Kolmaskymmenestoinen näytäntökausi, 1903-04.
Tänä keväänä Bergbom lähti tavalliselle ulkomaanmatkalleen aivan
toukokuun alussa -- luultavasti 2 p. Ensimäinen kirje on Berlinistä
("lauvantaina" -- arvattavasti 9/5). Siinä hän muun muassa kirjoittaa:
"Matkani on mennyt säännöllisesti. Tukholmassa muutamia tuntia,
Kööpenhaminassa pari päivää. Nyt Berlinissä, jossa odotan illan
näytäntöä. Sitten etelää kohti. Kööpenhaminassa näin Drachmanin uuden
kappaleen. Pötyä. Täällä Berlinissä minulla tavan mukaan on ollut
parempi onni. Gorkin Nachtasyl (Pohjalla). Repäisevämpi ja
näyttämöllisempi kuin Pikkuporvarit, mutta yhtä kehityksetön. Lähetän
siitä huomenna viehättäviä valokuvia. Tänä iltana olen näkevä ei
vähempää kuin Kalidasan Sakuntalan. Laitos on melkoista lähempänä
alkuteosta kuin Vasantasena. Huomenna Maeterlinckin Pelléas ja
Melisande". -- (Sitten teatterijuttuja, joita Tallroth oli kertonut
höyrylaivalla, niin esim. että Ida Aalberg ja Aug. Arppe olivat
neuvotteluissa saksalaisesta turneesta.) -- -- "Voit kirjoittaa
Genovaan. Poste restante. Luultavasti pysähdyn Speziaan, mutta kyllä
kirjoitan sitä ennen." --
Seuraavakin kirje on vielä Berlinistä, koska Bergbom siinä puhuu
ainoastaan näkemistään siellä:
"Armahin. En tiedä mitä minun on sanottava Sakuntalasta uudenaikaisella
näyttämöllä. Mieleeni muistui Söderhjelmin sanat murteesta näyttämöllä.
Asiantuntijoille se ei riitä, ei-asiantuntijoille se on liikaa, niin
ettei sitä ymmärretä. Lyyriikka vaikutti tosin huumaavalla voimalla,
niinkuin musiikki. Mutta ratkaiseva ristiriita on kuitenkin liian
bramalaisteologinen saadakseen meitä moderneja vakuutetuksi.
"Olen myöskin nähnyt Maeterlinckin Pelléas ja Mélisanden. Se oli
minulle yhtä vieras kuin kaikki mitä olen häneltä lukenut. Mutta --
emme me hänestä mitenkään pääse. Hän lumoaa ihmisiä tällä hetkellä.
Monna Vanna menee jo 140:ntä kertaa Deutsches Theaterissa ja menestyi
Tukholmassakin, vaikka kritiikki oli kylmä ja näytteleminen kaikkien
arvostelujen mukaan heikkoa. Mutta sittenkin se menestyi.
"Sano Silénille ja pikku rouva Leinolle, että Sarah Bernhardt näyttelee
täällä 24-28 toukokuuta, jos tahtovat nähdä häntä. Koti, Fedra,
Kamelianainen ja Frou-Frou, siinä hänen ohjelmistonsa. Oletko päättänyt
kesästäsi? Tulen yhtä mielelläni Marienbadiin kuin Sodeniin, päätä vain
'wohin'. Ilmoita päätöksesi Alma Birkmanillekin, jos hän tahtoisi tulla
mukaan. Noin 20 p. kesäkuuta olen minä valmis ('mobil'). Jopa 15, jos
kenties sopisi paremmin. Tapaammeko toisemme Münchenissä?
"Tervehdi Finneä ja sano, että hän luopuu ajattelemasta Mariaa
Magdalasta. Sanoja! sanoja! sanoja! Eikä ainoatakaan syntysanaa.
Akateemillista alusta loppuun. Kaarlo."
Kolmas kirje on Firenzestä ja kirjoitettu helatorstaina (21/5):
"Armahin. Kolme päivää olin Münchenissä, jossa minua paleli, niinkuin
ainoastaan Münchenissä on mahdollista. Pelkäsin suorastaan että tulisin
sairaaksi, niin kiukkuista siellä oli. Se meni kuitenkin ohi, kun olin
saanut alpit taakseni. Käin yhden jotenkin mieltäkiinnittävän
[Venetian] Kauppias-näytännön, jossa Possart esiintyi, ja kaksi kertaa
la divine Sarah'n. La dame aux camélias ja Phédre. Edellistä
katsellessani mietiskelin kumpi oli homehtuneempi, kappale vai esitys,
niin pelottavan muinaisaikuisia olivat molemmat; mutta Phédressä Sarah
hankki itselleen loistavan korvauksen. Siinä hän yhä vielä oli 'la
divine'. Siinä oli hänen plastiikkansa niin ihmeteltävä ja Racinen
säkeet virtasivat niin täynnä eloa, että tuntui kuin olisivat samalta
päivältä. Myötäesiintyjätkin olivat siinä parempia, sillä de Max, joka
on etevä taiteilija, ei ollut mukana Kamelianaisessa. Theseus vainaja
-- no! peittäkäämme hänet hämärään. Puvut olivat erittäin
maalauksellisia, mutta valokuvia ei ollut saatavissa.
"Nyt olen ollut muutamia päiviä Firenzessä. Täysi kesä ja
auringonpaistetta juotavana aamuin ja pitkin päivää. Pari
teatteri-iltaa on minulla mainittavana, mutta valitettavasti aivan
arvottomia ranskalaisia farsseja. Mutta ne näyteltiin italialaisella
vauhdilla. Täältä käy tieni Pisaan, Genovaan, Speziaan, jossa viivyn
jonkun ajan. Terveisiä kaikille Kaarloltasi.
"J. K. Onko Finne saanut Marian Magdalasta. Postissa oltiin vähän
vastahakoisia, kun olin sulkenut paketin lakalla. Sanoivat ettei se
pidä, ja jos ristiside aukeaa, niin posti ei ole vastuunalainen.
Tyhmästi kyllä en välittänyt varotuksesta, vaan luotin onneeni. Kenties
se on pettänyt. Kirjoita Speziaan. Poste restante".
Neljäs kirje on Speziasta. Sen näkee sisällyksestä sekä ilmotuksesta:
"Osotteeni on: Italia, Spezia. Albergo d'Italia". Päivämäärää ei ole,
mutta nähtävästi se on toukokuun lopulta.
"Rakkahin Sisar. Olen juuri sähköttänyt Sinulle erään ikävän asian
johdosta. Lompakkoni, jossa oli passini ja 600 liiraa, varastettiin
matkalla Firenzestä Speziaan. Oli alituisia junanvaihdoksia, ja kun
Italian rautateillä ei huudeta asemien nimiä, olin melko lailla
hermostunut. Muuan hyväntahtoinen herra auttoi minua kaikissa
vaihdoksissa, mutta käytti samalla tilaisuutta varastaakseen
lompakkoni. Hän katosi tietysti kohta. Minä ilmotin asian
asemapäällikölle, mutta hän ei antanut paljoa toivoa. Lupasi kuitenkin
ilmottaa asian poliisille.
"Tämä ikävä tapaus on turmellut koko Italian matkani. Mieleni on
masennuksissa ja kassani tyhjä. Jos siis tahdot alottaa
kylpyparannuksen varhaisemmin, niin olen valmis milloin tahansa.
Niinikään missä tahansa. Ilmota minulle vain, minkä paikan valitset.
Jollet tule mukaan, lähden kai Sodeniin.
"Ja mieleni oli niin kevyt Firenzessä. Mutta kevytmielisyys rangaistaan
kukkuramitalla. Kaarlosi."
Viides ja nähtävästi viimeinen kirje, jonka Kaarlo on sisarelleen
kirjoittanut, on sekin Speziasta (postileiman mukaan) kesäkuun 2 pltä.
Hän kiittää rahojen nopeasta lähettämisestä; ne olivat jo tulleet
toukokuun viime päivänä, vaikka hän helluntaijuhlan tähden oli ne
saanut vasta seuraavana aamuna. "Sydämellinen kiitos hienotunteisesta
hyvyydestäsi, että säästit minulta nuhteet, jotka huolimattomuudellani
olin hyvin ansainnut (!)" -- "Täällä on ihanaa, mutta ylihuomenna jätän
Spezian tehdäkseni pienen matkan rannikkoa pitkin." Emilie oli
ilmottanut lähtevänsä matkalle 13 p., joten Kaarlo arveli hänen 17 p.
olevan Berlinissä ja sanoi odottavansa sähkösanomaa 18 p. Müncheniin
(hotel Gassner). Kylpypaikka, Marienbad taikka Soden, oli vielä
kysymyksenalainen, vaikka Kaarlo mieluummin ajatteli jälkimäistä; jos
se valittaisiin, yhdyttäisiin Frankfurtissa. "Olen kai jo 15 p.
Münchenissä. -- Katarrini seuraa minua uskollisesti, mutta lievänä.
Hyvästi ja vielä kerran kiitos."
