Kaikkina päivinä en ole kertaakaan poikennut järjestelmästäni.
Neitiä alkaa puheeni miellyttää; minä olen kertonut hänelle muutamia
kummallisia tapauksia elämästäni, ja hän alkaa pitää minua harvinaisena
ihmisenä. Minä nauran kaikelle maailmassa, etenkin tunteille, ja
tämä rupeaa häntä pelottamaan. Minun kuulteni ei hän koskaan puutu
Grushnitskin kanssa sentimenttaalisiin väitöksiin, ja monta kertaa
on hän jo vastannut tämän esiytymisiin pilkallisella hymyllä; mutta
joka kerta kuin Grushnitski häntä lähestyy, tekeydyn minä hyvin
nöyrän näköiseksi ja jätän heidät kahden kesken; ensi kerralla oli se
neidille mieleen; toisella kertaa vihastui hän minuun; kolmannella --
Grushnitskiin.
-- Teillä on hyvin vähän itserakkautta! sanoi hän minulle eilen. --
Miksi luulette te minulla olevan hauskempi Grushnitskin kanssa?
Minä vastasin uhraavani tuttavani onnelle oman hauskuuteni...
-- Ja minun hauskuuteni, liitti hän.
Minä katsoin häneen terävästi ja rupesin hyvin totiseksi. Koko päivänä
en sitten puhellut hänen kanssaan sanaakaan... Iltasella oli hän
miettiväinen; tänä aamuna kaivolla vieläkin enemmän. Kun minä astuin
hänen luokseen, kuunteli hän hajamielisesti Grushnitskia, joka näkyi
olevan haltioissaan luonnosta, mutta heti minut hoksattuaan, purskahti
hän nauramaan (varsin ajattomasti), eikä ollut minua huomaavinaan. Minä
poistuin kauemmaksi ja aloin salaa häntä tarkastaa; hän kääntyi pois
puhumakumppalistaan ja haukotti pari kertaa. Varma on, että Grushnitski
on häntä kyllästyttänyt. -- Kahteen päivään vielä en ai'o puhella hänen
kanssansa.