XXX.

Kolmaskymmenes näytäntökausi, 1901-02.

Olemme tulleet siihen näytäntökauteen, jolloin Suomalaisen teatterin

oli suotu astua omaan uuteen taloonsa ja josta alkaen sitä nimitetään

_Suomen Kansallisteatteriksi_. Nimenmuutos ei tapahtunut minkään

virallisen julistuksen kautta, vaan niin sanoaksemme itsestään. Vaikka

jo aikoja sitten oli tunnustettu, että tämä teatteri ansaitsi

"kansallisteatterin" nimen, ja vaikka maaseuduilla kiertävien

pienempien teatteriseurueitten perustaminen näytti tarjoavan riittävää

aihetta merkitä pääkaupungissa toimivaa, vanhinta kansallista näyttämöä

erityisellä nimityksellä, oli jostakin salaperäisestä vaistosta oltu

sitä käyttämättä niin kauvan kuin teatterin täytyi tyytyä siihen

kurjaan puuhökkeliin, joksi Arkadia vuosien vieriessä oli rappeutunut.

Mutta niin pian kuin näyttämömme oli muuttanut uuteen asuntoonsa, oli

uusi nimikin kaikkien suussa. Näyttää siis teatteriinkin soveltuvan

sananlasku: Kyllä kylä nimen panee, kun mies talon tekee.

Kuinka talo tehtiin, siitä on nyt kerrottava.

Niinkuin tiedetään, Arkadiateatteri oli 1885 melkoisilla kustannuksilla

korjattu, mutta puurakennusten tapaan se kymmenkunnan vuoden päästä

jälleen näyttäytyi kovin ränstyneeksi. Varsinkin talvisaikaan se

huonosti suojasi pakkasta ja tuulta vastaan. Sentähden on luonnollista

että uudestaan alotettiin miettiä teatteritalon rakentamista, ja

ensimäinen toimi, johon ryhdyttiin, oli koettaa saada tontti

sitä varten. Siinä tarkotuksessa Arkadiayhtiö 1895 kääntyi

kaupunginvaltuuston puoleen anomuksella, että tämä määräisi paikan

uutta suomalaista teatterirakennusta varten pääkaupungissa, sekä

ehdotti puolestaan, että siksi myönnettäisiin tarpeellinen ala joko

Kasarmin- taikka Kolmikulmaista toria taikka Rautatientorin laidasta

(pohjoispuolelta). Tämä oli liian rohkeasti ajateltu, varsinkin kun oli

kyseessä laitos, jolle, niinkuin sittemmin hyvin tuli ilmi,

vallanpitäjät eivät mitenkään olisi tahtoneet suoda sijaa

keskikaupungilla. Rahatoimikamari, jonka lausunto asiasta valmistui

maaliskuulla 1896, olikin sitä mieltä, ettei noita paikkoja voitaisi

luovuttaa, ja ehdotti sen sijaan että yhtiölle tarjottaisiin

vaihtoehtoisesti joko Arkadian tontti taikka tontit 8 ja 10 Ratakadun

varrella, jota seutua silloin vielä pidettiin aivan syrjäisenä.

Jälkimäiseen vaihtopuoleen Rahatoimikamarin silloinen puheenjohtaja

valtioneuvos G. M. von Christierson vastalauseen muodossa vielä teki

sen lisäyksen, että yhtiölle annettaisiin täysi määräämisvalta

mainittuihin tontteihin, niin että se tarpeen tullen voisi ne myydäkin

ja käyttää saamansa hinnan mahdollisesti sopivamman tontin

lunastamiseen. Valtuusto ei kuitenkaan tähän myöntynyt, ja kun ei

kumpaakaan paikkaa katsottu soveliaaksi, raukesi koko ehdotus. Sen

jälkeen ajateltiin erinäisiä muita paikkoja, muun muassa sitä tonttia,

jossa nyt ovat Tieteellisten Seurojen talo ja Brobergin yhteiskoulu,

kahta tonttia Yrjön- ja Uudenmaankatujen kulmassa Kolmikulmaisen torin

varrella sekä sitä paikkaa Katajanokalla, missä nyt on Norrménin talo;

mutta eri syistä oli niistäkin luovuttava, mikä oli liian ahdas, mikä

liian kallis taikka muuten epämukava. Nykyään, sitte kun

teatterirakennus valmiina seisoo kauniilla, vapaalla paikallaan,

saattaa väittää, että onni oli että mainitut aikaisemmat tuumat

raukesivat tyhjiin. Mutta samalla on huomioonotettava, että lopullinen

paikka vasta myöhemmin oli saatavissa sekä että uutta Töölön

kaupunginosaa silloin tuskin oli ajateltu eikä ainakaan suunniteltu.

Näin tultiin vuoteen 1897, ja siitä oikeastaan alkaa

Kansallisteatterin rakennushistoria. Itsestään ymmärrettävää on, että

rakennussuunnitelmien välttämättömästi täytyi, niin sanoaksemme, heilua

ilmassa niin kauvan kuin paikka oli määräämättä; toista oli kun

tonttiasia tuli ratkaistuksi, silloin yritys pääsi vauhtiinsa. Se

tontti, jolle teatteri sittemmin kohosi, muodosti keskiosan n.s.

Villensaunan-aluetta, joka pohjoispuolella rajottui Kaisaniemen

puistoon, etelässä Rautatientoriin, idässä Mikonkatuun ja lännessä

valtionrautatien alueeseen. Alue (joka kaupungin virallisissa

asiakirjoissa on merkitty: kortteli N:o 39 Apina) oli samoin kuin

nykyinen Rautatientorikin aina 1840-luvun keskivaiheille enimmäkseen

veden alla, ja ainoastaan pienemmät tontit Mikonkadun varrella olivat

kuivaa maata. Todistuksena mainittakoon, että teatterirakennuksen

perustamistöitä tehdessä lähellä sitä paikkaa, missä nyt on

pääsisäänkäytävä Suomalaisen säästöpankin talon teatterinpuoleiseen

rakennukseen, noin 2 metrin syvältä tavattiin venelaiturin ja

pienen veneen jäännöksiä. Myöhemmin, 1850-luvulla, rakennettiin

puheenaolevalle alueelle asunto- ja tallirakennuksia kasakoita varten,

jotka rakennukset sittemmin tulivat toiminimi Sinebrychoffin haltuun ja

joista Kaisaniemen puolella olevat uudistettiin ravintolana ja

hotellina käytettäviksi. Semmoisina ne vielä lienevät useimpien

keski-ikäisten helsinkiläisten muistossa. Ravintolarakennuksen

itäisessä osassa oli n.s. "pianohuone", joka 1870-luvulla oli niiden

amatöörilaulajain tavallinen kokouspaikka, jotka Suomalaisen oopperan

loistopäivinä muodostivat sen etevän kuoron ydinjoukon. Saman

kymmenluvun loppupuolella sekä 80- ja 90-luvuilla, jolloin Z. Topelius

asui Koivuniemellä, runoilija kaupunkimatkoillaan säännöllisesti

majaili pienessä, vaatimattomassa hotellissa. Niinikään asui siellä

mielellään Elias Lönnrot, kun hän -- kuitenkin hyvin harvoin -- tuli

Sammatista Helsinkiin. Paitse näitä rakennuksia oli vielä olemassa eräs

toisia pitempi, matala rakennus, jonka pääty ulottui lähelle

Rautatientoria. Se muutettiin 1860-luvun alussa kylpylaitokseksi, joka

tuotti alueelle sen nimen, ja jossa aikoinaan koko maassa tunnettu

saksalainen vesilääkäri Evert varsinkin kesäaikoina vastaanotti ja

hoiti sekä helsinkiläisiä että milloin mistäkin kauvempaa tulleita

potilaita.

Vielä 1890-luvun keskivaiheilla oli alue mainitun omistajan hallussa,

mutta oli se silloin tarjottu valtiolle lunastettavaksi, syystä kun oli

julkisesti ehdotettu, että siihen rakennettaisiin kansallismuseo, jolle

kauvemminkin kuin teatterille oli haettu sopivaa paikkaa. Senaatin

päätös oli kuitenkin kielteinen, sillä perustamiskustannusten

peljättiin nousevan kovin kalliiksi entisellä merenlahden pohjalla. Kun

se tuli tunnetuksi, möi toiminimi Sinebrychoff koko alueen hra Julius

Tallbergille, joka älykkäänä, tarmokkaana liikemiehenä ymmärsi sen

suuren arvon ja suunnitteli sen käyttämistä erinäisiä rakennuksia

varten. Tämä tapahtui 1896 v:n lopussa, ja sai siitä ennen muita tietää

Rakennusylihallituksen silloinen päällikkö, vapaaherra Seb. Gripenberg,

joka jo 1885 oli tehnyt piirustukset uutta suomalaista teatteritaloa

varten ja joka senkin jälkeen oli kansallisen näyttämön uskollisena

ystävänä innokkaasti harrastanut arvokkaan kodin hankkimista tälle

laitokselle. Hänen päähänsä pälkähti, ettei sopivampaa paikkaa

teatterirakennukselle ollut ajateltavissa kuin se alue, joka ehkä nyt

oli saatavana, ja hän kysyi hra Tallbergilta, suostuisiko hän

luovuttamaan juuri ostamansa alueen teatteritontiksi. Vastaus oli

myöntävä sillä ehdolla, että lopullinen sopimus tehtäisiin jo

tammikuulla 1897. Gripenberg esitti silloin asian muille teatterin

ystäville, ja kun aika oli lyhyt, päätettiin viipymättä perustaa

osakeyhtiö Villensaunan tonttien ostamista varten. Hrt F. K. Nybom,

Birger Pentzin ja K. A. Wegelius ottivat kehottaakseen kansalaisia

merkitsemään osakkeita, ja pian olikin 120,000 markan osakepääoma

merkitty. Kun sittemmin senaatti 26/2 oli vahvistanut säännöt, piti

"Osakeyhtiö Kaisaniemi" 8/3 perustavan kokouksensa, jossa johtokunnan

jäseniksi valittiin vapaaherra Gripenberg (puheenjohtaja), S.

Aejmelaeus ja K. A. Brander (Paloheimo). Johtokunta valtuutettiin

ostamaan puheenaolevat tontit hra Tallbergin määräämästä hinnasta,

390,000 markkaa, ja se tapahtuikin kohta, joten rakennussuunnitelmat

vihdoin saivat sen välttämättömän pohjan, jolla niiden toteuttaminen

oli mahdollinen. Mutta jo sitä ennen oli tieto osakepääoman

merkitsemisestä innostanut teatterin ystäviä ryhtymään toisiinkin

valmistuspuuhiin. Ne näet kokoontuivat 21/2 Kämpin hotelliin

neuvottelemaan, miten rakennusasiaa oli edelleen ajettava, ja kokous

päätti asettaa toimikunnan sitä valmistamaan, ja tulivat sen jäseniksi:

K. Bergbom, E. Aspelin, Seb. Gripenberg, B. Leino, I. Wilskman ja O.

Törnqvist (Tarjanne). Toimikunta puolestaan ei vitkastellut, vaan oli

sillä neljättä viikkoa myöhemmin (17/3) lausunto valmiina. Alussa

oltiin asiaa harrastavissa piireissä hyvin erimielisiä siitä, kuinka

suuri teatteri oli oleva. Toiset, joilla oli enemmän nuoruuden

innostusta kuin kokemusta, vaativat että rakennus tehtäisiin niin

tilavaksi, että siinä olisi 2,000 sijaa, toiset, jotka olivat olleet

kantamassa niitä huolia, joita Suomalaisen teatterin ylläpitäminen

menneinä raskaina vuosina oli aiheuttanut, arvelivat, että paljo

pienempikin, ehkä 800-sijainen huone riittäisi. Toimikunta asettui

näiden äärimmäisyyksien välimaille, joskin lähemmälle alempaa määrää,

ja ehdotti, että teatterissa olisi oleva sijaa noin 1,000 hengelle,

pääasiallisesti jaettuina permannolle ja toiselle parvelle, koska

epäilemättä pitkinä aikoina juuri nämä kahdenlaiset sijat tulisivat

olemaan suomalaiselle yleisölle otollisimmat. Muutoin ehdotettiin, että

portaat ja käytävät tehtäisiin leveiksi ja mukaviksi sekä näyttämö

samoin kuin katsomo ja ylipäätään koko rakennus nykyajan vaatimuksien

ja kokemusten mukaiseksi. Toimikunnan ehdotukset hyväksyttiin niinkuin

valmiista rakennuksesta näkyy.

Tänä samana keväänä kokoontuivat maan säädyt lakimääräisille

valtiopäiville ja sisäänjätettiin eri säädyissä anomusesityksiä, että

hallitus tehokkaasti avustaisi harrastuksia, joiden päämääränä oli

hankkia uusi, ajanmukainen talo Suomalaiselle teatterille, ja

saavuttikin tämänsuuntainen anomusesitys säätyjen kannatuksen.

Tietenkin tämä vaikutti rohkaisevasti teatterin ystäviin.

