Eilen saapui tänne silmänkääntäjä Apfelbaum. Ravintolan oville on
ilmestynyt pitkä ohjelma, joka tietää antaa arvoisimmalle yleisölle,
että yllämainittu ihmeellinen silmänkääntäjä, akrobaatti, keemikko
ja optikko, saapi kunnian antaa loistavan näytännön tänäpäivänä
kello kahdeksan illalla, aateliskokouksen salissa (toisin sanoen --
ravintolassa); piletti maksaa kaksi ja puoli ruplaa.
Kaikki ovat hankkeissa menemään katsomaan tuota ihmeellistä
silmänkääntäjää; myöskin ruhtinatar Liigovskaja on ostanut piletin,
vaikka hänen tyttärensä onkin sairaana.
Tänään kuljin päivällisen jälkeen Veeran ikkunoiden alatse; hän istui
yksinään balkongilla; jalkojeni eteen putosi kirjelippu:
"Yhdeksättä käydessä tänä iltana tule minun luokseni ison oven
kautta; mieheni lähti Pjätigorskiin, ja palajaa vasta huomenn'aamuna.
Palvelusväkeäni illalla ei ole kotona; minä olen jakanut heille
kaikille pilettejä, samoin ruhtinattarenkin palvelijoille. -- Minä
odotan sinua; tule kaikella mokomin."
"Kas niin!" ajattelin minä, "kävipä vihdoin kuitenkin minun mieltäni
myöten."
Kello kahdeksan menin silmänkääntäjää katsomaan. Ennen yhdeksää
oli yleisö koossa; ja näytäntö alkoi. Takariveissä näin Veeran ja
ruhtinattaren palvelusväen; he olivat siellä joka ainoa sorkka.
Grushnitski, lornjetti nenällä, istui ensimäisessä rivissä.
Silmänkääntäjä kääntyi hänen puoleensa joka kerta, kuin hän tarvitsi
nenäliinaa, kelloa, sormusta, j.n.e.
Viime aikoina ei Grushnitski ole enään minua tervehtinyt, ja tänään hän
katsoi minuun pari kertaa jotenkin röyhkeästi. Mutta kyllä hän kaikki
vielä muistaa, kunhan päästään tiliä tekemään.
Ennen kymmentä minä nousin ja lähdin pois.
Ulkona oli pimeä kuin pussissa. Raskaat, kylmät hattarat lepäsivät
läheisten vuorten huipuilla; ainoastaan silloin tällöin suhahteli
kuoleva tuuli ravintolaa ympäröivien poppelien latvoissa. Sen
ikkunoiden luona parveili kansaa... Minä laskeuduin alas mäeltä, ja,
portille tultuani, riennätin askeliani. Yht'äkkiä näytti minusta, kuin
joku olisi kulkenut jäljessäni. Minä seisatuin ja katselin ympärilleni,
vaan pimeässä en voinut eroittaa mitään. Varovaisuudeksi minä kuitenkin
kiersin talon, ikäänkuin olisin kävelyllä. Kulkiessani neiti Mary'n
ikkunoiden ohitse, kuulin jälleen takanani askelia; viittaan kääritty
mies juoksi minun sivuitseni. Se seikka hämmästytti minua, vaan minä
kuitenkin hiivin ovelle ja kiiruusti juoksin pimeitä portaita ylös. Ovi
aukeni, ja pieni kätönen tarttui käteeni...
-- Eikö sinua kukaan nähnyt? kuiskasi Veera kyykistyen rintaani vasten.
-- Ei kukaan.
-- Uskotko nyt, että minä sinua rakastan? Oi! kuinka kauan minä emmin
ja kauan kärsin... vaan sinä teet kanssani, mitä tahdot.
Hänen sydämensä sykki kovasti, kätensä olivat kylmät, kuin jää. Sitten
seurasi mustasukkaisuuden toruja ja valituksia. Hän vaati minua
tunnustamaan itselleen kaikki ja sanoi nöyrästi kärsivänsä muutokseni,
sillä hän toivoi minulle ainoastaan onnea. Minä en tätä täydellisesti
uskonut, mutta rauhoitin häntä valoilla, lupauksilla y.m.
-- Siis sinä et nai Mary'ä? etkä rakasta häntä?... Mutta hän luulee...
tiedätkö, hän, polonen, on sinuun silmittömästi rakastunut!...
* * * * *
Kahden aikaan yöllä avasin minä ikkunan, ja, sidottuani yhteen
kaksi shaalia, laskeuduin alabalkongille, pitäen kiinni patsaasta.
Neidin luona paloi valkea. Mikä minut lienee vienyt tälle ikkunalle!
Uudin ei ollut kokonaan suljettu, ja minä saatoin heittää uteliaan
katseen huoneen sisustaan. Mary istui vuoteellaan, kädet ristissä
polvilla; hänen tuuheat hiuksensa olivat kootut nipuilla reunustettuun
yönättyyn; suuri tulipunanen huivi peitti hänen valkoiset olkapäänsä ja
pienonen jalka piileili kirjavissa persialaisissa kotuissa. Hän istui
hievahtamattomana, pää rinnalla; pöydällä hänen edessään oli avattu
kirja, johon hänen silmänsä, täynnä, selittämätöntä surua, näkyivät
tuijottavan, ja sadannen kerran lukevan samaa sivua, ajatusten ollessa
kaukana poissa...
Silloin liikahti jotakin pensaan takana. Minä hyppäsin balkongilta alas
nurmelle. Näkymätön käsi tarttui hartioihini.
-- "Ähäs!" sanoi karkea ääni: -- "jouduitpas kiinni!... käypäs vielä
yökengässä nuorten ruhtinattarien luona!"
Pidä kiinni lujasti! huusi toinen, hypäten esiin nurkan takaa.
Ne olivat Grushnitski ja rakuuna-katteini.
Minä sivalsin jälkimäistä nyrkillä päähän, heitin hänet kumoon
ja juoksin pensaiden väliin piiloon. Minä tunsin kaikki käytävät
puutarhassa, joka kalttoi meidän taloihin päin.
-- Ottakaa kiinni varkaat!... huusivat he; kuului pyssyn paukaus, ja
suitseva tulppa putosi melkein jalkojeni viereen.
Tuokiossa olin minä jo huoneessani, riisuin ja panin maata. Tuskin oli
palvelijani ennättänyt panna oven lukkoon, kun Grushnitski ja katteini
alkoivat kolkuttaa.
-- Petshoorin! makaatteko? oletteko siellä?... huusi katteini.
-- Makaan, vastasin minä vihaisesti.
-- Nouskaa ylös! -- varkaita... Tsherkessejä...
-- Minussa on nuha, vastasin minä, pelkään vilustuvani.
He menivät pois. Suotta minä heille vastasin, olisivathan ainakin
tunnin ajan vielä minua hakeneet puutarhasta. Sillä välin syntyi kauhea
häiriö. Linnoituksesta kiidättivät kasakat, kaikki joutui liikkeelle ja
ruvettiin etsimään Tsherkessejä joka ainoasta pensaasta. Tietysti ei
löydetty mitään. Mutta moni jäi, luultavasti, siihen varmaan uskoon,
että jos linnue olisi näyttänyt enemmän uljuutta ja nopeutta, niin
ainakin pari kymmentä rosvoa olisi jäänyt paikalleen.