I.

Taman.

Taman on viheliäisin kaikista Wenäjän rantakaupungeista. Minä olin

siellä vähällä kuolla nälkään ja päälliseksi vielä tahdottiin minut

hukuttaa. Minä saavuin sinne kyyti-rattailla myöhään yöllä. Kyyditsijä

seisatti uupuneen kolmivaljakon ainoan, kaupunkiin tultaessa olevan,

kivitalon portille. Vartija, Mustanmeren kasakka, kuultuaan kellon

helinän, huusi unen horroksissa ynseällä äänellä: "kuka siellä?"

Alaupsieri ja kymmenys-mies astuivat ulos. Minä selitin heille olevani

upsieri, matkustavani ruunun asioilla toimivaan osastoon ja aloin

pyytää ruunun asuntoa. Kymmenys-mies kuljetti meitä kaupungilla. Joka

ainoassa tuvassa, johon vain tultiin, oli asukkaita. Oli kylmä; minä

rasituin ja tuskastuin, sillä en ollut maannut kolmeen yöhön. -- "Vie

minut vaikka hiiteen, lurjus! kunhan johonkin paikkaan!" huusin minä.

-- "Tiedän minä vielä yhden kyysän", vastasi kymmenys-mies, silitellen

korvallistaan, "mutta se ei ole teidän arvonne mieleen, siellä ei ole

kaikki kunnossa!" Käsittämättä viimeisen sanan oikeata merkitystä,

käskin hänen käydä edeltä ja pitkän matkustuksen perästä pitkin

likaisia kujia, joiden molemmilla puolin huomasin vain rappeutuneita

aitoja, tulimme pieneen hökkeliin aivan meren rannalla.

Täysikuu valaisi uuden asuntoni kaislakaton ja valkeat seinät;

limsiö-vallituksella ympäröidyllä pihalla seisoi, pönkistellen, toinen,

edellistä pienempi ja vanhempi mökki. Ranta kaltoi jyrkkäyksenä mereen

melkein sen seinuksilta ja alaalla loistivat, lakkaamatta solisten,

tumman siniset aallot. Kuu katseli hiljaa levotonta, mutta sille

kuuliaista aljetta, ja sen valossa saatoin eroittaa, kaukana rannasta,

kaksi laivaa, joiden mustat purjeneuvot seittinä kuvautuivat himmeällä

taivaan äärellä. "Onpa laivoja valkamassa", ajattelin minä, "huomenna

lähden Gelendshikkiin".

Käskylään virkaa toimitti minulla linjakasakka. Käskettyäni häntä

irroittamaan remettini ja laittamaan kyyditsijät pois, kävin isäntää

kutsumaan -- mutta ei kuulu mitään, koputin -- ei hiiskaustakaan...

mitäs tämä on? Viimein kömpi eteisestä noin neljäntoista vuotias poika.

-- "Missä on isäntä?" -- Ei ole, vastasi poika Vähän Wenäjän murteella.

-- "Mitä, eikö ollenkaan?" -- Ei ollenkaan. -- "Entä emäntä?" -- Hän

hätkähti kauppalaan. -- "Kukas sitten oven aukaisee?" sanoin minä,

potkaisten siihen jalallani. Ovi aukeni itsestään ja hökkelistä puhalsi

kostealta. Minä sytytin virittimen ja kohotin sen pojan nenän eteen. Se

valaisi kaksi valkeata silmää. Hän oli sokea, umpisokea syntymästään,

ja hän seisoi liikkumattomana edessäni. Minä aloin katsastaa; hänen

kasvojensa piirteitä.

Tunnustan, että minulla on kova taikaluulo... kaikkia sokeita,

kiero-silmiä, kuuroja, mykkiä, jalattomia, käsittömiä,

kyttyrä-selkäisiä j.m.s. vastaan. Minä olen huomannut, että aina on

joku kummallinen suhde ihmisen ulkomuodon ja sielun välillä, ikäänkuin

jäsenen häviöllä sielukin menettää jonkun aistimen.

