Puolen tuntia ennen tanssijaisia ilmestyi luokseni Grushnitski
jalkaväkeläis-pu'un täydessä loistossa. Kolmanteen nappiin oli
kiinnitetyt bronssivitjat, joissa riippui suljettu lornjetti;
suunnattoman suuret olkaimet olivat ylöspäin taivutetut, Aamorin
siipein tapaisesti; hänen saappaansa narisivat; vasemmassa kädessä
piteli hän ruskeita kiiltosormikkaita ja lakkia, oikealla pöyhitteli
hän yhtä mittaa pieniin kiharoihin käherrettyä tukkaansa. Mielihyvä
ja samalla joku itseluottamuksen puute kuvastiihen hänen kasvoillaan;
hänen juhlallinen ulkomuotonsa ja pöyhkeä asentonsa olisivat saaneet
minut purskahtamaan nauruun, jos se olisi ollut tarkoituksieni mukaista.
Hän heitti lakin ja sormikkaat pöydälle, alkoi silittää liepeitään
ja korjaella itseään kuvastimen edessä; hirveän iso, musta huivi oli
käärittynä äärettömän korkealle, mitä kankeimmalle irtonaiskaulurille,
joka pitää könkötteli hänen leukaansa ja nousta törrötti yli tuuman
takin alta esiin; hänestä se vielä oli vähäsen ja hän veti sitä
korkeammalle, korviin asti; tästä vaikeasta työstä -- sillä takin
kaulus oli ahdas ja tukala -- pinnisti veri ihan punasiksi hänen
kasvonsa.
-- Sanovat, että sinä olet näinä päivinä kauheasti hellitellyt minun
ruhtinatartani? sanoi hän jotenkin huolimattomasti, minuun katsomatta.
-- Johan nyt jotakin, kun hullut teetä joisi! vastasin minä hänelle,
kertoen erään, menneen ajan varsin sukkelan hulivilin mielilausetta,
josta Pushkin muinoin oli lauleskellut.
-- Sanopas, käykö tämä puku hyvin minun päälleni?... Äh, kirottu
juutalainen!... kuinka puristaa kainaloista!... Eikös sinulla ole
hajuvesiä?
-- Hyvänen aika, vielä sulle mitä? muutenkin jo haiset paljaalle
ruusuvoiteelle.
-- Vähät siitä, annahan tänne...
Puolen pulloa valeli hän kaulahuivilleen, nenäliinalleen ja hihoilleen.
-- Ai'otko tanssia? kysyi hän.
-- Enpä tiedä.
-- Pelkään, että minun on alkaminen masurkka Maryn kanssa -- enkä minä
osaa melkein yhtäkään figuuria...
-- Jokos sinä olet hänet kutsunut masurkkaan?
-- En vielä...
-- Varo vain, ett'et myöhästy...
-- Tosiaankin! sanoi hän lyöden otsaansa. Hyvästi... Minä lähden
odottamaan häntä portaiden luo. Hän sieppasi lakkinsa ja juoksi pois.
Puolen tunnin perästä lähdin minäkin. Kadulla oli pimeää ja autiota;
kokoushuoneen, elikkä, yhden tekevä, ravintolan ympärillä seisoa
tungeksi kansaa; ikkunat olivat valaistut; iltatuuli kantoi korviini
rykmentti-musiikin säveliä. Minä kävelin hiljakseen; minua ikävyytti...
Onkohan todellakin, arvelin minä, ainoa tehtäväni maan päällä --
kukistaa muiden toiveita? Niin kauan, kuin olen elänyt ja toiminut,
olisi ihan kuin sallimus aina veisi minut muiden draamojen ratkaisuun,
niin kuin ei ilman minutta kukaan voisi kuolla tahi joutua epätoivoon!
Minä olen ollut viidennen näytöksen välttämätönnä henkilönä; vasten
tahtoani olen näytellyt teloittajan tahi kavaltajan katalaa osaa.
Mikä on tässä ollut salliman tarkoituksena?... Lieneeköhän se
määrännyt minut porvarillis-trageedioiden ja perhe-romaanien tekijäksi
-- vai apu-toimittajaksiko kertomusten laatijalle, esimerkiksi
"Lukukirjasto"-lehdelle?... Mistäpä sen tietää?... Vähänkös niitä on
ihmisiä, jotka, elämään ruvetessaan, aikovat päättää sen niinkuin
Aleksanteri Suuri, tahi Lordi Byron, eivätkä yhtä hyvin kuuna päivänä
pääse nimineuvosta etemmäksi?...
Tultuani saliin, kätkeydyin miesten joukkoon ja aloin tehdä
havaintojani. Grushnitski seisoi ruhtinatar Maryn vieressä ja puheli
jotakin hyvin innokkaasti; tämä kuunteli häntä hajamielisesti ja,
viuhka huulia vasten, katseli ympärilleen; hänen kasvoissaan kuvautui
kärsimättömyys, hänen silmänsä etsivät jotakin; minä lähestyin hiljaa
takaapäin, kuunnellakseni heidän haasteluaan.
-- Te kiusaatte minua, neiti! puhui Grushnitski, te olette kauheasti
muuttuneet siitä saakka, kuin en ole teitä nähnyt...
-- Te olette myöskin muuttuneet, vastasi neiti, heittäen häneen
pikaisen katseen, josta hän ei ymmärtänyt eroittaa salaista ivaa.
