Tänä aamuna kaivolla ei muuta puhuttukaan, kuin Tsherkessien yöllisestä
hyökkäyksestä. Juotuani määrätyt lasilliset vettä ja käveltyäni noin
kymmenen kertaa pitkin pitkää lehmuskujaa, kohtasin Veeran miehen,
joka juuri oli palannut Pjätigorskista. Hän tarttui käsivarteeni,
ja me menimme ravintolaan einehtimään; hän oli hyvin huolissaan
vaimostaan. "Kuinka hän oli pelästynyt viime yönä!" sanoi hän, "ja
eikös se pitänyt tapahtua juuri minun poissa ollessani". Me kävimme
aamiaiselle nurkka-huoneen oven ääreen; siellä oli kymmenkunta nuorta
miestä, joiden joukossa myöskin Grushnitski. Toistamiseen hankki
minulle sallima tilaisuuden kuulemaan puheen, joka oli ratkaiseva hänen
kohtalonsa. Hän ei minua nähnyt, enkä, niinmuodoin, voinut epäillä
hänen tarkoitustaan; vaan sepä ainoastaan suurensi hänen vikaansa minun
silmissäni.
-- Ja olikohan ne sitten oikein totta Tsherkessejä? sanoi joku. --
Näkikö heitä kukaan?
-- Minä kerron teille koko totuuden, vastasi Grushnitski; mutta olkaa
hyvät, älkääkä minua ilmi antako. Kuulkaa mitenkä asia oli. Eilen eräs
mies, jota en tahdo mainita, tuli luokseni ja kertoi nähneensä kymmenen
aikaan illalla jonkun hiipivän Liigovskien taloon. Huomattava on, että
ruhtinatar oli täällä, mutta neiti kotona. Niinpä siitä yhdessä menimme
ikkunoiden alle miekkoista vaanimaan.
Tunnustan, että olin kovin pelossani, vaikka kumppanini kyllä oli
ahkerassa murkinoimistoimessa, sillä hän olisi voinut kuulla jotenkin
ikäviä asioita, jos vain Grushnitski olisi aavistanut totuuden; mutta,
sukkamielen sokaisemana, hän ei epäillytkään Veeraa.
-- Niinpä, nähkäätte, jatkoi Grushnitski, me menimme, otettuamme
mukaamme paljaalla ruudilla ladatun pyssyn, noin vain pelottaaksemme.
Kahteen asti odotimme puutarhassa. Vihdoin -- Jumala sen tiesi mistä
hän ilmestyi, mutta ei vain ikkunasta, sillä se ei avautunut, vaan
varmaankin tuli hän patsaan takana olevasta lasi-ovesta, -- vihdoin,
sanon minä, näemme jonkun laskeutuvan alas balkongilta... Koko
ruhtinatar? -- he? No, sen minä sanon, minkälaiset ovat Moskovalaiset
neidit! Mitä sitten nyt enään voi uskoakaan? Me tahdoimme ottaa
miehen kiinni, vaan hän riuhtasi itsensä irti ja pujahti, kuin jänis,
pensaiden väliin; silloin minä häntä ammuin.
Grushnitskin ympärillä kuului uskomattomuuden mutinaa.
-- Te ette usko? pitkitti hän: annan teille kunniasanani, että kaikki
on totinen tosi, ja, todisteeksi teille, vaikka sanon sen herran
nimenkin.
-- Sano, sano, kuka se on! kaikui joka haaralta.
-- Petshoorin, vastasi Grushnitski.
Samassa nosti hän ylös silmänsä -- minä seisoin ovella hänen
vastassaan; hän punastui kauheasti. Minä astuin hänen luokseen ja
sanoin harvaan ja selvästi:
-- Minun on kovin sääli, että tulin sisään sen jälkeen, kuin jo olitte
antaneet kunniasananne mitä inhottavimman panettelun vahvistukseksi.
Läsnäoloni olisi vapauttanut teidät liiasta halpuudesta.
Grushnitski hypähti pystyyn paikaltaan ja oli sydäntyä.
-- Pyydän teitä, jatkoin minä samalla äänellä, pyydän teitä paikalla
peruuttamaan sananne, sillä te tiedätte varsin hyvin, että se on
sepitystä. Minä en luule, että naisen välinpitämättömyys teidän
loistavia ansioitanne kohtaan ansaitsisi niin julmaa kostoa. Miettikää
tarkkaan, että te, mielipidettänne vahvistamalla, kadotatte oikeuden
kantamaan kunnon miehen nimeä ja panette henkenne uhalle.
Grushnitski seisoi edessäni, silmät maassa, ja kovassa mielen
liikunnossa. Mutta omantunnon ja itserakkauden taistelu ei kestänyt
kauan. Rakuunakatteini, joka istui hänen vieressään, tyrkkäsi
häntä kyynärpäällään; hän säpsähti ja vastasi minulle pikaisesti,
kohottamatta silmiään:
-- Hyvä herra! mitä minä sanon, sitä minä ajattelenkin, ja olen valmis
kertomaan... Minä en pelkää uhkauksianne, vaan olen kaikkiin valmis.
-- Jälkimäisen olette jo näyttäneet, vastasin minä hänelle kylmästi,
tartuin rakuunakatteinin käsivarteen ja menin ulos huoneesta.
-- Mitä te haluatte? kysyi katteini.
-- Te olette Grushnitskin toveri ja, luultavasti, tulette olemaan hänen
sekundanttinansa?
Katteini kumarsi hyvin arvoisasti.
-- Oikein arvasitte, vastasi hän, olenpa velvoitettukin olemaan hänen
sekundanttinansa, sillä hänelle tehty loukkaus koskee minuakin. Minä
olin hänen kanssaan viime yönä, liitti hän oikoen koukistunutta
vartaloaan.
-- Vai niin, teitä minä siis niin pahasti löin päähän?...
Hän kellastui ja sinistyi; salainen elki kuvautui hänen kasvoissaan.
-- Minä saan kunnian lähettää teidän luoksenne tänään sekundanttini,
lisäsin minä, hyvin kohteliaasti kumarrettuani ja ollen huomaamatta
hänen vimmaansa.
Ravintolan portailla kohtasin minä Veeran miehen, joka, näköään, odotti
minua.
Hän tarttui käteeni ihastuksen tapaisella tunteella.
-- Jalo nuorukainen, sanoi hän, kyynelet silmissä. Minä kuulin kaikki.
Sehän kiittämätön roisto!... Ota heitä nyt sitten vastaan kunnon
perheesen! Jumalan kiitos, ei minulla ole tyttäriä! Vaan kyllä teitä
palkitsee se, jonka vuoksi panette henkenne uhalle. Ja olkaa varma
minun vaiteliaisuudestani siksi, kuin aika tulee, liitti hän. -- Minä
olen itse ollut nuori ja palvellut sotaväessä, minä tiedän, ett'ei
tämmöisiin asioihin ole sekaantuminen. Hyvästi!
Raukka! hän iloitsee siitä, ett'ei hänellä ole tyttäriä...
Minä menin suoraan Wernerin luo, tapasin hänet kotona ja kerroin
hänelle kaikki -- suhteeni Veeraan ja ruhtinatar Mary'in, sekä puhelun,
jonka olin kuullut ja josta sain tietää noiden herrojen aikeen
petkuttaa minua saamalla minua ampumaan paljaalla ruudilla. Mutta nytpä
asia on astunut pilan rajojen yli, eivätkä he, luultavasti, odottaneet
sellaista loppua.
