneet häneltä apuakin (näytelmäin suomennoksia y.m.).
Sulkemalla tämän erikoisalan suunnitelmastani, olen myöskin vapautunut
velvollisuudesta arvostella, onko ehkä tuossa yhä uusien
teatteriseurojen syntymisessä jonkinlaista liikakasvullisuutta
ilmaantunut. Kaikissa tapauksissa se todistaa, minkä eloisuuden
Bergbomin toimi on herättänyt kultuurialalla, joka ennen häntä oli
meillä kokonaan viljelemätön.
Kaarlo ja Emilie Bergbomin elämäkerran yhdistämisen teatterin
historiaan olen perustellut sillä, että ne ovat toisistaan
erottamattomat. Nyt kun olen lopussa, olen siitä entistä varmempi.
Kumminkin myönnän, että heidän kuvansa näin esitettynä on tullut
jossakin määrin yksipuoliseksi. Heidän toimensa teatterin ulkopuolella
-- totta kyllä vähemmän merkityksellinen laatuaan -- on täytynyt jäädä
syrjään, ja teatterissakin he ovat enimmäkseen joutuneet kulissien
varjoon: on nähty mitä he ovat aikaansaaneet, ei aina heitä itseään.
Vaikka en ollenkaan epäile, että he itse olisivat olleet tähän
tyytyväisiä, niin tunnustan mielelläni, että kertomukseni tässä kohden
on puutteellinen. Jos kysytään syytä, niin tietenkään en kiellä, että
kepeämpi kynä arvattavasti olisi voinut tehtävän paremmin suorittaa,
mutta toiselta puolen on siihen vaikuttanut se, että kertoja, jos hän
olisi tunkenut kulissien väliin ja taakse, olisi tullut liian
lähelle vielä eläviä henkilöitä. Miten lieneekään, on varmaa, että
Bergbom-sisarusten päätoimialalta vielä voitaisiin poimia paljon
piirteitä heidän kuvansa täydentämiseksi. Teatteriväen muistissa nämä
piirteet vielä tuoreina elävät, odottaen taitavaa ja ymmärtävää
kerääjää. Mikäli minä niitä tunnen, sopivat ne kuitenkin paremmin
toisenlaiseen kokonaisuuteen kuin tämä teos, enkä siis muuta yritäkään
kuin pikimmältään osottaa mitä näissä lisäpiirteissä tulisi ilmi.
Niistä nähtäisiin ennen kaikkea miten väsymättömiä sisarukset olivat:
miten he tavan mukaan aamulla varhain, klo 8-9:ltä, eineensä syötyään,
jalkaisin lähtevät kotoa teatteriin, Kaarlo pehmeä musta huopahattu
päässä, palttoon kaulus pystyssä niskassa, kädet selän takana, Emilie
yksinkertaisessa mustassa puvussa; miten Emilie vähän ennen klo 10
rientää virkaansa hypoteekkiyhdistykseen, päivällispöydässä yhtyäkseen
veljensä kanssa, joka koko ajan on ollut teatterissa taikka, parhaimmin
ollen, tehnyt virkistävän kävelyn, molemmat klo 5-6:lta jälleen
palatakseen yhteiselle työmaalleen, jolta he varsinkin näytäntöpäivinä
vasta puoliyön aikana pääsevät kotia ja levolle. Edelleen miten he
teatterissa hääräävät, pitäen kaikkia mielessä ja silmällä, vastaten
tuhansiin kysymyksiin, antaen ohjeita ja neuvoja kaikille, alkaen
rengeistä ja palvelijoista, kaikenlaisista tilapäisistä avustajista,
statisteista ja oppilaista varsinaisiin näyttelijöihin saakka; miten he
tavasta vetäytyvät syrjään kahden kesken neuvotellakseen puvuista,
koristuksista ja sensemmoisista, mutta useammin sentään askaroivat
