I.

Beela.

Minä matkustin kyydillä Tiflisestä. Rattaitteni koko kuormana oli

pieni remetti, joka oli puolillaan matkamuistelmia Gruusiasta. Suurin

osa niitä on, teidän onneksenne, hävinnyt, mutta remettini muine

kapineineen on, minun onnekseni, säilynyt eheänä.

Aurinko alkoi jo kätkeytyä lumiharjanteen taakse, kun olin saapunut

Koishaurskin laaksoon. Kyyditsijäni, osetiini, kiiruhteli väsymättä

hevosia ehtiäksemme yöksi nousta Koishaurskin vuorelle, ja veteli

lauluja täyttä kurkkua. Mikä ihana paikka tuo laakso! Joka haaralla

on luoksepääsemättömiä vuoria, punertavia kallioita, vihriän

seinelijään kierteleminä ja vaahtera-ryhmien seppelöiminä, keltaisia,

ouruveden uurtamia jyrkkäyksiä, ja tuolla ihan korkealla kultaisia

lumi-hetuleita; alhaalla taas Aragva, syleillen toista, nimetöntä

virtaa ja kuminalla syöksyen mustasta, usmaisesta rotkosta, luikertelee

hopealankana ja kimaltelee, kuni käärmeen suomukset.

Saavuttuamme Koishaurskin vuoren juurelle, seisatuimme juomalan luo.

Siinä parveili meluten noin pari kymmentä grusiinia ja vuorelaista;

läheisyyteen oli karavaani kameleja asettunut yöksi. Minun oli

palkkaaminen härkiä vetämään rattaitani tuolle kirotulle vuorelle,

sillä oli jo syksy ja iljanne -- ja vuori oli noin kaksi virstaa pitkä.

Ei muu auttanut, kuin palkata kuusi härkää ja muutamia osetiineja. Yksi

heistä heitti remettini hartioilleen ja muut kävivät auttamaan härkiä

melkein yhteen huutoon.

Minun rattaitteni jäljessä veti neljä härkää toisia rattaita, kuin

ei mitään, huolimatta siitä, että ne olivat kukkuraksi kuormitetut.

Tämä seikka minua kummastutti. Niiden takana kävi omistaja, tupakoiden

pienestä kabardiinilaisesta hopea-helaisesta piipusta. Hänen yllään oli

upsierin takki ilman olkaimia ja päässä tsherkessiläinen hossakarvainen

lakki. Hän näytti olevan noin viiden kymmenen vanha; hänen tummat

kasvonsa osoittivat hänen jo kauan sitten tutustuneen Taka-Kaukaasian

aurinkoon, ja ennen aikaansa harmentuneet viiksensä eivät vastanneet

hänen lujaan käyntiinsä ja ravakkaasen muotoonsa. Minä astuin hänen

luoksensa ja kumarsin; hän vastasi ääneti kumarrukseeni ja laski suuren

savukiemuran.

-- Olemme, ehkä, matkakumppania?

Hän kumarsi, nytkin ääneti.

-- Te, varmaan, matkustatte Stavroopoliin?

-- Aivan niin... vieden ruumin tavaroita.

-- Sanokaapa, olkaa hyvä, minkä tähden teidän raskaita rattaita neljä

härkää jouten vetää, mutta minun tyhjiä rattaitani kuus' elukkaa tuskin

liikuttaa noiden osetiinien avulla?

Hän hymähti viekkaasti ja katsahti minuun tarkoittavasti.

-- Te ette varmaankaan ole olleet kauan Kaukaasiassa?

-- Vuoden ajan, vastasin minä. Hän hymähti toistamiseen.

-- Miten niin?

-- Niin vain; nuo aasialaiset ovat kauheita riiviöitä! Luuletteko

heidän auttavan, kun huutavat? Piruhan heidät tietää, mitä he

kiljuvat? Härät heitä kyllä ymmärtävät, sillä vaikka valjastaisitte

kaksikymmentä, niin, jos he vain huutavat tavallaan, eivät härät

hievahda paikaltaan... Kauheita konnia! Mut' minkäs heille saat? Kiskoa

rahaa matkustajilta he kyllä rakastavat... Ovat turmelleet lurjukset!

Saatte nähdä, vielä he teiltä juomarahaakin ottavat. Minä kyllä jo

heidät tunnen; mua eivät petä!

-- Te kauan jo täällä palvelette?

-- Minä olin täällä jo palveluksessa Aleksei Petroovitshin [Jermoolov]

aikana, vastasi hän, suoristaen ryhtiään. Kun hän tuli linjalle, olin

minä ala-luutnanttina -- lisäsi hän -- ja hänen aikanansa sain kaksi

arvoa retkistä vuorelaisia vastaan.

-- Ja nyt?

-- Nyt kuulun kolmanteen linjapataljoonaan. Entä te, rohkenenko kysyä?

Minä sanoin hänelle.

Keskustelu loppui siihen, ja me jatkoimme ääneti käyntiämme

vieretysten. Vuoren huipulla kohtasimme lunta. Aurinko oli laskeutunut

ja yö seurasi päivää välittömästi, niinkuin etelässä on tavallista,

mutta lumen kajastuksen tähden voimme me helposti eroittaa tien, joka

yhä vielä kävi nousuun, vaikka ei enää niin jyrkkään. Minä käskin

panemaan remetin rattaille, vaihtamaan härät hevosiin ja katsahdin

viimeisen kerran alas laaksoon; mutta paksu, rotkoista aaltoina

turvannut sumu peitti sen täydellisesti, eikä yhtäkään ääntä sieltä

enää kuulunut korviimme. Osetiinit ympäröivät minua hälisten ja

vaativat juomarahaa, mutta alakatteini kiljasi heille niin äkäisesti,

että he silmänräpäyksessä erkanivat. -- Onpas sitä kansa! sanoi hän: ei

tiedä, mikä leipä on venäjäksi, mut osaapa: "upsieri, anna juomarahaa".

Tataaritkin minusta ovat paremmat; he tok'eivät juo...

Kyytilään oli vielä virstan verta. Kaikkialla oli hiljaa, niin hiljaa,

että itikan hyrinästä voi seurata sen lentoa. Vasemmalla hämärsi

syvä rotko; sen takana ja edessämme kuvailiivat kelmeällä taivaan

rannalla, jossa iltaruskon viimeinen loiste vielä oli säilynyt, vuorien

tummansiniset huiput, täynnä halkeilemia ja lumikerroksien peittäminä.

Tummalla taivaalla alkoi vilkkua tähtiä, ja, kummallista, minusta ne

näyttivät olevan paljoa korkeammalla, kuin meillä pohjosessa. Molemmin

puolin tietä törrötti paljaita, mustia kiviä, sieltä täältä pilkisti

lumen alta pensaita, eikä ainoa kuiva lehtikään liikkunut; ja hauskaa

oli kuulla keskellä tätä kuolon unta uupuneen kolmivaljakon korskumista

ja venäläisen kellon epätasaista helinää.

Huomenna tulee mainio ilma! sanoin minä. Alakatteini ei vastannut

sanaakaan, vaan osoitti minulle sormellaan itäistä vuorta, joka kohosi

suoraan vastassamme.

-- Mitä se on? kysyin minä.

-- Gut-vuori.

-- No, niin mitä?

-- Katsokaa, kuinka tuo savuaa. Todellakin, Gut-vuori savusi; sen

syrjillä kapueli keveitä pilvi-viiruja, ja huipulla lepäsi musta

hattara, niin musta, että se tummalla taivaalla näytti pilkulta.

Me huomasimme jo kyytilän ja sitä ympäröivien sakljojen [savella

laastettu, säleistä tehty rakennus] katot, ja edessämme välkähteli

ystävällisiä tulia, kun kuhahti kostea, kylmä tuuli, rotkossa alkoi

humista ja rupesi hienosti satamaan. Tuskin ennätin pukea ylleni

burkan [lyhyt huopatakki], kun jo tulla tuprusi lunta. Minä katsoin

kunnioituksella alakatteiniin.

-- Meidän on tähän yöpyminen, sanoi hän harmissaan; tuommoisessa

pyryssä ei pääse vuorien yli. Mies, hoi! Onko ollut vyörykkeitä

Krestoovajalla? kysyi hän kyyditsijältä.

-- Ei, herra, vastasi kyyditsijä -- osetiini: -- mutta riippumassa on

paljon, paljon.

Vierashuoneen puutteesta kyytilässä määrättiin meille yö-sija

savusakljaan. Minä pyysin matkakumppaniani juomaan lasin teetä

kanssani, sillä muassani oli valettu teekannu -- ainoa lohdutukseni

matkoillani Kaukaasiassa.

Saklja oli yhdeltä sivulta rakennettu kallioon; kolme liukasta,

märkää astinta vei sen ovelle. Haparoiden menin sisään ja tölmäsin

vasten lehmää (navettaa, näet, käytetään siellä etehisenä). Minä en

tietänyt, minne kääntyisin: täällä määkyvät lampaat, tuolla murisee

koira. Onneksi vilkahti syrjässä himmeä valo ja auttoi minua löytämään

toisen, oven tapaisen, aukon. Siinä aukeni kyllin huvittavainen kuva;

avara saklja, jonka katto nojautui kahteen savustuneesen patsaasen, oli

täynnä väkeä. Keskellä räiski maahan hajotettu valkea, ja savu, jota

tuuli katossa olevasta aukosta takasin survoi, levisi ympärinsä niin

paksuna verhona, ett'en pitkään aikaan voinut selviytyä; tulen ääressä

istui kaksi ämmää, joukko lapsia ja laiha grusiini, kaikki ryysyissä.

Ei ollut muuta tehtävänä! me majauduimme valkean ääreen, sytytimme

piiput, ja kohta alkoi teekannu iloisesti kiehua.

-- Kurjia ihmisiä! sanoin minä alakatteinille osoittaen isäntäväkeämme,

joka katseli meitä ääneti jonkinmoisessa hämmästyksessä.

-- Mitä typerintä kansaa! vastasi hän. Uskotteko? He eivät osaa mitään,

eivätkä kykene mihinkään sivistykseen! Yhtä kaikki meidän kabardiinit,

tai tshetshensit, vaikka ovatkin rosvoja ja retkaleita, toki ovat

rajupäitä; mutta eihän näillä ole haluakaan aseisin; kunnon tikaria

ei näe yhdelläkään. Todellakin aika maitovalvattia. [Oset (osetin)

merkitsee maitovalvattia myös.]

-- Olitteko kauankin Tshetsheniassa?

-- Minä oleskelin noin kymmenen vuotta linnoituksessa ruodun kanssa,

Kivi-Kaalamon luona -- tiedättehän?

-- Olen siitä kuullut.

-- Niin, hyvä mies, kyllä saimme tarpeeksemme noista huimapäistä.

Nykyään, Jumalan kiitos, on tok' rauhallisempi; mutta silloin ei

tarvinnut mennä kuin sata askelta vallista, niin jo istui karvanen

perkele väjyksissä, tai seisoppa suu auki, niin het' on paula kaulassa

tai kuula niskassa. Aika poikia vain!...

-- Teillä, luulen, on ollut paljon seikkailuja? sanoin minä

uteliaisuudesta kiihottuneena.

-- Kuinkas ei, onhan...

Tuossa hän alkoi nyppiä vasenta viistään, kumarsi päänsä ja mietistyi.

Minun teki kauheasti mieleni houkutella häneltä joku juttu -- halu joka

on omituinen kaikille matkustajille ja muistelmien kirjoittajille.

Sillä välin tee oli valmistunut; minä otin remetistä kaksi matkalasia,

täytin ja panin toisen hänen eteensä. Hän särppäsi ja sanoi ikäänkuin

itsekseen: "niin, onhan!" Tämä antoi minulle suurempaa toivoa.

Minä tiedän, että vanhat Kaukaasialaiset mielellään puhelevat ja

kertovat, sillä siihen heillä harvoin on tilaisuutta: mikä seisoo

noin viisi vuotta jossakin takalolla ruotuineen, eikä koko viiteen

vuoteen kukaan hänelle sano: _terveeks'_ (sillä vältvääpeli lausuu:

_terveyttä toivotan_). Ja puheen ainetta kyllä saa: ylt'ympäri on

villiä, eriskummaista kansaa, joka päivä vaaroja, tapauksia sattuu

kummallisia, ja siinä tulee paheksumaan, että meillä niin vähän

muistoon kirjoitetaan.

-- Ettekö tahdo sekoittaa rommia? sanoin kumppanilleni: minulla on

valkoista Tiflisestä; nyt on kylmä.

-- En, kiitoksia, minä en juo.

-- Miksi niin?