Tohtori suostui olemaan sekundanttinani, ja minä annoin hänelle
muutamia opetuksia kaksintaistelun ehdoista; hänen tuli pysyä siinä,
että asia tapahtuisi niin salaisesti, kuin mahdollista, sillä vaikka
minä olen koska tahansa valmis antamaan itseni alttiiksi kuolemalle,
niin en vähääkään ole halukas iäksi turmelemaan tulevaisuuttani tässä
maailmassa.
Sen jälkeen minä menin kotia. Tunnin kuluttua tohtori palasi retkeltään.
-- Teitä vastaan on tosiaan salaliitto, sanoi hän. -- Minä tapasin
Grushnitskin luona rakuunakatteinin ja vielä erään toisen herran, jonka
nimeä minä en muista. Riisuakseni kalossini, seisatuin kotvaseksi
etehiseen. Heidän keskensä oli kauhea melu ja riita... "Minä en suostu
mitenkään!" sanoi Grushnitski: "hän on minua julkisesti loukannut;
silloin oli aivan toista..." -- "Mitä se sinuun kuuluu?" vastasi
katteini: "minä otan kaikki vastuulleni. Minä olen ollut sekundanttina
viidessä taistelussa ja tiedän kyllä, miten siinä tehdään. Minä olen
kaikki miettinyt. Ole vain hyvä, äläkä estä minua. Eikä tuo haittaa
hiukan peloittaa. Ja mitä siitä lähtee vaaraan heittäytyämisestä,
kun kerran voi vapaaksi päästä?..." Silloin minä astuin sisään. He
vaikenivat yht'äkkiä. Välipuheemme kestivät jotensakin kauan. Vihdoin
päätettiin asia seuraavalla tavalla: viiden virstan paikoilla täältä
on jylhä rotko; he lähtevät sinne huomenn' aamuna kello neljä, ja
me täältä puolen tuntia myöhemmin heitä. Te ammutte kuuden askelen
päässä toisistanne -- sitä vaati itse Grushnitski. Tapettu -- pannaan
Tsherkessien nimelle. Mutta kuulkaapa nyt, mitä minä epäilen. He,
näette, sekundantit, ovat, varmaan, hiukan muuttaneet entisen kaavansa
ja tahtovat luodilla ladata yksinomaisesti Grushnitskin pistuolin.
Se näyttää vähän murhan tapaiselta, mutta sallitaanhan juonet
sota-aikaan, olletikin aasialaisessa sodassa. Grushnitski kuitenkin
näyttää jalommalta muita toveriaan. Mitäs luulette? Ilmaistaanko heille
arvanneemme?
-- Eihän milläkään mokomin, tohtori! Olkaa huoleti, kyllä minä puoleni
pidän.
-- Mitäs te ai'otte tehdä?
-- Se on minun salaisuuteni.
-- Varokaa ett'ei teidän käy ohraisesti mutta kuudella askelella!
-- Minä odotan teitä, tohtori, huomenna kello neljä; hevoset ovat
silloin valmiit... Hyvästi!
Minä istuin kotona, suljettuna huoneeseni, iltaan asti. Ruhtinattaren
palvelija tuli kutsumaan minua heille -- minä käskin häntä sanomaan
minun olevan sairaana.
* * * * *
Kello on kaksi yöllä... ei nukuta... Mutta tarpeen olisi uinahtaa,
ett'ei käsi huomenna vapisisi. Vaikeahan on sentään hairahtua kuudella
askelella. Mutta -- herra Grushnitski! eipä teidän peijauksenne
onnistu... me vaihdamme rooleja. Nyt on minun etsittävä salaisen
pelon merkkejä kalpeilta kasvoiltanne. Miksikä te itse määräsitte
nuo kova-onniset kuusi askelta? Te luulette minun ilman vastustusta
otsani pilkaksi antavan... mutta mepä heitämme arpaa... ja silloin...
silloin... mitä, jos onni häntä vetää? jos minun tähteni vihdoin
pettää minut?... Ja ihmekö sitten? Johan se niin kauan on uskollisesti
oikkujani palvellut.
Entä sitten? Mikäs on kuollessa, kun kerta kuollakseen?! Maailmalle
siitä ei ole suuri vahinko, ja minuakin jo itseäni jotenkin ikävyyttää.
Minä olen kuin tanssijaisissa haukotteleva herra, joka ei lähde
makaamaan vain sen tähden, ett'eivät hänen vaununsa vielä ole tulleet.
Mutta vaunut ovat valmiit... hyvästi!
Muistutellasseni mennyttä aikaani, kyselen ehdottomasti itseltäni:
miksi olen elänyt? mihin tarkoitukseen olen syntynyt?... Vaan varmaan
semmoinen löytyi ja, varmaankin, oli minulla korkea määräys, sillä
minä tunnen sielussani äärettömiä voimia... Mutta minä en ole tätä
määräystä käsittänyt, minä viehätyin tyhjien, hyödyttömien intohimojen
houkutuksista ja niiden ahjosta lähdin minä kovana ja kylmänä kuin
rauta, vaan olin iäksi hävittänyt ylevien pyrintöjen tulen -- elämän
paraimman kukan. Ja kuinka monasti olen siitä saakka ollut tapparana
salliman käsissä! Teloitusaseena olen langennut tuomittujen uhrien
päähän, usein häijyydettä, aina säälittä... Rakkauteni ei ole
kenellekään tuottanut onnea, sillä minä en ole mitäkään uhrannut
niiden eteen, joita olen rakastanut. Minä olen rakastanut itseäni,
oman huvini vuoksi; olen ainoastaan tyydyttänyt sydämeni kummaa
vaatimusta, ahnaasti appamalla heidän tunteitaan, heidän hellyyttään,
heidän iloansa ja kärsimyksiänsä -- enkä minä ole koskaan voinut ravita
itseäni. Siten, nääntynyt nälkäinen, lannuksissa ollen, nukkuu ja näkee
edessään uhkuvia ruokia ja poreilevia viinejä; ihastuksella syödä
ahmailee hän kuvituksen utuisia antimia, ja hänestä tuntuu helpommalta;
mutta kun hän herää -- haihtuu haaveksima... jääpi jälelle kahta
kovempi nälkä ja epätoivo!
Ja, kuka ties', minä huomenna kuolen!... eikä maailmassa ole yhtäkään
olentoa, joka minua täydellisesti ymmärtäisi. Mikä pitää minua
pahempana, mikä parempana, kuin minä todella olen... Mikä sanoo:
hän oli hyvä poika, mikä taas -- hän oli roisto. Ja molemmat ovat
väärässä. Maksaako sitten enään vaivaa elää? ja eletään kuitenkin --
uteliaisuudesta, jotakin uutta odotellen... Naurattaa ja harmittaa!
* * * * *
Nyt olen jo ollut puolentoista kuukautta N--- linnoituksessa. Maksim
Maksiimitsh lähti metsästämään... minä olen yksinäni, ja istua
kököttelen ikkunan ääressä; harmaat pilvet ovat peittäneet vuoret
juurineen, ja keltaiselta pilkulta näyttää usman läpi aurinko. Ilma
on kylmä; tuuli vinkuu ja kolistelee ikkunan luukkuja... Minua
ikävyyttää!... Annas kun käyn jatkamaan muistelmiani, joita monet
kummalliset tapahtumat ovat keskeyttäneet.
