III.

Sallimaan Uskoja.

Minä, näette, kerran satuin oleskelemaan kaksi viikkoa eräässä

kasakka-kylässä, vasemmalla siivellä, jossa myöskin majaeli pataljoona

jalkaväkeä. Iltasin kokoontuivat upsierit vuorotellen toinen toisensa

luo korttia lyömään.

Kerran, bostoniin kyllästyneinä, kortit pöydän alla, tulimme istuneeksi

hyvin kauan majuori S---in luona; puhelu oli, vastoin tavallisuutta,

hauska. Juteltiin siitä, että meidänkin joukossa löytyy monta, jotka,

niinkuin Muhamettilaiset, uskovat ihmisen kohtalon muka olevan

taivaassa kirjoitetun; jokainen kertoi kaikenlaisia kummallisia

tapauksia _pro_ tai _contra_.

-- Hyvät herrat! kaikki tämä ei todista mitään, sanoi vanha majuori, --

eihän teistä ole kukaan ollut läsnä noissa kummallisissa tapauksissa,

joilla te vahvistatte mielipiteitänne.

-- Tietysti, ei kukaan, sanoivat monet, mutta me olemme kuulleet

luotettavilta ihmisiltä...

-- Mitä joutavia! sanoi muudan: -- missä ne luotettavat ihmiset

ovat, jotka ovat nähneet luettelon, missä meidän kuolemamme hetki on

määrätty?... Ja jos tosiaan edeltämääräystä eli predestinationia on,

niin mitäs varten sitten meille on annettu tahto, järki? Miksi meidän

pitää tehdä tili teoistamme?

Silloin eräs upsieri, joka istui huoneen nurkassa, nousi seisoalle ja,

lähestyen verkalleen pöytää, heitti kaikkiin rauhallisen ja juhlallisen

katseen. Hän oli syntyänsä Serbialainen, niinkuin hänen nimestään näkyi.

Luutnantti Wuulitshin ulkonäkö vastasi täydellisesti hänen

luonteesensa. Pitkä vartalo, tumman veriset kasvot, mustat hiukset,

mustat, terävät silmät, iso, vaan säännöllinen nenä -- hänen kansansa

ominaisuus -- surullinen ja kylmä hymy, joka alituisesti harhaeli

hänen huulillaan -- tämä kaikki ikäänkuin yhdistyi antamaan hänelle

erinomaisen olennon muodon, joka ei voi tasata ajatuksiaan ja

tunteitaan salliman hänelle antamain toveriensa kanssa.

Hän oli urhoollinen, väitteli harvoin, mutta pätevästi, eikä uskonut

kenellekään sydämensä- ja koti-salaisuuksiaan. Viiniä hän ei juonut

melkein ensinkään. Nuoria kasakka-tyttöjä -- joiden viehkeyttä

on vaikea käsittää, ell'ei ole heitä nähnyt: -- hän ei koskaan

armastellut. Puhuttiinpa sentään, ett'ei everstin rouva ollut aivan

välinpitämätön hänen kuvailevista silmistään; mutta siin' ei ollut

naurun paikka, jos siitä vain Wuulitshille mainittiin.

Oli ainoastaan yksi kiihko, jota hän ei salannut -- kiihko

kortinlyöntiin. Viheriäisen pöydän ääressä hän unhotti kaikki,

ja tavallisesti hän hävitti; mutta alituiset onnettomuudet vain

kiihdyttivät hänen itsepäisyyttään. Kerrottiin, että hän kerran

sotaretkellä oli yöllä heitellyt pankkia päänalaisella; silloin oli

onni häntä kauheasti kannattanut. Yht'äkkiä kuului laukauksia, lyötiin

hätärumputusta, kaikki hyppäsivät pystyyn ja tarttumaan aseisin. "Pane

_va_-pankki!" [s.o. onnenkaupan-peleissä koko rahapanoksen, joka on

pöydällä, peliin jättäminen. Va la banque!] huusi Wuulitsh, nousematta

ylös, eräälle mitä kiihkeimpiä punkteerajoita. -- Seitonen seisoo!

vastasi hän, juostessaan pois. Huolimatta yleisestä häiriöstä, jakoi

Wuulitsh pankkipidoksen; kortti tulikin.

