Hän olisi mielellään, jos mahdollista, peruuttanut nämät sanansa. Mutta

ne olivat kerran päässeet hänen suustaan, ja minä tartuin niihin

kärkkäästi kiinni.

-- Mistä syystä? Mikä häiritsee teidän mielenne rauhaa?

-- Sitä on sangen vaikea selittää, herra. Siitä on sangen, sangen vaikea

puhua. Jos te joskus tulette tänne toisen kerran, niin koettelen sen

sanoa teille.

-- Minulla on varma aikomus käydä teidän luonanne uudestaan. Sanokaa,

milloin saan tulla?

-- Aikaiseen aamulla pääsen täältä pois, ja huomenna kello kymmenen

illalla olen taas täällä.

-- Minä tulen kello yksitoista.

Hän kiitti ja seurasi minua ulos ovesta. -- Minä näytän valkeaa

lyhtyäni, herra, -- sanoi hän omituisella hiljaisella äänellään, -- kun

olette löytänyt ylös vievän polun. Kun olette löytänyt sen, niin älkää

huutako minulle! Ja ylös päästyänne älkää myöskään huutako minulle!

Hänen sanansa ja käytöksensä vaikuttivat sen, että tämä paikka tuntui

minusta vielä kylmemmältä; vaan en vastannut muuta kuin: -- Hyvä on.

-- Ja huomennakin, kun tulette alas, niin älkää myöskään huutako

minulle! Sallikaa minulle lopuksi vielä yksi kysymys. Mistä syystä te

taannoin huusitte: «Hoi! Mies tuolla alhaalla!»

-- Jumala tiesi -- vastasin tähän. -- Huusinhan jotakin semmoista. --

-- Ette vain jotakin semmoista, herra. Nuo olivat juuri samat sanat.

Minä ne hyvin tunnen.

-- Olkoon että ne olivat samat sanat. Sanoinhan ne tietysti siitä syystä

kun näin teidät tuolla alhaalla.

-- Eikö mistään muusta syystä?

-- Mikä muu syy sitten olisi minulla voinut olla?

-- Eikö teistä tuntunut ikäänkuin ne olisivat jollakin yliluonnollisella

tavalla tulleet teille suuhun?

-- Ei.

Hän toivotti nyt minulle hyvää yötä, ja valaisi lyhdyllään. Minä astuin

kiskoja myöten (jota tehdessäni minusta tuntui ikäänkuin joku höyryjuna

olisi tullut takaapäin), kunnes löysin polun. Sitä oli helpompi nousta

kuin mennä alas, ja minä saavuin aivan eheänä ravintolaani takaisin.

Täyttäen tarkasti lupaukseni astuin ensimäisen askeleni mutkikkaalla

polulla juuri samassa kun kaukaa kuuluvat kellot seuraavana iltana

löivät yhtätoista. Hän odotteli minua alhaalla, valkea lyhtynsä kädessä.

-- En ole huutanut teille, -- sanoin aivan likelle tultuani, -- saanko

nyt puhua? -- Puhukaa vain, herra. -- Hyvää iltaa sitten, ja tässä on

käteni. -- Hyvää iltaa, herra, ja tässä on minun käteni. -- Sen

tehtyämme astuimme molemmat rinnatusten hänen koppelilleen, avasimme

sen, panimme oven kiinni ja kävimme valkean ääreen istumaan.

-- Olenpa nyt tehnyt päätökseni, herra, -- aloitti hän, kumartuen

eteenpäin niin pian kuin olimme istahtaneet, ja puhuen äänellä, joka

tuskin oli kuiskutusta kuuluvampi, -- ettei teidän tarvitse toista

kertaa kysyä, mikä minun mieleni rauhaa häiritsee. Minä pidin teitä

jonakin toisena eilen illalla. Ja se se minun mieleni rauhaa häiritsee.

-- Tuo erehdyskö?

-- Eikä. Tuo toinen, joksi teitä luulin.

-- Kuka se on?

-- En tiedä.

-- Onkos se minun näköiseni?

-- En tiedä. En ole koskaan sen kasvoja saanut nähdä. Vasemmalla kädellä

hän silmiänsä varjoo ja oikealla viittailee. Kovasti viittailee. Tällä

tavalla.

Minä seurasin silmilläni hänen liikkeitänsä, hänen käsivartensa liikkui

niinkuin sen joka kovimman mielenliikutuksen ja tuskan vallassa viittaa:

-- Jumalan tähden pois tieltä!

-- Eräänä kuutamoyönä, -- jatkoi mies, -- istuin tässä, kun yht'äkkiä

kuulin äänen huutavan! Hoi! Mies tuolla alhaalla! Minä kavahdin ylös,

katsoin tuosta ovesta ulos ja näin tuon toisen seisovan punaisen lyhdyn

vieressä tunnelin suussa ja liikuttavan käsivarttaan sillä tavalla kuin

äsken näytin teille. Hänen äänensä oli paljosta huutamisesta käynyt

aivan käheäksi, se huusi: Pidä vaari! Pidä vaari! -- Ja sitten taas:

Hoi! Mies tuolla alhaalla! Pidä vaari! -- Minä otin lyhtyni, väänsin

siihen punaiset lasit ja juoksin tuota haamoa kohti, huutaen: Mikä on

rikki? Mikä on tapahtunut? Missä? -- Se seisoi juuri tunnelin pimeän

aukon vieressä. Minä tulin niin likelle, että minua kummastutti miksi se

yhä vielä varjosti silmiään hihallansa. Minä juoksin aivan sen päälle ja

nostin juuri kättäni siirtääkseni hihan sen silmiltä -- mutta samassa se

olikin kadonnut!

-- Tunnelinko sisään? -- kysyin minä.

-- Ei. Minä juoksin tunneliin noin viiden sadan kyynärän matkan. Sitten

seisahduin ja nostin lampun pääni yläpuolelle, niin että näin numerot

seinässä, jotka ilmoittavat tien pituuden, ja näin veden pisaroittain

hiipivän kosteita seiniä myöten ja tippuvan holvista alas. Minä juoksin

ulos jälleen kiireemmin, kuin olin sisään juossut, sillä tämä paikka

alkoi minua kuolettavasti peloittaa. Minä tarkastin kaikki paikat

punaisen lyhdyn ympärillä oman punaisen lyhtyni avulla. Minä nousin

rautarappusia myöten lyhdyn yläpuolella olevalle kalterille, ja tulin

alas jälleen ja juoksin tänne takaisin. Minä lähetin kummallekin

puolelle sähkösanoman: Varoitushuuto on kuulunut. Onko jotain rikki? --

Kummaltakin puolelta tuli vastaus: »Kaikki hyvin»!

Minusta tuntui ikäänkuin jääkylmä sormi olisi käynyt selkäpiitäni

myöten. Mutta vastustaen sitä yritin vakuuttaa hänelle, että tuo haamu

varmaan vain oli tyhjää mielikuvitelmaa. Minä kerroin hänelle, että

tämmöiset haamut, joiden syntymiseen ovat syypäänä ne hienot hermot,

jotka ovat silmäin näkövoiman välittäjänä, usein tekevät sairaat ihmiset

rauhattomiksi. Ovatpa muutamat sairaat tietäneetkin tämän tuskauttavan

seikan syntyperän ja todistaneet sen kokeilla, joita he ovat itsessään

tehneet. -- Mitä taas tuohon huutoon tulee, jonka olitte kuulevinanne,

niin kuunnelkaapa nyt hetkinen tuulta tässä luonnottomassa laaksossa

meidän hiljaa puhuessamme, ja kuinka kummallisesti se soittaa

sananlennättimen rautalangoissa.

-- Se kaikki voi olla hyvä, -- sanoi hän, kun me olimme jonkun aikaa

istuneet kuuntelemassa. -- ja pitäähän minun jokseenkin tuntea tuulen ja

rautalankain äänet, koska olen täällä yksinäni valvonut niin monta

pitkää talvista yötä. Mutta minä pyytäisin saada lisätä, ettei se vielä

tähän loppunut.

Minä pyysin anteeksi keskeyttämistäni, ja hän jatkoi hitaasti näillä

sanoilla, tarttuen käsivarteeni kiinni:

-- Kuusi tuntia sen jälkeen kuin olin nähnyt tuon näön, tapahtui

yleisesti tunnettu suuri tapaturma tällä rautatiellä, eikä ollut kulunut

kymmentäkään tuntia, niin jo tuotiin kuolleet ja haavoitetut tunnelista

ulos sen paikan yli, missä haamu oli seisonut!

Kolkko väristys kävi ruumiini läpi, vaan minä koettelin kaikin voimin

voittaa sitä. -- Täytyy myöntää, -- että tämä on sangen kummallinen

yhteensattuma, joka ei voinut olla syvään vaikuttamatta mieleenne. Mutta

varmaa on myös, että nähdään kummallisia yhteensattumia yhtenään ja se

on otettava lukuun, kun tämmöinen aine on puheena. Vaikka kyllä se totta

on, -- sen lisäsin, kun näin, että hän juuri tahtoi tuoda esiin tämän

saman muistutuksen minua vastaan, -- etteivät järki-ihmiset paljo pidä

lukua sattumista, tavallisesti arvostellessaan elämän tapauksia.

Hän pyysi taas saada ilmoittaa, ettei se vielä tähänkään loppunut.

Minä taas anoin anteeksi, kun hätäisyydessäni olin keskeyttänyt.

-- Se, -- sanoi hän, tarttuen taas kiinni käsivarteeni ja katsoa

tuijotellen olkapäänsä yli, -- se tapahtui juuri vuosi takaperin. Kului

sitten kuusi, seitsemän kuukautta, ja minä olin jo säikähdyksestäni ja

mielenliikutuksestani tointunut, kun yhtenä aamuna, päivän koittaessa,

seisoin ovella ja luotuani silmäni punaiseen lyhtyyn päin, näin

kummituksen uudestaan. -- Hän vaikeni minuun tuikeasti katsoen.

-- Huusiko se?

-- Ei. Se oli ääneti.

-- Liikuttiko se käsivarttaan?

-- Ei. Se nojautui lyhdyn patsaasen, pitäen molemmat kätensä silmien

edessä. Näin.

Taas seurasin silmilläni hänen liikettänsä. Se oli surua ilmaiseva

liike. Olen haudoilla nähnyt surevia tällä tavoin kuvattavan.

-- Menittekö sen luokse?

-- Minä palasin sisään ja kävin istumaan, osaksi selvittääkseni

ajatuksiani, osaksi siitä syystä, että minua pyörrytti. Kun uudestaan

menin ovelle, niin päivä oli jo valjennut ja kummitus oli poissa.

-- Vaan tapahtuiko sitten taas jotakin? Tapahtuiko jotakin?

Hän koski etusormellaan kahdesti tai kolmasti käsivarteeni, joka kerta

pelokkaana pudistaen päätänsä.

-- Sinä samana päivänä, junan tullessa tunnelista ulos, havaitsin

muutamassa vaunussa, minun puoleisessa ikkunassa, ikäänkuin paljo päitä

ja käsiä olisi sekaisin liikkunut ja jotakin heiluteltu. Kerkesin juuri

viitata veturinkuljettajalle; Seis! Hän päästi kohta höyryn ja pani

jarrun rattaisin, mutta juna kulki kuitenkin vielä sataviisikymmentä

kyynärää tai enemmänkin edemmäksi tästä. Minä juoksin perästä ja kuulin

pitkin matkaa julmia huutoja ja parkumisia. Kaunis, nuori rouva oli

äkkiä kuollut vaunuun; hän tuotiin tänne sisään ja asetettiin lattialle

tuonne meidän välillemme.