Naurattaa lukiessani viimeistä sivua! -- Minä ai'oin kuolla; se oli
mahdotonta, sillä minä en ollut vielä tyhjentänyt kärsimysten maljaa,
ja nyt tuntuu, että minun on vielä kauan elettävä.
Kuinka selvään ja syvään koko mennyt aikani on valettu muistiini! Ei
yhtäkään piirrettä, ei ainoatakaan värettä ole aika huuhtonut pois.
Muistan, ett'en maannut hetkeäkään kaksintaistelun edellisenä yönä.
Kauan en minä voinut kirjoittaa, sillä outo levottomuus valtasi minut.
Tunnin verran kävelin minä huoneessani, kävin sitten istumaan ja
aukasin Walter Skott'in romaanin, "Puritaanit Skotlandissa", joka oli
pöydälläni; alussa minä lu'in työläästi, mutta sitten unhotin kaikki,
lumoavan kuvitelman viehättämänä...
Vihdoin sarasti. Hermoni rauhoittuivat. Minä katsoin peiliin: himmeä
kalpeus peitti kasvoni, jotka vielä kantoivat rasittavan onnettomuuden
jälkiä: mutta silmäni, vaikka ruskean varjon ympäröiminä, loistivat
ylpeinä ja heltymättöminä. Minä olin itseeni tyytyväinen.
Käskettyäni satuloimaan hevoset, pukeuduin ja juoksin kylpyhuoneesen.
Upotessani kylmän-kiehuvaan Narsani-veteen, tunsin sekä ruumiin-
että sielun-voimani palajavan, ja minä nousin ammeesta raittiina ja
reippaana, ikäänkuin olisin valmistainut tanssijaisiin. Sanokaapa
sitten vieläkin, ett'ei sielu riipu ruumiista!...
Palattuani kotiin tapasin luonani tohtorin. Hän oli puettuna
säärystimiin, lyhyiseen nuttuun ja tsherkessiläiseen lakkiin. Minä
purskahdin nauruun nähdessäni tuon pikkuisen ukko-nysän kauhean isossa
karvalakissa: hänellä ei ole muutenkaan sotaisat kasvot, mutta silloin
ne olivat vieläkin tavallista pitemmät.
-- Mitä te olette noin surullinen, tohtori? sanoin minä hänelle. --
Ettekö te ole senkin sata kertaa saattaneet ihmisiä toiseen maailmaan
suurimmalla välinpitämättömyydellä? Ajatelkaahan, että minulla on
sappikuume, minä voin parantua, ja voin kuollakin; kumpikin on
asiain järjestyksen mukaista. Kokekaa pitää minua sairaana, jolla
on teille vielä tuntematon tauti -- ja silloin uteliaisuutenne
herää korkeimmalleen; te voitte tehdä minussa nyt paljon tärkeitä,
fysioloogillisia havainnoita... Väkivaltaisen kuoleman odottaminen,
eikö se jo ole oikea tauti?
Tämä ajatus hämmästytti tohtoria ja hän muuttui iloiseksi.
Me nousimme hevosten selkään. Werner kävi molemmin käsin kiinni
suitsiin, ja sitten lähdettiin. Tuota pikaa ratsastimme linnoituksen
ohitse, etukaupungin kautta, ja tulimme rotkoon, jota pitkin käydä
suikerteli tie. Se oli puoleksi kasvanut korkeaa heinää ja tuon
tuostakin katkaisi sitä kohiseva puro, jonka poikki oli sahesta
kuljettava, tohtorin suureksi tuskaksi, sillä joka kerta seisattui
hänen hevosensa veteen.
Minä en muista nähneeni helakkaampaa, raikkaampaa aamua! Aurinko
vasta pikkaraisen pilkisteli viheriäin huippujen takaa ja, vuodattaen
säteittensä ensimäistä lämpöä huolehtuvaan, viileään yöhön, tuotti
kaikkiin tunteisin jotakin suloista voipumusta. Rotkoon ei vielä
tunkenut vasta heränneen päivättären iloinen katse; se vain kulloitti
kallioiden huippuja, jotka molemmilta puolin yllämme riippuivat.
Tiheälehtiset peh'ot, jotka niiden syvissä halkeamissa kasvoivat,
sirottelivat vähimmästä tuulen löyhkäyksestä hopeasadetta päällemme.
Muistan silloin, enemmän kuin ennen konsanaan, rakastaneeni luontoa.
Uteliaasti tarkastelin minä jokaista kastehelmeä, joka hytisi leveällä
viiniköynnöslehdellä ja josta heijasti miljooneja taivaankaaren
säteitä. Ahnaasti tunki katseeni etäiseen autereen, jonne tie katosi
kapenemistaan kaveten; siellä kalliot yhä sinisemmiksi ja hirveämmiksi
muuttuivat, ja vihdoin ne näkyivät yhdistyvän läpitunkemattomaksi
seinäksi. Me ajoimme ääneti.
-- Oletteko kirjoittaneet testamenttinne? kysyi yht'äkkiä Werner.
-- En.
-- Entä jos teidät tapetaan?...
-- Perilliset ilmautuvat itsestään.
-- Eikö teillä tosiaankaan ole ystäviä, joille tahtoisitte laittaa
viimeiset hyväisenne?...
Minä pudistin päätäni.
-- Eikö tosiaankaan ole maan päällä naista, jolle tahtoisitte jättää
jotakin muistiksi?...
-- Tahdotteko, tohtori, vastasin minä hänelle, että aukaisen teille
sieluni?... Näette, minä olen jo elänyt sen iän, jolloin kuollessa
mainitaan armaansa nimi ja ystävälle säädetään kihara voideltuja
tahi voitelemattomia hiuksia. Ajatellessani läheistä ja mahdollista
kuolemaa, ajattelen minä vain itseäni; toiset eivät tee sitäkään. Ja
armahtakoon Herra niitä ystäviä, jotka minut huomenna unohtavat, tahi,
sitäkin pahempi, lukevat minun nimelleni Jumala tiesi mitä kaikkia
juoruja, sekä niitä naisia, jotka, toista syleillessään, nauravat
minulle, ett'eivät herättäisi sukkamieltä vainajaa kohtaan! Elämän
myrskystä olen minä vain saanut muutamia aatteita -- enkä yhtäkään
tunnetta. Minä punnitsen ja tutkistelen omia intohimojani ja tekojani
ankaralla uteliaisuudella, mutta ilman osan ottavaisuutta. Minussa on
kaksi ihmistä. Toinen elää sanan täydessä merkityksessä, toinen sitä
tutkii ja tuomitsee. Edellinen, kentiesi, tunnin perästä sanoo teille
ja maailmalle hyvästi iäksi päiviksi, ja jälkimäinen... jälkimäinen?...
Katsokaahan, tohtori: näettekö oikealla kädellä kalliolla kolme
ihmismuotoa häämöttävän? Ne ovat kaiketi meidän vastustajamme...
Me laskimme menemään.
Kallion juurella, viidakossa, oli kiinni sidottuna kolme hevosta; me
sidoimme myöskin sinne omamme, ja kapusimme itse kapeata polkua myöten
kedolle, jossa meitä odottivat Grushnitski, rakuunakatteini ja toinen
sekundantti, nimeltä Juhana Ignatjevitsh; hänen sukunimeään en ole
koskaan kuullut.