Kun hän ilmestyi riviin, niin siellä jo parasta kättä aika lailla

ampua paukutettiin. Wuulitsh ei huolinut kuulista eikä Tshetshentsien

kalvoista, vaan haki tuon onnellisen punkteeraajan.

-- Seitonen tuli! huusi hän nähtyään hänet vihdoin tarkk'ampujien

rivissä, jotka alkoivat ahdistaa vihollista ulos metsästä, ja,

mentyään lähemmäksi, otti hän kukkaronsa ja lompakkonsa ja antoi

ne onnelliselle, huolimatta hänen vastustelemisestaan maksun

sopimattomuudesta. Täytettyään tämän vastenmielisen velvollisuuden,

syöksi hän eteenpäin, viehätti jälkeensä sotamiehet ja aina tappelun

loppuun asti mitä kylmäverisimmästi ampueli Tshetshentsien kanssa.

Kun luutnantti Wuulitsh astui pöydän ääreen, niin kaikki vaikenivat,

odottaen häneltä jotakin omituista esiytymistä.

-- Hyvät herrat! sanoi hän (hänen äänensä oli levollinen, vaikka

tavallista matalampi): -- hyvät herrat, mitä turhista kiistoista? Te

tahdotte todisteita? Minä esittelen teille koettelemaan minun kanssani,

voiko ihminen omavaltaisesti säätää elämästään, vai onko jokaiselle

edeltäkäsin määrätty surman hetki... Kuka haluaa?

-- En minä, enkä minä! kaikui joka taholta. -- Kummallinen mies!

kaikkiahan päähänsä pistääkin!...

-- Esittelen vedon, sanoin minä piloillani.

-- Mistä?

-- Minä sanon, ett'ei ole edeltämääräystä, sanoin minä, karistaen

pöydälle pari kymmenkuntaa kultarahoja -- kaikki, mitä minulla oli

taskussani.

-- Lyödään, vastasi Wuulitsh kumealla äänellä. -- Majuori, te olette

tuomarina: kas tässä viisitoista kultarahaa; loput viisi te olette

minulle velkaa ja te teette minulle ystävyyden lisäämällä ne tähän.

-- Hyvä, sanoi majuori; vaan minä, todella, en ymmärrä, mitä asia

koskee, ja kuinka ratkaisette riidan?...

Wuulitsh meni ääneti majuorin makuuhuoneesen; me seurasimme häntä.

Hän astui seinän luo, jolla riippui aseita, ja otti umpimähkään yhden

erikokoisten pistuolien joukosta. Me emme häntä vielä ymmärtäneet;

mutta kun hän jännitti kauan ja karisti ruutia sankille, niin moni

ehdottomasti huudahti ja tarttui häneen kädestä.

-- Mitä sinä teet? Kuule, se on mielettömyyttä! huusivat hänelle.

-- Hyvät herrat! sanoi hän harvaan, irroittaen kätensä, kuka tahtoo

maksaa minusta kaksikymmentä kultarahaa?

Kaikki olivat vaiti ja syrjäytyivät.

Wuulitsh meni toiseen huoneesen ja istahti pöydän ääreen; kaikki

seurasimme hänen jäljessään. Hän viittasi meille, että kävisimme

istumaan piiriin. Ääneti tottelimme me häntä; ja silloin sai hän

meistä jonkinmoisen salaisen vallan. Minä katsoin häntä terävästi

silmiin, mutta hän vastasi levollisella ja liikkumattomalla katseella

koettelevaa silmäystäni, ja hänen vaaleat huulensa hymyilivät; vaan,

huolimatta hänen kylmäverisyydestään, näkyi, mielestäni, kuoleman

sinetti hänen kalpeilla kasvoillaan. Minä olen huomannut -- ja monet

vanhat sotilaat ovat huomaustani vahvistaneet -- että usein sen ihmisen

kasvoilla, jonka täytyy kuolla muutamain tuntien perästä, on joku

kummallinen välttämättömän kohtalon leima, niin että tottuneen silmän

on vaikea erehtyä.