-- Niin vain. Olen itselleni vannonut. Ollessani vielä alaluutnanttina,

kerran, näette, maistelimme yhdessä, ja yöllä tapahtui hätä-kutsu;

hutikassa astuimme mekin rintamaan, mutta kyllä siitä saimmekin, kun

Aleksei Petroovitsh kuuli. Herranen aika, kuinka hän vihastui! vähällä

oli antaa oikeuteen. Niinpä niin: toisinaan eletään vuosi ketäkään

näkemättä, ja jos sitten vielä käy ryypiskelemään -- niin hukka perii!

Tämän kuultuani kadotin melkein kaiken toivoni.

-- Ja otetaanpa tsherkessit, jatkoi hän: kun päihtyvät _busa'sta_

[laji olutta] häissä tai hautajaisissa, niin alapas jo iskeä. Kerran

minä tuskin pääsin käpälämäkeen, ja olinpa silloin vielä antautuneen

ruhtinaan luona vieraissa.

-- Kuinkas se tapahtui?

-- Silloin... (hän pisti piippuunsa, kiristi vyötään ja alkoi kertoa),

silloin, nähkäätte, seisoin minä linnoituksessa Teerekin takana ruodun

kanssa, -- siitä kohta tulee viisi vuotta. Kerran syksyllä saapui

muonakuormasto, jota seurasi upsieri, nuori, noin viidenkolmatta mies.

Hän tuli luokseni täysissä tamineissa ja ilmoitti olevansa määrätty

jäämään minun luokseni linnoitukseen. Hän oli tuommoinen hyvin hoikka,

kalpea, hänen yllään oli aivan uusi puku, jotta heti arvasin hänen

ei kauan olleen Kaukaasiassa. "Te varmaan", kysyin häneltä, "olette

siirretty Wenäjältä?" -- Aivan niin, herra alakatteini, vastasi hän.

Minä otin häntä kädestä ja sanoin: "Varsin hauskaa; teidän tulee

pikkuisen ikävä... mutta koetetaanhan elää toverina. Ja, olkaa hyvä,

kutsukaa minua vain Maksim Maksiimitshiksi, ja -- mitä varten tuo täysi

asu? tulkaa luokseni aina tavallisessa lakissa". Hänelle annettiin

asunto ja hän majoittui linnoitukseen.

-- Ja mikä oli hänen nimensä? kysyin Maksim Maksiimitshilta.

-- Hänen nimensä oli... Gregorius Aleksandrovitsh Petshoorin. Hän

oli kunnon poika, voin teille vakuuttaa; hiukan vain kummallinen.

Esimerkiksi: sateessa tai pakkasessa oli hän koko päivän metsästämässä;

kaikki paleltuivat ja väsyivät -- mutta hän ei vähääkään. Vaan

kun joskus istui huoneessaan ja vähänkin uhosti, niin jo valittaa

vilustuneensa, tai kun ikkunan luukku vain kolahti, niin jo hypähtää

ja kalpenee; ja itse näin minä, kuinka hän ypö-yksin kävi metsä-si'an

kimppuun; joskus taas ei häntä saa moneen tuntiin puhumaan sanaakaan,

mutta annas kun milloin äityy kertomaan, niin vatsan halkasee naurusta.

Niin, hyvin kummallinen, mut' mahtoi olla rikas mies, sillä jopa sillä

oli kaikenlaisia kalliita kapineita!...

-- Ja asuitteko te kauankin yhdessä? kysyin minä taas.

-- Vuoden ajan. Niin, onhan vain merkillinen tuo vuosi; teki hän mulle

monta kepposta, vaan suokoon ne Herra hälle anteeksi!... Onhan, näette,

semmoisia ihmisiä, joille jo syntymästään on määrätty, että heille on

tapahtuva kaikellaisia tavattomia asioita.

-- Tavattomia? huudahdin minä uteliaisuudella, lisäten hänelle teetä.

-- Kuulkaahan, minä teille tässä kerron. Kuuden virstan paikkeilla

linnoituksesta asui eräs antautunut ruhtinas. Hänen poikansa, noin

viidentoista vuotias nulikka, tavastui ajelemaan meille milloin minkin

tähden. Ja kyllä me turmelimmekin hänet, Gregorius Aleksandrovitsh ja

minä. Mut sepäs rajupää vasta oli ja kerkeä vaikka mihin, joko lakkia

maasta nostamaan täydessä karussa, tai ampumaan. Se vain ei ollut hyvä,

että hänellä oli kauhea himo rahaan. Kerran, piloillaan, lupasi hänelle

Gregorius Aleksandrovitsh kultarahan, jos hän varastaisi paraimman

vuohen isänsä laumasta, ja, älähän huoli, seuraavana yönä toi kun

toikin sen sarvista. Mutta kun joskus pisti mieleemme häntä härsyttää,

niin silmänsä oikein verta tihrusi, ja heti tikariin käsiksi. "Kuule,

Asamat, et sinä kauan päätäsi kanna", sanoin minä hänelle: "pahoin

sinun kallosi käypi".

-- Kerran tuli itse vanha ruhtinas kutsumaan meitä vanhimman tyttärensä

häihin, ja me kun, näette, olimme kunakkia [tuttava, kumppani],

niin ei käynyt kieltäminen, vaikka hän olikin tataarilainen. Niinpä

sitten lähdimme. Aulassa [kaukaasialainen kylä] otti meitä vastaan

joukko koiria kovalla haukunnalla. Naiset, joiden kasvot voimme

nähdä, eivät olleet ensinkään kaunottaria. "Minulla oli paljo parempi

ajatus tsherkessittäristä", sanoi mulle Gregorius Aleksandrovitsh. --

Vuottakaahan, vastasin minä naurahtaen. Mielessäni oli oma ajatukseni.

-- Ruhtinaan sakljaan oli jo keräytynyt paljo väkeä. Asiaattilaisilla,

näet, on tapana kutsua häihin sekä Pekat että Paavot. Meidät otettiin

vastaan kaikilla kunnian osoituksilla ja vietiin kunatskajaan

[vierastupa]. Minä yhtä kaikki en unhoittanut tarkata, minne meidän

hevosemme pantiin, näette, jos sattuisi jotakin tapahtumaan.

-- Mitenkä he häitä viettävät? kysyin alakatteinilta.

-- Hyvin tavallisesti. Aluksi molla [muhamettilainen pappi] lukee

heille jotakin koraanista; sitten annetaan lahjoja nuorikoille ja

kaikille heidän sukulaisillensa; syödään, juodaan busa'a, sitten alkaa

dshigitovka [vikellys], jolloin joku likainen retkale rehentelee ja

ilveilee kurjalla, ontuvalla luuskalla ja naurattaa arvoisaa seuraa;

sitten, hämärässä, alkaa kunatskajassa, niinkuin meillä sanotaan,

tanssijaiset. Köyhä ukko rahjus remputtaa kolme-kielistä... en muista,

kuinka he nimittävät... no, onhan kuin meidän balalaikka. Tytöt ja

pojat asettuvat kahteen riviin vastatusten, taputtavat kämmeniään ja

laulavat. Silloin astuu keskelle tyttö ja mies, ja alkavat sanella

toisilleen runoja laulamalla, miten sattuu, ja toiset säestävät

kuorona. Petshoorin ja minä istuimme kunniapaikalla, ja siihen tuli

hänen luoksensa isännän nuorin tytär, kuusitoista vuotias tyttö, ja

lauloi hänelle... kuinka sanoisin?... ikäänkuin komplimentiksi.

-- Ettekö muista, mitä hän lauloi?

-- Kyllä; taisi olla näin: "soleat on meidän nuoret dshigitat [uljas

vikeltäjä], viitat heill' on hopealla sirotut, mut nuori venäläinen

upsieri soleampi heitä on, ja kaluunat on hällä kultaiset. Hän on kuin

poppeli heidän keskellä, vaan meidän puistossa ei hän kasvaa, eikä

kukkia saa". Petshoorin nousi, kumarsi hänelle, pani kätensä otsalleen

ja sydämelleen, ja pyysi minua hänelle vastaamaan; minä osaan hyvin

heidän kieltä, ja käänsin hänen vastauksensa.

-- Kun tyttö oli mennyt luotamme, kuiskasin minä Gregorius

Aleksandrovitshille: noh, miltä näytti? -- Mainio! vastasi hän; mikä on

hänen nimensä?

-- Hänen nimensä on Beela, vastasin minä.

-- Ja hän oli todellakin kaunis, pitkä ja hoikka; silmät, mustat kuin

vuorikauriilla, oikein tunkivat sieluun. Petshoorin, miettiväisenä,

ei laskenut häntä silmistään, ja hänkin pilkisteli usein kulmien alta

Petshooriniin. Vaan ei Petshoorin ollut ainoa, joka ihaeli kaunista

ruhtinatarta; huoneen nurkasta katseli häntä kaksi muutakin silmää,

liikkumattomina ja tulisina. Minä aloin tutkistella ja tunsin vanhan

tuttuni Kasbitshin. Hän, näette, ei ollut juuri antautunut, eikä

antautumatonkaan. Epäilyjä oli hänestä paljo, vaikk'ei häntä oltu

huomattu missään vehkeissä. Hän toi meille aina linnoitukseen lampaita

kaupaksi, vaan ei koskaan hieronut kauppaa: minkä pyysi, maksa pois

-- mut ei hän helpottanut, vaikka olisi tappanut. Kerrottiin hänestä,

että hän mielellään kuljeskeli Kubaanin taakse abrekkien [kuolemaan

henkensä vihkinyt] kanssa ja, totta puhuen, olikin hänellä oikea rosvon

naama; hän oli pikkunen kasvultaan, kuiva ja hartiakas!... Mutta sepä

vasta vikkelä, vikkelä kuin piru! Hänen beshmettinsä [päällysvaate]

oli aina revitty ja paikattu, mutta pyssy hopeassa. Hänen hevostaan

mainittiin koko Kaukaasiassa -- ja todella ei paremmasta puhettakaan.

Eivätkä sissit häntä suotta kadehtineetkaan, ja koettivathan usein sitä

varastaakin, vaan eipä onnistunut. Vieläkin on silmissäni tuo hevonen,

musta kuin piki, jalat hoikat kuin rautalanka, eikä silmät ollenkaan

huonommat Beelan silmiä; entäs voimaa sitten! aja vaikka 50 virstaa; ja

harjoitettukin -- juoksi kuin koira isäntänsä jälessä! Eikä hän sitä

koskaan sitonut. Semmoinen, näet, pirun hevonen!...

-- Sinä iltana oli Kasbitsh karmeampi kuin koskaan, ja minä huomasin,

että hänellä oli beshmetin alla sotisopa. -- "Eipä hänellä suotta

ole tuo sotisopa", ajattelin minä, "ihan varmaan on hänellä jotakin

mielessä".

-- Sakljassa kävi helteiseksi, ja minä menin ulkoilmaan

vilpoittelemaan. Yö jo laskeutui vuorille ja usma alkoi kuljeskella

pitkin rotkoja.

-- Minun pisti mieleeni poiketa vajaan, jossa hevosemme seisoivat,

katsomaan, oliko heillä rehua, ja eihän varovaisuus koskaan haittaa;

minulla oli mainio hevonen, ja jo usea kabardiini siihen hempeästi

pilkisteli sanoen: _jakshi the, tshek jakshi_ [hyvä on, oikein hyvä].

-- Astun tuosta pitkin aitaa, kun äkkiä kuulen ääniä; toisen heti

tunsin; se oli Asamat lurjus, isäntämme poika; toinen puhui harvemmin

ja hiljemmin. "Mitä he tuossa juttuavat", ajattelin minä: "eiköhän vain

minun hevosestani?" Minä istahdin aidan viereen ja aloin kuunnella,

kokien olla päästämättä yhtäkään sanaa huomaamatta. Toisinaan

tukehduttivat sakljasta kuuluvain laulujen tohina ja äänien hälinä

minua huvittavan puheen.

-- "Sinulla on mainio hevonen! puhui Asamat; olisinpa isäntä talossa ja

mulla olisi kolmensadan tamman suuruinen tabuuni, niin antaisin puolet

ratsustasi, Kasbitsh!"

-- Vai, Kasbitsh! -- ajattelin minä ja muistin sotisovan.

-- "Niin", vastasi Kasbitsh lyhyen äänettömyyden perästä: "koko

Kabardista et semmoista löydä. Kerran -- se tapahtui Teerekin takana

-- lähdin abrekkien kanssa ryöstämään venäläisten tabuuneja; onni

meitä ei silloin suosinut ja me hajaannuimme kuka kunne. Jälessäni

kiiti neljä kasakkaa; takanani kuulin gjaurien huudot ja edessäni

oli tiheä metsä. Minä kyyristyin satulalle ja, antautuen Allahin

huomaan, ensi kerran elämässäni loukkasin hepoani piiskan iskulla.