Vasten tahtoani työnsin tuolini taaksepäin; sitten katsahdin laudoista,

mihin hän osoitti, taas häneen.

-- Se on totta, herra. Täyttä totta. Aivan niin tapahtui kuin teille

olen kertonut.

En osannut mitään järjellistä sanoa, ja suuni tuntui sangen kuivalta.

Tuuli ja sananlennätinlangat lauloivat samaa juttua surkealla

parkumisellaan.

Hän jatkoi edelleen. -- Nyt, herra, kuulkaa ja arvatkaa missä mielen

rauhattomuudessa olen. Kummitus on uudestaan ilmestynyt, viikko

takaperin. Siitä alkaen on se vähä väliä näkynyt, kadonnut ja jälleen

ilmaantunut.

-- Lyhdynkö vieressä?

-- Hätälyhdyn vieressä.

-- Mitä se siellä on tekevinänsä?

Hän teki uudelleen, jos mahdollista vieläkin suuremmalla kiivaudella ja

tuskalla, tuon eileisen liikkeen, mikä merkitsi: Jumalan tähden, pois

tieltä!

Sitten hän taas jatkoi: -- Se ei suo minulle yhtään lepoa eikä rauhaa.

Se huutaa minulle monta minuuttia yhtä mittaa mitä tuskallisimmalla

äänellä: Mies tuolla alhaalla! Pidä vaari! Pidä vaari! -- Ja yhä se

liikuttaa kättänsä ja soittaa pientä kelloani --

Tähänpä tartuin kiinni. -- Soittiko se kelloanne eilenkin illalla, kun

minä olin täällä ja te menitte ovelle?

-- Kaksi kertaa.

-- No, katsokaapas, -- sanoin nyt, -- kuinka mielenne tyhjiä kuvittelee.

Minun silmäni näkivät kellon ja minun korvani olivat auki sitä

kuullaksensa ja, niin totta kuin olen elävä mies, kello silloin _ei_

soinut. Ei silloin, eikä milloinkaan muulloin, paitsi kuin se aivan

luonnollisella tavalla helähti siitä, että teille asemahuoneelta

lähetettiin sähkösanoma.

Mies pudisti päätään. -- Siinä asiassa en ole koskaan erehtynyt, herra.

Minä eroitan aina selvään milloin ihmiset panevat kelloni soimaan,

milloin kummitus. Kummitus saa kellosta eriskummallisen helähdyksen,

aivan toisellaisen kuin jos sitä muuten soitetaan. Enkä ole sanonutkaan

kellon näkyväisesti liikkuvan. En yhtään kummeksi ettette sitä kuullut.

Mutta _minä_ sen kuulin.

-- Ja oliko kummitus muka näkyvissä, kun te katsoitte ulos?

-- Se oli siellä!

-- Kumpaisellakin kerralla?

Hän vastasi vakaisesti: -- Kumpaisellakin kerralla.

-- Tulisitteko minun kanssani ovelle katsomaan onko se nyt siellä?

Hän puraisi alahuultansa niinkuin se, joka vastahakoisesti suostuu:

mutta hän nousi kuitenkin. Minä avasin oven ja astuin ulos rapulle: hän

pysähtyi oven suuhun. Tuolla näkyi hätälyhty. Tuolla näkyi tunnelin

musta suu. Tuolla näkyivät kaivanteen korkeat, kosteat seinät. Tuolla

näkyivät tähdet niiden yläpuolella.

-- Näettekö sen nyt? -- kysyin minä, uteliaasti tarkastellen hänen

kasvojansa. Hänen silmänsä muljottelivat ja tuijottelivat, vaan eipä

paljo enemmän kenties kuin minunkaan silmäni, kun olin tarkkaan

kohdistanut ne samaan paikkaan.

-- Ei, -- vastasi hän, -- se ei ole siellä.

-- Oikein, -- sanoin minä.

Me palasimme sisään, suljimme oven ja kävimme jälleen istumaan. Minä

juuri mietiskelin millä lailla käyttäisin tätä voittoani, jos se

voitoksi oli sanottava. Mutta samassa hän taas jatkoi keskusteluamme,

pitäen kertomustansa täysin varmana ja olettaen, ettei sen

todenperäisyydestä meidän kesken voinut olla epäilystäkään, niin että

tunsinkin olevani aivan tappiolla.

-- Nyt te, herra, täydesti ymmärtänette, -- sanoi hän, -- että se, mikä

minua niin kauheasti tuskastuttaa, on kysymys: Mitä tuo kummitus taas

tarkoittaa.

Minä vastasin etten tiennyt, tokko ymmärsin sitä aivan täydesti.

-- Mistä se varoittaa? -- jatkoi hän mietiskellen, katsoen valkeaan ja

joskus vain vilkaisten minuun. -- Mikä on hätänä? Missä on vaara? Vaara

uhkaa jossakin rautatiemme varrella. Joku hirveä tapaturma on tapahtuva.

Sitä ei sovi epäillä tällä kolmannella kerralla, sen jälkeen, mitä ennen

on tapahtunut. Mutta se on todellakin hirveää, että se _minua_ noin

ahdistaa. Mitäpä _minä_ voin tehdä?

Hän veti taskustansa nenäliinan ja pyyhki hikihelmet kuumalta

otsaltansa.

-- Jos sähköittäisin joka puolelle: Vaaraa -- niin enhän siihen voi

sanoa mitään syytä, -- jatkoi hän pyyhkien kämmeniänsä. -- Minä saisin

siitä vain nuhteita, eikä siitä olisi kellekään apua. He luulisivat

minut hulluksi. Näin se kävisi; -- Sähköittäisin: Vaaraa! Kavahtakaa! --

Vastaus: Mikä vaara? Missä vaara? -- Minä vastaisin: En tiedä. Vaan

Jumalan tähden kavahtakaa! He ajaisivat minut pois virasta. Mitä muuta

he voisivat tehdä.

Oikein surkeaa oli nähdä hänen mielensä tuskaa. Se oli tarkkatuntoisen

miehen tuskaa, jota painosti yli voimien nousevan käsittämättömän

edesvastuun tuska, vaan josta elämä ja kuolema saattoi riippua.

-- Kun se ensikerran seisoi hätävalkean vieressä, -- jatkoi hän taas,

pyyhkäisten mustat hiuksensa pois otsalta ja hieroen ohimoitansa

käsillään ylös ja alaspäin ikäänkuin kuumetaudin tuskassa, -- miksi se

ei voinut virkkaa minulle, missä tuo tapaturma oli tapahtuva -- jos sen

piti tapahtua? Miksi se ei voinut virkkaa minulle miten sitä voisi

välttää -- jos sitä oli mahdollista välttää? Ja koska se toisella

kerralla peitti kasvonsa, miksi se ei voinut mielemmin sen sijaan

virkkaa minulle: Tuo nuori vaimo kuolee, jos hän tänään ajaa junassa;

pidättäkää häntä kotona! Jos se nuo kaksi kertaa tuli vain

osoittaaksensa, että sen varoituksia on uskottava ja valmistaaksensa

minua siten uskomaan kolmattakin todeksi, miksi se ei nyt ilmoita vaaraa

selvillä sanoilla? Ja miksi se juuri minua varoittaa? Minua, Jumala

paratkoon, mitätöntä vahtia tässä yksinäisessä paikassa! Miksi se ei

mene jonkun luo, jolla on arvoa, niin että hänen sanojansa uskottaisiin,

ja valtaa ryhtyä varokeinoihin?

Nähdessäni hänet tämmöisessä mielen tilassa, arvelin, että olisi parasta

sekä miesparalle itselleen että myös yleisön turvallisuudelle, että

koettaisin rauhoittaa hänen levottomuuttaan, ainoa, minkä tällä hetkellä

saatoin tehtä. Sentähden jätin enempää puhumatta sikseen koko kysymyksen

hänen näkynsä todenperäisyydestä tai olemattomuudesta; minä vakuutin

hänelle vain, että se, joka täyttää velvollisuutensa tunnollisesti,

tekee, mitä häneltä sopii vaatia, ja että hänen piti lohduttaa itseään

sillä tiedolla, että hän teki tehtävänsä, vaikkei hän ymmärtänytkään

noita hämmästyttäviä kummituksia. Tässä kokeessani menestyin paljoa

paremmin kuin yrittäessäni selityksillä saada häntä luopumaan

luulostansa. Hän tuli rauhalliseksi. Hänen virkaansa kuuluvat toimet

vaativat, sitä myöten kuin yö kului, yhä enemmän huomiota häneltä. Kello

kaksi aamusella läksin pois; olin kyllä tarjoutunut jäämään koko yöksi,

mutta hän ei sitä sallinut.

En tiedä, miksi en tunnustaisi, että minä, astuessani polkua ylös monta

monituista kertaa vilkaisin tuohon punaiseen lyhtyyn, ettei tuo punainen

lyhty minua erityisesti miellyttänyt ja että uneni olisi ollut sangen

rauhaton, jos sänkyni olisi sen vieressä seisonut. Eikä minusta myöskään

ollut erittäin mieluista muistella noiden molempien varoitusten

seurauksia, junaonnettomuutta ja nuoren vaimon kuolemaa. En tiedä miksi

sitäkään salaisin.

Mutta enimmin mielessäni mietiskelin, mitä minun pitäisi tehdä, saatuani

tietää miehen salaisuuden? Minä olin omin silmin nähnyt, että mies oli

taitava, valpas, ahkera ja tarkka. Mutta kuinka kauan nämät avut

kestäisivät, kun hänen mielensä oli niin rauhaton? Hänen paikkansa tosin

ei ollut korkea, vaan kuitenkin tärkeä, luotettavaa miestä vaativa, ja

tokko minä, esimerkiksi, olisin junassa aivan levollinen henkeni

puolesta, ja voisin luottaa siihen mahdollisuuteen, että hän edelleenkin

toimittaisi huolellisesti virkansa?

Toiselta puolen taas en voinut päästä irti siitä tunteesta, että

pettäisin häntä jos ilmoittaisin hänen päälliköilleen mitä häneltä olin

kuullut, ennenkuin ensiksi olin puhunut suuni puhtaaksi hänelle

itselleen ja ehdoittanut hänelle keskivälisen keinon. Päätinpä viimein

ehdoittaa, että saattaisin häntä taitavimman lääkärin luo näillä

seuduin. Hänen neuvoansa me kysyisimme; muuten pitäisimme asian

ensialuksi salassa. Muutos hänen vahtiajassaan, sen häneltä olin

kuullut, tapahtuisi seuraavana iltana; hänen piti päästä pois pari

tuntia päivän nousun jälkeen ja tulla takaisin paikalleen kohta päivän

laskettua. Me olimme päättäneet, että silloin taas tulisin hänen

luoksensa.

Seuraava ilta oli hyvin ihana, ja minä läksin jo aikaiseen ulos siitä

nauttimaan. Päivä ei ollut vielä aivan laskenut, poiketessani

peltopolulle, joka kulki pitkin kaivanteen reunaa. -- Kävelenpä, --

sanoin itsekseni, tunnin ajan tätä polkua myöten, puolen tunnin

tuonnepäin, puolen takaisin; sitten on aika mennä ratavahtini luokse.

Ennenkuin läksin edemmäksi, astuin kuitenkin aivan äyräälle ja

katsahdin, mitään ajattelematta, alas samasta paikasta, mistä olin

miehen ensi kerran nähnyt. Enpä voi selittääkään, kuinka sydämeni

säpsähti, kun aivan tunnelin suussa näin miehen haamun, joka varjosti

silmiään vasemmalla kädellään ja liikutteli oikeaa käsivarttaan

ikäänkuin suuressa tuskassa.

