Kolmaskymmenesensimäinen näytäntökausi, 1902-03.
Jo olemme usein nähneet Bergbom-sisarusten kirjeissään mainitsevan,
että heidän teki mieli luopua rasittavasta toimestaan. Joka vuosi lisää
hartioille sai sen luonnollisemmaksi, ja kun heidän perustamansa ja
johtamansa laitos nyt viimein uuden talon kautta oli tullut erikoisella
tavalla vahvistetuksi, näytti hetki entistä sopivammalta eroamiselle.
Kun Bergbom ensimäisenä uutena kappaleena uudelle näyttämölle asetti
Shakespearen Myrskyn, suuren runoilijan viimeisen, vertauskuvallisen
näytelmän, missä tämä Prosperona jättää hyvästi elämäntyölleen, on
sangen luultavaa, että hän sydämessään itseensä sovitti kuuluisat
säkeet:
Huvimme lopuss' on nyt. Näyttelijät
Olivat kaikki henkiä, sen kuulit,
Nyt ovat ne vaan ilmaa, ohutt' ilmaa.
Ja niinkuin tämä tyhjä lumekuva,
Niin uljaat linnat, pilviin vievät tornit,
Ylevät templit, tämä maankin pallo
Eloineen kaikkinensa kerran raukee
Ja jäljettömiin katoo niinkuin tääkin
Oleeton harhahurmos. Sama kude
On meissä kuin mik' unelmissa on.
Ja unta vaan on lyhyt elämämme. --
Toisin sanoen ikävöi vapautta johtajahuolista ja lepoa. Niin ei
kuitenkaan pelkästä väsymyksestä, vaan yhtä paljon halusta
rauhallisempaan työhön. Ainakin tiedämme hänen eräälle henkilölle, joka
erosta puhuttaessa oli arvellut hänen tulevan kaipaamaan työtään
teatterissa, vastanneen: "Onhan minulla kirjallisuushistoria
kirjoittamatta!" Sanat todistavat, että Bergbom yhä hautoi mielessään
tuota nuoruus- ja miehuusaikansa unelmaa ja toivoi voivansa toteuttaa
sen vanhuutensa päivinä. Mutta yhä oli olemassa eroamiselle sama este
kuin ennenkin -- ei ollut seuraajaa tiedossa, ketään, jonka kyky ja
pätevyys siihen olisi ollut tunnettu ja tunnustettu. Kaarlo Bergbomille
samoin kuin hänen sisarelleen -- sillä eihän siitä enään olisi voinut
olla puhettakaan että tämä olisi eronnut ennen veljeänsä -- kohtalo oli
määrännyt, että heidän oli tyhjennettävä viimeinen pohjasakokin siitä
kalkista, jonka olivat itselleen valinneet.
Tänä keväänä Bergbom lähti ulkomaille toukokuun keskivaiheilla.
Myöhemmin sisarkin yhtyi häneen, ja sitte he viettivät alkukesän
parannuksilla Marienbadissa. Kun siellä olo oli päättynyt, Emilie
matkusti kotia, mutta Kaarlo jäi vielä Saksaan, jossa me heinäkuun
lopulla tapaamme hänet Berlinissä.[64] Siellä hänet saavutti
surusanoma, että hänen ystävänsä _Otto Florell_ oli kuollut
kesämatkalla Kuopiossa 29/7. Vaikkemme pitkiin aikoihin ole Florellia
maininneet, oli hän loppuelämällään jälleen paljon seurustellut
Bergbomin kanssa. Jouduttuaan 1889 lakkautuspalkalle hän 1891 oli
muuttanut perheineen Haminasta Helsinkiin, ja pari vuotta myöhemmin
tultuaan kansakoulujen tarkastajaksi hän yhä edelleenkin oli siellä
asunut. Muuttumattomasti rakastaen taidetta ja nuoruutensa ihanteita ja
kiintyneenä vanhoihin ystäviinsä Florell, milloin aika ja vähitellen
heikontunut terveys vain sallivat, ahkerasti kävi Bergbomilla tuottaen
sisaruksille aina pirteällä pakinallaan virkistystä ja sydämen iloa. --
Kuolinsanoman johdosta Bergbom kirjoitti:
"Florellin kuolema koski minuun syvästi. Ei sentähden että surullinen
uutinen olisi ollut minulle yllätys, sillä joka kerran kun näinä viime
aikoina erosin hänestä, minä ajattelin: hyvästi, arvatenkin iäksi.
Mutta vainaja, jonka mieli aina oli suuntautunut hyvään, jonka luonne
pysyi erillään kaikesta alhaisesta ja halpamaisesta, oli minulle ei
ainoastaan muuttumattomasti rakas nuoruudenystävä, vaan myöskin
voimakas, elävä kehotus rauhallisuuteen ihmisveljiämme kohtaan. Vanhat
rivit harvenevat. Se on memento meille, jotka olemme jälellä -- olet
toiminut tarpeeksi, pian tulee levon aika, pitkän levon aika."
Berlinissä Bergbom tahtoi nähdä näyttämöllä eräitä kappaleita,
varsinkin Shakespearen Henrik IV:ttä, mutta kun Lessing- ja Deutsehes
Theater olivat ilmottaneet alkavansa vasta 10/8, hän päätti väliajalla
käydä Dresdenissä. Siellä hän mielellään olisi asettunut Lahmannin
sanatorioon, mutta se oli niin täynnä, ettei häntä otettu vastaan.
Silloin hän käytti sattuman tarjoamaa tilaisuutta ottaa osaa tavattoman
huokeahintaiseen huvimatkaan Graziin, jossa laulujuhla (Sängerfest) oli
ilmotettu vietettäväksi. Wienistä hän sittemmin 1/8 kirjoittaa, että
"laulujuhla oli suurenmoinen". Palattuaan Berliniin hän jäi sinne
kauvemmaksi kuin ensin oli aikonut, sillä juuri kun hän oli
lähtemäisillään, ilmotettiin joku uutuus, jota hän ei raskinut jättää
näkemättä.
Ensin Bergbom mainitsee nähneensä Alt-Heidelberg, "josta on niin
paljo ääntä pidetty". Se oli hänestä hyvin ala-arvoinen: "Mummo
Birch-Pfeiffer alusta loppuun. Kentiesi se herättäisi liikutusta
hentomielisissä sieluissa, mutta sentapaista ohjelmistoa on meillä
yllin kyllin". -- Nähtyään Henrik IV:n hän kirjoittaa: "Olen hyvin
iloinen että olen nähnyt Henrik IV:n kahdessa osastossa. Nyt voin
hyvällä omallatunnolla esittää sen _yhdessä_. Ei niin että toinen osa
(joka enemmän kärsii yhteenvedosta) olisi heikompi; mutta siinä on
useita aineksia, jotka voivat jäädä pois. Yorkin piispan kapinoiminen
ei liikuta meitä ensinkään. Sitä koskevat kohtaukset voivat siis ilman
haittaa hävitä. Koko episodi, missä rouva Vilkas ja Torkko Hurstinen
esiintyvät, on loistavan koomillinen. Mutta jos ajattelee Lindforsia
näissä kohtauksissa, hänellä kun ei ole ollenkaan taiteellista
arkatuntoisuutta (diskretion), niin näyttäytyvät ne kerrassaan
mahdottomiksi meidän näyttämöllämme ja meidän yleisöllemme." Eräässä
myöhemmässä kirjeessä samasta asiasta: "Minä valmistelen Henrikkiä,
joka kovin kiinnittää mieltäni. Lindforsista on tuleva kelpo Falstaff.