-- Te kuolette tänään! sanoin minä hänelle. Hän kääntyi pikaisesti

minuun päin, vaan vastasi harvaan ja rauhallisesti:

-- Ehkä kuolen, ehkäpä en... Sitten kääntyi hän majuoriin päin ja

kysyi, oliko pistuoli ladattu? Majuori hämmennyksissään ei muistanut

varmaan.

-- Olehan jo tuossa, Wuulitsh! huusi joku. Varmaankin se on ladattu,

sillä se riippui lähellä päänalusta; mikä himo sitten suottailemaan!...

-- Tuhmaa pilaa! puuttui siihen toimen.

-- Weikkaan viisikymmentä ruplaa viittä vastaan, ett'ei pistuoli ole

ladattu! huusi kolmas.

Lyötiin uusi veto.

Minua kyllästyttivät niin pitkät menot. -- Kuulkaa, sanoin minä, joko

ampukaa tahi ripustakaa pistuoli entiselle paikalleen, ja menkäämme

levolle.

-- Tietysti, huusivat monet: -- menkäämme maata.

-- Hyvät herrat! pyydän teitä seisomaan paikoillanne! sanoi Wuulitsh

pannen pistuolin suun otsaansa vasten.

Kaikki ikäänkuin kivettyivät. -- Herra Petshoorin, lisäsi hän, ottakaa

ja heittäkää kortti ylös.

Minä otin pöydältä, muistan sen nytkin, hertta ässän ja heitin ylös.

Huokuminen lakkasi kaikilta. Kaikkien silmät, kuvaten pelkoa ja jotakin

epämääräistä uteliaisuutta, lensivät pistuolista tuhoisaan korttiin,

joka, kiepotellen ilmassa, verkalleen laskeutui alas; samassa, kuin se

koski pöytään, laukasi Wuulitsh hanan... raksahus!

Jumalan kiitos! huusivat useat; se ei ole ladattu...

-- Katsotaanhan sentään, sanoi Wuulitsh. Hän jännitti jälleen hanan,

tähtäsi lakkiin, joka riippui ikkunan yläpuolella; laukaus pamahti --

savu täytti huoneen; kun se oli hajonnut, otettiin lakki alas: se oli

keskeltä läväisty ja luoti syvällä seinässä.

Vähään aikaan ei kukaan voinut sanoa sanaakaan. Wuulitsh pani hyvin

rauhallisesti kukkaroonsa kultarahani.

Ruvettiin siitä miettimään, miksi ei pistuoli lauennut ensi kerralla.

Mikä väitti, että sankki luultavasti oli tukossa, mikä kuiskasi, että

ruuti ensin oli kostea ja että Wuulitsh sitten karisti uutta; mutta

minä vakuutin, että jälkimäinen oletus oli väärä, sillä minä koko

ajalla en heittänyt silmiäni pistuolista.

-- Te olette onnellinen pelissä! sanoin minä Wuulitshille...

-- Ensi kerran elämässäni, sanoi hän, itsetyytyväisesti hymyillen. --

Tämä on parempi pankkia ja shtossia.

-- Sen sijaan hiukan vaarallisempaa.

-- Entä nyt? Joko alatte uskoa edeltämääräystä?

-- Uskon; vaan en ymmärrä sittenkään, miksi minusta näytti, että te

välttämättä kuolette tänään...

Tuo mies, joka vast'ikään aivan tyynellä mielellä oli tähdännyt

otsaansa, säpsähti silloin äkkiä ja hämmentyi.

