Maksim Maksiimitsh.
Erottuani Maksim Maksiimitshista, kuljin nopeaan Teerekin ja Darjalskin
notkot, murkinoin Kasbekissa, join teetä Larsissa, ja riensin
iltaseksi Vladikaukaasiaan. Vapautan teidät vuori-kertomuksista, --
ihastushuudahduksista, jotka eivät kuvaa mitään, olletikin niille,
jotka siellä eivät ole käyneet, ja tilastollisista huomautuksista,
joita varmaankaan ei kukaan käy lukemaan.
Minä pysähdyin ravintolaan, johon pysähtyvät kaikki matkustavaiset,
ja jossa yhtä kaikki ei ole ketäkään, jota voisi käskeä paistamaan
fasaania tai keittämään kaalia, sillä ne kolme invaliidia, joiden
hoteissa ravintola on, ovat joko niin typeriä, tai niin päissään,
ett'ei heistä saa mitäkään selkoa.
Minulle ilmoitettiin, että minun oli jääminen siihen vielä kolmeksi
päiväksi, sillä "okaasia" ei ollut vielä saapunut Jekaterinograadista
eikä seuraavasti voinut kääntyä takasin. Mikäpä occasio
(onnettomuus)!... Vaan huono sanaleikki ei ole Wenäläiselle lohdutus.
Pistipä mieleeni ajanvietokseni kirjottaa Maksim Maksiimitshin kertomus
Beelasta, enkä silloin aavistanut sen tulevan olemaan ensi nivelenä
pitkässä kertomussarjassa. Nähkää, kuinka vähäpätöisellä tapauksella
välisti on tähdellisiä seurauksia!... Mutta te ehkä ette tiedä, mitä
"okaasia" on? Se on saattovartijasto, joka käsittää puolen ruotua
jalkaväkeä ja tykin, ja jonka seurassa kuormastot kulkevat Kabardin
kautta Vladikaukaasiasta Jekaterinograadiin.
Ensimäisen päivän kulutin hyvin ikävästi; seuravana päivänä, varhain
aamusella, ajoi pihaan rattaat... Kas Maksim Maksiimitsh!... Me
tervehdimme toisiamme vanhoina tuttavina. Minä tarjosin hänelle
huoneeni; hän ei kursaillut, vieläpä löi minua olalle ja väänsi suunsa
ikäänkuin hymyyn. Semmoinen omituinen!...
Maksim Maksiimitshilla oli syvät tiedot keitto-taidossa: ihmeellisen
hyvin paistoi hän fasaanin, valeli sen onnellisesti kurkku-vedellä,
ja tunnustaa täytyy, että ilman häntä olisimme jääneet kuivin ruo'in.
Pullo kahetiinilaista viiniä auttoi meitä unhottamaan ruo'aksien
maltillisen lu'un, joita oli kaikkiaan yksi. Sytytettyämme piippumme
kävimme istumaan -- minä ikkunan, hän lämmitetyn uunin luo, sillä ilma
oli kostea ja kylmä. Me olimme ääneti. Mistä oli meidän puhuminen?...
Hän oli jo kertonut itsestään kaikki, mikä oli huvittavaa, eikä
minulla ollut mitäkään kertomista. Minä katselin ikkunaan. Siellä
täällä Teerekin rannalla, joka levenee levenemistään juoksussaan,
häämötti puiden takaa joukko mataloita taloja, ja etempänä siinsivät
hammas-seinäiset vuoret, joiden takaa pilkisti Kasbek valkoisessa
piispan-hiipassaan. Minä keitin niille hyvästi ajatuksissani: minun
kävi niitä sääli...