Mutta Henrik prinssi? Weckman? Salo? Mutta Percy? Uskallammeko ajatella
Riddeliniä? Halmetta kaivataan." -- Se kappale, joka sai Bergbomin
jäämään Berliniin syyskuun ensi päiviin, oli Gorkin Pikkuporvareja. "Se
on minua niin miellyttänyt [lukiessa], että odotan sen ensi-iltaa 1/9."
Hänen poissa ollessaan saisi Finne määrätä kaikki; kuitenkin niin että
Lindfors harjottaisi Puoliylhäisöä, joka oli oleva ensimäinen uutuus.
Näytännöt alkoivat 31/8, tavan mukaan, Murtovarkaudella, joka samoin
kuin muut kappaleet alussa näyteltiin alennetuin hinnoin. Ensimäisenä
uutuutena annettiin 19/9 Teuvo Pakkalan suomentama A. Dumas nuor:n
_Puoliylhäisöä_ (Le Demi-monde), ja sai se, huolimatta historiallisesta
merkillisyydestään, vieraita oloja kuvaavan näytelmän tavallisen
kohtalon: se meni vain kolme kertaa. Parisilaisimpia esitykseltään
olivat Lindfors (Olivier) ja rva Rautio (m:me d'Ange). -- Toinen uusi
kappale ilmestyi 1/10, nimittäin R. Kiljanderin 3-näytöksinen
huvinäytelmä _Sanny Kortmanin koulu_. Pikkukaupunki- ja kouluelämää
oli tässä kuvattu tekijän kevyen lystikkääseen, humoristiseen tapaan,
ja kun näytteleminenkin, niinkuin aina milloin toiminta liikkuu
kotoisella pohjalla, oli erittäin hyvää, oli menestys oivallinen.
Näytelmä esitettiin syyskaudella 9 kertaa. Lukuisien esiintyjien
joukossa nähtiin rva Salo sangen onnistuneena johtajattarena,
nti Tompuri emansipeerattuna opettajattarena, nti Hanna Granfelt
suloisena Liisi Kortmanina, Lindfors professori Stobeniuksena y.m. --
Kolmas uutuus oli Pietari Alpon suomentama G. Engelin kirjoittama
3-näytöksinen näytelmä _Vetten yli_, joka ensiksi näyteltiin
_Tampereella_ (11-12/10) ja _Hämeenlinnassa_ (30/10), mutta Helsingissä
7/11. Moderni, jännittävä, Ibsenin vaikutuksen alla syntynyt kappale
herätti tosin huomiota, joskaan ei suurempaa myötätuntoa, sillä se meni
vain kolme kertaa. Osaksi kai oli syynä se että Salo pastori Holmina ja
Lilli Högdahl Stinana, huolimatta tunnollisesta työstään, eivät olleet
täysin paikoillaan näissä päärooleissa; heitä paremmat olivat Rautio ja
Närhi sivurooleissa (edellinen Siewart pastori, jälkimäinen suntio). --
Syyskauden merkittävin uusi kappale oli A. B. Mäkelän suomentama
Björnstjerne Björnsonin _Yli voimain, 2:nen osa_, joka ensi kerran
näyteltiin runoilijan täyttäessä 70 vuotta 8/12. Vaikka epätasaisuuksia
huomattiin yksityisten näyttelijäin työssä, teki näytelmä kumminkin
mahtavan vaikutuksen -- eikä kumma, sillä tuskin on koko uudemmassa
näytelmäkirjallisuudessa aatteellisesti sisältöisempää ja
draamallisesti tehokkaampaa olemassa. Esiintyjistä mainitsemme B.
Leinon Holgerina, Ahlbergin Brattina, Kallion Eliaksena, Lindforsin
Ketilinä, nti Helmi Heleniuksen Credona, rva Olga Leinon Sperana,
Ahlmanin Blomina ja Närhen ruskeana miehenä. Draama meni sentään vain 4
kertaa. -- Paitse näitä uutuuksia muodostivat huomattavan osan
syyskauden ohjelmistoa erinäiset uusinnot, niinkuin Kuningas Lear, Aino
(nti Helenius pääroolissa), ja Orleansin neitsyt. Viimemainitussa
esiintyi nimiosassa nti Lilli Högdahl, ja oli hänen Johannansa (sanoo
W. Söderhjelm) "läpeensä ajateltu, taiteellisesti varma, lämmin ja
kaunis näyte; siinä oli, jollei juuri temperamenttia, niin ainakin
paljon miellyttävää personallisuutta, ja se kohosi muutamissa paikoin,
etenkin loppupuolella, varsin mieltäkiinnittäväksi taideluomaksi".
Joululoma-ajalta ja vuodenvaihteelta on mainittava, että Bergbomin
erityisestä toivomuksesta 19/12 annettiin klo 3 ja 5 kaksi
vapaanäytäntöä kansakoululapsille, ja esitettiin kummassakin Saimaan
rannalla. Edelleen esitettiin lastennäytäntönä alennetuin hinnoin ensi
kerran 30/12 ja sitte myöhemminkin ohjelmistolle uusi, A. Suppasen
suomentama Z. Topeliuksen leikkinäytelmä _Hyrrä_.
Tältä syyskaudelta on mainittava eräs juhla, joka miten olikaan
laadultaan yksityinen, kumminkin kuuluu tähän historiaan. Rva _Therese
Hahl_ täytti 25/10 60 vuotta, ja hänen lukuisat ystävänsä viettivät
päivää kunnioittamalla ja tervehtimällä häntä sointuvilla sävelillä ja
sydämellisillä onnentoivotuksilla. Hartaimpia osanottajia juhlaan
olivat Bergbom-sisarukset, jotka aina muistivat miten tämä rakas,
uskollinen ystävä uhrautuvaisesti oli heitä avustanut ei ainoastaan
Suomalaisen oopperan aikana vaan sitä ennen ja myöhemminkin, milloin
teatterissa kaivattiin laulutaiteellista apua sen oman piirin
ulkopuolelta. Jopa Kaarlo sepitti runonkin juhlapäivällisissä
luettavaksi -- osottaen siten että nuoruuden muistot olivat hänessä
heränneet. Siinä hän ensin huomauttaa, kuinka Therese Hahlin nimi
palauttaa pitkän sarjan iloisia, suloisia ja juhlallisiakin muistoja
erilaisista laulunautinnoista, muun muassa mainiten "päivät, jolloin
Suomalainen ooppera uljaassa riemukulussa saatti Tuhkimuksen,
suomenkielemme, pääkaupungin valtaistuimelle"; sitte hän vastaa "päivän
nuorison" kysymykseen: "Therese Hahl, hän osasi laulaa, mutta sanokaa,
oliko hän mitään muuta?" -- "Naissydän, joka ymmärsi yhdistää toisiinsa
rauhan ja rohkeuden; käsi, joka sitoi ystävyyssiteet niin lujasti, että
vain kuolema ne katkaisi; mieli, joka oli yhteensulattanut kauneuden ja
puhtauden käsitteet; ääni, joka ollen taivaan valon sukua, kohosi
jokapäiväisyyden sorasta; hohde ilon auringosta, joka niin harvoin
nähdään Pohjolassamme; suomalainen hengeltään kuin kotoinen kuusi,
mutta vapaa kuin Suomen aalto; valkea kielo, joka kukkii huolimatta 60
syksyn myrskyistä; valoisa hahmo menneestä ajasta, jolloin Suomellakin
oli kevät".[65]
Tänäkin vuonna Bergbom joulukuulla teki pienen virkistysmatkan.