Se puikki kuin lintu oksien välitse; terävät okaat repivät vaatteeni

ja vaivaisjalavan kuivat vitsat pieksivät kasvojani. Heponi hyppi

kantojen yli ja halkasi pensaat rinnallaan. Parempi olisi ollut jättää

se metsän rinteesen ja juosta piiloon metsään, mutta minun oli sääli

erota hevosestani -- ja siitä profetta palkitsikin minut. Muutamia

kuulia vinkui pääni ylitse ja minä kuulin jo kuinka kasakat riensivät

jäljissäni... Yht'äkkiä tuli eteeni syvä halkeama; ratsuni mietti

kotvan -- ja hyppäsi. Sen takakaviot irtaantuivat vastaiselta äyräältä

ja se riippui etujaloistaan. Minä heitin suitset ja lensin syvänteesen;

tämä pelasti hevoiseni ja se hyppäsi ylös. Kasakat näkivät kaikki, vaan

ei yksikään käynyt minua etsimään; varmaankin luulivat, että satutin

itseni kuoliaksi, ja minä kuulin, mitenkä he syöstyivät hevostani

pyytämään. Sydämeni veristyi; minä ryömin pitkin tiheää ruohoa

syvänteessä, kun huomasin, että metsä päättyi; muutamia kasakkoja

ajoi ulos tasangolle ja kas! suoraan heitä päin nelistää Karagjosini;

kaikki lähtivät huutaen sitä kiinni ottamaan; kauan, kauan he sitä

ajelivat, ja yksi varsinkin oli kaksi kertaa jo heittämäisillään sen

kaulaan suopungin; minä värisin, suljin silmäni ja aloin rukoella.

Muutaman silmänräpäyksen perästä katsoin ylös ja näen, kuinka

Karagjosini lentää, heiluttaen häntäänsä, vapaana kuin tuuli ja gjaurit

kaukana toinen toisensa jälessä vetjustavat kankaalla uuvutetuilla

hevosillaan. Vallah! se on tosi, totinen tosi! Myöhään yöhön istuin

minä syvänteessä. Ja uskotkos, Asamat? äkkiä kuulen pimeässä, että

äyräällä juoksee hevonen, korskuu, hirnuu ja polkee kavioillaan maata;

minä tunsin Karagjosini äänen, se oli hän, minun toverini!... Sen

kovemmin emme ole eronneet."

-- Ja minä kuulin, kuinka hän taputteli kädellään ratsunsa sileätä

kaulaa, antaen sille eri helliä nimityksiä.

-- "Olispa mulla tuhannen tamman suuruinen tabuuni, sanoi Asamat, niin

antaisin sen kokonaan Karagjosistasi."

-- "Ehei, en tahdo", vastasi Kasbitsh välinpitämättömästi.

-- "Kuulepas, Kasbitsh", puhui mairitellen Asamat: -- sinä olet kunnon

mies ja urhea dshigita: vaan minun isäni pelkää venäläisiä, eikä laske

minua vuorille; anna minulle hevosesi ja minä teen, mitä vain tahdot;

varastan sinulle isältäni paraimman luotipyssyn, tahi miekan, tahi mitä

vain haluat -- ja hänen miekkansa on oikea kalpa: pane vain terä kättä

vasten, niin tuo itse imeikse lihaan, ja tuommoinen sotisopa, kuin

sulla, ei ole sinne päinkään.

Kasbitsh oli ääneti.

-- "Ensi kerran, kuin näin sinun hevosesi, jatkoi Asamat, kun

se allasi kierteli ja hyppi pullistaen sieraimiaan, ja limsiöt

murenina sinkoilivat sen kaviojen alta, tapahtui sielussani jotakin

käsittämätöntä, ja siitä lähtien kaikki minua inhotti: isäni paraita

ratsuja katselin halveksien, minua hävetti näyttäytyä niiden selässä

ja tuska valtasi minut; surren istuin minä päivät pitkät kalliolla

ja vähän väliä ilmaantui ajatuksiini sinun pikimusta heposi uhkeasti

astuen ja sileä selkä suorana kuin nuoli; se katseli minua silmiin

vilkkailla silmillään, ikäänkuin tahtoi se sanoa sanan. Minä kuolen,

Kasbitsh, joll'et sitä minulle myy!" sanoi Asamat vapisevalla äänellä.

-- Minä kuulin, että hän rupesi itkemään; ja sanottava on, että Asamat

oli mitä uppiniskaisin nulikka, eikä hänestä koskaan ennen oltu

kyyneliä puserrettu, ei silloinkaan kuin oli nuorempi.

-- Vastaukseksi hänen kyynelilleen kuului jotakin naurun tapaista.

-- "Kuule, sanoi lujalla äänellä Asamat, sinä näet, että olen valmis

vaikka mihin. Tahdotko, niin varastan sinulle sisareni. Hän tanssii,

ja laulaa, ja neuloo kulta-koruja -- niin että ihme! Semmoista vaimoa

ei ole ollut turkkilaisella padishahallakaan... Jos tahdot, niin

odota minua ensi yönä rotkossa, missä virta juoksee; minä menen hänen

kanssaan siitä sivuitse naapuri-aulaan -- ja hän on omasi. Eikös toki

Beela maksa ratsuasi?"

-- Kauan, kauan oli Kasbitsh vaiti; viimein veti hän, vastauksen

sijaan, puolikovaan vanhaa laulua:

Kaunotart' aulassa paljo on meillä,

Silmät ne tähtinä paistavat heillä;

Lempiä heitä -- kateellista on,

Vaan vapaus paremp' uskalikon.

Kullalla vaimoa neljä voi viedä,

Vaan hepo virma ei hinnasta tiedä:

Aron se kiitää kuin tuuliaispää,

Eikä se petä, tai jäljelle jää.

[Pyydän lukijoilta anteeksi, että olen runoksi muuttanut Kasbitshin

laulun, joka, tietysti, minulle kerrottiin suorasanaisena, mutta --

tottumus on toinen luonto. Kirj. muist.]

Turhaan rukoeli häntä Asamat myöntymään; itki, mairitteli ja vannoeli;

vihdoin keskeytti hänet Kasbitsh kärsimättömästi:

-- "Mene matkaas', tuhma nulikka! Kaikkia vielä! Sinäkö minun

hevosellani ratsastaisit. Kolmannella askelella se sinut maahan

heittää, ja taitat itseltäsi niskasi kiveen."

-- "Minut!" huudahti Asamat vimmassa ja pojan tikarin säilä helähti

sopisopaa vastaan. Voimakas käsi survasi hänet vasten aitaa, niin

että aita huojahti. "Kohta leikki syntyy!" arvelin minä, juoksin

talliin, suitsetin hevosemme ja vein ne takapihalle. Kahden minuutin

kuluttua oli sakljassa jo kauhea melu. Asamat, näette, juoksi sinne

revityssä beshmetissä ja sanoi, että Kasbitsh tahtoi hänet tappaa.

Kaikki syöksyivät ulos, tarttuivat pyssyihinsä -- ja leikki alkoi!

Kuului huutoa, hälinää ja laukauksia; mutta Kasbitsh oli jo ratsain

ja kierteli joukon keskellä kadulla, huimien, kuin piru, miekalla.

"Paha juttu -- humala vieraissa pidoissa", sanoin minä Gregorius

Aleksandrovitshille, tarttuen hänen käteensä: "Eiköhän ole paras, mitä

pikemmin lähteä tiehemme?"

-- Odotetaanhan, kuinka tämä loppuu.

-- No, varmaan huonosti loppuu; näillä asisattilaisilla käypi aina

niin: kun päihtyvät busa'sta -- niin on heti verisauna valmis! -- Me

nousimme hevosillemme ja nelistimme kotia.

-- Entä Kasbitsh? kysyin minä kärsimättömästi alakatteinilta.

-- Mitäs tuommoiselle tapahtuisi! vastasi hän juoden teensä loppuun --

puikki pois!

-- Ja haavoittumatta? kysyin minä.

-- Jumala hänen ties'! He ovat sitkeitä, roistot! Olenpa itse nähnyt

muutamia; esimerkiksi: vaikk' on kokonaan peitsillä lävistetty, kuin

seula, niin yhä vain viuhtoo miekalla. -- Kotvan vaiti oltuaan jatkoi

alakatteini polkien jalkaansa maahan:

-- En koskaan anna yhtä itselleni anteeksi: piruko mun lie riivannut

kertomaan Gregorius Aleksandrovitshille, hänen linnoitukseen tultua,

mitä kuulin istuessani aidan vieressä; hän naurahti -- aika viekas kun

oli -- mutta jotakin oli jo hänellä mielessään.

-- Mitä niin? kertokaa, olkaa hyvä.

-- Noh, olkoon menneeksi! kun kerta aloin, niin täytyyhän sitä jatkaa.

-- Neljän päivän kuluttua tulee Asamat linnoitukseen. Tavan mukaan

poikkesi hän Gregorius Aleksandrovitshin luo, joka hänelle aina syötti

makeisia. Minä olin siellä. Alettiin puhua hevosista, ja Petshoorin

rupesi ylistämään Kasbitshin hevosta: sehän vasta, sanoo, on virkku, ja

korea, kuin vuorikauris -- no, suoraan sanoen, moista ei maailmassa.

-- Nuoren tataarin silmyet alkoivat tuikkia, vaan Petshoorin ei ole

huomaavinaankaan: minä aloin puhua muita, mut, älähän, hän heti kääntää

puheen Kasbitshin hevoseen. Tätä juttua kesti joka kerta, kun tuli

Asamat. Kolmen viikon kuluttua aloin huomata, että Asamat kalpenee ja

riutuu, niinkuin käy rakkaudesta romaaneissa. Mitä kummia?...

-- Nähkäähän, minä vasta jäljestäpäin sain tietää koko tämän jutun.

Gregorius Aleksandrovitsh kiihdytti hänet aivan mielettömäksi.

Viimein, niin jo sanookin hänelle: "minä näen, Asamat, että tuo

hevonen sinua kovin miellyttää, mut et sitä ole näkevä enemmän, kuin

omaa niskaasikaan! Noh, sanopas, mitä antaisit sille, joka sen sulle

lahjoittaisi?"

-- Mitä vain tahtoo, vastasi Asamat.

-- Siinä tapauksessa minä sen sinulle hankin, mutta ehdolla... vanno,

että sen täytät...

-- Vannon... Vanno sinäkin!

-- Hyvä! Vannon, että saat hevosen, mutta siitä tulee sinun antaa

minulle sisaresi Beela. Karagjosi on oleva hänen lunnaansa. Toivon,

että kauppa on sinulle edullinen.

-- Asamat oli vaiti.

-- Et tahdo? No, kuinka haluat! Minä luulin, että sinä olet mies, vaan

lapsipa sinä vielä oletkin; aikaista sinun on ratsastaa.

-- Asamat kiihtyi.

-- Entäs isäni? sanoi hän.

-- Eikös hän koskaan ole matkoilla?

-- Totta se.

-- Suostutko?

-- Suostun, kuiskasi Asamat, kalpeana, kuin kuolema. Milloinka?

-- Ensi kerran, kuin Kasbitsh tulee tänne; hän lupasi tuoda kymmenen

lammasta; muusta minä kyllä pidän huolta. Katso vain, Asamat!

-- Niinpä sopivat asian... totta puhuen, huonon asian! Minä puhuin

siitä jäljestä päin Petshoorinille, mutta hän vastasi minulle, että

villi tsherkessitär on onnellinen saadessaan niin mieluisan miehen,

kuin hän on, koska hän, heidän tapaansa, kuitenkin on Beelan mies, ja

että Kasbitsh on roisto, jota tulee rangaista. Päättäkää itse, mitä

siihen voin vastata?... Mutta siihen aikaan minä en tietänyt mitään

heidän salaliitostaan. Niinpä tulikin kerran Kasbitsh kysymään, eikö

tarvittu lampaita ja hunajaa; minä käskin hänen tuomaan seuraavana

päivänä. "Asamat", sanoi Gregorius Aleksandrovitsh, "huomenna on

Karagjosi minun käsissäni; jos tulevana yönä Beela ei ole täällä, niin

et hevostakaan näe..."

-- Hyvä! sanoi Asamat ja ajoi aulaan. Iltasella Gregorius

Aleksandrovitsh asestihe ja lähti ulos linnoituksesta: kuinka he

suostuivat asian -- en tiedä, mutta yöllä molemmat palasivat, ja

vartija näki, että Asamatin satulan poikitse lepäsi nainen, kädet ja

jalat sidottuina, ja pää käärittynä huntuun.

