Kello seitsemän aikaan iltasella kävelin minä bulevaardilla.
Grushnitski, nähtyään minut kaukaa, tuli luokseni; naurettava riemu
loisti hänen silmistään. Hän puristi kovasti kättäni ja sanoi
traagillisella äänellä:
-- Minä kiitän sinua, Petshoorin... Ymmärräthän minua?...
-- En; vaan kaikissa tapauksissa ei kestä kiittää, vastasin minä, sillä
en omannut tunnollani juuri mitäkään hyväntekoa.
-- Kuinka? entä eilen? vai joko olet unhottanut?... Mary on minulle
kaikki kertonut...
-- Mitä? Onkos teillä nyt jo kaikki yhteistä? yksin kiitollisuuskin?
-- Kuule, sanoi Grushnitski hyvin vakavasti: -- ole niin hyvä, äläkä
tee pilkkaa rakkaudestani, jos tahdot vastakin olla tuttavani...
Näethän, minä rakastan häntä hulluuteen asti...ja minä luulen, minä
toivon, että hän kanssa minua rakastaa... Minulla on sinulle pyyntö:
tulethan sinä tänä iltana heille; lupaa minulle ottaaksesi vaarin
kaikki: minä tiedän sinun olevan kokenut näissä asioissa ja tuntevan
naiset paremmin kuin minä... Naiset! naiset! kuka heitä käsittää?
Heidän hymynsä lausuu aivan toista, kuin heidän katseensa, sanansa
lupaavat ja houkuttelevat, mutta äänensä sysää pois... Välistä he
paikalla käsittävät ja arvaavat kaikkein salaisimman ajatuksemme,
välistä taas eivät ymmärrä mitä selvimpiä viittauksia... Niinpä neiti
Marykin: eilen hänen silmänsä hehkuivat rakkautta, minua katsellessaan,
tänään ne ovat sumeat ja kylmät...
-- Se on, kukaties, seurausta veden vaikutuksesta, vastasin minä.
-- Kaikessa sinä näet pahan puolen... materialisti! lisäsi hän
ylenkatseella. -- Mutta, puhukaamme muista asioista, -- ja huonosta
kalambuurista kävi hän iloiseksi.
Yhdeksättä käydessä menimme yhdessä ruhtinattaren luo.
Kulkiessamme Veeran ikkunoiden sivu, näin hänet ikkunassa. Me heitimme
toinen toisellemme pikaisen katseen. Kohta meidän perästämme astui
hän Liigovskien vierashuoneesen. Ruhtinatar esitteli minut hänelle,
kuin omaiselleen. Juotiin teetä; vieraita oli paljo; puhe oli yleinen.
Minä ko'in olla ruhtinattaren mieleen, pilailin ja sain hänet monta
kertaa sydämen pohjasta nauramaan; neitiäkin useasti nauratti, vaan
hän pidätti nauruaan pysyäkseen otetussa roolissaan; hän luulee, että
raukea muoto sopii hänelle hyvin, ja, kentiesi, hän ei erehdykään.
Grushnitski on, näköään, hyvin mielissään, ett'ei iloni tartu neitiin.
Teen juotua menimme kaikki saliin.
-- Oletko tyytyväinen kuuliaisuuteeni, Veera? Sanoin kulkiessani hänen
ohitsensa.
Hän heitti minuun katseen, täynnä lempeä ja kiitollisuutta. Minä
olen tottunut niihin katseisin, mutta muinoin ne olivat autuuteni.
Ruhtinatar istutti tyttärensä pianon ääreen; kaikki pyysivät häntä
laulamaan jotakin -- minä olin vaiti, ja käyttäen hyväkseni häiriötä,
menin ikkunan luo Veeran kanssa, joka tahtoi sanoa minulle jotakin
meille molemmille hyvin tärkeätä... Sepä olikin -- joutavaa!...
Sillä välin harmitti neitiä välinpitämättömyyteni, jonka arvasin
eräästä vihaisesta, säkenöivästä katseesta... Oi! minä ymmärrän
ihmeen hyvin tuota mykkää, vaan lausehikasta, lyhyttä, vaan pontevaa
puhetta!...
Hän rupesi laulamaan; äänensä ei ole ruma, vaan hän laulaa huonosti...
muutoin, en minä kuunnellutkaan. Grushnitski taas, nojaten
kyynärpäillään pianoon, oikein hautoi häntä silmillään ja tuon
tuostakin sanoi puolikovaan: charmant! délicieux!
-- Kuulehan, sanoi Veera minulle: -- minä en tahdo, että sinä
tutustuisit mieheni kanssa, vaan sinun täytyy pyrkiä välttämättä
ruhtinattaren suosioon; sinulle se on helppoa, sillä sinä voit kaikki,
mitä tahdot. Täällä vain tulemme me näkemään toisemme...