Siten istuimme kauan. Aurinko piiloittui kylmien huippujen taakse,
ja vaaleahko sumu alkoi kuljeskella laaksoissa, kun kadulta kuului
porokellon helinää ja kyyditsijäin huutoa. Muutamia rattaita likaisine
Armeenialaisineen ajoi ravintolan pihaan ja niiden perässä tyhjät
matka-vaunut, joiden keveä kulku, mukava laitos ja veikeä muoto kantoi
jonkinmoisen ulkomaalaisen leiman. Näiden takana kävi pitkäviiksinen
mies, unkarilaisessa takissa, kyllin hyvin puettuna ollakseen
palvelija. Hänen arvostaan ei voinut erehtyä, nähdessään hänen uljasta
tapaansa karistaa tuhkaa piipustaan ja huutaa kyyditsijöille. Hän
oli, selvään, laiskan herran turmeltu palvelija. -- "Sanopa, hyvä
mies", huusin hänelle ikkunasta, "okaasiako siinä tuli, vai mitä?"
-- Hän katsoi minuun jokseenkin julkeasti, korjasi kaulahuiviaan ja
kääntyi pois; hänen vieressään kävi Armeenialainen ja tämä vastasi,
hymyillen, hänen puolestaan, että okaasia todella tuli ja palajaa
huomenn' aamuna takasin. -- "Jumalan kiitos!" sanoi Maksim Maksiimitsh,
astuttuaan silloin ikkunan luo. "Kas mitkä ihmeelliset vaunut!" lisäsi
hän, "varmaankin joku virkamies matkustaa tarkastuksille Tifliseen.
Eipä hän näy tuntevan vuoriamme! Mutta ampukaa hiljaa, veli kulta, ne
ei ole pilan asia, murskaksi siinä menevät vaikka englantilaisetkin
rattaat! -- Oli ken olikin -- niin lähtekäämmehän kuulustelemaan"... Me
menimme käytävään. Sen päässä oli ovi auki sivuhuoneeseen. Palvelija ja
kyyditsijä kuljettivat sinne remettiä.
-- Kuule, veikkoiseni, kysyi alakatteini palvelijalta, kenen nuo
ihmeelliset vaunut ovat? häh... Koreat vaunut!... Kääntymättä jupisi
palvelija jotakin itsekseen au'aistessaan remettiä. Maksim Maksiimitsh
vihastui; hän survasi juroa olkapäähän ja sanoi: sinua minä puhuttelen,
hyvä mies...
-- Kenenkäkö vaunut?... Minun herrani...
-- Kukas sinun herrasi on?
-- Petshoorin...
-- Mitäkö? Mitäkö? Petshoorin?... Noh, Herranen aika!... Eikös hän
palvellut Kaukaasiassa?... huudahti Maksim Maksiimitsh nyästen minua
hihasta. Hänen silmistään loisti ilo.
-- Taisi palvella -- minä en ole vielä kauan ollut hänen luonaan.
-- No, vai niin!... niin vai!... Gregorius Aleksandrovitsh?... Niinhän
on hänen nimensä?... Me olimme tuttavia, minä ja herrasi, lisäsi hän,
lyöden ystävällisesti palvelijaa olalle, niin että hän horjahti...
-- Suvaitkaahan, herra; te minua estätte, sanoi tämä, rypistäen
kulmiaan.
-- Sinuapa vasta, veliseni!... tiedätkös, että minä ja herrasi olimme
hartaimpia ystäviä, me asuimmekin yhdessä?... Mut minnekäs hän itse
jäi?...
Palvelija ilmoitti Petshoorinin jääneen illalliselle ja yöksi eversti
N--in luo.
-- Eikö hän käy täällä iltasella? sanoi Maksim Maksiimitsh; tai etkö
sinä, hyvä mies, mene jotakin varten hänen luokseen?... Jos menet,
niin sano, että täällä on Maksim Maksiimitsh -- sano niin -- kyllä hän
tietää... Minä annan sulle kahdeksan kymmen-kopekkaisen juomarahaa...