-- Jopa tätä riittääkin! sanoi hän nousten ylös. Vetomme loppui ja

teidän huomautuksenne eivät minusta näytä nyt olevan paikallaan...

Hän otti lakkinsa ja läksi pois. Se näytti minusta kummalliselta --

eikä syyttä.

Kohta lähtivät kaikki kotihinsa, mikä mitenkin juttuen Wuulitshin

oikuista ja, luultavasti, yksimielisesti kutsuen minua itsekkääksi,

sillä minä olin lyönyt vedon miehen kanssa, joka tahtoi ampua itsensä;

niinkuin hän ei ilman minutta olisi löytänyt sopivaa tilaisuutta...

Minä palasin kotia tyhjiä kujia myöten. Täytenä ja punaisena, kuin

tulipalon heijastus, alkoi kuu näyttäytyä erikorkuisten talojen takaa.

Tähdet loistivat rauhallisina tumman sinisellä taivaan la'ella, ja

minusta näytti naurattavalta, muistellessani, että muinoin löytyi

sangen viisaita ihmisiä, jotka luulivat noiden taivaan kappalten

ottavan osaa meidän mitättömiin riitoihimme maakaistaleesta tahi

jostakin keksitystä oikeudesta. Ja kuinkas kävi? Nuo lamput, jotka,

heidän mielestään, olivat sytytetyt ainoastaan heidän taistelujansa

ja riemujansa valaisemaan, palavat entisellä loistollaan, vaan

niiden halut ja toivomukset ovat yhdessä heidän kanssaan kauan

sitten sammuneet, kuin tuli, jonka huoleton matkustavainen on metsän

rinteesen virittänyt! Vaan minkä tahdon voiman antoi sentään heille se

vakuutus, että koko taivas lukemattomine asujamineen katselee heitä,

mykällä kyllä, vaan toki muuttumattomalla osanottavaisuudella!...

Mutta me, heidän kurjat jälkeisensä, jotka kuljeskelemme maan päällä

ilman vakuutusta ja uljuutta, ilman huvitusta ja pelkoa, paitsi sitä

ehdotonta kammoa, joka kouristaa sydäntä ajatellessa välttämätöntä

loppua, me emme kykene enään suuriin uhrauksiin ihmiskunnan

edistyksen, emmekä edes oman onnemmekaan eteen, sillä me tunnemme sen

mahdottomuuden, ja, niinkuin esi-isämme heittäytyivät hairahduksesta

toiseen, niin mekin, välinpitämättöminä, astumme epäilyksestä

epäilykseen, omaamatta, niinkuin he, mitäkään toivetta tai edes sitä

epämääräistä, vaikka voimallista nautintoakaan, jonka sielu kohtaa

jokaisessa taistelussa ihmisten tai salliman kanssa...

Ja paljo muita sellaisia mietteitä kulki mielessäni; minä en niitä

pidättänyt, sillä en rakasta pysähtyä mihinkään abstraktilliseen

ajatukseen, ja mitäpä siitä lähteekään?... Ensi nuoruudessani minä olin

haaveksija; minä rakastin vuorotellen milloin synkkiä, milloin iloisia

kuvia, joita levoton ja ahnas kuvitus minulle piirusteli. Vaan mitä

siitä minulle on jäänyt? -- väsymys vain, niinkuin yöllisen taistelun

jälkeen painajaisen kanssa, ja sekava muisto täynnä sääliä. Tuohon

turhaan taisteluun ammensin minä sieluni innon ja tahtoni lujuuden,

jotka ovat varsinaiselle elämälle välttämättömiä. Minä astuin tähän

elämään elettyäni sen jo ajatuksissani, ja minun kävi ikäväksi ja

inhottavaksi, niinkuin sen, joka lukee huonon mukailun hänelle jo kauan

sitten tutusta kirjasta.

