Eilen tulin minä Pjätigorskiin ja vuokrasin asunnon kaupungin laidalla,
kaikkein korkeimmalla paikalla, Maskukin juurella. Raju-ilman aikana
pilvet varmaan koskevat kattooni. Kun kello viisi tänä aamuna aukaisin
ikkunani, niin huoneeni täyttyi sievässä aituudessa kasvavien kukkain
tuoksulla. Kukkivien tuomien oksat katselevat ikkunaani ja tuuli
karistelee toisinaan kirjoituspöydälleni niiden valkoisia terälehtiä.
Kolmelle haaralle on minulla ihana näkö-ala. Lännessä siintää
viisihuippuinen Beshtu, kuni "laanneen myrskyn viimeinen hattara";
pohjosessa kohoaa Mashuk, Persialaisen karvalakin näköisenä, ja
peittää koko sen puolen taivaan rantaa; idässä on näky iloisempi:
alaalla kirjavoi edessäni siistikäs, uutukainen kaupunki, sorisevat
parannuslähteet ja hälisee erikielistä kansaa, -- ja tuolla, etempänä,
läjittyvät portaittain vuoret yhä sinisempinä ja utuisempina, ja
taivaan rannalla venyy hopeainen jono lumihuippuja, alkaen Kasbekista
ja päättyen kaksipäiseen Elboruseen... Hauskaa on elää tämmöisessä
maassa! Kaikissa suonissani valuu omituinen mielihyvän tunne. Ilma
on puhdas ja raitis, kuin lapsosen suudelma, aurinko on kirkas,
taivas sininen -- mitäpä luulisi enään puuttuvan? Mitä varten sitten
vielä intohimot, toiveet, kaipaukset?... Vaan jopa onkin aika mennä
Elisabethan lähteelle. Sinne sanotaan koko kylpy-yleisön aamusin
kokoontuvan. -- --
* * * * *
Tultuani keskikaupunkiin ja kulkiessani pitkin bulevaardia kohtasin
muutamia joukkoja surullisia kävelijöitä, jotka verkalleen nousivat
vuorta ylös. He olivat suurimmaksi osaksi tilanhaltijoiden perheitä
stepeiltä, jonka voi kohta arvata miesten kuluneista, vanhanaikaisista
takeista ja vaimojen ja tyttärien tavoitelluista koristuksista. He
tunsivat nähtävästi koko _kylpy-nuorison_ perin pohjin, sillä minuun
he katsoivat hellällä uteliaisuudella; takkini Pietarilainen kuosi vei
heidät petyksiin, mutta, nähtyään jalkaväen olkaimet, kääntyivät he
heti pois nurpeissaan.
Paikkakunnan hallitusmiesten vaimot, niin sanoakseni terveyslähteiden
emännät, olivat suosiollisempia; he kantavat lornjettia ja kääntävät
vähemmin huomiotansa pukuun, sillä he ovat tottuneet Kaukaasiassa
tapaamaan numeronappien alta hehkuvan sydämen ja valkoisen lakin alta
sivistyneen älyn. Nämä naiset ovat sangen armaita, ja sitä kestää
kauan! Joka vuosi tulee heidän jumaloitsijainsa sijaan uusia, ja
siinäpä ehkä onkin heidän väsymättömän herttaisuutensa salaisuus.
Noustessani kapeata polkua Elisabethein lähteelle ennätin minä
lauman sivutse, jossa oli siviilimiehiä ja sotilaita. Nämä, niinkuin
jälestäpäin kuulin, tekevät eri ihmisluokan _veden liikutusta
odottavien_ joukossa. He juovat -- vaan eivät vettä, kävelevät vähäsen,
armastelevat vain sivumennen, lyövät korttia ja valittavat ikävää.
He ovat keikaria; vajottaessaan palmikoidulla kotelolla varustetun
lasinsa rikkihappo-kaivoon, käyvät he akatemiallisiin asentoihin;
siviilit kantavat heleän sinisiä kaulaliinoja, sotilaat antavat
röyhelökauluksensa pistää takin alta näkyviin. He saarnaavat syvää
halveksimista maaseudun naisia kohtaan ja kaipaavat pääkaupungin
aristokraatillisia salonkeja, joihin heillä ei ole pääsyä.