-- Me olemme teitä jo kauan odottaneet, sanoi rakuunakatteini
iroonillisella hymyllä.
Minä vedin esiin kelloni ja näytin hänelle.
Hän pyysi anteeksi, sanoen kellonsa edistävän.
Muutamia minuutteja kesti tuskallista äänettömyyttä, jonka tohtori
vihdoin keskeytti, kääntymällä Grushnitskin puoleen.
-- Minun mielestäni, sanoi hän, näytettyänne molemmat olevanne valmiit
taistelemaan ja sillä maksettuanne velan kunnian vaatimuksille,
voisitte, hyvät herrat, selittäidä ja päättää asian sovinnossa.
-- Minä olen valmis, sanoin minä.
Katteini iski silmää Grushnitskille, joka, luullen minun aristelevan,
kävi hyvin ylpeän näköiseksi, vaikka siihen asti himmeä kalpeus oli
peittänyt hänen poskensa. Siitä pitäen, kuin olimme tulleet, loi
hän ensi kerran minuun silmänsä: mutta hänen katseessaan oli jokin
levottomuus, joka osoitti sisällistä taistelua.
-- Selittäkää ehtonne, sanoi hän, ja kaikki, mitä voin teidän vuoksenne
tehdä, olkaa varma...
-- Ehtoni ovat, että te nyt julkisesti peruutatte parjauksenne ja
pyydätte minulta anteeksi...
-- Hyvä herra! minua ihmetyttää, kuinka te uskallatte esittää minulle
moisia asioita?...
-- Siis ammutaan. Minä kohotin hartioitani.
-- Olkoon; mutta ajatelkaahan, että toinen meistä välttämättä tulee
tapetuksi.
-- Toivon, että se olisitte te...
-- Mutta minäpä olen varma vastakohdasta...
Hän joutui hämille, punastui ja rupesi sitten väkinäisesti nauramaan.
Katteini tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet syrjään. He
kuiskuttelivat kauan. Minä olin tullut paikalle jotenkin rauhaa
rakastavalla tuulella, mutta tämä kaikki alkoi minua tuskastuttaa.
Tohtori astui luokseni.
-- Kuulkaa, sanoi hän ilmeisellä levottomuudella, te olette varmaankin
unhottaneet heidän liittonsa?... Minä en osaa ladata pistuolia, vaan
tässä tapauksessa... Te olette kummallinen mies! Sanokaa heille
tietävänne heidän hankkeensa -- eivätkä he uskalla... Mikä ihmeen halu?
he ampuvat, kuin linnun, teidät vialle...
-- Olkaa huoleti, tohtori, pyydän teitä, ja vartokaa... Minä kyllä
laitan niin, ett'ei heidän puolelleen jää mitäkään etua. Kuiskutelkoot,
mitä kuiskuttelevat!...
-- Hyvät herrat! tämä käypi jo ikäväksi, sanoin minä heille kovasti.
Ammutaan, jos ampuakseen; teillä oli eilen kyllä aikaa keskustella.
-- Me olemme valmiit, vastasi katteini. Asettukaa, hyvät herrat!
Tohtori, suvaitkaa mitata kuusi askelta...
-- Asettukaa! kertoi Juhana Ignatjevitsh inisevällä äänellä.
-- Vartokaahan! sanoin minä; vielä yksi ehto. Koska me tulemme ampumaan
kuoleman kaupalla, niin olemme velvoitetut tekemään kaikki, mitä
voimme, että asia pysyisi salassa, ett'eikä sekundanttimme joutuisi
siitä vastaamaan. Suostutteko?...
-- Aivan kernaasti.
-- Siis, kuulkaa, mitä olen miettinyt. Näettekö tuon jyrkän kallion
huipulla, oikealla kädellä, kapean, tasaisen kedon? sieltä maahan on
noin kolmekymmentä syltä, ehkäpä enemmänkin; alaalla on suippoja kiviä.
Kumpikin meistä asettuu aivan partaalle, ja sillä tavoin käypi helppo
haavakin kuolettavaksi. Se on varmaankin toiveittenne mukaista, sillä
te olette itse määränneet kuusi askelta. Se, joka haavoittuu, kaatuu
välttämättä alas ja musertuu murskaksi; kuulan ottaa tohtori ulos, ja
silloin on varsin helppoa selittää tämä äkkinäinen kuolema onnettomaksi
hyppäykseksi. Me heitämme arpaa, kenen on ensin ammuttava. Lopuksi
ilmoitan teille, ett'en toisin taistele.
-- Olkoon! sanoi katteini, katsottuaan tarkoittavasti Grushnitskiin,
joka nyykäytti päätään suostumisen merkiksi. Hänen kasvonsa muuttuivat
vähän väliä. Minä panin hänet tukalaan tilaan. Ampuessaan tavallisilla
ehdoilla, hän olisi voinut tähdätä jalkaani, helposti minua haavoittaa
ja siten tyydyttää kostonsa liiaksi raskauttamatta omaa tuntoaan; mutta
nyt hänen oli joko ampuminen ilmaan, tahi rupeaminen murhaajaksi,
tahi vihdoin heittäminen katala aikeensa alistumalla minun kanssani
samanlaisen vaaran alle. Sillä hetkellä en olisi tahtonut olla hänen
sijassaan. Hän vei katteinin syrjään ja alkoi puhua hänelle jotakin
hyvin innokkaasti. Minä näin, kuinka hänen sinistyneet huulensa
värisivät, mutta katteini kääntyi hänestä pois halveksivalla hymyllä.
-- Hullu! sanoi hän Grushnitskille jotenkin kovaan: sinä et ymmärrä
mitään!... Lähtekäämmehän, hyvät herrat!
Kapea polku kävi ylös jyrkkäydelle pensaiden välitse. Kallion lohkareet
muodostivat epävakaisia astimia noissa luonnon portaissa, ja me aloimme
kavuta niitä myöten tarttuen kiinni pensaisin.
Grushnitski kävi edellä, hänen jäljessään sekundanttinsa ja sitten
tohtori ja minä.
-- Minä ihmettelen teitä, sanoi tohtori, puristaen kovasti kättäni.
-- Antakaas koetella valtasuonta!... Ohoo! aivan kuni kuumeessa!...
mutta kasvoista ei huomaa mitään... silmätkin kiiluvat tavallista
kirkkaampina.
Samassa tulla rapisi pieniä kiviä jalkojemme eteen. Mitä se on?
Grushnitski oli kompastunut; oksa, johon hän oli tarttunut, taittui, ja
hän olisi vierinyt alas selälleen, ell'eivät hänen sekundanttinsa olisi
saaneet hänestä kiinni.
-- Olkaa varoillanne! huusin minä hänelle, älkää liian aikaiseen
langetko; se on paha enne. Muistakaa Juulius Caesaria!
Tulimme siitä sitten esiin pistävän kallion huipulle, keto oli
hienolla hiekalla peitetty, ikäänkuin varten vasten kaksintaisteluksi.
Ympärillä vuorien kukkulat, lukemattoman lauman kaltaisina, likistyivät
toisiinsa, hälveten aamun kultaiseen huuruun, ja etelässä kohosi
valkoisena möhkäleenä Elborus sulkien jäähuippujen jonon, joiden
välissä jo juosta harhaeli idästä tulvanneita kultaisia pilviä. Minä
astuin kedon reunalle ja katsoin alas. Päätäni oli vähällä pyörryttää;
siellä, alahalla, näytti kolkolta ja kylmältä, kuin haudassa;
sammaliset kivikärjet, joita myrsky ja aika olivat alas syösneet,
odottivat saalistaan.