toinen toisaalla, toinen toisaalla. Miten Kaarlo miltei joka aamu- ja
iltapäivä johtaessaan harjotuksia, näytelmän teksti edessään, istuu
pienen pöydän ääressä rampin luona, oikealla (näyttämön puolelta
määräten), miten hän ensin antaa näyttelijäin koettaa parastaan, mutta
sitte äkkiä keskeyttää heidät huudolla: "Ei, ei, ei niin!" ja hypähtää
seisoalleen selittämään ja osottamaan, kuinka on puhuttava ja kuinka on
näyteltävä, siksi kun päättää kehotukseen: "Otetaan uudestaan siitä tai
siitä!" ja niin loppumattomiin. Miten Emilie sillä välin
puvustonhoitajan kanssa tarkastaa näytelmään tarvittavia pukuja ja
määrää mitä muutoksia, korjauksia tai uutta kulloinkin on tehtävä,
miten hän neuvoo neulojattaria, vastaanottaa, tutkii ja hyväksyy
laskuja taikka myöskin puhuttelee näyttelijättäriä, jotka eivät ole
mukana harjotuksessa, tiedustelee heidän olojaan, lausuu mielensä siitä
tai tästä, kehottaa, kiittää, varottaa, lohduttaa, neuvoo -- -- --
Useimmat piirteet palauttaisivat mieleen vanhan, iäksi hävinneen
Arkadian, missä, kun johtokunnan kokous on pidettävä, Emilie enimmiten
istuu ensimäisessä ahtaassa, käytäväntapaisessa suojassa, johon tultiin
vasemmalta astuttaessa näyttämön puolelle, istuu näyttelijättärien
ympäröimänä vilkkaassa juttelussa heidän kanssaan, tämä nainen, jonka
henkinen ylemmyys näyttäytyy katseessa, puheessa ja koko olennossa,
mutta joka silti mitä ystävällisimmin, sisarellisimmin, äidillisimmin
kohtelee teatteriin tulleita kokemattomia tyttöjä, ollen heille
turvana ja tukena taiteen uralla ja elämässäkin; Kaarlo taasen
odottaa johtokunnan jäseniä yhtä ahtaassa, sisemmässä suojassa,
jossa nähdään akkunan edessä pöytä täynnä kirjoja, kuvallisia
teatteri-aikakauskirjoja, käsikirjoituksia y.m., näyttämövarastosta
lainattuja tuoleja, kaikki erilaisia, vanha sohva ja seinillä noita
muotokuvia, jotka kukaties kuinka monta kertaa ovat koristaneet milloin
mitäkin huoneensisustaa näyttämöllä, mutta jotka läheltä katsoen ovat
sietämättömiä, odottaa, kirjaa selaillen taikka mietiskellen,
herttaisesti vastaten tulijan tervehdykseen. -- Mutta nähtäisiin
levottomampia ja dramaattisempiakin kuvia ja kohtauksia, semmoisia,
joissa mielet liikahtavat ja veret kuohahtavat. Nähtäisiin miten Kaarlo
ihmeellisellä tyyneydellä ja huumorilla sivuuttaa kymmenet ja sadatkin
taiteilijaoikullisuuden taikka pyhän yksinkertaisuuden ilmaukset, mutta
myöskin miten uppiniskaisuuden taikka raakuuden purkaukset saavat
hänenkin luontonsa nousemaan, saavat hänet iskemään purevin sanoin,
joita hän kohta katuu, taikka kenties useammin saavat hänet syvästi
loukattuna heittäymään hetkelliseen toimettomuuteen; ja miten toiselta
puolen silloin Emilie -- kätkien äärettömän myötätuntonsa ja saalinsa
veljeään kohtaan kunnes ovat kahden kesken -- näöltään kuin
päivänpaiste rientää väliin, rauhottavin, sovittavin sanoin
karkottaakseen vihat ja palauttaakseen hajaantuneet yhteistyöhön.