Näin oli lähin tulevaisuus suunniteltuna, mutta miten todellisuudessa
kävi, sen saamme tietää Emilien myöhemmistä kirjeistä kotimaahan. --
Joko "rannikkomatkalta" taikka suoraan Speziasta Kaarlo 7 tai 8 p.
kesäk. saapui Genovaan ja otti asunnon Hotel Centralissa (jonka isäntä
oli saksalainen). Oltuaan "pari kolme päivää" tässä kaupungissa hän
torstaina 11 p. iltapäivällä ollessaan kävelyllä sai halvauskohtauksen
(verenvuodatuksen aivoihin), joka kumminkin alussa oli niin lievä, että
hän horjuvin askelin saattoi palata hotelliinsa. Palvelijat olivat
nähneet hänen tulla hoipertelevan ja ikäänkuin etsien katselevan
taloja. Joku heistä seurasi häntä hänen huoneeseensa ja jätti hänet
sinne, luullen että hän oli juovuksissa. Vasta lauvantaina -- siis
kahden vuorokauden päästä! -- kun vierasta ei alkanut näkyä, meni
isäntä hänen luokseen ja huomasi hänen tilansa. Silloin kutsuttiin
saksalainen lääkäri saapuville, ja sairaan papereista saatiin tietää,
mistä hän oli kotoisin. Kun sittemmin turhaan oli pyydetty venäläisen
konsulin apua ja välitystä asiassa, päätti hotellin isäntä (13 tai 14
p.) sähköttää tapauksesta Helsingin kaupungin pormestarille. Näin tuli
tieto kotimaahan, josta kumminkin Emilie jo oli lähtenyt niin aikaisin,
että hän silloin oli Berlinissä, ja siis vasta siellä Helsingistä päin
lähetetyn sähkösanoman kautta sai tietää, miten veljen oli laita.
Emilien aikomus oli ollut Münchenissä yhtyä Kaarlon kanssa ja siellä
yhdessä päättää, mihin he lähtisivät parannuksille. Nyt ei ollut muuta
tehtävänä kuin matkustaa suoraa päätä Genovaan. Onneksi oli sisarusten
hyvä ystävä nti Alma Birkman hänen seurassaan, ja oli hän kohta valmis
saattamaan Emilietä, jolle -- nyt jo 69 vuotta täyttäneelle -- pitkä
matka semmoisessa tarkotuksessa luonnollisesti oli sangen arveluttava
yritys. Maanantaina 15 p. klo 7 illalla he lähtivät Berlinistä ja
saapuivat keskiviikkona Genovaan. Täällä he tapasivat Kaarlon
hotellissaan, jossa hänen siis oli täytynyt mitä puutteellisimman
hoidon alaisena maata lähes kokonainen viikko. Ensimäinen toimi oli
saada sairas muutetuksi sairaalaan. Mieluimmin olisi hänet viety
muutamaan saksalais-protestantiseen, mutta valitettavasti siellä ei
ollut tilaa, ja sentähden oli pakko mennä italialaiseen nimeltä
Ospedale di Sant' Andrea.[71]
Koko seuraavalta Kaarlon pitkältä sairauden ajalta on meillä runsaasti
tietoja. Emilie kirjoitti näet hyvin ahkerasti lähimmille
sukulaisilleen sekä neideille Aini Nevanderille ja Alma Birkmanille,
joista edellinen hoiti hänen asioitaan Helsingissä ja jälkimäinen kesän
loppupuolella palasi kotia. Kumminkin rajotumme tässä ainoastaan
tärkeimpään.
Ensi aika oli hyvin epätoivoinen. Sairas ei voinut puhua, ja oli sitä
paitse oikea puoli ruumista halvautunut, ainoastaan oikeaa kättä hän
voi vähän liikuttaa. Lääkäri, joka osasi huonosti ranskaa, sanoi
lyhyesti: "le cas est très grave" (tapaus on kovin vakavaa laatua), ja
hoitajattarilla oli vielä vähemmän sanottavaa. Ne puhuivat näet
italiaa, jota ei Emilie enempää kuin nti Birkmankaan ymmärtänyt. Tämä
teki luonnollisesti olon vieraassa maassa kahta tuskallisemmaksi.
Emilien levottomuutta enensi sekin että hän pelkäsi itse tulevansa
sairaaksi ja myöskin aina muisti tätiänsä, rva Sanmarkia, joka
85-vuotiaana, miltei yksinään kotona, kaipasi sisaren-lapsiaan, joiden
luona hän asui. Toiselta puolen hän sentään ajatteli, että kaikki olisi
voinut olla pahemminkin. "Jos halvaus olisi sattunut etäämpänä
hotellista, niin me tällä hetkellä ehkä emme tietäisi missä onneton
veli parkamme taistelisi kovaa kamppaustaan. Jumala auttakoon meitä
kovasti koeteltuja ihmislapsia." Ilman nti Birkmania hän tuskin olisi
kestänyt -- "70-vuoden seuduilla ei ihmisen joustavuus eikä
vastustusvoima voi olla suuri". Erinomaiseksi helpotukseksi Emilielle
oli, että jonkun ajan päästä sisar, rva Augusta af Heurlin, poikansa
Laurin kanssa tuli Genovaan.
Heinäkuun alussa alkoivat parantumisen merkit keventää omaisten mieliä,
ja "elämä käydä valoisammaksi". Kuun keskivaiheilla Kaarlo jo sai
koettaa kävellä hoitajattaren tukemana ja vähän myöhemmin myöskin
ajella ulkona. Samaan aikaan sairas alkoi puhuakin, ja ensi sanat,
mitkä hän lausui, ilmaisivat, että hänen ajatuksensa olivat selvät.
Eräänä päivänä Emilie ja Augusta koettivat italialaisesta
sanomalehdestä saada tietoa maailman asioista. He lukivat paavin
kuolemasta ja lehden arvelun, että kardinaali Rampolla tulisi vainajan
seuraajaksi. Kaarlo kuulee tämän ja yhtäkkiä hän lausuu aivan selvästi
ruotsinkielellä: "Rampolla har spelt ut sin roll, Rampolla blir aldrig
påfve" (R. on näytellyt osansa loppuun, R. ei tule koskaan paaviksi).
Ja niin olikin, Rampollasta ei tullut paavia! -- Sittemmin puhuminen
kuitenkin näyttäytyi vaikeaksi, alussa sairas usein käytti sekaisin
suomalaisia, ruotsalaisia, saksalaisia, ranskalaisia ja italialaisia
sanoja. Heinäkuun viimeisellä viikolla oli parantuminen niin edistynyt,
että voitiin lähteä Wiesbadeniin, josta Emilie l/8 ilmottaa matkan
menneen hyvin.
Wiesbadenissa vietetty toinen jakso tätä pakollista ulkomaallaoloa oli
monessa kohden siedettävämpi kuin Genovan aika. Oltiin maassa ja
ympäristössä, jonka kieli ja tavat olivat vähemmän vieraita, ja
asuttiin vapaassa mukavassa asunnossa (Pension Victoria,
Sonnenbergerstrasse 17), ja kotimaa oli lähempänä. Tämä viimeinen
seikka teki, että vaikka Augusta-sisar lähti kotia elokuun alussa ja
nti Birkman sen keskivaiheilla, saattoi heidän sijastaan muita
läheisiä, ndit Anna Sarlin ja Aini Nevander sekä Ossian-veli ja
myöhemmin hänen vaimonsakin, rva Agnes Bergbom (Vuorenheimo), toinen
toisensa perästä käydä sisarusten luona tuottamassa vaihtelua heidän
yksitoikkoiseen elämäänsä. Pääasia oli kumminkin, että Kaarlon parannus
edistyi edistymistään, kun hän jo saattoi yhtä mittaa istua ja kävellä
ulkona. Totta kyllä ei toipuminen sentään ollut niin ripeä, että se
olisi saanut sisarukset huolettomiksi. "Häntä surettaa nyt alati",
Emilie kirjoittaa Kaarlosta 16/8, "että hän ei taida tulla täysin
terveeksi voidakseen tehdä työtä ja toimia niinkuin ennen.
Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä kaikki lääkärit saarnaavat, mutta
sitä tavaraa ei aina ole tarpeeksi!" Tämä alakuloisuus näytti kasvavan
elokuun lopussa, jolloin potilas tiesi syyskauden työn alkavan kotona.
Hänen täytyi nyt pakosta antautua siihen lepoon ja työttömyyteen, jota
hän ennen oli kaivannut ja joka, ennemmin riittävässä määrässä saatuna,
kenties olisi pelastanut hänet siitä iskusta, joka nyt oli häntä
kohdannut.