Keto, jossa meidän piti ampua, oli melkein kolmion muotoinen. Esiin
pistävästä kulmasta mitattiin kuusi askelta ja päätettiin, että
se, jonka ensin oli kohtaaminen vihollisen tulta, käy seisomaan
ihan kulmaan selin kuiluun päin; joll'ei hän tule tapetuksi, niin
vastustajat vaihtavat paikkoja.
Minä päätin jättää kaikki edut Grushnitskille; minä tahdoin koettaa
häntä, ja voihan hänen sielussaan syttyä kipene jalomielisyyttä --
ja silloin olisi kaikki parhain päin kääntynyt; mutta itserakkaus ja
luonteen heikkous saivat voittoriemun!... Minä tahdoin itselleni täyden
oikeuden olemaan häntä säälimättä, jos sallima minua armahtaa. Kukapa
ei ole tehnyt sellaisia sopimuksia omantuntonsa kanssa?
-- Heittäkää arpaa, tohtori! sanoi katteini.
Tohtori otti taskustaan hopearahan ja kohotti sen ylös.
-- Risti! huusi Grushnitski nopeasti, niinkuin se, jonka yht'äkkiä
ystävä survauksella on herättänyt.
-- Ruunu! sanoin minä.
Raha kiekahteli ja putosi helisten alas; kaikki juoksimme katsomaan.
-- Te olette onnellinen, sanoin minä Grushnitskille. Teidän on
ampuminen ensin! Mutta muistakaa, ell'ette minua tapa, niin minä en
hairahda --; en, Jumal'auta!
Hän punastui; hänen oli häpeä tappaa aseeton mies. Minä katsoin
häntä terävästi silmiin; tuokion minusta näytti, että hän heittäytyy
jalkojeni juureen ja rukoelee anteeksi; mutta käykös tunnustaminen
tuommoista katalaa yritystä?... Hänellä oli enään vain yksi keino --
ampua ilmaan. Ja minä olin varma hänen niin tekevän! Sitä voi estää
ainoastaan ajatus, että minä vaadin toista taistelua.
-- Nyt! kuiskasi minulle tohtori, tempoen hihastani; ell'ette nyt sano
meidän tietävän heidän aikeensa, niin kaikki on hukassa. Katsokaa, hän
jo lataa... ell'ette te mitään sano, niin minä itse...
-- Ei millään mokomin, tohtori! vastasin minä, pidellen häntä
kädestä. Te pilaatte kaikki, te annoitte minulle sananne olevanne
sekaantumatta... Mitä teillä siinä on tekemistä? Kukaties, minä
tahdonkin tulla tapetuksi...
Hän katsoi minuun ihmetyksellä.
-- Vai niin, se on toista!... mutta älkää minua syyttäkö toisessa
maailmassa...
Katteini oli sillä välin ladannut pistuolit ja antoi toisen
Grushnitskille hymyillen ja kuiskaten hänelle jotakin korvaan, toisen
minulle.
Minä asetuin kedon kulmaan, ponnistaen kovasti vasempaa jalkaani kiveä
vasten ja kumartuen hiukan eteenpäin, ett'en kaatuisi taaksepäin, jos
saisin helpon haavan.
Grushnitski asettui vastapäätä minua ja, merkin annettua, kohotti
pistuolin. Hänen polvensa vapisivat. Hän tähtäsi suoraan otsaani.
Selittämätön vimma rupesi kiehumaan povessani.
Yht'äkkiä laski hän alas pistuolin suun ja, muuttuen vaaleaksi, kuin
palttina, kääntyi sekundanttinsa puoleen:
-- En voi, sanoi hän kumealla äänellä.
-- Pelkuri! vastasi katteini.
Laukaus pamahti. Kuula hipaisi polveani. Ehdottomasti astuin minä
muutaman askelen eteenpäin, pikemmin poistuakseni äyräältä.
No, veli Grushnitski, vahinko, että hairahdit! sanoi katteini. Nyt on
sinun vuorosi, asetu! Syleile minua ensin, me emme enään näe toisiamme!
He syleilivät; katteini voi tuskin pidättää nauruaan. -- Älä pelkää,
liitti hän, viekkaasti katsottuaan Grushnitskiin, tässä maailmassa on
kaikki mitätöntä... Suo siellä, vetelä täällä, vastaranta kaikkialla!
Sanottuaan sopivalla mahtipontisuudella tämän traagillisen fraasin,
meni hän paikalleen. Juhana Ignatjevitsh, kyynelet silmissä, syleili
myöskin Grushnitskia, joka sitten jäi yksin minua vastaan. Vieläkin
koen itselleni selittää, mitä lajia tunnetta silloin kiehui povessani:
siinä oli sekä harmia loukatusta itserakkaudesta että ylenkatsetta,
ja häijyyttä, joka syntyi ajatellessani, että mies, joka siinä niin
vakuutettuna, niin levollisena ja röyhkeänä katseli minua, kaksi
minuuttia sitten, alistamatta itseään mihinkään vaaraan, tahtoi tappaa
minut kuin koiran, sillä, vähän kovemmin jalkaan haavoitettuna, olisin
välttämättä kaatunut alas kalliolta.
Minä katselin häntä vähän aikaa terävästi silmiin, kokien huomata
edes pientä katumuksen haametta. Mutta minusta näytti, kuin hän olisi
pidättänyt hymyään.
-- Minä neuvon teitä ennen kuolemaa rukoilemaan Jumalaa, sanoin minä
hänelle silloin.
-- Älkää huoliko enemmän minun sielustani, kuin omastannekaan. Pyydän
teitä vain: ampukaa pikemmin.
-- Te ette siis peruuta herjaustanne? ettekä pyydä minulta anteeksi?...
Miettikää hyvin: eikö omatuntonne sano teille mitäkään?
-- Herra Petshoorin! huusi rakuunakatteini. Te ette ole tulleet tänne
ripittämään, pyydän teitä huomauttaakseni... Lopettakaamme pikemmin,
sillä joku sattuu ajamaan rotkossa -- ja näkee meidät.
-- Hyvä! Tohtori, tulkaa tänne.
Hän tuli, tohtori raukka! Hän oli vaaleampi kuin Grushnitski kymmenen
minuuttia sitten.
Seuraavat sanat lausuin minä tahallani harvaan, kovaan ja selvään, kuin
kuoleman tuomion:
-- Nämä herrat ovat, luultavasti kiireissään, unhottaneet panna luotia
pistuoliini. Pyydän teitä lataamaan sen uudestaan -- ja hyvin!
-- Se ei ole mahdollista! huusi katteini; se ei ole mahdollista! Minä
latasin molemmat pistuolit. Olisiko tuosta luoti vierinyt ulos... Se ei
ole minun vikani! -- Ja teillä ei ole oikeutta lataamaan uudestaan...
ei mitäkään oikeutta... Se on aivan vastoin sääntöjä; minä en
suvaitse...
-- Hyvä! sanoin minä katteinille. Jos niin on, niin ampukaamme me
samoilla ehdoilla.
Hän joutui hämille.
Grushnitski seisoi alla päin, hämmästyneenä ja synkeänä.
-- Anna heidän olla! sanoi hän vihdoin katteinille, joka tahtoi
temmaista pistuolin tohtorin kädestä. -- Tiedäthän itse heidän olevan
oikeassa.
