Seitsemäskolmatta näytäntökausi, 1898-99.
Tänä vuonna Bergbom-sisarukset olivat päättäneet ei ainoastaan etsiä
terveyttä parannuslaitoksista, vaan virkistää itseänsä Italianmatkalla,
jommoista ei kumpikaan ennen ollut tehnyt, jollei lukuunoteta Kaarlon
lyhyttä käyntiä Venetiassa 1870. Kaarlo lähti jo 28/4 ulkomaille,
suunnaten matkansa Tukholman ja Kööpenhaminan kautta Berliniin. Täällä
Emilie toukokuun alussa hänet saavutti, ja yhdessä he sitte jatkoivat
Wieniin, jossa heidän seuraansa oli liittyvä kolme nuorempaa
matkustajaa, nimittäin sisarenlapset nti Paula ja maisteri Maunu af
Heurlin sekä nti Aini Nevander. Nämä olivat matkustaneet sinne suoraa
päätä Helsingistä.
Itse matkasta emme voi kertoa mitään kirjeitten mukaan, sillä semmoisia
ei näy olevan olemassa, vaan on yksi mukana ollut käytettäväksemme
antanut muutamia tietoja ja piirteitä.
Wienissä viivyttiin yhdessä noin 4 päivää, ja Bergbom-sisarukset
nauttivat sillä aikaa etenkin oopperasta; muun muassa oli Lilli Lehmann
esiintynyt Beethovenin Fideliossa. Siellä yhtä vähän kuin muissa
kaupungeissa tarvitsi kenenkään seurueesta vaivata päätänsä miettimällä
mihin teatteriin oli mentävä. Kaarlon ensi tehtävä, kun tultiin uuteen
kaupunkiin, oli näet lukea ohjelmat ilmotuspylväistä, ja siinä hetkessä
hän oli "au courant". Hän tunsi tekijät ja kappaleet ja näyttelijät,
tiesi minkäarvoisia kykyjä taiteilijat olivat, mikä menestys taikka
mitkä vastoinkäymiset heillä ennen oli ollut ja usein sen lisäksi
kuvaavia, hupaisia piirteitä ja tapahtumia heidän yksityiselämästään,
-- Wienissä hän neuvoi nuoria menemään Wiener Volkstheater'ia
katsomaan, sillä sentapaiseksi rakennukseltaan hän oli ajatellut
tulevaa Kansallisteatteria. Se oli tilava ja yksinkertainen, permanto
ilman aitioita ja kaksi riviä, joista toisella eli ylemmällä rivillä
oli suurin luku istumasijoja.
Venetiaan tultiin 24/5 ja viivyttiin siellä 4 päivää. Kaarlo nautti
suuresti kaupungin rauhaisesta elämästä, jota ei uudenaikaisten
ajopelien hälinä häiritse. Erittäin hän rakasti Piazza San Marcoa
iltavalaistuksessa konsertteineen ja ihmisjoukkoineen. Hän huomautti
Venetian olevan ainoan paikan maan päällä, jossa meidän aikana saa
käsitystä muinoisten roomalaisten elämästä. -- Firenzestäkin tuli
kiireinen lähtö, sillä Kaarlon mieli paloi Roomaan, ja vaikka hän ei
koskaan ennen ollut "ikuisessa kaupungissa" käynyt, hän sinne tultuaan
osottautui tuntevansa sen niinkuin Helsingin. Matkatoverien ei
tarvinnut lukea Baedekeriä, sillä Kaarlo kertoi heille mitä oli tarpeen
tietää muinoisista muistomerkeistä ja niiden raunioista; ja samoin hän
taidekokoelmissa antoi tietoja taideteoksista, niiden aiheista ja
mestareista, monesti lisäten jonkun aikakautta kuvaavan anekdootin. --
Esimerkkinä Kaarlon leikillisyydestä olkoon seuraava pikku tapaus: Oli
poikettu osteriaan Kapitoliumilla syömään päivällistä. -- "Onko teillä
hanhenpaistia?" Kaarlo kysyi vahtimestarilta. -- "Ei ole", tämä
vastasi. -- "No, eikö teillä sitte olekaan hanhia täällä?" -- Edeskäypä