Minäpä aloinkin katsastaa sokean kasvoja, mutta mitäpäs saattaa lukea

kasvoista, joilla ei ole silmiä. Kauan katselin minä häntä ehdottomalla

säälillä, kun äkkiä hänen ohuilla huulillaan vivahti tuskin huomattava

hymy, enkä tiedä miksi, mutta se teki minuun mitä ilkeimmän

vaikutuksen. Mielessäni syntyi epäilys, ett'ei tämä sokea ollutkaan

niin sokea, miltä hän näytti; turhaan ko'in itseäni vakuuttaa, että

kaihta on mahdoton jäljitellä, ja missäkä tarkoituksessa? Mutta mitäs

sille saa? -- olen usein taipuva taika-luuloihini...

-- "Oletko isännän poika?" kysyin häneltä viimein. -- En. -- "Kukas

sinä olet?" -- Köyhä orpo. -- "Onkos emännällä lapsia?" -- Ei;

tytär oli, mutta hän karkasi meren taakse tataariilaisen kanssa. --

"Minkä tataarilaisen kanssa?" -- Piru hänet tietää! olihan Krimin

tataarilainen, soutaja Kertshistä.

Minä menin hökkeliin. Kaksi rahia ja pöytä ynnä kauhea arkku takan

vieressä olivat sen koko kalusto. Seinällä ei ollut yhtäkään Jumalan

kuvaa -- paha merkki! Särjetystä ikkunasta tunki merituuli sisään. Minä

vedin remetistä esille vahapätkän ja, sytytettyäni sen, aloin purkaa

tavaroitani, panin nurkkaan miekkani ja pyssyni, pöydälle pistuolit,

levitin burkkani rahille, ja kasakka omansa toiselle; kymmenen minuutin

kuluttua alkoi hän jo kuorsata, mutta minä en voinut nukkua, sillä

pimeässä pyöri yhä edessäni valkosilmäinen poika.

Siten kului tunnin verta. Kuu paistoi ikkunaan ja sen valo päilyi

hökkelin maa-permannolla. Äkkiä vilahti varjo kirkkaalla juovalla,

joka halkaisi permannon. Minä kohoittauduin ja katsoin ikkunaan.

Toistamiseen juoksi joku sivutse ja katosi, Jumala tiesi minne. Minä

en voinut olettaa tuon olennon juosneen alas jyrkkäydestä, mutta

yhtä kaikki muualle se ei olisi voinut joutua. Minä nousin, pu'in

ylleni beshmetin, pistin tikarini vyöhön ja menin hyvin hiljaa ulos

hökkelistä. Sokea poika tuli vastaani. Minä piileilin aidan viereen,

ja hän kulki ohitseni varmalla, mutta varovalla käynnillä. Kainalossa

kantoi hän jotakin myttyä ja, käännyttyään valkamaan, alkoi laskeutua

kapeata jyrkkää polkua myöten. "Sinä päivänä mykät puhuvat ja sokeat

saavat näkönsä jälleen", ajattelin minä, seuraten häntä semmoisen

matkan päässä, ett'en kadottaisi häntä nä'ystäni.

Sillä välin alkoi kuu pukeutua pilviin ja merelle kohosi sumu; sen

läpi tuskin paistoi lyhty likeisen laivan perä-keulalta. Rannalla

kimalteli somer-kuohu, joka tuon tuostakin uhkasi sen upottaa. Vaivalla

laskeutuen kuljin alas jyrkkäyttä myöten, kun ihmeekseni näin sokean,

hiukan pysähdyttyään, kääntyvän oikealle ja käyvän niin likeltä vettä,

että näytti, kuin aalto heti hänet tempaisisi ja huuhtoisi pois. Mutta,

näköään, se ei ollut hänen ensimäinen kävelynsä, päättäen varmuudesta,

jolla hän astui kiveltä kivelle ja karttoi halkeamia. Viimein hän

seisattui, ikäänkuin jotakin kuunnellakseen, istautui maahan ja pani

mytyn viereensä. Minä otin vaarin hänen liikkeistään ja kätkeydyin

rannalta esiin pistävän kallion taakse. Muutaman minuutin kuluttua

näkyi vastaiselta puolelta valkea haahmo, joka lähestyi sokeata ja

istui hänen viereensä. Tuuli kantoi ajoittain korviini heidän puhettaan.