Johtokunnan kokouksessa 7/12 hän näet ilmotti lähtevänsä pariksi
viikoksi ulkomaille. Luultavasti hän silloinkin tapansa mukaan kävi
Berlinissä, vaikkei mitään kirjeitä ole säilynyt, jotka antaisivat
siitä lähempiä tietoja. -- Varhemmin syksyllä Bergbom oli käynyt
Pietarissa tapaamassa Ida Aalbergia ja kehottamassa häntä tulemaan
vierailemaan Kansallisteatterissa. Taiteilijatar oli luvannut tulla,
jos mahdollista oli, kevätpuolella, mutta jäi lupaus sittemmin
täyttämättä.
Ennen kun jatkamme kertomustamme teatterin toiminnasta, on tässä
puhuttava eräästä, varsinkin muodollisesti tärkeästä muutoksesta
laitoksen elämässä, joka juuri tähän aikaan tapahtui, se on _Suomen
Kansallisteatterin Osakeyhtiön_ perustamisesta. --
Katsoen siihen että Suomalaisen teatterin puku-, kirja- ja
nuottivarastolla ei ollut laillista omistajaa sekä muistakin syistä oli
jo syksyllä 1899 johtokunta ryhtynyt valmistaviin puuhiin, jotka
tarkottivat osakeyhtiön perustamista, ja oli sen pyynnöstä silloinen
laamanni Ernesti Forsman laatinut ehdotuksen yhtiöjärjestykseksi.
Kumminkin oli jo muutettu uuteen taloon, kun teatterin kannattajat
päättivät perustaa yllämainitulla nimellä osakeyhtiön, jonka
tarkotuksena olisi "voimassapitää teatteria suomenkielistä
näytelmätaidetta varten", ja joka olisi aivan erillään
teatteritaloyhtiöstä. A. Almbergin (Jalava), A. Liliuksen (Listo),
B. F. Godenhjelmin, Ivar Wilskmanin ja Eliel Aspelinin(-Haapkylän) 20
p. toukok. 1902 allekirjoittamasta anomuksesta senaatti 4 p. kesäk.
vahvisti uuden yhtiön yhtiöjärjestyksen. Mainitut yhtiön perustajat,
merkittyään itselleen yhteensä 14 osaketta, tarjosivat sitte
Kansallisteatterin ystävien ostettavaksi 236 osaketta ä 100 mk.
Yhtiöjärjestyksen mukaan on yhtiön osakepääoma 50,000 mk, mutta voidaan
lisätä 500,000 mkaan asti. Yhtiöjärjestyksen 3 §:n mukaan Suomalaisen
teatterin kannattajat sekä tri Kaarlo Bergbom ja nti Bergbom
luovuttivat yhtiölle teatterin koko irtaimiston, jonka arvo oli 50,000
mk, ja antoi yhtiö siitä 250 osakettaan jaettaviksi luovuttajain kesken
siten että kukin kannattajista [lukuunotettiin kaikki, jotka viimeisenä
kymmenenä vuotena 1893-1903 olivat teatteria kannattajina avustaneet]
sai yhden osakkeen sekä tri ja nti Bergbom loput tasajakoon heidän
välillään [kummallekin tuli 25].
Kun kaikki osakkeet oli tällä tavoin jaettu ja merkitty, pidettiin
yhtiön perustava kokous 29 p. tammik. 1903, ja valittiin siinä
hallintoneuvoston jäseniksi: B. Leino, S. Ingman (Ivalo), A. Lilius
(Listo), rvt I. Hallsten ja T. Palmén, K. A. Brander (Paloheimo), rva
K. Renqvist, W. Meurman (Liuksiala), nti Aini Nevander, A. Wiksten, nti
E. Bergbom ja Onni Törnqvist (Tarjanne).
Yhtiön hallinnosta määräävät säännöt pääasiassa seuraavaa: Yhtiön
asioita hoitavat hallintoneuvosto ja johtokunta. Hallintoneuvostossa on
12 jäsentä, jotka varsinainen yhtiökokous valitsee neljäksi vuodeksi.
Hallintoneuvosto valitsee keskuudestaan joka varsinaisen yhtiökokouksen
jälkeen puheenjohtajan sekä kokoontuu niin usein kuin asiat vaativat
tai johtokunta sitä pyytää. Hallintoneuvoston asiana on: 1) ottaa ja
erottaa teatterin johtaja; 2) valita johtokunnan muut jäsenet; 3)
valvoa että teatteria ja sen taloutta hyvin ja tarkotuksenmukaisesti
hoidetaan, sekä aika-ajoin toimituttaa teatterin irtaimiston tarkastus
ja arvioiminen; 4) johtokunnan ehdotuksesta määrätä yhtiön omaisuudesta
tehtävät poistot; 5) olla johtokunnalle neuvonantajana milloin
asianhaarat sitä vaativat; ja 6) yhdessä johtokunnan kanssa päättää
opintostipendien ja palkintojen antamisesta sekä suurempia kustannuksia
kysyvistä toimenpiteistä, jotka saattavat olla tarpeen yhtiön
tarkotuksen toteuttamiseksi.
Johtokunta, johonka kuuluu teatterin johtaja ynnä hallintoneuvoston
yhdeksi tilivuodeksi kerrallaan valitsema määrä jäseniä ja varajäseniä,
johtaa yhtiön toimintaa ja taloutta, kantaa ja vastaa yhtiön puolesta
sekä puheenjohtajansa tai määräämänsä jäsenen kautta kirjoittaa yhtiön
toiminimen "Suomen Kansallisteatterin Osake-yhtiö". Johtokunta valitsee
keskuudestaan puheenjohtajansa. Johtokunnan tehtävänä on sitä paitse:
1) ottaa ja erottaa teatterin näyttelijät ja palveluskunta sekä tehdä
heidän kanssaan palvelusvälipuheet; 2) ottaa ja erottaa yhtiön
rahastonhoitaja sekä muut talouden hoitoa varten ehkä tarvittavat
henkilöt; 3) teettää luettelo yhtiön omaisuudesta sekä tehdä
siihen tarpeelliset lisäykset ja hallintoneuvoston hyväksymät
poistot; 4) kutsua kokoon yhtiökokoukset; 5) antaa varsinaiselle
yhtiökokoukselle kertomus yhtiön toiminnasta edellisenä tilivuotena
sekä rahastonhoitajan laatima tilinpäätös samalta ajalta ynnä
tilintarkastajain lausunto heidän toimittamastaan tarkastuksesta.
