Usein olen itseltäni kysellyt, miksikä niin itsepäisesti tavoittelen
nuoren tytön rakkautta, jota: en tahdo vietellä, enkä koskaan nai?
Mitä tästä; naisellisesta virnailemisesta lähtee? Veera rakastaa minua
enemmän, kuin ruhtinatar Mary koskaan tulee rakastamaan; jospa hän
näyttäisi voittamattomalta kaunottarelta, niin, kukaties, viehättyisin
yrityksen vaikeudesta.
Mutta ei niin hiukkaistakaan! Niinmuodoin, tämä ei ole sitä levotonta
rakkauden tarvista, joka vaivaa nuoruuden ensi vuosina ja heittelee
naisesta toiseen, kunnes löytyy sellainen, joka ei voi meitä kärsiä;
tästä alkaa sitten pysyväisyys -- todellinen, ääretön lemmen into,
mitä matemaatillisesti voi kuvata viivaksi, joka pisteestä lankeaa
avaruuteen, ja tämän äärettömyyden salaisuus löytyy mahdollisuudessa
päästä tarkoitukseensa, toisin sanoen päähän.
Mistä syystä minä sitten puuhailen? -- Kateudesta Grushnitskia
kohtaanko? Polonen! hän ei sitä ollenkaan ansaitse. Tahi tämä on
seuraus tuosta ilkeästä, voittamattomasta tunteesta, joka saapi meidät
hävittämään lähimäisemme suloiset erehdykset, voidaksemme ainoastaan
mieliksemme vastata hänelle, kun hän toivottomana kysyy, mitä hänen on
uskominen.
-- Ystäväni, minun laitani oli aivan sama, ja näethän, että minä yhtä
kaikki syön, juon ja makaan rauhassa ja toivon myöskin voivani kuolla
itkemättä ja parkumatta.
Mutta onhan se ääretön nautinto omistaa nuori, tuskin puhjennut
sielu! Se on kuin kukka, jonka hienoin tuoksu haihtuu tervehtiessään
auringon ensimäistä sädettä; se on poimittava tällä hetkellä ja,
kylläksi haisteltua, viskattava tielle; ehkä sen joku korjaa! Minä
tunnen itsessäni tuon kyllästymättömän persouden, joka nielee
kaikki, mitä tielle sattuu; muiden kärsimyksiä ja iloja pidän minä
itseeni katsoen ravintona, joka kannattaa sieluni voimia. Itse en
minä enään kykene hulluttelemaan intohimon vaikutuksesta; olosuhteet
ovat sortaneet minulta kunnianhimon, mutta se on ilmestynyt toisessa
muodossa: sillä kunnianhimo ei ole muuta kuin vallanhimo, ja suurin
iloni on alistaa tahtoni alle kaikki, mitä minua ympäröi. Herättää
itseään kohtaan rakkauden, alttiuden ja pelon tunnetta -- eikö se
ole vallan ensi merkki ja suurin riemu? Olla syynä jonkun vaivoihin
ja iloihin, omaamatta siihen niitäkään, varsinaista oikeutta -- eikö
se ole ylpeytemme kaikkein suloisin ravinto? Ja mikäs onni on? Se on
kyllästynyt ylpeys. Jospa pitäisin itseäni parempana, voimallisempana
kaikkia muita maailmassa, niin minä olisin onnellinen; jos kaikki
minua rakastaisivat, niin löytyisi minussa äärettömiä rakkauden
lähteitä. Pahe synnyttää paheen ja ensimäinen kärsimys antaa ymmärteen
hauskuudesta vaivata toista. Paheen aate ei voi johtua ihmisen mieleen
ilman, ett'ei hän sitä tahtoisi sovittaa todellisuuteen. Aatteet
ovat elimellisiä olentoja, sanoi muuan; niiden syntyminen antaa jo
niille muodon, ja tämä muoto on toiminta; se, jonka päässä on syntynyt
enemmän aatteita, toimii enemmän kuin muut. Tästä täytyy virka-pöytään
kiinni naulatun neron joko kuolla tahi käydä hulluksi, samoin kuin
lujaruumiinen, käytöksessään maltillinen mies liiasta istumisesta
kuolee halpaukseen.
Intohimot eivät ole muuta, kuin aatteita, jotka vasta alkavat
kehkeytyä; ne kuuluvat sydämen nuoruuden iälle, ja hullu se on, joka
koko elinaikansa luulee niistä hyökyvänsä: monet tyynet joet alkavat
kohisevina koskina, vaan ei yksikään mereen asti kuohu ja pauhaa. Mutta
tämä tyyneys on usein suuren, vaikka salatun voiman merkki; tunteiden
ja aatosten täyteys ja syvyys ei koskaan salli hurjia puuskia;
kärsiessään ja nauttiessaan tekee sielu itselleen kaikesta ankaran
tilin ja vakuuttaa itseään niin täytyvän olla; se tietää kuivuvansa
alituisesta auringon helteestä, joll'ei raju-ilmaa ole, se tunkeutuu
omaan elämäänsä -- hyväilee ja rankaisee itseään, kuni lempilastaan.
