-- Niin, ei hän ole ruma... Mutta ole varoillasi, Grushnitski!
Wenäläiset naiset suuremmaksi osaksi nauttivat platoonilaista
rakkautta, sekoittamatta siihen ajatusta aviosta, ja platoonilainen
rakkaus se on kaikkein levottomin. Neiti näkyy olevan niitä naisia,
jotka tahtovat, että heitä huvitetaan; jos sinun rinnallasi hänen tulee
ikävä kaksi minuuttia perättäin -- niin olet auttamatta hukassa: sinun
vaiti-olosi tulee herättää hänen uteliaisuuttaan, puheesi se ei saa
häntä koskaan täydellisesti tyydyttää; sinun tulee häntä huolettaa
vähän väliä; hän halveksii julkisesti senkin seitsemän kertaa yleistä
mielipidettä sinun tähtesi ja sanoo sitä uhraukseksi, ja, palkitakseen
siitä itseään, alkaa sinua kiusata, mutta sitten sanoo suoraan, ett'ei
hän voi kärsiä sinua. Ell'et sinä saa valtaa hänestä, niin ei hänen
ensimäinen suutelonsakaan oikeuta sinua toiseen; hän sinun kanssasi
virnailee mielin määrin, mutta kahden vuoden kuluttua, niin jo meneekin
naimiseen rujokkaan kanssa, kuuliaisuudesta äitiään kohtaan, ja alkaa
luulotella olevansa onneton, rakastaneensa vain yhtä miestä, se on
sinua, mutta taivaan ei tahtoneen heitä yhdistää, sillä hänellä oli
sotamiehen viitta, vaikka tämän paksun, harmaan viitan alla sykki
innokas ja jalo sydän...
Grushnitski löi nyrkkinsä pöytään ja alkoi kävellä edestakaisin
huoneessa.
Minä nauroin sisällisesti ja kaksi kertaa jo hymyilin, mutta, onneksi,
hän ei sitä huomannut. Selvästi näkyy, että hän on rakastunut, sillä
hän on käynyt entistään luottosammaksi; hänellä on ilmestynyt täällä
tehty, emaljilla varustettu, hopea sormus; minusta tuo näyttää
epäilyttävältä. Minä aloin sitä tarkastella, ja mitäs näinkään?...
pienillä kirjaimilla oli ulkoreunaan kaiverrettu _Maryn_ nimi ja
viereen -- se päivä-määrä, jolloin hän oli nostanut tuon kuuluisan
lasin. Minä salasin keksintöäni, sillä en tahdo pakottaa häntä
tunnustamaan; minä tahdon, että hän itse valitsee minut uskotukseen --
ja silloinpa vasta minä alan nauttia!
* * * * *
Minä nousin myöhään ylös tänään; tullessani kaivolle, siellä ei ollut
enään ketäkään. Ilma kävi kuumaksi; valkoisia, tuuheita hattaroita
kiiti nopeaan lumivuorilta, luvaten ukkosta; kuin sammutettu soitsu,
savusi Mashukin huippu ja sen ympäri luikerteli ja ryömiskeli, kuni
käärmeet, harmaita pilven hetaleita estettyinä kulussaan ja ikäänkuin
takertuneina sen okaiseen pensaikkoon. Ilma oli sähköä täynnä. Minä
kuljin yhä syvemmälle onkaloon viepää viiniköynnös-käytävää myöten;
minun oli ikävä. Minä ajattelin siitä nuoresta naisesta, luomi
poskessa, josta tohtori oli minulle kertonut... Mitä hän täällä tekee?
Ja hänkö se on? Ja miksikä luulen minä, että se on hän? Ja miksi
olen minä vielä niin varma siitä? Vähäkös niitä on naisia, luomi
poskessa! -- Sillä tapaa aprikoiden tulin itse luolalle. Sen holvin
viileässä siimeksessä istuu kivi-istuimella nainen, olkihattu päässä,
mustaan shaaliin käärittynä ja pää rinnalle kumartuneena, hattu
peitti hänen kasvonsa. Minä olin jo kääntyä pois, häiritsemättä hänen
haaveksimisiaan, kun hän katsahti minuun.