kielsi yhä, katsellen kummastellen kysyjää. Mutta Kaarlo kysyi
edelleen, eikö hän tiennyt, että hanhet olivat pelastaneet Kapitoliumin
herättämällä roomalaiset puolustautumaan gallialaisten rynnäkköä
vastaan? Mies oli hämillään ja ääneti, hän nähtävästi luuli vierasta
hulluksi. Kaarlo sitä vastoin jatkoi tyynesti, huomauttaen että
merkillinen tapaus tosin sattui pari tuhatta vuotta sitten, mutta
tulisihan sentään Kapitoliumilla olla hanhia sen muistoksi.[42]
Majataloista matkaseurueessa vallitsi eri mieliä. Kaarlo rakasti
yksinkertaisia, italialaisia "albergoja", jotka olivat tarkotetut maan
omia asujamia varten ja joissa sentähden elämä oli huokeampaa, mutta
kun Venetiassa hänen neuvostaan oli menty majataloon, joka muitten
mielestä oli oikea Kurjala, niin johto tässä kohden otettiin häneltä
pois. Sen jälkeen, Roomassa ja muualla, asuttiin hienoissa hotelleissa,
mutta Kaarlo vaan ei muuttanut mieltään, häntä kaiken maailman
matkustajille valmistettu upeus ja ylellisyys kiusasi. Paitse
välttämällä hotelleja ja ravintoloita, joissa "turistit" olivat ylinnä,
Kaarlo toisinkin keinoin pyysi päästä maan elämää lähemmäksi. Tultuaan
outoon kaupunkiin oli hänellä tapana astua raitiovaunuun ja ajaa sillä
niin kauvas kuin pääsi, sitte hän palasi keskikaupungille ja muutti
toiseen vaunuun, joka kulki toiseen suuntaan. Varsinkin iltapuolella
hän nautti tästä huvista, ja kun hän jälleen tapasi matkatoverinsa, oli
hän tehnyt paljon huomioita, joita hän humoristisesti ja henkevästi
kertoi heille.
Roomasta jatkettiin jo viikon päästä Napoliin, johon nuoret ikävöivät.
Sielläkin ja juuri siellä Kaarlo oli erittäin huvitettu kansanelämästä.
Myöhään illoin hän käyskeli rantaravintoloissa Porta Bassolla ja Santa
Lucialla, kalastajain ja työkansan huvittelupaikoissa katsellen
pohjoismaalaiselle uutta ja outoa, värikästä, äänekästä elämää. --
Napolissa matkaseurue jakaantui siten, että nuoret matkustivat meritse
Genovaan, ja Bergbom-sisarukset palasivat Roomaan, missä heillä vielä
oli nähtävää. Myöhemmin jälleen yhdyttiin Genovassa, ja olivat silloin
jälkimäiset olleet entistä ihastuneemmat Roomaan ja myöskin
rautatiematkaan, juna kun Pohjois-Italiassa kulkee niin lähellä
merenrantaa, että vapaan ulapan näkö virkistää matkustajaa. --
Genovasta matkustettiin vielä yhdessä Milanoon, mutta siellä
Bergbom-sisarukset jälleen erosivat lähteäkseen Münchenin ja Nürnbergin
kautta Berliniin.
Iloisen, onnistuneen huvimatkan jälkeen seurasi kesäohjelman vakavampi
puoli. Vähän ennen juhannusta sisarukset -- emme tiedä kenen neuvosta
-- asettuivat pienenlaiseen parantolaan, Inselbadiin, Paderbornin
lähellä. Heidän aikomuksensa oli viipyä siellä 3-4 viikkoa, mutta aika
supistuikin 2:een. Ilmat olivat nimittäin hyvin epäsuotuisat, satoi
joka päivä, ja paikka oli muutenkin ikävistä ikävin. Kaarlo voi tosin
sangen hyvin ja käveli pitkät matkat tuntematta hengenahdistusta, mutta
silti hän niin kyllästyi oloonsa, että sisarukset päättivät lähteä
tiehensä, Emilie kotia ja Kaarlo Kissingeniin.