-- No, sokea? sanoi naisen ääni, nyt käy raju myrsky ja Jankko ei

tulekaan. -- Jankko ei pelkää myrskyä, vastasi tämä. -- Sumu paksunee,

sanoi taas naisen ääni surullisesti.

-- Sumussa on parempi päästä vartija-laivojen ohitse, oli vastaus. --

Mutta jos hän hukkuu? -- Niin menet ilman uutta nauhaa pyhänä kirkkoon.

Seurasi äänettömyys. Minua kummastutti yhtä kaikki se, että sokea oli

puhunut minun kanssani Wähän Wenäjän murteella, mutta nyt puhui selvää

Wenättä.

-- Käethän, minä olin oikeassa, sanoi taas sokea, lyöden kämmeniään

yhteen. -- Jankko ei pelkää merta, eikä tuulta, ei sumua, eikä

ranta-vartijoita. Kuuntelehan: se ei ole vesi, joka loiskii; minäpäs en

petykään -- se on hänen pitkät aironsa.

Nainen hyppäsi ylös ja alkoi levottoman näköisenä tähystää

kaukaisuuteen.

-- Hourailet, sokea! sanoi hän, minä en näe mitään.

Tunnustan, että vaikka kuinka ko'in eroittaa kaukaisuudessa jotakin

veneen tapaista, niin en onnistunut. Siten kului noin kymmenen

minuuttia, ja nyt näkyi vaahtoharjojen välistä musta piste; se ei

suurentunut, eikä pienentynyt. Hitaasti kohoten aaltojen harjoille

ja jälleen laskeutuen, lähestyi rantaa vene. "Uskalias oli kulkija,

joka oli päättänyt lähteäkseen moisena yönä lahden poikki kahden

kymmenen virstan matkalle, ja tähdellinen mahtoi olla syykin,

joka oli hänet siihen saanut", arvelin minä ja sydämeni tykytteli

kovasti, katsellessani tuota vene-rukkaa. Vaan se sukelsi, kuin

sorsa, ja sitten, huiskahuttaen nopeasti airoja, ikäänkuin siipiä,

hyppi syvänteestä kuohu-pirskeesen; ja tuossa paikassa, ajattelin

minä, tölmähtää se vauhdilla vasten rantaa ja ritkahtaa pirstoiksi,

mutta se kääntyi sievästi syrjittäin ja puikahti vahingoittumatta

pieneen poukamaan. Siitä astui keskikasvuinen mies, tataarilainen

lampaannahka-lakki päässä, viittasi kädellään ja kaikki kolme kävivät

vetämään jotakin veneestä. Paino oli niin suuri, ett'en vieläkään

ymmärrä, kuinka vene ei uponnut. Otettuaan kukin mytyn hartioilleen,

lähtivät he pitkin rantaa ja kohta kadotin heidät näkyvistä. Minun oli

palaaminen kotia; mutta tunnustan, että kaikki nämä kummallisuudet

huolettivat minua, jotta töin tuskin odotin aamua.

Kasakkani oli kovin ihmeessään, kun hän, herättyään, näki minut

täydessä puvussa; mutta minä en sanonut, yhtä kaikki, hänelle syytä

siihen. Ihanneltuani tuokion ikkunasta pilvi-hetaleilla kylvettyä

taivasta ja Krimin kaukaista rantaa, joka ulottuu sinipunertavana

juovana ja päättyy kallioon, jonka kärjellä vaalastaa tulitorni, lähdin

minä Fanagoorian linnoitukseen kuulustelemaan komendantilta, milloinka

voisin lähteä Greledshikkiin.

Mutta -- harmikseni, ei komendantti tietänyt antaa minulle mitäkään

ratkaisevaa vastausta. Laivat, jotka seisoivat valkamassa, olivat

joko vartija- tai kauppa-laivoja, joita ei edes vielä oltu ruvettu

kuormittamaan. -- "Kentiesi kolmen, neljän päivän perästä tulee

posti-laiva", sanoi komendantti, "niin silloin kuullaan". Minä palasin

kotia synkeänä ja vihoissani. Ovessa tuli minua vastaan kasakka

pelästyneen näköisenä.