Osakeyhtiö Kaisaniemi oli sillä välin, saatuansa osaa

teatterirakennuksen ohjelmasta, alkanut miettiä miten sen ostama alue

oli jaettava, niin että teatteri saisi mahdollisimman arvokkaan aseman

sekä että muu osa siitä voitaisiin edullisesti käyttää muihin

tarkotuksiin. Ennen kun ryhdyttiin kysymystä lopullisesti ratkaisemaan,

pyydettiin kuitenkin arkkitehti Törnqvistiä kesällä käymään Ruotsissa

ja Saksassa tutkimassa semmoisia teattereita, jotka laajuuden sekä

ulko- ja sisäpuolisen tekotavan ja laitosten puolesta saattoivat meille

esikuvaksi kelvata. Törnqvist suoritti tehtävän huokeasta matkarahasta

ja esitti jo syksyllä matkansa tuloksena luonnospiirustukset

teatterirakennusta varten, ja ne saavuttivat pääasiassa täkäläisten

asiantuntijain hyväksymisen.

Kun näin kauvas oli päästy, katsottiin ajan tulleen perustaa yhtiö itse

rakennusyritystä varten. Kutsumuksen merkitä osakkeita sellaiseen

yhtiöön allekirjoittivat A. Almberg (Jalava), K. Bergbom, K. A. Brander

(Paloheimo), Kaarlo Castrén, O. Donner, Eero Erkko, Jaakko Forsman,

Seb. Gripenberg, K. G. Göös, A. V. Helander, A. Lilius (Listo), V.

Löfgren (Lounasmaa), Otto Savander (Sarvi) ja Otto Stenroth, ja

menestyi asia niin, että ehdotus säännöiksi voitiin kevättalvella 1898

jättää senaattiin, jossa ne vahvistettiin 29/4. Kun koko osakepääoma,

200,000 markkaa, oli täyteen merkitty ja 1/4 siitä suoritettu,

"Suomalaisen Teatteritalon Osakeyhtiö" piti perustavan kokouksensa 29/7

ja valitsi johtokunnan jäseniksi Seb. Gripenbergin (puheenjohtaja),

Kaarlo Castrénin ja A. V. Helanderin sekä varamiehiksi E. Erkon, A.

Liliuksen ja O. Savanderin. Sitä paitse valittiin 6 henkeä, jotka

yhdessä johtokunnan jäsenten ja niiden varamiesten kanssa

muodostaisivat n.s. piirustusvaliokunnan ja semmoisena sai asiakseen

hankkia ja hyväksyä lopulliset piirustukset. --

Tämä valiokunta päätti, että aluksi oli Törnqvistin

luonnospiirustuksista hankittava ulkomaalaisen asiantuntijan lausunto,

jonka nojalla ne voitaisiin yksin neuvoin teatterin johtajan ja

kokeneimpien näyttelijäin kanssa tarpeen mukaan muuttaa ja täydentää,

ja että sen jälkeen fasaadipiirustusten saamista varten kilpailu

suomalaisten arkkitehtien kesken oli toimeenpantava. Professori

Schroeter Pietarissa, joka oli rakentanut useita teattereja,

tarkastikin, valiokunnan pyynnöstä, Törnqvistin ehdotuksen ja antoi

siitä pääasiassa hyväksyvän lausunnon. Kun ehdotus sen jälkeen

mainitulla tavalla oli täydennetty, asetettiin se perustukseksi

fasaadikilpailulle, joka julistettiin lokakuulla 1898. Määräajan

päättyessä 29/1 1899 oli palkintolautakunnalle, jonka jäseninä olivat

E. Aspelin, E. Järnefelt, Seb. Gripenberg, M. Schjerfbeck ja J.

Stenbäck, tullut 14 ehdotusta. Näistä palkittiin neljä,[49] mutta

kumminkaan ei katsottu mahdolliseksi ottaa ainoatakaan käytettäväksi.

Silloin kehotettiin Törnqvistiä koettamaan luoda fasaadi, joka paremmin

olisi sekä palkintolautakunnan että piirustusvaliokunnan mieleen, ja

hänen onnistuikin aikaansaada ehdotus, joka yleensä tyydytti

vaatimuksia ja toiveita. Tämä kaikki vei runsaasti aikaa, niin että

piirustukset vasta 1899:n lopussa olivat valmiit viranomaisten

tarkastettavaksi ja hyväksyttäväksi. Ensimäisestä oikeusasteesta,

Rakennusylihallituksesta, suoriuduttiinkin helposti, sillä fasaadit

hyväksyttiin siellä 19/1 1900; mutta sitten alkoivat vastukset --

niinkuin aina milloin kaupungin viranomaisilla oli jotain tekemistä

rakennusasian kanssa. Maistraatti nimittäin 3/2 kieltäytyi mitään

hyväksymästä saamatta nähdäkseen erikoispiirustuksia. Kun nämä oli

hankittu, maistraatti uudelleen käsitteli asiaa, teki useita

muistutuksia ja lähetti piirustukset kuvernöörille myötäseuraavassa

lausunnossa vastustaen niiden hyväksymistä. Kuvernööri toimitti sentään

piirustukset senaattiin, joka ne lopullisesti hyväksyi sillä ehdolla,

että rakennustyön johtajain tuli noudattaa viranomaisten vastedes

antamia, valkeavaaran ehkäisemistä ja yleisön turvaamista tarkottavia

määräyksiä.

Jo sitä ennen olivat työt rakennuksella alkaneet. Tammikuun viimeisenä

päivänä 1900 oli näet ruvettu purkamaan vanhaa kylpylaitosrakennusta.

Koko rakennuspuuhan ylijohtajana ja rahastonhoitajana toimi johtokunnan

puheenjohtaja, ylitirehtööri vapaaherra _Seb. Gripenberg_, korkeimpana

teknillisenä johtajana arkkitehti _Onni Törnqvist_ (Tarjanne), jonka

myöskin tuli tehdä kaikki tarpeen vaatimat piirustukset ja laskelmat,

sekä työnjohtajana rakennuspaikalla rakennusmestari _Nestor L. Eskola_.

-- Ennen kun käymme kertomaan itse työn menosta, on kuitenkin

mainittava mitä vastuksia ilmestyi vaikeuttamaan tonttikysymyksen

lopullista ratkaisua. Esityksen selventämiseksi on tämän ohella

nähtävänä Villensaunan alueen pohjapiirustus.

O.Y. Kaisaniemen hra Julius Tallbergilta ostama alue käsitti ainoastaan

tontit n:ris 6, 8 ja 10, jota vastoin kaksi jälellä olevaa, toisten

henkilöitten omistamaa, alueen koillisosan muodostavaa tonttia,

edelleen jäi siitä erilleen. Teatterirakennuksen tuleva asema

lunastetulla alueella oli alusta alkaen jotenkin selvä. Katsottiin

luonnolliseksi, että se seisoisi vastapäätä torin eteläpuolella

sijaitsevaa Ateneumia. Tästä johtui kuitenkin että rakennuksen

pohja-ala tulisi ulottumaan tonttien n:ris 8 ja 10 rajaviivaan asti ja

olisi jälkimäistä tonttia sentähden sen verran kavennettava, ettei

sille mahdollisesti tulevaisuudessa pystytettävät rakennukset

häiritsisi teatterirakennusta. Siinä mielessä päätettiin saman tontin

itäpuolelta leikata 11 metriä leveä kaistale, joka joko yhdistettäisiin

tonttiin n:o 8 taikka tulisi muodostamaan torilta puistoon vievän kadun

ja siten tyydyttämään yleisesti tunnettua ja tunnustettua

kulkutarvetta. Sen ohella oli vielä ajateltu, että tontti n:o 10

voitaisiin jakaa kahtia sekä että samoin pohjoinen osa tonttia n:o 8

erotettaisiin eri tontiksi, jollei teatteriyhtiö tahtoisi lunastaa koko

tonttia.

Kaupungin viranomaiset ja jotkut niitä korkeammatkin mahtajat

katselivat kumminkin karsain silmin koko alkuunpantua yritystä, joka

ilmeisesti oli johtava siihen, että suomalainen teatterirakennus

kohoaisi yhdellä kaupungin kauniimpia paikkoja ja päälle päätteeksi

semmoisella, jossa se oli omansa ensi hetkestä vetämään jokaisen

kaupunkiin saapuvan vieraan huomion puoleensa, ja siitä syystä mainitut

tonttimuutokset kohtasivat odottamattomia esteitä ja veivät

hämmästyttävän paljon aikaa. Houkuttelevin päämäärä vastustajille olisi

tietenkin ollut saada kaikki menemään myttyyn, mutta vaikkei sitä enää

voitu toivoakaan, niin olihan sentään mieluista ainakin hidastuttaa

yritystä ja -- tehdä kiusaa!

Kun asia tuli käsittelynalaiseksi kaupunginvaltuuston kokouksessa 29/3

1898, ehdotettiin aluksi sangen mukava tapa päästä hyväksymästä O.Y.

Kaisaniemen suunnitelmaa. Päätettiin kysyä: oliko osakeyhtiö ja mistä

hinnasta halukas kaupungille luovuttamaan ne Villensaunanalueen tontit,

jotka sen hallussa olivat, sillä ehdolla että kaupunki sitoutuisi

siellä maksuttomasti antamaan sijaa suomalaiselle teatterille? Tämän

johdosta pidettiin yhtiökokous 13/4 ja tultiin siihen päätökseen, että

yhtiö -- syystä että teatterirakennus O.Y., jota kysymys lähinnä koski,

ei vielä ollut perustavaa kokoustaan pitänyt ja rakennuksen suuruus ja

muoto sentähden olivat lopullisesti määräämättä -- ei voinut olla

antamatta kieltävää vastausta. Tietysti oli päätöksen perustuksena

sekin mainitsematta jäänyt syy, ettei luotettu viranomaisten

asianharrastukseen, eikä siis tahdottu luovuttamalla tontteja, niin

sanoaksemme, antautua heidän armoihinsa. Luonnollista ja varmaa on,

että vastaus ei enentänyt vallanpitäjien suosiota rakennuspuuhaa

kohtaan, sillä nyt riita tonttimuutoksista vasta alkoi, kestääkseen

kaksi kokonaista vuotta.

Pitkällinen väittely ja kinastelu koski yksinkertaisesti seuraavaa:

toiselta puolen tahtoivat tontti- ja rakennusyhtiöt mielensä mukaan

määrätä teatterin aseman omistamallaan alueella ja myöskin heille

edullisimmalla tavalla järjestää muun osan aluetta sekä kaupungilta

saada raha-avustuksen, joka jossakin määrin vastaisi teatteria varten

tarjottuja tontteja; toiselta puolen viranomaiset ensiksi (niinkuin jo

tiedämme) eivät ollenkaan tahtoneet myöntää raha-avustusta, vaan

ainoastaan enemmän tai vähemmän sopimattomia tontteja ja myöhemmin he

tekivät raha-avustuksen riippuvaksi kaikenlaisista mahdollisista ja

mahdottomista ehdoista. Vertaukseksi kannattanee muistuttaa, että

Adlerbergin aikana, kun venäläinen teatteri rakennettiin, tälle

ilmaiseksi luovutettiin kolme tonttia, jotka -- yhteiseltä alaltaan

noin 6,000 neliömetriä -- ovat arvioitavat vähintäin 150,000 markkaan.

-- Tarpeetonta ja väsyttävää olisi yksityiskohdittain selostella kaikki

eri ehdotukset ja sovittelut, jotka esitettiin ja hyljättiin, ennen kun

lopullinen tulos valmistui; rajottukaamme seuraavaan pääasialliseen.

Vaikka valtuusto ensin oli vastustanut Christiersonin esittämää

ajatusta, että kaupunki niin menettelisi, että teatterirakennusta

edistettäisiin rahamäärällä, joka vastaisi tarjottuja, tarkotukseen

sopimattomia tontteja, tultiin kuitenkin monen mutkan päästä sille

kannalle, että arveltiin kohtuulliseksi myöntää 100,000 markan avustus,

mutta oli sen suorittaminen riippuva seuraavista ehdoista:

1) että 11 metriä leveä kaistale tontin n:o 8 läntistä rajaa pitkin

luovutetaan kaupungille katua varten; 2) että yhtä leveä kaistale

teatterirakennuksen itäpuolella, ulottuva torilta puistoon asti, on

jätettävä avonaiseksi; ja 3) että teatterin taakse, puiston rajalle, ei

saa asettaa 13 metriä korkeampaa rakennusta. Mitä nämä ehdot tiesivät,

selviää kun ottaa huomioon että muilla puiston rajalla olevilla

tonteilla saadaan rakentaa 23 metrin korkuisia rakennuksia sekä että

O.Y. Kaisaniemi luovuttamalla kadun, joka oli muodostava kaupungin

asujamille tarpeellisen kulkutien, myönsi kaupungille vastalahjan,

jonka arvo tuskin on 50,000 markkaa alempi. Kun kaupungin aulius itse

asiassa ei ollut suurempi kuin tästä näkyy, niin luulisi kaikkien

yhtyneen päätökseen, mutta kaukana siitä. Keskustelussa eräs tunnettu

kirjailija muun muassa lausui, että viranomaisilla ei saattanut

olla suurempaa mielenkiintoa suomalaisen teatterin rakentamiseen

maan pääkaupunkiin kuin arabialaisen synagogan aikaansaamiseen

Sörnäsissä (!), ja päätöstä vastaan esittivät hrat Lille ja Broberg

vastalauseen, yrittääkseen myöhemmin, joskin turhaan, valitustietä

saada se kokonaan kumotuksi.