* * * * *
Helsingissä olivat olot näytäntökauden alussa erittäin huolestuttavat,
ettemme sanoisi toivottomat. Tätä ei aiheuttanut ainoastaan se seikka
että oli käytävä työhön käsiksi ilman kokenutta johtajaa, joka kolme
vuosikymmentä oli laitosta hoitanut, vaan myöskin syyskuun alussa
tullut sanoma, että anomus korotetusta valtioavusta oli korkeimmassa
paikassa hyljätty -- tietysti kenraalikuvernöörin vaikutuksesta, joka
arvatenkin oli tahtonut näyttää mitä se merkitsi että hän oli teatterin
"vihollinen". Kun velat nousivat noin 60,000:een markkaan (toinen puoli
toiminnan tuottamaa tappiota, toinen puoli uusien koristusten
kustannuksia), niin on myönnettävä, että asema oli sangen arveluttava.
Kuitenkaan ei heitetty kirvestä järveen, vaan tuumittiin keinoja.
Ensiksikin johtokunta päätti, nojaten puheenjohtajansa, Antti Jalavan,
ja Bergbom-sisarusten väliseen kirjeenvaihtoon asiasta, määrätä vuoden
loppuun asti teatteritoimen johtajaksi _Jalmari Finnen_, joka jo 7
vuotta oli ollut Kaarlo Bergbomin apulaisena ohjaaja- ja muissa
toimissa; toiseksi suunniteltiin yleinen rahankeräys ja käännyttiin
kenraalikuvernöörin puoleen anomuksella saada siihen koko maata
tarkottava virallinen lupa; ja kolmanneksi sovittiin, että korotetun
valtioavun anomus oli uudestaan tehtävä kevätpuolella, sillä selväksi
katsottiin, että teatteri huolimatta kansalaisten avustuksesta ei voisi
kauvemmin tulla toimeen uudessa talossaan, ilman runsaampaa vuotuista
apua yleisistä varoista.
Itse näytännöt olivat jo, ennen kun nämä päätökset tehtiin, alkaneet
(30/8) Murtovarkaudella, Figaron häillä ja Tukkijoella, joka viimeinen
4/9 näyteltiin 100:nen kerran (T. Pakkalan ja O. Merikannon hyväksi).
Kuinka Bergbom-sisarukset Wiesbadenissa seurasivat tapahtumia, näkee
seuraavista Emilien kirjoittamista sanoista nti Birkmanille: "Finne
raukalla ei suinkaan ole helppo taakka kannettavana. Salo on Parisissa
[opintomatkalla], Närhi on Lybeckin sairaalassa,[72] [nti] Högdahlkin
parannuksilla, Riddelin poissa ja 4 henkeä erosi keväällä, joten
hänellä on 8 entistä vähemmän käytettävänä;[73] ajatteles miten paljo
pikku rooleja on harjotettavana ja miten paljo aikaa menee hukkaan
vanhojen kappalten harjotuksiin. Helppo on sanoissa suunnitella
kauniita ja rikkaita ohjelmia; vaikeampi toteuttaa ne, varsinkin
meidän, joiden täytyy itse toimituttaa kappalten kääntäminenkin."
Nuoruuden koko innolla toimien Finne kuitenkin jo syyskuulla sai
aikaan kolme ensi-iltaakin: 9/9 B. Leinon suomentama G. Hauptmannin
5-näytöksinen huvinäytelmä _Professori Crampton_, 18/9 J. E.
Lagerstedtin (Lahdensuo) suomentama P. Heysen 5-näytöksinen näytelmä
_Maria Magdalasta_ ja 30/9 I. Latun suomentama Gorkin 4-näytöksinen
_Pohjalla_. Ensimäinen näistä kappaleista meni vain 3 kertaa, mutta
Lindfors, jota varten kappale oli otettu, loi Cramptonista erittäin
havainnollisen kuvan, jossa sekä traagillisuus että huumori pääsivät
oikeuteensa; sitä vastoin saavuttivat molemmat toiset hyvän
menestyksen. Maria Magdalasta, jonka nimiosan Katri Rautio esitti
värikkäästi ja kokeneella taiteella, meni 9 kertaa, ja Pohjalla, jota
kritiikki arvosteli "huolellisesti harjotetuksi ja hartaudella
näyttämölle toimitetuksi", 6 kertaa.
Lokakuun 2 p., jolloin _Kaarlo Bergbom_ täytti 60 vuotta,
toimeenpantiin johtokunnan päätöksestä juhlanäytäntö, jonka tuottama
tulo oli käytettävä Bergbomin muistoksi ja teatterin hyväksi tavalla,
joka jätettiin hänen itsensä määrättäväksi. Ohjelma oli seuraava: Jean
Sibeliuksen Finlandia, (jonka soitti filharmoninen orkesteri R.
Kajanuksen johtamana), J. H. Erkon sepittämä alkajaisruno (jonka Axel
Ahlberg lausui), Nummisuutarien 2:n ja 3:s näytös, 6. Verdin
Trubadurista: Leonoran aria 1:stä näytöksestä ja G. Donizettin
Rykmentin tyttärestä: kohtauksia 3:sta näytöksestä. Kahden viimeisen
numeron esittäminen tuli illan merkkikohdaksi, sillä Leonorana ja
Mariena esiintyi _Ida Basilier-Magelsen_, joka varta vasten oli
juhlapäiväksi saapunut Kristianiasta. Vaikka laulajatar nyt oli 57
vuotta, oli hänen äänessään kuitenkin vielä tuoreutta ja kirkkautta,
jotka liikutuksella täyttivät sen osan yleisöä, joka oli ihaillut häntä
Suomalaisen oopperan alkuaikoina, ja sai nuorempien aavistamaan, kuinka
häntä oli niin rakastettu ja ylistetty. -- Toinenkin muinoisia
oopperatähtiämme, _Alma Fohström-Rohde_, oli kaukaisesta kodistaan
tullut juhlatilaisuuteen. Hän ei kuitenkaan esiintynyt näyttämöllä,
vaan lähetti sinne, Erkon lennokkaan, lämpimän runoelman kuultuaan,
Bergbomin rintakuvan juurelle laskettavaksi laakeriseppeleen
"Suomalaisen näyttämötaiteen nerokkaalle luojalle ja kehittäjälle". --
Päivän sankarin poissa ollessakin muodostui näin juhlailta
tunnelmalliseksi ihailun ja rakkauden tunnustukseksi miehelle, "jonka
elämäntyö nyt oli jokaisen ilo ja ylpeys". -- Juhlasta lähetettiin tri
Bergbomille seuraava sähkösanoma:
"Hopeoita hapsillesi
Kylväissä elosi illan
Näät Sä kuinka työsi he'elmät
Luonehet on suuren sillan,
Joka yhdistävä kansan,
Suomalaiset, vanhat, nuoret,
Valonlieden ympärille
Taiteen lämpölähtehille
Asunnoihin, joista Sulle
Monin kerroin kaivatulle
Tänäpäivänä pyhänä
Kiitos kaikuu kirkkahinna
Syömmen pohjasta syvästä."
Jatkaaksemme katsaustamme syyskauden toimintaan, on vielä mainittavana
neljä ensi-iltaa, joissa esitettiin kaksi ulkomaalaista ja kaksi
kotimaista uutuutta. Ensimäinen oli J. Snellmanin suomentama A.
Strindbergin 5-näytöksinen satunäytelmä _Onnen Pekan matka_ (28/10),
joka, samoin kuin molemmat edelliset, onnistui hyvin. Se näyteltiin 11
kertaa. Esiintyjistä kiitettiin erittäin Weckmania nimiroolissa sekä
Kilpeä, nti Heleniusta ja Olga Leinoa sivuosissa, jota paitse
näyttämöllepano sai tunnustusta. Toinen näitä uusia kappaleita, O.
Mannisen etevästi suomentama Molièren _Oppineita naisia_ (11/11) sitä
vastoin esitettiin vain viisi kertaa, vaikka Lindfors oli oivallinen
Trissotin sekä rva Rautio Philamintenä, Helmi Tähtinen Henriettenä
varsin miellyttäviä, ja vielä muutkin hyvin mukiin meneviä.
Kotimaisista näytelmistä herätti melkoista huomiota Arvid Järnefeltin
3-näytöksinen _Kuolema_ (2/12), jota varten Jean Sibelius oli
säveltänyt musiikin. Etenkin ensimäinen näytös, missä kuolinvuoteellaan
makaavan naisen uni tanssijaisista, joista kuolema tulee noutamaan
häntä, esitetään näkyvänä ihmeen tunnelmallisen valssisävelmän
soidessa, teki syvän taiteellisen vaikutuksen. Sävelmä ei ollut mikään
muu kuin tuo "Valse triste", joka sittemmin on tullut maailmankuuluksi.
Kappale meni kuusi kertaa. Sitä vastoin täytyi Alpo Noposen
5-näytöksisen näytelmän, _Hemming Gad_, (9/12) tyytyä 4 iltaan, vaikka
siinäkin eri näyttelijät, niinkuin Axel Ahlberg nimiroolissa, Lindfors
paavin legaattina Arcimboldina ja monet muut näyttäytyivät tehneen
kelpo työtä. -- Kun näiden uutuuksien lisäksi mainitsemme ajanjakson
tärkeimmät uusinnot, Vasantasena, Antigone ja Orleansin neitsyt,
huomataan ettei ohjelmistolta puuttunut enemmän mielenkiintoa kuin
vaihtelua. Itse asiassa näyttäytyikin yleisö sangen tyytyväiseksi, se
kun täytti teatterin niin usein, että tulot olivat paremmat kuin oli
uskallettu toivoakaan. --
Syksyn tapahtumista, mikäli ne koskivat Kansallisteatteriakin,
mainitsemme vain _Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen_ kuoleman 13 p. marrask.