-- Ja hevonen? kysyin alakatteinilta.

-- Heti paikalla. Seuraavana päivänä, varhain aamulla tuli Kasbitsh

tuoden kaupaksi kymmenen lammasta; minä kestitsin hänet teellä, sillä,

vaikka hän olikin rosvo, oli hän yhtä kaikki kunakkini.

-- Me rupesimme tarinoimaan kaikellaista... Äkkiä hypähti Kasbitsh

ylös, hänen kasvonsa muuttuivat -- ja hän juoksi ikkunaan, mutta,

pahaksi onneksi, antoi ikkuna takapihalle. -- "Mikä sinun on?" kysyin

minä.

-- Hevoseni!... hevoseni! sanoi hän kokonaan vavisten.

Todellakin kuulin kavioiden kapsetta: -- varmaan tuli joku kasakka...

-- Ei! Urus jaman, jaman! [ryssä paha, paha] kirkui hän ja viskautui

päistikkaa ulos, kuin villi pantteri. Kahdessa hyppäyksessä oli hän jo

pihalla; linnoituksen portailla sulki vartija häneltä tien pyssyllä;

hän loikkasi sen yli ja rupesi juoksemaan pitkin tietä.

Kaukana pöllähteli tomu -- siellä kiiti Asamat virmalla Karagjosilla;

juoksussa otti Kasbitsh huotrasta pyssynsä ja laukasi. Kotvaksi jäi

hän liikkumattomaksi, kunnes vakuuttihe ampuneensa sivuitse; sitten

alkoi hän ruikuttaa, paiskasi pyssynsä kiveen, löi sen pirstoiksi,

reutoihe maassa ja parkui, kuin lapsi... Hänen ympärilleen kokoontui

siihen väkeä linnoituksesta, mutta hän ei huomannut ketään; minä käskin

panemaan hänen viereensä rahat lampaista, mutta hän ei niihin koskenut,

makasi vain kasvoillaan, kuin kuollut. Ja uskotteko, että hän siten

makasi myöhään yöhön ja koko yönkin?... Vasta seuraavana aamuna tuli

hän linnoitukseen ja alkoi pyytää, että hänelle ilmaistaisi ryöstäjä.

Vartija, joka oli nähnyt Asamatin päästävän hevosen ja sillä kiitävän

pois, ei katsonut salaamista välttämättömäksi. Kuullessaan tuon nimen,

säkenöivät Kasbitshin silmät ja hän lähti aulaan, jossa asui Asamatin

isä.

-- Mitäs isä?

-- Siinäpä solmu onkin, ett'ei häntä Kasbitsh tavannut. Hän oli

lähtenyt jonnekin viikon päiviksi, ja tokkohan Asamatin olisi muuten

onnistunutkaan ryöstää sisarensa.

-- Ja kun isä palasi, ei ollut tytärtä eikä poikaa. Asamat oli kyllä

viekas oivaltamaan, että häneltä henki otettaisiin, jos kiinni

joutuisi. Niinpä siitä saakka olikin kadoksissa: varmaan yhtyi hän

johonkin abrekkijoukkoon ja heitti hurjan päänsä Terekin tai Kubaanin

taakse; sepä sen tiekin!...

-- Tunnustan, että aika lailla tuli minunkin osakseni. Heti, saatuani

tietää, että tsherkessitär oli Gregorius Aleksandrovitshin luona, pu'in

minä ylleni olkaimet ja miekan ja menin hänen luokseen.

-- Hän makasi etuhuoneessa vuoteella, toinen käsi niskan alla, toisessa

sammunut piippu; ovi toiseen huoneesen oli lukossa, eikä ovessa ollut

avainta. Kaiken sen minä huomasin heti. Minä aloin rykiä ja koputtaa

koroillani kynnykseen -- vaan hän ei ole kuulevinaan.

-- Herra vänrikki! sanoin minä mitä suinkin ankarasti -- ettekö näe,

että tulin luoksenne.

-- Kas! hyvää päivää, Maksim Maksiimitsh! ettekö tahdo piippua? vastasi

hän nousematta.

-- Anteeks', minä en ole Maksim Maksiimitsh, minä olen alakatteini.

-- Yhden tekevä. Ettekö tahdo teetä? Jospa tietäisitte, mikä huoli

minua painaa?

-- Minä tiedän kaikki, sanoin minä lähestyneenä vuodetta.

-- Sitä parempi, minä en olekaan puhe-tuulella.

-- Herra vänrikki, te olette tehneet rikoksen, josta minäkin voin

joutua vastaamaan...

-- Ja, joutavia! Mikäs hätänä? Pannaanhan, me kaikki puoliksi.

-- Pilat syrjään! Miekkanne, olkaa hyvä!

-- Mitkä, miekkani!...

-- Mitka toi miekan. Tehtyäni velvollisuuteni, istuin hänen viereensä

vuoteelle ja sanoin: kuule, Gregorius Aleksandrovitsh, tunnusta, ett'ei

ole hyvin.

-- Mikä ei ole hyvin?

-- Se, että ryöstit Beelan... Sepä vasta riiviö on, tuo Asamat!... No,

tunnusta, sanoin hänelle.

-- Niin, kun hän minua miellyttää.

-- No, mitäs sitten siihen vastaat?... Minä jouduin hämille. Yhtä

hyvin, kotvan vaiti-olon kuluttua, sanoin hänelle, että jos isä vaatii

tytärtään, niin täytyy antaa.

-- Ei ensinkään täydy!

-- Mutta hän saapi tietää.

-- Miten hän saa tietää?

-- Minä jouduin taas hämille. -- "Kuulkaa Maksim Maksiimitsh!" sanoi

Petshoorin kohoittainneena, "olettehan hyvä mies -- jos minä annan

tyttärensä tuolle villille, niin hän hänet tappaa tai myöpi. Teko on

tehty, ja mitäpä sitä nyt suotta turmellaan, jättäkää hänet minulle ja

itsellenne miekkani..."

-- Näyttäkäähän hänet minulle, sanoin minä.

-- Hän on tuon oven takana; minun itsenikään ei ole onnistunut häntä

nyt nähdä: hän istuu nurkassa, huntuunsa kääriytyneenä, ei puhu,

eikä katso minuun ja on säikyksissään, kuin villi vuorikauris.

Minä palkkasin juomalan emännän; hän osaa tataarien kieltä ja hän

tulee tyttöä hoitamaan ja totuttamaan hänet ajatukseen, että hän on

minun, sen tähden että hän ei ole oleva muiden, kuin minun -- lisäsi

Petshoorin, lyöden nyrkkiään pöytään. -- Minä siihen myönnyin... sillä

mitäs siihen osaa? Ihmisiä löytyy, joille välttämättä täytyy myönnyttää.

-- Mitenkä? kysyin Maksim Maksiimitshilta, saiko hän tosiaankin Beelan

itseensä tottumaan, vai kuihtuiko hän orjuudessa koti-ikävästä?

-- Hyvänen aika! miksikä koti-ikävästä? Linnoitukseen näkyivät samat

vuoret, kuin aulaankin -- eikä noiden villien muuta tarviskaan. Ja sitä

paitsi lahjoitti Gregorius Aleksandrovitsh joka päivä hänelle jotakin;

ensi päivinä hääti hän vaieten ja ylpeästi lahjat, jotka silloin

joutuivat juomalan emännälle ja herättivät hänen kaunopuheliaisuuttaan.

Oi, lahjat! mitäkö ei nainen tee kukitetusta tilkusta!... No, vaan

tämä syrjään... Kauan reistasi Gregorius Aleksandrovitsh Beelan kanssa

ja oppi sillä välin puhumaan tataaria, ja Beela alkoi ymmärtää meidän

kieltä. Vähitellen tottui Beela häntä näkemään, katsoen alussa salaa,

kulmien alta, mutta hän murehti yhä, lauloi puolikovaan laulujaan, niin

että minäkin kävin murheiseksi kuullessani häntä läheisestä huoneesta.

En koskaan unhoita yhtä kohtausta: minä kuljin ikkunan ohi ja katsoin

sisään; Beela istui pankolla, pää rinnalla, ja hänen edessään seisoi

Gregorius Aleksandrovitsh. "Kuule, keijuseni", sanoi hän, "tiedäthän,

että, varhemmin tai myöhemmin, olet oleva minun -- miksikä minua vain

kiusaat? Vai rakastatko jotakin, tshetshentsiä? Siinä tapauksessa

heti päästän sinut kotiasi?" -- Hän vavahteli tuskin huomattavasti ja

pudisti päätään. -- "Vai", jatkoi Gregorius Aleksandrovitsh, "oletko

kokonaan vihoissasi minulle?" Hän huo'ahti. -- "Vai kieltääkö uskontosi

sinua rakastamasta minua?" -- Hän kalpeni ja oli vaiti. -- "Usko minua,

Allah on kaikilla kansakunnilla sama, ja jos hän sallii minun rakastaa

sinua, miksikä hän kieltäisi sinua maksamasta minulle vastarakkautta?"

-- Beela katsoi häntä terävästi kasvoihin, ikäänkuin hämmästyneenä

tästä ajatuksesta; hänen silmissään kuvautui luottamattomuus ja halu

vakuuttautumaan. Mitkä silmät! Ne oikein paistoivat, kuni kaksi

kekälettä.

-- Kuule, armas, hyvä Beela! jatkoi Petshoorin, sinä näet, kuinka

sinua rakastan; minä olen valmis kaikki antamaan, sinua huvittaakseni!

minä tahdon, että sinä olisit onnellinen, ja jos sinä jälleen rupeat

murehtimaan, niin minä kuolen. Sano olethan vast'edes iloisempi? --

Beela kävi miettiväiseksi eikä laskenut mustia silmiään Gregorius

Aleksandrovitshista; sitten hän hymähti lempeästi ja nyykäytti päätään

myöntymisen merkiksi. Gregorius Aleksandrovitsh tarttui hänen, käteensä

ja rupesi suostuttamaan häntä suutelemaan; hän puolustelihe heikosti

ja kertoi ainoastaan: "Olkaa hyvä, ei pidä, ei pidä". Gregorius

Aleksandrovitsh alkoi kärttää, ja Beela rupesi vapisemaan ja itkemään.

-- "Minä olen vangittusi", sanoi hän, "ja orjasi, tietysti -- voit

minua pakoittaa" -- ja taas kyyneliä.

-- Gregorius Aleksandrovitsh löi nyrkillä otsaansa ja juoksi ulos

toiseen huoneesen. Minä poikkesin hänen luokseen, hän käveli edes

takasin yrmeänä, kädet ristissä. "Noh, veliseni?" sanoin minä

hänelle. -- "Piruhan tuo on, vaan ei nainen!" vastasi hän: "mut annan

teille kunnia-sanani, että hänet voitan..." Minä pudistin päätäni.

"Veikkaatteko?" sanoi hän: "viikon perästä!" -- "Olkoon!" -- Me löimme

kättä ja erosimme.

-- Seuraavana päivänä laittoi hän heti vasituisen Kisljariin

ostoksille; tuotiin joukko erilaisia persialaisia kankaita; mikä niitä

kaikkia voi luetellakaan.

-- Kuinka luulette, Maksim Maksiimitsh, sanoi hän minulle: -- kestääkö

aasialainen kaunotar tuommoista patteriaa vasten? -- Te ette tunne

tsherkessejä, vastasin minä; ne eivät ole ollenkaan samoja, kuin

grusiinit tai Taka-Kaukaasian tataarit -- ei ollenkaan. Heillä on

sääntönsä ja he ovat toisin kasvatetut. -- Gregorius Aleksandrovitsh

hymyili ja alkoi viheltää marssia.