Sanomaton kauhistus, joka ensihetkenä oli hyydyttänyt vereni, haihtui

kuitenkin kohta. Sillä minä havaitsin heti tuon haamun olevan elävän

ihmisen ja pienen joukon muita ihmisiä seisovan hänen lähellään, ja

heille hän näytti näyttelevän tätä liikettään. Hätälyhty ei vielä ollut

sytytetty. Sen patsaasen oli rakennettu pikkuinen, matala majantapainen

seipäistä sekä tervakankaasta. Se ei näyttänyt suuremmalta kuin vuode.

En voinut karkoittaa mielestäni sitä ajatusta, ettei kaikki ollut

niinkuin piti olla. Minä pelkäsin hirveän tapaturman tapahtuneen, ja

soimasin itseäni, sillä olinhan tavallaan siihen syypää kun olin

jättänyt miehen sinne yksikseen, enkä ollut lähettänyt ketään häntä

vartioimaan tai oikaisemaan hänen tekojansa. Niin nopeasti kuin saatoin

juoksin siis mutkikasta polkua myöten alas.

-- Mikä on tapahtunut? -- kysyin miehiltä.

-- Vahtimies on saanut surmansa tänä aamuna, herra.

-- Ei suinkaan se mies, jonka tuo koppeli on?

-- Se sama, herra.

-- Ei suinkaan se mies, jonka tunnen?

-- Te voitte tuntea hänet, herra, jos olitte tuttu hänen kanssaan, --

sanoi se mies, joka puhui kaikkien puolesta. Juhlallisesti nosti hän

lakkiaan ja siirsi pois tervakankaan kulman. -- Sillä hänen kasvonsa

ovat aivan vääntymättä.

-- Voi, kuinka tämä tapahtui, kuinka tämä tapahtui? -- kysyin kääntyen

miehestä toiseen, kun tervakangas oli jälleen asetettu paikoilleen.

-- Veturi ajoi hänen ylitsensä, herra. Ei kukaan koko Englannissa ollut

taitavampi kuin hän toimessaan; mutta mikä lienee ollut syynä, hän

seisoi liian likellä ulkopuolista rataa. Oli aivan valkea päivä. Hän oli

juuri sammuttanut lyhdyn ja piti lamppua kädessä. Veturin tullessa

tunnelista, hän seisoi selin siihen, ja se ajoi hänen ylitsensä. Tuo

mies kuljetti veturia ja näytti juuri meille kuinka se kävi. Näytä

herralle, Tuomas!

Mies, joka oli karkeihin, tummanvärisiin vaatteisin puettu, astui

takaisin entiselle paikalleen, tunnelin suuhun.

-- Kun olimme, herra, kiertäneet mutkan tunnelissa, -- sanoi hän, --

näin hänet tunnelin suulla, ikäänkuin kiikarin kautta. Ei ollut aikaa

enää vähentää vauhtia, ja minä tiesin tämän miehen hyvin huolelliseksi.

Hän kun ei näyttänyt yhtään välittävän veturin vihellyksestä, niin minä

lakkasin viheltämästä, juuri kun olimme likelle tulemassa, ja hoilasin

hänelle niin kovasti kuin vaan jaksoin.

-- Mitä te huusitte?

-- Huusinpa: Mies tuolla alhaalla! Pidä vaari! Pidä vaari! Jumalan

tähden, pois tieltä!

Sydämeni vavahti.

-- Voi se oli hirveä hetki, herra. En lakannut huutamasta hänelle. Minä

varjostin silmiäni tällä käsivarrella, etten näkisi tuota kauheutta, ja

liikuttelin käsivarttani viimeiseen asti. Vaan ei se auttanut!

En tahdo tehdä tätä kertomusta pitemmäksi sillä, että viipyisin toisessa

sen ihmeellisistä tapahtumista kauemmin kuin toisessakaan. Mutta

tahdonpa kuitenkin lopuksi huomauttaa sitä yhteensattumusta, että

veturinkuljettajan varoitushuuto ei sisältänyt ainoastaan niitä sanoja,

joita onneton ratavahti oli minulle kertonut tuon kummituksen sanoina,

vaan myöskin ne sanat, jotka minä -- ei hän -- olin omassa mielessäni

yhdistänyt käsivarren liikuttamiseen.

Haararata N:o 2.

Veturinkuljettaja.

-- Kaikki yhteensäkö? No. Kaikki yhteensä luettuna, vuodesta 1841

aikain, olen tappanut seitsemän miestä ja poikaa. Se ei ole paljo niin

monen vuoden kuluessa.

Nämät hämmästyttävät sanat hän lausui vakavalla äänellä, nojautuen

asemahuoneen seinää vasten. Hän oli paksunläntä, punaposkinen mies,

hänen silmäteränsä olivat sysimustat ja valkuainen niiden ympärillä ei

ollut valkea, vaan ruskeankeltainen; ja ne näyttivät olevan niin täynnä

arpia ja viiruja kuin olisivat ne olleet tohtorin veitsen alla. Nämät

silmät olivat olleet kovassa työssä, ja katsoneet sekä tuuleen että

pahaan säähän. Pukuna oli hänellä lyhyt, musta takki ja likaiset

purjevaatteesta tehdyt housut; päässä matala, musta lakki. Kasvojen ilme

oli yksitotinen, jopa synkkä, ja koko hänen käytöksestään ilmeni

edesvastuun tunto, joka vakuutti minulle, ettei hän laskenut leikkiä.

-- Niin, herra, minä olen viisikolmatta vuotta ollut

veturinkuljettajana, ja koko sillä ajalla olen tappanut ainoastaan

seitsemän miestä ja poikaa. Eipä ole monta virkaveljistäni, jotka

voisivat kehua niin vähän vahinkoa tehneensä. Vakavuus, herra, --

vakavuus ja silmäin aukipitäminen, se sen tekee. Kun sanon seitsemän

miestä ja poikaa, niin tarkoitan rautatietoimiin kuuluvaa väkeä ...

tulenkohentajia, kantajia ja muita sellaisia. Matkustavaisia en ota

lukuun.

Kuinka hän oli tullut veturinkuljettajaksi?

-- Isäni, -- selitti hän, -- oli pieni pyöräseppä ja asui pienessä

torpassa sen rautatien varrella, joka käy Leedsin ja Selbyn välillä. Se

oli toinen rautatie, joka Englannissa tuli rakennetuksi. Ensimäinen oli

Liverpoolin ja Manchesterin välinen tie, jolla herra Huskisson sai

surmansa, niinkuin ehkä olette kuullut, herra. Junien kulkiessa sivuitse

me pojat aina hyppäsimme ulos niitä katselemaan ja hurraamaan niille.

Minä pidin silmällä, miten kuljettaja väänsi vääntimiänsä, kun hän

tahtoi kovempaa vauhtia, ja minä arvelin itsekseni kuinka hauskaa tuo

olisi, jos pääsisin veturinkuljettajaksi ja saisin hallita niin

ihmeellistä konetta. Ennenkuin rautatie oli rakennettu, oli postivaunun

ajuri mielestäni suurin mies maailmassa. Minä halusin silloin olla

postivaunun ajurina. Meillä oli kodissamme kuningas Yrjö III:n kuva,

punaisessa univormussansa. Sentähden minä aina sekoitin yhteen

postivaunun ajurin -- jolla myöskin oli punainen univormu -- ja

kuninkaan; edellisellä vain oli matala, leveäreunainen hattu päässä,

jommoista kuninkaalla ei ollut. Minun mielestäni ei kuningaskaan voinut

olla korkeampi mies kuin postivaunun ajuri. Aina minulla oli halu päästä

jonkunlaiseksi päämieheksi. Kerran Leedsissä käydessäni näin miehen,

joka johti soittokunnan musiikkia: silloin olisin halunnut tulla

soittokunnan johtajaksi. Kotiin tultuani laitoin itselleni sauvan ja

astelin pitkin teitä ja olin johtavinani soittokuntaa. Semmoista

tietysti ei ollut; vaan minä kuvittelin sen olevan. Toisella kerralla

taas mies, joka seisoi jonkun markkinateatterin edustalla, piiska sekä

puhetorvi kädessä, miellytti minua, niin että olisin suonut tulevani

hänen kaltaisekseen. Mutta rautatien valmistuttua veturinkuljettaja

voitti ne kaikki, ja minä päätin tulla veturinkuljettajaksi. Pian minun

olikin pakko valita itselleni elatuskeino, vaikka vasta olin nuori.

Isäni kuoli äkkiä -- salaman isku löi hänet kuoliaksi, kun hän oli

mennyt sadetta pakoon puun suojaan -- ja äiti ei kyennyt koko

lapsijoukkoa elättämään. Jo seuraavana päivänä, kun isäni oli viety

hautaan, menin minä asemahuoneelle ja ilmoitin tahtovani päästä

veturinkuljettajaksi. Asemapäällikkö naurahti ja sanoi minun aloittavan

varhain, vaan arveli että minun vielä piti kasvaa vähäisen. Hän antoi

minulle yhden pennyn[1] ja käski tulla takaisin kymmenen vuoden

kuluttua. Silloin minulla ei ollut käsitystäkään vaarasta. Jollen vielä

päässytkään veturinkuljettajaksi, päätin minä, niin piti minun kuitenkin

jollakin lailla saada työskennellä jollakin höyrykoneella. Kun en muuta

paikkaa saanut, niin rupesin laivapojaksi Humber joella käyvään

höyryalukseen, ja sain kantaa merihiiliä höyrykoneen lämmittäjälle. Se

oli ensimäinen alkuni. Myöhemmin pääsin itse lämmittäjäksi, ensin samaan

laivaan, sitten veturiin. Vielä kahden vuoden kuluttua tulin viimein

veturinkulettajaksi samalle rautatielinjalle, joka meidän torppamme

sivuitse kulki. -- Äitini ja veljeni ja sisareni juoksivat ulos minua

katsomaan, kun ensikerran ajoin sitä tietä. Minä jo kaukaa odotin

saavani nähdä heidät ja he jo kaukaa odottivat minua, ja he heiluttivat

käsiään ja hurrasivat, ja minä taas heilutin kättäni heille. Höyryä

minulla oli vahvasti koneessani, ja minä ajoin aika vauhtia, ja olinpa

oikein ylpeä sinä hetkenä. En ole ikinä ollut niin ylpeä kuin silloin!

[Footnote 1: 1 penny = noin 10 penniä Suomen rahassa.]

-- Halu johonkuhun toimeen auttaa yhtä paljon kuin oppi. Hyvin pian tuli

minusta veturinkuljettaja, jonka vertaa ei ollut monta tällä

rautatiellä. Sen myönsivät kaikki, ja minä olin siitä ylpeä, niinkuin

näette, ja iloinen. Tieteellisessä suhteessa, niinkuin teillä herroilla

on tapana puhua, en juuri paljoa tuntenut konettani. Mutta minä osasin

korjata sitä, jos siihen joku vika tuli -- tietysti vain niinkauan kun

ei jotakin mennyt rikki -- mutta en olisi voinut selittää, kuinka höyry

sen sisässä vaikuttaa. Veturin liikkeellepaneminen on melkein sama asia

kuin jos laskisit tilkan paloviinaa tynnyristä. Väännä hanaa niin se

alkaa juosta; väännä taas toisapäin ja pane jarrut pyöriin, niin se

seisahtuu. Siinä se on koko taito. Ei olekaan hyvä, jos kuljettaja on

tieteellinen ja tuntee liiaksi koneen sisukset. Konesepistä, jotka

tuntevat koneen, kaikki sen naulat ja ruuvit, tulee aina kelvottomia

veturinkuljettajia. Jokainen sen tietää. Heillä on liiaksi oppia.