Palvelija mursi ylenkatseellisesti kasvojaan kuullessaan niin kainon
lupauksen, mutta sanoi Maksim Maksiimitshille yhtä kaikki täyttävänsä
toimen.
-- Tuossa paikassa hän tänne juoksee!... sanoi Maksim Maksiimitsh
riemuitsevalla katsannolla. Menen portille häntä odottamaan... Paha
vain, ett'en tunne N--iä...
Maksim Maksiimitsh istui portin pieleen rahille, ja minä menin
huoneeseni. Tunnustan, että minäkin odotin jonkinmoisella
kärsimättömyydellä tuon Petshoorinin ilmestymistä. Vaikka alakatteinin
kertomuksen mukaan en muodostanut varsin oivaa käsitettä itselleni
hänestä, niin näyttivät kuitenkin muutamat piirteet hänen luonteessaan
merkillisiltä. Tunnin perästä toi invaliidi kiehuvan tee-keittiön
ja -kannun. "Maksim Maksiimitsh, ettekö halua teetä?" huusin minä
ikkunasta.
-- Suur' kiitos; eipä juuri haluta.
-- Juokaa toki! Onhan, näette, jo myöhä, ja kylmä.
-- Mitäs siitä; suur' kiitos...
-- No, kuinka haluatte! Minä kävin juomaan yksin, mutta noin kymmenen
minuutin perästä jo ukko tuleekin.
-- Te olette oikeassa; ainahan on parempi juoda teetäkin, -- varroin
vain vartomistani. Mies jo kauan sitten meni hänen luoksensa, mutta
jokin näkyy häntä pidättäneen.
Hän särppäsi tuota pikaa kupillisen teetä, eikä huolinut toista, vaan
meni uudelleen portille jonkinmoisessa levottomuudessa. Ukkoa näkyi
harmittavan Petshoorinin välinpitämättömyys, semminkin, koska hän
vast'ikään puhui minulle heidän ystävyydestään ja vielä tunti sitten
oli varma, että hän tulee juosten, kun vain kuulee hänen nimensä.
Oli jo myöhä ja pimeä, kun aukaisin jälleen ikkunan ja aloin kutsua
Maksim Maksiimitshia, sanoen olevan aika mennä levolle; hän jupisi
jotakin hampaiden lomitse; minä toistin kutsumukseni -- vaan hän ei
vastannut mitään.
Minä heittäydyin pitkälleni sohvalle, kääriytyneenä viittaan ja
jätettyäni kynttilän pankolle minä nukahdin heti ja olisin rauhassa
maannut joll'ei, jo hyvin myöhään, Maksim Maksiimitsh, astuessaan
huoneesen, olisi minua herättänyt. Hän viskasi piippunsa pöydälle,
alkoi kävellä huoneessa, kärhensi valkeata, pani vihdoin maata, mutta
kauan ryki, syljeskeli ja kääntelihe...
-- Syökö teitä luteet? kysyin minä.
-- Syövät, luteet... vastasi hän, raskaasti huo'ahtaen.
Minä heräsin varhain seuraavana aamuna, mutta Maksim Maksiimitsh oli
kerinnyt ennen minua. Minä löysin hänet istumasta portin luona rahilla.
"Minun täytyy mennä komendantin luo", sanoi hän, "niin tehkää hyvin,
jos Petshoorin tulee, ja lähettäkää minua noutamaan..."
Minä lupasin. Hän juoksi, ikäänkuin olisivat hänen jäsenensä saaneet
uudelleen nuoruuden voimaa ja nuorteutta.
Aamu oli raitis ja kaunis. Kultapilvet lateilivat vuorille, ikäänkuin
uusi jono ilmavuoria; portin edustalla levisi laaja tori ja sen takana
oleva kauppa-paikka vilisi kansaa, sillä oli sunnuntai. Avo-jalkaset
osetiini-pojat, pussit kakku-hunajaa selässä, pyörivät ympärilläni;
minä heitä kiroilin, sillä minulla ei ollut aikaa heitä varten -- ja
aloin jo jakaa levottomuutta hyvän alakatteinin kanssa.