-- Minäpä olinkin oikeassa, sillä lahjat vaikuttivat vain puoleksi:

Beela kävi ystävällisemmäksi ja luottosammaksi -- siinä kaikki, ja

Gregorius Aleksandrovitsh ryhtyi jo viimeiseen keinoonsa. Eräänä aamuna

käski hän satuloimaan hevosensa, pukeutui tsherkessiksi, asestihe ja

meni sisään hänen luokseen. "Beela", sanoi hän, "sinä tiedät, kuinka

minä sinua rakastan. Minä olin päättänyt ryöstää sinut, luullen, että

sinä minuun rakastut, opittuasi tuntemaan minut, vaan minä erehdyin,

siis -- hyvästi! Ole kaiken omaisuutena täydellisenä emäntänä, tai, jos

tahdot, palaa isäsi luo -- sinä olet vapaa. Minä olen vikapää edessäsi

ja minun täytyy itseäni rangaista. Hyvästi, minä lähden -- mutta minne,

sitä en tiedä! Ehkä en tarvitse kauan hakea kuulaa tai miekan iskua;

silloin muista minua ja anna minulle anteeksi." Hän kääntyi pois,

ojensi Beelalle kätensä hyväisiksi, mutta tämä ei sitä ottanut, ja oli

ääneti. Seisoen oven takana voin minä ainoastaan ra'osta huomata hänen

kasvonsa, ja minun kävi sääli, sillä semmoinen kalman kalpeus peitti

nuo armaat kasvot. Saamatta vastausta kävi Petshoorin muutaman askelen

oveen päin; hän vapisi ja -- luulenpa melkein, että hän olisi ky'ennyt

todellakin täyttämään sen, mitä pilalla puhui. Semmoinen oli mies,

Jumala nähköön! Tuskin vain hän kosketti oveen, kun Beela hypähti,

alkoi kallotella ja heittäytyi hänen kaulaansa. -- Uskotteko, että,

seisoen oven takana, minäkin rupesin itkemään, se on, näette, enhän

juuri itkemään, se oli vain -- tuhmuus!

Alakatteini vaikeni.

-- Niin, tunnustan, sanoi hän sitten, vedellen viiksiään: minun pisti

vihakseni, ett'ei koskaan mikään nainen minua siten rakastanut.

-- Ja oliko heidän onnensa kestäväinen? kysyin minä.

-- Kyllä; Beela meille sanoi, että siitä päivästä, kuin hän näki

Petshoorinin, hän oli usein hänestä uneksinut, ett'eikä yksikään mies

ollut koskaan tehnyt häneen samallaista vaikutusta. -- Kyllä he olivat

onnelliset!

-- Kuinka ikävätä! huudahdin ehdottomasti. Todellakin, minä odotin

traagillista ratkaisua, ja samassa sitten noin äkki-arvaamatta petyin

toiveissani! -- "Eikö tosiaan", jatkoin minä, "isä arvannut, että hän

oli teillä linnoituksessa?"

-- Voipi, kentiesi, että hän sitä varoi. Muutamien päivien perästä

saimme tietää, että ukko oli tapettu. Nähkää, kuinka se tapahtui...

Huomioni heräsi jälleen.

-- Sanottava on, että Kasbitsh luuli Asamatin muka isänsä

suostumuksella varastaneen häneltä hevosen, ainakin minä niin oletan.

Kerran odottikin hän tien varrella, noin kolme virstaa aulasta; ukko

palasi, turhaan tytärtänsä etsittyään; hänen palvelijansa olivat

jääneet jälkeen -- se oli hämärässä -- ja hän ajoi miettiväisenä

käyntiä, kun äkkiä Kasbitsh pujahti pensaan takaa, kuin kissa, hyppäsi

hänen taakseen hevosen selkään, heitti hänet maahan tikarin iskulla,

tarttui suitsiin -- ja lähti tipo tiehensä; muutamat palvelijat

näkivät kaiken sen mä'eltä ja kävivät häntä takaa ajamaan, vaan eivät

saavuttaneet.

-- Hän korvasi ratsunsa häviön ja kosti, sanoin minä, tahtoen kuulla

puhumakumppanini mielipidettä.

-- Tietysti oli hän, sanoi alakatteini, heidän mielestään aivan

oikeassa.

Minua ihmetytti ehdottomasti venäläisten kyky mukautumaan niiden

kansojen tapoihin, joiden keskellä he sattuvat asumaan. En tiedä,

ansaitseeko tämä älyn ominaisuus moitetta vai kiitosta, mutta se

todistaa sen uskomatonta taipuvaisuutta ja selvän, terveen ajatuksen

tajuntaa, joko tuo antaa anteeksi paheen kaikkialla, missä se näkee sen

välttämättömyyden, tahi sen poistamisen mahdottomuuden.

Sillä välin oli tee juotu; kauan sitten valjastetut hevoset

köntistyivät lumessa; kuu vaalasti lännessä ja oli jo uppoamaisillaan

mustiin hattaroihinsa, jotka riippuivat etäisillä huipuilla, kuin

revityn uutimen repaleet. Vastoin matkakumppanini ennustusta ilma

seijastui ja lupasi meille tyynen aamun; tähtien karkelot ihmeellisinä

kuvailuksina kiersivät kaukaisella taivaan la'ella ja sammuivat toinen

toisensa perään sen mukaan kuin idän vaalahka kuvastus valautui tumman

siniselle kuvulle, valaisten portaittain vuorien jyrkät, neitsyeellisen

lumen peittämät rinteet. Oikealla ja vasemmalla häämötti synkeitä,

salamielisiä kuiluja, ja usmat, palloillen ja kiemurrellen, kuin

käärmeet, ryömivät sinne pitkin läheisten kallioiden halkeimia,

ikäänkuin tuntien ja kammoten päivän lähenemistä.

Taivaalla ja maan päällä oli kaikki hiljaista, kuin ihmisen sydämessä

aamurukouksen hetkenä; toisinaan vain syöksähteli viileä tuuli idästä,

kohotellen hevosten, härmän peittämiä harjoja. Me lähdimme matkalle;

vaivalla veti viisi laihaa luuskaa rattaitamme suikertavalla tiellä

Gut-vuorelle. Me astuelimme jalkasin takana, pannen kiviä pyörien

alle, kun hevoset uupuivat; näytti, kun tie kävisi taivaasen, sillä,

minkä silmällä voi nähdä, se yhä nousi ja hälveni vihdoin pilveen,

joka vielä eilisestä lepäsi Gut-vuoren huipulla, kuin poutahaukka,

odottaen saalista; lumi narskui jalkaimme alla; ilma kävi niin ohueksi,

että oli vaikea hengittää: veri valui joka hetki päähäni, mutta

jonkinmoinen virkistävä tunne levisi kaikkiin suoniini, ja minusta

tuntui ikäänkuin hauskalta olla niin korkealla maasta -- lapsellinen

tunne, empimättä, mutta, poistuen yhteisön valimesta ja lähestyen

luontoa, käymme ehdottomastikin lapsiksi; sielu eroaa kaikesta, mikä

siihen on vakaantunut, ja se muuttuu jälleen sellaiseksi, jollaisena

se on joskus ollut ja jollaiseksi se varmaan joskus on tuleva. Se,

joka, niinkuin minä, on sattunut kuljeskelemaan autioilla vuorilla

ja kauan totuttamaan silmiänsä niiden kummallisiin muodostuksiin, ja

ahnaasti nielemään niiden rotkoihin valettua, elävystyttävää ilmaa,

se, tietysti, käsittää haluni esittämään, kertomaan ja kuvailemaan

näitä lumoavia kuvia. Vihdoinpa saavuimme Gut-vuorelle, seisatuimme

ja katsahdimme taaksemme; sen päällä riippui harmaa pilvi jonka kylmä

huokuminen uhkasi läheistä myrskyä mutta idässä oli kaikki niin

kirkasta ja kultaista että me, nimittäin minä ja alakatteini, sen

kokonaan unhotimme... Niin, ja alakatteini: yksin kertaisissa sydämissä

on luonnon kauneuden ja ylevyyden tunne voimallisempi, sata kertaa

elävämpi kuin meissä, ihastuneissa kirjoittajissa.

-- Te olette, luullakseni, tottuneet näihin suurenmoisiin kuviin?

sanoin minä hänelle.

-- Kyllä, ja kuulan vinkumiseen voi myös tottua, se on salaamaan

sydämen omavaltaista sykkimistä.

-- Minä olen kuullut, päin vastoin, että toisille vanhoille sotilaille

vieläpä on suloistakin tuo soitanto.

-- Tietysti, jos tahdotte, on se suloista; mutta vain sentähden, että

sydän sykkii kovemmin. Katsokaa, lisäsi hän osoittaen itään: Mikä seutu!

Ja totta tosiaankin, tuskin missään olin sattunut vielä näkemään

semmoista panoraamaa; alaalla oli Koishaurskin laakso, jota Aragva ja

eräs toinen virta risteili, ikäänkuin kaksi hopealankaa; siellä lipueli

sinertävä sumu paeten aamun lämpimiä säteitä läheisiin soliin: oikealle

ja vasemmalle ojentuivat ristin rastin, lumikinosten ja pensaiden

peittämät vuorien harjanteet, toinen toistaan korkeampina: etäällä oli

samoja vuoria, mutta ei edes kahta samannäköistä kalliota -- ja kaikki

nuo kinokset paistoivat purppuraisessa loistossa niin iloisesti, niin

kirkkaasti, että mielestäni olisi siihen jäänyt iäksi asumaan; aurinko

tuskin kurkisti tummansinisen vuoren takaa, jonka ainoastaan tottunut

silmä voi eroittaa raju-ilman pilvestä, mutta auringon yläpuolella oli

verinen juova, johon kumppanini käänsi erinomaista huomiota. "Minä

sanoin teille", huudahti hän, "että tänään tulee paha sää; täytyy

kiiruhtaa, tahi muutoin se ehkä tapaa meidät Krestoovajalla. Alkakaa

mennä! huusi hän kyyditsijöille".

Jarrun sijaan pantiin vitjoja pyörien alle, ett'eivät ne vierisi;

hevoset otettiin suitsista ja alettiin laskeutua; oikealla oli kallio,

vasemmalla semmoinen kuilu, että koko kylä osetiineja, jotka asuivat

sen pohjalla, näytti pääskysen pesältä; minä vavahdin ajatellessani,

että usein tässä, yösydännä, tätä tietä myöten, jossa kahdet rattaat

eivät voi kulkea vieretysten, toinenkin postimies noin kymmenen

kertaa vuodessa matkustaa, nousematta tärryttävistä ajoneuvoistaan.

Toinen kyyditsijöistämme oli venäläinen, Jaroslaavilainen talonpoika,

toinen osetiini. Osetiini talutti aisoissa vetäjää suitsista kaikella

mahdollisella varanpidolla, ja oli ennalta päästänyt valjaista

sivu-hevoset -- mutta välinpitämätön venäläisemme ei edes laskeutunut

istuimeltaan! Kun minä häntä huomautin siitä, että hän edes voisi

vaivata itseään remettini vuoksi, jonka jäljestä en ollenkaan halunnut

kiivetä tuohon pohjattomuuteen, vastasi hän minulle: "Hyvä herra!

Kyllä Jumala meidät perille viepi yhtä hyvin kuin heidätkin; emmehän

me ole ensimmäisiä!" -- ja hän oli oikeassa; todellakin olisimme

voineet olla perille tulemattakin, mutta tulimmehan yhtä kaikki. Ja

jospa kaikki ihmiset harkitsisivat enemmän, niin vakuuttautuisivat

elämän ei maksavan sitä, että siitä niin paljon huolitaan... Mutta,

kentiesi, tahdotte tietää lopun Beelan historiasta? -- Ensiksikin,

minä en kirjoita novellia, vaan matkamuistelmia, enkä siis voi antaa

alakatteinin kertoa, ennenkuin hän todellakin alkoi. Senpätähden,

odottakaa, tahi, jos tahdotte, kääntäkää muutama sivu, mutta minä

siihen en kehoita, syystä että kulku Krestoovaja-vuoren yli (elikkä,

niinkuin sitä kutsuu oppinut Gamba, le Mont S:t Cristophe) ansaitsee

huomiotanne. Siis, me laskeuduimme Gut-vuorelta Tshertóva- (Pirun)

laaksoon... Sepä romantillinen nimitys! Luoksepääsemättömien kallioiden

välitse näkyy jo pahan hengen pesä -- eikö mitä: Tshertóva-laakson

nimitys johtuu sanasta "tsherta" (viiva), eikä sanasta "tshert" (piru)

-- sillä tässä kävi ennen Gruusian raja. Laakso oli lumi-nietosten

täyttämä, jotka muistuttivat kyllin elävästi Saraatovia, Tambovia ja

muita armaita paikkoja isänmaassa.

"Tuossa on Krestoovaja!" sanoi, ajettuamme Tshertóva-laaksoon,

alakatteini, osoittaen kunnasta, lumikapalon peittämänä; sen huipulta

häämötti kivinen risti, jonka ohitse kävi töin tuskin huomattava tie,

jota kuljetaan ainoastaan silloin, kuin syrjätie on lumen salpaamana.

Kyyditsijämme ilmoittivat, ett'ei vyörykkeitä vielä ollut ja,

säästääksensä hevosia, veivät meitä ympäri. Käännöksessä tuli meitä

vastaan noin viisikymmentä osetiinia; he tarjosivat meille palvelustaan

ja, tarttuen pyöriin, alkoivat huutaen vetää ja kannattaa rattaitamme.

