Tämän päivän ilta oli runsas tapahtumista. Kolmen virstan tienoilla
Kislovodskista, rotkossa, missä Podkuumokki juoksee, on kallio nimeltä
Kaljtsoo (sormus); se on luonnon tekemä portti, joka kohoaa korkealla
mäellä, ja mailleen menevä aurinko heittää sen lävitse maailmalle
viimeisen, hehkuvan katseensa. Monilukuinen ratsastusseura lähti sinne
kivi-ikkunasta auringon laskua katsomaan. Mutta, totta puhuen, ei
yksikään heistä ajatellut aurinkoa. Minä ajoin neiti Mary'n rinnalla;
kotiin palatessamme oli kaalamosta kuljettava Podkuumokin poikki.
Matalimmatkin vuorivirrat ovat vaarallisia etenkin siitä syystä, että
niiden uoma on varsinainen kaleidoskooppi; joka päivä se muuttuu
aaltojen tulvailemisesta: missä eilen oli kivi, siinä tänään on hauta.
Minä otin neidin hevosta kiinni suitsista ja talutin sen veteen, joka
ei ollut polvia syvempi; me aloimme hiljaa kulkea viistoon vasten
virtaa. Tunnettu on, että, kulkiessa vuolaiden virtojen poikki, ei pidä
katsoa veteen, sillä heti alkaa päätä pyörryttää. Minä unhotin tästä
ennättää neiti Mary'ä.
Me olimme jo aivan keskellä tuiminta juoksua, kun hän yht'äkkiä
huojahti satulassa. Minä kallistuin hänen puoleensa ja kiersin
kädelläni hänen nuortean vartalonsa.
-- Katsokaa ylöspäin! kuiskasin minä hänelle; ei se ole mitään, älkää
vain pelätkö; minä olen kanssanne.
Hänen tuli parempi; hän tahtoi vapautua kädestäni, vaan minä ympäröin
kovemmin hänen hennon, pehmeän vartalonsa; poskeni melkein koski hänen
poskeensa, joka hehkui, kuin tuli.
-- Mitä te teette minulle?...Herra Jumala!...
Minä en ottanut huomatakseni hänen värinäänsä ja hämmekkiään, ja
huuleni koskivat hänen helliin poskihinsa; me ajoimme takanapäin, eikä
kukaan meitä nähnyt. Kun me nousimme rannalle, niin kaikki laskivat
juoksuun. Neiti pidätti hevostaan; minä jäin hänen viereensä; näkyi,
että vaiti-oloni häntä rasitti, vaan minä vannoin olevani sanaakaan
sanomatta -- uteliaisuudesta, sillä minun teki mieleni nähdä, kuinka
hän selvittäy tästä vaikeasta tilasta.
-- Joko te minua halveksitte, tahi kovin rakastatte, sanoi hän minulle
vihdoin äänellä, jossa löytyi kyyneliä. -- Kentiesi, tahdotte te
nauraa minulle, kiihdyttää sieluani, ja sitten heittää... Se olisi
niin katalaa, niin halpaa, että yksin oletuskin... Oi, ei! eikö
niin, lisäsi hän hellällä, luottavalla äänellä, eihän minussa ole
näitäkään sellaista, joka poistaa minusta arvossa-pidon? Teidän julkea
käytöksenne... minun täytyy, minun täytyy se teille antaa anteeksi,
sillä minä sallin... Vastatkaa, puhukaahan, minä tahdon kuulla teidän
äänenne!...
Viimeisissä sanoissa oli semmoista naisellista kärsimättömyyttä, että
minä ehdottomasti hymyilin; kovaksi onneksi alkoi hämärtää... Minä en
vastannut mitään.
-- Te olette vaiti? jatkoi hän. Kentiesi, tahdotte te, että minä ensin
teille sanoisin teitä rakastavani...
Minä olin ääneti.
-- Tahdotteko sitä? pitkitti hän, nopeasti kääntyen minuun päin...
Hänen katseensa ja äänensä vakavuudessa oli jotakin pelottavaa...
-- Mitä varten? vastasin minä, nyykäyttäen hartioitani.