Samaten on ihmisenkin sisällisen rakennuksen, niinkuin minulle on

sanottu. Jos tietäisimme kuinka mutkikas se rakennus on, niin emmepä

koskaan tahtoisi syödä emmekä juoda emmekä tanssia emmekä juosta emmekä

tehdä yhtään mitään, pelosta että joku laitos voisi mennä vialle. Sama

on koneseppienkin laita. Mutta _me_, joita tämmöiset ajatukset eivät

peloita, me annamme mennä täyttä vauhtia.

-- Mutta veturin liikkeellepaneminen on toista, toista taas sen

kuljettaminen. Kuka hyvänsä, melkeinpä lapsikin, osaisi päästää höyryn

vaikuttamaan ja lakkauttaa sen jälleen. Mutta eipä jokainen osaakaan

pitää veturia hyvässä vauhdissa, yhtävähän kuin jokainen osaa oikein

ajaa hevosta. Ne ovatkin melkein samallaista työtä. Jos annat hevosen

pari kolme virstaa peräkkäin juosta täyttä laukkaa, niin se hengästyy,

ja jälkimäiset kaksi, kolme virstaa täytyy sinun sitä astuttaa. Samapa

on veturinkin laita. Jos kohta alussa kulutat liian paljon höyryä,

saadaksesi hyvän vauhdin, niin höyrykattila tulee tyhjäksi ja sinun

täytyy sitten ajaa nytkytellä hiljaa, kunnes vasta kaadettu kylmä vesi

rupeaa kiehumaan. Pääasia ajaessa on, että ajaa tasaisesti ja varoo,

ettei vesi pääse liiaksi vähenemään eikä tuli liiaksi alenemaan. Jos

täytät kattilan, kun se vielä on puolillaan kiehuvaa vettä, niin

lisättykin vesi rupeaa pian kiehumaan. Mutta jos et kaada lisään vettä,

ennenkuin kattila on melkein tyhjä, niin etpä saakaan sitä pian

kiehuksiin. Vielä yksi asia: ei pitäisi koskaan tehdä äkillistä

ponnistusta, jollei viivytystä ole ollut eikä aikaa mennyt hukkaan.

Pitäisi kulkea ylös sekä alas mäkeä aina yhtätasaista vauhtia. Välistä

kuljettaja liiaksi kuluttaa höyryään, niin että hänellä, vastamäkeen

tullessaan, tuskin on tarpeeksi madellaksensa ylös. Jos istutte junassa,

joka kulkee nytkytellen, niin voitte olla varma siitä, että kuljettaja

on huono. Tämmöinen ajotapa peloittaa julmasti matkustajia. Kun juna

kovan vauhdin perästä, äkkiä hidastuu kulussaan keskitaipaleella, esim.

keskellä tunnelia, niin matkustajat luulevat jonkun vaaran uhkaavan.

Mutta tavallisesti on ainoasti se syynä, että höyry on loppunut.

-- Neljä, viisi vuotta ennen kun tulin tänne, olin kuljettajana

Brightonin pikajunassa ja vuotuiset -- s. o. ne matkustajat, joilla oli

vuosipiletit -- sanoivat aina tietävänsä, milloin minä kuljetin veturia;

sillä silloin ei hytkytellyt. Monasti herrat, tullessaan aseman

edustalle, kysyivät: Kuka tänäpäivänä on kuljettajana -- Jaakko

Martinko? -- Ja jos konduktööri vastasi niin olevan, niin he sanoivat:

Hyvä on! ja kävivät rauhallisesti vaunuihin. Ja kuitenkaan ei

kuljettajalle milloinkaan anneta shillinkiäkään; konduktööri sen aina

saapi, vaikkei hän toimita mitään. Harvat muistavatkaan, että

kuljettajaa on olemassakaan. Minä luulen, että he arvelevat junan käyvän

aivan itsestään. Vaan jos ei meillä olisi tarkat silmät päässä, ja jos

emme sekä tietäisi että tekisi mitä meillä on tehtävänä, niin he

voisivat silmänräpäyksessä olla mäsänä! Tavallisesti ajoin tuon

Brightonin välin viidessäkymmenessäkahdessa minuutissa. Sanomalehdissä

seisoi neljäkymmentäyhdeksän, mutta siinä oli vähän liikoja sanottu.

Pitkin matkaa oli minun pitäminen vaari vahtien viittauksista, -- niitä

oli yksi joka kolmannella virstalla -- niin että minä ja

koneenlämmittäjäni olimme ikäänkuin vireessä kaiken aikaa. Täytyihän

meidän aina tehdä kaksi asiaa kerrassaan, pitää huolta veturista ja

katsoa viittauksia. Tämän välin, satakaksikymmentäkaksi ja puolen

virstaa, ajan kahdeksassakymmenessäkuudessa minuutissa. Ei ole mitään

hätää, vaikka vauhti olisi kuinka kova, kun vaan tie on kunnossa, veturi

kelvollinen, eikä liian pitkä juna perässä.

-- Niin se on. Mutta jos vaunut keikkuvat liiaksi puolelta toiseen, niin

on vaarallista. Jos te joskus satutte vaunuun, joka keikkuu paljon, niin

ilmoittakaa siitä ensi pysäyspaikassa ja antakaa heidän vetää

liitoskahle tiukemmalle. Sen liian höllänä ollessa vaunut helposti

voivat keikahtaa pois kiskoilta; ja yhtä vaarallista on sekin, jos ne

ovat liian tiukat. Pitää olla juuri sen verta väliä, että pontevat

tyynyt voivat vaikuttaa. Matkustajat pelkäävät tunneleita; mutta

_nykyään_ tunneleissa on turvallisempi ajaa kuin missään muualla. Emme

koskaan aja tunnelin sisään, ennenkuin meille on viitattu, tie auki!

Junan saapi ihmeen joutuisasti seisahdutetuksi, vaikka se pikavauhtia

kulkisikin, jos vaan konduktöörit tekevät tehtävänsä yht'aikaa kuin

ajomies, ja panevat jarrut rattaisiin. Paljon silloin riippuu

konduktööreistä. Yksi jarru junan jälkimäisissä vaunuissa on yhtä hyvä

kuin kaksi etumaisissa. Veturi, näetten, tulee keveämmäksi siitä, kun se

polttaa hiiliänsä ja kuluttaa vettänsä; mutta vaunut sen perässä eivät

muutu. Paljon on meillä vastusta nuorista konduktööreistä. He ovat liian

hätäiset tehtävissänsä ja panevat jarrut liian aikaisin rattaisiin, niin

että töin tuskin saamme junan asemahuoneen sisään vedetyksi. Vanhat

konduktöörit eivät ole niin kiireiset; he taas usein jarruttavat liian

myöhään. Ei ole paljo apua siitä, jos vahingon tapahduttua sanot heille,

etteivät he ajallansa jarruttaneet. He vannovat jarruttaneensa, etkä voi

todistaa sitä valheeksi.

-- Te kysytte, pidänkö rattaiden tutkimista vasaralla vain tyhjänä

menona? No, enpä tiedä oikein sanoa; en tahtoisi sitä siksi sanoa. Totta

on, etteivät miehet juuri usein löydä mitään vikaa. He ovat usein

unenhorroksissa, kun juna sydänyön aikana tulee pysäyspaikkaan.

Niinpähän tekin olisitte. Heidän pitäisi myös vasaralla tutkia onko

pyörän napakin eheä; mutta sitäpä he eivät tee koskaan.

Monta tapaturmaa sattuu, joista eivät sanomalehdet milloinkaan mainitse.

Moni juna, täynnä matkustajia, pelastuu melkein kuin ihmeen kautta

mäsäksi rikkoutumasta. Näistä tilaisuuksista ei tiedä kukaan muu paitsi

kuljettaja ja koneenlämmittäjä. Muistanpa kerran kun olin veturia

kuljettamassa eräässä itäisessä kreivikunnassa. Mutkaa kiertäessäni,

näin yht'äkkiä toisen junan tulevan vastaan samaa rataa myöten. Minä

kyllä jarrutin, mutta mielestäni se oli jo myöhäistä. Kun vastaantuleva

veturi oli aivan päälle tulemaisillaan, niin huusin

koneenlämmittäjälleni ja käskin hänen hypätä pois. Hän hyppäsi,

ennenkuin vielä olinkaan ehtinyt saada sanoja suustani. Itsekin juuri

aioin tehdä samoin, kun havaitsin toisen junan poikkeavan toiselle

radalle, ja samana hetkenä viimeinen vaunu pyyhkäisi minun veturini

kyljitse. Likempää en ole ikinäni katsonut surmaa silmiin.

Koneenlämmittäjäni hyppäsi niskansa poikki. Puolta sekunttia myöhemmin

olisin minäkin hypännyt ja taittanut niskani. Mitä koko junasta olisi

tullut ilman meitä kumpaistakin, kas sitä en tiedä sanoa.

-- Paljon ihmisiä musertuu junien alle, joista ei kukaan saa kuulla.

Muutamana pimeänä yönä Mustassa Maassa (Newcastlen seuduilla, missä

suurimmat kivihiilikaivokset ovat) minä ja apulaiseni tunsimme jotakin

märkää ja lämmintä läiskyvän vasten silmiämme. -- Eipä tuo taida tulla

koneesta, Willi, -- sanoin minä. -- Ei, -- sanoi hän, -- se on jotakin

paksua, Jaakko. -- Se oli verta! Sitä se oli. Perästäpäin kuulimme, että

junan alle oli jäänyt eräs kaivostyömies. Kun joku meidän omasta

väestämme saa surmansa, niin puhumme siitä niin vähän kuin mahdollista.

Se on tavallisesti, melkeinpä aina, heidän oma vikansa. Mekös

pelkäisimme vaaraa? Eikä, siksi olemme siihen liiaksi tottuneet. Vaan

emme sentään ole huolimattomat. En usko olevan missään muussa

työmieskunnassa ketään, joka enemmän pitäisi työtään arvossa kuin me

veturienkuljettajat. Meille ovat veturimme yhtä arvokkaat ja rakkaat,

kuin jos ne olisivat eläviä. Me pidämme niitä yhtä suuressa arvossa kuin

ketunpyytäjä[1] tai kilpa-ajaja hevostaan. Ja veturilla onkin yhtä

paljon oikkuja kuin hevosella; mikä potkaisee, mikä kompastuu, mikä

meluaa vallattomasti, mikä mitäkin, kukin omalla laillansa. Pankaa outo

mies tätä minun veturiani kuljettamaan, niin eipä hän tiedä mitä sille

tehdä. Niin, ihmeellisiä parannuksia on koneihin keksitty viimeisen

suuren näyttelyn jälkeen. Muutamat ammentavat itse vettä, niin ettei

tarvitse pysähtyä. Se on ihmeellinen keksintö, ja kuitenkin niin

yksinkertainen kuin A B C. Vesikorvoja pannaan määrättyihin paikkoihin

kiskojen väliin seisomaan. Ei tarvitse kuin vääntää yhtä ripaa, niin

laskeutuu kauha veteen, ja ohikulkiessa ajetaan vesi korvosta koneen

kattilaan, niin kiireesti, että minuutissa saataisiin 3,000 gallonia.

[Footnote 1: Englantilaiset ovat hartaat pyytämään kettuja, ratsastaen

niiden jäljessä kunnes otus uupuu.]