-- Veera! huudahdin minä ehdottomasti. Hän säpsähti ja vaaleni.
-- Minä tiesin teidän olevan täällä, sanoi hän.
Minä istuin hänen viereensä ja tartuin hänen käteensä. Kauan sitten
unohtunut väre juoksi suonissani kuullessani tämän arinaan äänen; hän
katsoi minuun sinisillä ja rauhallisilla silmillään, joista kuvasti
luottamattomuus ja jotakin nuhteen tapaista.
-- Siitä on kauan, kuin emme ole nähneet toisiamme, sanoin minä.
-- Hyvin kauan, ja molemmat olemme paljon muuttuneet!
-- Niinmuodoin sinä et minua enään rakasta?...
-- Minä olen naimisissa!... sanoi hän.
-- Taas? Ja muutamia vuosia sitten oli sama syy olemassa, mutta yhtä
kaikki...
Hän tempasi kätensä irti; hänen poskensa kuumottivat.
-- Kukaties rakastat toista miestäsi? Hän kääntyi pois vastaamatta.
-- Tai onko hän hyvin mustasukkainen? Äänettömyys.
-- Mitä sitten? Onko hän nuori, kaunis, varmaan sangen rikas? ja sinä
pelkäät... Minä katsahdin häneen ja pelästyin: hänen kasvonsa kuvasivat
syvää epätoivoa; silmissä loisti kyyneliä.
-- Sano minulle, kuiskasi hän vihdoin, onko sinusta hyvin hauskaa minua
kiusata? Minun tulisi sinua vihata. Siitä asti, kuin tunnemme toinen
toisemme, et sinä ole minulle muuta tuottanut, kuin kärsimistä... Hänen
äänensä rupesi vapisemaan, hän kumartui minua kohti ja kallisti päänsä
rinnalleni.
"Kentiesi", arvelin minä, "sinä juuri siitä syystä minua rakastat; ilot
unhottuvat, mutta surut ei koskaan..."
Minä syleilin häntä kovasti, ja siten me olimme kauan aikaa. Vihdoin
lähenivät huulemme toinen toisiaan ja yhtyivät kuumaksi, huimaavaksi
suudelmaksi; hänen kätensä olivat kylmät, kuin jää, hänen päätänsä
kuumotti. Siinä alkoi meidän kesken yksi niitä puheita, joilla
paperilla ei ole niitäkään ajatusta, joita ei voi kertoa, eikä muistaa:
äänien merkitys korvaa ja täydentää sanojen merkityksen, niinkuin
italialaisessa operassa.
Hän ei ensinkään tahdo, että minä tutustuisin hänen miehensä, sen
ontuvan vanhuksen, kanssa, jonka vilahukselta näin bulevaardilla;
naimiseen tämän kanssa hän on mennyt poikansa tähden: ukko on rikas ja
potee säilöstäjää. Minä en ole sallinut itselleni mitäkään pilkantekoa
hänestä, sillä Veera kunnioittaa häntä kuin isää. Miehenään hän hänet
pettää... Kummallinen kapine se on ihmissydän ylipäänsä, ja naisen
erittäinkin!
Veeran mies, Simo Wasiljevitsh G---v, on etäistä sukua ruhtinatar
Liigovskajalle. He asuvat vierekkäin. Veera käy usein ruhtinattaren
luona: minä annoin hänelle sanani tutustuakseni Liigovskien kanssa ja
armastellakseni neitiä, hänestä huomiota kääntääkseni. Sillä tavoin
eivät suunnitelmani vähääkään häiriytyneet, ja minun tulee hauska...
Hauska!... Johan minä olen kulkenut sen totisen elämän aikakauden ohi,
jolloin vain onnea etsitään, jolloin sydän tuntee välttämättömäksi
kovasti ja kiihkeästi rakastaa jotakuta; nyt minä vain tahdon tulla
rakastetuksi, ja olla ainoastaan harvojen rakastama; minusta näyttää,
kuin olisi minulle kylliksi yhdestä kestävästä alttiudesta: se on
sydämen kurjaa tottumusta!...
