Vihdoinpa he tulivat. Minä istuin ikkunan ääressä, kun kuulin heidän
vaunujensa ratinan; sydämeni vavahti... Mitä kummaa tämä on? Lienenkö
vainen rakastunut?... Minulla on niin hullu luonto, että semmoista voi
kyllä minun kanssani tapahtua.
Minä söin heillä päivällistä. Ruhtinatar itse katseli minua hyvin
hellästi, eikä mennyt pois tyttärensä luota. -- Se on paha asia, se!
Sen sijaan on Veera mustasukkainen neiti Marylle minusta -- menestyinpä
pyrinnössäni! Mitäkös ei nainen tee pahoittaakseen kilpailijataan?!
Muistan minä erään, joka rakasti minua sen tähden, että minä rakastin
toista. Ei löydy mitäkään eriskummallisempaa kuin naisen ymmärrys;
naisia on vaikea vakuuttaa jostakin; he ovat siihen saatavat, että itse
itseään vakuuttavat. Todisteiden järjestys, joilla he taikaluulojaan
kumoavat, on varsin omituinen. Oppiakseen heidän dialektiikkansa, ovat
ymmärryksessä kaikki logiikan koulusäännöt mullistettavat. Esimerkiksi,
tavallinen johdelma:
Tämä mies minua rakastaa, mutta minä olen naimisessa, siis, en minä saa
häntä rakastaa.
Naisten johdelma:
Minä en saa häntä rakastaa, sillä minä olen naimisessa; mutta hän
rakastaa minua -- siis...
Ja sitten muutamia pisteitä, sillä järki ei enään puhu mitään, vaan
suurimmaksi osaksi puhuvat kieli, silmät ja niiden perästä sydän, jos
semmoista löytyykään.
Mutta jos nämä muistelmat joskus joutuvat naisten käsiin? --
"Panettelua!" huutavat he närkästyksissään.
Niinkauan kuin runoilijat ovat kirjoittaneet ja naiset heitä lukeneet
(josta heille sulimmat kiitokset), on heitä niin monta kertaa kutsuttu
enkeleiksi, että he tosiaankin, sydämen yksinkertaisuudessa, ovat
uskoneet tätä komplimenttia, unhottaen, että samaiset runoilijat rahan
vuoksi ylistivät Neroonia puolijumalaksi...
Mutta sopimatonta olisi minun puhua heistä semmoisella häijyydellä,
minun, joka en maailmassa muuta rakasta, kuin heitä, minun, joka aina
olen ollut valmis heille uhraamaan rauhani, kunnianhimoni, elämäni...
Enkähän minä harmista tahi loukatusta itserakkaudesta tahdo heiltä
kiskoa pois sitä lumoavaa harsoa, jonka lävitse ainoastaan tottunut
katse voi tunkea. En ollenkaan, kaikki, mitä heistä puhun, on vain
seuraus --
Älyni kylmäin havainnoiden
Ja sydämen kurjain huomioiden.
Naisten pitäisi toivoa, että kaikki miehet heitä yhtä hyvin tuntisivat,
kuin minä, sillä minä rakastan heitä sata kertaa enemmän siitä
saakka, kuin en heitä pelkää ja kuin opin käsittämään heidän pieniä
heikkouksiaan.
Kesken puhetta: Werner vertasi tuonaan naisia loitsuttuun metsään,
josta Tasso puhuu "Vapautetussa Jerusalemissaan". "Lähestypäs vain",
sanoi hän, "niin lentää päällesi joka haaralta semmoiset kauhut,
että Jumala varjelkoon: velvollisuus, ylpeys, soveliaisuus, yleinen
mielipide, iva, ylenkatse... Älä vain katso, ja astu suoraan eteenpäin,
niin kummitukset vähitellen katoavat ja eteesi aukeaa rauhallinen ja
valoisa kenttä, jonka keskellä kukkii viheriäinen myrtti. Mutta surma
sun vie, jos ensi askelilla sydämesi vavahtaa ja katsot taaksesi!"