Veturinkuljettajan päähuoli on päästä määrätyllä ajalla perille; se on

hänellä aina mielessä. Kuljettaessani Brightonin pikajunaa, tuntui aina

minusta ikäänkuin ajaisin kilpaa ajan kanssa. En pelännyt, vaikka juna

olisi käynyt kuinka kovaa vauhtia; sitä vain pelkäsin, etten

minuutilleen joutuisi perille. Matkan päähän tultua meidän on tili

tehtävä ajasta. Rautatien omistajat hankkivat meille kellot ja me

kuljemme niiden mukaan. Ennenkuin lähdemme matkalle, astumme erään

huoneen läpi tarkastettaviksi. Se on muka siksi, että nähtäisiin,

olemmeko me selväpäiset. Mutta meille ei virketa sanaakaan, ja

saattaisipa mies päästä läpi, vaikka olisikin vähän pöpperössä. Olen

minä nähnyt koneenlämmittäjän, joka oli ollut tarkastettavana, nousevan

veturiin niin humalaisena kuin sika; hän lopsahti hiilikasalle ja makasi

siinä kuin säkki koko matkan. Minun täytyi silloin itse toimittaa

lämmittäjänkin virkaa. Jos kysytte, ovatko veturinkuljettajat yleensä

viinaan menevät, niin täytyy tunnustaa, että he kyllä ovat aikalailla.

Meillä on vaivalloinen virka; toinen kylki kylmänä kuin jää, toinen

kuumana kuin tulirovio; väliin kastumme, väliin kuivumme. Jos

kenellekään, niin veturinkuljettajalle on tämä vika anteeksi annettava.

Ja kuitenkaan en tiedä nouseeko koskaan yksikään kuljettaja humalaisena

veturiin. Ja jos sen tekisikin, niin kylläpä tuuli pian hänet

selvittäisi.

Minä luulen, että veturinkuljettajat ylimalkaan ovat terveimpiä ihmisiä

maan päällä; mutta he eivät kauan elä. Siihen on luullakseni syynä kylmä

ruoka ja alinomainen täristys. Kylmästä ruuasta puhuen tarkoitan, ettei

veturinkuljettaja milloinkaan saa kunnollista ateriaa syödä. Hän ei

koskaan syö päivällistään kotona. Aamulla lähtiessään hän viepi kanssaan

palasen kylmää lihaa ja palasen leipää päivälliseväikseen. Tavallisesti

hänen täytyy syödä se veturin takana olevassa koppelissa, sillä ei hän

saa veturiaan jättää. Sen te myös ymmärtänette, että tuo alinomainen

täristys ja hytkytys kuluttaa miestä, aikaa myöten. Henkivakuutusyhtiöt

eivät sentähden otakaan meitä vastaan tavallisesta vuosimaksusta.

Veturinkuljettajan palkka on noin kahdeksan shillingiä[1] viikossa,

mutta jos hän hyvin säästää hiiliänsä, niin hän saapi enemmänkin.

Saavatpa muutamat tällä tavoin viisi jopa kymmenenkin shillinkiä

lisäpalkkaa viikossa. En juuri voi valittaa palkkaa liian vähäksi. Mutta

kovaa se on, kun meikäläistenkin siitä palkasta täytyy maksaa

tuloveroa[2] kruunulle. Rautationomistajat antavat tarkan tiedon, kuinka

paljon kullakin meistä on palkkaa, ja sen mukaan meiltä otetaan vero. Se

on oikein häpeällistä!

[Footnote 1: Englannin shilling on vähän päälle 83:n Suomen penniä.]

[Footnote 2: Vastaava meidän suostuntaveroa, (tai kunnallista

tuloveroa).]

-- Te kysytte minkälainen kotielämämme on -- elämämme kotona? No, emmepä

juuri paljon saa nähdä perhettämme. Minä lähden kotoa kello puolivälissä

seitsemän aamulla, enkä joudu kotiin ennenkuin vasta puolivälissä

yhdeksän illalla, tai vielä myöhemmin. Lähtiessäni lapset eivät vielä

ole heränneet ja ennen tuloani ovat jo taas nukuksissa. Tällä tavalla

päiväni enimmiten kuluu: lähden Lontoosta kello 8.54; ajan puolen

viidettä tuntia; syön sitten kylmät evääni; katson onko kone kunnossa;

ajan saman matkan takaisin; puhdistan koneen; ilmoittaudun päällikölle;

sitten kotiin. Kaksitoista tuntia vaivalloista, huolettavaa työtä, eikä

ruokarauhaakaan välillä. Ovatko vaimomme peloissaan miestensä tähden?

Ovatpa niinkin. Sillä lähtiessämme emme voi koskaan olla varmat, että

pääsemme hengissä takaisin. Meidän pitäisi suoraapäätä asemahuoneelta

mennä näyttäytymään heille, jotka meitä kaiken päivää muistelevat ja

joiden onni meidän elämästämme riippuu. Mutta paha kyllä emme aina sitä

tee. Kenties joskus ensin poikkeamme krouviin, ja ehkäpä tekin sen

tekisitte, seisottuanne koko päivän veturissa. Mutta vaimoilla on omat

keinonsa, millä kuitenkin kohta saavat tietää olemmeko eheinä. He

kyselevät toinen toisiltaan. -- Oletko nähnyt Jaakkoani? -- kysyy yksi.

-- Enpä, -- vastaa toinen, -- vaan näkihän minun ukkoni puoli tuntia

sitten hänen tulevan ulos asemahuoneesta. -- Siitä kysyjä tietää

Jaakkonsa olevan aivan eheänä ja osaa löytää hänet, jos tarvis olisi.

Surkeaa tointa se on, kun on vietävänä pahoja sanomia jonkun kumppanin

vaimolle. Ei siihen työhön kukaan meistä mielellään rupea. Muistanpa,

kun Jaakko Davidge oli saanut surmansa, niin ei kukaan meistä uskaltanut

mennä hänen toveriraukalleen sitä tietoa viemään. Hänellä oli seitsemän

lasta, naisparalla, ja molemmat pienimmät paraikaa kuumetaudissa. Me

saimme vanhan Berridgen eukon -- Tuomas Berridgen äidin -- siihen

toimeen. Mutta samassa kun akka jalallaan astui sisään, niin leski jo

arvasi asian, ja kaatui niinkuin kuollut lattialle, ennenkuin toinen oli

saanut sanaakaan suustaan. Sillä tavoin hän makasi tunnotonna kaiken

yötä eikä saanut ennenkuin vasta seuraavana aamuna kuulla asiata

ihmiskielen kautta. Mutta sydämessään hän sen yhtähyvin jo tiesi. Onpa

tämä meidän elomme sattumuksen nojassa, aivan kuin arvanlyönti!

-- En ole kuitenkaan muulloin kuin yhden ainoan kerran eläissäni ollut

peloissani veturissa. Omasta hengestäni ei lukuakaan. Se pannaan

alttiiksi tämmöiseen virkaan ruvetessa, ja vaaraan tottuu.

Matkustavaisia en myöskään muistele. Veturinkuljettajan ajatukset eivät

mene koskaan veturia kauemmaksi. Jos hän vain pitää sen oikealla tiellä,

niin ovat myös jäljessätulevat vaunut oikealla tiellä, sen verran kuin

se meistä riippuu. Mutta yhden kerran olivat matkustavaiset minulla

mielessä. Heidän joukossaan sinä aamuna oli pieni poikani, Willi. Hän

oli pieni raajarikko parka, jota me rakastimme vielä hellemmin kuin

muita lapsiamme sentähden, että _oli_ raajarikko ja niin hiljainen ja

niin viisas. Hänen piti mennä maalle erään tädin luo, joka oli luvannut

jonkun aikaa hoitaa häntä. Me arvelimme raittiin ilman siellä tekevän

hänelle hyvää. Sinäpä aamuna muistin, että eläviä ihmisiä oli takanani;

muistelin vähä väliä erästä pientä henkeä, joka oli minun käsissäni.

Kaksikymmentä vaunua oli junassa, ja minusta näytti kuin pikku Willini

olisi istunut jokaisessa niistä. Vääntäessäni höyryä liikkeelle vapisi

käteni. Minä tunsin, kuinka sydämeni sykähti lähestyessämme vahtimiehen

koppia. Minä olin aivan kylmässä hiessä, kun tiehaara tuli eteen.

Seitsemän ja puolen peninkulmaa kuljettuamme, näin myöhästyneemme

yksitoista minuttia. -- Mikä sinun on tänä aamuna? -- kysyi

koneenlämmittäjäni. -- Oletko viime yönä ottanut ryyppyjä liiaksi? --

Älä puhu minulle, Pekka, -- sanoin minä, -- ennenkuin olemme tulleet

Peterboroughiin. Ja pidä tarkka vaari, veikkonen, ole niin hyvä! -- En

ole koskaan niin hartaasti kiittänyt Jumalaa kuin lakkauttaessani höyryn

Peterboroughin asemahuoneesen ajaessamme. Pienen Willin täti oli siellä

vastassa, ja minä näin kuinka hän nostettiin ulos vaunusta. Minä käskin

tädin tuoda hänet luokseni; minä nostin lapsen syliini ja suutelin häntä

-- varmaankin kaksikymmentä kertaa, luulen ma -- ja tahrasin hänet niin

pahanpäiväiseksi rasvallani ja hiilinoellani, ettette voi uskoakaan.

Lopun matkaa olin taas aivan ennallani. Ja luullakseni, herra,

matkustavaisten henki oli paremmassa turvassa sen jälkeen, kun pikku

Willi oli lähtenyt. Ei veturinkuljettajan, näettekös, kelpaa olla

liiaksi oppinut eikä liiaksi herkkätunteinenkaan.

Haararata N:o 3.

Korvaustalo.

Ei ole yhtään peiliä koko talossa, herra. Se on isäntäni eriskummallinen

oikku. Ei ole yhtään ainoaa peiliä missään huoneessa koko talossa!

Se oli pimeän ja synkän näköinen rakennus, jonka rautatienomistajat

olivat ostaneet, jatkaaksensa sille puolelle tavara-aittaansa, joka oli

liian ahdas. Talon hintaa määräämässä oli istunut korvauslautakunta, ja

siitä kansa oli antanut talolle nimen _Korvaustalo_. Rautatieyhtiö oli

sen jo ostanut; mutta entinen omistaja oli yhä vielä saanut jäädä

asumaan, kunnes ruvettaisiin itse rakennushankkeisin. Ensialussa tulin

tämän talon huomanneeksi siitä syystä, että se seisoi juuri vastapäätä

suurta pölkkykasaa, joka oli asetettu rautatien reunalle ja jossa istuin

usein puoli tuntisen, kun väsyin kävellessäni Mugbyn risteyksellä.

Se oli neliskulmainen, kolkko, harmaantunut talo, rakennettu

rosopintaisista kivistä ja katettu ohuilla kiviliuskoilla. Ikkunoita oli

harvassa, kaikki kovin pienet rakennuksen suuruuteen nähden. Suurella,

tyhjällä, harmaalla pitkälläpuolella niitä oli neljä. Pääovi oli

keskellä seinää; oven kummallakin puolella oli yksi ikkuna, ja

sitäpaitsi kaksi ylikerrassa. Kartiinit olivat aina alas lasketut, ja

oven ollessa lukossa ei näkynyt koko tuossa synkeässä rakennuksessa

yhtään elämän tai työnteon merkkiä.