Äänestyksessä on kullakin osakkaalla ääniä seuraavan asteikon mukaan:
1 osake antaa 1 äänen
2-3 osaketta " 2 ääntä
4-6 " " 3 "
7-10 " " 4 "
11-16 " " 5 "
17-25 " " 6 "
Jokaisesta sen yli menevästä täydestä kymmenestä osakkeesta tulee
lisäksi yksi ääni, kuitenkin niin, että kukaan älköön äänestäkö
enemmällä kuin yhdellä kymmenesosalla kokouksessa edustettujen äänten
koko määrästä. Äänioikeutta ei saa valtuusmiehen kautta käyttää.[66]
Seuraavana päivänä (30/1) hallintoneuvosto piti ensimäisen kokouksensa.
Siinä määrättiin johtokunnan jäsenten luku, johtaja K. Bergbom siihen
luettuna, viideksi ja varajäsenten kahdeksi ja valittiin edellisiksi:
A. Almberg (Jalava), O. E. Tudeer, Eliel Aspelin(-Haapkylä) ja B. F.
Godenhjelm sekä jälkimäisiksi nti E. Bergbom ja S. Ingman (Ivalo).[67]
-- Sittemmin valitsi johtokunta keskuudestaan puheenjohtajaksi
Almbergin, varapuheenjohtajaksi Aspelinin.
* * * * *
Tavallista varhemmin, 9/1, tuli uudella vuodella ensimäinen uutuus,
V. Andelinin suomentama C. Haddon Chambers'in 4-näytöksinen
huvinäytelmä _Kyynelten hirmuvalta_, joka hra ja rva Suonion, Olga
Leinon, Weckmanin, Salmelan y.m. näyttelemänä, meni kolme kertaa.
Toinen uusi kappale oli J. Snellmanin suomentama Holbergin huvinäytelmä
_Mestari Gert eli lörpöttelevä parturi_, jonka pääroolin Knut Weckman
esitti erittäin luontevasti. Sen ensi-ilta oli 23/1. Merkillisempi
tuttavuus yleisölle oli kumminkin 28/1 ensi kerran näytelty E.
Humperdinckin satuooppera _Hänsel ja Gretel_, jonka (A. Wetten
sepittämät) sanat Irene Mendelin oli suomentanut. Arvokas,
wagnerilaiseen tyyliin luotu sävelteos, joka kotimaassaan oli
saavuttanut yleisen suosion, suoritettiin erittäin tyydyttävästi,
vaikka esiintyjät enimmäkseen olivat puhenäyttämön jäseniä. Siten
olivat sekä laulun että näyttelemisen puolesta hyvin viehättäviä Alma
Auer -- Hänsel ja Olga Leino -- Gretel; ja kiitosta ansaitsivat myöskin
Otto Närhi -- isä Petter, nti Signe Liljeqvist -- äiti, Hanna Granfelt
-- Nukkumatti ja päivän poika sekä Aleksis Rautio -- noita. Orkesteria
johti Juho Leino. Kappale meni kuusi kertaa.
Alkuvuoden tilapäänäytännöistä mainittakoon, että Topeliuksen päivänä
14/1 näyteltiin Regina von Emmeritz Lilli Högdahl nimiroolissa (samoin
13/4 näytelmän 50-vuotismuistoksi) ja Runebergin päivänä 5/2 Salamiin
kuninkaat Kirsti Suonio Tekmessana sekä että 7/2 Axel Ahlbergin
25-vuotisen näyttelijänäolon muistoksi ja hänen hyväkseen annettiin
Elämä on unelma ja 14/2 B. Leinon täyttäessä 50 vuotta Papin perhe Olga
Poppius Hannana. -- Muutoin on helmikuulta huomioonotettava kaksi
kotimaista uutuutta: Toinen Santeri Ingmanin (Ivalo) historiallinen,
4-näytöksinen näytelmä _Kustaa Eerikinpoika_ ja toinen nti Elvira
Willmanin 5-näytöksinen näytelmä _Lyyli_. Kustaa Eerikinpoika, joka
laadultaan enemmän oli sarja kuvaelmia kuin draamallisesti yhtenäisen,
jännittävän toiminnan kuvaus, meni ensi kerran 11/2 herättämättä
suurempaa mielenkiintoa. Nimiroolissa, prinssinä, Salo onnistui aika
hyvin; rva Olga Salo oli Sigrid Vaasa, Lindfors Kustaan kansleri Lauri
Olavinpoika, rva Olga Leino mierolaistyttö Anita, rva Katri Rautio
Axinia, venäläisen ruhtinaan tytär, värikkäin kaikista esiintyjistä
j.n.e. Näyttämöllepano oli komea ja pyysi korvata sisällisen
viehätyksen puutetta. Aivan toisenlainen menestys oli Lyylillä, jonka
ensi-ilta oli 25/2. Miten vanha ja usein käsitelty kappaleen aihe
olikaan, oli nuori tekijä erittäin todellisin piirtein kuvannut
alhaissäätyisen tytön joutumista onnettomuuteen kurjan viettelijän
kautta, niin että näytelmä vaikutti elämän voimalla. Nimirooli oli nti
Högdahlilla, Lyylin vanhemmat Olga Salo ja Lattu, perheen naapureita
nti Lähteenoja, neidit Malm ja Auer y.m., Weckman oli Birger,
viettelijä. Näiden näyttelijäin ansiokas esitys puolestaan selittää,
että näytelmä meni 10 kertaa. Samassa kappaleessa esiintyi ensi kerran
_Eero Kilpi_[68] (Allisena).
Maaliskuun alussa tuli kolmas kotimainen alkuteos, nimittäin Juhani
Ahon _Panu_, jonka ensi-iltaa 6/3 oli uteliaasti odotettu. Samanniminen
romaani oli kuitenkin saanut liian suuren menestyksen, että sen
toiminta näyttämölle asetettuna olisi voinut täysin tyydyttää.
Näytelmän suppeampi muoto oli tietenkin pakottanut jättämään pois niin
paljo siitä, mikä romaanissa oli herättänyt suurinta mielenkiintoa ja
viehätystä, ja toiselta puolen oli ollut mahdotonta muuttaa toiminta
niin kiinteästi kehittyväksi kuin draama vaatii. Huolimatta
yksityisistä erinomaisen vaikuttavista kohtauksista näytelmä siis ei
ollut vapaa heikkouksista, jotka säännöllisesti huomataan eepillisten
kertomusten "dramatiseerauksissa". Esityksellä oli osaksi suuriakin
ansioita, ja mainittakoon, että B. Leino oli Panu, Närhi Reita, Kallio
Jouko, Salo pappi. Näyttämöllepano oli erittäin huolellinen, ja oli
muun muassa Eero Järnefelt viimeistä näytöstä varten maalannut
suurenmoisen, savolaisen vaaramaiseman.