Ja nyt viimein kaivokin... Lähelle sitä on kentälle rakennettu
pieni punakattoinen suojue vesi-altaan yli, ja etempänä on käytävä
jaloittelemista varten sateen aikana. Penkillä istui muutamia
haavoitettuja upsiereja, vaaleina ja surullisina, kainalosauvat yhdessä
kullakin vieressään. Muutamia naisia käveli edestakaisin kentällä,
odottaen vetten vaikutusta. Heidän joukossansa oli pari, kolme suloista
kasvuetta. Maskukin rinteellä olevassa viiniköynnös-kujassa vilkahteli
silloin tällöin kahdenkeskistä yksinäisyyttä rakastavan kirjava hattu,
sillä tuommoisen hatun vieressä huomasin aina joko sotilaslakin,
tahi ruman, pyöreän hatun. Jyrkällä kalliolla, johon oli rakennettu
huvisuoja, Eolin Harpuksi nimitetty, seisoa tojotti näkyjen harrastajia
suunnaten kaukoputkiaan Elborusta kohti; näiden parissa oli kaksi
maaherraa kasvattinensa, jotka olivat tulleet risatautiansa parantamaan.
Minä seisatuin hengästyneenä vuoren partaalle ja, nojautuen pienen
huoneuksen nurkkaan, aloin tarkastella ihanaa ympäristöä, kun takanani
äkkiä kuului tuttu ääni:
-- Petshoorin! milloin sinä olet tänne tullut?
Minä käännyin: Grushnitski! Ja me syleilimme toisiamme. Minä tutustuin
hänen kanssaan toimivassa väestössä. Häntä oli ammuttu jalkaan, ja hän
oli lähtenyt terveyslähteille noin viikkoa ennen minua.
Grushnitski on alaupsieri ja on vasta vuoden ollut palveluksessa.
Hän kantaa erinomaisella teikarimaisuudella paksua sotamies-viittaa,
ja hänellä on sotamiehen Yrjönristi. Hän on komeavartaloinen,
ruskeaverinen ja mustatukkainen; näöltään luulisi hänen olevan 25
vanha, vaikka hänellä tuskin lie 21 vuotta. Puhuessaan heittelee hän
päätään taaksepäin ja hypistelee yhtä mittaa viiksiään vasemmalla
kädellään, oikealla kädellään nojautuu hän kainalosauvaansa. Hän
puhuu nopeasti ja koristellusti; hän on niitä ihmisiä, joilla
kaikkia tilaisuuksia varten elämässä on korskeita lauselmia, joita
yksinkertainen kauneus ei liikuta ja jotka mahtavina pukeutuvat
tavattomien tunteiden, ylevien mielenintojen ja omituisten kärsimysten
verhoon. Heidän hauskuutensa on herättää mahtivaikutusta, ja he
miellyttävät hulluuteen asti romantillisia maaseudun neitiä. Vanhoilla
päivillään heistä tulee joko rauhallisia tilanhaltioita tahi juomaria;
välisti kumpiakin. Heillä on usein paljon hyviä ominaisuuksia, mutta
ei rahtuakaan runollisuutta Grushnitski on innokas sanelemaan. Kun
vain puhe poikkeaa tavallisten käsitteiden piiristä, niin ei hänen
sanatulvansa anna kenellekään suunvuoroa Minä en koskaan voi väitellä
hänen kanssaan; vastaväitteisin hän ei vastaa kellekään, eikä hän
ketään kuuntele. Heti kun toinen seisattuu, alkaa hän pitkän katkelman,
joka on olevinaan jossakin yhteydessä edellisen puhujan sanojen kanssa,
mutta joka todellisuudessa onkin vain jatkoa hänen omaan puheesensa.
Hän on hyvin sukkela sanoissaan; hänen epigramminsa ovat huvittavia,
mutta eivät koskaan sattuvia ja häijyjä, eikä hän koskaan kumoo
yhdellä sanalla. Hän ei tunne ihmisiä ja heidän heikkoja puoliansa,
sillä koko ikänsä hän on vain puuhannut itsensä kanssa. Hänen
tarkoitusperänsä on ruveta romaani-urooksi ja hän on niin usein
kokenut vakuuttaa muille, ett'ei hän ole maailmaa varten luotu olento
ja että hän on määrätty salaisten kärsimysten uhriksi, jotta itsekin
on melkein siihen luuloon vakaantunut. Senpä tähden hän kantaakin
niin ylpeästi sotamies-viittaansa. Minä hänet ymmärsin ja siksi hän
ei minua rakastakaan, vaikka ulkonaisesti kyllä ollaan hyvinkin
ystävällisissä suhteissa. Grrushnitskia pidetään erittäin urhoollisena.