Kissingenissä Kaarlo oleskeli useita viikkoja. Hänestä paikka oli
verrattava Marienbadiin, elämä yksinkertaisempaa, mutta vierasten tulva
yhtä suuri. Kävelypaikat olivat kauniita, vaikkei ollut semmoisia
metsiä kuin Marienbadissa; ruoka halpaa ja huonoa -- edellistä
kuitenkin vähemmän kuin jälkimäistä. Tuttavia Kaarlo ei saanut paitse
niitä, joiden kanssa hän yhdessä istui pneumaattisessa kellossa
(hengenahdistuksen parantamiseksi joka päivä 3 tuntia --
"kärsivällisyyttä kysyvää"!) -- "hiljaista, rauhallista, vuosien
painamaa väkeä sekä ihmeen kaunis, 13-vuotias Rautendelein-hahmo".
Ilmat olivat enimmäkseen kauniita, jonka tähden aika kului nopeammin
kuin Inselbadissa. Tietenkin oli Kissingenissäkin ikävää, mutta
"ikävällä oli sentään rajansa, toisin kuin westfalilaisten sadekuurojen
alla". -- Teatterikin siellä oli, vaikkei sillä näy olleen tarjottavana
mitään otollista Bergbomille. Hän mainitsee nähneensä Im weissen Rosse
-- "sanomattoman tyhjä, mutta raikkaammin kirjoitettu kuin Die
Orientreise. Kelvannee hädässä, mutta ainoastaan hädässä. Vanhoja
Fliegende Blätter-sukkeluuksia, joita varten miten kuten on laitettu
situationeja, huolimatta siitä sopivatko ne toimintaan vai ei --
yhtäkaikki." Vähän ennen kun Bergbom lähti kotimatkalle, hän eräänä
päivänä Vossische Zeitungissa "äärimmäiseksi hämmästyksekseen"
luki, että Suomen säädyt olivat kutsutut kokoontumaan ensi
tammikuulla. "Miksi? Selitykseksi muutamia salaperäisiä viittauksia
asevelvollisuutta koskeviin muutoksiin. Piileekö takana vielä laajempia
suunnitelmia?" Näin Kaarlo levottomana kysyy ja pyytää sisareltaan
tarkempia tietoja. Siihen Emilie vastaa 2/8:
"Kyllä käsky väliaikaisista valtiopäivistä täällä on herättänyt
yleistä, suurta huolta ja surua. Onhan jo kauvan eräs venäläisistä ja
suomalaisista kokoonpantu komitea tehnyt työtä saadakseen meidän
asevelvollisuuslakimme suurempaan sopusointuun venäläisen
asevelvollisuuslain kanssa, mutta asiaa on venytetty ja koetettu lykätä
niin pitkälle kuin mahdollista. Nyt kuuluu venäläinen sotaministeri
selittäneen, että hänen kätensä ovat aivan sidotut, sillä mitä hän
ehdottaakin, niin vastataan että se ei voi tapahtua, 'syystä kun se
loukkaa sitä taikka sitä pykälää suomalaisessa asevelvollisuuslaissa',
ja sen tähden tuli määräys väliaikaisista valtiopäivistä, niin että
esitys on tuleva selväksi ja valmiiksi hyväksyttäväksi tulevilla
lainmukaisilla valtiopäivillä. Hyvin alakuloisia ovat täällä kaikki,
mutta toivotaan kuitenkin parasta. Jumala varjelkoon rakasta
isänmaaparkaamme!"
Olemme ottaneet tähän tämän pienen kirovuosien esisoiton, vaikka
tässä kertomuksessamme ei ole tilaa valtiollisten tapahtumain
ääriviivoillekaan. Kumminkin oli se ajanjakso, jonka kynnykselle oli
saavuttu, muodostuva niin mullistavaksi ja niin tuskalliseksi, ettei
ainoakaan kansalainen eikä ainoakaan kansallinen yritys ollut siitä
kärsimättä. Totta on että työ harvoin seisahtui, varsinkin missä
päämäärä oli selvä ja työntekijät, niinkuin Bergbom-sisarukset, vain
jatkoivat elämäntehtäväänsä; mutta elämä oli tästä lähtien synkän
pilven varjostamaa.