Viimeisenä tonttirettelöiden jaksona on vielä merkittävä se vastustus,

jonka synnytti teatteriyhtiön vaatimaton pyynti saada ulotuttaa

rakennuksen etupuoli 5,5 metriä ulos torille. Pidettiin näet

sopivampana että kulmatorneihin sijoitetut 2:sen parven portaat

johtaisivat torille eikä kapeille sivukaduille, jota paitse semmoinen

asema olisi edullisempi pääfasaadin vaikutukselle ja samalla myöskin

avonainen tontinosa teatterin takana tulisi hiukan laajemmaksi. Kun

suunnattoman suuri tori ei sen kautta mitenkään menettänyt luonnettaan,

kun ei mikään kulkutie siitä kärsinyt ja kun vihdoin naapuritonttien

puolelta asiaan oli suostuttu, luultiin ettei minkäänlaisia esteitä

olisi olemassa. Mutta todellisuudessa muodostui tämäkin asia kovin

pulmalliseksi, ja vasta runsaan ajan päästä saatiin myöntävä vastaus,

johon sentään oli liitetty ehto, että naapuritonttien rakennukset eivät

saisi olla 16,5 metriä korkeammat (s.o. puoli teatterin fasaadin

korkeutta). Molemmat naapuritontit olivat silloin vielä O.Y.

Kaisaniemen hallussa, ja myöntyi se kokouksessaan 19/3 1900 tähän

käyttöoikeuden supistamiseen (rakennukset torin varrella saavat muutoin

olla 23 metrin korkuisia). Valtuusto puolestaan vahvisti sitte 26/3

suostumuksensa, ja oli tonttikysymys siten lopultakin ratkaistu. Eikä

se suinkaan tapahtunut liian varhain, sillä työt rakennusalalla olivat

silloin jo kestäneet kaksi kuukautta ja olisivat olleet keskeytettävät,

jos juttu olisi venynyt pitemmäksi. Vuotta ennen senaatti jo oli,

puoltaen säätyjen anomusta, esittänyt, että Teatterirakennus O.Y:lle

myönnettäisiin avustuksena 500,000 markkaa sekä lainana 300,000, josta

olisi suoritettava 4 % vuotuismaksu -- 3 % korkoa ja 1 % kuoletusta.

Esitys hyväksyttiin korkeimmassa paikassa 1 p. heinäk. 1899, ja saman

vuoden lopulla mainittu yhtiö osti O.Y. Kaisaniemeltä tontin n:o 8

220,000 markasta, joka hinta sentään myöhemmin alennettiin 200,000

markkaan.

Näin suoritettuamme yrityksen mutkallisen alkuhistorian voimme kertoa

itse rakennustyöstä, johon, niinkuin ennen on mainittu, ryhdyttiin

tammikuun viime päivänä 1900. Rakennuspaikka ei ollut suotuisimpia,

sillä siinä oli pehmeitä maakerroksia keskimäärin noin 15 ja lähellä

toria noin 17-18 metrin syvyyteen. Koko rakennus oli siis perustettava

paaluille, jotka ylempien maakerrosten läpi lyötiin kovaan pohjaan

asti, ja välttämätöntä oli, että paalujen päät, pysyäkseen mätänemättä,

olivat 2 metriä maanpinnan, se on pohjaveden alla. Siitä johtui että

koko rakennuksen alalle oli, ennen kun paalutus alkoi, kaivettava 2,5

metrin syvyinen kuoppa. Tämä esityö, jonka kautta 6,500 kuutiometriä

maata nostettiin ja muutettiin entiseltä paikaltaan, oli 24/2 loppuun

saatettu, ja oli siinä talvisen ajan tähden vain vähän tarvittu pumputa

vettä. Kohta sen jälkeen ryhdyttiin paalutukseen, jossa käytettiin

kahta höyrypaaluranaa eli "junttaa" ja kahta käsivoimalla liikkuvaa;

pitemmät paalut olivat kaikki jatkettavat, koska ei yhden puun mitta

riittänyt, ja paalujen koko luku oli noin 4,000. Minkälainen paalumetsä

tässä on kyseessä, huomaa kun ajattelee, että (Kolhon liikemiehen P.

Hyvärisen hankkimain) puiden yhteinen pituus on noin 60 kilometriä (se

on Helsingin ja Porvoon välimatka) sekä että kova pohja, jolla paalut

seisovat, on melkein niin syvällä kivijalan alemmasta reunasta kuin

nelikerroksinen kivirakennus on korkea. Koko paalutustyö vei kolme

kuukautta ja oli valmis 26/5. Sen jälkeen peitettiin paalujen päät,

sitte kun ne oli asianmukaisesti tasotettu, betoonilla, joka noin 80

sentimetrin paksuisena muodostaa n.s. betoonikakun, joka kannattaa

harmaakivistä perusmuuria.

Perusmuuria ja kivijalkaa rakennettaessa tapahtui 18 p. kesäk. 1900

(viime luvussa jo mainittu) teatteritalon peruskiven juhlallinen

laskeminen. Kun näet laulu- ja soittojuhla oli avattu, kokoontui

yleisö, alkajaislaulun ja -puheen virittämän tunnelman valtaamana,

rakennuspaikalle, ja siinä puhujalavalle noustuaan -- aamuauringon

kirkkaassa valossa, sinisen taivaan alla, Kaisaniemen keväinen

vihannuus taustana -- suomalaisen näyttämön vanha, uskollinen ystävä

Antti Jalava piti ylevämielisen juhlapuheen. Hän johti kuulijain

mieleen kansallisen elämän monipuolisen nousun ja erittäin Suomalaisen

teatterin synnyn ja kehityksen menneenä kolmena vuosikymmenenä,

huomautti kansallisen näyttämön suuresta merkityksestä kansakunnan

sivistyselämässä, varsinkin kansan kielen kohottajana, ja päätti

seuraavin sanoin:

-- -- "nouskoon tälle paikalle se suomalainen runola,

"'Jossa Suomen suuret laulumiehet,

Väinämöisen vöihin vyötettyinä,

Näillä Suomen soivilla sanoilla

Sulokanteleita soittelevat!'

"Kotiutukoot siihen taiteen ja hyveen lempeät haltijat, jalostuttaen

ihmisten sydämiä, jakaen heille virkistystä ja lohdutusta huolen

hetkinä sekä herättäen heissä luottamusta tulevaisuuteen, jos se joskus

alkaisi horjua! Nouskoon siinä Suomen kieli korkealle kaikumaan, ja

asukoon siinä aina Suomen mieli!"

Sen jälkeen pantiin perusmuuriin, jotenkin sille kohdalle minkä yllä

nyt on eteisen keskimäinen ovi, vaskinen lipas, jonka sisällä oli

seuraavalla kirjoituksella varustettu hopealaatta:

"Ensimäistä yleistä suomalaista laulu- ja soittojuhlaa Suomen

pääkaupungissa vietettäessä, tuhansien kansalaisten läsnäollessa,

laskettiin Suomen Kansallisteatterin uuden kodin peruskivi 18 p.

kesäkuuta vuonna 1900. Suomen näytelmätaiteen ystävät keräsivät

pohjarahaston, Suomen valtio avusti suurella kannatuksella ja lainalla,

pääkaupunki antoi apua alan hankkimiseen."

Lippaan muurasivat sitte perusmuuriin Seb. Gripenberg, Onni Törnqvist

(Tarjanne), Katri Rautio, A. Almberg (Jalava) ja A. V. Helander, ja

laski Gripenberg nostokoneen avulla mahtavan kivimöhkäleen kätkön

päälle. Sen jälkeen juhlapuhuja toivotti yrityksen johtajalle,

arkkitehdille, rakennusmestarille ja työväestölle onnea ja menestystä

heidän tärkeässä tehtävässään ja ehdotti eläköönhuudon Suomalaiselle

teatterille, johon kaikki läsnäolijat innostuneesti yhtyivät.

Katri Raution vielä lausuttua J. H. Erkon sepittämä juhlaruno, kuorot

soiton säestämänä lauloivat Suomen laulun, jota kuullessaan yleisö

seisoi paljain päin.

Juhlallisuuteen oli saapunut kaksi sähkösanomaa, jotka Jalava luki

yleisön kuultavaksi:

(Nauheimista:) "Onnea työllenne. Kasvakoon taiteen hyväksi, isänmaan

kunniaksi! Kaarlo ja Emilie Bergbom."

(Franzensbadista:) "Sairauden kautta estettynä personallisesti

ottamasta osaa suureen isänmaalliseen juhlaan olen kuitenkin henkisesti

sydämelläni luonanne. Eläköön usko tulevaisuuteen! Eläköön Suomi!

Eläköön Suomen kansa! Ida Aalberg."

Näihin tervehdyksiin päätettiin kohta vastata ja samalla myöskin

lähettää tervehdys rva Winterhjelmille, sitte kun kullekin

vastaanottajalle erikseen oli kohotettu eläköönhuuto. Nämä Jalavan

kirjoittamat sähkösanomat kuuluivat näin:

Kaarlo ja Emilie Bergbomille: "Suomalaisen teatterin luojalle ja

johtajalle sekä hänen uskolliselle työtoverilleen lähettää uuden

suomalaisen teatteritalon peruskiven laskemisessa läsnä ollut

juhlayleisö, heille innokkaan eläköönhuudon kohotettuaan,

sydämellisimmän ja kiitollisimman tervehdyksensä."

Ida Aalbergille: "Kohotettuansa raikkaan eläköönhuudon Suomen

suurimmalle näyttelijättärelle uuden suomalaisen teatteritalon

peruskiven laskemisessa läsnä ollut yleisö lähettää Teille lämpimän ja

kiitollisen tervehdyksensä."

Hedvig Raa-Winterhjelmille. "Kiitollisessa muistossa pitäen ensimäisen

ladunhiihtäjän suomenkieliselle näytelmätaiteelle uuden suomalaisen

teatterihuoneen peruskiven laskemisessa läsnä ollut juhlayleisö

lähettää Teille, kohotettuaan Teille innokkaan eläköönhuudon,

kunnioittavan ystävällisen tervehdyksensä. Eläköön Lea!"

Vihdoin kuorot ja soittokunnat virittivät Mamme-laulun, johon päättyi

tämä juhla, jonka vertaista sivistyshistoriamme ei monta tiedä.

Jos luemme peruskiven laskemisjuhlankin valmistuspuuhiin, niin sen

jälkeen ei enään ollut mitään estämässä työn tarmokasta jatkamista. Ja

totta tosiaan oli kuin älyn johtama ihmiskäden voima nyt olisi tahtonut

näyttää mihin se pystyy, niin nopeasti uuteen teatteritaloon

kohdistetut unelmat ja suunnitelmat alkoivat silmiemme edessä toteutua.

Kesällä 1900 valmistuivat näyttämöä ympäröivät muurit ja varustettiin

tilapäisellä katolla, jonka suojassa talvella kupoolin rautakannattimet

asetettiin paikoilleen. Kesällä 1901 nousivat kaikki muut muurit sekä

rakennettiin samalla graniittifasaadi toria kohti. Niin reippaasti

edistyttiin, käyttämällä milloin mistäkin tuotuja aineksia. Fasaadin

vaalea graniitti on Uudenkaupungin tienoilta, ja sen koristukset on

veistetty Pielisjärven vuolukivestä. Rakennukseen ja varsinkin

näyttämön sisustamiseen tarpeelliset lukuisat ja mutkikkaat

rautarakenteet ja konelaitokset saatiin enimmäkseen saksalaisista

erikoistehtaista, syystä että kotimaassa oli vähän sellaisia tarjona,

ja sieltä tulleet monttöörit johtivat niiden paikoilleenpanoa. Sitä

vastoin ovat lämpöjohto- ja ilmanvaihdoslaitokset kotimaisia, Högforsin

tehtaan tekemiä; ja muutoinkin käytettiin mahdollisuuden mukaan

kotimaisia voimia. Siten suoritti koristusmaalari S. Vuorio,

arkkitehdin osotusten mukaan ja hänen kanssaan neuvotellen, katsomon,

lämpiön y.m. maalaus- ja koristustyöt, niihin luettuina myöskin ensi

rivin lämpiön kauniit akkunamaalaukset. Näistä viimemainituista

on erittäin merkittävä, ettei niiden kustannukset menneet

rakennusrahastosta, vaan ovat ne lahjotuksia: keskimäinen

ylioppilaskunnan laulajilta ja toiset erinäisiltä hankkijatoiminimiltä;

piirustukset akkunamaalauksia varten ovat arkkitehti Eliel Saarisen

tekemiä, jonka nimen Suomen mainio suomalaistyylinen paviljonki Parisin

näyttelyssä 1900 oli tehnyt tunnetuksi. Sisustamistöihin käytettiin

myöskin naisten keräämät rahat (katso ylemp. s. 102), jotka m.m.

maaseuduilta lähetettyjen lisien kautta olivat kasvaneet noin 40,000

markkaan (ja joita rouvat I. Aspelin, M. Donner, H. Gripenberg, I.

Palmén ja E. Rönnholm sekä nti Aini Nevander olivat hoitaneet). Niillä

hankittiin kaikki katsomon ja parvien istuimet (20,000), ensi parven

lämpiön (8,000) ja näyttelijäin huoneiden y.m. kalustot, jotka osaksi

ovat alkuperäisten kotimaisten piirustusten mukaan tehtyjä ja

semmoisina somia näytteitä ajan jalostuneesta taideteollisuudesta,

suuri punainen matto näyttämölle ja vielä muutakin pienempää.

Mainittuihin ja muihin sisustustöihin, alkaen sisäpuolisesta

rappauksesta, tietenkään ei päästy käsiksi ennen kun koko rakennus oli

saatu vesikattoon, ja se tapahtui vasta syksyllä 1901, mutta sitte

niitäkin kiirehdittiin semmoisella vauhdilla, että jo vuoden 1902

alussa voitiin ajatella avajaisten viettämistä kevätkauden lopussa,

huhtikuussa.