Näytelmäänsä sepittäessä Aho oli, niinkuin säilyneistä kirjeistä näkyy,
neuvotellut Bergbomin kanssa, ja monessa kohden hän oli noudattanut
tämän neuvoa. Koska siis Panu on jollei viimeinen niin ainakin
viimeisiä kotimaisia draamoja, joiden syntyyn Bergbom on vaikuttanut,
tahdomme kauniina todistuksena siitä tavasta, millä hän kohteli
kirjailijoita, tähän ottaa seuraavat rivit 13/3 päivätystä kirjeestä,
jossa Aho vaimonsa ja omasta puolestaan kiittää Bergbom-sisaruksia
Panun harjotuksien ja näyttämöllepanon ajasta:
-- -- "Aulius, jolla olette toteuttanut tekijän ehkä monestikin
vähäpätöisiä päähänpistoja, luottamus, jota olette meille rajattomasti
osoittanut, on meitä sekä hämmästyttänyt että ihastuttanut.
"Kyllähän sen jo ennenkin tiesin, millä lämmöllä olette kotimaisia
näytelmäkirjailijoita suosinut, heitä neuvoin ja töin avustaessanne,
mutta en ole vielä tähän saakka näin silmästä silmään nähnyt sitä
vaatimattomuutta ja epäitsekästä _asiaan_ innostumista, jonka nyt olen
nähnyt olevan johtavana voimana toiminnassanne.
"En uskalla 'Panun' merkitystä teatterin kannalta juuri miksikään
arvostella. Mutta omaan itseeni, omaan kehitykseeni nähden en voi sen
merkitystä kyllin suureksi arvata. _Jos_ voin jatkaa nyt alottamaani
suuntaan, niin voin sen tehdä ainoastaan sen opin nojalla, jossa olen
saanut harjoituksien aikana Kaarlo Bergbomin luona olla. Tietämättään
on hän antanut minulle neuvon toisensa perästä, terottanut silmääni ja
aistiani kehittänyt.
"Eikähän koko _tätä_ Panua olisi olemassa ilman häntä -- en olisi
uskaltanut sitä yrittääkään ilman sitä kehoitusta, jonka häneltä sain.
Kaikesta tästä opista ja avustuksesta olen täydestä sydämestäni
kiitollinen!
"Erityisesti pyytää vaimoni vielä esiintuoda neiti Emilie Bergbomille
ilmauksen syvimmästä sympatiastaan.
"Teidän kiitollinen ja Teitä ihaileva Juhani Aho."
Maaliskuun viimeinen uutuus oli I. Latun suomentama M. Gorkin
4-näytöksinen näytelmä _Pikkuporvareita_; ensi-ilta 18/3.
Mieltäkiinnittävä kuvaus venäläisestä elämästä näyteltiin harvinaisen
hyvin. Esiintyjät kilpailivat keskenään luodessaan kukin
esitettävästään luonteesta mahdollisimman todellisen kuvan. Parhaiten
onnistuivat Lindfors -- Bessenjonov, Lattu -- Petshinin, Närhi --
Teterev ja Katri Rautio -- Helena Nikolajevna, mutta kiitosta saivat ja
ansaitsivat muutkin, niinkuin Olga Salo -- Tatjana, Weckman -- Pjotr,
nti Tähtinen -- Polja y.m. Ettei kappale kuitenkaan mennyt useammin
kuin neljä kertaa, siihen oli kai syynä sen pessimistinen laatu ja
tunnelma. Aika oli niin synkkä, ettei ollut halua enempään
alakuloisuuteen. Muutoin on mainittava, että näytelmä oli jo syksyllä
harjotettu, mutta oli esittäminen ollut lykättävä, syystä että sensuuri
silloin kieltäytyi antamasta näyttelemislupaa.
Huhtikuulla lisääntyi ohjelmisto usealla uudella kappaleella.
Ensimäinen niistä oli Hemmo Kallion tekemä, 2-osainen näytelmä
_Pärttylin yö_, jossa esitettiin vanhoja itäsuomalaisia kansantapoja
lauluineen, leikkeineen ja tansseineen. Tekijä oli saanut kyhäelmänsä
ainekset J. Häyhän julkaisemasta kertomuksesta, miten Rautjärvellä
ennen Pärttylin yötä vietettiin, ja oli viehätys siis enemmän
etnografista kuin taiteellista laadultaan. Poikkeuksen siitä tekivät
sentään Otto Kotilaisen laatimat sävelmät -- yksin-, duetto- ja
köörilauluja -- joiden omintakeinen, voimakas luonne herätti
asiantuntijainkin huomiota. -- Toinen pikku uutuus oli Giacosan
1-näytöksinen, Elvira Willmanin suomentama näytelmä _Sydämen oikeudet_.
Se annettiin yhdessä uusitun Lemmen leikin kanssa Adolf Lindforsin
hyväksi 8/4. Lyhyen, tärisyttävän aviodraaman näyttelivät Lindfors ja
rva Rautio vaikuttavasti, joskin toiminta itse asiassa on ehkä
liian jännitetty ja hermostunut. -- Jos Gorkin Pikkuporvareita oli
synkkä kuvaus ihmiselämästä, niin oli sitä tuskin vähemmän
15/4 ensi kerran näytelty B. Leinon suomentama H. Heyermansin
4-näytöksinen näytelmä _Siunauksen toivo_, jossa kuvataan
hollantilaista merimies- ja kalastajaelämää ja sen riippuvaisuutta
sydämettömistä laivanvarustajista. Tässäkin oli esitys sangen hyvää
taikka tyydyttävää. Siten oli nti Lähteenojan köyhä kalastajaleski
erittäin todellinen alistuvassa vaatimattomuudessaan; hänen poikiaan
Gertiä ja Barentia näyttivät Riddelin ja Mikko Gestrin, joista
jälkimäinen ensi kerran esiintyi vaativammassa osassa. Muista
mainitsemme nti Högdahlin Jonana sekä Raution, Pesosen ja Latun
oivallisina kalastajatyyppeinä. -- Viimeinen uutuus tässä kuussa oli
Arvid Järnefeltin 5-näytöksinen näytelmä _Orjan oppi_, joka ensi kerran
näyteltiin 22/4. Tämä draama on aiheeltaan ja tarkotusperältään sama
kappale kuin seitsemän vuotta myöhemmin, keväällä 1910, nimellä Titus
erittäin suuren menestyksen saanut näytelmä. Orjan opillakin oli
melkoinen menestys, mutta ei läheskään samanlainen kuin mainitulla
uudistuksella. Arvostelijasta (W. Söderhjelm Valvojassa) tendenssi
siinä oli liiaksi esiintyvä, niin ettei katsoja ottanut uskoakseen
Titus-keisarissa tapahtuvan muutoksen todellisuutta. Toiselta puolen
oli teoksella hyviäkin draamallisia ominaisuuksia, vilkas vuoropuhelu
ja jännittäviä kohtauksia, jotka aistikkaan näyttämöllepanon kanssa
selittävät sen hetkellisen vaikutuksen. Titusta näytteli Axel Ahlberg,
nti Högdahl Berenikeä, Kallio (niinkuin 7 vuotta myöhemminkin)
Lysimakosta. Näytelmä meni neljä kertaa.
Toukokuultakin on vielä kolme uutta kappaletta merkittävänä.