Teatterin toimi alkoi 28/8 Murtovarkaudella. Ensimäinen uusinto,
Zalamean tuomari, tuli 11/9 ja ensimäinen ohjelmistolle uusi näytelmä,
Jalmari Finnen suomentama V. Sardoun 3-näytöksinen huvinäytelmä
_Perhoiskuume_ (La papillonne), yhdessä näyttämömme ensi ajoilta
tunnetun Gringoiren kanssa 21/9. Sardoun kappale oli hupainen, jollei
muutakaan; pääosat olivat Weckmanilla ja rva Suoniolla. Gringoirena
esiintyi Lindfors, jolle luonne sentään oli vieras; todellisempi oli
Leino Ludvig XI:nä. Toinen ensi-ilta oli 2/10, jolloin annettiin
unkarilainen kansannäytelmä, Jalmari Finnen kääntämä Ferencz Csepreghyn
_Punainen laukku_, ja olivat sen jännittävä juoni, laulut ja tanssit
omansa viehättämään katsojia. Päähenkilönä, iloisena, naivina
kylätuomarin vaimona, Sohvina, esiintyi miellyttävällä virkeydellä Olga
Leino; Rautio oli kylätuomari, Suonio husaari j.n.e. Kappale näyteltiin
Helsingissä 10 kertaa. Lokakuun alkupuolella tehtiin kiertomatkakin,
jolla 1/10-9/10 annettiin yhdeksän näytäntöä _Viipurissa, Tampereella
ja Porissa_: Gringoire, Perhoiskuume, Saituri ja Jeppe Niilonpoika.
Eräässä kirjeessä syyskuulta, jossa Bergbom lähellä Poria asuville
neideille Birkman ilmottaa teatterin tulon heidän kaupunkiinsa,
tapaamme yhden kohdan, joka ilmaisee hänen kantansa muutamassa päivän
kysymyksessä: "Olette kokonaan väärin käsittäneet minut, jos luulette
minun olevan naisasian vastustajan. Päinvastoin näen tässä liikkeessä
yhden mitä ilahduttavimpia ilmaisuja vuosisatamme kauniimmasta
harrastuksesta, sidottujen ihmiskerrosten vapauttamisesta. Tässä
suhteessa seuraan naisyhdistyksen pyrintöjä lämpimällä myötätunnolla.
Sitä vastoin minä kylmästi ja iroonisesti katselen niitä naisliikkeen
puolia, jossa aikakautemme varjopuoli, sen tasottamishurjuus
('nivelleringsraseri') niin räikeästi esiintyy. Että naiset esim.
hankkivat itselleen korkeampaa sivistystä, tervehdin minä ilahduttavana
tosiasiana, mutta se että naiset suorittavat ylioppilastutkinnon ei
liikuta minua vähääkään. Olen nähnyt niin paljon tyhmiä miespuolisia
ylioppilaita, etten minä laisinkaan ymmärrä miksi minä iloitsisin siitä
ajatuksesta, että heidän joukkonsa kasvaa jollakin sadalla
naisylioppilaalla."
Lokakuun loppupuolella 19/10 tuli edellisiä merkillisempi uutuus, Irene
Mendelinin suomentama H. Sudermannin murhenäytelmä _Johannes_, josta
teatteri sai oikean kassakappaleen. Suuriaiheinen draama, jossa
loistavasti kuvataan semmoista turmeltunutta aikaa, missä
kuultiin uuden ajan siipien suhinaa, tuntui erikoisesti sopivan
ilmestymisajalleen ja avaavan sillekin tulevaisuuden näköaloja. Tämä
tunto -- joka tositeossa enemmän johtui aiheesta kuin runollisesta
käsittelystä, sillä näytelmään on teatteritehoja liiaksi sälytetty --
selittää osaksi kappaleen vaikutuksen. Toiseksi sitä selittää komea
näyttämöllepano ja esitys, joka jälkimäinen ei sentään ollut runoilijan
luomaa syvempi. Johanneksena esiytyi Halme (myöhemmin myöskin Salo);
Katri Rautio oli Salome, Axel Ahlberg Herodes, Leino Vitellius,
Lindfors luontehikas fariseus, nti Tyyne Finne Mirjam, muita
mainitsematta. Yhteisnäytteleminen oli vilkasta, huolella harjotettua.
Näytelmä meni syksyllä 14 ja kevätpuolella 8, siis kaikkiaan 22 kertaa.