Koko, meidän oloihin katsoen suurvaltainen rakennusyritys, jota

pitkälliset ja kalliit perustustyöt olivat vaikeuttaneet, ja johon

kuului melkoinen määrä mutkikkaita, meillä ennestään tuntemattomia

erikoistehtäviä, oli siis suoritettu ainoastaan 26:ssa kuukaudessa.

Että tämä ylipäätään kävi mahdolliseksi, riippui tietysti useista

suotuisista asianhaaroista, mutta kaikissa tapauksissa tulee siitä

kiitos ensi kädessä johdolle. Vapaaherra Seb. Gripenberg, jonka

ansioksi, niinkuin edellisestä tiedämme, on luettava, että vihdoin

tontti saatiin rakennusta varten, valvoi väsymättömästi suuren puuhan

menoa milloin mitenkin toimien sen hyväksi, arkkitehti Törnqvist

puolestaan osasi lannistumattomalla tarmolla sekä taiteellisella

kekseliäisyydellä ja luomainnolla niin hoitaa tehtäväänsä, että

lukemattomat työläät erikois- ja detaljipiirustukset aina olivat

valmiit oikealla hetkellä, ja oli hänellä tässä kohden taitavia

avustajia arkkitehdeissä Yrjö Sadenius (Sadeniemi) ja Vivi Lönn, ja

niinikään rakennusmestari Eskola harvinaisella voimalla, huolella ja

valppaudella toimi itse työmaalla. Sitä paitse on erityisesti

huomioonotettava, että työ tapahtui aikana, jolloin työväen olot olivat

rauhallisemmat kuin muutamia vuosia myöhemmin, niin ettei työlakkoja

eikä muita levottomuuksia sattunut, jotka olisivat hidastuttaneet sitä

taikka enentäneet kustannuksia. Päinvastoin kuultiin kerrottavan

liikuttavia kaskuja siitä, kuinka yksityiset työmiehet mielellään

olivat mukana rakentamassa uljasta kotoa suomalaiselle näyttämölle.

Entäs yrityksen taloudellinen puoli: riittivätkö rahat? Siihen

vastaamme toisella kysymyksellä: missä on se nykyajan vaatimuksia

tyydyttävä teatteri, joka ei olisi tuottanut rakentajilleen ainoatakaan

yllätystä laskelmiin nähden? Teatterirakennus-O.Y:llä oli alkuaan

käytettävinään valtion myöntämä avustus, 800,000 mk (500,000

suoranaista avustusta ja 300,000 lainana), kaupungin myöntämä 100,000

mk sekä osakepääoma 200,000 mk eli yhteensä 1,100,000 mk; mutta kun

tästä meni tontin lunastamiseen 200,000, jäi itse rakennukseen 900,000

mk, ja sen toivottiin riittävän. Toivo petti kuitenkin. Jos

kustannusehdotusten tekeminen yleensäkin on pulmallista, niin on se

sitä kaksinkerroin, kun on kyseessä erikoisrakennus, johon nähden

maassa on vähän taikka ei ollenkaan kokemusta. Se selittää että nyt

meillä, niinkuin säännöllisesti ulkomaillakin, missä nykyaikana uusia

teattereita on rakennettu, laskelmat eivät pitäneet paikkaansa.

Vaikka koetettiin parhaimman mukaan säästää, niin että esim.

johtokunnan puheenjohtaja ja jäsenet eivät saaneet penniäkään

vaivastaan ja ajanhukastaan, että arkkitehti tyytyi noin puoleen siitä

mitä hän voimassaolevan arkkitehtitaksan mukaan olisi voinut vaatia

sekä että rakennusmestarin palkkakin oli kohtuullista alempi,

huomattiin kuitenkin jo aikoja ennen kun rakennus oli valmis, että

tuntuva lisä oli tarpeen, jotta voitaisiin hyvittää kaikki ne, jotka

olivat rakennusta varten hankkineet mikä mitäkin. Mutta mistä se

saataisiin? Osakkailta oli mahdoton pyytää enempää, sillä olivathan he

jo antaneet 200,000 mk, mikä pääoma korkoineen päivineen oli mennyt.

Luonnollisesti oli siis vielä käännyttävä valtion puoleen ja sitä

ennen hankittava mitä välttämättömästi tarvittiin yksityisten

teatterinystävien luoton avulla. Näin meneteltiinkin. Kun sitten anomus

lisätystä valtioavusta oli tehtävä, oli vanhan hyvän (taikka pahan)

tavan mukaan käytävä hallituksen jäsenten luona "kumartamassa", se on

selittämässä asiaa ja pyytämässä kunkin asianomaisen suosiollista

myötävaikutusta onnelliseen päätökseen. Muun muassa oli "kumarrusmatka"

tehtävä silloisen mahtavan kenraalikuvernöörin luo, sillä jos hän olisi

asettunut kielteiselle kannalle, olisi kaikki ollut hukassa. Niinkuin

jokainen helposti ymmärtää, ei tämä turnee teatterin hyväksi ollut

mikään kadehdittava tehtävä, semminkin kun se sattui juuri

vihkiäisjuhlan jälkeen, johon ei kenraalikuvernööriä eikä hallituksen

jäseniä oltu kutsuttu. Uhrautuvaisena kuin ainakin Rakennus O.Y:n

puheenjohtaja, vapaaherra Gripenberg, siihen kuitenkin mukautui. Hän

meni kenraalikuvernöörin puheille ja esitti millä kannalla oltiin, että

rakennus tosin oli valmis, mutta oli velkoja kasaantunut lähes 300,000

mk, joita ei voitaisi suorittaa ilman yleisistä varoista myönnettyä

lainaa. Vastaus kuului niin, että kenraalikuvernööri olisi taipuvainen

puolestaan myöntämään lainan sillä ehdolla että -- senaatti hyväksyisi

hänen ehdotuksensa poliisilaitoksen uudestaan järjestämiseksi!! Sitä

paitse hän ei salannut, että olisi tehty oikeammin ja viisaammin, jos

hänet olisi kutsuttu avajaisiin, "sillä", olivat mahtimiehen sanat

kuuluneet, "teille olisi edullisempi että olisin ystävänne kuin

vihollisenne". Gripenberg ei voinut muuta kuin myöntää, että huomautus

todennäköisesti oli varsin oikea, mutta oli asia järjestäytynyt

niinkuin tapahtunut oli hänen siihen mitään voimatta, ja sen

sanottuansa hänen suotiin lähteä. Miten olikaan, myönnettiin sentään,

kiitos olkoon senaatin harrastuksen, 280,000 markan laina -- miksi

hyväksi poliisilaitokselle, sitä emme tiedä. Lainausehdot olivat mitä

suotuisimmat, kun näet teatteri vapautettiin korkojen suorittamisesta

15 ensimäisenä vuotena. -- Mutta ei tälläkään päästy kaikista

rahahuolista. Lopulta tarvittiin näet vielä 108,000 mk, jotka saatiin

lainaksi Kansallis-Osake-Pankilta, joka koko ajan mitä auliimmin oli

neuvoin ja teoin avustanut yritystä. Kaikkiaan olivat kustannukset siis

nousseet 1,500,000 markkaan. Jotta pankki saisi saatavansa, muutettiin

O.Y. Kaisaniemi siten että hrt E. Aspelin-Haapkylä, S. Gripenberg, V.

Lounasmaa, K. A. Paloheimo ja G. W. Sohlberg lunastivat kaikki muut

osakkeet, osaksi tasa-arvosta osaksi korkeammastakin hinnasta, ja

sitoutuivat luovuttamaan koko yhtiön loppuvoiton, mikäli se nousi

yli 6 % heidän omista osakkeistaan, velan vähentämiseksi. Niin on

tapahtunutkin, joten O.Y. Kaisaniemi joku aika sitten hajotessaan on

lyhentänyt mainittua velkaa 54,000 markalla sekä tarpeellisiin

korjaustöihin teatterissa antanut 7,000 mk.

Näin olemme kertoneet kuinka uusi teatteritalo rakennettiin. Mitä siitä

vielä on sanottavaa, jääköön siksi kun esityksessämme olemme tulleet

siihen ajankohtaan, jolloin uljaan rakennuksen ovet ensi kerran

avattiin yleisölle.

* * * * *

Bergbom-sisarukset lähtivät keväällä 1901 jo 7/5, siis tavallista

varhemmin, ulkomaille ja oli heidän matkansa päämäärä aluksi Parisi.

Siellä he viipyivät toista kuukautta ja viihtyivät erittäin hyvin. Oli

nimittäin lämmin ja kaunis ilma, joten he vapaasti voivat nauttia

parisilaisesta keväästä. Tämän kirjan tekijäkin oli silloin Parisissa

ja asuen samassa pienessä hotellissa Odéon teatterin lähellä Quartier

Latin'issa kuin sisarukset hän heidän kanssaan teki useita yhteisiä

retkiä maailmankaupungissa. Niin käveltiin yhdessä Luxembourgin

puistossa, tehtiin vaunumatka Vincennes'iin, oltiin käynnillä Emil

Wikströmin luona, joka perheineen jo oleskeli viidettä vuotta

Parisissa, juuri saamaisillaan valmiiksi suuren säätytalon

otsikkoryhmänsä, ja syötiin sitten, kaikki yhdessä, ranskalaiset

päivälliset klo 8 illalla, taivasalla boulevard St. Germain'in

varrella. Sekä Kaarlo että Emilie näyttivät terveiltä ja iloisilta --

he olivat ainakin näennäisesti vapautuneet surullisen raskaasta

kotimaantunnelmasta ja jokapäiväisistä teatterihuolista. Kumminkin on

tekijällä muisto yhdestä pikku tapahtumasta, joka kohta teki häneen

painostavan vaikutuksen, vaikkei hän silloin aavistanutkaan, miten

ennustava se todella oli. Eräänä iltana hän oli yhdessä Bergbomin

kanssa klo 9-10 ajoissa palannut hotelliin, jossa kumpikin meni

huoneeseensa. Vähän klo 10 jälkeen hänen mieleensä tuli kysyä jotakin

Kaarlolta ja, luullen tämän vielä olevan ylhäällä, hän meni häntä

tapaamaan. Kaarlo oli kumminkin jo pannut maata, mutta ovi ei ollut

lukossa. Koska tämä tuntui omituisen varomattomalta oudossa hotellissa,

oli aivan luonnollista kysyä: "Eikö sinulla ole tapana sulkea oveasi

yöksi!" -- "Ei ole, jos halvauskohtaus sattuisi, enkä voisi nousta

vuoteelta, on parempi että ovi on auki!"

Nähtyänsä mitä teattereilla oli uutta ja tapansa mukaan tehtyänsä

ostoksia teatteria varten sisarukset kesäkuun keskivaiheilla (siis

oltuaan Parisissa 6 viikkoa) lähtivät Nauheimiin, jossa olivat olleet

edellisenäkin vuonna. Sieltä Emilie 19/6 muun muassa kirjoittaa nti

Aini Nevanderille viimeisestä Parisinmatkastaan -- sillä viimeinen se

tositeossa oli:

-- "Sunnuntaiaamuna jätimme ihastuttavan Seine-kaupungin, ja kyllä

Ranska kumminkin on ihana maa, väestö henkevämpi ja rakastettavampi

kuin muut kansakunnat ja Parisi kaupunkien kaupunki. Saksalaista

Biederkeit'iä, Tüchtigkeit'iä j.n.e. kunnioitan tosin suurimmassa

määrässä, mutta minä rakastan ranskalaisten luonnonlaatua kaikkine

vikoineen ja heikkouksineen. Lähdimme klo 8 aamulla, ja kun ilma oli

kolea ja paha, jatkoimme yhtä mittaa väsymättä, vaikka tulimme tänne

perille vasta keskiyön jälkeen. Täällä on koko ajan ollut sateista ja

kylmää; Parisissa oli meillä lakkaamatta kirkas taivas ja

päivänpaistetta, jollei oteta lukuun paria meluavaa ukkosilmaa, mutta

sehän on ranskalaisen luonteen mukaista!"

Kaikesta päättäen Nauheimissa olo ei tällä kertaa muodostunutkaan

tyydyttäväksi. Ilmat olivat epäsuotuisat ja Kaarloa vaivasi katarri

kuumeineen. Sitä paitse ei mielikään pysynyt niin keveänä kuin

Parisissa. Jo ennen lähtöä sieltä oli tieto saapunut heidän sisarensa,

vapaaherratar Betty von Troilin, kuolemasta, sitte tuli ikäviä uutisia

valtiollisista ja puolue-rettelöistä (esim. häpeällinen oikeudenkäynti

Yrjö-Koskista vastaan) ja vihdoin teatterihuolet, joihin tällä kertaa

kuului kaikenlaiset varustukset uutta näyttämöä varten. Muun muassa oli

Grabovilta Tukholmasta tilattu uusia koristuksia, ja aikoi Kaarlo

palata sitä tietä nähdäkseen kuinka työ oli edistynyt. "Ne [uudet

koristukset]", Emilie kirjoittaa, "painavat meitä enemmän kuin tahdomme

taikka uskallamme sanoa."

Kun Kaarlo oli "lukenut leivisköittäin sanomalehtiä ja kirjoja" ja

ottanut täyden määrän (24) kylpyjä, sisarukset 18/7 lähtivät

Nauheimista ja suuntasivat matkansa Amsterdamiin, sillä Kaarlolla oli

suuri halu nähdä Hollantia, sen taidetta ja muuta kultuuria ja kansaa.

