Kello yksitoista aamulla, -- jolloin ruhtinatar Liigovskaja
tavallisesti palavoitsee Jermolovin ammeessa, -- kuljin hänen asuntonsa
ohitse. Neiti istui miettiväisenä ikkunassa, ja, nähtyään minut,
hypähti hän seisoalle.
Minä menin etehiseen; siellä ei ollut ketäkään palvelijaa, ja, käyttäen
täkäläisten tapojen vapautta, puikahdin ilmoittaumatta vierashuoneesen.
Valju kalpeus peitti neidin armaita kasvoja. Hän seisoi piaanon
ääressä, nojaten kädellään tuolin selkäimeen; tämä käsi melkein vapisi.
Minä lähestyin häntä hiljaa ja sanoin:
-- Oletteko suutuksissanne minuun?
Hän loi minuun raukean, syvän katseen: ja pudisti päätään; hänen
huulensa aikoivat lausua jotakin, vaan eivät voineet; silmät täyttyivät
kyynelillä, hän laskeutui tuolille ja peitti käsillä kasvonsa.
-- Mikä teidän on? sanoin minä tarttuen hänen käteensä.
-- Te ette pidä minua arvossa!... Oi, jättäkää minut!...
Minä kävin muutaman askelen... Hän suoristi itseään tuolissa; silmänsä
säkenöivät.
Minä seisatuin, tartuin oven ripaan ja sanoin:
-- Antakaas minulle anteeksi, neiti! minä olen menetellyt kuin hullu...
tätä ei toista kertaa tapahdu; minä ryhdyn toimiin sitä vastaan... Mitä
hyvää teidän on tietää, mitä tähän asti on sielussani liikkunut? Te
ette saa sitä koskaan tietää, ja sitä parempi teille. Hyvästi!
Mennessäni pois minusta kuului, kuin hän olisi itkenyt.
Iltaan saakka minä käydä kuljeskelin Mashukin ympäristöllä, uuvuin
kauheasti ja, kotiin tultua, heittäydyin vuoteelle ihan hermottomana.
Luokseni poikkesi Werner.
-- Onko totta, kysyi hän, että te naitte neiti Liigovskajan?
-- Kuinka niin?
-- Koko kaupunki siitä puhuu; kaikki sairaani eivät muuta tee kuin
miettivät tätä tärkeää uutista; ja nuo sairaat ne ovat semmoisia
ihmisiä: kaikki he tietävät!
"Grushnitskin vehkeitä", arvelin minä.
-- Näyttääkseni teille, tohtori, näiden sanojen perättömyyden, ilmoitan
teille salaisuutena, että huomenna muutan Kislovodskiin...
-- Ja neiti kanssa?...
-- Ei; hän jääpi vielä viikoksi tänne...
-- Siis ette mene naimiseen?...
-- Tohtori, tohtori! katsokaa minuun: olenkos minä sulhasen tai jonkin
sellaisen näköinen?
-- Enhän minä sitä sano... Mutta tiedättehän, että välistä tapahtuu...
lisäsi hän, viekkaasti hymyillen, että rehellinenkin mies on pakotettu
menemään naimiseen, ja löytyyhän mammoja, jotka eivät ainakaan pidä
varalta tämmöisiä tapauksia... Niinmuodoin, ollen tuttavanne, neuvon
teitä olemaan varovampi. Täällä, kylpylähteillä, on vaarallinen ilma,
ja monta monituista pulskaa nuorta miestä, jotka olisivat paremman
kohtalon ansainneet, olen minä nähnyt täältä lähtevän suoraan
vihille... Jopa minunkin, uskotteko, tahtoivat naittaa! Nähkää, eräs
mamma maaseudulta, jonka tytär oli hyvin kalpea. Kovaksi onneksi
satuin sanomaan hänelle, että kasvojen väri kyllä palajaa häiden
jälkeen; silloin hän, kiitollisuuden kyynelet silmissä, tarjoamaan
minulle tyttärensä kättä ja kaikkea omaisuuttansa -- mitä sitä oli,
viisikymmentä sielua. Vaan minä vastasin ett'en ole tähän kelvollinen.
Werner meni pois varmaan luullen varoittaneensa minua.
Hänen sanoistaan huomasin, että minusta ja ruhtinatar Marystä jo
on levitetty kaupunkiin kaikenlaisia pahoja huhuja, mutta kylläpä
Grushnitski siitä saunarahat maksaa.