Yksi seikka minua aina kummastuttaa: minä en ole koskaan joutunut
lemmityn naisen orjaksi, päin vastoin olen aina saanut voittamattoman
vallan hänen tahdostaan ja sydämestään, laisinkaan sitä harrastamatta.
Mikä siihen on syynä? sekö, ett'en ole koskaan mitäkään arvossa pitänyt
ja että he joka hetki ovat pelänneet päästää minua käsistään? vai onko
se lujan elimistön maneetillinen vaikutustani, pelkästään, en ole
sattunut kohtaamaan ynseäluontoista naista?
Tunnustaa täytyy, ett'en tosiaankaan rakasta naisia, joilla on luonteen
lujuutta; se ei ole heihin kuuluvata!...
Nyt, vainen, muistankin: kerran, yhden ainoan kerran rakastin naista,
jonka lujaa mieltä en voinut voittaa... Me erosimme vihollisina --
mutta, kentiesi, jos olisin tavannut hänet viittä vuotta myöhemmin,
olisimme toisin eronneet...
Veera on sairas, hyvin sairas, vaikk'ei hän sitä tunnusta; pelkään,
että hänellä on keuhkotauti, tahi se, joka kutsutaan _fièvre lente_ --
tauti joka ei laisinkaan ole venäläinen ja jolla ei ole nimitystäkään
venäjäksi.
Ukkonen tapasi meidät onkalossa ja pidätti hyvän puolen tuntia. Veera
ei vaatinut minua uskollisuutta vannomaan, eikä kysellytkään, olinko
rakastanut muita siitä, kuin erosimme... Hän luotti minuun jälleen
entisellä huolettomuudella -- ja minäkään en tahdo pettää häntä;
hän onkin ainoa nainen maailmassa, jota minun on ollut mahdoton
pettää. Minä tiedän, että piakkoin taas eroamme, ja, kukaties,
iäksi: molemmat menemme eri teitä hautaan; mutta hänen muistonsa
on pysyvä loukkautumattomana sielussani; minä olen tätä hänelle
aina toistamistani toistanut, ja hän minua uskookin, vaikka sanoo
päinvastoin.
Me erosimme vihdoin, ja kauan seurasin häntä katseellani, kunnes hänen
hattunsa katosi pensaiden ja kallioiden taakse. Tautimaisesti kouristi
sydäntäni, aivan kuin ensi eroamisen jälkeen. Oi, kuinka ihastuin tästä
tunteesta! Nuoruusko vainen taas tahtoo hyväntekevine myrskyineen
palata luokseni, vai onko tämä vain sen jäähyväissilmäys, sen viimeinen
lahja -- muistiksi?... Mutta naurettavaa on ajatella, että olen vielä
pojan näköinen; kasvot, vaikka kalpeat, ovat toki raittiit; jäsenet
ovat notkeat ja soleat, kiharat kiemurtelevat tuuheina, silmät hohtavat
ja veri kiehuu...
Kotiin palattuani, nousin hevosen selkään ja mennä nelistin arolle.
Minä rakastan ratsastaa virmalla ratsulla keskellä korkeaa ruohoa
erämaan tuulta vasten; ahnaasti nieleskelen hyvänhajuista ilmaa ja hion
katseeni siniseen kaukaisuuteen, kokien käsittää esineiden terhenisiä
piirteitä, mitkä hetkestä toiseen yhä selkenemistään selkenevät,
olipa mikä murhe tahansa sydämellä, näännyttäköön mikä levottomuus
hyvänsä aatosta -- kaikki ne tuokiossa hajoavat, ja keveäksi käypi
sielu; ruumiin väsymys voittaa mielen häiriön. Ei ole naisen katsetta,
jota en unhottaisi nähdessäni kiehkuraiset vuoret etelä-auringon
valaistuksessa, nähdessäni sinisen taivosen, tahi kuullessani kalliolta
toiselle lankeavan virran tohinaa.