-- Pahojako kuulumisia, teidän armonne? sanoi hän minulle.

-- Niin, veikkoinen, Jumala ties', milloin täältä päästään.

Tästä hän kävi vieläkin levottomammaksi ja, kumartuen puoleeni,

kuiskasi minulle: -- täällä ei ole kaikki kunnossa! Minä tapasin

tänään erään Mustanmeren kasakan, joka on minulle tuttu -- me, näette,

olimme viime vuonna samassa osastossa -- ja, kuultuaan, minne olimme

pysähtyneet, sanoi hän: täällä ei ole kaikki kunnossa, veliseni,

ihmiset ovat huonoja!... Ja mikäs, oikeastaan, tuo sokea lie!... yksin

käy hän joka paikassa, torillakin, noutaa leipää, kantaa vettä... on,

näköään, tässä siihen tottunut.

-- Kuules! Onkos edes emäntää näkynyt?

-- Tänään poissa ollessanne tuli ämmä tyttärineen.

-- Mikä tytär? Eihän hänellä ole tytärtä. -- Jumala hänet sitten ties',

mikä hän on, joll'ei tytär; tuollahan tuo ämmä istuu mökissään.

Minä menin hökkeliin. Takassa paloi kova valkea, jolla kiehui

päivällinen, jotenkin komea köyhimyksille. Ämmä vastasi jokaiseen

kysymykseeni, että hän on kuuro, eikä kuule mitään. Mitä hänen

kanssaan oli tehtävä? Minä käännyin sokean puoleen, joka istui takan

ääressä, pannen risuja tuleen: "Kuulepas, turkasen poika", sanoin minä

nipistäen häntä korvasta, "sanohan, minne sinä yöllä myttyä kuljetit

-- hä?" Äkkiä rupesi sokea itkemään, parkui ja oihki: "Minne minä olen

mennyt?... En minä ole minnekään mennyt... myttyä?... mitä myttyä?"

-- Tällä kertaa ämmä kuuli ja alkoi jupista: "noin syyttelevät, ja

vielä köyhää! Mitä te hänestä? Mitä hän teille on tehnyt?" Tämä minua

kyllästytti ja minä lähdin pois, varmaan päättäneenä hankkiakseni

selityksen tähän arvoitukseen.

Minä kääriydyin burkkaan ja istuin aidan viereen kivelle, katsellen

kaukaisuuteen; edessäni levisi yöllisen myrskyn velloma meri ja sen

yksitoikkoinen, nukkuvan kaupungin tohun kaltainen kohina muistutteli

minulle menneitä vuosia, vei ajatukseni pohjoiseen, meidän kylmään

pääkaupunkiimme, ja muistojen kuohuttamana minä unohdin itseni...

Siten kului tunnin verta, ehkä enemmänkin... Äkkiä koski jotakin

lauluntapaista korviini. Se oli, todellakin, laulua, ja raikas ääni --

mutta mistä?... Minä kuuntelin. Sävelmä oli sievä, milloin verkallinen

ja surullinen, milloin nopea ja vireä. Minä katselin, mutta en nähnyt

ketäkään ympäristöllä, kuuntelin taas ja sävelet lankesivat ikäänkuin

taivaasta. Minä nostin silmäni ja näin mökin katolla seisovan tytön

juovikkaassa hameessa, hiukset hajallaan -- oikee keiju. Suojellen

kämmenellään silmiään auringon, säteitä vastaan, tähysteli hän tarkkaan

kaukaisuuteen, milloin itsekseen nauroi ja aprikoi, milloin alkoi taas

laulaa lauluaan.

Minä muistan tämän laulun sanasta sanaan:

Vapahassa vallassaan

Sini-ulapalla

Kulkee yhä laivuet

Valkopurjehiset.

Noiden laivain keskitse

Kiitää venosen',

Vene ilman purjeitta,

Yksihankainen.

Myrskykin kun myllertää --

Vanhat laivuet

Siipensä kohottavat,

Merelle hajoavat.