Niinkuin tämän teoksen alkuosista tiedetään, oli Yrjö-Koskinen
aikoinaan nuoren taidelaitoksen hartaimpia ystäviä eikä hän
myöhemminkään laannut sitä suosimasta, vaan nähtiin hänen vielä monesti
uudessakin talossa tarkkaavaisesti seuraavan näytännöitä. Tosin tältä
suomalaisuuden tarmokkaalta, uupumattomalta sankarilta riitti vähän
aikaa taidenautintoon, mutta milloin hänelle vapaa ilta sattui, hän
mielellään vietti sen kansallisessa teatterissa; hän oivalsi
täydellisesti miten sekin oli tärkeä puoli sitä sivistyselämää, jonka
kehittäminen ja vahvistaminen oli ollut hänen toimintansa päämääränä.
-- Johtokunnan päätöksen johdosta peruutettiin jo mainitun kuolinpäivän
illaksi ilmotettu näytäntö ja laski sen esimies, Antti Jalava, vainajan
haudalle seppeleen, jonka nauhoihin oli painettu sanat: "Suosijalleen
ja ensimäisen johtokuntansa jäsenelle Suomen Kansallisteatteri";
samanlaisen kiitollisuuden ja kunnioituksen merkin esiinkantoi Benjamin
Leino toveriensa, näyttelijäkunnan edustajana.
Palaamme jälleen Bergbom-sisarusten luokse, joiden ulkomaillaolo jatkui
jatkumistaan, vaikka Emilie aikaisemmin oli kuvitellut mahdolliseksi,
että Kaarlo lokakuulla kykenisi lähtemään kotimatkalle. Jo syyskuun
alusta sairas kyllä saattoi vapaasti tehdä yhä pitempiäkin kävelyjä,
mutta (oikea) käsi ja kieli toipuivat hitaasti. Sitä paitse oli muisti
heikontunut, niin että puhuessa sanoja puuttui. Toiselta puolen Kaarlo
kohta tunsi ja osasi nimittää sävelmät, jotka orkesteri soitti
iltapäiväkonserteissa. Pahinta oli että hänen mielensä oli yhtä mittaa
masennuksissa, ja enemmän kuin mikään muu teki se Emilien hoitajatoimen
raskaaksi. Syyskuun lopussa Kaarlo ensi kerran kävi oopperassa, jossa
annettiin Weberin Oberon, hän istui siellä näytännön loppuun, olematta
sentään tavallista väsyneempi seuraavana päivänä.
Mitä sisarukset kuulivat Kaarlon 60-vuotisjuhlan valmistuksista -- muun
muassa että aikomus oli esittää Paola Moroni -- ei heitä suuresti
ilahduttanut. Siitä Emilie kirjoittaa 15/9 Alma Birkmanille:
"Sinä iloitset Paola Moronista; me sitä vastoin olemme sangen
tyytymättömiä sen näyttelemisestä, mutta emme voi emmekä tahdo kieltää
sitä; on aina helpompi tehdä muistutuksia kuin panna muuta sijaan.
Eihän kappaleella ole mitään kirjallista ansiota. Se tekaistiin 33
vuotta sitten, silloisten vaatimusten mukaan, rva Raata ja amatöörejä
varten, tarkottamatta mitään merkityksellistä, eikä se siis tuota
kunniaa tekijälle. Sitä paitse ovat nykyisissä raskaissa ja tukalissa
oloissa kaikki juhlat tarpeettomia, eikä meillä voida viettää semmoisia
ilman viiltäviä soraääniä. On hyvä olla poissa sinä päivänä, niin ettei
ihmisillä ole pakko vastoin tahtoansa osottaa ystävällisyyttä."
Tämä on yksi niitä harvoja kohtia, joissa tulee tuntuviin mielen
katkeruus, johon sisaruksilta (niinkuin viime luvun lopussa esitetyistä
seikoista näkyy) ei puuttunut aihetta. Yleensä he ihmeen
johdonmukaisesti välttivät senlaatuisia purkauksia, ymmärtäen että
vaikeneminen ja unohtaminen on paras keino vastustaa elämän
viheliäisyyttä. -- Itse he viettivät juhlapäivän pienillä
kahvikekkereillä, joissa olivat läsnä heidän kälynsä, Agnes
Vuorenheimo, ja kauppaneuvoksen rouva Eva Ahlström ja hänen tyttärensä
Hjördis. Rva Ahlströmin ystävällisyyttä ja rakastettavaisuutta Emilie
useassa kirjeessään mainitsee. Kaarloa ilahduttivat monet sähkösanomat
ja kirjeet kotimaasta.
Lokakuun alussa ilmat muuttuivat sateisiksi, ja kun Wiesbaden muutenkin
oli alkanut heitä kyllästyttää, sisarukset päättivät muuttaa
olopaikkaa. Emilie olisi tahtonut jäädä Saksaan, mutta Kaarlo ikävöi
etelään, ainoastaan lämmöstä ja auringonpaisteesta hän toivoi
paranevansa. Kälynsä seurassa he 9/10 matkustivat Wiesbadenista ja
saapuivat 13/10 onnellisesti Nizzaan. Valitettavasti täytyi rva
Vuorenheimon kuitenkin kohta lähteä paluumatkalle, ja silloin jäivät
Kaarlo ja Emilie jälleen kahdenkesken vieraaseen maahan. Tämä heidän
yksinäisyytensä huolestutti Emilietä ylen määrin, mutta siihen ei ollut
mitään apua, ja onneksi hän koko ajan pysyi terveenä. -- Matkalla
Kaarlo oli ollut erittäin voimissaan. "Milanossa", Emilie kirjoittaa,
"hän oli niin merkillisen pirteä ja reipas, elämänhaluinen ja valpas,
että kokonaan unohti, että hän oli sairas. Sanomatta mitään meille, hän
meni ja haki erään pienen teatterin, missä Zacconi seurueineen esiintyi
ja osti meille pääsylippuja, ja muutenkin hän käveli paljon yksin
hauskassa kaupungissa." Nizzassa oli matkalla saadun katarrin tähden
ensi aika vähemmän myötäinen. Ilma oli ihanaa, mutta suuresti
sisarukset kaipasivat seuraa, heillä kun ei ollut ketään kenen kanssa
olisivat voineet vaihtaa ymmärtämyksen sanaa. Sitä tervetulleemmat
olivat kirjeet kotimaasta, omaisilta ja ystäviltä teatterin
ulkopuolella ja itse teatterissa (Cilla Silén ja Kirsti Suonio), ja
Emilieltä meni melkoinen aika kirjeenvaihtoon. Enimmäkseen hän kertoo
Kaarlosta ja olosuhteista missä elivät, lausuu ajatuksiaan kotimaan
viesteistä ja mainitsee havaintojaan sikäläisestä luonnosta. Niin esim.
27/10 Aini Nevanderille:
"Tiedät kuinka ihana Välimeri on tyynellä ilmalla, pinta metallin
kiiltoinen, emaljoitu, väriloisteessa hohtava; eilen, kun oli kova
myrsky, menin rannalle katsomaan, miltä se silloin näytti. Se oli jos
mahdollista vieläkin loistokkaampi. Pitkissä suorissa riveissä rantaa
kohti rientävät aallot vyöryivät kuin suuret, siniset ja valkoiset
lumivuoret; kohina, pauhu ja kamppailu olivat aivan hurmaavia,
huumaavia. Oli kuin taikavoima olisi houkutellut alas rantaan, jotta
aallot saisivat huuhtoa pois kaiken pienen, likaisen ja alhaisen;
ainoastaan se mikä oli suurta, jaloa ja katoamatonta saattoi vastustaa
sen valtaa ja mahtia. Ihme että etelämaitten kansansadut ovat niin
köyhiä ja proosamaisia, mitä tulee Ahtiin, vedenneitoihin j.n.e." --
Nti Silénille 30/10: "Ette tiedä, kuinka suuren ilon teitte meille
[kirjeellänne]. Aina ovat ajatuksemme kotimaassa ja teatterissa. Että
olot rakkaassa isänmaassa ovat synkät ja huolestuttavat, tekee sen vain
kaksinkerroin kalliiksi. Jumala varjelkoon ja auttakoon sitä kaikessa
hädässä ja surussa. -- Nyt on syksy tullut tännekin; kumminkin on
lämmin, mutta pyhästä saakka on joka päivä satanut. Puiden väriloisto
on mitä ihanin, ja tuuli ajaa kirjavia, punaisia, keltaisia ja
pronssinvärisiä lehtiä katuja pitkin. Olemme sentään joka päivä olleet
ulkona 3-5 tuntia, ilma on erittäin miellyttävä ja lempeä. Kun sade on
liian kova taikka kun emme enää jaksa kävellä, asetumme istumaan jonkun
kahvilan edustalle, missä telttakatos suojaa meidät sateelta, juomme
pienen lasin kahvia ja katselemme miten ihmiset kulkevat edestakaisin.