Mutta ovi ei ollut aina lukossa. Joskus se avattiin sisältäpäin kovalla

telkirautojen ja kahleitten kalinalla. Silloin astui eräs mies

kynnykselle, missä hän seisoi hengittäen ilmaa, ikäänkuin ihminen, jolla

tavallisesti on niukalti sitä tavaraa. Hän oli kookas, paksunläntä,

kenties 50--60 vuoden vanha. Hänen tukkansa oli tavattoman lyhyeksi

keritty, parta oli pitkä ja tuuhea; ja silmissä näkyi ystävällinen ilme,

joka teki hänet miellyttäväksi. Joka kerta, kun näin hänet, oli miehellä

päällään vihreänruskea nuttu jonkinlaisesta kankaasta, joka ei ollut

verkaa, sekä vaaleanväriset liivit ja housut. Päälliseksi oli hänellä

poimukaulus paidassaan, koristus, joka, sivumennen sanoen, ei oikein

soveltunut partaan, sillä se oli alituisesti sen tiellä. Tällä

arvokkaalla miehellä oli tapana, seisottuansa jonkun aikaa kynnyksellä

ja hengitettyänsä ilmaa, tulla ulos tielle. Katsahdettuansa, melkein

ajattelematta, erääsen yläkerran ikkunaan, hän meni tien poikki

pölkkykasalle ja nojautui aitaukseen, joka kulki pitkin rautatien

reunaa. Siinä hän sitten katsoi kummallekin puolelle rataa (se kulki

talon ohitse), ja hänen kasvojensa ilme oli kuin miehen, joka täyttää

itsemääräämänsä velvollisuuden, odottamatta siitä kuitenkaan

minkäänlaista seurausta. Näin tehtyänsä hän taas astui takaisin tien

toiselle puolelle, kääntyi kynnyksellä vetääksensä vielä kerran ilmaa

sieraimiinsa, ja katosi taloon sisään. Oven hän joka kerta kiinnitti

niin lujasti telkimillä ja kahleilla, ikäänkuin sitä ei avattaisi

ennenkuin viikon kuluttua. Vaan tuskinpa oli puoli tuntia kulunut, niin

hän näkyi jälleen astuvan tielle, vetävän ilmaa sieraimiinsa ja

katselevan rataa pitkin rautatien kummallekin puolelle.

Eipä aikaakaan, niin koetin hieroa tuttavuutta tämän levottoman herran

kanssa. Pian sain tietää, että poimukauluksinen ystäväni oli sairaan

herran uskottu palvelija, juomanlaskija, kamaripalvelija ja kaikki

kaikessa. Isännän nimi oli herra Oswald Strange, hän oli vastikään

muuttanut tuohon vastapäiseen taloon asumaan, ja uusi tuttavani, jonka

nimi kuului olevan Masey, näkyi olevan taipuvainen kertomaan jotakin

hänen elämästänsä. Herra Strange oli tullut tälle paikkakunnalle osaksi

siitä syystä, että hän tahtoi muuttaa taloutensa pienemmälle kannalle --

ei sen vuoksi, lisäsi herra Masey kohta, että hänen olisi varattomuuden

tähden ollut pakko sitä tehdä, vaan siksi, että herra raukka erityisistä

syistä tahtoi pitää talossaan niin vähän palvelusväkeä kuin mahdollista.

Toinen syy tänne tuloon taas oli se, että herra tahtoi olla likellä

vanhaa ystäväänsä, tohtori Gardenia, joka asui näillä seuduin, ja jonka

seuraa sekä neuvoja vailla herra Strange ei voinut tulla toimeen. Tämän

sairaan herran eläminen näytti olevan hyvin epävakava. Se kuihtui

kuihtumistaan hetki hetkeltä. Palvelija, isännästään puhuen, käytti jo

mennyttä aikaa. Maseyn kuvauksen mukaan hän oli korkeintaan

viisineljättävuotias, mutta hänen ulkomuodossaan ei ollut enää mitään

nuoruuden jälkeä, vaikka tosin itse kasvojen rakenne ja piirteet olivat

vielä nuorenlaiset. Se miehessä oli niin kummaa. Kaukaa katsoen olisi

luullut häntä monta vuotta nuoremmaksi, kuin mitä hän todella oli, ja

siihen aikaan kun hän vielä käyskenteli ulkona pitivät vieraat häntä

aina seitsemän- tai kahdeksankolmatta vuotisena miehenä. Mutta

likemmäksi tultuaan heidän arvelunsa heti muuttui. Ukko Masey esitti

omituisella tavalla kaikki isäntänsä eriskummallisuudet yhdellä ainoalla

lauseella, jota hän sen seitsemän kertaa uudisti. Herra, hän oli kumma

nimeltään (Strange merkitsee kummaa) ja kumma tavoiltaan ja kumma

kasvoiltaankin vielä päälliseksi.

Toisella tai kolmannella kerralla, yhdessä puhellessamme, ukko lausui

seuraavat sanat, joilla tämä yksinkertainen juttu alkaa.

-- Ei ole peilintapaista kalua koko talossa, -- kertoi ukko, seisoen sen

pölkyn vieressä, millä minä istuin, ja katsoen miettiväisesti tien yli

vastakkaiseen taloon päin. -- Ei yhtä ainoatakaan!

-- Arkihuoneissa kai tarkoitatte?

-- En herra, minä tarkoitan sekä arki- että makuuhuoneita, kumpiakin. Ei

ole meillä edes peilin palastakaan, niin suurta kuin kämmenenne, jos

tahtoisi partaansa ajaa.

-- Mutta kuinka se on mahdollista? -- kysyin. -- Miksikä ei ole peilejä

missään huoneessa?

-- Voi herra! -- vastasi Masey, -- sitä ei kukaan meistä voi sanoa.

Siinä se salaisuus onkin. Se on isäntäni oikku. Hänellä oli muutamia

eriskummallisia mielijohteita ja tämä oli yksi niistä. Hauska herra hän

muuten oli, niin hauska kuin vain palvelija suinkin voi toivoa. Ja

antelias herra, ja herra, josta ei paljo vaivaa ollut. Ja aina hänellä

oli joku lempeä sana palvelijoille, ja jos siksi tuli, hän kohteli heitä

myös lempeydellä. Eipä koko Pyhän Yrjön pitäjässä (missä me asuimme

ennen tänne tuloamme) ole yhtään taloa, missä palvelijoille olisi

annettu enemmän joutoaikaa ja parempaa ruokaa. Mutta kaiken sen ohessa

hänellä oli eriskummalliset tapansa sekä oikkunsa, ja tämä oli yksi

niistä. Ja kuinka tärkeänä hän tätä asiaa piti, herra, -- jatkoi ukko;

ja kuinka ankarasti tämä sääntö teroitettiin mieleen jokaiselle uudelle

palvelijalle, ja kuinka monen palvelijan täytyi sentähden muuttaa, sitä

ette uskoisi, herra! Kun hän otti uuden palvelijan palvelukseensa, niin

ensimäinen ehto oli aina se, ettei saisi tuoda mukanaan peiliä. Minun

virkaani kuului selittää tämä asia, (niin paljon kuin sitä voi

selittää), ennenkuin joku palvelija sai tulla taloon. -- Te saatte

nähdä, että tämä on helppo paikka, -- sanoin tavallisesti; täällä on

ruoka hyvää, palkka hyvä ja paljon vapaata aikaa. Mutta yhteen asiaan

tässä on tottuminen. Pitää tulla toimeen ilman peiliä, niin kauan kuin

täällä olette. Sillä semmoista kalua ei koko talossa ole eikä, mikä

vieläkin tärkeämpi, tule ikinä olemaan.

-- Mistäpä te sen niin varmaan tiesitte, ettei peiliä ikinä tulisikaan

taloon? -- kysyin minä.

-- Jumal' auttakoon, herra! Jos te olisitte nähnyt ja kuullut kaikki,

mitä minä, niin ette epäilisi sitä asiata. Kuulkaapas vain yksi

esimerkki: Minä muistan erään päivän, jolloin isännällä oli asiaa

emännöitsijän kamariin missä kyökkipalvelija asui; siinä kamarissa oli

jotakin muutettavaa. Silloinpa nousi aika melu! Kyökkipalvelija -- hän

oli kovin turhamainen, vaikka hirveän ruma -- oli jättänyt uunin

reunalle pikkaraisen peilinpalasen, noin kuuden neliötuuman kokoisen

vain. Hän oli salaa tuonut sen mukanaan ja piti sitä aina lukon takana.

Mutta silloin se oli jäänyt esille, sillä hänet kutsuttiin äkkipäätä

ulos, par'aikaa hiuksiansa sukiessaan. Minä huomasin peilin ja riensin

sinne mitä kiireimmin. Mutta herra sattui aivan sen eteen ennenkuin

kerkesin väliin, ja silloin asia oli valmis. Hän loi pitkän, tuijottavan

katseen siihen, vaaleni kalman karvaiseksi, kaappasi peilin, paiskasi

sen tuhansiksi pirstaleiksi lattiaan, vieläpä polki palasia

kantapäillään ja musersi ne aivan tomuksi. Loput päivää hän vietti

yksinään kamarissaan lukon takana. Ensiksi hän oli kuitenkin käskenyt

minun ajaa kyökkipiika talosta aivan paikalla, sillä samalla hetkellä.

-- Sepä oli kumma seikka! -- sanoin mä.

-- Voi herra, -- jatkoi ukko, -- ette uskoisi kuinka paljon vastusta

minulla on ollut noista naispalvelijoista. Vaikea oli ensiksi saada

ketään, joka tämmöisillä ehdoilla rupesi palvelukseen. -- Mitä, eikö

muka saisi olla murustakaan, minkä avulla hiuksensa laittaisi? --

kysyivät he, ja läksivät pois, korkeasta palkasta huolimatta. Ja ne,

jotka suostuivat, nepä taas osasivat valhetella! He vakuuttivat,

etteivät he huolineet yhtään peilistä, he vakuuttivat, etteivät he

koskaan muulloinkaan kurkistaneet peiliin. Ja ne samat tyttöluntukset

kuitenkin toivat peilinsä tavalla tai toisella muassaan, vaatteihinsa

kätkettynä. Ennemmin tai myöhemmin he sitten ottivat sen esille ja

panivat johonkuhun paikkaan seisomaan (niinkuin tuo kyökkipiika), missä

herra voi sattua sen näkemään. Ja sitten -- tuommoisilla tytöillä ei ole

yhtään omaatuntoa -- kun jonkun heistä olin kielletystä teosta tavannut,

hän vielä nosteli nenäänsä, rohkeana kuin kukko: No, millä keinoin

muutoin saisin tietää, onko jakaus suora? Ei hän ollut tietävinäänkään,

että hänelle juuri sentähden maksettiin korkeampi palkka, että tämä oli

se asia, jota hän _ei saisi_ tietää niin kauan kuin hän asui meidän

talossa. Turhamielistä joukkiota, herra, ja mitä rumemmat, sitä

turhamaisemmat. Ei ollut yhtään loppua heidän koukuttelemisillaan.

Heillä oli peilit ompelurasiansa kannen sisäpuolessa, mistä minun oli

melkein mahdoton löytää niitä, taikka virsikirjan tai kokkikirjan

kansien sisäpuolella tai tee-rasioissaan. Minä muistan yhden

palvelustytön, -- viekas peijakas hän oli, isorokko oli kuopittanut

hänen kasvonsa, -- joka aina sekä tavallisella että tavattomilla ajoilla

lueskeli rukouskirjaansa. Välistä arvelin: kas tämäpä on oikein

jumalinen! ja välistä taas (aina sitä myöten millä tuulella satuin

olemaan) arvelin hänen varmaan opiskelevan vihkimyskaavaa ulkoa. Mutta

kerran kun tulin hiljaa hänen taaksensa, saadakseni selvää asiasta, niin

-- näetkö kummempaa! -- siinä se taas oli vanha juttu! Kehyksetön

peilinpalanen oli kirjan lehteen kiinnitetty postimerkkiarkin

reunuksilla. Pelkkää viekkautta! Toiset taas pitivät peilinsä

ruoka-aitassa tai kivihiilikellarissa, taikka antoivat sen jonkun

naapurin piian tai tuolla nurkkauksen takana asuvan maitomuijan haltuun.