Minä silloin merelle

Syvään kumarran:

"Älä koske, paha meri,

Minun venostan'!

Venoseni kuljettaa

Kalliit' aarteita,

Sitä yössä synkässä

Ohjaa poika hurja-pää".

Ehdottomasti johtui mieleeni, ettäs yöllä olin kuullut saman äänen.

Minä mietistyin kotvaksi ja kun jälleen katsoin katolle, ei tyttöä

siellä enään ollutkaan. Äkkiä juoksi hän minun ohitseni, hyräillen

jotakin muuta, näpsytteli sormiaan ja meni ämmän luo. Heidän

keskenään syntyi siinä kiista, ämmä vihastui ja tyttö nauraa rehotti

ääneensä. Eikä aikaakaan, aallottareni juosta hypiskelee ja tulee

minuun päin; hän seisattui, katsoi terävästi silmiini, ikäänkuin

hämmästyneenä läsnä-olostani, kääntyi sitten välinpitämättömästi pois

ja meni hiljalleen valkamaa kohti. Mutta ei se siihen loppunut. Koko

päivän hyöri hän asuntoni ympärillä, eikä laulu ja hyppy la'annut

kotvaksikaan. Kummallinen olento! Hänen kasvoissaan ei ollut mitäkään

mielettömyyden merkkiä; päin vastoin pysähtelivät hänen vilkkaat,

tunkeutuvat silmänsä minuun, ja nuo silmät näyttivät jollakin

maneettivoimalla varustetuilta; joka kerta ne ikäänkuin odottivat

kysymystä. Mutta kun vain aloin häntä puhutella, juoksi hän pois,

viekkaasti hymyillen.

Toden totta, minä en ollut ikänäni nähnyt moista naista. Hän oli

kaukana kaunottaresta, mutta minulla on omat vakuutukseni myöskin

kauneudesta. Hänessä oli paljo rodun merkkiä... ja naisissa, kuin

hevosissakin, on rotu suuri asia -- keksintö, joka on lähtenyt nuoresta

Ranskasta. Se, se on rotu, eikä nuori Ranska, näytäkse käynnissä,

käsissä ja jaloissa; erittäinkin nenä merkitsee paljon. Säännöllinen

nenä on Wenäjällä harvinaisempi pientä jalkaa.

Laulajattareni näytti olevan noin 18 vuoden vanha. Hänen vartalonsa

tavaton nuorteus, hänen päänsä erinomainen, hänelle yksistään

omituinen kallistaminen, hänen pitkät ruskeat hiuksensa, hänen

hiukan päivettyneen ihonsa kullanmoinen läike kaulassa ja hartioilla

ja erittäin säännöllinen nenänsä -- kaikki tämä oli minusta

hurmaavaa. Vaikka hänen viistoissa silmänluonnissaan saattoi lukea

jotakin kesytöntä ja epäiltävää, vaikka hänen hymyssään oli jotakin

epämääräistä, niin voitti kuitenkin ennakkoluuloni: säännöllinen nenä

sai minut mielettömäksi; minä kuvittelin löytäneeni Goethen Minjoonin

-- tuon hänen saksalaisen kuvituksensa oikullisen olennon! ja,

todellakin, oli heidän välillänsä paljon yhtäläisyyttä: samat äkilliset

käänteet rajuimmasta levottomuudesta täydelliseen tyynyyteen, samat

ongelmoiset puheet, samat hypyt ja kummalliset laulut...

Iltapuolella seisatin minä hänet ovella ja alotin hänen kanssaan

seuraavan puheen:

-- Sanopas, kaunottareni, kysyin minä: -- mitä sinä tänään katolla teit?