Minä olen hänet nähnyt taistelussa. Hän huiskii miekalla, huutaa
ja syöksyy eteenpäin, silmät ummessa. Se on jotakin epä-venäläistä
urhollisuutta!...
Minä en häntä myöskään rakasta. Minua aavistuttaa, että me joskus
töytäisemme yhteen kapealla tiellä -- ja toiselle tai toiselle ei ole
käypä hyvin.
Hänen tulonsa Kaukaasiaan on myöskin seuraus hänen romantillisesta
fanatismistaan. Minä olen varma, että hän aattona ennen lähtöään
kotikylästä synkeän näköisenä sanoi jollekin sievälle naapurittarelle
ei vain ilman aikojaan lähtevänsä palvelukseen, vaan etsivänsä
kuolemaa, sillä... ja sitten, peitettyään silmänsä kädellään, jatkoi
hän, varmaan, näin: "ei! teidän (tahi sinun) ei tule sitä tietää!
Teidän puhdas sielunne kauhistuisi! Ja mitä siitä lähtisi apua? Mikä
minä teille olen? Ja tekö minua ymmärtäisitte?..." ja niin edespäin.
Hän sanoi itse minulle, että syy hänen astumiseensa K---rykmenttiin on
oleva ikuinen salaisuus hänen ja taivaiden kesken.
Muutoin on Grushnitski, kun hän heittää traagillisen vaippansa,
jotenkin miellyttävä ja hauska. Olen utelias näkemään häntä naisten
parissa: siinäpä, luullakseni, koettaa parastaan!
Kohtelumme oli kuin vanhojen tuttavien ainakin. Minä aloin kysellä
häneltä elintavasta terveyslähteillä ja mainittavista henkilöistä.
-- Me vietämme jokseenkin proosallista elämää, sanoi hän
huo'ahdettuaan. Ne, jotka aamusin juovat vettä, ovat velttoja,
kuin kaikki sairaat, ja ne, jotka iltasin juovat viiniä, ovat
tuskastuttavia, kuin terveet ainakin. Nais-seuroja löytyy, mutta
teistä suurta lohdutusta ei ole, sillä he pelaavat whistiä, rumasti
vaatehtivat itsensä ja puhuvat kauhean huonosti Ranskaa! Tänä vuonna
on Moskovasta vain ruhtinatar Liigovskaja tyttärilleen, mutta minä en
ole tuttu heille. Minun sotamies-viittani on selvä hylkäämisen sinetti.
Osan-otto, jonka se herättää, on raskas, kuin almu.
Samassa kulki ohitsemme kaivolle päin kaksi naista, toinen
keski-ikäinen, toinen nuori ja solea. Heidän hattunsa estivät minua
näkemästä heidän kasvojaan, mutta puetut olivat he paraimman aistin
ankarimpain sääntöjen mukaan, ilman mitäkään liikanaista. Jälkimäisellä
oli umpinainen puku _gris-de-perles_: ohut silkkikaatti ympäröi hänen
hoikan kaulansa. Kengät _couleur puce_ pingottivat nilkasta hänen
laihakkaa pientä jalkaansa niin somasti, että kauneuden salaisuuksia
tuntematonkin olisi välttämättä ällistynyt, jos ei muusta, niin
ihmettelemisestä. Hänen kepeässä, mutta ylimyksellisessä käyneissään
oli jotakin tyttömäistä, jota ei käy määritteleminen, mutta jonka silmä
käsittää. Kun hän kulki ohitsemme, niin löyhähti hänestä samallainen
selittämätön tuoksu, jolle hajahtaa lemmityn naisen kirje.
-- Siinä oli ruhtinatar Liigovskaja, sanoi Grushnitski, ja hänen
tyttärensä Mary (Meeri), niinkuin hän häntä kutsuu Englannin kielen
mukaan. He ovat olleet täällä vasta kolme päivää.