Muita huvituksia meillä ei ole, mutta eihän tarkotus olekaan huvitella.
Koko tämän viikon Kaarlo on ollut reipas ja sangen hyvällä tuulella;
viime viikolla päinvastoin." -- --
Oltuaan kuukauden ajan Nizzassa sisarukset muuttivat 12/11 Sestri
Levanteen, joka kyläntapainen paikkakunta, Genovan ja Spezian
keskivälillä, on Rivieran pienimpiä ja hiljaisimpia. Ensimäisiä
kirjeitä mitä he siellä saivat, oli Antti Jalavalta Kaarlolle. Siinä
kirjoittaja ensin ilmottaa tulon näytännöstä 2/10 tekevän 1600 mk
(tieto oli myöhästynyt sentähden että orkesterin laskua oli odotettu,
siksi kun lopulta R. Kajanus oli antanut sanan, ettei siitä otettu
mitään maksua) ja kehottaa Kaarloa määräämään, mihin rahat ovat
käytettävät. Sitte hän jatkaa teatterioloista:
"Mitä muuten teatterin asioihin tulee, niin ne ovat olleet varsin hyvät
niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa. Vaikka täällä on annettu
Coquelin-näytäntöjä sekä Aino Ackté- ja Maikki Järnefelt-konsertteja
tukevilla hinnoilla, sinfonia- ja populäri-konserteista puhumatta, ja
vaikka täällä on tuo kirottu sirkus, jossa joka ilta kuuluu olevan
täysi huone, sekä varietéfröökinöitä Fenniassa, Kämpissä, Stavenoffilla
y.m., vieläpä unkarilaista mustalaismusiikkia Seurahuoneella, niin
siitä huolimatta on meillä ollut ylimalkaan hyviä huoneita, niin että
keskiluku on pysynyt 1000 markassa illasta, kun sitä vastoin
ruotsalaisessa teatterissa kuuluu käyvän kovin vähän väkeä. Ihmiset
ovat myöskin, mikäli minä tiedän, olleet tyytyväisiä annettuihin
kappaleihin ja siihen tapaan, millä ne on esitetty. Tosin Eino Leino ja
Hbln arvostelija asettuivat korkeille hevosilleen 'Onnen Pekkaan'
nähden ja moittivat sen ottamista ohjelmistoon, koska se muka jo on
liian vanha -- edellinen olisi tahtonut 'Mäster Olofin' -- mutta se,
joka ei ottanut ollakseen samaa mieltä kuin he, oli yleisö, joka eilen
illalla tuli jo kuudennen kerran, silloinkin vielä hyvin lukuisana,
kappaletta katselemaan. Ensi keskiviikkona on taas ensi-ilta: 'Les
femmes savantes', jonka Manninen on kääntänyt niin mestarillisesti,
että, kuten väitetään, se tuntuu alkuteokselta, jonka vuoksi hän onkin
pyytänyt ja, tosin vastustelemisen jälkeen, saanut saman honorarion
kuin minkä alkuteoksista maksetaan.
"Finne on siis tähän asti spesimineerannut sangen hyvin. -- -- Erittäin
näyttää hänellä olevan kykyä säästäväisyyteen, joka näinä ahtaina
aikoina tietysti on mainio ominaisuus. Seurauksena siitä on esim. että
jo näiden kahden kuukauden kuluessa on maksettu vuokraa 8,000 mk., ja
eilen illalla, kun hänen kanssaan keskustelin teatterin asioista, hän
uhkasi saada jouluk. 1 p. nostettavan 8,000 markan valtioavun kokonaan
säästymään velkojen maksamiseen.
"Tuo säästäväisyys ei kumminkaan tule näkyviin yleisölle kappaleitten
'ylöspanemisessa'. Niinpä näytti esim. 'Onnen Pekka' niin komealta,
että itse Eino Leino -- joka muuten ei ole liioin parantanut tapojaan,
vaan yhä edelleen jatkaa nalkutuksiaan ja letkauksiaan teatteria
vastaan -- antoi houkutella itsensä kiittämään sen kauniita koristuksia
ja komeata näyttämöllepanoa, vaikka tämä ei ole maksanut enempää kuin
-- 500 markkaa!" -- --
Teatterin menestys ilahdutti sisaruksia, mutta useammin he saivat
sanomia, jotka lisäsivät heidän alakuloisuuttaan. Semmoinen oli muitten
edellä tieto Yrjö-Koskisen kuolemasta, ja oli se saapunut kun Emilie
19/11 vastaa Jalavan kirjeeseen:
"Rakas, koeteltu vanha ystävä! Rivimme harvenevat -- katkeraa ja
raskasta on tietää, että hän, joka niin uskollisesti ja niin
menestyksellisesti on taistellut maamme ja kansamme hyväksi, nyt on
poissa ja suru on kahta raskaampi ja katkerampi, kun hänen viimeisinä
päivinäänkin täytyi kokea niin paljon kiittämättömyyttä. Minusta on
kuin olisimme kaikki siitä vastuunalaisia. Kenties emme ole olleet niin
rohkeita, niin voimakkaita ja niin toimeliaita kuin meidän olisi
pitänyt olla. Miten suuri osa kateudella ja alhaisella itsekkäisyydellä
on ollut niissä parjauksissa, jotka tulivat hänen osakseen, senhän me
kaikki tiedämme. Levätköön hän rauhassa armaan isänmaan povella;
lukuisat sen pojat ja tyttäret siunaavat kiitollisuudella hänen
muistoansa." --
Kaarlon mielestä oli tulo juhlanäytännöstä pantava siihen rahastoon,
joka Martti Vuoren alotteesta oli perustettu kirjallisia palkintoja
varten, mutta lopullinen päätös sai kuitenkin jäädä suullisen
neuvottelun varaan -- se on tammikuun loppuun. -- -- "Tahtoohan Finne
olla johtajana helmikuuhun asti,[74] eikä Kaarlo suinkaan varhemmin
kykene mihinkään työhön. Onni, jos hän silloin kykenee. Hänen
parannuksensa edistyy niin hitaasti: surusanoma kotoa on tehnyt, että
hän eilen ja tänään on ollut aivan menehtynyt, ei ole voinut syödä eikä
nukkuakaan yöllä, vaan lakkaamatta yskinyt. Sitä paitse on ilma kolme
päivää ollut sateinen, niin ettemme ole voineet olla ulkona, ja voitte
käsittää kuinka aika tuntuu pitkältä tässä pienessä kylässä. Kun Kaarlo
koettaa soittaa jotain, niin käy alku oivallisesti, mutta sitte hän
häiriintyy eikä muista jatkoa; samoin on hänen puhuessaankin, että hän
kesken unohtaa mitä aikoi sanoa. Semmoisina hetkinä hän aina tulee niin
huolestuneeksi ja murheelliseksi, että on vaikea uudestaan herättää
hänessä rohkeutta ja toivoa. Kumminkin olemme kiitollisia, että kaikki
on niinkin hyvin, vaikka Kaarlon kärsivällisyys tavasta loppuu. Hän
tervehtii Teitä, Almaa ja nuoria mitä lämpimimmin. Jumala siunatkoon
Teitä kaikkia. Teidän murheellinen vanha ystävänne Emilie Bergbom."
-- "Miten olemme olleet mukana suurissa hautajaisissa", Emilie
kirjoittaa 25/11 nti Nevanderille ikäänkuin jatkona siihen, mitä ennen
oli Jalavalle maininnut Yrjö-Koskisen kuoleman johdosta, "sen kyllä
tiedät. Onpa meille suuressa surussamme ollut valonvälähdys nähdä,
kuinka yleistä osanotto on ollut ja kuinka syvästi ja tuskallisesti
kaikki tuntevat mitä kadotettu on. Miksei vainajan eläessä
julkilausuttu paljo siitä mitä nyt on sanottu. Miten oli mahdollista
että yliopisto saattoi tehdä itsensä syypääksi semmoiseen häväistykseen
yhtä maamme suurinta miestä kohtaan! Mummo Gaddilla oli tapa sanoa
'palkitsija elää' ja miten pahoin liekään, sanon minä samoin. Rehtorin
oli kai suurin syy; kyllä hänen sentään olisi pitänyt aikaansaada,
että yliopisto olisi laskenut seppeleen etevimmän suomalaisen
historiankirjoittajan haudalle. Hän luonnollisesti ei uskaltanut, nämä
ajat vievät meiltä rohkeuden. Kuinka hyvä olikaan että [J. R.]