Tämän illan tapahtuma teki minuun jotenkin syvän vaikutuksen ja

kiihdytti hermojani. En tiedä varmaan, uskonko nyt edeltämääräystä

vai enkö, vaan sinä iltana vahvasti uskoin. Todistus oli sattuva, ja,

huolimatta siitä, että nauroin esi-isillemme ja heidän avuliaalle

tähtitieteellensä, jouduin tahtomattani heidän raitiollensa; vaan minä

seisatuin ajallani tällä vaarallisella tiellä ja, pitäen sääntönä olla

mitäkään suoraan kumoamatta ja mihinkään sokeasti luottamatta, heitin

metafysiikan syrjään ja aloin katsella jalkojeni eteen. Sellainen

varovaisuus oli aivan paikallaan, sillä minä olin vähällä langeta,

tölmäistyäni jotakin paksua ja pehmoista, vaan nähtävästi elotonta

vastaan. Minä kumarruin -- kuu paistoi jo suoraan tielle -- ja mitäs

näen? edessäni makasi sika, joka oli miekalla kahtia halaistu... Tuskin

ennätin minä sitä katsastaa, kun kuulin askelten kapsetta, ja kaksi

kasakkaa juoksi kujasta. Toinen tuli luokseni ja kysyi, olinko nähnyt

juopunutta kasakkaa, joka ajoi takaa sikaa. Minä ilmoitin, ett'en

ollut kasakkaa nähnyt, vaan osoitin hänen raivoisan urhoollisuutensa

onnetonta uhria.

-- Koko ryökäle! sanoi toinen kasakka, annas kun vain päihtyy

ohrajuomasta, niin jo ottaa ja murentaa, mitä vain tielle sattuu.

Lähtekäämme, Jeremeejitsh, etsimään häntä; sitoa hänet pitää, muutoin...

He menivät pois ja minä jatkoin matkaani suuremmalla varovaisuudella,

ja pääsin vihdoin onnellisesti asuntooni.

Minä asuin vanhan alaupsierin luona, jota rakastin hänen hyvän

luonteensa, ja erittäinkin hänen sievän tyttärensä Nastjan vuoksi.

Nastja, turkki korvissa, odotti minua, tavallisuuden mukaan,

veräjällä; kuu valaisi hänen suloiset huulensa, jotka olivat käyneet

sinisiksi yöllisestä pakkasesta. Nähtyään minut, hän hymähti, vaan

minulla ei ollut aikaa häntä varten. "Hyvästi, Nastja!" sanoin minä

ohikulkiessani. Hän oli vastata minulle jotakin, mutta huo'ahti

ainoastaan.

Minä lukitsin jälkeeni huoneen oven, sytytin kynttilän ja kävin

vuoteelle, mutta tällä erää antoi uni odottaa itseään tavallista

kauemman. Itä jo alkoi vaaleta, kun minä nukuin, vaan, näköään, ei

taivas sallinut minun tänä yönä maata tarpeekseni. Kello neljä aamulla

koputti kaksi nyrkkiä ikkunaani. Minä hyppäsin ylös. "Mitä se on?"...

"Nouse ja pane päällesi!" huusi minulle muutamat äänet. Minä hätäkättä

pukeuduin ja menin ulos. "Tiedätkö, mitä on tapahtunut?" sanoi minulle

yhteen ääneen kolme upsieria, jotka olivat tulleet minua noutamaan; he

olivat kalpeat, kuin kuolema.

-- Mitä?

-- Wuulitsh on tapettu.

Minä ällämästyin.

-- Tapettu juuri! jatkoivat he. -- Joutukaa!

-- Minnekä niin?

-- Tiellä kuulet.

