Ravintolan sali oli muuttunut aateliskokouksen saliksi. Kello yhdeksän
kaikki kokoontuivat. Ruhtinatar tyttärilleen oli viimeisiä; monet
naiset katselivat neitiä kateudella ja pahanelkisyydelle, sillä hän
vaatehti itseään aistilla. Ne, jotka lukevat itseään täkäläisiksi
ylimyksiksi, kätkivät kateutensa ja liittyivät häneen. Minkäs sille
saat: Missä naisseuraa on, siellä heti ilmestyvät ylä- ja ala-piirit.
Ikkunan ääressä, väen joukossa, seisoi Grushnitski, kasvot lasia vasten
ja lakkaamatta katsellen jumalatartaan; ohitse kulkiessaan nyykäytti
tämä tuskin huomattavasti hänelle päätään. Grushnitski säteili, kuin
aurinko...
Tanssit alettiin polonääsillä; sitten soitettiin valssia. Kannukset ne
alkoivat helistä, liepeet ne pyöriä lennähtelivät.
Minä seisoin erään paksun naisen takana, jota varjostivat ruusunpunaset
höyhenet; hänen pukunsa korkeus muistutti vannehameiden aikoja, ja
kolea, kirjava ihonsa -- mustataftisten mushshien onnellisia päiviä.
Suuren suuri syylä hänen kaulassaan oli termuaarilla peitetty. Hän
puheli kavaljeerilleen, rakuunakatteinille:
-- Sitäpä koko herja kutale, tuo neiti Liigovskaja! Hän, ajatelkaahan.
survaisi minua, eikä pyytänyt anteeksi, mutta ei sillä hyvä, vielä
kääntyi ja katsoi minuun lornjetillaan... C'est impayable... Ja mistä
sitten mokoma ylpeilee? Kyllä minä sen opettaisin...
-- Älkäähän huoliko! vastasi kohtelias kavaljeeri ja läksi toiseen
huoneesen.
Minä astuin heti neiti Maryn luo ja kutsuin hänet valssaamaan, käyttäen
täkäläisten tapojen vapautta, jotka sallivat tanssia tuntemattoman
kanssa.
Hän voi tuskin pidättää itseään hymyilemästä ja olla näyttämättä
riemuaan; mutta, yhtä kaikki onnistui hänen jotenkin pian ottaa
aivan välinpitämätön, jopa ankara muoto. Huolimattomasti laski hän
kätensä olalleni, kallisti hiukan päätään -- ja sitten sitä mentiin.
Hekumallisempia ja nuorteampia vyötäisiä en ole ikäpäivinä nähnyt!
Hänen raitis huokumisensa koski kasvoihini; kihara, joka valssin
ryöpyessä oli siskoistaan irtautunut, lipueli toisinaan hehkuvalla
poskellani... Minä tein kolme piiriä (hän valssaa ihmeen hyvin). Hän
hengästyi, hänen silmänsä himmentyivät, tuskin voivat puoli-avonaiset
huulensa kuiskata välttämättömän: merci, monsieur.
Muutamain minuuttien äänettömyyden perästä sanoin minä hänelle, ollen
mitä nöyrimmän näköisenä:
-- Olen kuullut, että minua, vaikka olen teille perin tuntematon, on
jo kohdannut onnettomuus ansaita teidän epäsuosionne... että te olette
pitäneet minua röyhkeänä... Lieneeköhän se oikein totta?
-- Tahtoisitteko nyt sitten vahvistaa tämän luuloni? vastasi
hän pilkallisella irmalla, joka, muutoin, hyvin sopii hänen
muuttelehtaville kasvoilleen.
-- Jos minussa on ollut röyhkeyttä teitä jossakin solvaisemaan,
niin suvaitkaahan minulle vielä suurempi röyhkeys: pyytämään teiltä
anteeksi... Ja, todellakin, tekisi minun hyvin mieleni näyttää teille
toteen erehtyneenne siitä, mitä minuun tulee...
-- Se on teille hyvin vaikea...
-- Miksikä niin?
-- Siksi, ett'ette te käy meillä, ja nämä tanssijaiset eivät,
luultavasti, tule usein uudistumaan.
"Se merkitsee", arvelin minä, "että heidän ovensa ovat minulta iäksi
suljetut".
-- Kuulkaapas, neiti, sanoin minä hiukan harmissani, -- katuvaa
rikollista ei pidä koskaan hylätä; epätoivosta voi hän ruveta kahta
rikollisemmaksi...ja silloin...
Ympärillämme olevien nauru ja kuiske pakotti minua kääntymään ja
lopettamaan fraasini. Muutaman askelen päässä minusta seisoi joukko
miehiä, ja heidän keskellänsä rakuuna-katteini, joka oli julistanut
vihamielisiä hankkeita armasta neitiä vastaan; hän näytti olevan
erittäin tyytyväinen, hykersi käsiään, nauroi ja iski silmää
tovereille... Yht'äkkiä läksi heidän joukostaan pitkäviiksinen ja
punanaamanen herra hännystakissa, suunnaten neitiä kohden horjuvat
askelensa: hän oli, näet, juovuksissa. Tultuaan hämmästyneen neidin
eteen, pani hän kätensä selän taakse, loi häneen sumean harmaat
silmänsä ja lausui käheällä diskantilla:
-- Permettez... noh, ja vielä mitä!... suoraan sanoen; minä
angasheeraan teidät masurkkaan...