Hän iski hevostaan vitsalla ja laski menemään täyttä karkua kapeata,
vaarallista tietä myöten; se tapahtui niin pian, että minä hänet
tuskin saavutin, ja vasta silloin kuin hän yhdistyi muuhun seuraan.
Kotiin asti hän puheli ja naureskeli yhtä mittaa. Hänen liikkeissään
oli jotakin kuumeen tapaista; minuun hän ei kertaakaan katsahtanut.
Kaikki huomasivat tätä tavatonta iloa, ja ruhtinatar sisällisesti
riemuitsi, katsellessansa tytärtään, mutta tyttärelläpä olikin suoraan
hermosetki. Hän tulee viettämään unettoman yön ja itkemään. Tämä ajatus
tuottaa minulle äärettömän nautinnon. Hetkiä löytyy, jolloin minä
käsitän Wampyyrien... ja minut vielä pidetään kunnon poikana; pyrinpä
kantamaankin tätä nimeä!
Astuttuaan hevostensa selästä, menivät naiset ruhtinattaren luo;
minä olin levottomalla mielellä ja ratsastin sentähden vuorille
haihduttamaan ajatuksia, jotka myllersivät päässäni. Kasteinen ilta
huokui hurmaavaa viileyttä, ja kuu nousi mustien huippujen takaa.
Kengättömän hevoseni askelet kaikuivat kumeasti rotkon hiljaisuudessa;
putouksen luona juotin minä ratsuani, ahnaasti vedin sisääni pari
kertaa etelä-yön raitista ilmaa ja lähdin kotimatkalle. Minä ajoin
etukaupungin kautta. Valkeat alkoivat sammua ikkunoista; vartijat
linnoituksen vallilla ja kasakat ympärillä olevassa etuvartijastossa
vastaelivat pitkään toinen toisilleen...
Eräästä etukaupungin talosta, joka oli rakennettu rotkon partaalle,
näkyi erinomainen valaistus, ja aika ajoin kuului sieltä sekavaa
puhetta ja huutoa, joka ilmaisi sotilasjuominkia. Minä astuin hevosen
selästä ja hiivin ikkunan luo; luukun ra'osta saatoin nähdä juomaveikot
ja kuulla heidän sanansa. Puhe oli minusta.
Rakuuna-katteini löi, viinapäissään, nyrkkiä pöytään vaatien huomiota.
-- Hyvät herrat! sanoi hän, tämä ei kelpaa mihinkään. Petshoorin on
kuritettava! Nuo pietarilaiset keltanokat aina herrastelevat kunnes
heitä nenään näpsäytetään. Hän luulee, ett'ei muut ole ihmisiä nähneet,
kuin hän, sentähden muka, että hän aina käy puhtaissa hansikkaissa ja
kiillotetuissa saappaissa.
-- Ja tuo röyhkeä hymyileminen sitten! Mutta minä olen varma,
kuitenkin, että hän on pelkuri, -- aika pelkuri!
-- Sitä minäkin luulen, sanoi Grushnitski. -- Hän koettaa aina
pilanteolla päästä pälkähästä. Kerran minä pidin hänelle semmoiset
ripitykset, että toinen olisi jo siinä paikassa iskenyt minut
kuoliaksi, mutta Petshoorin se kaikki kääntää leikiksi. Se on tietty,
ett'en minä häntä vaatinut taisteluun, sillä se oli hänen asiansa; enkä
tuota tahtonut yhtyäkään...
-- Grushnitski on hänelle äkeissään siitä, että hän ryösti häneltä
neiti Mary'n suosion, sanoi joku.
-- Jopa nyt jotakin keksitte! Minä kyllä häntä pikkuisen suosittelin,
ja sitten heti lopetin, sillä en tahdo naida häntä, ja räävätä tyttöä
ei kuulu minun sääntöihini.
-- Niin kyllä, minä teitä vakuutan, että hän on suurin jänishousu, se
on Petshoorin, eikä Grushnitski, -- Grushnitski se on taas aika poika,
ja sitä paitsi on hän paras ystäväni! sanoi jälleen rakuunakatteini.
-- Hyvät herrat! eikö tässä kukaan häntä puolusta? Ei kukaan? Sen
parempi! Tahdotteko koettaa hänen urhoollisuuttaan? Tämä on teitä
huvittava...
-- Kyllä, mutta mitenkä?