Turhaan teki katteini hänelle kaikenlaisia merkkejä. -- Grushnitski ei
ottanut niitä huomatakseenkaan.
Sillä välin oli tohtori ladannut pistuolin ja antoi sen minulle.
Nähtyään sen, katteini sylkäsi ja polki jalkaansa.
-- Pöllö sinuakin on, veliseni! sanoi hän: koko mokoma pöllö!... Kun
kerran luotit minuun, niin tottelekin sitten kaikessa... Se on sulle
parahiksi! Kuole siihen sitten, kuin kärpänen... Hän kääntyi ja mutisi
pois mennessään: "ja yhtä kaikki se on aivan vastoin sääntöjä".
-- Grushnitski! sanoin minä, vielä on aikaa. Peruuta panettelusi, ja
minä annan sinulle kaikki anteeksi. Sinun ei onnistunut peijata minua,
ja sillä on itserakkauteni tyydytetty. Muista, että olemme ennen olleet
ystäviä.
Hänen kasvonsa leimahtivat, silmänsä kiiluivat.
-- Ampukaa! vastasi hän. Minä halveksin itseäni, teitä minä vihaan.
Ell'ette minua tapa, niin minä salakkali yöllä murhaan teidät. Meillä
ei ole molemmilla maan päällä sijaa.
-- Minä laukaisin...
Kun savu oli hajonnut, ei Grushnitskia ollut kedolla enään. Tomu vain
häilyi keveänä patsaana kuilun partaalla.
Kaikki huudahtivat yhteen ääneen.
-- Finita la comedia! sanoin minä tohtorille. Hän ei vastannut mitään,
vaan kääntyi kauhistuneena pois.
Minä kohotin hartioitani ja kumarsin Grushnitskin sekundanteille.
Laskeutuessani alas polkua myöten, huomasin kallioiden halkeamien
välitse Grrushnitskin verisen ruumiin. Ehdottomasti peitin minä silmäni.
Irroitettuani hevoseni, lähdin käyten ajamaan kotia. Sydämelläni
lepäsi kivi. Aurinko näytti minusta himmeältä, sen säteet eivät minua
lämmittäneet.
Tällä puolen etukaupunkia käänsin oikealle rotkoon. Ihmismuoto
raskautti minua, minä tahdoin olla yksin. Suitset löyhässä, alla päin,
ajoin minä kauan, ja tulin vihdoin aivan tuntemattomaan paikkaan. Minä
käännyin takasin ja aloin etsiä tietä. Aurinko jo laskeutui, kun minä
lähestyin Kislovodskia, runneltuneena, runneltuneella hevosella.
Palvelijani ilmoitti Wernerin käyneen minun luonani ja antoi minulle
kaksi kirjettä, toisen häneltä, toisen... Veeralta.
Minä aukaisin ensimäisen, joka oli seuraavaa sisältöä:
"Kaikki on järjestetty, niin hyvin, kuin suinkin. Rujostunut ruumis
tuotiin tänne, luoti otettiin ulos. Kaikki luulevat onnettoman
kohtauksen olleen syynä hänen kuolemaansa. Komendantti ainoastaan, joka
luultavasti tiesi teidän riidastanne, pudisti päätään, vaan ei sanonut
mitään. Ei mitään todisteita löydy teitä vastaan, ja te voitte maata
rauhassa, jos voitte... Hyvästi."
Pitkään aikaan en saattanut au'aista toista kirjettä... Mitäpä hän
kirjoittanee?... Raskas aavistus kuohutti sieluani.
Kas tässä kirje, joka sanasta sanaan on lähtemättömäksi uurtunut
muistiini:
"Kirjoitan sinulle täydessä vakuutuksessa, ett'emme koskaan enään näe
toisiamme. Erotessani sinusta muutama vuosi sitten, ajattelin samoin,
mutta taivas näki hyväksi koetella minua toistamiseen; minä en kestänyt
tätä koettelua, heikko sydämeni lannistui jälleen tutun äänen alle...
ethän sentähden halveksi minua -- ethän? Tämä kirje on oleva samalla
jäähyvästini ja tunnustukseni; minä olen velvoitettu sanomaan sinulle
kaikki, mitä sydämelleni on keräytynyt siitä saakka, kuin se sinua
rakastaa. Minä en käy sinua syyttämään, sillä sinä olet kohdellut minua
niin, kuin joka mies ainakin olisi tehnyt. Sinä rakastat minua, kuin
omaisuuttasi, kuin keskenään vaihtuvien ilojen, myrskyjen ja murheiden
lähdettä, joita paitsi elämä on ikävä ja yksitoikkoinen. Sen minä
alussa ymmärsin... Mutta sinä olit onneton, ja minä uhrasin itseni,
toivossa sinun joskus arvostelevan uhraustani ja joskus ymmärtävän sitä
syvää hellyyttä, joka ei riippunut mistäkään ehdoista. Siitä saakka
on aikaa pitkältä kulunut, ja minä olen tunkenut kaikkiin sydämesi
salaisuuksiin... olen vakuuttainut, että se oli turhaa toivomista.
Minusta tuntui katkeralta! Mutta rakkauteni kasvoi yhteen sieluni
kanssa; se himmeni, vaan se ei sammunut".
"Me eroamme iäksi, mutta voit olla vakuutettu, ett'en koskaan ole
rakastava toista, sillä sinulle on sieluni ammentanut kaikki aarteensa,
kyynelensä ja toivonsa. Se, joka kerran on sinua rakastanut, ei voi
ilman jotakin ylenkatsetta katsoa muihin miehiin, ei sillä, että olisit
heitä parempi, ei, ei! vaan sinun luonnossasi on jotakin erityistä
-- sinulle yksistään omituista, jotakin kopeaa ja salamielistä,
äänessäsi, mitä hyvänsä puhuisitkin, on voittamaton valta; ei kukaan
osaa niin alituisesti pyrkiä rakastetuksi, ei kenessäkään ole pahe niin
viehättävä, ei kenenkään katse lupaa niin paljo autuutta, ei kukaan
osaa paremmin käyttää etujansa, eikä kukaan voi olla niin todellisesti
onneton, kuin sinä, sillä ei kukaan ko'e niin paljo vakuuttaa itselleen
vastakohtaa".
"Nyt minun täytyy selittää sinulle syy pikaiseen lähtööni; se
näyttänee sinusta vähäpätöiseltä, sillä se koskee yksinään minua".
"Tänä aamuna tuli mieheni luokseni ja kertoi sinun riidastasi
Grushnitskin kanssa. Nähtävästi kasvoni hyvin muuttuivat, sillä hän
katseli minua kauan ja terävästi silmiin; minä olin vähällä langeta
tainnoksiin ajatellessani, että sinun on tänään taisteleminen ja että
minä olen siihen syypää; minä luulin tulevani hulluksi... Mutta nyt,
kun minä kykenen aprikoimaan, olen varma, että sinä jäät elämään.
Mahdotonta, että sinä kuolisit ilman minua, mahdotonta! Mieheni käveli
kauan huoneessa; en tiedä, mitä hän minulle puhui, enkä muista, mitä
minä hänelle vastasin... varmaan sanoin hänelle sinua rakastavani...