Nähtäisiin miten avuliaita he kaikille ovat, miten Emilie ei vetäydy
itse valitsemasta ja etsimästä pukuja ja muita tarpeita kaikenlaisille
yhdistyksille (jopa ruotsalaisillekin, jotka turhaan ovat pyytäneet
apua Ruotsalaiselta teatterilta!), milloin seuranäytäntöjä tai muita
huveja on kyseessä toista tai toista hyvää tarkotusta varten, ja miten
Kaarlo liian usein on mieliksi näyttelijöille (ja kirjailijoille),
jotka alituisessa rahantarpeessaan pyytävät hänen nimeään
vekseleihinsä, ja sitte verrattomalla mielenmaltilla ja
suvaitsevaisuudella kantaa ikävät seuraukset, joihin hän joutuu, kun
asianomaisten lupaukset ja laskelmat ovat pettäneet -- -- --
Nämä viittaukset riittäkööt osottamaan, kuinka kertomukseni olisi
täydennettävissä. Tuottaisivatko nämä piirteet mitään oleellista lisää
sisarusten muotokuviin, semmoista näet, joka ei toisella tai toisella
tavalla olisi jo edellisessä tullut ilmi, on sentään epäiltävää.
Varsinkin kirjeissään ovat molemmat antaneet itsensä semmoisina kuin
olivat. Ainoastaan Kaarloon nähden haluan vielä tehdä yhden
huomautuksen, joka tosin ei sekään sisällä varsinaisesti uutta, mutta
joka kumminkin ansainnee tulla erittäin painostetuksi. Tarkotan sitä
että hänen luonteessaan resignoimiskyky vähitellen kehittyi yhdeksi
pääpiirteeksi. Elämä opetti hänet tyynesti, ääneen nurkumatta luopumaan
personallisista mieliteoistaan, luopumaan kaikesta itsekkäästä,
kestämään loukkaukset, sanalla sanoen alistumaan kohtaloonsa, mutta
koska tämä alistuminen samalla perustui ihmiselämän laadun
ymmärtämiseen, välttämättömyyden lain tunnustamiseen, se ei hervaissut
häntä, vaan päin vastoin viimeiseen saakka jännitti hänen tarmoansa,
terästi hänen tahtoansa uhrautua ja tehdä työtä kansansa hyväksi. Näin
hän tuli siksi mieheksi, jona hän näinä kansamme äärimmäisten
koettelemusten aikoinakin meille kaikille esikuvaksi kelpaa.
Lisäyksiä ja oikaisuja.
Näin laajassa teoksessa on tietenkin monta korjattavaa kohtaa --
milloin on erehdys tapahtunut, milloin jäänyt jotakin mainitsematta,
joka olisi ansainnut tulla huomioonotetuksi yhtä hyvin kuin se mikä on
kerrottu. Tässä seuraa muutamia korjauksia.
I, s. 11. Ylioppilasten seuranäytännöistä 1859 tavataan tietoja
silloisessa Suomettaressa (n:o 17) tietoja.
s. 35. Seuranäytännössä 22/6 1866 esiintyi myöskin sen ajan
taide-elämästä suuresti viehättynyt, Bergbom-sisarusten silloiseen
ystäväpiiriin kuuluva nti _Marie Kuhlman_ (sittemmin naimisissa
August Schaumanin kanssa). Hän näytteli Pernillaa Holbergin
komediassa Katsokaa peiliin.
s. 59. "Oelzen salonki" oli sen kivirakennuksen yläkerrassa, joka
on lähinnä keisarillista palatsia, Mariankadun varrella, vastapäätä
nykyistä päävahtia.
s. 84. Neiti Betty Elfving on muistiinpannut erään kaamean
tapauksen, joka oli Kaarlo Bergbomia kohdannut luultavasti juuri
Saarijärvellä-olon lopulla. Kertomus on seuraava: Eräällä pitkällä
jalkamatkalla, jommoisia hän mielellään teki, hän väsymyksestä
poikkesi muutamaan taloon pyytääkseen hevosta. Hän tahtoi näet
päästä yöksi kotia, mutta isäntä sanoi sitä mahdottomaksi, sillä
ilta oli jo myöhäinen ja hevoset olivat kaukana niityllä.
Saattoihan vieras, hän arveli, jäädä yöksi taloon, ja seuraavana
aamuna hän saisi hevosen ja miehen kotimatkaa varten.