Danielsonilla ja A. H. Snellmanilla (Wirkkunen) oli uskallusta ja
voimaa sanoa mitä sanoivat. Suuresti on meitä ilahduttanut, että Y. L.
ei pettänyt." -- Tähän lisättäköön vain, että Kaarlo ja Emilie
Bergbominkin nimet yhdessä heidän tätinsä, Sofie Sanmarkin, ja Augusta
af Heurlinin nimien kanssa luettiin seppeleessä, jossa oli kirjoitus:
"Nukkuos, siunattu, helmassa Suomen,
Mahtavan henkesi työstä on huomen
Syntymämaallesi koituva kerran.
Nukkuos rauhassa Herran."
Marraskuun viimeisinä taikka joulukuun ensi päivinä sisarukset
muuttivat Nerviin, lähellä Genovaa, ja siellä he oleskelivat
loppuaikansa Italiassa. Kun olivat näin lähellä Genovaa, kävivät he
sielläkin ja "kummallista", Emilie kirjoittaa nti Birkmanille, "oli nyt
hänen [Kaarlon] kanssa kävellä niitä teitä, joilla me kesällä astuimme
niin monta raskasta askelta; kuinpa vain voisin oikein kiittää Jumalaa
tästä armosta." Yhdessä kohden oli Nervissä olo onnellinen, nimittäin
siinä että ndit Paula af Heurlin ja Alma Birkman tulivat varta vasten
jouluksi ja uudeksi vuodeksi seurallaan ilahduttamaan vanhoja
sisaruksia. Mutta Kaarlolle tämä aika jälleen oli epäsuotuisa. Hän
vilustui ja hänellä oli sitä paitse "entisentapaisia sydänkohtauksia",
niin että hänen sekä ruumiilliset että henkiset voimansa alenivat.
Kumminkin hän uuden vuoden alussa halusi lähteä kotia -- ennen hän oli
ollut sitä vastaan -- ja kotia päin sitä lähdettiinkin, hiljalleen,
jotta Kaarlo ei kärsisi äkkinäisestä ilmanalan vaihdoksesta. Nti
Heurlinin täytyi sentään matkustaa nopeammin, mutta nti Birkman seurasi
sisaruksia, ollen heille suureksi avuksi ja lohdutukseksi. Ensin
pysähdyttiin Milanoon, josta Emilie 10/1 kirjoitti surullisen kirjeen
Antti Jalavalle, ilmottaen että toivo Kaarlon kykenemisestä ryhtymään
työhönsä oli pettänyt. Toinen pysähdys tapahtui Münchenissä, ja kolmas
Berlinissä, josta Emilie kirjoittaa 25/1 nti Nevanderille:
"Täällä on lempeä ja kaunis ilma, eikä Kaarlo ole tuntenut mitään
haittaa pohjoisesta ilmanalasta; päin vastoin on hän täällä Berlinissä
ollut sangen reipas. -- Eilen Ida Aalberg esiintyi muutamissa
hyväntekeväisyyshuveissa klo 12 päivällä Rebekka Westinä
Rosmersholmissa. Hän onnistui hyvin, varsinkin kahdessa viimeisessä
näytöksessä, mutta kyllä hänen lausumistapansa erosi niin paljon
toisten puheesta, etten voi käsittää että _saksalainen_ yleisö olisi
siihen tyytyväinen: tosin kyllä jonkun kerran, mutta ei ajan pitkään.
Me lähetimme hänelle kukkia, mutta emme ole tahtoneet häiritä häntä
käynnillä." --
Kotia saapuivat matkustajat Kööpenhaminan, Tukholman ja Turun kautta
9 p. helmik.
Kaksi päivää ennen, 7/2, _Emilie Bergbom_ oli täyttänyt 70 vuotta.
Samoin kuin teatteri syksyllä oli viettänyt Kaarlon 61:stä
syntymäpäivää juhlanäytännöllä, vietettiin sisarenkin merkkipäivää
antamalla näytäntö (Regina von Emmeritz), jonka tulo oli käytettävä
teatterin hyväksi hänen määräyksensä mukaan. Ennen näytelmän alkua
Kirsti Suonio lausui sen runoelman, jonka J. H. Erkko oli sepittänyt
Emilien 60-vuotisjuhlaksi. Täksi päiväksi oli Alpo Noponen kirjoittanut
seuraavan kauniin sonetin, jonka U. S. julkaisi:
Olla mulla kultakannel hellä,
Nyt sen kunniaksi Suomen naisen,
jalon, uurastavan, uhraavaisen
Kielin kaikin täytyis värähdellä.
Häntä muistain kiel' ei liikkuis kellä?
Mistä tapaa toisen hänen laisen:
ilon valmisti -- ja muut ne sai sen,
toisten ratto ain' on sydämellä.
Vuodet vierii, hän on silti sama.
Parhaimpia harrastuksiamme
empimättä tukevi hän aina;
runotarten hengen nuorentama
käsi hellä taiteen tarhassamme,
taivaan lähettämä kallis laina.
Tulon tästä juhlanäytännöstä määräsi Emilie Bergbom pantavaksi
rahastoon, josta oli palkintoja jaettava suomalaisille
näytelmärunoilijoille. Samoin teki Kaarlo hänen kunniakseen
toimeenpannun juhlanäytännön tuloon nähden. Sisarukset ilmottivat
päätöksensä toukokuun lopussa.
Asiat kehittyivät niin, että Finne jäi koko näytäntökaudeksi
johtaja-asemaansa, sillä osaksi heikkoudesta, osaksi varovaisuudesta
Bergbom pysyi miltei kokonaan erillään teatterin asioista. Edelliselle
olisi kuitenkin ollut onneksi, jos hän olisi aikaisemmin päässyt
vapaaksi vastuunalaisesta tehtävästään, sillä kevätpuoli tuotti hänelle
ikäviä vastoinkäymisiä. --
Mainitsemme tässä ohjelmiston pääpiirteet. Alkuvuoden merkkipäivät
vietettiin vanhaan tapaan, niin että uudenvuoden päivänä esitettiin
Nummisuutarit, 14/1 Regina von Emmeritz ja 5/2 Salamiin kuninkaat.
Viime mainittu oli tänä vuonna erittäin tärkeä, se kun oli _Runebergin
101:nen syntymäpäivä_, jota suurenmoisesti vietettiin ympäri koko maan.
Ennen kun itse näytäntö alkoi, lauloi Y. L. seisten näyttämöllä
runoilijan rintakuvan ympärillä Maamme-laulun. Merkille pantiin myös,
että 20 vuotta oli kulunut siitä kun Salamiin kuninkaat ensi kerran
esitettiin suomenkielellä, ja nähtiin nyt ensi-illan esiintyjistä B.
Leino (Leiokritos), A. Ahlberg (Leontes) ja E. Falck (Eubulos) vielä
entisissä rooleissaan. -- Ensimäinen uuden vuoden uutuus 15/1 oli
Jalmari Finnen suomentama Maeterlinckin 3-näytöksinen näytelmä _Sisar
Beatrice_, joka, nti Lilli Högdahl nimiroolissa, yhdessä Hannelen
kanssa meni 4 kertaa. Sen jälkeen tuli 27/1 huomattavana uusintona
Shakespearen Julius Caesar, jolla oli hyvä menestys, se kun näyteltiin
8 kertaa. Sitä onnettomammin kävi kahden seuraavan uuden kappaleen,
Jalmari Finnen suomentaman englantilaisen S. Phillipsin murhenäytelmän
_Paolo ja Francesca_ 12/2 ja kotimaisen alkuteoksen, Elvira Willmanin
näytelmän _Rhodon valtias_ 24/2, joista edellinen meni vain kaksi ja
jälkimäinen kolme kertaa, ilman että kumpikaan tositeossa enempää
ansaitsi.
Näitä vastoinkäymisiä seurasi maaliskuulla yksitoista taiteilijapari
_Armas ja Maikki Järnefeltin_ toimeenpanemaa _oopperanäytäntöä_, joissa
Wagnerin _Tannhäuser_ esitettiin suurella menestyksellä.
Puhenäyttämölle siitä tietenkään ei ollut etua, mikä taiteellinen
merkitys yrityksellä muuten liekään ollut. Se selittää, että koko
maaliskuulta on merkittävänä ainoastaan yksi ensi-ilta --
kevätlukukauden kolmas -- nimittäin 12/3, jolloin näyteltiin A.
Pihlajamäen suomentama Brissonin ja Marsin 3-näytöksinen huvinäytelmä
_Avioeron selkkaukset_. Siinä Weckman, rvat Suonio ja Salo, muita
mainitsematta, vilkkaasti suorittivat osansa hullunkurisessa
toiminnassa, ja kokosi näytelmä 7 huonetta. -- Uusintona on samalta
kuulta mainittava Kovan onnen lapset. Se annettiin 19/3 jolloin 60
vuotta oli kulunut _Minna Canthin_ syntymästä, ja, vaikka se näyteltiin
"kaikkea kiitosta ansaitsevalla tavalla", ei se _nyt_ herättänyt
erikoisempaa huomiota. Kappale meni vain kaksi kertaa.
Torstaina 7/4, pääsiäisten jälkeen, tuli neljäs premiääri: F.