Ei mennyt kymmentä minuuttia, kun torin päässä näkyi se, jota odotimme.
Hän kävi eversti N--in seurassa, joka, saatettuaan hänet ravintolaan,
heitti hänelle hyvästi ja palasi linnoitukseen Minä laitoin heti
invaliidin Maksim Maksiimitshin perään.
Petshoorinin vastaan tuli ulos hänen palvelijansa ja ilmoitti, että
heti käydään valjastamaan, antoi hänelle sikari-laatikon, ja, saatuaan
muutamia käskyjä, lähti askareilleen. Hänen herransa, sytytettyään
sikarin, haukotti pari kertaa ja istui rahille toiselle puolelle
porttia. Nyt minun tulee kuvata teille hänet.
Hän oli keski-korkuinen mies. Hänen solakka, hieno vartalonsa ja
leveät hartijansa todistivat lujaa ruumiin rakennusta, joka voi kestää
kaikkia kiertolais-elämän vaivaloisuuksia ja ilman-alan muutoksia, ja
jota ei kukista pääkaupungin elämän irstaisuus eivätkä sielun myrskyt.
Hänen pölyisestä sametti takistaan, joka vain oli suljettu kahdella
alanapilla, pisti näkyviin sokaisevan valkoiset liina-vaatteet,
joka seikka todisti kelpo miehen tapoja. Hänen likaiset käsineensä
näkyivät olevan vaseti ommellut hänen pientä ylimyksellistä kättänsä
varten, ja, kun hän oli riisunut toisen käsineen, ihmetytti minua
hänen vaaleat, laihat sormensa. Hänen käyntinsä oli huolimatoin ja
vitkainen, ja minä huomasin, ett'ei hän heilutellut käsiään, -- joka
on jonkinmoisen salamielisen luonteen merkki. Muutoin ovat nämä vain
minun huomautuksiani, jotka perustuvat omiin havaintoihini, enkä
minä tahdo ollenkaan pakoittaa teitä niitä umpimähkään uskomaan.
Kun hän kävi rahille, taipui hänen suora vartalonsa aivan, kuin
hänellä ei olisi ollut yhtäkään nikamaa selässä; hänen koko
ruumiinsa asema todisti jotakin hermojen heikkoutta ja hän istui,
kuten Balsakkilainen kolmekymmen vuotias virnakka höyhen-tuolissaan
väsyttävien tanssijaisten jälkeen. Ensi silmäykseltä hänen kasvoihinsa
en olisi lukenut hänelle enempää kuin kolmekolmatta vuotta, vaikka
sittemmin olin valmis lukemaan kolmekymmentä. Hänen hymyssään oli
jotakin lapsellista, hänen ihossaan jotakin naisellista lienteyttä.
Hänen vaaleat, luonnosta kiharat hiuksensa reunustivat hyvin somasti
hänen kalpean aatelis-otsansa, jossa ainoasti pitkäin havaintojen
perästä saattoi huomata toisiaan risteileväin ryppyjen jäljet, jotka,
luultavasti, kuvautuivat paljoa selvemmin vihan tahi sisällisen
levottomuuden hetkenä. Vaikka hänen hiuksensa olivatkin vaalean
väriset, olivat hänen viiksensä ja kulmakarvansa mustat -- ja se
on rodun merkki ihmisellä, samoin kuin musta harja ja musta häntä
valkealla hevosella. Lopettaakseni kuvani sanon, että hänellä oli
nenä hiukan pystyssä, sokaisevan valkoiset hampaat ja ruskeat silmät.
Silmistä on minun vielä sanominen muutama sana.
