Tänä aamuna kävi luonani tohtori; nimensä on Werner, mutta hän on
Wenäläinen. Mikäs kumma se on? Minä tunsin erään Ivanovin, joka oli
Saksalainen.
Werner on monesta syystä merkillinen mies. Hän on skeptikko ja
materialisti, kuten melkein kaikki lääkärit, ja samalla runoilija,
eikä vain pilanpäiten -- runoilija aina teossa, ja usein sanoissakin,
vaikk'ei hän kuuna päivänä ole kahta säettäkään kirjoittanut. Hän on
tutkinut ihmissydämen kaikki herkät kielet, niinkuin kuolleen ruumiin
suonia tutkitaan, mutta hän ei ole milloinkaan osannut tietojansa
hyväkseen käyttää; samoin välistä taitava anatoomikko ei osaa horkkaa
parantaa. Tavallisesti Werner salavihkaa nauroi potilailleen, mutta
minä näin hänen kerran itkevän kuolevaa sotamiestä... Hän oli köyhä,
haaveksi miljooneista, mutta rahan vuoksi ei hän olisi liikaa askelta
astunut. Hän puhui minulle kerran, että pikemmin tekisi palveluksen
viholliselle, kuin ystävälle, sillä tämä olisi hyväntekeväisyytensä
myymistä, silloin kuin viha vain kasvaa suhteellisesti vastustajan
jalomielisyyden kanssa. Hänellä oli häijy kieli: monta monituista kelpo
miestä mainittiin hänen kompparunojensa kilven alla pahimpana hölmönä;
hänen kilpailijansa, kateelliset vesilääkärit, päästivät huhun, että
hän muka piirtelee irvikuvia sairaistaan -- sairaat vihastuivat ja
melkein kaikki hänet hylkäsivät. Hänen tuttavansa, se on kaikki,
todellakin kunnon ihmiset, Kaukaasiassa palvelevaiset, kokivat turhaan
nostaa hänen langennutta luottamustaan.
Hänen ulkomuotonsa oli niitä, jotka ensi katsannolta vaikuttavat
vastenmielisesti, mutta sittemmin miellyttävät, kun silmä
säännöttömissä piirteissä tottuu lukemaan kokeneen ja ylevän sielun
leiman. Löytyy esimerkkejä, että naiset ovat hulluuteen asti
rakastuneet sellaisiin miehiin, eivätkä olisi vaihtaneet heidän
rumuuttansa verevimpien, rusoposkisten endymioonein kauneuteen.
Naisille on oikeus annettava, heillä on sielun kauneuden vaisti ja
senpä tähden, kukaties, Wernerin tapaiset miehet niin kiihkeästi naisia
rakastavatkin.
Werner oli lyhyt kasvultaan, laiha ja heikko kuin lapsi; hänen toinen
jalkansa oli toista lyhyempi, niinkuin Byronilla; runkoon verraten
näytti hänen päänsä suunnattomalta; hän keritti tukkansa melkein
juurta jaksain, ja hänen pääkallonsa sille tavoin paljastuneet
epätasaisuudet olisivat hämmästyttäneet frenoloogia vastakkaisten
taipumusten kummallisella liitoksellaan. Hänen pienet mustat, aina
levottomat silmänsä pyrkivät tunkemaan ajatuksiinne. Hänen pu'ussaan
huomattiin aistia ja siisteyttä; hänen laihat, suonikkaat ja pienet
kätensä koreilivat heleän keltaisissa sormikkaissa. Takki, kaulahuivi
ja liivit olivat aina mustaa painetta. Nuoret kutsuivat häntä
Mefistofeleeksi; hän oli suuttuvinaan tästä liikanimestä, mutta toden
perästä se liehakoi hänen itserakkauttaan. Me käytimme kohta toinen
toisemme ja tulimme tuttaviksi, sillä ystävyyteen minä en kykene;
kahdesta ystävästä toinen aina on toisen orja, vaikk'ei kumpikaan
usein sitä itselleen tunnusta; orjana en voi olla, ja käskeminen tässä
tapauksessa on -- väsyttävä tehtävä, sillä samalla täytyy myöskin
olla pettäjänä. Ja muutoin, onhan minulla palvelijoita ja rahaa!
Tuttaviksi tulimme me seuraavalla tavalla: minä tapasin Wernerin
keskellä suurta, hälisevää nuoriso-parvea; loppupuolella iltaa otti
puhe filosoofillis-metofyysillisen suunnan; juteltiin vakuutuksista:
jokainen oli vakuutettu, mikä mistäkin.