Johanneksen menestys tuotti näyttelijöille helpotusta työssä. Ainoa
uutuus, joka sen jälkeen ilmaantui ennen vuoden loppua, oli Hemmo
Kallion laatima kansannäytelmä eli "kuvaelmasarja" _Seitsemän
veljestä_, se on Aleksis Kiven samannimisen romaanin muodostelma
näyttämöä varten. Pyytämättä painaa näytelmään itsenäistä kirjallista
leimaa Kallio on mahdollisimman uskollisesti seurannut alkuteosta ja,
vaikka siitä luonnollisesti paljo on ollut jätettävä, on hän toiselta
puolen saanut siksi paljon alkuperäistä runoutta säilyneeksi, että
Seitsemän veljestä näyttämölläkin on saavuttanut runsaasti suosiota.
Ensi-ilta oli 26/11, ja kappale meni, vauhdikkaasti näyteltynä, yhtä
mittaa 6 kertaa täysille huoneille, tullakseen myöhemminkin usein
uudestaan esille.
_Pietarista_ saapuneen kehotuksen johdosta osa seuruetta antoi siellä
9/12-12/12 kolme näytäntöä: Elämä on unelma, Punainen laukku sekä
Saituri ja Mustalainen. -- Bergbom oli mukana johtamassa retkeä; mutta
hän ei palannut toisten kanssa kotia vaan matkusti taas kolmeksi
viikoksi Saksaan. Berliniin saavuttuansa hän kirjekortissa sisarelleen
sanoo tuloja Pietarissa hyviksi, vaikka toiselta puolen menot olivat
"suorastaan kauheat". "Emme milloinkaan", hän lisää, "ole näytelleet
niin huonossa teatterissa. Elämä on unelma tuli sen kautta melkein
parodiaksi. Mutta siistiä siellä oli, jota ei aina voi sanoa Pietarin
saleista."
Bergbomin matkasta on tuskin mitään tietoja. Muutamiksi päiviksi hän
jäi Berliniin nähdäkseen Rostandin näytelmän Cyrano de Bergerac; mutta
senjälkeen hän luultavasti matkusti Lahmannin parantolaan. Jo ennenkin
hän oli kirjeissään puhunut Cyranosta ja ilmaissut aikeensa olevan
ottaa se näyteltäväksi, mutta syystä tai toisesta siitä ei sen enempää
tullut.
Koko tammikuu elettiin vielä vanhalla hyvällä: Seitsemän veljestä,
Talvinen tarina, Punainen laukku, Regina ja Johannes; ohjelmistolle
uutta tuli vasta 1/2 nimittäin Ibsenin _Brand_. Kun Kasimir Leino oli
taitavasti suomentanut pitkän, runomittaisen, filosoofissymbolistisen
draaman, ei Bergbom epäillyt toimittaa sitä näyttämölle, miten
arveluttava yritys monessa kohden olikin. Näyttämölaitoksiin ja
dekorationeihin nähden noudatettiin Tukholmasta saatuja Grabowin
luonnoksia, joita muuallakin pohjoismaissa oli käytetty, ja muuten
runoilijan itsensä Bergbomille antamia viittauksia, joista painavin
oli, ettei hän suinkaan ollut tarkottanut mitään "unikuvaa", vaan että
siis toiminta oli kantava todellisuuden leimaa. Pahin oli että
päähenkilöä varten ei ollut täysin sopivaa esittäjää, sillä jo
yksistään ikänsä puolesta 47-vuotias Benjamin Leino ei enää vastannut
Brandin nuorekasta intoilijahahmoa. Hänestä sanotaankin että hän
parhaiten onnistui voimakohdissa, mutta ei ollut yhtä luonteva siinä,
missä esitys olisi vaatinut pehmeämpää tunteenväreilyä. Sitä vastoin
Katri Rautiossa oli korkeita vaatimuksia tyydyttävä Agneksen esittäjä,
ja varsinkin jouluilta-kohtauksessa hän kohosi illusionia herättävään
taiteellisuuteen. Tunnustusta saivat myöskin Ahlberg voutina ja nti
Hertzberg Gerdinä. Yleensä on sanottava, että Ibsenin mahtava draama
kyllä useissa kohdin kävi katsojalle selvemmäksi, vaikka sentään esitys
täydellisempänäkään tuskin olisi voinut poistaa kysymystä, eikö Brand
sittenkin ole enemmän luettava, yksinäisyydessä harkittava runoteos
kuin näyteltävä? Että yleisömme osasi antaa arvoa tällekin teatterimme
yritykselle, todistaa se että näytelmä kokosi viisi huonetta.
Tasan kuukautta myöhemmin, 1/3, tuli kaksoispremiääri: Nimettömän (E.