-- Katselin, mistä päin tuuli kävi. -- Mitä sinulla siitä on? -- Mistä

tuuli, sieltä onnikin. -- Vai niin! laulullako sinä onnea kutsuit? --

Missä laulua on, siellä on onneakin. -- Mutta jospa laulatkin itsellesi

surua? -- Niin mikä sitten? Missä ei käy hyvin, siellä käypi pahoin,

ja pahasta hyvään taas ei ole pitkältä. -- Kuka sinulle opetti tuon

laulun? -- Ei kukaan opettanut; laulan, mitä päähäni pistää, ja kenen

on kuultava, kuulee, vaan kenen ei, se sitä ei ymmärrä. -- Mikäs nimesi

on, lintuni? -- Joka risti, se tietää. -- Kuka sinut risti? -- Mistä

minä tiedän. -- Sinuapa luihu on! Mutta minäpä tiedän sinusta jotakin

(hänen kasvonsa eivät muuttuneet, eikä hän liikahuttanut huuliaan,

aivan kuin ei asia olisi häntä koskenut). Minä tiedän, että sinä viime

yönä kävit rannalla. -- Ja sitten minä kerroin hänelle hyvin vakavana

kaikki, mitä olin nähnyt, luullen häntä hämmästyttäväni. Eikö mitä! Hän

purskahti nauramaan täyttä kurkkua ja sanoi: Paljon näitte, mutta vähän

tiedätte, ja minkä tiedätte, pitäkää lukon takana. -- Mutta jospa,

esimerkiksi, mielisin ilmoittaa komendantille, sanoin minä, katsoen

hyvin vakavasti, jopa ankarastikin. Hän hypähti äkkiä, alkoi laulaa ja

piiloutui, kuin pensaikosta peloitettu lintu. Viimeiset sanani eivät

olleet ollenkaan paikallaan; silloin minä en arvannut niiden tärkeyttä,

mutta sittemmin sain tilaisuuden niitä katuakseni.

Heti kun hämärsi, käskin kasakkaani lämmittämään teekannun, kuten

on tapa sotaretkillä, sytytin kynttilän ja kävin pöydän ääreen

istumaan, poltellen matkapiippuani. Olin lopettamassa toisen lasin

teetä, kun ovi äkkiä narisi ja takanani kuului vaatteen ja askelten

vieno kohina; minä säpsähdin ja käännyin -- siinä tuli aallottareni.

Hiljaa ja äänetöinnä kävi hän istumaan vastapäätä minua ja loi minuun

silmänsä, enkä tiedä minkä tähden, mutta tuo katse näytti minusta

ihmeellisen hellältä: se muistutti yhtä niitä silmäilyjä, jotka muinoin

niin omavaltaisesti ilvehtivät elämäni kanssa. Se näkyi odottavan

kysymystä, mutta minä olin vaiti, täynnä selittämätöntä hämmekkiä.

Hänen kasvojaan peitti himmeä kalpeus, joka ilmaisi levottomuutta

sielussa; hänen kätensä harhaeli pöydällä omin valloin ja minä huomasin

siinä hienon väristyksen; hänen rintansa kohosi toisinaan korkealle,

toisinaan näkyi hän pidättävän huokumistaan. Tämä kometiia kävi minusta

pitkälliseksi ja minä olin valmis keskeyttämään äänettömyyden mitä

proosallisimmalla tavalla, se on esittämällä hänelle lasin teetä, kun

hän äkkiä hypähti seisoalle, kiersi kätensä kaulaani, ja märkä, tulinen

suudelma kajahti huulillani. Silmissäni musteni, päätäni huikaisi ja

minä pusersin hänet syliini nuoruuden innon kaikista voimista, mutta

hän luikahti, kuin käärme, käsistäni, kuiskutettuaan korvaani: "ensi

yönä, kaikkien maatessa, tule rannalle!" ja nuolena kiiti hän ulos

huoneesta. Etehisessä kaatoi hän kumoon teekannun ja kynttilän, joka

seisoi permannolla. "Hiton tyttö!" huusi kasakka, joka oli sijoittunut

oljille ja toivoi lämmittäikseen teen jäännöksillä. Ja silloin vasta

minä toivuin.

Kahden tunnin kuluttua, kun kaikki oli valkamassa hiljennyt, herätin

kasakkani, sanoen: "Jos kuulet minun ampuvan pistuolilla, niin juokse

alas rantaan". Hän siiristi silmänsä ja vastasi koneentapaisesti:

"tottelen, teidän arvonne!" Minä pistin pistuolin vyöhöni ja lähdin.

Tyttö odotti minua äyräällä. Hän oli puettu mitä suinkin ohukaisesti;

pieni huivi vyötti hänen nuortean vartalonsa.