-- Mitä minuun tulee, niin minä olen vakuutettu ainoastaan yhdestä
asiasta... sanoi tohtori.
-- Mistä niin? kysyin minä, haluten tietää miehen mielipidettä, joka
tähän asti oli ollut vaiti.
-- Siitä, vastasi hän, että, varemmin tai myöhemmin, jonakin koreana
iltana kuolen.
-- Minäpä olen rikkaampi teitä, sanoin minä: minulla, tätä paitse,
on vakuutus, se, näette, että eräänä ilkeänä iltana kovaksi onneksi
synnyin maailmaan.
Kaikkien mielestä me laskettelimme loruja, mutta todellakaan ei kukaan
heistä tätä viisaampaa sanonut. Tästä hetkestä me erotimme toisemme
muiden joukossa. Usein me olimme yhdessä ja pakinoimme kahden kesken
hyvin vakavasti abstraktillisista aineista, kunnes molemmat huomasimme
petkuttelevamme toinen toistamme. Silloin, katsottuamme tarkoittavasti
toistemme silmiin, kuten tekivät roomalaiset auguurit, Ciceroonin
sanojen mukaan, purskahdimme nauruun ja, naurettuamme suumme puhtaaksi,
erosimme iltaamme tyytyväisinä.
Minä loikoin sohvalla, silmät katossa ja kädet niskan takana, kun
Werner astui huoneeseni. Pantuaan keppinsä nurkkaan, istui hän
nojatuoliin, haukotti ja ilmoitti, että ulkona tulee kuuma. Minä
vastasin kärpästen rasittavan minua -- ja molemmat vaikenimme.
-- Huomatkaa, hyvä tohtori, sanoin minä, että ilman tolvanoita olisi
maailmassa hyvin ikävä... Nähkääs, meitä tässä on kaksi ymmärtäväistä
miestä; me tiedämme edeltä käsin, että kaikesta voipi väitellä,
loppumatta, ja sentähden emme väittelekään; me tiedämme toistemme
melkein kaikki salaiset ajatukset; yksi sana on meille koko historia;
kolmen kertaisen kuoren lävitse näemme jo jokaisen tunteemme siemenen.
Surullinen on meille naurettavaa, naurettava -- ikävää, ja, totta
puhuen, olemme yleisesti kaikesta jotenkin välinpitämättömät, omaa
itseämme lukematta. Niinmuodoin, tunteiden ja ajatusten vaihtoa meidän
kesken ei voi olla; me tiedämme toinen toisestamme kaikki, mitä tietää
tahdomme; ja enempää emme tahdokaan tietää; jäljellä on siis yksi
keino: kertoa uutisia. Sanokaahan joku uutinen.
Pitkästä puheesta väsyneenä, ummistin silmäni ja haukotin...
Mietittyään vastasi hän: teidän galimatiassanne on kumminkin ajatus.
-- Kaksi, vastasin minä.
-- Sanokaa minulle toinen, niin minä sanon teille toisen.
-- Hyvä, alkakaa! sanoin minä, yhä kattoon katsellen ja sisällisesti
hymyillen.
-- Te tahdotte tietää joitakin erityisyyksiä, jotka koskevat jotakin
terveyslähteille tulleista, ja minäpä jo arvaan, kestä te huolehditte,
sillä siellä jo teistä kyseltiin.
-- Tohtori! meidän on aivan mahdoton haastella, sillä me luemme
toistemme sielusta.
-- Nyt toinen...
-- Toinen ajatus on tämä: minun teki mieleni saada teitä jotakin
kertomaan; ensiksi, sillä kuunteleminen on vähemmin uuvuttavaa;
toiseksi, ei tule niitäkään sanoneeksi vahingossa; kolmanneksi, saattaa
kuulla toisen salaisuuden; neljänneksi, sillä niin ymmärtäväiset
miehet, kuin te, pidätte enemmän kuuntelijoista, kuin kertojista. Nyt
asiaan: mitä ruhtinatar Liigovskaja teille minusta sanoi?...
-- Oletteko niin varma, että ruhtinatar minulle puhui... eikä neiti?
-- Olen, aivan varma.
-- Mitenkä niin?
-- Sentähden, että neiti kyseli Grushnitskista.