Luulenpa kyllä, että tämä arvoitus kauan kiusasi kasakoita, jotka,
kopistaan töllistellen, näkivät minun ratsastelevan ilman syytä ja
suuntaa, sillä pu'ustani varmaan luulivat minua tsherkessiksi. Toden
teolla olen kuullutkin sanottavan, että minä tsherkessiläisessä pu'ussa
ratsastaessani olen paljoa enemmän kabardiinin näköinen, kuin monet
kabardiinit itse. Ja tosiaan, mitä tähän jaloon sota-asuun tulee,
olen täysi dandy [lue: dendi = keikari]: mitäkään liikaa kaluunaa ei
ole, kallis pyssy yksinkertaista tekoa, lakki ei ole liian lyhyt-
eikä liian pitkä-karvanen; beshmetti on valkea, tsherkeska tumman
ruskea; säärykset ja korkokengät ovat taivutetut mitä suurimmalla
tarkkuudella. Kauan opettelin minä vuorelaisten asentoa, eikä millään
voi niin imarrella itserakkauttani, kuin tunnustamalla taitoani
Kaukaasialais-tavalla ratsastamisessa. Minä pidän neljä hevoista:
yhden itseäni, kolme tuttaviani varten, ett'ei olisi ikävä yksin
maata kuljeskella. Nämä lainaavat hevosiani hyvin mielellään, mutta
eivät koskaan minun kanssani yhdessä ratsasta. Kello oli jo kuusi
illalla, kun muistin olevan ajan mennä päivälliselle. Hevoseni oli
uupunut; minä ajoin tietä myöten, joka vie Pjätigorskista saksalaiseen
uudisasuntoon, minne kylpijät usein ajelevat _en piquenique_. Tie käydä
luikertaa pensaiden välitse, laskeutuen vähäisiin notkoihin, joissa
juosta tohisee puroja korkean ruohikon siimeksessä; ylt'ympäri kohoavat
portaittain Beshtuni, Käärme-, Rauta- ja Kalju-vuorten siniset louhet.
Yhteen tällaiseen notkoon saavuttuani, jotka täkäläisellä murteella
balkeiksi nimitetään, seisatuin hevostani juottamaan; silloin näkyi
tieltä iloinen ja uhkea kavalkaadi; naiset olivat mustissa ja sinisissä
amasoonipu'uissa; miesten vaatteus muodosti omituisen kirjavan
sekasotkun; edellä ratsasti Grushnitski ruhtinatar Maryn rinnalla.
Naiset kylpylähteillä uskovat vieläkin tsherkessien tekevän
hyökkäyksiään keskellä kirkasta päivää, ja senpä tähden, luultavasti,
oli Grushnitski paitsi sotamiesviittaa ottanut mukaansa miekan ja pari
pistuolia; jotenkin naurettavalta näytti hän tässä uros-vaatteuksessa.
Korkea pensas peitti minut heiltä, mutta minä voin nähdä kaikki sen
lehdistön läpi ja, heidän kasvojensa näöstä arvatakseni, oli puhe
sentimenttaalinen. Vihdoin lähenivät he vierua; Grushnitski talutti
neidin hevosta suitsista, ja silloin kuulin lopun heidän puheestansa:
-- Siis te tahdotte olla kaiken ikänne Kaukaasiassa? puhui neiti.
-- Mitäs minä Wenäjällä teen? vastasi hänen kavaljeerinsa, maassa,
missä tuhannet ihmiset, syystä että ovat rikkaita, katsovat minuun
ylenkatseella, kun taas täällä -- täällä tämä paksu viittakaan ei
estänyt minua teidän kanssanne tutustumasta...
-- Päin vastoin... sanoi neiti punastuen.
Grushnitskin kasvot kuvasivat mielihyvää. Hän pitkitti:
-- Täällä kuluu elämäni alituisessa pauhinassa huomaamatta ja
pikaisesti, raakalaisten kuulien keskellä, ja jospa Jumala joka vuosi
laittaisi minulle yhden valoisan naisen katseen, yhden senkaltaisen...
Samassa tulivat he minun tasalleni; minä iskin hevostani raipalla ja
ajoin esiin pensaan takaa...
-- Mon Dieu, un circassien!... kiljahti neiti kauhistuneena.