-- Minä? Minäkö muuttunut?... Oi, en milloinkaan! Tiedättehän sen
olevan mahdotonta! Se, joka teidät on nähnyt kerran, kantaa iäksi
päiviksi muistissaan teidän jumalallisen kuvanne.
-- Lopettakaa nyt jo...
-- Miksikä te ette nyt tahdo kuulla sitä, jota nykyisin, jopa
useastikin, niin suosiollisesti kuuntelitte?...
-- Siksi, ett'en rakasta yhtenään samaa kerrottavaa, vastasi hän
nauraen.
-- Oi, julmasti olen minä erehtynyt!... Hupsu olin, kun luulin, että
nämä olkaimet toki antaisivat minulle oikeuden toivoa... Vaan ei!
Parempi olisi minun ollut ijankaikkisesti pysyä tuossa halveksitussa
sotamiehen viitassa, jota, kukaties, minun tulee kiittää teidän
huomiostanne...
-- Todellakin, teille sopii viitta paljoa paremmin...
Silloin minä astuin esiin ja kumarsin neidille, joka punastui hiukan ja
lausui sukkelaan:
-- Eikö niin, monsieur Petshoorin, harmaa viitta sopii paljoa paremmin
monsieur Grushnitskille?...
-- Minä en ole samaa mieltä, vastasin minä, univormussa on hän vielä
nuorellisemman näköinen.
Grushnitski ei kestänyt tätä iskua; niinkuin kaikki pojat, tahtoi hän
pitää itseään suurena miehenä; hän luulee, että intohimojen syvät
jäljet hänen kasvoissaan korvaavat vuosien leiman. Hän heitti minuun
tuiman katseen, polki jalkaansa ja meni pois.
-- Puhukaapa totta, sanoin minä neidille, että vaikka hän aina onkin
ollut naurettava, niin hän tuonaan vielä oli mielestänne hyvin
hauska... harmaassa viitassaan?...
Hän loi silmänsä maahan, eikä vastannut mitään...
Grushnitski vainosi koko illan ruhtinatar Maryä, tanssi joko
hänen kanssaan tahi vis-à-vis, eikä muuta kuin katsoa tähtäili
häntä silmillään, huo'ahteli ja suututti häntä rukouksillaan ja
soimauksillaan. Neljännen fransääsin perästä neiti häntä jo vihasi.
Tuommoista minä en sinulta odottanut, sanoi Grushnitski, astuen
luokseni ja tarttuen käteeni.
-- Mitä niin?
-- Sinä tanssit masurkkaa hänen kanssaan? kysyi hän juhlallisella
äänellä. -- Hän sen minulle sanoi...
-- Niin mitäpä sitten? onkos se mikään salaisuus?
-- Tietty se... Olisihan minun pitänyt arvatakin sitä mokomalta
tytöltä, virnakalta... Mutta kyllä minä sen maksan!
-- Syytä sinä viittaasi tahi olkaimiasi, äläkä häntä! Onkos se hänen
vikansa, ett'et sinä häntä enään miellytä?...
-- Mitäs hän sitten antaa toiveita?
-- Mitäs sinä sitten menet toivomaan? Haluta ja harrastaa jotakin --
sen kyllä ymmärtää, mutta kukas käskee toivomaan?
-- Sinä voitit vedon, vaan et kokonaan, sanoi hän pahanilkisesti
hymyillen.
Masurkka alkoi. Grushnitski ei valinnut muita kuin neiti Maryä, muut
kavaljeerit kutsuivat hänet myöskin vähän väliä; se oli, selvään,
liitto minua vastaan -- sitä parempi: hän tahtoo puhua kanssani, vaan
hänet estetään -- ja hänen tekee mielensä kahta kovemmin.
Minä puristin pari kertaa hänen kättään; toisella kertaa tempasi hän
sen pois, sanaakaan sanomatta.
-- Minä tulen huonosti makaamaan tänä yönä, sanoi hän minulle, kun
masurkka oli loppunut.
-- Siihen on Grushnitski syypää.
-- Eikö mitä! -- Ja hänen kasvonsa kävivät niin miettiväisiksi, niin
surullisiksi, että minä päätin tänä iltana välttämättä suudella hänen
kättään.
Ruvettiin lähtemään pois. Istuttaessani neitiä vaunuihin painoin
nopeasti hänen pienen kätösensä huuliani vastaan. Oli pimeä, eikä
kukaan voinut sitä nähdä.
Minä palasin saliin hyvin tyytyväisenä.
Suuren pöydän ääressä söi nuoriso illallista ja sen joukossa oli
Grushnitski. Kun minä astuin sisään, niin kaikki vaikenivat; näköään,
oli puhe minusta. Monet ovat menneistä tanssijaisista minulle
äkeissään, olletikin rakuuna-katteini; mutta nyt taitaa varmaan minua
vastaan muodostua vihollisjoukko, Grusnitskin ollessa johtajana.
Hänellä on niin ylpeä ja uljas katsanto...
Se onkin varsin hauskaa; minä rakastan vihollisia, vaikk'en niin,
kuin kristityn tulee. He minua huvittavat, kuohuttavat vereni.
Aina olla varoillaan, vangita joka katse, jokaisen sanan merkitys,
arvata aikomukset, mullistaa salahankkeet, olla olevinaan petettynä,
ja yht'äkkiä yhdellä työkkäyksellä syöstä kumoon heidän kavalien
yritystensä, suuria vainoja maksanut jättiläisrakennus -- kas se, se
minusta on elämää.
Illallista syötäessä Grushnitski kuiskasi ja iski silmää
rakuuna-katteinille.