Tosiaankin, tie oli vaarallinen; oikealla riippui päämme ylitse

lumikasoja, jotka näyttivät odottavan ensi tuulen puuskaa repeytyäkseen

rotkosta, kaita tie oli osaksi lumen peitossa, joka toisin paikoin

vajosi jalkojemme alta, toisin paikoin muuttui jääksi auringon säteiden

ja yöllisen pakkasen vaikutuksesta, niin että vaivalla itse pääsimme;

hevoset kompastelivat; -- vasemmalla loisti syvä vinkalo, jossa vyöri

virta, milloin piiloutuen jääkuoren alle, milloin vaahtoavana hyppien

mustain kivien ylitse. Kahteen tuntiin tuskin ennätimme kiertää

Krestoovaja-vuoren -- kaksi virstaa kahteen tuntiin! Sillä välin pilvet

alenivat, heitteli rakeita ja lunta; tuuli, tunkeutuen rotkoihin, ulvoi

ja vinkui kuni Solovei-Rasboinik [Satakieli-Rosvo, uros venäläisissä

kansan runoissa], ja kohta peittyi kivinen risti sumuun, joka yhä

paksumpina ja tiheämpinä aaltoina tulvasi idästä... Kesken puhetta,

tästä rististä käy kummallinen, mutta yleinen taru, että sen muka

olisi pystyttänyt keisari Pietari I kulkiessaan Kaukaasian poikki;

mutta, ensiksikin, Pietari oli ainoastaan Dagestanissa, ja toiseksi

oli ristiin kirjoitettu suurilla kirjaimilla sen olevan asetetun

kenraali Jermoolovin käskystä, nimittäin v. 1824. Mutta, huolimatta

päällekirjoituksesta, on taru niin juurtunut, että, todella, ei

tiedä, mitä on uskottava, semminkin, kun emme ole tottuneet uskomaan

päällekirjoituksia.

Meidän oli vielä laskeutuminen noin viisi virstaa pitkin jäätyneitä

kallioita ja likaista lunta tullaksemme Koobin kyytilään. Hevoset

uupuivat, meitä palelsi ja tuisku humisi kovemmin ja kovemmin,

aivan kuin meillä kotona pohjosessa, vaan sen villit sävelet olivat

surullisempia ja alakuloisempia. "Ja sinä, pakolainen", ajattelin minä,

"sinä itket aavoja, ylenpaltisia arojasi! Siellä sinun on kyllä tilaa

levittää kylmät siipesi, mutta täällä sinua tukehduttaa ja sinun on

ahdas, kuni kotkan, joka kirkuen pyristelee rautahäkkinsä aitausta

vasten."

-- Tämä on kurjaa! sanoi alakatteini: katsokaa, ympärillämme ei näy

mitään muuta, kuin sumua ja lunta; tässä täytyy vain joka hetki

pitää varalta, tai tuossa paikassa kaadutaan kuiluun tahi tartutaan

ahdinkoon; ja tuolla alempana, luulen, Baidara niin vehkeilee, ett'ei

sen yli päästä. Tämäpä Aasia vasta maata on! Eihän täällä voi luottaa

ihmisiin eikä virtoihinkaan.

Kyyditsijät huutaen ja kirkuen pieksivät hevosia, jotka korskuivat

ja tekivät vastarintaa, eivätkä tahtoneet millään mokomin hievahtaa

paikaltaan, huolimatta piiskojen kaunopuheliaisuudesta. "Teidän

arvonne", sanoi vihdoin toinen, "emmehän tänään kuitenkaan pääse

Koobiin; ettekö käske kääntämään vasemmalle, kun se vielä on

mahdollista? Nähkää, tuolla rinteellä haamottaa jotakin -- varmaankin

sakljoja: sinne matkustavaiset aina pysähtyvät tuiskua pitämään: he

sanovat vievänsä meitä sinne, jos annatte juomarahaa", lisäsi hän

osoittaen osetiineja.

-- Tiedän, veliseni, tiedän sinuttakin! sanoi alakatteini. Aika

riiviöitä! Ovathan valmiit juonittelemaan kiskoakseen juomarahaa.

-- Kuitenkin on myöntäminen, sanoin minä, että ilman heitä meidän ei

olisi hyvin.

-- Kyllä niin, mutisi hän; -- mutta nepä ovat saattajia! vainuavathan,

missä voi hyötyä, niinkuin ei ilman heitä tietä löydettäisi.

Me käännyimme vasemmalle ja niin ja näin saavuimme monien puuhien

perästä viheliäiseen suojapaikkaan, jonka muodosti kaksi paaseista

ja limsiöistä kokoonpantua sakljaa, joita ympäröi yhtäläinen aitaus.

Ryysyinen isäntä-väkemme otti meitä ystävällisesti vastaan. Sittemmin

kuulin, että hallitus heille maksaa ja heitä elättää ehdolla, että

ottavat suojaan tuiskun selkään joutuneita matkustajia. -- Kaikki on

parahaksi, sanoin minä, istuttuani tulen ääreen: -- nyt lopetatte

minulle Beela historian; minä olen varma, ett'ei se siihen päättynyt.

-- Mitenkä te niin varma olette? vastasi minulle alakatteini,

pilkistäen ja viekkaasti hymyillen.

-- Sillä se ei ole asiain mukaista; mikä alkoi tavattomasti, se on

siten loppuvakin.

-- Oikeinhan arvasitte...

-- Sangen ilahuttavaa.

-- Hyvähän teidän on iloita, vaan minun on tosiaankin ikävä

muistellessani. Hän oli mainio tyttö, tuo Beela. Minä totuin häneen

viimein, kuin omaan tyttäreeni, ja hänkin rakasti minua. Sanottava on,

ett'ei minulla ole perhettä; isästä ja äidistä en ole kahteentoista

vuoteen mitään kuullut ja hankkia itselleni vaimoa en ennemmin arvannut

-- ja niinpä nyt, nähkäätte, ei enään sovi. Ja minä olin tyytyväinen

löydettyäni jonkun hemmoiteltavakseni. Hän meille lauloi ennen lauluja,

tai tanssi lesginkkaa... Ja hänpä tanssia osasi! Olenhan nähnyt meidän

herrasneitiä, kerran ollessani Moskovassa aateliskokouksessa, noin

kaksikymmentä vuotta sitten -- mutta mitäs heistä! ei sinnepäinkään!...

Gregorius Aleksandrovitsh koristeli hänet kuin nuken, hyväili ja

hemmoitteli, ja hän kävikin luonamme niin kauniiksi, että ihme!

Kasvoista ja käsistä lähti päivetys ja puna heloitti poskilla... Ja

minkälainen hän oli, iloinen, ja aina minua ilveili, veitikka... Jumala

hälle anteeksi antakoon!

-- Entä, kun hänelle ilmoititte isän kuolemasta?

-- Me sen häneltä kauan salasimme, kunnes hän tottui tilaansa; ja kun

se hänelle sanottiin, niin hän itki kaksi päivää ja sitten unhotti.

-- Neljä kuukautta kului mitä suinkin hyvin. Taisin jo puhua, että

Gregorius Aleksandrovitsh; rakasti kiihkeästi metsästystä; ennen

hän oikein himosi metsään ajamaan metsä-sikoja ja metsä-vuohia,

-- vaan silloin, hyvä jos meni linnoituksen vallin taakse. Kohta

huomasin, kuitenkin, että hän alkoi käydä miettiväiseksi; hän käveli

vain huoneessaan, kädet selän takana, ja sitten kerran, kenellekään

sanomatta, lähti ampumaan -- koko aamun oli kadoksissa; siten tapahtui

kerta, ja toinen, ja sitten yhä useammin ja useammin...

"Nyt ei ole hyvin", arvelin minä, "varmaankin on heidän välitsensä

juossut musta kissa".

-- Eräänä aamuna poikkesin heidän asuntoonsa -- onhan kuni tuossa

silmieni edessä: Beela istuu vuoteella, mustassa silkki-beshmetissä,

kalpeana ja niin murheellisena, että minä säikähdin.

-- Missä on Petshoorin? kysyin minä.

-- Metsästämässä.

-- Tänäänkö hän läksi? -- Hän oli ääneti, ikäänkuin olisi hänen ollut

vaikea lausua.

-- Ei, eilen jo, sanoi hän vihdoin, huo'ahtaen.

-- Eiköhän vain hänelle lie jotakin tapahtunut?

-- Eilen koko päivän minä miettimistäni mietin, vastasi hän itkien,

ja keksin kaikenmoisia onnettomuuksia: kuvittelin milloin, että hänet

oli haavoittanut villi metsä-sika, milloin, että hänet oli ryöstänyt

vuorille tshetshentsi... Vaan nyt minusta jo näyttää, ett'ei hän minua

rakasta.

-- Tosiaankin, armaani, pahempaa sinä et ole voinut keksiäkään!

-- Hän rupesi itkemään, kohotti sitten ylpeästi päätään, pyyhki

kyynelensä ja jatkoi:

-- Joll'ei hän minua rakasta, niin kukas estää häntä minua kotiin

lähettämästä? Minä en tahdo häntä rasittaa. Ja jos tätä kauan kestää,

niin minä lähden itse pois; minä en ole hänen orjansa -- minä olen

ruhtinaan tytär!...

-- Minä aloin häntä tyynnyttää. -- Kuule, Beela, eihän hän voi tässä

ikäänsä istua, kuin naulattuna; hän on nuori ja rakastaa otuksia ajaa

-- hän menee, ja tulee taas; ja jos sinä rupeat suremaan, niin hänet

pikemmin kyllästytät.

-- Se on totta, se on totta, vastasi hän; minä rupean iloiseksi. --

Ja nauraa rehottaen otti hän tamburiininsa, alkoi laulaa, tanssia ja

hyppiä minun ympärini; mutta ei tätäkään kauan kestänyt; hän vaipui

taas vuoteelle ja peitti kasvonsa käsillään.

-- Mitä piti minun hänelle tehdä? Nähkäätte, minä en ollut koskaan

seurustellut naisten kanssa. Minä mietin jos jotakin häntä

lohduttaakseni, mutta en keksinyt mitään; kotvan aikaa olimme molemmat

vaiti... Se oli mitä ikävin tila!...

-- "Tahdotko", sanoin minä hänelle viimein, "niin menemme vallille

kävelemään, ilma on mainio!" -- Se oli Syyskuussa. Ja todellakin

oli ihmeellinen, kirkas päivä, eikä kuuma; kaikki vuoret näkyivät,

kuin lautasella. Me menimme ja kävelimme edes takaisin linnoituksen

vallilla; vihdoin kävi hän istumaan nurmelle ja minä hänen viereensä.

Minua tosiaankin naurattaa tätä muistellessani; sillä minä juoksin

hänen jäljessään aivan kuin lapsentyttö.

-- Linnoituksemme seisoi korkealla paikalla, ja näky vallilta oli

ihana. Toisella puolen laaja kenttä, muutamien balkkien [syvänne

eli halkeama] uurtamana, päättyi metsään, joka ulottui aina vuorten

harjanteisiin; siellä täällä kentällä savusi auloja ja käveli

tabuuneja; toisella puolen juoksi pieni puro, ja siihen rajoittui

pensaikko, peittäen limsiö-kunnaat, jotka yhdistyivät Kaukaasian

pääjonoon. Me istuimme bastioonin kulmassa, joten voimme nähdä molemmat

puolet. Äkkiä huomasin jonkun ajavan metsästä harmaalla hevosella. Hän

tuli yhä lähemmäksi, seisattui viimein toiselle puolen puroa, sadan

sylen päähän meistä, ja alkoi käännellä hevostaan, kuin vimmattu. Mitä

kummia!... "Katsopas, Beela", sanoin minä, "sinulla on nuoret silmät;

mikä dshigita tuo on ja ketä hän on tänne tullut huvittamaan?..."

-- Katsottuaan huudahti hän: "se on Kasbitsh!"

-- Vai se rosvo! pilkkaamaanko meitä hän on tänne tullut vai mitä?

-- Tarkastettuani, tunsin todellakin Kasbitshin tumman naaman; hän

oli repaleissa ja likainen, kuin ainakin. -- "Tuo on minun isäni

hevonen", sanoi Beela, tarttuen käteeni: hän värisi, kuin lehti, ja

hänen silmänsä kiiluivat. -- Vai niin! arvelin minä, eipä sinussakaan,

käpyseni, rosvon veri nuku!