-- Antakaas olla: Grushnitski on hänelle oikein vihoissaan -- hänen on
siis ensi rooli! Hän iskee kiinni johonkin joutavaan asiaan ja vaatii
Petshoorinin taisteluun... Älkäähän huoliko: siinäpä se juttu onkin...
Vaatii taisteluun: hyvä! Kaikki tämä, -- vaadinta, valmistukset ja
ehdot, käy mitä juhlallisimmasti ja kauheimmasti -- sen minä otan
toimekseni; minä tulen sekundantiksesi, veli raukka! Hyvä! Mutta
nähkääs, missä koukku istuu: pistuoleihin ei panna luotia. Minä sen
hyvin takaan, että Petshoorin aristelee -- kuuden askelen päähän minä
heidät panen, piru vieköön! Suostutteko, hyvät herrat?
-- Mainio keksintö!... Suostumme!... Miksikä ei?... kaikui joka taholta.
-- Entä sinä, Grushnitski?
Vavisten odotin minä hänen vastaustaan; kylmä raivo valtasi minut,
ajatellessani, että ilman tätä sattumusta olisin voinut joutua näiden
tomppelien pilkaksi. Ell'ei Grushnitski olisi suostunut, olisin minä
juossut hänen kaulaansa. Mutta tuokion äänettömyyden perästä nousi
hän paikaltaan, ojensi katteinille kätensä ja sanoi hyvin mahtavasti:
"hyvä, minä suostun!"
Vaikea on kuvata arvoisan kokouksen yleistä riemastusta.
Minä palasin kotia kahdenlaisen tunteen kiihottamana. Ensimäinen oli
murhe. "Miksikä he kaikki minua vihaavat?" arvelin minä. -- "Miksikä?
Olenko minä ketäkään solvaissut? En. Vai kuulunko tosiaan niiden
ihmisten lukuun, joidenka muoto yksistään synnyttää vastenmielisyyttä?"
Ja minä tunsin myrkyllisen häijyyden vähitellen kohoavan sieluuni.
"Varokaa itseänne, herra Grushnitski!" sanoin minä, kävellessäni
edestakaisin huoneessani: "minun kanssani ei siten vehkeillä. Te
vielä maksatte aika lailla siitä, että hyväksyitte tyhmien toverienne
mielipiteen. Minä en ole teidän leikkikalunne!..."
Koko yönä minä en maannut ensinkään. Aamupuolella olin minä keltanen,
kun pomeranssi.
Aamusella tapasin minä neiti Mary'n kaivolla.
-- Oletteko te kipeä? sanoi hän, terävästi katsellen minua.
-- Minä en ole maannut yöllä.
-- Enkä minä... Minä syytin teitä... kentiesi, suotta aikojani? --
Mutta selittäkää, minä voin teille anteeksi antaa kaikki...
-- Kaikkiko?...
-- Kaikki... mutta puhukaa totta...ja pikemmin... Nähkäätte, minä
olen paljon ajatellut, kokien selittää ja vanhurskauttaa teidän
käytöstänne: saattaa olla, että te pelkäätte esteitä minun omaisteni
puolelta... älkää olko millännekään: kun he saavat tietää... (hänen
äänensä alkoi vavista), niin minä heidät tyynnytän. Vai pelkäättekö
omaa asemaanne?... Tietäkää, että minä voin uhrata kaikki sen vuoksi,
jota rakastan... Oi, vastatkaa pikemmin -- armahtakaa... ettehän minua
halveksi, eikö niin?
Hän tarttui minun käteeni.
Edellämme kulkivat ruhtinatar ja Veeran mies, eivätkä nähneet mitään.
Mutta meitä voivat nähdä kävelevät sairaat, jotka ovat uteliaimmat
kielittelijät kaikista uteliaista, ja sentähden minä nopeasti irroitin
käteni hänen innokkaasta puristuksestaan.
-- Minä teille sanon kaiken toden, vastasin minä neidille; minä en ai'o
puolustaida, enkä selittää, mitä olen tehnyt: minä teitä _en_ rakasta.
Hänen huulensa hiukan vaalenivat.
-- Jättäkää minut, sanoi hän tuskin huomattavasti. Minä nyykäytin
hartioitani, käännyin ja menin pois.