Ensiksikin, ne eivät nauraneet, kun hän nauroi! -- Ettekö ole sattuneet
huomaamaan sellaista kummaa toisilla ihmisillä?... Se on joko pahan
luonnon tahi syvän, alituisen surun merkki. Puoli-avonaisten luomien
takaa ne kiiluivat eräällä, jos niin käy sanominen, valkoimen
tapaisella loistolla. Se ei ollut sielun innostuksen, eikä vilkkaan,
kuvituksen heijastusta, vaan sokaiseva, kylmä, sileän teräksen tapainen
loiste. Hänen katseensa ei ollut pitkällinen, vaan tunkeutuva ja
raskas; se jätti jälkeensä säädyttömän kysymyksen tukalan vaikutuksen
ja olisi saattanut näyttää röyhkeältä, jollei se olisi ollut niin
välinpitämättömän rauhallinen. Kaikki nämä huomautukset johtuivat
mieleeni, kentiesi, vain siitä syystä, että minä tunsin muutamia
erityiskohtia hänen elämästään, ja ehkäpä hänen muotonsa olisi tehnyt
aivan vastaisen vaikutuksen johonkin toiseen. Mutta, koska ette kuule
hänestä muilta, kuin minulta, niin on ehdottomastikin tähän kuvaukseen
tyytyminen. Lopuksi; sanon, että hän, yleensä, oli jokseenkin kaunis ja
että hänellä oli sellaiset kasvot, jotka erittäin miellyttävät naisia.
Hevoset olivat jo valjaissa. Tuon tuostakin helähteli kello vempelessä
ja palvelija kävi jo kahdesti ilmoittamassa Petshoorinille, että kaikki
oli valmista; mutta Maksim Maksiimitshia ei vielä kuulunut. Onneksi
oli Petshoorin vaipunut ajatuksiinsa katsellessaan Kaukaasian sinisiä
harjanteita, eikä hän näkynyt ensinkään tekevän kiirutta matkalle. Minä
astuin hänen luokseen. "Jos tahdotte vielä odottaa vähäsen", sanoin
minä, "niin saatte ilon nähdä vanhan tuttavanne..."
-- Niin, oikein! vastasi hän sukkelaan; minulle siitä eilen puhuttiin.
Missäs hän on? -- Minä käännyin torille päin ja näin Maksim
Maksiimitshin juoksevan minkä jaksoi... Muutamain minuuttien perästä
oli hän jo vieressämme: hän voi tuskin hengittää ja hiki valui helminä
hänen kasvoilleen. Märät, harmaat hiustupsut, jotka törröttivät lakin
alta, olivat takertuneet hänen otsaansa, ja hänen polvensa vapisivat...
Hän tahtoi heittäytyä Petshoorinin kaulaan, mutta tämä, hymyillen
ja kyllin kylmästi, vaikka kohteliaasti, ojensi hänelle kätensä.
Alakatteini ällämystyi kotvaksi, mutta tarttui sitten molemmin käsin
himoisesti hänen käteensä. Hän ei voinut vielä puhua.
-- Kuinka hauskaa, kallis Maksim Maksiimitsh! No, mitenkä jaksatte?
sanoi Petshoorin.
-- Ja... sinä?... ja te?... sammalsi ukko, kyynelet silmissä. Kuinka
monta vuotta... kuinka monta päivää... ja minne nyt matka pitää?
-- Lähden Persiaan -- ja etemmäksi...
-- Tokko nyt jo heti?... Odottakaahan, kallis ystäväni! -- Tokko nyt
heti erkanemme?... Emmehän ole moniin aikoihin nähneet toisiamme...
-- Täytyy, Maksim Maksiimitsh, -- oli vastaus.
-- Herranen aika! minnekä teillä on semmoinen kiire? Minulla olisi
paljon kertomista... ja kyselemistä... No, mitä? oletteko eronneet
virasta?... kuinka?... mitenkä teidän on laita?
-- Olen ikävöinyt! vastasi Petshoorin hymyillen.