Ja me läksimme. He kertoivat minulle kaikki, mitä oli tapahtunut, ja

liittivät jos joitakin huomautuksia kummallisesta edeltämääräyksestä,

joka oli pelastanut hänet välttämättömästä kuolemasta puolen tuntia

ennen surmaansa. Wuulitsh oli kulkenut yksin pimeätä katua, häntä kohti

oli karannut juopunut kasakka, joka oli si'an kuoliaksi silpunnut,

ja olisi ehkä mennyt sivuitse, huomaamatta häntä ell'ei Wuulitsh

yht'äkkiä olisi seisattunut ja sanonut: "ketä sinä etsit, veli

kulta?" -- "Sinua!" vastasi kasakka, iski häntä miekalla ja viilsi

hänet olkapäästä melkein sydämeen asti kahtia... Molemmat kasakat,

jotka olivat tulleet minua vastaan ja ajoivat murhaajaa takaa, olivat

saapuneet paikalle, nostaneet ylös haavoitetun, vaan hän oli jo

viimeisensä hengen vedossa ja sanoi ainoastaan: "hän on oikeassa!"

-- Minä yksin käsitin näiden, sanojen himmeän merkityksen, sillä ne

tarkoittivat minua; minä olin tahtomattani ennustanut poloiselle hänen

kohtalonsa; vaistini ei minua pettänyt; minä ihan kuin luin hänen

muuttuneista kasvoistansa läheisen lopun sinetin.

Murhaaja oli salpautunut autioon mökkiin kylän perällä. Me menimme

sinne. Joukko naisia juoksi itkien samanne päin; siellä täällä hyppäsi

myöhästynyt kasakka kadulle, kiiruussa kiinnittäen tikariaan vyöhön, ja

juosta ennätti edellemme. Häiriö oli kauhea.

Saavuimme tuosta vihdoin mekin perille ja näimme mökin ympärillä, jonka

ikkunat ja luukut olivat sisältäpäin suljetut, seisovan väkeä. Upsierit

ja kasakat puhelivat kiivaasti keskenään; naiset itkeä ulisivat,

valitellen, voivotellen. Heidän joukostansa pisti silmiini erään ämmän

omituiset kasvot jotka kuvasivat mieletöntä epätoivoa. Hän istui

paksulla pölkyllä, kyynärpäät polvilla, kannattaen käsillä päätään. Se

oli murhaajan äiti. Hänen huulensa liikkuivat ajoittain... lienevätkö

soputtaneet rukousta vai kirousta?

Sillä välin oli johonkin päin päätettävä ja rikollinen kiinni otettava.

Minä menin ikkunalle ja katsoin luukun ra'osta sisään. Vaaleana makasi

hän lattialla, pistuoli oikeassa kädessä, veristynyt miekka vieressä.

Hänen kuvailevat silmänsä kamalasti pyöriä muljottelevat; aika ajoin

hän värähteli ja tarttui päähänsä ikäänkuin himmeästi muistutellen

eilistä. Suurta päättäväisyyttä minä en nähnyt hänen levottomassa

katseessaan ja minä sanoin majuorille, että suotta hän ei käske

murtamaan ovea ja anna kasakkojen rynnätä sisään, sillä parempi oli

tehdä se silloin, kuin sitten, kuin hän on kokonaan tointunut.

Silloin astui vanha jesauli (kasakka-katteini) ovelle ja mainitsi häntä

nimeltä; hän vastasi.

-- Synninhän sinä teit, Jefiimitsh veliseni, sanoi jesauli; -- niin

mitäs tuossa enään muuta, antaudu pois!

-- En antaudu! vastasi kasakka.

-- Pelkäähän tok' Jumalaa! ethän sinä ole mikään hiiden Tshetshentsi,

vaan rehellinen kristitty. Niin, kun kerran synti sinut vietteli,

minkäs sille saat: salliman kynsistä ei pääse mihinkään.

-- Enkä antaudu! huusi kasakka vihaisesti, ja kuului, kuinka hana

naksahteli hänen sitä jännittäessään.

-- Mummu, hoi! sanoi jesauli ämmälle: -- puhuttelepa poikaasi, ehkä

sinua tottelee... Tämähän on vain Jumalan vihoittamista, ja herratkin

tuossa jo kaksi tuntia ovat odottaneet.

Ämmä katsoi häneen terävästi ja pudisti päätään.