-- Teillä on suuri aprikoimiskyky. Neiti sanoi olevansa vakuutettu,
että tämä nuorukainen sotamies-viitassa on duellin takia alennettu
sotamieheksi...
-- Toivon, että jätitte hänet tähän hauskaan hairahdukseen...
-- Tietysti...
-- Solmu on valmis! huudahdin minä ihastuneena; kometiian suorituksesta
me kyllä hommaamme. Sallima näkyy selvään pitävän huolta, ett'ei
minulla ikävä olisi.
-- Minua ounastaa, sanoi tohtori, että Grushnitski parka joutuu
uhriksenne...
-- Etemmä, tohtori.
-- Ruhtinatar sanoi kasvonne olevan hänelle tutut. Minä huomautin
hänelle, että hän, luultavasti, on tavannut teitä Pietarissa,
seura-elämässä jossakin. Minä sanoin nimenne, ja hän tunsi sen.
Näköään, teidän elämänne tapaukset ovat siellä synnyttäneet suurta
melua... Hän alkoi kertoa teidän retkistänne, lisäten, luultavasti,
omia muistutuksiaan ihmisten laverruksiin... Tytär kuunteli
uteliaisuudella. Hänen kuvituksessaan te kävitte uudenaikaisen romaanin
urooksi... Minä en ruhtinatarta vastustellut, vaikka tiesin hänen
puhuvan perättömiä.
-- Kunnon ystävä! sanoin minä, ojentaen hänelle käteni. Tohtori puristi
sitä tunteella ja jatkoi:
-- Jos tahdotte, niin esittelen teidät...
-- Herran tähden! sanoin minä, lyötyäni käteni yhteen; milloinkas
uroita esitellään? Eiväthän he tutustu muuten, kuin pelastamalla
lemmittynsä varmasta kuolemasta...
-- Ja te tahdotte todellakin armastella neitiä?...
-- Päin vastoin, ihan päin vastoin!... Vihdoinpa riemuitsen, tohtori:
te ette minua käsitä!... Tämä minua, sentään, surettaa, tohtori,
lisäsin minä kotvasen äänettömyyden perästä; minä en koskaan itse
ilmaise salaisuuksiani, mutta kauheasti rakastan, että ne arvataan,
sillä siten voin, jos niin sattuu, niitä evätä. Mutta teidän täytyy
toki kertoa minulle äidistä ja hänen tyttärestään. Mitäs ihmisiä he
ovat?
-- Ensiksi, ruhtinatar on viiden viidettä vanha nainen, vastasi Werner;
vatsa hänellä on oivallinen, mutta veri turmeltu; poskilla punaset
pilkut. Jälki puoliskon elämästään hän on viettänyt Moskovassa ja on
siellä, levossa, turvennut. Hän rakastaa haureita juttuja ja välistä
itse puhuu sopimattomia asioita, kun ei tytärtä ole huoneessa. Hän
ilmoitti minulle, että hänen tyttärensä on viaton, kuin kyyhky. Mitäs
se minuun koskee?... Minä tahdoin hänelle vastata, että hän olisi
huoleti, ett'en minä sitä kenellekään sano. Ruhtinatar parantelee
säilöstäjää, tytär Jumala ties' mitä. Minä käskin molempia juomaan
päiväänsä kaksi lasillista rikkihappo-vettä ja kylpemään kaksi kertaa
viikkoonsa sekoitetussa ammeessa. Ruhtinatar ei näy tottuneen valtaa
pitämään; hän pitää kunniassa tyttärensä älyä ja tietoja, sillä tämä on
lukenu Byronin Englannin kielellä ja osaa algebraa: Moskovassa neidit
näyttävät antautuneen oppi-alalle, ja siinä he, tosiaan, hyvin tekevät.
Meidän miehet ovat ylipäänsä niin epäkohteliaita, että heidän kanssaan
virnaileminen lienee viisaalle naiselle inhottava. Ruhtinatar rakastaa
paljon nuoria miehiä: neiti katsoo heihin jonkinmoisella ylenkatseella
-- se on moskovalainen tapa! Moskovassa heitä vain elätetäänkin
neljäkymmenvuotisilla liukaskielisillä.
-- Oletteko te olleet Moskovassa, tohtori?
-- Olen. Minulla oli siellä muuan virkatoimitus.
-- Jatkakaa.