Brofeldtin ja Eero Alpin suomentama Brieux'n 3-näytöksinen huvinäytelmä
_Blanchette_, joka vakavasisältöisenä tarjosi hyviä tehtäviä, ja olivat
varsinkin nti Högdahl nimiroolissa ja Adolf Lindfors Rousset-ukkona
oivallisia. -- Lähinnä sen jälkeen tuli Shakespeare-uusinto, Kesäyön
unelma, jonka ikuinen runollisuus ei nytkään ollut tehoamatta.
Esiintyjistä mainittakoon Lilli Högdahl -- Oberon, nti Helenius --
Titania, Olga Leino -- Puck, Lindfors -- Pulma. Merkittävä on, että
kappaleen olivat näyttämölle asettaneet Kaarlo ja Emilie Bergbom, jotka
siis silloin uudestaan ryhtyivät teatterityöhön, ja kumpaakin
tervehdittiin innostunein mielin.
Toukokuulta on vielä muistaminen kaksi uutta kappaletta: Larin Kyöstin
2-näytöksinen huvinäytelmä _Herra Valtuusmies_, 6/5, ja Anni Levanderin
suomentama J. Echegarayn _Armoton arvostelija_, 20/5. Edellisessä
kunnostivat itseään etupäässä Lindfors, rva Suonio ja nti Tähtinen,
ja jälkimäisessä B. Leino pääosassa ja nti Tähtinen eräässä
ingénueroolissa. Niinkuin kahtena edellisenä vuotena annettiin tänäkin
vuonna maksuton näytäntö työväelle, nimittäin 11/5 Orleansin neitsyt.
Viimeinen näytäntö oli 27/5 (Sirkka).
Niinkuin tästä katsauksesta näkyy, ei kevätpuolen toiminnassa enää
vallinnut sama virkeä, luottamuksellinen henki kuin syksyllä. Uutuudet
olivat vähemmän mieltäkiinnittäviä ja menestyskin pienempi. Pääsyynä
tähän saattaa pitää niitä ikäviä selkkauksia, jotka tänä aikana tekivät
tasaisen työn teatterissa mahdottomaksi ja hervaisivat Finnen
yritteliäisyyttä. Niistä on tässä vain lyhyesti huomautettava --
toiseksi sentähden että tapahtumat ovat liian läheisiä, toiseksi sen
vuoksi että epäillä saattaa, ansaitsevatko ne seikkaperäisempää
esitystä kuin entiset samantapaiset.
Luonnollista oli että se kritiikki, josta viime luvun lopussa
puhuttiin, ei tulisi säästämään Jalmari Finneä, joka, tapausten
johdosta, odottamatta oli joutunut teatterin v.t. johtajan asemaan.
Niinkuin tiedämme, onnistui hän kuitenkin syyspuolella niin hyvin, että
hänen osakseen tullut tunnustus ehdottomasti voitti moitteet. Toisin
kävi uudella vuodella, etenkin kun hän helmikuulla oli kaksi kertaa
peräkkäin erehtynyt kappalten valinnassa, nimittäin ottaessaan
ohjelmistoon näytelmät Paolo ja Francesca ja Rhodon valtias. Jollei
sitä olisi tapahtunut, olisi kenties hälinä ollut nousematta. Totta
kyllä oli jo sitä ennen esim. Julius Caesarin näyttämöllepanoa
armottomasti arvosteltu, mutta toiselta puolen oli sitä kiitettykin, ja
yleisö sitä puolustanut käymällä näytelmää katsomassa.[75] Kieltämättä
siis helmikuulla käänne oikeastaan tapahtui. Finne tuomittiin aivan
kelvottomaksi hoitamaan teatteritoiminnan taiteellista puolta, hän piti
muka silmällä ainoastaan näyttämöllepanon, näyttämöllisen esityksen
kuorta, hän vain "pelasi teatteria", ilman taiteellista päämäärää
taikka edes edesvastuuntunnetta! Luonnollista on, että nuori mies, joka
ensi kerran kokeili teatterin johtajana, ei voinut olla antamatta
aiheita oikeutettuihinkin muistutuksiin; mutta ilmeistä on, että
kritiikki teki hänelle vääryyttä, kun se jätti huomaamatta hänen
asemansa tavattoman vaikeuden, hän kun yks kaks oli pantu yksin
suorittamaan sen työn, mistä sisarukset Bergbom ja hän itse kolmantena
(ohjaajana) ennen olivat yhdessä vastanneet, kun hänelle, joka ennen
oli toverina elänyt näyttelijäin kanssa, välittömästi oli annettu täysi
johtaja- ja käskijävalta piirissä, jonka jäsenet eivät lainkaan aina
ole taipuvaisia perustetumpaakaan auktoriteettia tunnustamaan. Kaikessa
tapauksessa oli tuomio kovin hätäinen ja tuskin selitettävissä muuten
kuin lukuunottamalla ajan kiihkomielen, puolue-elämän vaikutuksen
taideoloihimmekin sekä personalliset suhteet. Varmaa on että tämän
kirjoittaja kuuli yhden etevimmistä näytelijöistämme (B. Leinon)
syyspuolella hyvin suosiollisesti ja kiittäen arvostelevan Finnen
toimintaa ja ehdottomasti moittivan erään arvostelijan, näyttelijöitten
mieltä ja työtä häiritseviä hyökkäyksiä häntä ja teatteria vastaan,
mutta pari tai kolmatta kuukautta myöhemmin nousi näyttelijäkuntakin
v.t. johtajaa ahdistamaan tavalla, joka sai hänet luopumaan
teatterista. Näyttelijät kääntyivät nimittäin maaliskuun alussa
johtokunnan puoleen kirjallisella vaatimuksella, että teatteriin oli
hankittava uusi "taiteellisesti kykenevä apujohtaja". Se oli alku
monivaiheiseen jupakkaan, joka huhtikuun lopussa päättyi niin, että
Finne vapaaehtoisesti erosi teatterista [ruvetakseen Maaseututeatterin
johtajaksi] ja että johtokunta, sitten kun se itse oli turhaan
koettanut parastaan hankkiakseen taiteellista apujohtajaa, antoi
Bergbomille asiaksi ennen näytäntötoimen alkua ensi syksynä valita ja
sen hyväksyttäväksi esittää semmoisen apulaisen. Sitä paitse johtokunta
alkoi valmistaa oppilaskoulun aikaansaantia, siten että se jo ennen
näytäntökauden päättymistä tarkasti ja lopullisesti muodosti Finnen
laatiman ehdotuksen semmoisen laitoksen säännöiksi sekä tiedusteli
sopivia opettajavoimia. -- Jalmari Finnen eroamisen johdosta
lisättäköön, että se epäilemättä oli vahinko teatterille. Myönnettävä
on, että hän tuskin vielä oli luonteensa ja taiteellisen kehityksensä
puolesta kypsynyt tulemaan teatterin pääjohtajaksi, mutta toiselta
puolen hänellä luonnostaan on, niinkuin on tapa sanoa, "teatteriverta",
hän on monipuolisesti lahjakas ja kekseliäs ja on hänellä Bergbomin
7-vuotisena oppilaana runsaasti teatterikokemusta, puhumatta
kirjallisista tiedoista sillä alalla. Tämmöisenä miehenä hän olisi
ollut suureksi hyödyksi teatterille. Vanhalle johtajalle, joka oli
ajatellut Finneä seuraajakseen, oli hänen eroamisensa yksi pettynyt
toivo lisää.
Sen tehtävän, jonka johtokunta oli Bergbomille antanut, tämä -- turhaan
kuulusteltuaan erinäisiltä, kirjallisia edellytyksiä omaavilta
henkilöiltä, tahtoivatko ruveta teatterin palvelukseen -- jo ennen
toukokuun loppua täytti niin, että ehdotti otettavaksi kaksi avustajaa,
_Adolf Lindforsin_ ja teatterissa ennen näyttelijänä olleen _Anton
Franckin_. Näistä oli edellinen lupautunut harjottamaan useita
näytelmiä ja jälkimäinen tarjoutunut ohjaajaksi. Hyväksyen ehdotuksen
johtokunta teki sitoumuksen Lindforsin ja Franckin kanssa tulevaksi
näytäntökaudeksi.
Taloudellisista oloista mainittakoon seuraavaa. Syksyllä puheena
olleesta yleisestä rahankeräyksestä ei tullut mitään, sillä vastaus
luvanpyyntiin kenraalikuvernööriltä saatiin vasta helmikuulla ja oli se
-- kieltävä. Jo sitä ennen, tammikuulla, johtokunta laati uuden
valtioavun pyynnön, joka perusteluiltaan oli yhtäpitävä edellisen
kanssa ja jossa anottiin, että teatterille myönnettäisiin kerta
kaikkiaan 70,000 mk muuton aiheuttamiin kustannuksiin sekä entisen
vuotuisen 32,000 mkan suuruisen valtioavun lisäksi 25,000 mk,
laskettuna kesäkuusta 1903. Kirjelmään oli liitetty seuraava "tulo ja
menoarvio", jonka me valaisevana todistuskappaleena otamme tähän:
_Tuloja_.