Enkä voi olla tunnustamatta, -- näin päätti ukko pitkän kertomuksensa,

-- että minustakin tuntui vähän vaikealta, kun ei saanut olla edes niin

suurta peilinpirstaletta, että olisi nähnyt ajaa partansa. Alussa kävin

parranajajan luona; vaan pian sen heitin ja annoin partani kasvaa,

niinkuin isäntäkin teki. Samaten rupesin käyttämään hiuksianikin -- näin

sanoen herra Masey osoitti kädellä päätänsä, -- niin lyhyinä, ettei

niitä ole tarvis jakaa edestä eikä takaa.

Minä istuin jonkun aikaa ääneti hämmästyksissäni ja katselin vain

kumppaniin. Uteliaisuuteni oli kovasti yltynyt ja suuresti halutti minua

saada tietää vielä enemmän.

-- Oliko teidän herrallanne joku ruma vika kasvoissansa, -- kysyin

viimein, -- jonkatähden hän ei kärsinyt nähdä omaa kuvaansa peilissä?

-- Ei millään tavalla, vakuutti vanha palvelija. -- Hän oli niin sievä

muodoltaan, kuin vain ihminen voi toivoa. Tosin hänen kasvonsa olivat

hiukan kivulloisen ja surullisen näköiset; kenties olivat posket liian

kalvakat; mutta mitään rumaa vikaa niissä ei ollut enempää kuin minussa

tai teissä, herra. Ei, herra, ei; siinä ei ole syy.

-- Missä sitten syy on? Mikä siihen on syynä? -- kysyin tuskastuneena.

-- Eikös ole ketään ihmistä, joka tietäisi herranne salaisuuden?

-- On maar', herra, -- sanoi ukko, luoden katseensa vastapäätä olevaan

ikkunaan. -- Onpa yksi mies, joka tietää kaikki herrani salaisuudet ja

tietää muiden muassa tämänkin salaisuuden.

-- No, kuka se on?

Vanha mies kääntyi puoleeni ja katsoi minuun tarkasti. -- Tohtori

täällä, -- sanoi hän. -- Tohtori Garden. Isäntäni vanha ystävä.

-- Tahtoisin päästä tuon tohtorin puheille, -- nämät sanat pujahtivat

itsestään suustani.

-- Hän on nyt isäntäni luona, -- vastasi Masey. -- Hän tulee paikalla

ulos, ja luulisinpa, että hän antaa vastauksen kaikkiin kysymyksiinne.

-- Ukon vielä puhuessa ovi aukesi ja keski-ikäinen herra, jonka vartalo

oli laiha ja pitkä, vaan alinomaisesta kumarruksissa istumisesta vähän

lyhennyt, tuli ulos kynnykselle. Ukko Masey jätti minut heti. Hän mutisi

itsekseen, että hänen piti kuulla mitä tohtorilla olisi käskemistä, ja

riensi tien poikki. Pitkä herra puhui hänelle minutin tai kaksi

vakavasti, luultavasti yläkerrassa asuvan sairaan asioista. Sitten

lienen minä, käsien osoituksista päättäen, tullut heidän keskustelunsa

esineeksi. Oli miten oli, kun ukko Masey oli mennyt sisään, niin tohtori

poikkesi sille paikalle missä minä seisoin, ja tervehti minua hyvin

lempeällä hymyllä.

-- Ukko Masey sanoi minulle, herra, että teitä haluttaisi kuulla, miten

ystävä parkani laita on. Minä olen par'aikaa kotiin menossa, ja jos ette

katso liiaksi vaivaksi kävellä jonkun matkaa kanssani, niin tahdon

mielelläni antaa teille kaikki tiedot hänestä, mitä minulla on.

Minä pyysin heti anteeksi rohkeuttani ja kiitin hänen tarjoomuksestaan;

sitten läksimme yhdessä astumaan. Tultuamme tohtorin taloon ja käytyämme

istumaan hänen työhuoneesensa, uskalsin kysyä, miten tuo sairas

herraparka nyt jaksoi.

-- Ei hänen tilansa, pelkään minä, ole paranemaan päin, -- sanoi

tohtori, -- eikä taida olla mitään toivoakaan paranemisesta. Onhan ukko

Masey jo kertonut teille jotakin hänen eriskummallisesta tilastaan, eikö

niin?

-- Niin on, hän on kertonut minulle vähäisen, -- vastasin minä, -- ja

hän sanoi teidän tietävän kaikki.

Tohtori Garden tuli hyvin vakavan näköiseksi. -- En minäkään tiedä

kaikkea. Sen vain tiedän, mikä on seurauksena, kun hän saa nähdä peilin.

Mutta mitkä seikat ovat olleet syynä siihen, että hän näkee niin

eriskummallisia näkyjä, niistä en minäkään tiedä enempää kuin te.

-- Näkee näkyjä? -- kerroin hänen sanansa. -- Ja niin eriskummallisia

näkyjä?

Tohtori Garden hymyili innolleni, näytti jonkun aikaa kokoavan

ajatuksiaan, ja jatkoi sitten:

-- Minä tulin kummallisella tavalla tutuksi herra Oswald Strangen

kanssa. Me kuljimme italialaisella höyrylaivalla Civita Vecchiasta

Marseilleen. Koko yön oli jo matka kestänyt. Aamusella olin partaani

ajamassa, kun yht'äkkiä tuo herra tuli taakseni, tuijotti hetken aikaa

pieneen peiliin, jonka edessä seisoin, ja sitten, sanaakaan

virkkaamatta, tempasi sen alas seinältä ja paiskasi sen jalkojeni eteen

palasiksi. Hänen kasvonsa olivat ensin aivan vaaleat enemmän,

luullakseni, pelosta kuin vihastuksesta -- mutta hetken kuluttua ne

muuttuivat jälleen ja hän näkyi olevan häpeissään siitä mitä oli tehnyt.

No, -- jatkoi tohtori hetken aikaa hymyillen, -- tietysti olin tästä

saakelin lailla suutuksissani. Ajoin juuri alaleukaani, ja tuosta

äkillisestä teosta säpsähdin, niin että veitsi kävi lihaan. Paitsi sitä

koko tekokin oli hävytön ja loukkaava, ja minä pidin Strange paralle

aika saarnan niin kovilla sanoilla, että siitä, asiaa nyt

muistellessani, olen pahoilla mielin. Vaan sillä hetkellä luullakseni,

ei sitä olisi voinut kummeksia. Mitä pahantekijään itseensä tuli, niin

vimmanpuuskan mentyä ohi, hän näkyi olevan niin häpeissään ja pahoilla

mielin, että vihani kohta lauhtui. Hän kutsui pääpassarin ja maksoi

runsaasti höyrylaivan peilistä, jonka hän oli rikkonut. Tälle passarille

ynnä muutamille matkustaville, jotka salissa silloin olivat, hän selitti

tehneensä sen vahingossa. Mutta minulle hän antoi toisen selityksen.

Kenties hän tunsi, etten minä voinut uskoa sitä ainoasti vahingossa

tapahtuneeksi. Kenties häntä itseään halutti ilmoittaa salaisuutensa

jollekulle. Oli miten oli, hän tunnusti minulle rikkoneensa peilin

vastustamattoman mielijohteen pakoituksesta. Tämmöisen puuskan hän sanoi

aina välistä yllättävän häntä; se oli melkein kuin suonenvetoa. Hän anoi

hartaasti anteeksi ja pyysi, etten lukisi hänelle syyksi tekoa, josta

hän oli itse pahasti häpeissään. Sitten hän onnistumattomalla tavalla

yritti laskea leikkiä, mies parka, sanoen itse antavansa partansa

kasvaa, ja harmistuvansa, kun hän näki jonkun muun suotta vaivaavan

itseään sen ajamisella. Mutta ei hän virkkanut mitään rasittavasta

ruumiin tai mielen taudista, ja pian sen jälkeen hän erosi minusta.

Lääkärinä tietysti olin hiukan halukas herra Strangen tilaa tutkimaan.

Marseilleen saavuttuamme seurustelin välistä hänen kanssaan. Hän oli

hyvin hauska seurakumppali, mutta kuitenkin näin aina, että hän salasi

jotakin. Hän ei tahtonut puhua entisestä elämästään; varsinkaan hän ei

koskaan mielellään kosketellut matkustuksiansa ja oloansa Italiassa,

missä hän kuitenkin, minun arvatakseni, varmaan oli kauan aikaa

asuskellut. Hän puhui sujuvasti italian kieltä ja näkyi tuntevan maata;

mutta hän ei mielellään siitä puhunut.

Sillä ajalla kun näin yhdessä seurustelimme, sattui hetkiä, jolloin hän

niin vähän osasi hillitä itseänsä, että minua, vaikka kyllä olin

jokseenkin paljon kokenut, melkein peloitti olla kahden kesken hänen

kanssaan. Nämät puuskat olivat erinomaisen kovat ja äkilliset; ja niissä

kaikissa oli se yhteinen omituisuus, että joku kauhistuttava ajatus

johtui hänelle mieleen, niin pian kun hän katsahti peiliin. Kun olimme

jonkun aikaa yhdessä matkustaneet, niin minäkin rupesin, melkein yhtä

paljon kuin hän, pelkäämään kaikkia viattomasti seinässä riippuvia tai

yöpöydällä seisovia peilejä.

Peilin näkö muuten ei aina vaikuttanut samalla tavalla Strange parkaan.

Välistä hän näytti vimmastuvan aivan raivoisaksi; välistä hän ikäänkuin

jähmettyi kiveksi, seisoi liikkumatonna ja ääneti kuin kaatuvatautinen.

Yhtenä yönä -- pahimmat seikat aina tapahtuvat yöllä, vieläpä useammin

kuin uskoisikaan, myrskyisinä öinä -- olimme pienessä kaupungissa

Auvergnen maakunnassa. Se oli vähän tunnettu paikka, syrjässä kaikista

rautateistä. Meitä oli sinne viekoitellut osaksi siellä tavattavat

muinaisajan jäännökset, osaksi seudun kauneus. Ilma ei ollut meille

suosiollinen. Päivä oli ollut synkkä ja pilvinen, helle tukehduttava ja

ukkonen oli uhannut aamusta alkain. Päivän laskun aikana nämät uhkaukset

täyttyivät. Ukkosen ilma, joka kaiken päivää oli ollut nousemassa, --

meidän mielestämme se näytti kohoavan vastatuuleen, -- puhkesi nyt

kovasti riehumaan meidän majapaikkamme yläpuolella.

-- On muutamia vahvahermoisia, enimmäkseen käytännöllisissä toimissa

liikkuvia ihmisiä, jotka eivät millään tavalla usko, että ilmanvaihteet

vaikuttavat tai voivat vaikuttaa muiden ihmisten mieleen tai ruumiisen.

Minä en kuulu tähän ihmislajiin. Suoraan sanoen en voi uskoa, että sään

muutokset, jotka niin suuresti vaikuttavat eläimiin, jopa elottomiinkin

esineihin, olisivat vallan vaikuttamatta ihmisruumiin herkkätuntoiseen,

monimutkaiseen rakenteesen. Osaksi luen siis ilman rauhattomuuden

syyksi, että juuri sinä iltana mieleni tuntui niin raskaalta ja

levottomalta. Kun uusi ystäväni Strange ja minä olimme sanoneet

jäähyväiset ja kumpikin menneet kamariimme, ei minua vähääkään

haluttanut mennä levolle. Jyrinä kulki yhä vielä niitä vuoriharjuja

myöten, joiden keskellä ravintolamme seisoi. Välistä se kuului likempää,

välistä etempää; mutta se kuului melkein lakkaamatta, ainoasti muutamien

minuuttien loma-aikaa pitäen. En päässyt millään lailla irti

huolettavista ajatuksista, jotka toinen toisensa perästä

vastustamattomasti painoivat mieltäni.