-- Ja sinä jo tiedät hänen nimensä?
-- Niin, minä sattumalta kuulin, vastasi hän punastuen. -- Tunnustan,
ett'en ollenkaan halua tutustua heidän kanssaan, sillä nuo ylpeät
ylimykset katsovat meihin, jalkaväkeläisiin, kuin kesyttömiin
raakalaisiin. Ja mitä he siitä huolivat, onko numeroitun lakin alla
älyä ja sydäntä paksun viitan alla?
-- Onneton viitta! sanoin minä naurahtaen, Mut kukas tuo herra on, joka
lähestyy heitä ja niin avuliaasti tarjoo heille lasia?
-- Se on Moskovalainen keikari Rajeevitsh. Hän on kortin lyöjä, joka
heti näkyy kauheista kultavitjoista, jotka riippuvat hänen sinisillä
liivillään. Kylläpä sillä on paksu sauva -- aivan kuin Robinson
Krusoëlla; entä parta, huomaapas, ja hiukset -- _à la moujik_.
-- Sinä taidat olla äkeissäsi koko ihmiskunnalle?
-- Ja, syystä...
-- Vai, todellakin?
Tällä hetkellä lähtivät naiset kaivolta ja saapuivat meidän lähelle.
Grushnitski ennätti ottaa draamallisen asennon kainalosauvansa avulla
ja vastasi minulle kovasti ranskaksi:
-- Mon cher, je hais les hommes pour ne pasles mépriser, car autrement
la vie serait une farce trop dégoûtante.
Sievä neiti kääntyi ja lahjoitti puhujalle pitkän, uteliaan katseen.
Tämän katseen kuvaus oli hyvin epämääräinen, mutta ei ilkkuinen, josta
sisällisesti Grushnitskia sydämestäni onnittelin.
-- Tuo ruhtinatar Mary on erittäin suloinen, sanoin minä hänelle. --
Hänellä on tuommoiset sametti-silmät -- juuri samettiset, ja minä
neuvon sinua omistamaan tämän sanan, kun tulee puhe hänen silmistään.
Ala- ja ylä-ripset ovat niin pitkät, ett'eivät auringon säteet voi
kuvastaa hänen silmäterissään. Minä rakastan tuommoisia loisteettomia
silmiä: ne ovat niin lauhkeat, ne ikäänkuin hyväilevät katseillaan.
Muutoin, näköään, ei hänen kasvoissaan olekaan muuta kuin suloista...
Mutta onkos hänellä valkoiset hampaat? Se on hyvin tärkeätä! Vahinko,
ett'ei hän hymyillyt sinun kolealle fraasillesi.
-- Sinä puhut sievästä naisesta, kuin englantilaisesta hevosesta, sanoi
Grushnitski nurpeissaan.
-- Mon cher, vastasin minä hänelle, kokien jäljitellä hänen tapaansa,
je méprise les femmes pour ne pas les aimer, car autrement la vie
serait un mélodrame trop ridicule.
Minä käännyin ja menin pois. Puolen tuntia astuskelin minä
viiniköynnös-käytävässä, kalkkikallioilla ja niiden välisissä
pensaikoissa. Tuli helle, ja minä lähdin käymään kotia. Kulkiessani
rikkihappo-lähteen sivutse, seisatuin katetun kalleriian luo
huo'atakseni sen siimeksessä, ja siinä sain minä tilaisuuden olla
todistajana jokseenkin hauskassa kohtauksessa. Toimivat henkilöt olivat
seuraavassa asemassa: Penkillä kalleriian sisällä istui ruhtinatar
Liigovskaja ja Moskovalainen keikari, näköään, innokkaasti ja vakavasti
puhellen keskenään. Neiti Mary, lopetettuaan, luultavasti, viimeisen
lasinsa, käveli miettiväisenä kaivon lähestöllä. Grushnitski seisoi
aivan kaivon vieressä, ja muita ei ollut kentällä.
Minä astuin lähemmäksi ja piilouduin kalleriian nurkan taakse. Samassa
pudotti Grushnitski lasinsa hiekkaan ja ponnisteli kumartuakseen,
mutta kipeä jalkansa esti häntä sitä nostamasta. Raukkaa! kuinka hän
keinotteli, nojaten kainalo-sauvaansa, mutta kaikki turhaan! Hänen
kuvailevat kasvonsa ilmaisivat todellakin kärsimistä.