Emiliellä oli tavan mukaan -- vaikka hän jo edellisenä vuonna [1900]

oli eronnut virastaan hypoteekkiykdistyksessä -- suurempi kiire kotiin,

ja hän erosikin 24/7 Brüsselissä veljestään matkustaakseen Berlinin ja

Stettinin kautta Helsinkiin. Kaarlo sitä vastoin jäi vielä Brüsseliin,

joka hänestä oli "kaikin puolin viehättävä", ja matkusti sitten

"hitaasti" Kölnin, Hildesheimin, Goslarin, Schierken, Halberstadtin

kautta Harzvuoristoon, johon Nauheimin lääkäri oli neuvonut hänet

"jälkiparannuksille". Kotimaahan, johon hän, niinkuin tiedämme, surkean

sekasorron tähden ei ikävöinyt, Kaarlo palasi vasta 24/8.

Tältä kesältä on meillä kaksi Bergbomin kirjoittamaa päiväämätöntä

kirjettä nti Betty Elfvingille. Edellinen, Nauheimin olon lopulta,

alkaa seuraavin sanoin:

"Rakas Bettina-ystävä. Kuinka virkistävää olikaan kuulla jotakin

sinulta. Olemme viime aikoina tavanneet toisiamme niin pikimmältään,

ettemme vuosikausiin ole saaneet tilaisuutta oikeaan 'passiar'iin',

kuten tanskalaiset sanovat. Tuntuisi niin hyvältä saada puhua siitä,

joka meitä kaikkia painaa, puhua tyynesti ja surullisesti niinkuin

ihmisten sopii, jotka tietävät ettei välttämätöntä muuteta huutamalla,

mutta että kestettävä on viimeiseen saakka. Me ymmärrämme toisiamme --

siitä olen vakuutettu -- tässäkin asiassa."

Muutoin koskevat molemmat Sprengtportenin oppilaita. Nti Elfving oli

kirjoittanut, että kappaletta oli pyydetty näyteltäväksi Ruotsiin

(arvaamme että Aug. Lindberg oli sitä pyytänyt). Kaarlolle tämä oli

"yllätys, joka ei ollut sekottumattomasti iloinen", vaikka

luonnollisesti sensuuri nyt vähemmän kuin koskaan sallisi kappaleen

esittämistä Helsingissä. Hänen mielestään oli sentään myöntäen

vastattava, mutta ennen kun käsikirjoitus lähetettiin, oli se

tarkastettava ja erinäisiä lauseita muutettava, ne kun eivät sopineet

ruotsalaisille. Tämä työ ei kumminkaan voinut tapahtua kirjeiden

kautta, vaan oli heidän sitä varten yhdyttävä syyspuolella. Tuliko

tästäkään mitään, sitä emme tiedä. Ei ainakaan näytelmää ole Ruotsissa

esitetty. Mahdollisesti raukesi tuuma sentähden, että nti Elfving

näihin aikoihin kuoleman kautta menetti sekä sisarensa että

äitinsä.[50]

* * * * *

Viimeinen näytäntökausi Arkadiassa alkoi l/9 Murtovarkaudella ja muilla

tunnetuilla kappaleilla, siksi kun 18/9 tuli ensimäinen uutuus, Jalmari

Finnen suomentama A. Bissonin ja B. de Turiquen 3-näytöksinen

huvinäytelmä _Historiallinen linna_, joka Parisissa oli loistavasti

menestynyt, mutta meillä eli vain kolme iltaa. Vetämättä vertoja

Bissonin Herra ylitirehtöörille näytelmä myöskin tarjosi vähemmän

otollisia tehtäviä; kuitenkin Weckman -- Barrois, Kallio -- Colombin,

Närhi -- Gabriac sekä nti Lähteenoja -- Chloe, Olga Salo -- rva Baudoin

ja Olga Leino -- Géneviève huvittivat katsojia. -- Lähinnä sen jälkeen

seurasi 25/9 Hamlet, uusittuna, ja nähtiin nyt niinkuin aina kuinka

luotettava suosijapiiri klassillisella draamalla oli teatterin

yleisössä. Se meni 8 kertaa. Päärooli oli niinkuin ennen Axel

Ahlbergilla, mutta Ofeliana esiintyi Lilli Högdahl, näytellen

"liikuttavasti ja kauniisti", sentään tyydyttämättä korkeita

vaatimuksia. -- Hamlet-näytäntöjen välissä ja jälkeen vieraili

muutamina iltoina rva _Kahilainen_, esiintyen muun muassa pastorin

rouvana Kuopion takana, ja teki hänen repäisevä komiikkansa entisen

tapaista vaikutusta; nti Tompuri oli Lilli ja _Paavo Ahlman_[51]

pastori Jussilainen. -- Ohjelmistolle uusi Molièren huvinäytelmä,

_Scapinin vehkeilyt_, annettiin, Jalmari Finnen suomentamana syyskauden

toisena uutuutena 9/10, ja se synnytti salongissa mitä hilpeimmän

mielialan. Lindfors oli oivallinen Scapin, ja kiitosta niittivät

myöskin Falck -- Argante, Närhi -- Geronte, Kallio -- Octave, Suonio --

Leander, Tyyne Finne -- Hyacinthe ja Olga Leino -- Zerbinette. --

Uusintona tosin mutta silti melkein uutena palasi Hauptmannin Hannele

näyttämölle 16/10. Nuori säveltaiteilija _Erkki Melartin_ oli näet,

vasta kotiuduttuaan ulkomailta opintomatkalta, säveltänyt kappaletta

varten laajan musiikin, joka R. Kajanuksen orkesterin esittämänä

huomattavasti enensi sen vaikutusta. Hänen oli erinomaisesti onnistunut

tavata näytelmän lyyrillinen pohjatunnelma (E. Katila U. S:ssa).

Esittäjiäkin kiitettiin keitä tosipiirteisestä realismista, keitä

hienotunteisesta tunnelmanvirityksestä;. Olga Leino oli Hannele, Lattu

kyläräätäli, Närhi Hannelen isä, Salo Gottwald, nti Lähteenoja ja

Pesonen köyhäinhuoneen väkeä.

Marraskuu alkoi kaksoispremiäärillä, 1/11 kun annettiin Jalmari Finnen

suomentama E. Pailleronin 1-näytöksinen huvinäytelmä _Kipinä_ ja

kotimainen alkuteos, Jalmari Hahlin 3-näytöksinen näytelmä _Heinäkuun

helteessä_. Miellyttävässä esikappaleessa nti Helmi Tähtinen[52]

kokeili iloisena Antoinettena, saaden melkoista suosiota osakseen. Mitä

taasen ohjelman pääkappaleeseen tulee, ei se paikallisväriä ja henkistä

lentoa kaipaavana "taiteilijadraamana" ollut omansa mainittavasti

viehättämään yleisöä; jo toisen illan jälkeen se katosikin. -- Paljon

suurempaa huomiota, joskaan ei pysyvää menestystä, saavutti Kasimir

Leinon 5-näytöksinen historiallinen näytelmä _Jaakko Ilkka ja Klaus

Fleming_, joka 9-kuvaelmaisena oli niin laaja, että se riitti kahdeksi

illaksi: edellisenä näyteltiin 5 ensimäistä kuvaelmaa ja toisena 4

jälkimäistä. Näyttämöllepano oli tavallisen huolellista, loistavaa ja

aikakautta kuvaavaa, niin että se viehätti katsojia silloinkin kun

toiminta -- niinkuin varsinkin alkupuolella -- tuntui pitkäveteiseltä.

Näytteleminen oli hyvää etenkin pääosiin nähden; mutta monet sivuosat,

joihin ei enää kehittyneitä voimia riittänyt, esitettiin luonnollisesti

heikommin. Mainioita olivat erittäinkin B. Leino Ilkkana, joka

innostuneesti näytteli pohjalaista talonpoikaissankaria, ja Axel

Ahlberg Klaus Fleminginä; mainitsemme myös nti Lähteenojan noitana.

Näytelmän ensimäinen osa annettiin ensi kerran 15/11 ja sitten vielä

kaksi kertaa peräkkäin, jonka jälkeen toisen osan ensi-ilta oli 20/11

-- kaikkiaan meni kumpikin osa 7 kertaa. Yleisö oli kyllä viehättynyt,

mutta myöhemmillä kerroilla vähälukuinen. -- Joulukuulla ei enää tullut

uutta, vaan muun tunnetun muassa pitkiä aikoja kätkössä ollut

oopperamainen Kultaristi, jossa laulajana esiintyi _Iivari

Kainulainen_.[53] --

"Tunnollista ja ahkeraa työtä teatteri on tehnyt viime

syyskautenansakin", eräs arvostelija lausuu, "joskaan työ ei tunnu niin

intensiiviseltä kuin ennen." Enemmän uutta olisi saanut ilmestyä,

mainitaan sen ohella; mutta nyt niinkuin tavallisesti arvostelija ei

tiennyt, miksi täytyi vähempään tyytyä. Bergbomin aikomus oli ollut

esittää Björnsonin Yli voimain, mutta oli se lykättävä, kun tekijän

vaatimaa palkkiota, 1,000 kruunua, katsottiin liian suureksi. Sittemmin

runoilija alensi vaatimuksensa, ja kappale voitiin näytellä tammikuun

lopulla.

Muuten saamme tietoja teatterista ja oloista Emilien kirjeestä Betty

Elfvingille 15/12:

-- "Joulukuun 4 p. Kaarlo lähti jälleen tavalliselle joululevolleen;

hän matkusti Berliniin, mutta palaa luultavasti uudenvuoden aatoksi.

Kyllä hän tänä vuonna on ollut jotenkin voimissaan, mutta eihän

joustavuus eikä voimat enään ole entisellään. Tammikuulla

[todellisuudessa helmikuulla] Ida Aalberg on tuleva. Hän esiintyy Hedda

Gablerina, Theodorana sekä vielä jossakin kolmannessa roolissa, joksi

hän itse ehdottaa Orleansin neitsyttä, mutta siihen emme ole oikein

taipuvaisia. Näytelmä on vaativainen näyttämöllepanoon nähden, emmekä

nyt, kun jo seisomme toisella jalalla uudessa talossa, katso

itsellämme olevan oikeutta heittää pois niin paljon rahaa kuin kaksi

koristuskappaletta [Theodora oli toinen] vie. Jos hän kuitenkin pysyy

lujana, täytyy meidän kai myöntyä. -- Niin uusi talo! Se on nyt melkein

valmis, ja me odotamme vain johtokunnan pyytämää ylimääräistä lainaa,

mutta saa nähdä kuinka kaavan sitä on odotettava. Senaatti on tosin

puoltanut sitä, mutta miten ratkaistaan kysymys Pietarissa?

Suurella levottomuudella minä ajattelen muuttoa uuteen palatsiin;

päiväkustannukset nousevat siellä niin kuulumattoman suuriksi, että

pelkään teatterin tulojen olevan aivan riittämättömät. -- Ja nyt, hyvä

loppu tälle suruvuodelle. Jumala suokoon meille kaikille valoisampia,

toiverikkaampia päiviä, mutta ennen kaikkea rehellistä tahtoa ja

luottamusta. Nyt on kaikki pimeää ja raskasta. Vanha Yrjö-Koskinen

uskoo kumminkin järkkymättömästi, että valoisampi aika on koittava,

vaikkemme kenties itse saakaan sitä nähdä. Jumalan haltuun. Ystäväsi

Emilie Bergbom."

Kaarlon matkalta on meillä yksi päiväämätön kirje, josta otamme

seuraavat rivit:

"Armahani! Ei minulla ole paljon kerrottavaa. Olen levähtänyt ja

rauhottanut kiihottuneita hermojani -- sehän olikin matkani tarkotus.

Teatterin suhteen on minulla ollut huono onni. Niin esim. odotin

Kööpenhaminassa neljä päivää nähdäkseni Kuningas Learin n.s.

Shakespearenäyttämöllä, jonka Perfall ja Possart ovat keksineet

lukuisia dekorationivaihdoksia vaativia kappaleita varten. Ainoastaan

tausta ja tehottomia (neutrala) kulisseja. Mutta kun tulin teatteriin,

sain Learin sijasta nähdä kaksi Heibergin homehtuneimpaa voodevillea.

Samoin petettiin minua edellisenä iltana Dagmarteatterissa, missä sain

Kamelianaisen (!) Björnsonin uusimman draaman, Tora Parsbergin,

sijasta. Täällä Berlinissä en ole nähnyt Hoop of Seegen (Siunauksen

toivo), mutta kyllä Yli voimain. -- -- En ole saanut bysantilaisia

reunuksia [Theodoraa varten]; paras lienee maalauttaa semmoisia, niin

ne saa toivomuksensa mukaisiksi. -- -- Kaarlosi."

Emilien kirjeestä näkyy, että teatterin vanhat johtajat eivät suinkaan

ehdottomasti iloisin mielin nähneet, kuinka lähestymistään lähestyi

hetki, jolloin muutto oli tapahtuva. Kaikenlaiset huolet ja

valmistuspuuhat, jotka se aiheutti, täyttikin näinä aikoina heidän

mielensä enemmän kuin jokapäiväiset, "juoksevat" toimet.