-- Mitä te haluatte? sanoi neiti vapisevalla äänellä, heittäen
ympärilleen rukoilevan katseen. Voi toki! kaukana oli hänen äitinsä,
eikä lähellä ollut yhtäkään hänen tuttavia kavaljeeriaan; eräs
ajutantti taisi nähdä kaikki, mutta hän piiloutui väen joukkoon
päästäksensä pois juttuun joutumatta.
Mitä siis? sanoi juopunut herra, iskettyään silmää rakuuna-katteinille,
joka rohkaisi häntä viittauksillaan: -- vai ettekö suvaitse? -- Vaan
minullapa taas on kunnia angasheerata teitä pour mazure... Luulette,
ehkä, minun olevan juovuksissa? Se ei tee niin mitään!... paljoa
paremmin se käypi vain, saatan teitä vakuuttaa...
Minä näin, että neiti oli langeta tainnuksiin pelosta ja harmista.
Minä menin juopuneen herran luo, tartuin jotenkin kovasti hänen
käteensä ja, katsottuani terävästi hänen silmiinsä, pyysin poistumaan
-- sillä, lisäsin minä, neiti lupasi jo kauan sitten tanssia masurkkaa
minun kanssani.
-- No, mitäs sille voin?... toisen kerran sitten! sanoi hän naurahtaen
ja vetäytyi häväistyjen toveriensa luo, jotka veivät hänet toiseen
huoneesen.
Palkinnoksi sain syvän, lumoavan katseen.
Neiti meni äitinsä luo ja kertoi hänelle kaikki: tämä haki minut muiden
joukosta ja kiitti. Hän sanoi minulle tunteneensa äitini ja olleensa
hyvä ystävä puolelle tusinalle tätiäni.
-- En tiedä, kuinka on käynyt, ett'emme ole ennen tutustuneet,
jatkoi hän; -- mutta tunnustan, että te olette siihen yksin syynä!
te vierastatte kaikkia niin, ett'ei moista missään. Toivon, että
vierashuoneeni ilma on karkottava teidän sairasmielisyytenne... Eikö
niin?
Minä sanoin yhden niitä fraaseja, joita jokaisella täytyy olla varalla
tällaisia tilaisuuksia varten.
Fransääsit kestivät kauhean kauan.
Vihdoin kaikui lavalta soitanto; neiti ja minä kävimme istumaan.
Minä en puhunut sanaakaan juopuneesta herrasta, en menneestä
käytöksestäni, enkä Grushnitsista. Tuon inhottavan kohtauksen häneen
tekemä vaikutus katosi vähitellen; hänen kasvuensa alkoivat loistaa;
piloja laski hän oikein sievästi; hänen puheensa oli sukkela, ilman
mitäkään sukkeluuden vaatimuksia, vilkas ja vapaa; hänen huomautuksensa
välistä syviä... Hyvin epäselvillä sanoilla annoin hänen tietää, että
hän jo kauan on minua miellyttänyt. Hän kallisti päätään ja punastui
hiukan.
-- Te olette oikein kummallinen, sanoi hän sitten, kohotettuaan minuun
sametti-silmänsä ja teeskennellysti nauraen.
-- Minä en tahtonut teidän kanssanne tutustua, pitkitin minä: -- sillä
teitä ympäröi liian tiheä joukko ihailijoita ja minä pelkäsin tykkänään
siihen katoavani.
-- Turhaan pelkäsitte: he ovat kaikki sangen ikäviä.
-- Kaikki! todellako kaikki?
Hän katsoi minuun terävästi, ikäänkuin kokien maistella jotakin,
punastui sitten taas vähäsen ja lausui viimein varmasti: kaikki!
-- Myöskin ystäväni Grushnitski?
-- Vai on hän ystävänne? sanoi hän, näyttäen hiukan epäilevältä.
-- On.
-- Hän tietysti ei kuulu ikävien luokkaan...
-- Vaan onnettomien luokkaan, sanoin minä nauraen.
-- Tietysti! Vai teitä naurattaa? Tahtoisin, että te olisitte hänen
sijassaan...
-- Noh, mikä sitten? Olenhan minäkin ennen ollut junkkarina ja, toden
totta, se olikin elämäni parahin aika.
-- Onkos hän junkkari? sanoi hän nopeasti ja sitten lisäsi: ja minä
luulin...
-- Mitä te luulitte?...
-- En mitään!... Kuka tuo nainen tuolla?
Nyt käänsi puhe suunnan, eikä siihen enään palannutkaan.
Sitten loppui masurkka, ja me erosimme -- näkemään asti. Naiset
lähtivät pois. Minä menin syömään illallista ja tapasin Wernerin.
-- Ahaa! sanoi hän: vai sillä tapaa! Te, kun ette muuten tahtoneet
neidin kanssa tutustua, kuin pelastamalla hänet varmasta kuolemasta.
-- Minä tein vielä paremmin, vastasin hänelle, minä pelastin hänet
pyörtymästä tanssijaisissa...
-- Miten se kävi? kertokaa.
-- En; arvatkaahan -- te, joka arvaatte kaikki maailmassa!