-- Käypä tänne, sanoin minä vartijalle; tutkistelehan pyssyäsi ja

kellistä mulle tuo pukari -- saat hopea ruplan. -- "Kuten käskette,

korkea arvonne; mutta hän ei seiso paikallaan..." -- Käske! sanoin

minä, nauraen. -- "Hoi, pyhä veli!" huusi vartija, huiskuttaen

hänelle kättään, "vuotahan vähäsen, äläkä tuossa pyöri kuin

villikissa!" -- Kasbitsh seisahtuikin ja alkoi kuunnella: varmaan

luuli, että hänen kanssaan käydään keskusteluihin -- kyllä kai!...

Krenatierini tähtäsi... paksis!... sivutse! -- ruuti vain tupsahti

sankissa, Kasbitsh survasi hevostaan ja se hyppäsi syrjään. Hän nousi

jalustimille, kiljasi jotakin kielellään, uhkasi piiskalla -- ja oli

tipposen tiessään.

-- Etkös sinä häpeä? sanoin minä vartijalle.

-- Hän lähti kuolemaan, teidän korkea-arvonne! vastasi tämä,

semmoisiahan ovat, kirotut, ett'ei heitä kerralla tapa.

-- Neljännestunnin kuluttua palasi Petshoorin metsästämästä. Beela

heittäytyi hänen kaulaansa, eikä valitusta, ei yhtäkään nuhdetta

pitkästä poissa-olosta... Minäkin jo vihastuin Petshooriniin. -- "No,

yht' hyvin"; sanoin minä, "vast'ikään, näet, oli tuossa puron takana

Kasbitsh, ja me häntä ammuimme; kauanko pitää, ennenkuin tekin satutte

hänen kanssaan yhteen? Nuo vuorelaiset ovat kostonhimoista kansaa, ja

luuletteko, hänen ei aavistavan teidän osaksi auttaneen Asamattia?

Minäpä lyön vetoa, että hän nyt tunsi Beelan ja, tiedän että vuosi

sitten Beela häntä kovin miellytti -- itse hän minulle puhui -- ja

jos hän olisi toivonut saavansa joltisetkin lunnaat, niin varmaan

olisi kosinut"... -- Silloin Petshoorin mietistyi. - Niin, täytyy

ruveta varovammaksi... Beela! tästä päivästä ei sinun tule enään käydä

linnoituksen vallilla.

-- Iltasella pidin hänelle pitkät selitykset. Minua harmitti, että hän

oli muuttunut tuota tyttöraiskaa kohtaan, ja paitsi sitä, että hän

vietti puolet päiviä metsästämässä, kävi hänen käytöksensä kylmäksi.

Harvoin hän häntä hyväili, ja tyttö aikoi huomattavasti kuihtua, hänen

kasvuensa viruivat, hänen suuret silmänsä himmentyivät. Kun häneltä

kysyttiin: mitä sinä huo'ahdat, Beela? oletko murheissasi? "En",

vastasi hän. Haluatko jotakin? "En". Onko sinulla ikävä vanhempiasi?

"Minulla ei ole vanhempia". Siten, toisinaan, koko päivään ei hänestä

voinut nyhtää niitäkään muuta, kuin "niin" ja "ei".

-- Tästäpä aloinkin puhella Petshoorinille. "Kuulkaa, Maksim

Maksiimitsh", vastasi hän, "minulla on onneton luonne. Kasvatusko

minut semmoiseksi on tehnyt, vaiko Jumala luonut -- en tiedä; sen

vain tiedän, että jos olen syynä muitten onnettomuuteen, niin en ole

itsekään vähemmin onneton. Tämä on heille, tietysti, huono lohdutus

-- mutta asian laita on kuitenkin niin. Ensi nuoruudessani, siitä

hetkestä kuin lähdin vanhempieni holhoudesta, aloin rajusti nauttia

kaikkia huveja, joita rahalla voi saada ja, tietysti, nuo huvit

minua ilettivät. Sitten astuin suureen maailmaan, ja pian yhteisökin

minua...kyllästytti; minä rakastuin vallas-kaunottariin, ja olin

rakastettu, mutta heidän rakkautensa vain kiihdytti kuvitustani ja

itserakkauttani, ja sydän jäi tyhjäksi... Minä aloin lukea, opiskella

-- tieteet myöskin minua kyllästyttivät; minä näin, ett'ei kunnia eikä

onni niistä vähääkään riippuneet, sillä onnellisimpia ihmisiä ovat

sivistymättömät, ja kunnia on onni, jota saavuttaakseen tulee vain

olla sukkela. Silloin minun tuli ikävä... Kohta minut siirrettiin

Kaukaasiaan, ja tämä on elämäni kaikkein onnellisin aika. Minä toivoin

ett'ei ikävä asu tshetshentsien kuulien alla, mutta -- turhaan; sillä

kuukaudessa totuin jo niin niiden suhinaan ja kuoleman läheisyyteen,

että, toden totta, vähemmin käänsin siihen huomiotani, kuin hyttysen

hyrinään, ja minun tuli entistä ikävämpi, sillä minä kadotin melkein

viimeisen toivoni. Kun näin Beelan luonani, kun ensi kertaa, pidellen

häntä sylissäni, suutelin hänen mustia kiharoitansa, niin minä, hupsu,

luulin, että hän oli sääliväisen salliman minulle lähettämä enkeli...

Taaskin minä erehdyin: kesyttömän rakkaus ei ole paljoa parempi

ylhäisen neidin rakkautta; edellisen tietämättömyys ja suorasydämisyys

kyllästyttää samoin kuin jälkimäisen virnaileminen. Olkoon menneeksi,

minä rakastan vielä Beelaa, minä olen hänelle kiitollinen muutamista

kyllin suloisista hetkistä, minä annan elämäni hänen puolestansa --

mutta minun on ikävä hänen kanssaan... Olenko houkkio vai konna -- en

tiedä, mutta totta on, että minäkin hyvin ansaitsen sääliä, kentiesi

enemmän kuin hän; sillä minulla on maailman turmelema sielu, rauhaton

mieli, kyllästymätön sydän; kaikki on minulle vähäistä; minä totun

yhtä pian suruun, kuin nautintoon, ja elämäni käy päivä päivältä

tyhjemmäksi; minulla on jäljellä yksi keino, se on matkustaa. Kun

vain on mahdollista, niin minä lähden -- mutta en Eurooppaan, Jumala

varjelkoon -- vaan Ameriikkaan, Araapiaan, Intiaan -- ehkä jossakin

kuolen tielle! Ainakin olen varma, että se, yhdessä raju-ilmain ja

huonojen teitten kanssa, on viimeinen lohdutus ett'en kohta voivu."

-- Siten puhui hän kauan ja hänen sanansa uurtuivat muistiini, sillä

ensi kerran kuulin moisia asioita viidenkolmatta vanhalta mieheltä

ja, Jumala suokoon, viimeisen... Mitä kummaa! Sanokaapas, olkaa hyvä,

pitkitti alakatteini kääntyen puoleeni, te, kun, luultavasti, kauan

ja vielä äskettäin olette oleskelleet pääkaupungissa -- onkos koko

sikäläinen nuoriso tosiaankin samallaista?

Minä vastasin, että löytyy paljo ihmisiä, jotka puhuvat samoin; että,

varmaankin, on sellaisia, jotka sanovat toden; että, sitä paitsi,

pensistyminen, kuten kuositkin, alettuaan yhteisön yläkerroksista,

laskeutuu alempiin, jotka sen kuluttavat, ja että nykyään ne,

joita enimmiten ja todellakin ikävä vaivaa, kokevat salata tätä

onnettomuutta, kuin pahetta. -- Alakatteini ei käsittänyt näitä

hienouksia, pudisti päätään ja hymähti viekkaasti.

-- Mutta kaiketi, luulen, ovat Ranskalaiset panneet alkuun kuosin

ikävöidä?

-- Ei, Englantilaiset.

-- Katsoppas, vai niin!... vai niin; nehän aina ovat olleet kovimpia

juoppoja!...

Ehdottomasti johtui mieleeni eräs Moskoovalainen neiti, joka väitti

Byronin ei olleen mitään muuta, kuin juopon. Muutoin oli alakatteinin

huomautus anteeksi annettavampi, sillä, pitäytyäkseen viinasta, koki

hän tietysti vakuuttaa itseään, että kaikki onnettomuudet maailmassa

johtuvat juoppoudesta.

Sillä välin jatkoi hän kertomustaan seuraavasti:

-- Kasbitsh ei näyttäytynyt enään. Mutta, en tiedä miksi en saanut

päästäni ajatusta, ett'ei hän ilman aikojaan silloin tullut ja että hän

jotakin pahaa juonittelee.

-- Kerran, nähkää, kehoitti Petshoorin minua lähtemään hänen kanssaan

metsä-si'an ajoon, mutta minä emmin kauan, ja oliko minulle sitten

metsäsika mikä ihme esine! Vaan hän vei kun veikin minut mukanaan.

-- Otettuamme viisi kappaletta sotamiestä lähdimme me varhain

aamusella. Kello kymmeneen tongimme me kaislikot ja metsän -- mutta

otusta ei kuulu. "Hoi, emmekös lähde pois?" sanoin minä. "Mitäs tässä

niskotellaan? Näkyyhän jo, että päivä sattui näin onneton!" Mutta,

huolimatta helteestä ja väsymyksestä, Gregorius Aleksandrovitsh ei

tahtonut palata ilman saalista... Semmoinenhan oli mies: mitä mieli

-- se oli tehtävä; näkyi, että lapsena oli ollut mamman lellikkinä.

Puolipäivän aikana löysimme vihdoin kirotun metsä-si'an -- paks',

paks'! -- eikös mitä: katosi kaislikkoon... semmoinen oli onneton

päivä!... Niinpä, hiukan huo'attuamme, lähdimme kotia...

-- Ääneti ajoimme me rinnan, suitset löyhässä, ja tulimme jo lähelle

itse linnoitusta, niin että pensaikko sen vain kätki meiltä. Äkkiä

kuului laukaus... Me katsoimme toisiimme ja sama epäilys koski

kumpaankin... Päätä havin nelistimme laukausta kohti, ja näimme

vallille kokoontuneen joukon sotamiehiä, jotka osoittivat kedolle,

ja siellä lentää suin päin ratsastaja pidellen jotakin valkoista

satulalla. Gregorius Aleksandrovitsh uikahti aivan kuin tshetshentsi;

pyssy huotrasta -- ja sinne; minä jäljessä.

-- Onneksi eivät hevosemme, onnistumattoman metsästyksen tähden, olleet

uupuneet: ne ponnistivat, ikäänkuin päästäkseen satulan alta, ja joka

silmän räpäys lähemmäksi ja lähemmäksi... Ja vihdoin tunsin minä

Kasbitshin, vaan en voinut eroittaa, mitä hän piteli edessään. Minä

ennätin silloin Petshoorinin ja huusin hänelle: se on Kasbitsh!... Hän

katsahti minuun, nyykäytti päätään ja iski hevostaan vitsalla.

-- Vihdoinpa olimme hänestä vain pyssyn kanto-välillä. Uupunutko lie

ollut Kasbitshin hevonen, vai huonompi meidän hevosia, mutta yhtäkaikki

se, huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan, ei hevonen liikkunut

eteenpäin. Luulen, että hän tällä hetkellä muisti Karagjosiaan.

-- Minä näin, että Petshoorin tähtäsi pyssyään karussa... "Älkää

ampuko!" huusin minä hänelle: "säästäkää latinki, ilmankin hänet

saavutamme". -- Yht'hyvin nuoriso! se tulistuu ijankaikkisesti

sopimattomalla ajalla... Mutta laukaus pamahti ja kuula mursi hevosen

takajalan; se teki kiihosta vielä noin kymmenen hyppäystä, kompastui

ja lankesi polvilleen. Kasbitsh hyppäsi alas ja silloin näimme, että

hän piteli käsissään huntuun käärittyä naista... Se oli Beela, Beela

raukka! -- Kasbitsh huusi meille jotakin kielellään ja kohotti häntä

vastaan tikarinsa... Ei ollut viipymistä: minä laukasin vuorooni, onnen

kaupalla, ja varmaankin sattui kuula hänen olkaansa, sillä hän laski

äkkiä kätensä alas. Kun savu oli hajonnut, makasi maassa haavoitettu

hevonen ja sen vieressä Beela, ja Kasbitsh, heitettyään pyssynsä,

kiipesi, kuin kissa, pensaikkoa myöten ylös kalliolle. Mieleni teki

kaataa hänet sieltä -- mutta ei ollut valmista latinkia! Me hyppäsimme

alas hevosiltamme ja syöksimme Beelan luo. Raukka! hän makasi

liikkumattomana ja veri juoksi virtana haavasta... Jospa, tuo konna!

olisi sydämeen iskenyt -- niin, kun kerran kuollakseen, olisi yhdellä

haavaa kaikki lopettanut, mutta selkään... oikea rosvon isku! Hän oli

tunnotonna. Me revimme hunnun ja sidoimme haavan mitä suinkin kireään.