-- Muistattekos, kun linnoituksessa oltiin ja eleltiin?... Sepä oli
mainio metsästys-paikka!... Olittehan te kova ampuja... Entä Beela?...
Petshoorin kalpeni hiukkaisen ja kääntyi pois.
Kyllä, muistan! sanoi hän, melkein heti väkinäisesti haukoitettuaan.
Maksim Maksiimitsh alkoi rukoilla häntä jäämään vielä kahdeksi
tunniksi. "Syödään oiva päivällinen", sanoi hän, "minulla on kaksi
fasaania; ja kahetiini on täällä mainiota, ei, tietysti, semmoista,
kuin Gruusiassa, mutta yhtä hyvin parempaa laatua... Sitten
pakinoidaan... Te kerrotte minulle olostanne Pietarissa... Hä?"...
-- Tosiaankin, ei minulla ole mitään kertomista, kallis Maksim
Maksiimitsh... Hyvästi sitten, minun täytyy... minun on
kiiruhtaminen... Kiitoksia, ett'ette unhottaneet... lisäsi hän tarttuen
hänen käteensä.
Ukko rypisteli kulmiaan... Hän oli pahoillaan ja vihoissaan, vaikka hän
koki sitä salata. "Unhottaa!" mutisi hän: "minäpä en ole unhottanut
mitään... No, Jumalan nimeen sitten!... Enpä minä luullut siten teitä
kohtaavani..."
-- No, heittäkää sikseen! sanoi Petshoorin, syleiltyään häntä
ystävällisesti. Olenhan minä sama kuin ennenkin!... mutta mitäs
tehdä?... kullakin on tiensä... Jumala ties, satummeko vielä kohtaamaan
toisiamme!... Tätä puhuessaan istui hän jo vaunuissa ja kyyditsijä
alkoi selvittää ohjaksia.
-- Seis', seis'! huusi äkkiä Maksim Maksiimitsh tarttuen vaunujen
oviin: -- olin ihan unhottaa, että minulle jäivät teidän paperinne,
Gregorius Aleksandrovitsh... minä olen niitä kuljetellut muassani...
sillä luulin teidät tapaavani Gruusiassa, mutta tässähän Jumala soikin
nähdä... Mitä minun niillä on tehtävä?...
-- Mitä tahdotte! vastasi Petshoorin. -- Hyvästi...
-- Siis te Persiaan?... milloinka palajatte? huusi hänen jälkeensä
Maksim Maksiimitsh.
Vaunut olivat jo kaukana, mutta Petshoorin teki kädellään merkin, jota
voi kääntää seuraavalla tavalla: tuskinpa koskaan! ja miksikä!
Pitkään aikaan ei enään kuulunut kellon helinää, eikä pyörien rätinää
limsiötieltä, mutta ukkorukka yhä seisoi samalla paikalla syvissä
mietteissä...
"Niin", sanoi hän vihdoin, kokien ottaa välinpitämättömän muodon,
vaikka harmin kyynel ajoittain kiilsi hänen ripsissään, "olimmehan me
kyllä tuttavia -- mutta, mitäs ovat tuttavat nykyaikaan!... Mitäpä
hänelle minusta? Minä en ole rikas, ei minulla ole virka-arvoja, enkä
minä ikäänikään nähden ole lainkaan hänen vertaisensa... Äläs vain,
minkälaiseksi teikariksi on käynyt, kun taas oleskeli Pietarissa...
Nepäs vaunut!... ja olipas sillä tavaroita!... ja vantti-mies ylpeä,
niin että pois tieltä!..." Nämät sanat lausui hän iroonillisella
hymyllä. "Sanokaapa", jatkoi hän, kääntyen minuun päin: "no, mitäkäs
te tästä ajattelette?... ja mikäs piru hänet nyt Persiaan viepi?...