-- Minäpä jo taisin kaikki sanoa... Niin vainkin: neiti, näköään,
rakastaa keskustella tunteista, intohimoista j.n.e. Hän on ollut yhden
talven Pietarissa, mutta se ja erittäinkin yhteisö siellä ei ole häntä
miellyttänyt: hänet, varmaankin, ottivat kylmästi vastaan.
-- Ettekö nähneet ketäkään heidän luonansa tänään?
-- Näin kyllä, yhden ajutantin, yhden suurellisen kaartilaisupsierin
ja erään vasta tulleen rouvasihmisen, ruhtinattaren omaisia miehensä
puolelta; hyvin sievä nainen, mutta, näköään, hyvin kivulloinen.
Ettekö te ole nähneet häntä kaivolla? -- hän on keskikasvuinen,
vaaleanverinen, piirteet säännölliset, kasvojen iho keuhkotautinen,
ja oikealla poskella musta luomi; minua hämmästytti hänen kasvojensa
kuvailevaisuus.
-- Luomi! mutisin minä hampaiden välitse. -- Oikeinko totta?
Tohtori katsahti minuun ja sanoi juhlallisesti, pantuaan kätensä
minun sydämelleni: "te tunnette hänet!..." Sydämeni ikäänkuin sykki
tavallista kovemmin.
-- Nyt on teidän vuoronne riemuita! sanoin minä; mutta minä luotan
teihin: te ette minua petä. Minä en ole häntä vielä nähnyt, mutta olen
vakuutettu tuntevani, kuvassanne naisen, jota muinoin rakastin...
Älkää puhuko hänelle minusta sanaakaan; jos hän kysyy, niin todistakaa
minusta pahaa.
-- Olkoon menneeksi! sanoi Werner, nyykäyttäen olkapäitään.
Hänen pois mentyä ahdisti hirveä suru sydäntäni. Sallimusko taas toi
meitä yhteen Kaukaasiassa, vai vasituisestiko hän oli tänne tullut,
tietäen kohtaavansa minut?... ja kuinka me kohtaamme toisiamme?...
ja onko se sitten hän?... Aavistukseni eivät minua koskaan petä.
Maailmassa ei ole miestä, josta mennyt aika saisi sellaisen vallan,
kuin minusta. Jok'ainoa muistutus olleesta surusta tai ilosta iskee
tautimaisesti sieluuni ja johtaa siitä esiin yhä samoja ääniä... Minä
olen tyhmästi luotu: en osaa mitäkään unhottaa -- en mitäkään!
Päivällisen jälkeen kello kuuden aikaan menin bulevaardille, jossa
oli joukko kansaa. Ruhtinatar istui tyttärineen rahilla ja heidän
ympärillänsä oli nuoria miehiä, jotka heitä kilvan mielittelivät. Minä
asetuin vähän matkan päähän toiselle rahille, seisautin kaksi tuttua
rakuunaupsieria ja aloin heille kertoa jotakin, nähtävästi, hupaista,
sillä he alkoivat nauraa hahattaa kuin hullut. Uteliaisuus houkutteli
luokseni muutamia neidin ympäriltä; ja vähitellen kaikki hänet jättivät
ja yhdistyivät seuraani. Minä vain jatkoin kertomistani: juttuni
olivat mitä hullunkurisimpia ja ivani omituisista ohitse-kulkijoista
oikein raivoisan häijyjä... Siten huvitin minä kuuntelijoitani aina
auringonlaskuun asti. Muutamia kertoja kulki neiti käsitysten äitinsä
kanssa ohitseni, erään ontuvan vanhuksen seuraamana, ja muutamia
kertoja lankesi minuun hänen katseensa, ilmaisten harmia, kokien
ilmaista tyynimielisyyttä...
-- Mitä hän teille jutteli? kysyi neiti eräältä nuorelta mieheltä,
joka kohteliaisuudesta oli palannut hänen luoksensa, varmaan hyvin
huvittavan historian -- urotöistään tappeluissa?... Hän sanoi nämä
sanat jotenkin kovaan ja, luultavasti, aikeessa pistellä minua. "Vai
niin!" arvelin minä, "te ette vain pilanpäiten suutu, armas neiti
ruhtinatar; vartokaahan, ei laulu siihen lopu!"
Grushnitski seurasi hänen perässään kuin raateleva peto, eikä laskenut
häntä silmistään; lyön vetoa, että hän huomenna pyytää jonkun
esittelemään itseään äidille, joka siitä ihastuu, sillä hänen on ikävä.