Tämä ehdotus ei ollut Kaarlon mieleen, semminkään kun isäntä ei
näyttänyt luotettavalta, mutta oli syksy ja sadekin uhkasi. Hän
päätti siis jäädä, ja, tekemättä lähempää tuttavuutta talonväen
kanssa, hän pian meni huoneeseen, jossa hänelle osotettiin vuode.
Yksi talon miehiä nukkui rahilla toisella puolen huonetta, mikä
tietysti ei estänyt tarjoamasta vieraalle yösijaa samassa
suojassa. Kaarlosta tämä tosin ei ollut hauskaa, mutta väsynyt
kun oli, hän heittäytyi vuoteelle ja nukahti siihen.
Yöllä hänet herätti kuutamo, joka valaisi huoneen, ja silmät
puoleksi avattuina hän näki miehen vastapäätä olevalta rahilta
tuijottavan häneen. Katse ei ennustanut hyvää, sillä miehen
silmissä näyttäytyi jotain salakavalaa, mutta kun hän pysyttäytyi
liikkumatta, Kaarlo katsoi parhaaksi menetellä samoin, ja hän
vaipui jälleen unenhorrokseen. Siitä hän sentään pian havahtui
uudestaan, ja nyt hän melkein suljetuin silmin huomasi yötoverinsa
seisovan edessään käsi koholla, iso, välkkyvä puukko kädessä.
Henki oli kyseessä, mutta pako oli mahdoton ja silmää räpäyttämättä
Kaarlo pysyi liikkumattomana, ollen nukkuvinaan.
Niin kului muutama hetki, kenties minuutteja. Vihdoin uhkaava käsi
laskeutui alas, ja mies meni takaisin rahilleen ja nukkui siihen.
Kun Kaarlo hänen raskaasta hengenvedostaan päätti, että uni ei
ollut teeskenneltyä, hän nousi, meni ulos ja jatkoi jalkamatkaansa
siksi kun saapui taloon, jossa hänet tunnettiin ja ystävänä
vastaanotettiin. Siellä hän myöskin sai tietää, että mies, joka
oli uhannut hänen henkeänsä, oli mielipuoli.
s. 134. Pilven veikossa ei esiintynyt isänä F. H. Alopaeus, vaan
hänen nuorempi veljensä O. G. Alopaeus.
s. 137. Säilyneestä keräyslistasta päättäen Yrjö Koskinen oli se,
jonka alkuunpanosta rva Raalle Lea-iltana lahjotettiin kultainen
rannerengas.
s. 165. Preciosa-näytelmän esittämiseen nähden (1870) on lisättävä,
että nti Therese Decker kulissien takana lauloi mitä Preciosalla
on laulettavaa. Preciosa näytteli kuitenkin niin hyvin, että yleisö
ei sitä huomannut. Niiden kanssa, jotka sanoivat nti Deckerin
laulavan, toiset löivät vetoa että nti Meurman (Preciosa) itse
lauloi!
II, s. 225. Nti Maria Grape on nykyisin ilmottanut (ks Aika 1910,
s. 191 ss.), että pohjaraha kultaisen laakeriseppeleen
hankkimiseksi, joka 12/12 1875 Arkadiateatterissa laskettiin rva
Winterhjelmin päähän, oli Viipurin hovioikeudenneuvos-vainaja
Niilo Peranderin antama. Perander, joka 1869 oli näytellyt Aramin
osaa Leassa, oli näet rva Winterhjelmin hyvälle ystävälle nti
Grapelle lähettänyt 100 mk pyynnöllä että se käytettäisiin
pohjarahana lahjaa varten, joka olisi taiteilijattaren "arvoa
täysin vastaava", mutta että hänen (Peranderin) nimi jätettäisiin
mainitsematta. Pienessä ryhmässä (Bergbom-sisarukset, nti Hanna
Snellman, Julius Krohn, August Hagman ja nti Grape) sovittiin
minkälainen kunnialahja annettaisiin, ja pian merkittiin
tarvittavat 500 mk. Keräyksen toimittivat pääasiassa pohjalaiset
(ylioppilailta otettiin vain 1 mk mieheltä). -- Nti Grape oli
1903 taiteilijattaressa herättänyt ajatuksen, että kallis lahja
hänen kuolemansa jälkeen oli tuleva Kansallisteatterin omaksi,
niinkuin sitten onkin tapahtunut.