Ainoastaan tässä itsetajunnan korkeimmassa tilassa voi ihminen
arvostella Jumalan oikeuden pitäväisyyttä.
Lukiessani tätä sivua, huomaan kauas poikenneeni aineestani... Mutta
mikäs hätä?... Itseäni vartenhan minä näitä muistelmia kirjoittelen ja,
niinmuodoin, on kaikki, mitä niihin mättelenkin, aikaa myöten oleva
minulle kallisarvoisena muistona.
* * * * *
Grushnitski tuli luokseni ja heittäytyi kaulaani. Hän on ylennetty
upsieriksi. Me joimme shampanjaa. Kohta hänen jäljestään tuli tohtori
Werner.
-- Minä en teitä onnittele, sanoi hän Grushnitskille.
-- Miksi ette?
-- Siksi, että sotamiehen viitta sopii teille hyvin, ja myöntänette
itse, ett'ei täällä, kylpylähteillä, ommeltu jalkaväkeläisen puku lisää
teihin niitäkään viehättävää... Te, nähkäätte, olette tähän asti olleet
poikkeuksena, mutta nyt kuulutte yleiseen sääntöön.
-- Selittäkää, tohtori, mitä selitätte! mutta minua te ette estä
iloitsemasta. Hän ei tiedä, kuiskutti Grushnitski minulle korvaan,
kuinka paljon toiveita nämä olkaimet ovat minulle lisänneet... Oi...
olkaimet, olkaimet! tähtösenne ovat opastustähtiä... Ei! nyt minä olen
oikein onnellinen.
-- Lähdetkö sinä meidän kanssamme kävelemään vajoamalle? kysyin minä
häneltä.
-- Minä? Mistään hinnasta minä en näyttäydy neidille, ennen kuin pukuni
on valmis.
-- Tahdotko, että ilmoitan hänelle ilosi?
-- En, minä pyydän sinua olemaan vaiti... sillä minä tahdon häntä
kummastuttaa...
-- Sanohan minulle sentään, kuinka sinun asiasi hänen kanssaan käyvät?
Hän joutui hämille ja mietistyi: hän tahtoi kerskata ja valehdella
-- vaan se kävi hänen tunnolleen, ja samalla häntä kanssa hävetti
tunnustaa totuutta.
-- Luuletkos, että hän sinua rakastaa?...
-- Josko rakastaa? Herran tähden, Petshoorin, mitä käsitteitä sinulla
on! voiko sitä nyt niin kohta...? Ja jospa hän vielä rakastaakin, niin
kunnon nainen ei sitä toki sano...
-- Hyvä! Siis, sinun mielestäsi, luultavasti kunnon mies ei myöskään
saa puhua mitään lemmestään?...
-- Voi, hyvä veli! Missä asiassa mitenkin menetellään; paljo on, jota
ei puhuta, mutta joka arvataan...
-- Se on totta, se... Mutta rakkaus, jonka voi nähdä silmistä,
ei velvoita naista mihinkään, kun taas sanat... Ole varoillasi,
Grushnitski, hän sinua pettää...
-- Hän?... vastasi Grushnitski, katsoen ylös taivasta kohti, ja
myhähtäen itseensä tyytyväisenä: minun tulee surku sinua, Petshoorin!...
Hän meni pois.
Illalla lähti iso seura jalkasin vajoamalle.
Täkäläisten oppineiden mielestä ei tämä vajoama ole muuta, kuin
sammunut tulivuoren aukko; se on virstan matkaa kaupungista Mashukin
rinteessä. Sinne käy kapea polku pensaiden ja kallioiden välitse;
kiivetessämme vuorta ylös, tarjosin käteni neidille, ja hän ei sitä
heittänyt koko kävelyn aikana.
Haastelumme alkoi panettelemisella: minä kävin tarkastelemaan meidän
läsnä- ja poissa-olevia tuttujamme; ensin kuvasin heidän naurettavia,
sitten rumia puoliansa. Sappeni rupesi kiehumaan, jylinä alotin
kurillani ja lopetin oikealla häijyydellä. Alussa tämä häntä huvitti,
vaan sitten säikytti.
Te olette vaarallinen mies! sanoi hän minulle: minä tahtoisin ennen
joutua murhaajan puukon alle, kuin teidän kielellenne... Toden perästä
pyydän minä teitä, että, kun teidän juolahtaa mieleenne puhua minusta
pahaa, ottaisitte puukon ja tappaisitte minut -- luullakseni, se ei käy
teille kovin vaikeaksi.
-- Olenkos minä sitten murhaajan näköinen?
-- Te olette pahempikin...