Poistaakseni täydellisesti hänen arvelunsa vastasin ranskaksi, hiukan
kumartaen:
-- Ne craignez rien, madame, je ne suis pas plus dangereux que votre
cavalier...
Hän joutui hämille -- mutta mistä syystä? erehdyksestäänkö, vaiko
siitä, että vastaukseni hänestä näytti röyhkeältä? Olisin mielissäni,
jos jälkimäinen oletukseni olisi oikea. Grushnitski heitti minuun
tyytymättömän katseen.
Myöhään iltasella, oliko noin kahtatoista käydessä, menin bulevaardin
lehmuskujaan kävelemään. Kaupunki nukkui; muutamissa ikkunoissa vain
välkähteli tulia. Kolmelta puolen häämöttivät kallioiden harjanteet,
Mashukin haarotukset, jonka huipulla lepäsi paha-enteinen pilvi; idässä
nousi kuu, ja kaukaa kimaltelivat lumivuorien hopeaheltut. Vartijoiden
huudot sekaantuivat yöksi avattujen kuumain lähteiden solinaan.
Aika ajoin kuului kadulla hevosen kajahtava kopina, nagaiskilaisten
rattaiden vikinän ja alakuloisen tataarilais-sävelen säestämänä.
Minä istuin rahille ja mietistyin. Välttämättömältä tuntui minusta
vuodattaa ajatukseni ystävällisessä puhelussa... mutta kenen kanssa?...
"Mitähän nyt Veera tekee?" arvelin minä. Paljon maksaisin minä tällä
hetkellä saadakseni puristaa hänen kättään.
Äkkiä kuuluu nopeita, epätasasia askelia... Grushnitski varmaankin...
On kun onkin hän!
-- Mistä nyt?
-- Ruhtinatar Liigovskajalta, sanoi hän hyvin mahtavasti... Mary se
vasta laulaa!...
-- Kuulepas! sanoin minä hänelle, minä lyön vetoa, ett'ei hän tiedä
sinun olevan junkkarin; hän luulee sinun olevan alennetun...
-- Kentiesi. Minä siitä viis'!... sanoi hän hajamielisesti.
-- Ei muuta, minä vain sanon...
-- Mut tiedätkös, sinä hänet tänään vasta kauheasti suututit? Hän piti
sen suunnattomana röyhkeytenä, ja minä tuskin sain häntä vakuutetuksi,
että sinä olet niin hyvin kasvatettu ja niin hyvin tunnet käytöstavat,
ett'et voinut tarkoittaa häntä loukataksesi. Hän sanoo, että sinulla on
julkea katse ja että, varmaankin, luulet hyvin paljon itsestäsi.
-- Hän ei erehdy... Mut etköhän tahdo ottaa häntä puolustaaksesi?
-- Kovaksi onneksi ei minulla siihen ole vielä oikeutta...
-- "Kas, kas!" arvelin minä: "hänellä on, näköään, jo toiveita".
-- Muutoin, sinun on laitasi huonompi, lisäsi Grushnitski: sinun
on nyt hankala tutustua heidän kanssaan -- sääli kyllä! se on mitä
miellyttävimpiä perheitä, joita tunnen...
Minä hymyilin sisällisesti.
-- Miellyttävin minulle on nyt oma taloni, sanoin minä haukottaen, ja
nousin lähteäkseni.
-- Myönnäthän toki katuvasi?...
-- Kylläpä käskis! Jos tahdon vain, niin menen huomenn' iltana
ruhtinattaren luo...
-- Se sitten nähdään...
-- Ja tehdäkseni sinulle oikein mieliin, rupean neitiä hempimään...
-- Niin, jos hän tahtoo kanssasi puhella...
-- Minä odotan vain sitä hetkeä, kuin sinun puheesi hänelle käypi
pitkäksi... Hyvästi!
-- Minäpä lähden vielä maleksimaan; unta nyt en saa mitenkään... Kuule,
mennäänhän ennen ravintolaan, siellä pelataan... minä tarvitsen tänään
kovaa kiihtymistä...
-- Onnea häviöön...
Minä menin kotia.