Samana vuonna (1875) K. A. Winterhjelm julkaisi
teatterihistoriallisen teoksen "Af Kristiania Teaterliv i den
seneste tid", jossa tavataan Kaarlo Bergbomin kirjoittama
lyhyt, mutta silti täydellinen kuvaus rva Winterhjelmin
taiteilijakehityksestä, -luonteesta ja ohjelmistosta.
III, s. 423. Pääsiäisviikolla 1892 kävi mainio Coquelin ainé ensi
kerran Helsingissä. Esiintyen omalla joukollaan Uudessa teatterissa
ja seurustellen enimmäkseen täkäläisissä ruotsalaisissa piireissä
kuuli hän kuitenkin niin paljon puhuttavan Suomalaisesta
teatterista, Elinan surmasta ja Ida Aalbergista (jonka hän jo
Parisissa oli oppinut tuntemaan), että hän tunnusti halunsa saada
nähdä kansallista näyttämöämme. Bergbom toimeenpani silloin
kiristorstaina 14/4 klo 2 p:llä erikoisnäytännön, jossa esitettiin
näytöksiä Elinan surmasta. Näytäntöön ei myyty lippuja, vaan
kutsuttiin paitse ranskalaista taiteilijaa ja hänen lähimpiä
tuttaviaan teatterin takaajia. Harvinainen vieras oli erittäin
tyytyväinen siihen mitä sai nähdä. Teatteri, hän muun muassa sanoi,
ei lainkaan näyttänyt nuorelta, vastaperustetulta laitokselta, vaan
vakaantuneelta, vanhoihin hyviin traditioneihin nojaavalta
näyttämöltä. Eräässä kirjeessä 15 pltä huhtik. Albert Edelfelt,
kiitettyään Emilie Bergbomia puvuista, jotka hän maalauksiaan
varten oli saanut lainata Suomalaiselta teatterilta, lausuu tuon
näytännön johdosta: "Pyydän neitiä tri Bergbomille esittämään
vaimoni, sisarieni ja oman kiitollisuuteni lipuista erinomaisen
mieltäkiinnittävään erikoisnäytäntöön Coquelinia varten. Hän on
lakkaamatta sen jälkeen suurimmalla ihastuksella puhunut sekä
näyttämöllepanosta ja ohjauksesta että rouva Ida Aalbergin
taiteesta." Tähän liitettäköön, että Coquelin käydessään Arkadian
näyttämöllä oli erittäin myöskin kiittänyt rva Katri Rautiota
Elinan roolissa.
IV, s. 138. Emilie Bergbom erosi virastaan hypoteekkiyhdistyksessä
1 p. syysk. 1900. Edellisenä päivänä hän sai K. Antellin
hypoteekkiyhdistyksen johtokunnan ja yhdistyksen puolesta
allekirjoittaman kirjeen, jossa hänelle julkilausutaan syvä
kiitollisuus 29 vuoden "erinomaisen hartaasta ja tunnollisesta
toimesta" yhdistyksen hyväksi sekä ilmotetaan, että hänelle oli
määrätty 1,200 mkan vuotuinen eläke.
Suomalaisessa teatterissa 1872-1905 esitettyjen puhe- ja
laulunäytelmäin luettelo.
Huom.! Ensimäinen päivämäärä kappaleen nimen jälkeen osottaa milloin se
on ensi kerran näytelty, seuraavat milloin sama kappale on uusittu.
1. Adelaida, laulunäytelmä, 1 n., kirj. H. Müller, suom. T. Hagman,
15/9 1881.
2. Adrienne Lecouvreur, näytelmä, 5 n., kirj. E. Scribe ja G. J.
Legouvé, suom. K. Rauta. 11/5 1883.
3. Ahab Israelin kuningas, murhenäytelmä, 5 n., kirj. Alpo Noponen.
16/5 1900.
4. Ainamo, satunäytelmä, 4 n., kirj, K. Rosendahl, suom. A. Rahkonen,
sävelt. F. von Schantz. 9/2 1873; 2/5 1888.