-- Vain?...
Hän punastui ja jatkoi: -- sinä tiedät, että minä olen orjasi; en
koskaan ole osannut sinua vastustaa... ja siitä minua rangaistaan,
sillä sinä lakkaat minua rakastamasta! Ainakin tahdon minä säilyttää
mainettani... en itseäni varten -- sen sinä tiedät varsin hyvin!...
Oi! minä pyydän sinua: älä kiusaa, niinkuin ennen, minua tyhjillä
epäilyillä ja teeskennellyllä kylmyydellä; minä, ehkä, kohta kuolen,
sillä tunnen päivä päivältä heikontuvani... ja, tästä huolimatta, en
voi ajatella tulevaa elämätäni, minä ajattelen ainoastaan sinusta...
Te, miehet, ette ymmärrä katseen nautintoa, käden puserrusta... vaan
minä, minä sen vannon sinulle, minä, ääntäsi kuunnellessani, tunnen
sellaista syvää, kummallista autuutta, ett'eivät kuumimmat suutelot voi
korvata sitä.
Sillä välin herkesi ruhtinatar Mary laulamasta. Ylistysten hyminää
sateli hänelle satelemistaan: minä menin hänen luokseen muiden perästä
ja sanoin jotakin hänen äänestään hyvin huolimattomasti.
Hän nyrpisti suutaan, ulotti ala-huulensa ja kävi istumaan hyvin
pilkallisen näköisenä.
-- Minä olen tästä varsin mielissäni, sanoi hän, semminkin kuin te ette
laisinkaan minua kuunnelleet; mutta te, kentiesi, ette rakastakaan
musiikkia?...
-- Päin vastoin... päivällisen jälkeen erittäinkin.
-- Grushnitski on oikeassa; hän sanoo teillä olevan mitä
proosallisimman aistin... ja minä huomaan, että te rakastatte musiikkia
gastronoomilliselta kannalta.
-- Te erehdytte taaskin, sillä minä en ole ollenkaan herkkusuu; minulla
on sangen kurja vatsa. Vaan musiikki päivällisen jälkeen nukuttaa, ja
ruokalepo on hyvin terveellistä; niinmuodoin rakastan minä musiikkia
lääketieteelliseltä kannalta. Iltasella se taas, päin vastoin,
liiaksi hermoja kiihdyttää: joko käyn minä liian surulliseksi tahi
liian iloiseksi. Kumpikin on rasittavaa, kun ei ole varsinaista syytä
suremaan tai iloitsemaan, ja sitä paitsi seurassa suru on naurettava,
liiallinen ilo taas sopimaton...
Hän ei kuunnellut loppuun, vaan meni pois ja istui Grushnitskin
viereen; he alkoivat puhella keskenään jotakin sentimenttaalista; neiti
näkyi vastaavan hänen viisaisin fraaseihinsa jotenkin hajamielisesti ja
menestyksettä, vaikka hän kyllä koki olla häntä tarkasti kuulevinaan,
sillä Grushnitski katsoi häneen välistä ihmetellen ja tahtoen arvata
hänen sisällisen mielenliikutuksensa syytä, joka silloin tällöin
kuvastiihen hänen levottomassa katseessaan...
Mutta minäpä sen kyllä arvaan, armas neiti. Varokaapa vain! Te tahdotte
maksaa minulle samalla mitalla, itserakkauttani haavoittamalla -- siitä
ei lähde mitään! ja jos te tahdotte julistaa minua vastaan sotaa, niin
silloinpa en minä annakaan armoa.
Illan kuluessa koetin minä muutamia kertoja vaseti sekaantua heidän
puheesensa, mutta hän vastasi minun sanoihini jotenkin kuivasti,
ja minä poistuin heistä vihdoin teeskennellysti hymyillen. Neiti
riemuitsi; Grushnitski myös. Riemuitkaa, ystäväni, joutukaa... ette
te kauan riemuitse!... Kummallista! minulla on aavistusvoima...
Tutustuttuani naisen kanssa olen aina erehtymättä arvannut, tuleeko hän
minua rakastamaan vai ei...
Lopun iltaa vietin minä Veeran rinnalla ja puhelin kylläkseni entisistä
ajoista... Miksi hän minua niin rakastaa -- en todellakaan tiedä,
semminkin kun hän on ainoa nainen, joka täydellisesti on käsittänyt
minut kaikkine pienine heikkouksineni, pahoine himoineni... Onko
todellakin pahe niin viehättävä?...
Minä läksin yhdessä pois Grushnitskin kanssa: kadulla otti hän minua
käden alta ja sanoi, kauan aikaa ääneti oltuaan:
-- Noh, mitäs sanot?
"Sinä olet hölmö!" olin hänelle vastata, vaan pidättiin ja nyykäytin
ainoastaan olkapäitäni.