Vapunpäivänä annettiin näet ensi kerran B. Leinon suomentama Hedvig von
Numersin 2-näytöksinen laulunäytelmä _Vapunpäivänä_ (På gröna lund) ja
Larin Kyöstin kirjoittama ja O. Merikannon säveltämä 1-näytöksinen
laulunäytelmä _Juhannustulilla_, jotka molemmat varsinkin laulujen
tähden herättivät mieltymystä. Esiintyjistä mainittakoon vain Suonio --
Bellman, Weckman -- Kustaa III ja B. Leino -- Bengt Lidner. Viimeinen
uutuus oli 20/5 ensi-iltansa nähnyt B. Leinon suomentama L. Fuldan
3-näytöksinen huvinäytelmä _Kylmää vettä_, joka nauratti katsojia
parina iltana. Pääroolissa esiintyivät hra ja rva Suonio ja nti
Helenius. -- Kevätkauden viimeinen näytäntö oli 1/6, toisena
helluntaipäivänä, jolloin annettiin Tukkijoella "teatterista eroavien
hyväksi".
Oli siis lopussa ensimäinen näytäntökausi, joka kokonaan oli kulunut
uudessa talossa, mutta sen tulokset olivat kaikkea muuta kuin
tyydyttävät. Tulot näytännöistä olivat tosin noin 5,000 mk suuremmat
kuin edellisenä vuonna (jos näet luetaan pois avajaisjuhla) ja
osakemaksuja oli sitä paitse kannettu 13,760 mk, mutta kuitenkin nousi
vajaus 34,729:20 markkaan. Totta kyllä tämä ei ollut mikään yllätys
johtokunnalle, mutta aseman arveluttavuus ei sentään ollut vähempi.
Selittääksemme niitä oloja, joihin taidelaitos oli muutoksen kautta
joutunut, otamme tähän pääosan siitä valtioavun hakemuksesta,[69] jonka
esittäminen hallitukselle oli ollut "Kansallisteatterin Osakeyhtiön
johtokunnan" ensimäinen tehtävä, kun se helmikuulla oli ottanut
jatkaakseen "Suomalaisen teatterin johtokunnan" tointa.
[Kun anomuksen alussa oli kiitetty siitä runsaasta avustuksesta,
joka oli tehnyt uuden talon rakentamisen ja siihen muuttamisen
mahdolliseksi, jatkettiin:] "Se ilo ja tyydytys, jonka tämä tapahtuma
-- luottelematta uskallamme sen sanoa -- on herättänyt koko
kansassamme, ei kumminkaan ole voinut haihduttaa Teatterin johtavien
henkilöitten ja lähimpäin ystäväin huolia laitoksen toimeentulosta
uusissa oloissa. Päinvastoin on puolen vuoden kokemus osottanut, että
laitosta ei voida ylläpitää niillä tuloilla, jotka tähän asti ovat
olleet tarjona. Tämän selvittämiseksi pyydämme saada alamaisuudessa
esiintuoda seuraavaa:
"Ensiksi on merkille pantava, että muutettaessa vanhasta talosta uuteen
suurin osa koristuksia ja muutakin kalustoa on huomattu -- syystä kun
alkuaan ovat paljon pienempää näyttämöä varten valmistetut -- joko
tykkänään kelvottomiksi taikka mahdollisiksi käyttää vasta sitten kun
ovat tarpeen mukaan korjatut ja uudistetut. Tästä johtuu, että
vanhatkin, Teatterin pysyvään ohjelmistoon kuuluvat näytelmäkappaleet
tullakseen uudella näyttämöllä esitellyiksi vaativat melkein yhtä
suuria kustannuksia kuin aivan uudet. Täydestä syystä johtokuntaa voisi
moittia, jos se viimeiseen hetkeen olisi jättänyt tästä asiasta
huolehtimisen. Sitä se ei olekaan tehnyt, vaan oli kyllä uutta taloa
suunniteltaessa huomioonotettu, että tarpeellisen runsas, eri
aikakausia ja kansoja edustava koristusvarasto on luettava
teatteritalon välttämättömään irtaimistoon ja sen nojassa myöskin, kun
alamainen anomus rakennusta varten tehtiin, 60,000 mk arvioitu puheena
olevaksi menoksi. Kumminkin on itse teatterirakennus vaatinut niin
paljon, että mainitusta, kokonaisenaankin tarpeeseen katsoen liian
alhaisesta määrästä todellisuudessa ainoastaan 27,000 mk on uusiin
koristuksiin käytetty. Sen lisäksi on hankittu koristuksia 15,000 mkan
edestä, josta summasta vastaiseksi yksityiset henkilöt ovat sitoutuneet
takaamaan. Mutta niinkuin myötäseuraavasta liitteestä näkyy, tarvitsee
Teatteri vieläkin melkoisen joukon koristuksia sekä muita
näyttämöesineitä, ennen kun sen varasto on sillä kannalla, että se voi
ei ainoastaan ylläpitää vanhaa klassillista ohjelmistoaan, vaan myöskin
ilman tavattomia kustannuksia rikastuttaa sitä uusilla näytelmillä, ja
on tämä tarve niin ahdistava, että pääasiassa sen syyksi on luettava,
että Teatteri viime syyskaudella ei ole voinut ohjelmistoon nähden
täysin täyttää tehtäväänsä.
"Toiseksi on toimeentulo uudessa talossa huolestuttava, jopa
epätoivoinenkin sen kautta, että erinäiset välttämättömät kustannukset,
joista tärkein ja tuntuvin on itse vuokra, siellä nousevat paljon
isommiksi kuin vanhassa (vuokra tekee nyt 22,000 mk 6,000 vastaan
Arkadiateatterissa) ilman että tulot voivat suhteellisesti kohota,
ennen kun kentiesi pitkien aikojen päästä, jolloin kaupungin
suomalainen väestö on niin karttunut, että se saattaa lakkaamatta
täyttää avaran huoneen. Kun tämän ohella pidetään silmällä, että Suomen
Kansallisteatterilla, niinkuin hyvin on tunnettu, ei ole läheskään
samassa määrässä kuin esimerkiksi täkäläisellä ruotsalaisella
mahdollisuutta saada uusia koulutettuja näyttelijöitä muualta, vaan
että sen yhä täytyy alusta aikain kasvattaa taiteilijansa, niin on
ymmärrettävissä, että siitäkin syntyvät menot, päinvastoin että ne
uudessa talossa supistuisivat, osottavat taipumusta kasvamaan samassa
määrässä kuin yleisön oikeutetut vaatimukset taiteelliseen koulutukseen
nähden enenevät. Tähän saakka saadun kokemuksen perustuksella on, kuten
tähän liitetty kuluvan näytäntövuoden tulo- ja menoarvio lähemmin
osottaa, laskettu, että Teatteri, toimien nykyisissä uusissa oloissa ja
edelleenkin nauttien sekä Teidän Keisarillisen Majesteettinne kerta
kaikkiaan suomaa 24,000 markan suuruista vuotista valtioapua että sitä
kolmeksi vuodeksi kerraltaan myönnettyä 8,000 markan lisäapua, joka
loppuu tämän vuoden päättyessä, tulee tuottamaan vuotuista tappiota
40,000 markkaa, joiden korvaamiseksi laitoksella ei ole muuta tiedossa
kuin vastaperustetun Suomen Kansallisteatterin osakeyhtiön tähän saakka
merkitty osake-pääoma, joka on suoritettava tämän ja tulevan vuoden
kuluessa ja tekee kummaltakin vuodelta 12,500 markkaa. Mitä seuraaviin
vuosiin tulee, on vain olemassa hurskas toivo, että Teatterin suosijat
eivät kieltäydy avustamasta laitosta merkitsemällä uusia osakkeita."