-- Käykää jäljessäni! sanoi hän tarttuen käteeni, ja me aloimme

laskeutua, enkä minä ymmärrä, kuinka minä pääsin alas niskaani

taittamatta. Alaalta me käännyimme oikealle ja kuljimme samaa tietä,

jota myöten aattona olin seurannut sokeata. Kuu ei ollut vielä noussut

ja ainoastaan kaksi tähtöstä, kuni kaksi pelastuksen tulitornia, tuikki

tummansinisellä la'ella. Raskaat laineet vyörivat toinen toisensa

perään täsmälleen ja tasaisesti hiljaa keikutellen venettä, joka

köydestä oli kiinni rannassa. "Käydään veneesen". sanoi kumppanini.

Minä epäröin, sillä minä en rakasta sentimentaalisia venematkoja

merellä, mutta myöhäistä oli enään peräytyä. Hän hyppäsi veneesen,

minä jäljessä, enkä kerinnyt vielä selviytyä, kun jo huomasin olevamme

liikkeessä. "Mitä tämä merkitsee?" sanoin minä vihaisesti. -- "Se

merkitsee", vastasi hän, asettaen minut laudalle ja kiertäen kätensä

vyötäiseni ympäri, "se merkitsee, että minä sinua rakastan"... Ja hänen

poskensa painui poskelleni, ja kasvoillani tunsin minä hänen kuuman

kuohumisensa. Samassa kohahti jotakin veteen; minä tartuin vyöhöni --

pistuoli oli poissa. Oi! silloin pälkähti mieleeni kauhea epäily, veri

pulppusi päähäni! Katsottuani, huomasin olevamme noin viisikymmentä

syltä rannasta, uida minä en osannut! Minä tahdoin survaista hänet

luotani -- mutta, kuin kissa, takertui hän vaatteisini, ja äkillinen

kova tuuppaus oli vähällä syöstä minut mereen. Vene keikahti, vaan

minä korjaannuin ja meidän kesken syntyi tuima taistelu; vimma

lisäsi minulle voimia, mutta kohta huomasin, ett'en vetänyt vertoja

vastustajalleni sukkeluudessa... "Mitä sinä tahdot!" huusin minä,

puristaen kovasti hänen pieniä käsiään, niin että hänen sormensa

ruskahtelivat. Mutta hän ei huudahtanut, hänen käärme-luontonsa kesti

tämän koetuksen.

-- "Sinä olet nähnyt", vastasi hän, "sinä ilmoitat!" ja

ylenluonnollisella ponnistuksella kaatoi hän minut laidalle; molemmat

riipuimme me vyötäisistä ulos veneestä; hänen hiuksensa koskivat

veteen; hetki oli ratkaiseva. Minä ponnistin polvellani veneen pohjaan,

tartuin toisella kädellä hänen palmikkoonsa, toisella kaulaan; hän

laski vaatteeni ja silmänräpäyksessä heitin minä hänet laineisin.

Oli jo jotenkin pimeä; hänen päänsä vilkkui pari kertaa kuohun

keskeltä, vaan enempää minä en nähnyt.

Veneen pohjalta löysin minä puolen vanhaa airoa, ja niin ja näin pääsin

valkamaan, pitkien ponnistusten perästä. Kulkiessani pitkin rantaa

hökkeliini, katsahdin ehdottomasti sinne päin, missä sokea edellisenä

iltana oli odottanut yöllistä kulkijaa. Kuu jo vyöri taivaalle, ja

jotakin valkoista näytti minusta istuvan rannalla; uteliaisuudesta

hiivin, minä lähemmäksi ja kävin jyrkkäydelle pitkälleni ruohikkoon.