Miten mainittujen huolten laita lieneekin, muodostui kevätkausi sangen

värikkääksi, sangen huomattavaksi niin ohjelmiston puolesta kuin

taiteellisestikin. -- Vanhemmista kappaleista tammikuun alusta

mainitsemme (Benj. Leinon hyväksi 10/1 ja Topeliuksen muistoksi 14/1

näytellyn) Regina von Emmeritzin sentähden, että nimiroolissa esiintyi

Lilli Högdahl, joka nuori näyttelijätär, huolimatta vielä

vakaantumattomasta taiteestaan, suorittaen yhä vaikeampia tehtäviä

herätti yleisössä päivä päivältä suurempia toiveita. -- Uuden vuoden

ensimäinen uusi kappale oli kotimainen alkuteos, Väinö Andelinin

kirjoittama 3-näytöksinen näytelmä _Merimiehet_ (ensi-ilta 17/1), jonka

monet yksityis- ja yhteislaulut O. Merikanto oli säveltänyt. Tämä

merimieselämän kuvaus oli luultavasti aiottu kilpailemaan Pakkalan

tukkimieselämän kuvauksen kanssa, mutta onnistuakseen ei näytelmän

juoni ollut tarpeeksi yksinkertainen tai luonteva, eikä siinä ollut

sitä kansanomaista huumoria, joka voittaa sydämiä. Etenkin laulujen

ansioksi on luettava että se kumminkin meni 7 kertaa. -- Toisena

uutuutena tuli Björnstjerne Björnsonin _Yli voimain_ 1:nen osa, A. B.

Mäkelän suomentamana, 29/1. Merkillinen aatedraama esitettiin -- B.

Leino Sangina, Katri Rautio hänen vaimonaan, Axel Ahlberg Brattina --

hyvin tyydyttävästi ja herätti myöskin mielenkiintoa; mutta siitä että

se meni vain kolme kertaa, näkee ettei se ollut otollinen suuremmalle

osalle yleisöä.

Niinkuin ennen on mainittu, oli _Ida Aalberg_ lupautunut vierailemaan

tänä keväänä, joten hän oli luova loistoa teatterin viimeiseen aikaan

Arkadiassa ja sen alkuaikaan uudessa talossa. Näyttelijätär esiintyi

ensi kerran 14/2 Hedda Gablerina ja tervehdittiin häntä tavallisella

innostuksella tässä loistoroolissaan. Sama näytelmä annettiin vielä

kahtena iltana, mutta sen jälkeen, valmisteltaessa taiteilijattaren

esiintymistä ohjelmistolle uudessa näytelmässä, pistettiin toista

väliin. Teuvo Pakkala, joka Tukkijoellansa oli saanut niin pysyvän

menestyksen, ettei siitä näkynyt loppua tulevankaan, oli sepittänyt

uuden teoksen, 4-näytöksisen huvinäytelmän, _Kauppaneuvoksen härkä_, ja

näyteltiin se ensi kerran 21/2. Tämä leikillisivallinen kuvaus

pikkukaupungin elämästä on kyllä heikonlainen draamallisen rakenteensa

puolesta, mutta kiitos olkoon useiden hyvien tyyppien sekä

luonnonomaisen sukkeluuden ja huumorin näytelmä vastaanotettiin varsin

suosiollisesti. Esiintyjistä sanottiin, että Lindfors, miten etevä

olikaan Hillerinä, kumminkin liiaksi muistutti ranskalaisia

komediaroolejaan; toiset olivat sitä vastoin kylläkin kotimaisia,

Pesonen pormestarina, rva Kahilainen pormestarinnana, Närhi (erittäin

onnistunut) Pommerina j.n.e. Kappale meni kaikkiaan 9 kertaa. -- Sillä

aikaa kun Kauppaneuvoksen härkä rehenteli näyttämöllä, sattui 26/2

_Hugon_ syntymän satavuotismuisto-päivä, eikä Bergbom laiminlyönyt sen

viettämistä. Silloin annettiin teatterin alkuajoilta tunnettu Angelo.

Uusista esiintyjistä on erittäin mainittava Lilli Högdahl, joka

menestyksellisesti täytti Catharina Bragadinin vaativan osan. --

Maaliskuun alussa Ida Aalberg esiintyi uudessa loistoroolissa,

kun 5/3 ensi kerran annettiin Irene Mendelinin suomentama V. Sardoun

5-näytöksinen murhenäytelmä _Theodora_. Jännityksellä yleisö oli

odottanut tätä kappaletta, joka kirjoitettuna Sarah Bernhardtia varten

ja Parisissa esitettynä oli maailman kuuluksi tullut, ja jännityksellä

näyttelemistä seurattiin -- olihan taituri- jollei mestariteoksen

tärkein päämäärä kiinnittää katsojien mieltä. Näyttämöllepano oli

tarpeeksi loistava ja bysantilainen, ja Ida Aalberg tyydytti korkeimmat

vaatimukset kuvatessaan mitä vastakkaisimpia luonteenpiirteitä ja

tunteita, esitettävässään naisolennossa. Muutkin pääosat näyteltiin

oivallisesti, B. Leino ollen Justinianus, Ahlberg Andreas, Salo

Marcellus j.n.e. Tämä viimeinen loistodraama Arkadiassa meni 8 kertaa.

-- Viimeinen ohjelmistolle uusi kappale, joka vanhan teatterin

näyttämölle ilmestyi, oli Minna Canthin 1-näytöksinen huvinäytelmä _Hän

on Sysmästä_. Se esitettiin 15/3 yhdessä kahden toisen pikku näytelmän

(Kipinä, Ensi lempi) kanssa, ja sanottiin näytäntöä "nuorten

näytännöksi", syystä kun roolit kauttaaltaan olivat seurueen nuorimpien

voimien ja oppilaiden käsissä. Näytäntöön ottivat menestyksellä osaa

m.m. ndit Helmi Tähtinen, Elli Malm ja Esther Niska sekä hrt Otto

Tuulos, Paavo Ahlman, _Jussi Snellman_[54] y.m. Yleisö oli iltaansa

sangen tyytyväinen ja huusi esiin nti Kaarola Avellaninkin, joka vielä

entiseen tapaan jatkoi opettajatointaan näyttämömme hyväksi.

Huhtikuulta on lopuksi mainittavana kaksi jäähyväisnäytäntöä --

Suomalaisen teatterin _viimeiset näytännöt Arkadiassa_. Molemmat

tapahtuivat sunnuntaina 6/4, toinen klo 5 i.p.: Regina von Emmeritz

(3:s näytös), Daniel Hjort (mestauslavakohtaus), Murtovarkaus (3:s

näytös) ja Kihlaus, sekä toinen klo 8: Saituri (kohtauksia), Venetian

kauppias (4:s näytös) ja Maria Stuart (5:s näytös). Kun tarkastaa näitä

ohjelmia, tuntee helposti niiden kokoonpanosta Kaarlo Bergbomin käden.

Edellinen, jossa Z. Topelius, J. J. Wecksell, Minna Canth ja Aleksis

Kivi ovat yhdistetyt, edusti teatterin kotimaista ohjelmistoa, jota

teatterin perustaja piti tärkeimpänä, jälkimäinen, jossa Molière,

Shakespeare ja Schiller esiintyvät rinnakkain, suurta klassillista

ohjelmistoa. Yleisö puolestaan käsitti täydelleen jäähyväisnäytäntöjen

merkityksen, ja ilta sai oikean juhlahetken luonteen. Näyttelijät

tekivät kaikki parastaan, tuntui kuin erojaistunnelma sydämessä olisi

lämmittänyt ja antanut vauhtia heidän näyttelemiselleenkin, ja se taas

lämmitti katsojia. Erittäin mainittakoon Aurora Aspegren (monen ajan

päästä vieraillen) Katrina, Lindfors saiturina, B. Leino Schylockina ja

Ida Aalberg Maria Stuartina. Kuningattaren hyvästijättö ympäristölleen,

ennen kun hän lähtee viimeiselle matkalleen, muuttui monelle katsojalle

jonkinlaiseksi vertauskuvaksi siitä hyvästijätöstä jolla teatteri erosi

30-vuotisesta, monivaiheisesta, muistorikkaasta lapsuus-, nuoruus- ja

ensimäisestä miehuuskaudestaan. -- Kun näytäntö oli loppunut, kokoontui

koko näyttelijäkunta näyttämölle, ja nyt kaikki läsnäolevat yhdessä

lauloivat Maamme-laulun. Sitte Kaarlo Bergbom seppelöitiin laakerilla

ja nostettiin korkealle eläköönhuutojen kaikuessa, ja sen jälkeen tuli

Emilie Bergbomin vuoro vastaanottaa yhtä lämmin, yhtä sydämellinen

tunteenilmaus. Kilpailtuaan näyttelijäin kanssa johtajien ylistämisessä

yleisö ei säästänyt kunnian- ja kiitoksenosotuksiaan näyttelijöitäkään

kohtaan. Vihdoin laulettiin Suomen laulu, ja niin olivat Arkadian

seinät viimeisen kerran tärisseet niistä suosionhuudoista, joilla

kansallinen yleisö niin usein oli sen suojissa ilmaissut ilonsa

teatterin työstä ja olemassaolosta. --

Noin kolme viikkoa edeltäpäin johtokunta oli lopullisesti päättänyt,

että uuden talon _avajaisjuhla_ oli vietettävä _huhtikuun 9, Elias

Lönnrotin syntymän satavuotismuistopäivänä_. Kuumeentapaisella innolla

työtä tehden rakennustyön johtomiehet täyttivät lupauksensa, että

teatteri silloin olisi valmis. Kuinka heiltä vielä viime hetkessä

tarmoa ja päättäväisyyttä kysyttiin, todistaa seuraava seikka, joka

muodostaa viimeisen lisän siihen sarjaan vastuksia, jotka olivat

yritystä vaikeuttaneet. -- Avajaispäivä oli keskiviikko ja lähinnä

edellisenä lauvantaina (siis 4 päivää ennen) tulivat maistraatin,

poliisin ja palosammutuslaitoksen edustajat tarkastamaan teatteria ja

päättämään, oliko sallittava siinä toimeenpanna julkisia näytäntöjä.

Tätä tarkastusta olivat rakennustyön johtajat tuskin ajatelleetkaan,

syystä kun loppuajalla oli niin äärettömän paljo muuta tärkeämpää

mielessä ja kun hyvin tiettiin, että teatteri tulenkestävyyden ja

erinäisten yleisön turvallisuutta ja mukavuutta tarkottavien laitosten

puolesta oli verrattomasti etevämpi kaupungin entisiä, yhä käytännössä

olevia samanlaisia rakennuksia. Tarkastusmiehet asettuivat kuitenkin

toiselle kannalle ja tekivät koko joukon yhtä kuulumattomia kuin

hyödyttömiä tai vähän hyödyllisiä vaatimuksia, niin esim. vaadittiin,

että näyttämöaukon yläpuolelle oli asetettava pienillä reijillä

varustettu, mahtava, putkenmuotoinen vesisäiliö, jonka avulla kävisi

tarpeen tullen vedellä kastaa esirippu ja siten estää näyttämöllä

alkanutta tulipaloa leviämästä salonkiin -- laitos, jonka tapaista ei

oltu nähty yhdessäkään meikäläisessä teatterissa. Ja kaikki oli oleva

kunnossa ennen keskiviikkoa, jos toivottiin lupaa avajaisjuhlaan!

Vaikealta, jopa mahdottomalta näytti saada tämä niin lyhyessä ajassa

suoritetuksi, ja sentähden on helppo kuvitella erään vanhan

neuvosmiehen[55] tunteita, kun hän palatessaan tarkastuksesta

tyytyväisesti hieroen käsiään lausui muutamalle tuttavalleen: "Kyllä me

nyt olemme järjestäneet asiat niin, ettei avajaisista tule mitään

ainakaan määrättynä päivänä!" Epätoivoisella rohkeudella ryhdyttiin

kuitenkin toimeen, ja kiitos Huberin vesijohtoliikkeen, G. W.

Sohlbergin y.m. uhrautuvan myötävaikutuksen tuli, yöt ja päivät

ponnistaen, mahdoton mahdolliseksi. Tiistai-iltana oli kaikki valmiina

paikoillaan, ja uuden tarkastuksen jälkeen täytyi viranomaisten antaa

tarpeellinen lupa. Se tapahtui klo 7 illalla ja niin oli viimeinen este

voitettu.

Johtokunnan pöytäkirjat näyttävät, etteivät juhlankaan valmistukset

olleet vähäiset. Monta kertaa ja kauvan keskusteltiin siitä, kuinka se

oli järjestettävä, mitä otettaisiin ohjelmaan, keitä kutsuttaisiin

vieraiksi y.m.s. Kun elettiin kirovuosien aikaa, tuli semmoinenkin

kysymys kuin viimeksi mainittu vaikeaksi pulmaksi. Ei ollut kenellekään

salaisuus, että rakennusyritys olisi ollut kerrassaan mahdoton, jos

korkeimmat viranomaiset olisivat olleet antamatta runsasta apua

suoranaisen avustuksen ja lainan muodossa, mutta aikana, jolloin viha

ja järjestelmällinen vaino oli hävittänyt säädyllisen seurusteluelämän

alkuperäisimmätkin muodot eri puolueisiin lukeutuvien kesken, olisi

semmoinen, laatuaan mitä yksinkertaisin kohteliaisuus, jota noiden

viranomaisten kutsuminen juhlaan olisi tietänyt, leimattu miltei

maankavallukseksi. Eikä siinä kyllin, julkeasti uhattiin juhlassa

toimeenpanna mielenosotuksia ja häväistyksiä, jos siihen kutsuttaisiin

ne ja ne. Näin ollen oli kutsujain mahdoton ottaa vastatakseen siitä

mitä tapahtua voisi juhlassa ja vielä vähemmän mahdollisten

häväistysten jälkivaikutuksista -- ja niin päätettiin olla

kutsumatta muita henkilöitä kuin semmoisia, joilla oli arvo ja asema

taide-elämässämme; hallituksen jäsenet y.m. viralliset henkilöt

saisivat, jos niin haluaisivat, lunastaa pääsylippunsa samoilla

ehdoilla kuin muut kansalaiset.[56] Muutoin päätettiin -- pääsylippujen

kysyntä kun oli tavattoman suuri -- että juhlallisuus oli jaettava

kahteen juhlanäytäntöön, jotka muodostaisivat jatkon toisilleen ja

joihin kumpaankin erikseen pilettejä myytäisiin sekä että näitä ensi

kädessä varattaisiin teatteritalon osakeyhtiön osakkaille, viimeisen

kolmivuotiskauden takaajille, naisille, jotka olivat toimeenpanneet

arpajaiset teatterin sisustamista varten, ja näyttelijöille omaisineen,

ja oli niiden hinta oleva 10 ja 20 mk.