Nervanderin) sepittämä 1-näytöksinen näytelmä _Pikku poikani_ ja Juhani
Sjöströmin 2-näytöksinen karjalaisten kansanelämän kuvaus _Salmin
tyttö_. Edellinen, jossa Oskari Salo ja Katri Rautio esiintyivät,
herätti etupäässä huomiota valtiollisen tendenssinsä tähden;
jälkimäinen taasen todellisuudesta otettujen piirteiden runsauden sekä
E. Sivorin musiikin kautta, joka niinikään (paitse yhtä hymnintapaista
kuorolaulua) nojasi karjalaisiin kansansävelmiin. Ohjelma pysyi 5 iltaa
näyttämöllä. --
_Knut Weckmanin_ kunniailta oli 10/3: hän oli silloin ollut 20 vuotta
teatterin palveluksessa, ja Sota rauhan aikana annettiin näyttelijän
hyväksi, joka saatuaan valtion matkarahan oli lähtemäisillään
opintomatkalle ulkomaille. Yhtenä enimmin käytetyistä näyttelijöistä
(hänen rooliensa luku oli neljättä sataa) hän oli aikoja sitten tullut
yleisön suosikiksi. Olematta mikään syväluontoinen taiteilija oli
hänellä tavallista suuremmassa määrässä reipasta eloisuutta ja
välittömyyttä varsinkin koomillisten ja humorististen luonteiden
tulkinnassa, niin että oli totuttu sydämellisellä myötätunnolla
seuraamaan hänen luomiaan ja niistä nauttimaan. Nytkin hänen Reif von
Reiflingensä teki illan iloiseksi, ja näyttelijä itse sai vastaanottaa
vilpittömiä suosionosotuksia sekä toverien että katsojain puolelta --
muun muassa suuremman rahalahjan matkaa varten. -- Tässä yhteydessä
mainittakoon, että 29/3 oli toinen lahjanäytäntö, jossa esitettiin
Figaron häät, _Adolf Lindfors_ Figarona. Näyttelijä oli kihloissa
Ruotsalaisen teatterin näyttelijättären nti Aina Bergrothin kanssa, ja
todelliset häät olivat lähellä. Huone oli tietenkin täysi, ja
taiteilija niitti runsaan sadon kukkia ja laakereita. Cherubinia
näytteli nyt sangen miellyttävästi nti Högdahl. --
Viimeksi mainittuja kotimaisia alkuteoksia merkillisempi oli 15/3 ensi
kerran ja sitte vielä kuudesti näytelty Arvid Järnefeltin 4-näytöksinen
näytelmä _Samuel Cröell_, jossa tekijä huolimatta historiallisesta
aiheesta vähemmän on pyytänyt psykologisesti valaista päähenkilöä
todellisuudesta otettuna kuin symbolisesti esittää, miten idealistinen
aatteenmies turhaan taisteltuaan tylyä maailmaa kohtaan alistumalla voi
saavuttaa mielen rauhan ja tyyneyden. Cröellin luonteelta puuttuvaa
eheyttä koetti Leino menestyksellä täydentää; muista esiintyjistä
ansaitsevat mainitsemista Lindfors -- Jordan, Ahlberg -- Törnskjöld,
Halme -- Mörner. -- Seuraava uutuus oli sekin symbolistinen näytelmä,
jopa ehdottomammin kuin edelliset, nimittäin 12/4 ensi kerran esitetty
Jalmari Finnen suomentama Gerhart Hauptmannin 5-näytöksinen satudraama
_Uponnut kello_. Axel Ahlberg osotti hyvää, johdonmukaista käsitystä
Heinrichin roolissa, rva Olga Leino oli viehkeä, miellyttävä
Rautendelein, samoin kuin Adolf Lindfors ja Hemmo Kallio oivasti
esittivät edellinen vesihiiden ja jälkimäinen metsäpeikon osaa. Vaikkei
kappale ole juuri suuren yleisön tajuttavissa, oli se kuitenkin
yksityisten tehokkaiden kohtausten ja oudon värikkään näyttämöllepanon
kautta omansa viehättämään katsojia. -- Viimeinen uusi kappale oli
jälleen kotimainen alkuteos, Jalmari Finnen draamallinen esikoinen,
3-näytöksinen näytelmä prologineen, _Kaarina Maununtytär_, jonka
ensi-ilta oli 27/4. Sekä historialliselta että taiteelliselta kannalta
antoi kappale aihetta muistutuksiin, mutta toiselta puolen oli siinä
useita hyvin keksittyjä dramaattisia kohtauksia, joten se voitiin
esittää neljä kertaa. Päärooleja näyttelivät Olga Salo -- Kaarina,
Leino -- Klaus Fleming, Oskari Salo -- Kustaa Eerikinpoika, Emil Falck
-- piispa.