Turhaan suuteli Petshoorin hänen kylmiä huuliaan -- mikään ei voinut

häntä toinnuttaa.

-- Petshoorin nousi hevosen selkään; minä nostin Beelan maasta ja panin

joten kuten hänen satulalleen; hän kiersi kätensä hänen ympärinsä,

ja me lähdimme takasin. Kotvasen vaiti-olon kuluttua sanoi Gregorius

Aleksandrovitsh minulle: "kuulkaa, Maksim Maksiimitsh, täten emme saa

häntä elävänä kotiin". -- "Se on totta", sanoin minä, ja me laskimme

hevosemme täyttä karkua -- Linnoituksen portilla odotti meitä joukko

väkeä. Varovasti kannoimme me haavoitetun Petshoorinin huoneesen

ja lähetimme noutamaan lääkäriä. Hän tuli, vaikka olikin päissään,

tarkasti haavan ja ilmoitti hänen ei elävän päivää enemmän; mutta hän

erehtyi...

-- Paraniko hän? kysyin alakatteinilta, tarttuen hänen käteensä ja

ehdottomasti ilostuen.

-- Ei, vastasi hän, mutta lääkäri erehtyi siinä että hän eli vielä

kaksi päivää.

-- Kertokaahan "minulle"; millä tavalla Kasbitsh hänet ryösti?

-- Nähkäätte, huolimatta Petshoorinin kiellosta, oli Beela mennyt

linnoituksesta ulos purolle. Oli hyvin kuuma; hän oli istunut kivelle

ja laskenut jalkansa veteen. Silloin hiipi Kasbitsh -- yks'kaks' häneen

kiinni, tukki hänen suunsa, kuljetti pensaikkoon, siellä hyppäsi

hevoselleen ja pötki pakoon. Sillä välin oli Beela ehtinyt huutaa;

vartijat juoksivat hätään, ampuivat, mutta ohitse, ja siihen paikkaan

saavuimme mekin.

-- Miksikäs tahtoi Kasbitsh ryöstää häntä?

-- Hyvänen aika! ovathan tsherkessit tunnettua rosvo-kansaa. Mikä vain

vetelehtii, sitä eivät voi olla puhaltamatta, mitä eivät tarvitsekaan,

niin senkin varastavat... antakaapa sitten tuommoinen anteeksi! Ja sitä

paitsi oli Beela häntä jo kauan miellyttänyt.

-- Ja Beela kuoli?

-- Kuoli; mutta pitkien vaivojen perästä, ja kyllä meilläkin oli

hänestä aika lailla vaivaa. Kello kymmenen tienoissa iltasella hän

tointui; me istuimme hänen vuoteensa vieressä. Heti kun hän oli

au'aissut silmänsä, niin hän alkoi kutsua Petshoorinia. -- "Tässä minä

olen, vieressäsi, dshjanetskani" (= käpyseni), vastasi hän, tarttuen

hänen käteensä. -- Minä kuolen! sanoi Beela.

-- Me aloimme häntä lohduttaa, sanoen, että lääkäri lupasi välttämättä

parantaa hänet. Hän pudisti päätään ja kääntyi seinään päin. Hän ei

tahtonut kuolla!...

-- Yöllä rupesi hän hourailemaan; hänen päätään kuumotti ja toisinaan

juoksi pitkin koko ruumista vilukaisen väreet. Hän puheli johdottomia

puheita isästä ja veljestä, ja hänen teki mielensä vuorille, kotia...

Sitten puhui hän myöskin Petshoorinista, antaen hänelle joukon helliä

nimiä, ja soimasi häntä siitä, että hän oli lakannut rakastamasta

dshjanetskaansa.

-- Petshoorin kuunteli häntä äänetönnä, pää käsille laskettana; mutta

minä en huomannut koko ajalla yhtäkään kyyneltä hänen ripsissään; en

tiedä, eikö hän todellakaan voinut itkeä, vai pidättikö hän itseään?

Mitä minuun tulee, niin en ole nähnyt mitäkään surkeampaa.

-- Aamu-puoleen katosi hourailu. Tunnin ajan makasi hän liikkumatonna,

kelmeänä ja niin heikkona, että tuskin saattoi huomata hänen

hengittävän; sitten tuli hänen parempi olla, ja hän alkoi puhua,

mutta, mistä, luulette?... Eihän tuommoinen ajatus voi syntyä muussa,

kuin kuolevassa!... Alkoi surra sitä, ett'ei hän ollut kristitty,

ett'ei hänen sielunsa toisessa maailmassa koskaan tapaa Gregorius

Aleksandrovitshin sielua, ja että paraatiisissa toinen nainen on oleva

hänen lemmittynsä. Minun pisti mieleeni ristiä hänet ennen kuolemaa,

ja minä esittelin sen hänelle. Hän katseli minua päättämättömänä,

eikä voinut pitkään aikaan lausua sanaakaan, mutta sitten vastasi

kuolevansa siinä uskossa, jossa oli syntynytkin. Siten kului kokonainen

päivä. Kuinka hän muuttui sinä päivänä! Kalpeat posket vajosivat;

silmät kävivät hyvin suuriksi ja hänen huulensa hehkuivat; hän tunsi

sisällisen kuumeen, aivan kuin olisi hänellä ollut rinnassa tulistettu

rauta.

-- Tuli toinen yö; me emme ummistaneet silmiämme, emmekä poistuneet

hänen vuoteensa luota. Hänellä oli kauheat vaivat, hän oihki,

ja tuskin alkoi kipu lievetä, kun hän koki vakuuttaa Gregorius

Aleksandrovitshille olevansa parempi, kehoitti häntä menemään levolle,

suuteli hänen kättänsä, eikä laskenut sitä käsistään. Ennen aamua alkoi

hän tuntea kuoleman ahdistusta, rupesi viskelemään itseään, tempasi

pois siteen ja veri juoksi jälleen. Kun haava sidottiin, rauhoittui hän

kotvaksi ja alkoi pyytää Petshoorinia häntä suutelemaan. Petshoorin

kävi polvilleen vuoteen ääreen, kohotti hänen päätään päänalaiselta ja

painoi huulensa hänen kylmeneville huulilleen. Beela kiersi kovasti

vapisevat kätensä hänen kaulansa ympäri, ikäänkuin tahtoi hän tässä

suudelmassa antaa hänelle sielunsa... Ei, hän teki hyvin, jotta kuoli!

Mitenkäs hänen olisi käynyt, jos Gregorius Aleksandrovitsh olisi hänet

hylännyt? Ja se olisi tapahtunut varhemmin tai myöhemmin.

-- Puolet seuraavasta päivästä oli hän levollisena, äänetönnä ja

kuuliaisena, vaikka lääkäri häntä kovin vaivasi hauteilla ja rohdoilla.

-- Hyvänen aika! sanoin minä hänelle, sanoittehan te itse, että hän

välttämättä kuolee; mitä sitten noin paljon yrittelette? -- On parempi,

yhtä kaikki. Maksim Maksiimitsh, vastasi hän: jotta omatunto olisi

levossa. -- Mokoma omatunto!

-- Jälestä puolenpäivän alkoi hän nääntyä janoon. Me aukasimme ikkunan,

mutta pihalla oli kuumempi, kuin huoneessa, panimme jäätä vuoteen

ympäri -- vaan ei mikään auttanut. Minä tiesin, että tuommoinen

sietämätön jano on lopun lähenemisen merkki ja minä sanoin siitä

Petshoorinille.

-- Vettä! vettä!... sanoi Beela käheällä äänellä, kohoittaituaan

vuoteella.

-- Petshoorin kävi vaaleaksi, kuin palttina, otti lasin, täytti sen ja

antoi hänelle. Minä peitin kasvoni käsilläni ja aloin lukea rukousta

-- en muista mitä... Niin, hyvä mies, olenhan usein nähnyt ihmisiä

kuolevan sairaaloissa ja tappelutantereella, mutta ei se ole samaa,

ei ensinkään samaa!... Lisäksi tunnustan, että minua murhehdutti se,

ett'ei hän kertaakaan ennen kuolemaansa muistellut minua, ja minä kyllä

häntä rakastin, kuin isä... Ja, totta puhuen, olenkos minä mikään, että

minua muisteltaisiin ennen kuolemaa?...

-- Tuskin oli hän juonut veden, kun hänen tuli helpompi olla, mutta

kolmen minuutin perästä heitti hän henkensä. Me panimme kuvastimen

hänen huulilleen -- se oli kirkas!...

Minä vein Petshoorinin ulos huoneesta ja me menimme linnoituksen

vallille: kauan kävelimme me rinnan edes takasin, kädet selän takana

ja sanaakaan virkkamatta. Hänen kasvonsa eivät kuvanneet niitäkään

erinomaista, ja tämä minua harmitti; minä olisin, hänen sijassaan,

kuollut suruun. Viimein kävi hän istumaan maahan, siimekseen, ja alkoi

piirtää hiekkaan jotakin kepillään. Minä tahdoin, näette, enemmän

säädyllisyydestä, häntä lohduttaa ja aloin puhella; hän kohotti päätään

ja nauroi... Vilu karsi ihoani tästä naurusta... Minä lähdin teettämään

arkkua.

-- Tunnustan, että puuhailin tätä osaksi ratokseni. Minulla oli pala

termalaamia [kaukaasialaista kangasta]; sillä verhosin minä arkun ja

koristin sen tsherkessiläisillä hopea-kalunneilla, joita Gregorius

Aleksandrovitsh juuri Beelaa varten oli ostanut.

-- Varhain seuraavan päivän aamuna hautasimme me hänet linnoituksen

taakse, puron luo, lähelle sitä paikkaa, missä hän oli istunut

viimeisen kerran. Hänen hautansa ympärillä rehoittaa nyt valkeita

akaasioita ja selja-pensaita. Minä tahdoin asettaa siihen ristin,

mutta, näette, se ei käynyt... sillä, yhtä kaikki, hän ei ollut

kristitty...

-- Entä Petshoorin? kysyin minä.

-- Petshoorin raukka huononi ja raihnasteli kauan; vaan sen koommin me

emme koskaan puhelleet Beelasta. Minä näin, ett'ei se ollut hänelle

mieluista, niin mitäpä siitä puhuisinkaan! -- Kolmen kuukauden kuluttua

hänet määrättiin X-rykmenttiin ja hän lähti Gruusiaan. Siitä saakka

emme ole tavanneet toisiamme... Niin, muistaakseni, taannoin minulle

joku mainitsi, että hän olisi palannut Wenäjälle, mutta sotajoukon

määräyksissä ei siitä ole näkynyt. -- Muutoinhan meidän miehelle

sanomat myöhään saapuvat.

Sitten kävi hän pitämään pitkää esitelmää siitä, kuinka ei ole hauskaa

saada uutisia vuotta myöhemmin -- luultavasti tukehduttaakseen

surullisia muistoja.

Minä en häntä keskeyttänyt, vaan en kuunnellutkaan.

Tunnin kuluttua saatoimme jo matkustaakin. Tuisku asettui, taivas

kirkastui ja me lähdimme matkaan. Tiellä johdin ehdottomasti taas

puheeni Beelaan ja Petshooriniin.

-- Ettekö ole kuulleet, kuinka Kasbitshin kävi? kysyin minä.

-- Kasbitshin? En, todellakaan tiedä... Kuulin minä, että Shansuugien

oikealla siivellä on eräs uskalikko, Kasbitsh, joka punaisessa

beshmetissä ajelee käyntijalkaa hiljakseen meidän laukaustemme alla ja

kumartelee hyvin kohteliaasti, kun kuula läheltä suhisee; vaan tuskinpa

se lienee sama!...

Koobissa erosin minä Maksim Maksiimitshista. Minä ajoin

posti-hevosilla, ja hän ei voinut, raskaan kuorman tähden, minua

seurata. Me emme luulleet koskaan enään tapaavamme toisiamme, mutta

tapasimme yhtä kaikki, ja jos tahdotte, niin minä siitä kerron, sillä

se on koko historia... Myöntänette, kuitenkin, että Maksim Maksiimitsh

on kunnioitusta ansaitseva mies?... Jos sen teette, niin olen

täydellisesti palkittu, kentiesi, jo liiaksi pitkästä kertomuksestani.