Mitä ohjelmaan tulee, oli sitä ajateltu vuotta ja toistakin ennen,

sillä uutta siihen tahdottiin eikä sitä synny kädenkäänteessä.

Bergbomin hengen mukaista oli, että hän pyysi yhdistää siihen

mahdollisimman paljon kansallista taidetta: esitettävissä numeroissa

tuli kaikkien etevimpäin runoilijain ja säveltäjäin olla edustettuna ja

esittäjienkin joukossa ilmaantua teatterin entisiä jäseniä nykyisten

rinnalla. Johtajan sydämessä paloi halu näyttää, ettei taiteemme ollut

liian köyhä astuakseen uutehen tupahan, alle kaunihin katoksen. Näin

luotiin näytäntöjen ohjelmat, jotka panemme tähän esittäjineen

kaikkineen muistoksi kuulun juhlan:

_Edellinen näytäntö_ klo 5: _J. H. Erkon_ juhlaa varten kirjoittama

3-näytöksinen runonäytelmä _Pohjolan häät_, johon _Erkki Melartin_ on

musiikin säveltänyt. Näytelmän henkilöt: Väinö -- Benjamin Leino,

Suurseppo -- Emil Falck, Ilmari -- Oskari Salo, Lemminkäinen -- Aarne

Riddelin, Lokka -- Olga Salo, Anja -- Helmi Tähtinen, Pellervo --

Aleksis Rautio, Immo -- Iisakki Lattu, Louhi -- Mimmi Lähteenoja, Turjo

-- Adolf Lindfors, Iivo -- Lilli Högdahl, Terhi -- Alli Hilden, Rutjo

-- Evert Suonio, Paturi -- Eino Salmela, Osmotar -- Naemi Kahilainen,

Aila -- Elli Tompuri, Kaaso -- Olga Poppius, Kave (näkijänainen) --

Elli Malm, paimenia (Jussi Snellman, Knut Weckman, Yrjö Ahnger, Paavo

Ahlman, Otto Tuulos), eräs louhelainen, soittaja (Otto Närhi), laulajia

(Taavi Pesonen, Iivari Kainulainen), esiratsastajia (Hemmo Kallio,

Mikko Gestrin), eukkoja (Emilie Stenberg, Mimmy Leino), paimentyttöjä

(Alma Auer, Ester Niska, Veera Juvelius), Hallatar (Saimi Järnefelt),

Usvatar (Aurora Aspegren), Ilmatar (Olga Leino), Päivätär (Katri

Rautio), Kanteletar (Tyyne Bergroth), Kastehelmetär (Lilli Kajanus),

Merihelmetär (Helga Durchman), Sadehelmetär (Elvira Willman),

Kyynelhelmetär (Helmi Helenius), hallattaria, usvattaria, tuulettaria,

Kalevan, Pohjolan kansaa y.m.

_Jälkimäinen näytäntö_ klo 8.15: _Armas Järnefeltin_ säveltämä

_alkusoitto_; _Maamme-laulu_ (lausuvat Aurora Aspegren, Mimmi

Lähteenoja, Tyyne Bergroth, Benjamin Leino, Aleksis Rautio, Iisakki

Lattu, Olga Salo, Elli Malm, Lilli Högdahl, Adolf Lindfors, Olga

Leino); _Fredr. Cygnaeuksen Sua kiitän Suomi_ (lausuu Katri Rautio);

_Aleksis Kiven Lea_ (henkilöt: Sakeus -- Emil Falck, Lea -- Ida

Aalberg-Uexkull-Güldenband, Joas -- Benjamin Leino, Aram -- Oskari

Salo, Ruben -- Hemmo Kallio). Sen jälkeen esittää Robert Kajanuksen

johdolla filharmooninen orkesteri, Abraham Ojanperä ja Helsingin

yhdistetyt mieskuorot _Jean Sibeliuksen_ sävellyksen _Tulen synty_

(sanat Kalevalan 47:stä runosta); Mieskuoroja: F. Pacius, Suomen laulu;

R. Kajanus, Sotamarssi; Tuuti lasta Tuonelahan; E. Genetz, Terve

Suomeni maa, Porilaisten marssi; Sekakuoroja: Tervehdys Suomelle (Z.

Topeliuksen sanat, F. Paciuksen säveltämä), Nouse riennä Suomen kieli

(Oksasen sanat, O. Merikannon säveltämä), Taiteelle (Volter Kilven

sanat, J. Sibeliuksen säveltämä).[57] --

Suuren "Sammatin pojan", Elias Lönnrotin, muistopäivä, huhtikuun 9, oli

keväisen kaunis ja raikasilmainen, niin että ihmiset aivan kuin

itsestään antautuivat siihen tunnelmaan, joka julkilausuttiin ja

laulettiin tuhansissa juhlissa ympäri Suomen niemen. Lönnrotin

juhlaan liittyi Kansallisteatterin juhla, ei häiritsevänä, vaan

täydentävänä lisänä, sillä, niinkuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran

juhlakokouksessa lausuttiin: "Kaikissa sivistysmaissa pidetään

kansallista teatteria kansallisen runouden ja taiteellisen kielenkäytön

mahtavimpana edistäjänä, ja siihen nähden on Suomalaisen teatterin

astuminen upeaan linnaansa katsottava ylen tärkeäksi voitoksi samaan

suuntaan, johon Lönnrot on muita tehokkaammin vaikuttanut."

Aamupäivältä pari seikkaa. -- Vuotta ennen talvella oli jonkun

lämminsydämisen naisen päähän pälkähtänyt, että johtajan työhuone

uudessa talossa oli erikoisella tavalla sisustettava, ja hänen

julkilausuttuaan ajatuksensa tuttavilleen, muodostui pian innostuneita

ompeluseuroja, jotka yhteistuumin ja -töin valmistivat huonetta

varten mukavan kaluston suomalaiskuosisine päällyksineen ja

koristuksineen.[58] Juhlapäivän aamulla kalusto asetettiin paikoilleen,

ja kun Bergbom-sisarukset tapansa mukaan hyvissä ajoin tulivat

teatteriin, kohtasi heitä siellä ystävällisten lahjottajain joukko,

joka saattoi heidät tuohon vasta sisustettuun huoneeseen. Toisten

puolesta rva Alma Almberg (Jalava) selitti heidän tahtoneensa valmistaa

johtajille kodikkaan tyyssijan, missä kävisi huoahtaa levottoman

teatterityön välihetkinä. Tähän "viralliseen" puoleen tuli sitten kahvit

ja ylioppilaslaulut, joita riitti teatterin palvelijakunnalle ja

työväellekin. Niin herttaisesti alotettiin juhlapäivä itse teatterissa.

Toinen aamupäivän tapahtuma oli kunniatervehdys vapaaherra Seb.

Gripenbergin luokse, jonka rohkeutta ja väsymätöntä, palkatonta työtä

oli kiittäminen siitä että Kansallisteatterin linna ei enään ollut

mikään unikuva. Lähetystö, jonka jäsenet olivat rvt Edith Wegelius ja

A. af Heurlin, nti Ilona Jalava ja hrt A. Renqvist ja B. Wegelius,

antoi vapaaherralle kansalaisten puolesta muistolahjaksi hopeisen

haarikan, jonka kylkeen oli kaiverrettu hänen sukunsa vaakunakilpi sekä

runomuotoinen ylistys- ja kiitoskirjoitus. -- Samalla asialla, kiitosta

lausumassa rakennustyön ylijohtajalle, kävi myöskin näyttelijäkunnan

lähetystö, johon kuuluivat Ida Aalberg, Katri Rautio, Iisakki Lattu,

Y. Ahnger ja J. Finne.

Jo hyvissä ajoin ennen klo 5:ttä teatteri oli tulvillaan juhlapukuista,

hilpeämielistä yleisöä, sillä olihan uudessa talossa paljo katsottavaa.

Mielin määrin oli jo kauvan ihailtu (ja tietysti kritikoitukin)

rakennuksen uljasta ulkonäköä, sen tyyliltään romaanilaisvoittoista,

uhkeaa fasaadia kulmatornineen ja komeaa, punaista kupoolia, nyt olivat

väljät sisäänkäytävät ensi kerran avoinna, saatiin nousta leveitä

portaita ylös ja vallata avarat, uutuuttaan hohtavat suojat. Yleinen

oli ihastus, minkä ilmavat, mukavat käytävät sekä ensimäisen parven

lämpiö värikkäine akkunoineen, mukavine, aistikkaisine huonekaluineen

ja Arkadiasta tuotuine muotokuvineen seinillä herättivät, eikä vähempi

se lämmin, kodikas tunnelma, jonka valtaan tulija huomasi joutuvansa

itse katsomossa (salongissa). Se oli juhlallisen avara, mutta ei

sentään liian suuri -- ei ollut "suuren suuri eikä pienen pieni",

kansan sanontatapaa käyttääksemme, vaan juuri semmoinen kuin piti ja

sopi; suhteet olivat hyvät, seinien punainen väri vaatimaton, mutta

lämmin, koristukset -- lyyryt ja seppeleet parvien[59] rintamuksilla ja

Suomen vaakunakilpi kummallakin puolen näyttämön aukkoa -- somat

kohtuullisuudessaan. Semmoinen oli ensimäinen vaikutelma, ja että se

yleisesti tunnettiin, sen näki iloisesta tyytymyksen ilmeestä kaikkien

kasvoissa. Niin tavallisen yleisön, mutta missä toisensa tapasi kaksi

tai useampi niitä, jotka olivat olleet mukana 30-vuotisessa

taistelussa, jolla kansalliselle näyttämölle oli pysyvä perustus ja

arvonmukainen koti vallotettu, siinä sydämet sykkivät ja silmät

säteilivät voitonriemusta. --

Aivan erikseen on mainittava muuan piirre kuvaamassamme ensimäisessä

vaikutelmassa, joka lähti eräästä laatuaan kylläkin merkillisestä

uudistuksesta. Raittiusharrastajissa oli näet herännyt ajatus, että

uuden talon ravintolasta kaikki päihdyttävät juomat olivat

karkotettavat, ja se toteutettiinkin. Mutta koska tietty oli, että

asialla oli kiivaita vastustajiakin, pantiin vallankumous toimeen

muodossa, joka ehkäisi kaikki mielenosotukset. Joukko nuoria naisia ja

tyttöjä sivistyneistä suomalaisista piireistä otti palvellakseen

yleisöä tarjoilijattarina, ja puettuina värikkäisiin kansallispukuihin

he häärien juhlavieraitten kesken enensivät iloista tunnelmaa ja saivat

alussa tyytymättömätkin hymysuulle. Ymmärrettävää että tämmöistä

viehätystä ei enää riittänyt arkipäiviksi, palkattomien

tarjoilijattarien sijaan tuli palkattuja, mutta uudistus oli kerta

kaikkiaan toimeenpantu, eikä siitä sen jälkeen ole luovuttu.

Kaunis oli näytäntökin. Kun runoilijalta oli pyydetty näytelmä

teatterin avajaisjuhlaksi, hän tuskin olisi voinut paremmin valita

aiheensa.[60] Totta kyllä hänen oli luopuminen toivosta draamallisen

jännittävillä kohtauksilla kiinnittää katsojain mieltä, mutta

asettamalla symbolisessa tarkotuksessa Pohjolan häät näyttämölle hän

loi vaihtelevissa kuvaelmissa nähtäväksi mitä komeinta juhlallista

menoa Kalevalassa on kuvattuna sekä vuoropuhelussa ja lauluissa

kuultavaksi sitä aaterikasta, sulavasanaista runoutta, jonka

sepittäjänä Erkko oli mestari muitten edellä. Kun esirippu oli laskenut

viimeisen näytöksen jälkeen, runoilija huudettiin esiin ja sai

vastaanottaa suunnattoman laakeriseppeleen. Niinikään huudettiin esiin

Melartin ja sitten Bergbom ja Gripenberg ja Törnqvist. "Yleisön

innostus oli perin valtava" (U. S.).

Näytäntöjen välillä tapahtui yleisönvaihdos, sillä ainoastaan vähäinen

osa oli saapuvilla molemmissa; tunnelmassa sitä vastoin ei muutosta

nähty, vaan oli se jälkimäisen näytännön aikaan yhtä lämmin ja

innostunut. Jopa tarjosi rikas, vaihteleva ohjelma kohtia, jotka

tekivät tämän loppupuolen juhlan alkupuolta unohtumattomammaksi.