Naurattavaa se on, Jumal' aut', naurattavaa!... Tiesinhän minä sen,
että hän on hepakko, johon ei käy luottaminen... Vaan vahinko,
yht'hyvin, että hän huonosti päivänsä päättää... mutta mitenkäs muuten
voisi käydäkään!... Olenhan minä sen aina sanonut, ett'ei se ole
mistään kotoisin, joka vanhat ystävänsä unhottaa!..." Sitten kääntyi
hän pois kätkeäkseen mielensä liikutusta ja meni pihalle kävelemään
rattaiden ympäri, ikäänkuin katsellakseen pyöriä, sillä välin kuin
hänen silmänsä vähän väliä täyttyivät kyynelillä.
-- Maksim Maksiimitsh, sanoin minä, lähestyen häntä, mitä paperia
teille Petshoorin jätti?
-- Jumala hänet ties! joitakin muistelmia.
-- Mitä te aiotte niillä tehdä?
-- Mitäkö? Käsken tehdä patruunia.
-- Antakaa ne ennen minulle.
Hän katsoi minuun ihmetyksellä, jupisi jotakin hampaihinsa ja alkoi
kaivella remettiään; sieltä otti hän vihon ja heitti sen ylenkatseella
maahan; sitten joutuivat toinen, kolmas, ja aina kymmenenteen saakka,
samaan kohtaloon. Hänen harmissaan oli jotakin lapsellista, ja se minua
nauratti, mutta minun kävi myöskin häntä sääli...
-- Siinä ne ovat kaikki, sanoi hän; onnea löydölle...
-- Ja minä voin tehdä niillä, mitä tahdon?
-- Vaikka sanomiin painattaisitte, se ei minuun koske... Olenkos minä
mikä hänen ystävänsä, taikka sukulaisensa?... Kyllähän me elimme yhden
katon alla... vaan vähänkös, kenenkä kanssa eletään?...
Minä otin paperit ja vein ne tuota pikaa pois, peläten alakatteinin
katuvan. Piakkoin meille ilmoitettiin okaasian lähtevän tunnin päästä,
ja minä käskin valjastamaan. Alakatteini astui huoneesen silloin, kuin
minä panin lakkia päähäni; hän ei näkynyt tekevän lähtöä. Hänellä oli
jonkinmoinen, väkinäinen, kylmä katsanto.
-- Entä te, Maksim Maksiimitsh, ettekö te lähdekään?
-- En.
-- Miksikä ette?
-- En ole vielä nähnyt komendanttia ja minun täytyy jättää hänelle
muutamia ruunun tavaroita.
-- Kävittehän te hänen luonansa?
-- Kävin kyllä, sanoi hän. hämmentyen; mutta hän ei ollut kotona...
enkä häntä odottanut.
Minä ymmärsin, että ukko-rukka, kentiesi, ensi kerran elämässään, oli
heittänyt viralliset tehtävänsä _omien asiainsa_ vuoksi, (käyttääkseni
virkakieltä) -- ja kuinka hänet siitä palkittiin!
-- Sangen ikävää, sanoin minä hänelle, sangen ikävää, Maksim
Maksiimitsh, että meidän täytyy erota ennen aikojaan.
-- Mitä meistä, sivistymättömistä ukoista, on teidän seuraanne!...
Te olette ylpeätä, suuren maailman nuorisoa. Kyllähän, kun ollaan
tsherkessien kuulien keskellä, silloin yhdessä vaikka minne mennään --
mutta annapas kun joskus sitten tavataan, niin on häpeä kättäkin lyödä
vanhalle veikolle.
-- Minä en ansaitse näitä nuhteita, Maksim Maksiimitsh.
-- Niin minä, näette, vain sanoin sanoakseni, Muutoin, toivotan teille
kaikkea hyvää ja hauskaa matkaa.