Muistan vain, että hän puhelumme lopuksi solvaisi minua kauhealla
sanalla ja meni ulos. Minä kuulin, kuinka hän käski valjastamaan
vaunut... Nyt olen jo kolme tuntia istunut ikkunan ääressä ja odottanut
palaustasi... Mutta sinä elät, sinä et voi kuolla!... Vaunut ovat
melkein valmiit... Hyvästi, hyvästi... Minä olen kadotettu -- mutta
vähät siitä! Jospa voisin olla varma, että sinä minua aina muistat --
en sano enään rakastat -- en, vaan muistat... Hyvästi; joku tulee...
täytyy piiloittaa kirje..."
"-- Eikö niin? Ethän sinä rakasta Maryä? Ethän sinä häntä nai? --
Kuule, sinun täytyy tehdä minulle tämä uhraus; minä olen sinun tähtesi
kadottanut kaikki maailmassa..."
Kuin mieletön juoksin minä portaille, hyppäsin tsherkessiläisen
hevoseni selkään, jota talutettiin pihalla, ja laskin täyttä karkua
Pjätigorskin tietä myöten. Armahtamatta ajoin minä uupunutta hevostani,
joka korskuen ja vaahdoten kiidätti minua kivistä tietä pitkin.
Aurinko oli jo kätkeytymäisillään mustaan pilveen, joka lepäsi
läntisten vuorien selänteillä. Rotkossa tuli pimeä ja kostea. Jymeästi
ja yksitoikkoisesti ulvoi Podkuumok, kivien poikki kulkuansa ohjaten.
Minä ratsastin, hengästyen kärsimättömyydestä. Ajatus, ett'en tapaisi
häntä Pjätigorskissa, jyskytti, kuni vasaralla, sydäntäni. Tuokion,
vielä tuokion nähdä hänet, jättää hyvästi ja puristaa hänen kättään...
Minä rukoilin, kiroilin, itkin, nauroin... ei, ei mikään voi kuvata
levottomuuttani, toivottomuuttani!... Mahdollisuudesta kadottavani
hänet ainaiseksi, kävi Veera minulle kalliimmaksi kaikkia maan päällä,
kalliimmaksi elämää, kunniaa, onnea! Jumala tiesi, mitkä kummalliset,
mitkä raivoisat mietteet päässäni kihisivät... Ja sillä välin minä vain
armahtamatta ajaa kiidättelin. -- Mutta aloinpa tuosta huomata, että
ratsuni raskaammin hengittää; pari kertaa se jo kompastuikin tasaisella
tiellä. -- Oli vielä viisi virstaa Essentukkiin -- kasakka-kylään,
jossa voin istua toisen hevosen selkään.
Kaikki olisi ollut pelastettu, jos ratsullani olisi riittänyt voimia
vielä kymmeneksi minuutiksi! Mutta, kohotessaan pienestä notkosta,
vuorilta tultaessa, jyrkässä käänteessä, se kaatua rojahti maahan.
Minä hyppäsin ketterästi alas, tempoelin suitsista nostaakseni sitä
-- vaan turhaan; tuskin huomattava huokaus lähti sen kiristettyjen
hammasten välitse ja muutamain minuuttien perästä se heitti henkensä.
Minä jäin yksin arolle, kadotettuani viimeisen toivoni; minä koettelin
mennä jalkaisin jalkani hervahtivat; päivän vaivoista ja unettomuudesta
vaipuneena minä lankesin märälle nurmelle ja rupesin itkemään, kuin
lapsi.
Ja kauan makasin minä liikkumattomana katkerasti itkien, pidättämättä
kyyneliäni ja nyyhkytystäni. Minä luulin sydämeni pakahtuvan.
Lujuuteni, kylmäverisyyteni oli haihtunut, kuin huuru. Sielu heikkoni,
järki vaikeni, ja jos joku olisi silloin nähnyt minut, olisi se
halveksien kääntynyt pois.
Kun öinen kaste ja vuorituuli olivat virkistyttäneet tulista päätäni,
tulivat ajatukseni tavalliseen järjestykseen ja minä ymmärsin, että
oli hyödytöntä ja järjetöntä ajaa kadonnutta onnea. Mitä minä vielä
tarvitsin? -- hänet nähdä? -- miksikä? eikös kaikki ollut väliltämme
loppunut? Yksi katkera jäähyväis-suudelma ei rikastuta muistojani, ja
sen jälkeen on eroaminen vain vaikeampi.
Minusta oli sentään hyvää, että voin itkeä. Muutoin siihen, kukaties',
oli syynä sortuneet hermot, valvottu yö, kaksi minuuttia pistuolin suun
edessä ja tyhjä vatsa.
Kaikki oli parahaksi! Tämä uusi kärsimys teki minuun onnellisen
käänteen. Itkeminen on terveellistä, ja sitä paitsi, luultavasti, en
seuraavanakaan yönä olisi silmiäni ummistanut, ell'en olisi ratsastanut
ja ollut pakotettu paluumatkalla käymään viisitoista virstaa.
Minä tulin takasin Kislovodskiin kello viisi aamulla, heittäydyin
vuoteelleni ja nukuin Napoleonin unta Vaterloon tappelun jälkeen.
Herättyäni oli ulkona jo pimeä. Minä istuin avonaisen ikkunan ääreen,
aukaisin nuttuni -- ja vuorituuli vilpotteli rintaani, joka ei vielä
ollut rauhoittunut väsymyksen raskaasta unesta. Kaukana toisella puolen
jokea, sitä varjostavien lehmusten tuuheiden latvojen läpi, pilkotteli
tulia linnoituksen ja kylän rakennuksista. Meidän pihalla oli kaikki
hiljaa, ruhtinattaren huoneuksessa oli pimeä.
Tohtori astui sisään; hänen otsansa oli rypistynyt, ja vastoin
tavallisuutta hän ei ojentanut minulle kättä.
-- Mistä tulette, tohtori?
-- Ruhtinatar Liigovskajalta; hänen tyttärensä on sairas -- hermojen
heikonnusta... Mutta asia on, näette, se, että esivalta jo aavistaa,
ja, paikka ei mitään varmaa voi näyttää toteen, niin kuitenkin neuvon
teitä olemaan varoillanne. Ruhtinatar sanoi minulle tänään tietävänsä
teidän ampuneen hänen tyttärensä tähden. Hänelle on kaikki kertonut
tuo ukko... mikäs se onkaan? Hän oli läsnä teidän kahakassanne
ravintolassa. Minä tuin teitä edeltämään. -- Hyvästi. Kentiesi emme
enään toisiamme näe; teidät lähetetään jonnekin.
Hän seisattui kynnykselle. Hänen teki mieli puristaa kättäni... ja jos
minä olisin näyttänyt äänelle siihen vähintäkin halua, niin olisi hän
heittäytynyt kaulaani; mutta minä olin kylmä, kuin kivi, ja hän meni
ulos.
Semmoiset ne ovat kaikki ihmiset! Edeltä käsin he tietävät teon pahat
puolet, auttavat, neulovat, vieläpä sen hyväksyvätkin, nähdessään
toisen keinon mahdottomuuden -- mutta sitten viruttavat kätensä ja
kääntyvät nureksien pois siitä, joka oli rohkea ottamaan päällensä
vastaavaisuuden koko kuorman. Kaikki ne ovat semmoisia, kaikkein
paraimmat, kaikkein viisaimmatkin.
Saatuani seuraavana aamuna korkeimmalta virastolta käskyn lähtemään
N--- linnoitukseen, poikkesin jäähyväisille ruhtinattaren luo.