Mainitsemme semmoisina Armas Järnefeltin alkusoiton, joka ensi kerran

sai oikein huomaamaan miten huoneen akustiikka oli etevä, Kiven Lea,

joka nyt -- Ida Aalbergin jalon taiteen tulkitsemana -- niinkuin 33

vuotta ennen sai sydämet paisumaan, ja Jean Sibeliuksen Tulen synnyn,

jonka vertaista mahtavaa sävelteosta meillä tuskin ennen oli kuultu.

Yhdistettyjen mieskuorojen jäsenet muodostivat 300-isen joukon, joka

oli järjestetty riveihin toinen toistaan ylemmälle asteelle, ja

arvaahan sen miten valtavat olivat ääniaallot varsinkin lopussa, missä

säveltäjä suurenmoisessa crescendossa antoi kuvastua runon ihmesäkeet:

Taivas reikihin repesi,

Ilma kaikki ikkunoihin,

Kirposi tulikipuna,

Suikahti puna soronen,

Läpi läikkyi taivosista,

Puhki pilvistä pirisi,

Läpi taivahan yheksän,

Halki kuuen kirjokannen.

Kalevalan taru tulen, valon synnystä -- se on suomalainen muunnos

Prometeustarinaa -- oli tässä saanut kauvas kantavan eduskuvallisen

merkityksen samoin kuin Pohjolan häiden vietto edellisessä näytännössä.

Kun ohjelman viimeiset osastot, mieskuorojen ja sekakuorojen, oli

suoritettu, päättyi juhla Maamme-lauluun, johon kaikki kuorot ja

seisomaan noussut yleisö yhtyivät. -- Ei ollut muuta kuin yksi mieli

siitä, ettei meillä ole vietetty kauniimpaa kansallista juhlaa kuin

Kansallisteatterin avajaiset!

Teatterista yleisö lähti ylioppilastaloon, jonka kaikki suojat

täyttyivät ahdinkoon asti. Siellä illallisen jälkeen E. G. Palmén

innokkaassa puheessa esitti lämpimät kiitokset rakennustyössä

toimineille, nimittäin ylijohtajalle, vapaaherra Seb. Gripenbergille,

arkkitehti Onni Törnqvistille ja hänen avustajalleen arkkitehti Yrjö

Sadeniukselle sekä rakennustoimikunnan jäsenille hroille K.

Castrénille, ja A. V. Helanderille. Sen jälkeen A. W. Streng puhui

Suomalaiselle teatterille ja Kaarlo ja Emilie Bergbomille, sekä vihdoin

E. N. Setälä suomenkielestä taidekielenä. -- Mainiompi muita hetkiä

tässä juhlallisessa illanvietossa oli aivan alussa se, kun Bergbom

astui sisään, ja koko yleisö avaten hänelle vapaan käytävän salin

perälle riemuhuudoin ja liehuvin liinoin tervehti häntä suomalaisen

näyttämön, Kansallisteatterin luojana. Se oli sydämen kyllyydestä

lähtenyt, välitön kiitos verrattoman kansallisen teon suorittajalle,

kunnianosotus voittajalle, jonka työn kruunajaisia tänään oli

vietetty. --

Avajaisjuhla kesti tavallaan viisi iltaa, sillä varsinaisen juhlapäivän

jälkeen näyteltiin vielä yhtä mittaa edellinen juhlanäytännöistä

kolmesti ja jälkimäinen yhden kerran. Myöhemminkin annettiin Pohjolan

häät (kaikkiaan 9 kertaa), mutta näytelmällä oli sentään siksi

tilapäärunoelman luonne, ettei sillä ollut tulevaisuutta ohjelmistossa.

Pääroolin esittäjistä B. Leino, Salo ja Riddelin sekä ndit Lähteenoja

ja Högdahl saivat muita enemmän tunnustusta. -- Sitten Ida Aalberg[61]

jatkoi vierailuaan, esiintyen kahtena iltana Theodorana ja samoin kaksi

kertaa Cypriennenä (Erotaan pois), joista jälkimäiset sattuivat

näytäntöjen väliin, missä Nummisuutarit, uusittuna, esitettiin uudella

näyttämöllä. -- Ainoa, mutta sitä huomattavampi uutuus, joka

näytäntökauden lopussa ohjelmistoon ilmestyi, oli Shakespearen

_Myrsky_. Ensi-ilta oli 11/5, ja meni näytelmä kaikkiaan 7 kertaa

(viimeksi l/6). Myrskyn näyttämöllepano tyydytti korkeita vaatimuksia,

ja kun esitykselläkin oli suuria ansioita, liittyi kokonaisuus

taiteellisena tekona parhaimpien entisten riviin. Axel Ahlberg kyllä ei

kyennyt havainnolliseksi tekemään henkisen mahtajan, Prosperon, koko

sisällistä voimaa, mutta täytti kuitenkin paikkansa. Muutkin olivat

hyviä ja jäivät niistä erittäin mieleen Lilli Högdahl suloisena

Mirandana, rva Olga Leino, joka ilmahenkenä, Arielina, leijuen

näkymättömien lankojen varassa, sievästi suoritti siivekkään osansa,

Lindfors Trinculona ja Rautio juomanlaskijana sekä, kaikkien muitten

edellä, Otto Närhi Calibanina. Viime mainittu näyttelijä oli jo ennen

monessa tehtävässä osottanut yhä itsenäisempää taiteellista

karakterisoimiskykyä, mutta esittäessään Calibania, tuota pelottavaa

epäsikiötä, jossa suuri runoilija on yksinäisellä tavalla kuvannut

kaukaisen merensaaren alkuasukkaan, missä eläimellisyys taistelee

alkavan raa'an ihmisyyden kanssa, Närhi loi hämmästyttävän todelliseksi

olijan, joka ulkomuodoltaankin näytti mahdottomalta olemaan olemassa

muuna kuin fantasiakuvana. Miten kammottava tämä hirviö olikaan, oli

siinä samalla jotain pettävän luonnonomaista, joka aateloi sen

taideteokseksi.

Tänä näytäntökautena olivat tulot näytännöistä melkoista suuremmat kuin

ennen, nimittäin yhteensä lähes 175,872:05 mk, ja ansaitsee erittäin

merkitä, että avajaisnäytännöt tuottivat vähän päälle 21,000. Mutta

toiselta puolen olivat erinäiset menoerätkin tavattomia. Niin

suoritettiin esim. tekijäpalkkioita noin 8,400 mk ja dekorationeihin,

joita tarvittiin uusia uudelle näyttämölle, 15,000 mk, musiikkiin lähes

16,000 j.n.e. Kumminkin päättyi tilivuosi niin onnellisesti, että

todellinen velka teki vain noin 561:59 mk. Tästä ei kuitenkaan vielä

voitu mitään päättää, kuinka tulevaisuudessa tultaisiin taloudellisesti

menestymään uudessa teatterissa, ja jo ensi vuosi olikin antava

huolestuttavia kokemuksia. Muun muassa on jo tässä huomautettava, että

juurikään mainittu dekorationeihin eli näyttämökoristuksiin käytetty

summa oli vain pieni osa siitä mitä siihen tarvittiin. Suuri osa

Arkadiassa käytettyjä koristuksia oli aivan kelvottomia uudelle

näyttämölle, puhumatta siitä että sekin osa niitä, joka saattoi

ollenkaan tulla kysymykseen, vaati korjausta ja paikkaamista, syystä

että Kansallisteatterin näyttämö oli paljon avarampi. Aluksi tämä

aiheutti enemmän vaikeuksia ohjelmiston ylläpitämiseen nähden kuin

laitoksen ulkopuolella olevat arvasivatkaan.

Tässä yhteydessä sopii mainita muutamia lahjotuksia teatterille, jotka

tarkottivat sen suojien koristamista. Muistoksi siitä että

Kansallisteatterin vihkiäiset tapahtuivat Elias Lönnrotin syntymän

satavuotispäivänä _Eliel ja Ida Aspelin-Haapkylä_ antoivat ensi parven

lämpiötä varten Lönnrotin muotokuvan, jonka Arvid Liljelund on

maalannut luonnon mukaan. _Viktor Lounasmaa_ taasen lahjotti Oskari

Vilhon muotokuvan, missä näyttelijä on esitetty (Molièren) Saiturin

roolissa, ja jonka hän Vilhon eläessä oli maalauttanut Severin

Falkmanilla. _Emil Wikström_ lupasi jo vihkiäisten aikana myöhemmin

s.v. syksyllä valmistuneen ja ensi rivin lämpiöön asetetun marmorista

veistämänsä pienennetyn toisinnon kauniista Kanteletarneidon

kuvasta, joka sivukuvana koristaa hänen luomaansa Elias Lönnrotin

muistopatsasta.[62] Niinikään joku aika myöhemmin eräät teatterin

ystävät teettivät Emil Wikströmillä vapaaherra Seb. Gripenbergin ja

professori Onni Tarjanteen (syksyllä 1904 valmistuneet) muotokuvat,

jotka, pronssista valettuina, nähdään seinään kiinnitettyinä ensi

parvelle johtavien portaitten ohella. Vihdoin lahjotti _Kaarle

Piilonen_[63] (jo 1901) 4,000 mk pohjarahastoksi Kansallisteatterin

koristamista varten freskomaalauksilla. Kaunis lahjotus, jonka

välittäjä ja tähänastinen hoitaja on ollut vapaaherra E. G. Palmén, on

jo kasvanut yli 6,000 markan. Sen käyttämisestä on neuvotteluja

pidetty, mutta lopulliseen tulokseen pääsemättä.

Edellisten lahjojen ohella olkoon vielä yhdessä jaksossa merkittynä

seuraavatkin. Kulissien, näyttämökoristusten hankkimiseksi jätti joukko

pääkaupungin naisia 7,009:82 markkaa. Rahat oli saatu kevättalvella

1901 päätetyn, ympäri koko maan ulotetun keräyksen kautta, jota

toimittaessa noudatettiin n.s. pistejärjestelmää, (se on uhri hyvään

tarkotukseen suoritettiin pistämällä nuppineulalla reikä yhteen ruutuun

keräyslistassa ja maksamalla siitä 25 p.). Keräyksen johto ja

toimeenpano oli uskottuna neideille _Olga Nordensvan_ ja _Lydia Helin_

(Heliä). Samaa tarkotusta varten _Hämäläisosakunta_ 1903 lahjotti 492

mk. Edelleen ilmotettiin marraskuulla 1901, että rehtorin rva _Elise

Heintze_ (o.s. Lagi) jälkisäädöksessään oli määrännyt 1,000 mk

matkastipendirahastoon. Vihdoin nti _Betty Elfving_ teatterin

valmistusaikana lahjotti 100 mk pohjarahaksi rahastoa varten, jolla

suoritettaisiin maksu vapaa-aitiosta toisella rivillä, joka nimellä

"_Kaarlo Bergbomin aitio_" aina olisi varattomien henkilöitten

käytettävänä. Mahdollista on, lahjottaja kirjoitti, että pitkä aika

kuluu ennen kun tämä hänen "lempituumansa" toteutuu, mutta yhdentekevä,

Kaarlo Bergbomin muisto on aina elävä ja aina on köyhiäkin olemassa.

Kokouksessaan 29/5 1904 johtokunta päätti, että tämä lahja oli "Betty

Elfvingin rahastona" säilytettävä mainittua tarkotusta varten.

Tähän aikaan tarjoutui teatteriin tavallista enemmän näyttelijänalkuja.

Useimmille oli kieltävä vastaus annettava heidän ensin kokeiltuaan

johtokunnan edessä; mutta aina väliin toinen tai toinen otettiin

oppilaaksi, vaikkei heidän jäämisensä teatteriin sentään ollut varma.

Ennen mainittujen lisäksi merkittäköön tältä näytäntökaudelta neidit

_Helmi Helenius_, joka jäi pitemmäksi ja pian herätti huomiota

kyvyllään, ja _Hanna Granfelt_, jolla olisi ollut tulevaisuutta

puhenäyttämölläkin, mutta jonka erikoiset lahjansa ennen pitkää

johtivat laulutaiteilijan uralle.

Näytäntöjä annettiin 176 ja niissä: 15 kertaa _Tukkijoella_; 14

_Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming_; 11 Hannele; 10 Theodora, Hamlet;

9 _Kauppaneuvoksen härkä, Pohjolan häät_; 7 _Merimiehet_, Scapinin

vehkeilyt, Myrsky; 6 _Regina von Emmeritz_; 5 _Nummisuutarit_,

Laululintunen, Kultaristi, Kipinä; 4 _Murtovarkaus, Yö ja päivä,

Pormestarin vaali_, Jeppe Niilonpoika, Naimapuuhat, Kuinka äkäpussi

kesytetään; 3 _Pappilan tuvassa, Kuopion takana, Lea, Elinan surma,

Kihlaus_, Saituri, Viola, Uunin takana, Antigone, Hedda Gabler,

Historiallinen linna, Yli voimain I; 2 _Anna Liisa, Pukkisen pidot,

Sylvi, Tuukkalan Tappelu, Heinäkuun helteessä_, Juhannustulet,

Luulosairas, Erotaan pois; 1 _Daniel Hjort, Hän on Sysmästä_,

Mustalainen, Angelo, Ensi lempi, Venetian kauppias, Maria Stuart.

Näistä 48 näytelmästä oli kotimaisia 22 ja uusia 12 (6 kotimaista).