Kurottaen hiukan päätäni, saatoin minä kalliolta hyvin nähdä kaikki,

mitä alaalla tehtiin; en varsin kummakseni, vaan melkeinpä ilokseni,

hoksasin siellä aallottareni. Hän puserteli merivaahtoa pitkistä

hiuksistaan, märkä paita muotoili hänen nuortean vartalonsa ja korkean

rintansa. Vähän ajan perästä näkyi kaukaa vene; se läheni nopeasti,

ja siitä, kuten aattonakin, astui mies tataarilaisessa lakissa;

keritty oli hän kasakkojen tapaan ja hänen hihna-vyöstään törrötti

iso puukko. "Jankko", sanoi tyttö, "kaikki on hukassa!" Sitten jatkui

heidän puheensa, mutta niin hiljaa, ett'en voinut niitäkään eroittaa.

-- "Missä sokea on?" sanoi vihdoin Jankko, korottaen äänensä. "Minä

lähetin hänet asioille", oli vastaus. Muutamain minuuttien kuluttua

ilmestyi sokea, kantaen selässään säkkiä, jonka hän laski veneesen.

-- Kuule, sokea! sanoi Jankko, vartioi sitä paikkaa... tiedäthän?...

siellä on kalliita tavaroita... sano (nimeä en kuullut), ett'en minä

ole enään hänen palvelijansa. Asiat ovat käyneet huonosti ja minua ei

hän enään näe, sillä nyt on vaarallista, ja siksipä minä lähden muualle

työtä etsimään; mutta tämmöistä uskaliasta ei hän toista löydäkään.

Sano niin, että jos hän olisi paremmin vaivat maksanut, niin ei

Jankkokaan olisi häntä hylännyt; ja tie on minulla, missä vain tuuli

käy ja meri kohisee! -- Kotvan äänettömyyden perästä jatkoi Jankko:

tyttö lähtee kanssani: hän ei voi tänne jäädä; ja sano ämmälle, että,

muka, on aika jo kuolla, sillä hän on kylliksi elellyt, ja kohtuus on

kaikissa paras. Meitä hän ei näe enään.

-- Entä minä? sanoi sokea vaikeroivalla äänellä.

-- Mitä hyötyä minulle sinusta on? oli vastaus.

Sillä välin oli aallotar astunut veneesen ja viittasi kädellään

kumppanilleen; hän antoi sokealle jotakin käteen, sanoen: "Seh, osta

itsellesi renikoita". -- Vainko? sanoi sokea. "No, seh, tuossa sulle

vielä", ja raha putosi helisten vasten kiveä. Sokea ei sitä nostanut.

Jankko istui veneesen. Tuuli kävi rannalta päin, he kohottivat

pienen purjeen ja kiitivät nopeasti pois. Kauan vilkkui valkea purje

kuutamossa tummien aaltojen keskeltä; sokea istui yhä rannalla, ja

minusta kuului jotakin itkulta. Sokea poika itki tosiaankin, ja hyvin

kauan. Minun tuli häntä sääli... Ja miksi toi minut sallima rehellisten

salakuljettajain rauhalliseen keskuuteen? Kun tyyneen lähteesen

viskattu kivi, häiritsin minä heidän rauhansa, ja olin vähällä itse,

kuin kivi, vajota pohjaan!

Minä palasin kotia. Etehisessä ratisi puulautasella loppuun palanut

kynttilä, ja kasakkani makasi, huolimatta käskystäni, sikeässä

unessa, molemmin käsin pidellen pyssyä. Minä jätin hänet rauhaan,

otin kynttilän ja menin hökkeliin. Oi! lippaani, hopeahelainen

miekkani, dagestaanilainen, ystäväni lahjoittama tikarini -- kaikki

olivat hävinneet. Silloin minä arvasin, mitä tavaroita kirottu sokea

kuljetti. Herätettyäni kasakkani jotenkin epäkohteliaalla survauksella,

toruin häntä, vihastuin, mutta en sille mitään saanut! Ja eikö olisi

ollut naurattavaa valittaa hallitukselle, että sokea poika minut

oli rosvonnut ja kahdeksantoista vuotias tyttö oli vähällä hukuttaa

minut? Jumalan kiitos saatoin aamulla jo lähteä ja minä jätin Tamanin.

Miten ämmän ja sokea-raukan kävi -- en tiedä. Ja mitäpä minuun kuuluu

ihmiselliset ilot ja murheet, minuun, ruunun asioilla ja vapaalla

kyydillä kuljeskelevaan upsieriin!