Ruhtinatar Mary näki kaiken tämän paremmin, kuin minä.
Kepeämmin, kuin lintu, hyppäsi hän Grushnitskin luo, kumartui, nosti
lasin ja antoi sen hänelle ruumiin liikkeellä, täynnä sanomatonta
suloa; sitten hän punastui kauheasti, katsahti kalleriiaan ja varmana,
ett'ei hänen äitinsä ollut mitään nähnyt, näköään, heti rauhoittui.
Kun Grushnitski aukasi suunsa häntä kiittääkseen, oli hän jo kaukana.
Kotvasen kuluttua lähti hän pois kalleriiasta äitinsä ja keikarin
kanssa, ja, kulkiessaan Grushnitskin sivutse, teki hän itsensä niin
juhlallisen ja mahtavan näköiseksi -- ei kääntynytkään, eikä edes
huomannut Grushnitskin intoista silmäilyä, joka häntä seurasi kunnes
hän, vuoren alla, katosi bulevaardin lehmusten taakse... Ja kohta
vilahti hänen hattunsa kadun poikki; hän juoksi portista yhteen
Pjätigorskin paraimpia taloja. Hänen jäljessään tuli ruhtinatar ja
heitti portilla hyvästi Rajeevitshille.
Silloin vasta huomasi junkkari-raiska minun läsnä-oloni.
-- Näitkö? sanoi hän, puristaen kovasti kättäni -- hän on oikea enkeli!
-- Miksikä? kysyin minä mitä suurimmalla avosydämisyydellä.
-- Etkös sinä nähnyt?
-- En; näin, että hän nosti lasisi. Jos siinä olisi ollut vartija,
olisi hän tehnyt saman, ja vielä sukkelammin, toivossa saavansa
juomarahaa. Ja onhan, muutoin, selvä, että hänen kävi sinua sääli,
sillä sinä irvistelit niin pahasti, astuessasi ammutulle jalallesi...
-- Etkä sinä ollut vähintäkään liikutettu, katsellessasi häntä, kun
hänen sielunsa loisti hänen kasvoissaan?
-- En.
Minä valehtelin, mutta mieleni teki häntä vihoittaa. Minussa on
synnynnäinen himo vastustelemaan, ja elämäni on vain jono surullisia
vastustelemisia sydäntä tai järkeä kohtaan. Entusiastin läsnä-olo
jäädyttää minut, kuin kirmeä pakkanen, ja minä luulen, että, jos usein
seurustelisin flegmaatikon kanssa, minusta tulisi kiihkeä haaveksija.
Tunnustan vielä, että ilkeä, mutta tuttu tunne siinä silmänräpäyksessä
pikimmältään lehahti sydämessäni; tämä tunne oli kateus, sanon suoraan
"kateus", sillä olen tottunut aina sanomaan itselleni totuuden. Ja
tuskin löytynee nuorta miestä, johon, hänen kohdatessaan sievän naisen,
joka kiinnittää hänen joutilaan huomionsa ja äkkiä hänen edessään
ilmeisesti etuuttaa toisen, yhtä tuntemattoman, tuskin, sanon minä,
löytynee nuorta miestä (sellaista, tietysti, joka on elänyt suuressa
maailmassa ja on tottunut lellittelemään itserakkauttaan), johon tämä
ei ilkeästi sattuisi.
Äänettöminä astuimme me, Grushnitski ja minä, vuorta alas ja kuljimme
pitkin bulevaardia sen talon ikkunojen ohitse, jonne kaunottaremme
oli kätkeytynyt. Hän istui ikkunan ääressä. Nykäisten minua kädestä,
heitti Grushnitski häneen yhden noita tumman-hempeitä katseita, jotka
niin vähän naisiin vaikuttavat. Minä tähtäsin häneen lornjettini
ja huomasin, että hän hymyili tälle katseelle ja ett'ei julkea
lornjettini vain turhanpäiväisesti häntä suututtanut. Ja, todellakin,
kuinka uskaltaa kaukaasialainen jalkaväkeläinen tähdätä lasi-sirun
moskovalaiseen ruhtinattareen?...