Tänäkin keväänä tehtiin pari matkaa maaseudulle. Siten käytiin
_Viipurissa_ antamassa 14/4-16/4 Punainen laukku ja Samuel Cröell sekä
_Hämeenlinnassa_ 8/5-10/5 ja _Turussa_ 11/5-14/5 samat näytelmät ja
Kiven Kullervo. Tämä viimemainittu kappale oli uusittuna mennyt
Helsingissä 3/5 Halmeen hyväksi. -- Näytäntökauden viimeinen näytäntö
(Setä Bräsig) Helsingissä oli 28/5, ja oli se samalla nti Hertzbergin
jäähyväisilta.
Omituista kyllä, oli päättynyt toimintakausi taloudellisesti tavattoman
edullinen, vaikka aika oli valtiollisesti levottomampi ja raskaampi
kuin kansamme 1808-09 vuosien jälkeen oli kokenut. Syksyllä oli tullut
uusi kenraalikuvernööri, Bobrikow, jonka ohjelman päämääränä muka oli
"lähentää" Suomea ja Venäjää toisiinsa, helmikuulla tuli, odottamatta
niinkuin salama kirkkaalta taivaalta, kuuluisa manifesti, joka tiesi
ylhäältäpäin toimeenpannun vallankumouksen valtio-oikeudellisissa
oloissamme ja jonka julistus väärin ja puolueellisesti kerrottuna
muodostui mitä turmiollisimman kansallisen hajaannuksen perussyyksi,
sitte seurasi kansan yhteinen, tarmokas yritys suurenmoisella
mielenosotuksella -- "suurella adressilla" -- saada onnettomuus
peruutetuksi ja sitte -- mutta onko tarpeen lisätä enempää, jotta
lukijat muistaisivat missä oloissa elettiin! Kuinka on selitettävissä,
että tällainen aika muuttui teatterille niin myötäiseksi? Näyttää siltä
että mielten levottomuus herätti ihmisissä tavallista suuremman tarpeen
etsiä sitä hetkellistä mielen kevennystä, jonka teatteri on omansa
tuottamaan. Varmaa on että tulot näytännöistä olivat entistä suuremmat,
ja että tilinpäätös ensi kerran -- totta kyllä ja tietenkin lukuun
ottamalla valtioapu sekä kannatusrahat [10,643:33 mk.] -- osotti
teatteritoimen ei ainoastaan tuottaneen voittoa, vaan että kaikkien
velkojen maksettuakin oli melkoinen ylijäämä rahastossa, nimittäin
8,472:27 mk!
Näytäntöjen luku oli 159 ja esitettiin niissä: 22 kertaa Johannes; 16
kertaa Punainen laukku; 12 _Seitsemän veljestä_; 10 _Samuel Cröell_,
Perhoiskuume; 7 _Regina von Emmeritz_, Jeppe Niilonpoika, Saituri; 6
_Salmin tyttö_, Mustalainen, Gringoire; 5 _Pikku poikani_, Brand,
Uponnut kello, Setä Bräsig, Henrik ja Pernilla; 4 _Kullervo, Kaarina
Maununtytär_, Talvinen tarina, Laululintunen, Jeannetten häät; 3
_Mestarin nuuskarasia, Pahassa pulassa_, Elämä on unelma, Sota rauhan
aikana, Figaron häät, Sirkka; 2 _Murtovarkaus, Korkea oikeus istuu,
Kumarrusmatka_, Rouva Suorasuu, Zalamean tuomari; 1 _Savon sydämessä,
Postikonttorissa, Ei voi, Kihlaus, Kuopion takana_, Valapatto,
Sievistelevät hupsut, Erotaan pois.
Näistä 41 kappaleesta oli 17 kotimaista, ja ohjelmistolle uutta 10
(5 kotimaista).