Näin esitettyjen perusteiden nojalla johtokunta pyysi, että laitokselle
myönnettäisiin kerta kaikkiaan 70,000 markkaa niitä kustannuksia
varten, jotka muutto uuteen taloon aiheutti, sekä 25,000 markan
vuotuinen lisäys entiseen 32,000 markan valtioapuun, kumminkin niin,
että tämä lisäys laskettaisiin kesäkuusta 1902.
Niinkuin tästä näkyy, oli jouduttu ojasta allikkoon, ja miltä tämä
tuntui Bergbom-sisaruksista, on helppo arvata, kun ajattelee kuinka
usein he olivat (Emilien kirjeet sen todistavat) valittaneet, että
teatterin oli pakko yhä uudestaan vedota yleisön uhraavaisuuteen.
Nykyään oli semmoinen turvautuminen kansalaisten auliuteen sitä
vaikeampi, kun laitoksen suosijat ja ystävät juurikään olivat uhranneet
melkoisia määriä itse rakennukseen ja sen sisustamiseen sekä
Kansallisteatterin osakeyhtiön perustamiseen, ja nämä suosijat ja
ystävät, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olivat ne samat, jotka jo
kymmeniä vuosia ennen olivat avustuksellaan ylläpitäneet teatteria.
Totta tosiaan olisi heidän jo pitänyt päästä vapaiksi tuosta
verotuksesta, semminkin kun nuoremmissa huomattiin ylen vähän halua
ottaa osaa rasitukseen. Sitä paitse täytyi tästä lähtien laskea
vuotuinen vajaus niin suureksi, että avustus yleisön puolelta oli oleva
entistä kolme kertaa suurempi, jos tahdottiin pelastaa laitos
vararikosta.
Johtajan käsiä sitovan ja mieltä painavan taloudellisen ahdingon ohella
oli vielä toinenkin seikka, joka teki Bergbomin ja hänen sisarensa
aseman tuskalliseksi. Tarkotamme sitä että kirovuosien yleinen
sekasorto ja haluttomuus pyytääkään ymmärtää, saatikka kunnioittaa
toisin ajattelevia valtiolliselta alalta oli levinnyt kulkurielämäänkin
ja saastuttanut sen pyyteillä, joiden perusaate oli tuo tunnettu
itsekäs: otez vous en que je m'y mette (väistykää tieltä, että minä
pääsen paikallenne)! Yhteisharrastuksen sijaan tuli parjaava,
pahansuova, hajaannusta aikaansaava kritiikki ja vehkeileminen, jonka
päämääränä oli, niinkuin tositapahtumat räikeästi osottivat, joko
väkisin taikka salaa valmistetulla yllätyksellä syrjäyttää kansallisten
sivistyslaitosten perustajat ja entiset johtomiehet ja asettaa omia
puoluelaisia sijaan. Mitä Kansallisteatteriin tulee, ei se suinkaan
saanut olla rauhotettu ala, jolle noita pyyteitä ei olisi ulotettu,
eikä sen vanhaa johtajaa säästetty letkauksilta ja loukkauksilta,
joilla tahdottiin saada hänet ymmärtämään, että hänen oli aika erota.
Vähät siitä että hän oli teatterin perustanut ja luonut. Olihan
ilmeistä, että hän ei enää pystynyt tehtäväänsä, ja koska hän ei
tyydyttänyt "taiteellisen yleisön" vaatimuksia, tuli hänen pitemmittä
mutkitta jättää paikkansa nuoremmille kyvyille!
Todistuksena mainitsemme muutamia piirteitä niistä arvosteluista, joita
lähinnä tarkotamme. -- Kun Lindfors oli harjottanut joitakin
kappaleita, niin arvostelija kiittää niitä parhaiksi näytteiksi
ohjaajataiteesta mitä hän oli teatterissa nähnyt. Kun nti Lilli
Högdahlia ylistetään hänen ensimäisistä rooleistaan, lisätään että
hänen valitettavasti on mahdoton kehittyä niin huonon johdon alla.
Valitus ettei oppilaille anneta mitään opetusta uudistuu alituisesti.
He eivät muka saa mitään muuta opetusta kuin "sen minkä stateeraaminen
ja muutamille jo aika suurienkin osien näytteleminen tuottavat".
Teatterikoulu on paikalla perustettava, muuten "ei Kansallisteatterille
kunnian kukko laula" --- "onhan aivan absurdia että oppilaita on
eikä heille anneta opetusta" -- arvostelija ihailee "heidän
tarmokkaisuuttaan, jonka avulla he näin epäsuotuisissa olosuhteissa
työskennellen ovat niinkin korkean taiteellisen kannan saavuttaneet".
Kun teatteri on muuttanut uuteen taloon, arvostelija ei voi ajatella
onnellisempaa asemaa hyvien näytelmien esittämiselle, valtioapu on
varsin tuntuva ja ellei se riitä, niin "ei liene mitään epäilystä
etteikö saada lisää, jota paitse kansan käsi on aina karttuisa".
"Kuitenkin on paljon arvokasta uudemmasta ohjelmistosta jäänyt
esittämättä", ainoastaan vanhaa annetaan ja se ilman taiteellisuutta --
"mitä taiteellisempaan yleisöön tulee, niin ei voi vaatia, että me
ikämme voimme tulla toimeen Murtovarkaudella ja Kauppaneuvoksen
härällä" (!). Teatterissa ei tehdä työtä, laitos on vajonnut
työttömyyteen. Eikä teatteri tutustuta yleisöä suomalaisen
draaman uutuuksiin, "mikä kuitenkin pitäisi olla sille mieluisa
velvollisuus (!)".[70] Ei tehdä mitään kielen parantamiseksi j.n.e.
Lopuksi merkittäköön, että teatterille uskollisen yleisön suosiota
ivallisesti verrataan "laitosta ympäröiväksi uhrisavuksi" --
arvostelija on siis sydämistynyt siitä, etteivät kaikki halveksineet
kansallista näyttämöämme niinkuin hän itse.
Mutta kysyttänee: ilkeydet sikseen, eikö teatterilla ollut puutteita?
Epäilemättä oli siinä paljon puutteellista -- sen olisi Bergbom milloin
tahansa tunnustanut. Mikä arvosteluissa oli loukkaava, oli kaiken
selittäminen pahimpaan päin, silmien ummistaminen oloihin vaikuttaville
tosiasioille, huonosti kätketty katkeruus. -- Jos lyhyesti tarkastamme
yllämainituita muistutuksia, niin tiedämme jo edellisestä, että puhe
teatterin onnellisesta taloudellisesta tilasta oli aivan väärä ja että
ahdingosta johtuva mahdottomuus hankkia tarpeellisia koristuksia esti
erinäisten kappalten ottamista ohjelmistoon (niin esim. Shakespearen
Henrik IV:n, jonka Bergbom kesällä oli näyteltäväksi valmistanut).