Me heitimme hyvästi jokseenkin kuivasti. Tuo kelpo Maksim Maksiimitsh
kävi itsepäiseksi, toraisaksi alakatteiniksi! Ja minkä tähden? Sen
tähden, että Petshoorin, hajamielisyydessään tai muusta syystä, oli
ojentanut hänelle kättä, kun tämä tahtoi heittäytyä hänen kaulaansa.
Surullista on nähdä, kun nuoriso kadottaa paraimmat toiveensa ja
haaveensa, kun sen edestä temmaistaan ruusuinen harso, jonka läpi se
katselee ihmisten töitä ja tunteita, vaikka onkin toivoa, että vanhat
harhat vaihtuvat yhtä muutteleviin, mutta sen sijaan yhtä suloisiinkin,
uusiin... Mutta mihinkäs ne vaihdat Maksim Maksiimitshin iässä?
Väkisinkin sydän paatuu, sielu salpautuu...
Minä lähdin yksin.
Petshoorinin Päiväkirja.
Esipuhe.
Äskettäin kuulin, että Petshoorin, palattuaan Persiasta, oli kuollut.
Tämä tieto minua varsin ilahutti, sillä se antoi minulle oikeuden
painattamaan nämä muistiin panot, ja minä käytin tilaisuutta hyväkseni
pannakseni nimeni vieraalle tuotteelle. Suokoon Jumala, ett'eivät
lukijat minua rankaise sellaisesta viattomasta väärennyksestä!
Nyt on minun hiukan selittäminen syitä, jotka saivat minut ilmaisemaan
yleisölle minulle perin tuntemattoman miehen sydämen salaisuudet.
Jospa vielä olisi ollut hänen ystävänsä (totisen ystävän kavalan
julkeuden jokainen käsittää), mutta minä näin hänet ainoastaan kerran
elämässäni valta-tiellä, niin muodoin en saata kantaa häntä vastaan
sitä selittämätöntä vihaa, joka, kätkeytyen ystävyyden naamarin alla,
odottaa ainoastaan rakastetun esineen kuolemaa tai onnettomuutta,
purkaakseen hänen päänsä päälle soimausten, neuvojen, ivan ja säälin
rakeita.
Uudestaan lukiessani näitä muistiin panoja, vakuuttauduin sen
todenperäisyydestä, joka näin armahtamatta toi julki omat heikkoutensa
ja paheensa. Ihmis-sielun, vaikkapa vähäisimmänkin, historia lie
melkein huvittavampi ja hyödyllisempi, kuin kokonaisen kansan historia
olletikin kun se on tulos kypsen älyn havainnoista itsestään Ja kun
se on kirjoitettu ilman turhamaista halua herättämään osan-ottoa tai
ihmettelemistä. Rousseau'n Tunnustuksella on jo se vika, että hän luki
sen ystävilleen.
Siis, ainoastaan hyödyn halu sai minut painattamaan katkelmat
päiväkirjasta, joka satunnaisesti joutui käsiini. Vaikka olen muuttanut
kaikki nimet, niin luultavasti ne, joista siinä puhutaan, kuitenkin
tuntevat itsensä, ja, kentiesi, löytävät he oikeuttamista menetyksille,
joista tähän asti ovat syyttäneet miestä, jolla enään vast'edes ei ole
mitäkään yhteistä tämän maailman kanssa. Annammehan me melkein aina
anteeksi sen, minkä ymmärrämme.
Minä olen pannut tähän kirjaan ainoastaan sen, mikä koski Petshoorinin
oloon Kaukaasiassa. Huostaani jäi vielä paksu vihko, jossa hän kertoo
koko elämänsä. Joskus sekin ilmestyy maailman tuomittavaksi, mutta nyt
en raatsi ottaa omakseni tätä vastuutta monesta tärkeästä syystä.
Kentiesi jotkut lukijat tahtovat tietää minun mielipiteeni Petshoorinin
luonteesta. Vastaukseni on tämän kirjan nimikirjoitus. "Se on pahaa
ivaa!" sanovat he. -- En tiedä.