Hän kummastui, kun hänen kysymykseensä, oliko minulla hänelle mitäkään
tärkeätä sanottavaa, vastasin, että toivotan hänelle onnea y.m.
-- Mutta minun täytyy puhua kanssanne hyvin tähdellisiä asioita.
Minä kävin ääneti istumaan.
Näkyi, ett'ei hän tietänyt, mistä alkaa; hänen kasvonsa rusottuivat,
hänen pulleat sormensa naputtelivat pöytään; vihdoin alkoi hän
katkonaisella äänellä näin:
-- Kuulkaa, monsieur Petshoorin, minä, luulen että te olette kunnon
mies.
Minä kumarsin.
-- Olenpa siitä varmakin, jatkoi hän, vaikka teidän käytöksenne on
hiukan epäilyttävä, mutta teillä saattaa olla syitä, joita en tunne,
ja niitäpä teidän pitää nyt minulle uskoa. Te olette puolustaneet
tytärtäni parjauksesta, olette ampuneet hänen tähtensä -- siis olette
panneet henkenne uhalle... Älkää vastatko, minä tiedän, ett'ette sitä
tunnusta, sillä Grushnitski on tapettu (hän teki ristin merkin).
Jumala antaa hänelle anteeksi -- ja, toivon, teille myös... Tämä
ei koske minuun... minä en tahdo teitä soimata, sillä tyttäreni,
vaikka viattomasti, on ollut siihen syynä. Hän on sanonut minulle
kaikki... luullakseni, kaikki; te selititte hänelle rakkautenne...
hän tunnusti teille omansa (ja ruhtinatar huo'ahti raskaasti). Vaan
hän on sairas, ja minä olen varma, ett'ei se ole tavallista tautia!
Salainen suru kuolettaa hänet; hän ei tunnusta, mutta olen varma teidän
olevan siihen syypää... Kuulkaa: te luulette, ehkä, minun hakevan
arvo-asteita, ääretöntä rikkautta -- luopukaa luulostanne, minä tahdon
vain tyttäreni onnea. Nykyinen asemanne ei ole kadehdittava, mutta se
voipi parantua. Teillä on omaisuutta, teitä tyttäreni rakastaa, ja
hän on niin kasvatettu, että hän tuottaa onnea miehelleen. Minä olen
rikas, hän on ainoa lapseni... Sanokaa, mikä teitä pidättää?... Nähkää,
minun ei olisi pitänyt teille tätä kaikkea puhua, mutta minä luotan
sydämeenne, kunniaanne -- muistakaa, minulla on yksi tytär... yksi
ainoa...
Hän rupesi itkemään.
-- Ruhtinatar, sanoin minä, minun on mahdoton teille vastata, suvaitkaa
minun puhutella tytärtänne kahden kesken...
-- En koskaan! huudahti hän nousten tuolilta kovasti liikutettuna.
-- Kuinka tahdotte, vastasin minä, tehden lähtöä.
Hän mietistyi, teki minulle merkin kädellään, että odottaisin, ja meni
ulos.
Kului viisi minuuttia; sydämeni sykki kovasti, mutta ajatukseni olivat
rauhalliset, pääni kylmä; kuinka hyvään etsinkin povestani rakkauden
kipenettä armasta Mary'ä kohtaan, niin olivat ahkeroimiseni turhia.
Silloin ovi aukeni ja hän astui sisään. Herra Jumala! kuinka hän oli
muuttunut siitä asti, kuin en ollut häntä nähnyt -- ja oliko siitä
kauan?
Käytyään keskelle huonetta hän huojahti; minä hypähdin seisoalle,
annoin hänelle käteni ja talutin hänet tuoliin.
Minä seisoin hänen vastassaan. Me olimme kauan vaiti; hänen suuret
silmänsä, täynnä selittämätöntä surua, näkyivät etsivän silmistäni
jotakin toivon kaltaista; hänen vaaleat huulensa kokivat turhaan
hymyillä, hänen hennot kätensä, yhdistettyinä hänen sylissään, olivat
niin laihat ja kuuleat, että minun tuli häntä sääli.
-- Neiti, sanoin minä, te tiedätte minun teille nauraneen? Te varmaan
halveksitte minua.
Hänen poskillaan näkyi tautimainen puna.
Minä jatkoin: niinmuodoin te ette voi minua rakastaa.
Hän kääntyi pois, nojasi kyynärpäänsä pöytään, peitti silmänsä, ja
minusta näytti, että niissä kiilsi kyyneliä.
-- Herra Jumala! lausui hän tuskin huomattavasti.
Tuopa kävi sietymättömäksi: vielä kotvan ja minä olisin langennut hänen
jalkainsa juureen.
-- Siis itse näette, sanoin minä, mitä suinkin lujalla äänellä ja
teeskennellyllä hymyllä: itse näette, ett'en voi teitä naida. Jospa te
sitä nyt tahtoisittekin, niin pian sen katuisitte. Haasteluni äitinne
kanssa on pakottanut minua selittäimään teille näin avonaisesti ja
näin törkeästi; toivon hänen olevan erehdyksissä; teidän on helppo
häntä siitä poistaa. Näettehän, että minä teidän silmissänne näyttelen
mitä kurjimpaa ja ilettävimpää roolia, vieläpä sen tunnustan -- siinä
kaikki, mitä voin teille tehdä. Kuinka paha luulo tahansa teillä
minusta olisikin, niin minä sille alistun... Näettekö, että olen
kehno teidän rinnallanne?... Eikö niin, että, jospa minua olettekin
rakastaneet, tästä pitäen ylenkatsotte minua?...
Hän kääntyi minuun päin, kalpeana kuin marmori, hänen silmänsä vain
loistivat ihmeellisesti.
-- Minä vihaan teitä!... sanoi hän.
Minä kiitin, kumarsin kunnioituksella ja menin pois.
Tunnin perästä kiidätti kuriiritroikka minua Kislovodskista. Muutaman
virstan päässä Essentukista näin tien varrella virman ratsuni ruumiin;
satulan olivat, luultavasti, ohitse kulkevat kasakat ottaneet ja, sen
paikalla, istui kaksi korppia. Minä huo'ahdin ja käännyin pois.
Ja nyt täällä, tässä ikävässä linnoituksessa, minä usein kysyn
itseltäni, miettiessäni mennyttä aikaa: miksi en tahtonut astua tälle
salliman avaamalle tielle, jossa minua odotti hiljaiset ilot ja
sielun rauha?... Vaan minä en olisi sopinut sen kohtalon kanssa! Minä
olen kuin merimies, joka on syntynyt ja kasvanut yhteen myrskyihin
ja tappeluihin, ja rannalle heitettynä hän ikävöi ja nääntyy,
kuinka hyvänsä häntä houkuttelisikin varjoisa lehto, miten tahansa
paistaisikin rauhan aurinko; päivät pitkät hän kävelee hiekkarannalla,
kuuntelee vyöryvien aaltojen yksitoikkoista loisketta ja tähystelee
utuiseen kaukaisuuteen, nähdäkseen, eikö siellä, sillä vaalealla
rai'alla, joka erottaa sinisen syvänteen harmaista hattaroista, haamota
kaivattu purje, joka, alussa kalalokin siiven kaltaisena, sitten
vähitellen eriää lakkapäiden vaahdosta ja tasaisesti tulla laskettaa
lähemmäksi autiota satamaa...