Minä jäin kotvaksi miettimään ja sanoin sitten hyvin liikutetun
näköisenä:
-- Niin, kohtaloni on ollut semmoinen aina lapsuudestani saakka!
kaikki näkivät kasvoissani vain huonojen ominaisuuksien merkkejä,
joita minulla ei ollut; mutta kun niitä luultiin löytyvän, niin ne
syntyivätkin. Minä olin siivo, vaan minua sanottiin kavalaksi, ja minä
kävin salamieliseksi. Minä tiesin selvään, mikä on hyvä ja paha --
ei kukaan minua hyvänä pitänyt, kaikki vain loukkasivat siitä minuun
syntyi salaviha; minä olin juro -- muut lapset olivat iloisia ja
puheliaita; minä luulin olevani heitä ylempänä, vaan pantiin alemmaksi
heitä, ja tästä muutuin kateelliseksi. Minä olisin voinut rakastaa koko
maailmaa -- mutta ei kukaan minua ymmärtänyt; ja minä opin vihaamaan.
Ilon kukkia vailla kului nuoruuteni taistelussa itseni ja maailman
kanssa; paraimmat tunteeni salasin, peläten ivaa, sydämeni syvimmässä
pohjassa, ja sinne ne kuolivat. Minä puhuin totta, mutta kun ei minua
uskottu, niin minä rupesin valehtelemaan; opittuani hyvin tuntemaan
maailman ja seura-elämän temput, tuli minusta taitaja elämän tieteessä,
ja minä näin, kuinka muut taidotta olivat onnellisia, ilmaiseksi
käyttäen niitä etuja, joita minä niin väsymättömästi olin tavoitellut.
Ja silloin heräsi minun povessani epätoivo -- ei se epätoivo, jonka
parantaa pistoolin putki, vaan kylmä, tarmoton epätoivo, joka käy
armauden ja ystävällisen hymyn verhossa. Minusta tuli siveellinen
raajarikko. Sieluni oli toista puoliskoansa vailla; se oli kuivettunut,
haihtunut, kuollut; minä leikkasin sen ja heitin pois. Toinen taas
käydä eleli jokaisen palvelukseksi, vaan tätä ei kukaan huomannut,
sillä ei kukaan tietänyt, että sen hukkunutta puoliskoa löytyikään.
Mutta tepä nyt herätitte minuun muiston siitä, ja minä olen teille
lukenut sen hautakirjoituksen. Monet pitävät yleensä hautakirjoituksia
naurettavina, vaan minä -- en; etenkin kun muistan sen, mitä
niiden alla lepää. Muutoin, enpä minä pyydäkään teitä puoltamaan
mielipidettäni, ja jos esiytymiseni teistä näyttää naurettavalta --
niin naurakaa vain, olkaa hyvä; sanon teille edeltäkäsin, ett'ei se
minua vähääkään sureta.
Silloin katsoin minä hänen silmiinsä: niistä vieri kyyneliä; hänen
kätensä, nojaten minun käteeni, vapisi; posket hehkuivat; hänen oli
sääli minua! Sääliväisyys, -- tunne, joka niin helposti voittaa kaikki
naiset, iski kyntensä hänen kokemattomaan sydämeensä. Koko kävelyn
aikana oli hän hajamielinen, eikä virnaillut kenenkään kanssa -- ja se
on suuri merkki!
Me tulimme vajoamalle; muut naiset heittivät kavaljeerinsa, vaan hän ei
jättänyt minun kättäni. Täkäläisten dandy'en sukkeluudet eivät häntä
naurattaneet, eikä jyrkkä äyräskään, jolla hän seisoi, pelottanut
häntä, kun taas muut neidit kirkuivat ja peittivät silmänsä.
Palausmatkalla en uudistanut surullista puhettamme; tyhjiin
kysymyksiini ja pilaani vastasi hän lyhyesti ja hajamielisesti.
-- Oletteko te rakastaneet? kysyin häneltä vihdoin.
Hän katsoi terävästi minuun, pudisti päätään ja vaipui taas
ajatuksiinsa; selvä oli, että hänen teki mieli sanoa jotakin, vaan hän
ei tietänyt, mistä alkaa; hänen povensa aaltoeli... Minkäs sille saat!
musliinihiha on heikko suoja, ja sähkökipene lensi kädestäni hänen
käteensä; siten alkavat melkein kaikki intohimot, ja me petymme usein
luullessamme naisen meitä rakastavan ruumillisten tahi siveellisten
ansioittemme vuoksi; ne, tietysti, valmistavat ja laativat hänen
sydämensä vastaan ottamaan pyhää tulta; mutta ensimäinen kosketus se
kuitenkin asian ratkaisee.
-- Enkös minä tosiaan ole ollut hyvin ystävällinen tänään? sanoi neiti
minulle teeskennellysti hymyillen, palattuamme kävelymatkalta.
Me erosimme.
Hän ei ollut tyytyväinen itseensä, vaan soimasi itseään kylmyydestä...
Oi, tämä on ensimäinen, pääriemu!
Huomenna hän tahtoo minua palkita. Minä jo osaan kaiken tämän ulkoa --
ja sepä se onkin ikävää.