Alituinen rahanpuute oli tietysti myöskin pääsyynä siihen, että
teatterikoulu yhä oli perustamatta, mutta silti käytettiin opetukseen,
jota etupäässä nti Kaarola Avellan sekä hänen ohellaan muutkin
yksityisesti antoivat, vuosittain noin 3,000 (1901-02 yli 7,000, mutta
1902-03 -- rahan puutteesta -- taas alle 3,000) markkaa. Tätä opetusta
oli kai kiittäminen oppilaiden edistyksestä (eikä vaan heidän
"tarmokkaisuuttaan"), mutta siitä arvostelija ei ole mitään
tietävinään. Entä ohjelmisto! Mikä on se teatteri, jolta ei monta
ansiokasta näytelmää jää esittämättä? Suurissa maailmankaupungeissa
saadaan kyllä useimmat nähdä, mutta niissä ne jakaantuvat eri
teattereille, niin että toinen ottaa ohjelmistoonsa toisen, toinen
toisen. Mitä ohjelmiston rikkauteen ja monipuolisuuteen tulee, ei
Kansallisteatterilla Bergbomin aikana ollut syytä peljätä vertailua
mihinkään yksityiseen teatteriin tahansa. Ja aina sitä olikin ennen
kiitetty ahkerasta työstä. Ja nytkin näemme erään toisen arvostelijan
(W. Söderhjelmin Valvojassa) kirjoittavan tähän tapaan: "Epäilemättä on
syy siihen, että näytteleminen usein jättää toivomuksille niin paljon
tilaa, etsittävä siitä valitettavasta seikasta, että aina täytyy
harjottaa uusia kappaleita ja että samat näyttelijät hengästyksissään
rientävät toisesta tehtävästä toiseen." Ja vihdoin kieli, jonka
parantamiseksi muka ei tehty mitään! Eikö teatteri ollut eri aikoina
palvelukseensa ottanut toisen toisensa jälkeen parhaimpia
kielentuntijoita, kielimiehiä ja runoilijoita, mutta säännöllisesti he
olivat luopuneet tehtävästään saamatta mitään mainittavaa aikaan. Mitä
johtaja siihen voi, että teatteriin ei näyttelijöiksi ilmottaunut
oppilaita, joiden kirjallinen sivistys olisi tehnyt opettajille
mahdolliseksi kohottaa heidän kielenkäyttönsä mallikelpoiseksi!
Mutta vaikka arvostelija yleensä mitä tärkeimmissä asioissa tekee
teatterille vääryyttä, niin on totuuden mukaan myönnettävä, että
taiteellisessa työssä juuri näihin aikoihin oli huomattavana paljon
epäkypsää, epätasaista, heikkoa. Tämä on kumminkin selitettävissä
muullakin tavoin kuin syyttämällä johtoa. Teatteriin oli näet viime
aikoina vastaanotettu tavattoman paljon uusia jäseniä ja täytyi näitä
nuoria käyttää vanhempien rinnalla, joista useat jo olivat tulleet
siihen ikään, missä esitystapa enemmän tai vähemmän on maneeriksi
kangistunut. Kun tähän tulee Söderhjelmin huomauttama seikka, että
yleisön vähälukuisuus harvoin salli kauvan näytellä suosiollisestikaan
kohdeltua kappaletta, ja siis monesti uusi oli esitettävä ennen kun se
oli täysin valmistettu, niin on itsestään ymmärrettävää että aihetta
oli muistutuksiin. Jopa on sekin mahdollista ja sangen luultavaa, että
Bergbom ei enää jaksanut yksityiskohdittain seurata joka kappaleen
harjotuksia niin tarkasti kuin ennen (että hän valmisti ainakin
muutamia entisellä huolella, sen muun muassa Juhani Ahon Panu
todistaa). Hän oli jo ikämies ja terveydeltään heikontunut ja olihan --
vaikkei kukaan muu kuin kenties hän itse sitä aavistanut -- tämä
näytäntökausi viimeinen, jolloin hän näennäisesti murtumattomana
hoiti teatteria. Jo kesällä 1892 hän itse oli ennustanut, että hän
korkeintaan kymmenkunnan vuotta eteenpäin saattaisi jatkaa tointaan!
Siitä oli jo yksitoista vuotta kulunut eikä hän parempaa toivonut kuin
päästä vapaaksi, mutta kelle jättää ohjakset? Kun hän itse teatteria
läheisissä piireissä ehdotti toisen tai toisen, sai hän aina saman
vastauksen: "Ei, se on mahdotonta, kuinka voisi uskoa teatterin sille
tai sille -- sinunhan täytyy vielä kestää!" Vaikka ymmärrettiin, ettei
seuraajalta saataisikaan pyytää Bergbomin tietoja, eikä hänen
kokemustaan, eikä hänen uhrautuvaisuuttaan, oli hän kuitenkin saanut
ystävänsä asettamaan semmoisia vaatimuksia teatterin johtajaan, ettei
nuoremmissa huomattu ketään mahdollista. -- Kaarlo Bergbom jäi siis
vieläkin paikalleen, mutta kun hän niin teki, hän ei enempää kuin
ilmottaessaan halunsa erota taikka kärsiessään kohtuuttomasta,
pahansuovasta kritiikistä ajatellut omaa itseänsä vaan luomaansa
laitosta, jossa, kun sitä noin revittiin ja raadeltiin,
menestyksellinen työ kävi päivä päivältä vaikeammaksi. Kun Betty
Elfving häneltä kerran kysyi, eikö hän joskus tahtonut mieluummin
heittää kaikki sikseen kuin nähdä että hänen harrastuksiansa ja hänen
työtänsä niin vääristeltiin, kuului vastaus: "En! itseäni minä en ole
ajatellut. Ei koskaan saa huomioonottaa omaa personaansa; ainakaan en
minä voisi sitä tehdä."
Näytäntöjen luku oli 168 ja näyteltiin niissä: 13 kertaa Orleansin
neitsyt; 12 _Tukkijoella_; 10 _Sanny Kortmanin koulu, Lyyli_; 8 _Regina
von Emmeritz_; 7 Myrsky; 6 Vetten yli, Hänsel ja Gretel; 5 _Aino,
Panu_, Kuningas Lear; 4 _Nummisuutarit, Kustaa Eerikinpoika, Pärttylin
yö, Orjan oppi_, Jeppe Niilonpoika, Yli voimain II, Pikkuporvareja; 3
_Hyrrä, Juhannustulilla_, Viola, Setä Bräsig, Elämä on unelma,
Puoliylhäisöä, Kyynelten hirmuvalta, Mestari Gert, Vapunpäivänä; 2
_Kihlaus, Pohjolan häät, Saimaan rannalla, Salamiin kuninkaat, Papin
perhe_ Scapinin vehkeilyt, Saituri, Luulosairas, Angelo, Lemmen leikki,
Kylmää vettä; 1 _Murtovarkaus, Kauppaneuvoksen härkä, Anna Liisa_,
Kuinka äkäpussi kesytetään, Sota rauhan aikana, Kristitty, Sydämen
oikeudet.
Näistä 45 kappaleesta oli kotimaisia 20 ja uusia 18 (kotimaisia 8).