-- Wasili Petroovitsh, sanoi jesauli, astuen majuorin luo: -- ei hän

antaudu -- minä hänet tunnen; jos taas oven murtaa, niin monta miestä

hän hengeltä ottaa. Ettekö ennen käske ampumaan hänet? luukussa on

leveä rako.

Samassa pälkähti päähäni kummallinen ajatus. Samoin kuin Wuulitshille,

juohtui mieleeni koettaa sallimaa.

-- Vartokaa, sanoin minä majuorille: -- minä otan hänet kiinni elävänä.

Käskettyäni jesaulin puhelemaan hänen kanssaan ja asetettuani ovelle

kolme kasakkaa, joiden piti olla valmiit sitä murtamaan ja, merkin

annettua, tulemaan avukseni, kiersin minä mökin ympäri ja menin

kohtaloani määräävän ikkunan luo; sydämeni sykki kovasti.

-- Vai, sinä kirottu! huusi jesauli: -- mitä sinä meistä ilveilet,

luuletko ehkä, ett'ei sinua voiteta? -- Hän alkoi kolkuttaa oveen,

minkä jaksoi; tirkistäen ra'osta, seurasin minä kasakan liikkeitä, joka

ei odottanut hyökkäystä siltä taholta, -- tempasin yht'äkkiä luukun

ja syöksin suinpäin ikkunasta sisään. Laukaus kaikui aivan korvani

juuressa, luoti repäisi olkaimen; mutta savu, joka täytti mökin, esti

vastustajaani löytämästä miekkaa, joka oli hänen vieressään. Minä

tartuin hänen käsiinsä; kasakat syöksähtivät sisään ja, vähän ajan

kuluttaa, oli rikollinen jo sidottuna ja vartioittuna viety pois. Väki

hajosi, ja upsierit onnittelivat minua -- kylläpä jostakin.

Kuinkas ei tuommoisesta sitten voisi ruveta sallimaan uskojaksi? Mutta

kukas sen varmaan tietää, löytyykö joku vakuutus vai eikö?... Ja

hyvin useinkin me pidämme vakuutuksena tunteiden petosta tai järjen

erehdystä!!... Minä rakastan epäillä kaikkia; sellainen mielenlaatu ei

kuitenkaan haittaa luonteen päättäväisyyttä; päin vastoin, mitä minuun

tulee, käyn minä aina rohkeammin eteenpäin, kun en tiedä, mitä edestä

löytyy. Eihän kuolemaa pahempaa koskaan tapahdu -- eikä kuolemalta

niin mihinkään pääse.

Palattuani linnoitukseen, kerroin Maksim Maksiimitshille kaikki, mitä

minun kanssani oli tapahtunut ja mille olin ollut vieraana miehenä,

sekä halusin tietää hänen mielipiteensä edeltämääräyksestä. Alussa hän

ei ymmärtänyt tätä sanaa, mutta minä sen hänelle selitin, niin hyvin

kuin voin, ja, silloin hän sanoi, pudistaen tarkoittavasti päätään:

-- Kyllä, niinpä vainkin! Sepä se on temppu, joss' on monta mutkaa.

Muutoinhan nämä aasialaiset hanat kyllä usein raksahtelevat, jos ovat

huonosti voidellut, tahi ell'ei niitä hyvin paina sormella. Totta on,

ett'en minäkään rakasta tsherkessiläisiä uurrepyssyjä, ne kun eivät ole

meikäläiselle oikein sopivia: perä on niin lyhyt, että nenähän siinä

paikalla palaa... Mutta miekathan heillä on semmoiset -- että pois

tieltä vain!

Sitten lisäsi hän, hiukan ajateltuaan:

-- Säälihän on raukkaa... Mutta pirukos hänet riivasi yöllä päihtyneen

kanssa puhumaan! Muutoinpa se jo taisi niin olla syntymästään

sallittu!...

Enempää minä en voinut urkkia häneltä; hän ylipäänsä ei rakasta

metafyysillisiä väittelyjä.