164 näytäntöä à 1,000 .... 164,000
Valtioapu ................ 32,000
Kenraalikuvernöörin kautta 4,000
Osakemaksuja ............. 15,500 212,500
Vajaus 27,500
Summa 240,000
_Menoja_.
Palkat ........... 98,000
Palkkiot ......... 18,000
Opetus ........... 8,000
Tekijäpalkkiot ... 7,000
Suomennokset ..... 2,000
Kirjasto ......... 3,000
Puvusto .......... 5,000
Dekorationit ..... 5,000
Päiväkustannukset. 20,000
Vuokra ........... 22,000
Valaistus ja lämpö 21,000
Statistit ........ 6,000
Musiikki ......... 8,000
Ilmotukset ....... 5,000
Huonekaluja ...... 2,000
Resetit .......... 6,000
Korkoja .......... 1,000
Kaikenlaisiin .... 3,000
Summa 240,000
Maaliskuulla saatiin tieto, että senaatti oli päättänyt kannattaa
anomusta siinä muodossa, että teatterille myönnettäisiin 70,000 mk
muuttokustannuksiin ja 30,000 velkojen suorittamiseen, siis kerta
kaikkiaan 100,000 mk. Myöhemmin kuultiin, että tämä ehdotus oli
korkeimmassa paikassa vahvistettu ja jo ennen näytäntökauden loppua,
toukokuulla, saatiin koko mainittu summa nostaakin. Tämä tuntuva apu,
lopullinen tulos kahdesti uudistetusta anomuksesta, sai teatterin
raha-asiat jälleen tyydyttävälle kannalle; mutta vielä oli
ratkaisematta kysymys vuotuisen valtioavun korotuksesta, josta,
niinkuin johtokunta oli esittänyt, taidelaitoksen jatkettu toiminta
kuitenkin empimättä oli riippuvainen. Se tiesi että teatterin
toimeentulo ei edes viimeisenä vuotena, minä Bergbom-sisarukset sitä
johtivat, ollut riittävällä valtioavulla turvattu, vaan koitti se onni
vasta ensimäisenä näytäntökautena sen jälkeen kun he olivat toimestaan
luopuneet! -- Tässä on lopuksi merkittävä, että maisteri _Ivar
Wilskman_, joka erityisestä pyynnöstä vielä tänäkin näytäntökautena oli
hoitanut teatterin raha-asioita, nyt lopullisesti erosi, ja otettiin
hänen sijaansa rahastonhoitajaksi maisteri _Reinhold Lagus_.
Ennen on kerrottu, että jo avajaisjuhlassa Kansallisteatterin
akustiikka huomattiin hyväksi; tänä näytäntökautena saatiin kokea,
miten tämä oli omansa vaikuttamaan taidelaitoksen oloihin. Kun näet
uusi sali sitä paitse oli avarampi ja kodikkaampi kuin yliopiston
juhlasali, jota ennen oli katsottu parhaimmaksi musiikkihuoneeksi,
rupesivat laulu- ja soittotaiteilijat siellä pitämään konserttejansa.
Niin tekivät syksyllä 1903 rouvat Aino Ackté ja Maikki Järnefelt ja
heidän esimerkkiänsä seurasivat muut. Mutta muitakin vieraita veti uusi
teatteritalo puoleensa. "Tournée Coquelin ainé" vieraili siellä 9 ja 10
p. lokak., ja maaliskuulla toimeenpani Armas Järnefelt rouvineen siellä
sarjan oopperanäytäntöjä, joissa ensi kerran Helsingissä esitettiin
kokonainen Wagnerin ooppera, Tannhäuser. Nämä näytännöt, joita varten
ei käytetty ainoastaan teatterin huoneustoa vaan myöskin sen
dekorationeja ja puvustoa ja joissa yleisö hartaasti kävi, todistivat,
että mieltymys oopperaan oli entisellään -- eikä kumma, sillä kovin
vähän oli Helsingissä sentapaista ollut tarjona Suomalaisen oopperan
vaiettua, ja kumminkin oli säveltaide maassamme muutoin kohonnut
kerrassaan kukoistavalle kannalle. Eikä näytäntökausi ollut lopussa,
kun Armas Järnefelt ja Robert Kajanus jo olivat suunnitelleet kumpikin
eri oopperanäytäntösarjan tulevaksi näytäntökaudeksi, anoen edellinen
että hän saisi sitä varten vuokrata teatterin helmikuun alusta
maaliskuun puoliväliin, sekä jälkimäinen marraskuun lopulta neljä
viikkoa eteenpäin. Nämä anomukset -- joihin Kajanuksen puolelta vielä
liittyi huomautus, että hänen mielestään olisi luonnollista ja
asianmukaisinta, että kansallinen näyttämö vastedes niinkuin kerran
ennenkin ottaisi ylläpitääkseen oopperankin (samoin kuin
Kuninkaallisessa teatterissa Kööpenhaminassa vaihdellen esittäen
puhekappaleita ja oopperoita) -- saivat johtokunnan periaatteelliselta
kannalta käsittelemään kysymystä puhenäyttämön suhteesta niihin
lyyrillisen näyttämön elvyttämisyrityksiin, jotka uusi teatteritalo
välillisesti oli aiheuttanut. Keskustelu johti siihen yksimieliseen
tulokseen, että Kansallisteatterin, huolimatta siitä että
oopperanäyttämön perustaminen sen yhteyteen nykyään ei ollut
ajateltavissakaan ja pitkiin aikoihin tuskin suotavakaan, kumminkin
tuli mahdollisuuden mukaan edistää yksityisten sensuuntaisia yrityksiä.
Näin tehden oli sen velvollisuus sentään ensi kädessä pitää
puhenäyttämön etuja silmällä. Kansalliselle sivistyselämälle oli
puhenäyttämön kehitys kieltämättä lyyrillistä näyttämöä tärkeämpi, ja
1870-luvulta vanhempi polvi vielä hyvin muisti kuinka jälkimäinen,
loistavana kaiken maailman lumoojana, oli omansa varjoon saattamaan ja
vahingoittamaan edellistä, vakavampaa, rajotetumpaa kuulijakuntaa
viehättävää. Siitä johtui ettei johtokunta katsonut mahdolliseksi
oopperaa varten luovuttaa teatteria puhenäyttämölle edullisimpina
kuukausina, vaan ainoastaan syyskauden ensimäisenä taikka viimeisenä
kuukautena sekä kevätkauden kahtena viimeisenä kuukautena. Pääasiassa
tämän mukaan vastattiin ylempänä mainituille anojille, että he saisivat
käyttää teatteria oopperanäytäntöihinsä, Kajanus marraskuun lopulta
jouluun asti ja Järnefelt huhtikuun alusta. Mitä vuokraan tulee,
oli se, teatterin vastatessa päiväkustannuksista, oleva 1,000 mk
arkipäivä- ja 1,500 pyhäpäiväillasta. Erotuksen perustuksena oli se,
että teatteri oli ottanut tavakseen pyhäpäivinä toimeenpanna kaksi
näytäntöä, jotka molemmat menetettiin, jos oli oopperanäytäntö.
Teatterin johtokunnan kokoonpanossa tapahtui tänä keväänä se muutos,
että _Antti Jalava_, joka ensi ajoilta viimeiseen saakka oli ollut
innokkaimpia miehiä laitoksen johdossa, terveydellisistä syistä pyysi
ettei häntä enää valittaisi. Sen johdosta valittiin varsinaisiksi
jäseniksi, paitse K. Bergbomia, Eliel Aspelin, B. F. Godenhjelm, O. E.
Tudeer ja Santeri Ingman sekä varajäseniksi Emilie Bergbom ja Kaarle
Krohn. Uusi johtokunta, joka otti puheenjohtajakseen Aspelinin, päätti
antaa Jalavalle, tunnustuksena hänen erinomaisista ansioistaan
suomalaiseen näyttämöön nähden, pysyvän vapaalipun teatterin
näytäntöihin.
Näytäntöjä annettiin 154[76] ja niissä: 11 kertaa Vasantasena, Onnen
Pekan matka; 10 _Tukkijoella_; 9 Maria Magdalasta; 8 Julius Caesar; 7
_Lyyli_, Orleansin neitsyt, Avioeron selkkaukset; 6 _Kuolema_,
Pohjalla; 5 _Nummisuutarit, Hemming Gad_, Hannele. Kesäyön unelma,
Oppineita naisia; 4 _Regina von Emmeritz_, Figaron häät, Jeppe
Niilonpoika, Antigone, Rouva Suorasuu, Sisar Beatrice. Blanchette; 3
_Herra Valtuusmies, Rhodon valtias_, Juhannustulilla, Professori
Crampton; 2 _Kovan onnen lapsia, Postikonttorissa_, Paolo ja Francesca,
Vapunpäivänä, Armoton arvostelija; 1 _Murtovarkaus, Salamiin
kuninkaat_, Kylmää vettä, Sirkka.
Näistä 35 kappaleesta oli kotimaisia 12 ja uusia 15 (4 kotimaista).