-- Tuskinpa lienee tarpeellista lisätä, että aika-ajoin yhä muistelin

toisessa kamarissa olevaa matkatoveriani. Hän oli melkein lakkaamatta

mielessäni. Koko illan hän oli ollut raskaalla, synkällä mielellä, ja

erotessamme näin hänen silmissänsä ilmeen, jota en voinut unohtaa.

-- Meidän kamariemme välillä oli ovi eikä seinäkään ollut kovin paksu.

Mutta sittenkään en ollut erottuamme kuullut ainoatakaan ääntä, joka

olisi ilmoittanut, että hän oli kamarissaan, vielä vähemmin mitään,

josta olisin huomannut hänen olevan valveilla ja liikkeellä. Silloisessa

mielentilassani, herra, tämä äänettömyys minua peloitti, ja monenlaiset

hullut arvelut -- että hän voisi olla kuollut tai saada

suonenvetokohtauksen tai jotakin muuta, -- risteilivät päässäni, etten

lopulta voinut hillitä itseäni. Minä menin siis ovelle, kuuntelin hyvin

tarkkaan, vaikka turhaan, eikö kuuluisi mitään, jopa viimein koputin

jokseenkin kovasti. Ei tullut vastausta. Nytpä en malttanut viipyä enää,

vaan heitin sikseen kaikki kursastelemiset ja astuin sisään.

Kamari näkyi avaralta ja autiolta, sillä huonekaluja oli vähän. Ainoa

palava kynttilä valaisi sitä niin hämärästi, että oli melkein mahdotonta

-- paitsi salamoiden välähtäessä -- eroittaa mitään sen suurissa,

pimeissä nurkissa. Pieni, huononpuolinen sänky seisoi yhdellä seinällä

ja sitä peittivät keltaiset pumpuliuutimet, jotka riippuivat alas

kattoon kiinnitetystä suuresta rautarenkaasta. Muita huonekaluja ei

ollut paitsi kahta vanhaa tuolia, yöpöytää ynnä vielä vanhaa piironkia,

joka samassa toimitti pesupöydän virkaa. Sen päälle, näet, oli asetettu

pieni pesuvati, pesukannu ja pyyhinliina. Yöpöydällä seisoi suuri

vanhanaikuinen peili veistoksilla koristetuissa kehyksissään.

-- Kaikki nämät näin epäilemättä silloin, koska ne nyt niin hyvin

muistan. Vaan enpä ymmärrä kuinka olisin ne nähnyt, sillä minusta tuntuu

että astuessani kamariin kaikki aistimieni ja mieleni voima kohdistui

siihen aaveentapaiseen haamuun, joka seisoi liikkumatonna keskellä

lattiaa, peilin edessä.

-- Sitäpä oli kauhea katsella! Pöydällä seisovan ainoan kynttilän hämärä

valo valaisi Strangen kasvoja alhaaltapäin ja kuvasti (sen nyt muistan)

hänen kasvonsa suurena ja mustana varjona seinälle hänen taaksensa sekä

myös lakeen hänen yläpuolellensa. Hän oli hiukan eteenpäin

kumarruksissa, nojasi kättänsä pöytään, ja katsoi hirvittävästi

tuijottaen peiliin, joka seisoi hänen edessään. Hiki helmeili

kalmankarvaisella otsalla. Hänen jäykät kasvonpiirteensä ja kalpeat

huulensa näyttivät hämärässä valossa hirveämmiltä kuin mitä sanoin voin

selittää. Hän oli niin kokonaan vaipunut hämmästykseensä, ettei hän

ollut huomannut koputustani ovelle eikä myöskään askelteni kolinaa. Ei

hän sittenkään liikahtanut eikä muuttunut muodoltaan, vaikka huusin

häntä ääneen nimeltä.

-- Sepä oli kauhistuttava näky: avarassa, autiossa kamarissa,

äännettömyydessä joka oli jotakin enempää kuin vain äänettömyyttä, tuo

aaveentapainen haamu, joka jostakusta käsittämättömästä syystä oli

kivettynyt! Ja tuo äänettömyys ja tuo hiljaisuus! Ukkosenkin jyrinä

tällä hetkellä oli vaiennut. Sydämeni oli säikähdyksestä käynyt

liikkumattomaksi. Sitten vaistomaisesti hiivin hitain askelin yhä

likemmäksi pöytää, ja viimein -- peläten saavani nähdä siinä vieläkin

hirvittävämmän aaveen kuin se, mikä jo oli silmieni edessä -- katsahdin

hänen olkapäänsä yli peiliin. Sitä tehdessäni satuin koskettamaan hänen

käsivarttansa, vaikka vain hiljaa. Samassa tuo lumous, joka oli häntä

siteissään pitänyt -- kukaties kuinka kauan? -- näkyi kadottaneen

voimansa ja hän palasi tosimaailmaan. Hän kääntyi puoleeni yhtä

äkillisesti kuin tiikeri hyökkää saaliinsa kimppuun ja tarttui

käsivarteeni.

-- Kerroin teille, että ennenkuin astuin ystäväni kamariin, oli mieleni

jo ollut raskas ja levoton. Mutta tällä hetkellä oli pakko ryhtyä

johonkin toimeen ja tämän miehen tuskan rinnalla kaikki omat tunteeni

näyttivät niin mitättömiltä, että minun rauhattomuuteni melkein kokonaan

katosi. Minä tunsin, että minun _täytyi_ olla rohkea.

-- Kasvot edessäni olivat kuitenkin taas masentamaisillaan rohkeuttani.

Silmät, jotka tuijottivat minuun, olivat niin täynnä kauhistusta, huulet

edessäni -- jos niin sopinee sanoa -- näyttivät aivan mykiltä. Onneton

mies katsoi kauan aikaa minua silmiin, ja sitten pitäen minua yhä vielä

käsivarresta kiinni, hän käänsi pois päänsä, hitaasti, aivan hitaasti.

Minä olin koetellut vetää häntä hiljaa pois peilin edestä, mutta hän ei

tahtonut liikkua paikaltaan, ja nyt hän taas tuijotti peiliin yhtä

kiinteästi kuin taannoin. En malttanut nyt enää, vaan vedin hänet

vähitellen pois, käyttäen niin paljon väkivaltaa kuin välttämätöntä oli.

Sillä tavoin sain hänet talutetuksi tuolille, joka seisoi sängyn

vieressä. -- Tulkaa! -- sanoin -- pitkän äänettömyyden jälkeen kuului

ääneni omastakin mielestäni kolealta ja oudolta -- tulkaa! Te olette

liiaksi väsyksissä, ja ilma teitä rasittaa. Ettekö arvele parhaaksi

mennä levolle? Mitä jos kävisitte sänkyyn? Sallikaa minun koettaa

lääkärintaitoani ja antaa teille viihdyttävää lääkettä.

-- Hän piteli minua kädestä ja katsoi hartaasti silmiini. -- Nyt tuntuu

paremmalta, -- sanoi hän viimein hyvin heikolla äänellä. Yhä edelleen

hän katsoi hartaasti silmiini. Näytti siltä kuin hän olisi halunnut

tehdä tai sanoa jotakin, mutta siihen hänellä ei kuitenkaan ollut

tarpeeksi rohkeutta. Viimeinpä hän nousi tuolilta, jonne olin asettanut

hänet istumaan, ja meni, viitaten minua seuraamaan, jälleen lattian

poikki yöpöydän luo, peilin eteen. Koko hänen ruumiinsa värähteli

katsoessaan siihen. Mutta nähtävästi hän pakoitti itseään tekemään sitä,

mitä hän oli aloittanut. Hän pysyi paikallaan ja viittasi, silmiänsä

siitä siirtämättä, että minun piti tulla hänen viereensä seisomaan. Sen

tein.

-- Katsokaa tuohon! -- sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä. Hän nojasi

taas niinkuin taannoinkin kätensä pöydään. Hän viittasi vain päällään

peiliin, selittäen mitä hän tahtoi. -- Katsokaa tuohon! -- sanoi hän

uudestaan.

-- Minä tein niinkuin hän käski.

-- Mitä te näette siinä? kysyi hän nyt.

-- Mitäkö näen? -- toistin minä, yrittäen puhua niin iloisesti kuin

mahdollista, ja kuvaten hänen omaa muotoansa niin hyvin kuin taisin.

--Näenhän sangen, sangen kalpeat kasvot; laihat, kuopistuneet posket --

-- Mitä? -- huusi hän pelästyneellä äänellä, jonka syytä en voinut

ymmärtää.

-- Laihat, kuopistuneet posket, -- jatkoin minä, -- ja kaksi

kuopistunutta silmää, joiden terät ovat sangen suuret.

-- Minä näin ystäväni muodon muuttuvan ja tunsin kuinka hänen sormensa

vielä kovemmin tarttuivat käsivarteeni. Minä katkaisin heti puheeni ja

käännyin hänen puoleensa. Hän ei kääntänyt päätään, vaan katsoi yhä

peiliin ja näkyi ponnistelevan saadakseen sanat suustaan.

-- Mitä? -- änkytti hän viimein. -- Te-kin siis näet-te sen?

-- Mitäkö näkisin? -- kysyin kohta.

-- Nuot kasvot! -- huusi hän kauhistuksella. -- Nuot kasvot -- jotka

eivät ole omani -- ja jotka -- minä _aina näen omien kasvojeni asemesta_

-- aina!

-- Tästä selityksestä minä kävin sanattomaksi. Nyt oli salaisuus

selitetty -- vaan minkälainen selitys! Pahempi, sadoin verroin pahempi

kaikkea mitä olin saattanut ajatella. Mitä! Eikö tämä mies voinut nähdä

omaa kuvaansa peilissä? Ja oliko siinä hänen mielestään toinen kuva?

Tämän ajatuksen kauheus saattoi minut ensihetkenä sanattomaksi. Mutta

sitten huomasin minkä pahan vaikutuksen äänettömyyteni teki häneen.

-- Ei, ei, ei! -- huusin minä niin pian kuin kykenin puhumaan. -- Ja

sata kertaa ei! Tietysti näen teidän kuvanne enkä kenenkään muun. Teidän

muotoanne olin kuvaavinani, teidän ainoasti.

-- Mutta hän ei kuunnellut sanojani. -- Katsokaapa tuohon! -- sanoi hän

matalalla, tuskin kuuluvalla äänellä, osoittaen omaa kuvaansa peilissä.

-- Kenenkä muodon tuossa näette?

-- Teidän tiedysti! -- Ja sitten lisäsin, hetken kuluttua: -- Kenenkäs

sitten te näette?

-- Ikäänkuin tietämättään vastasi hän: -- _Hänen_ -- ainoasti hänen --

aina vain hänen! -- Hän seisoi hetken ääneti ja huusi sitten kovalla ja

kauhistavalla kiljahduksella: -- _Aina hänen, aina hänen vain!_ -- ja

kaatui tunnotonna lattialle.

-- Nyt edes tiesin mitä minun piti tehdä. Tässä kumminkin oli seikka

edessä, minkä ymmärsin. Niinkuin aina oli minulla tälläkin matkalla

mukanani pieni rasiallinen lääkkeitä ja lääkärinkojeita. Niillä tein

siis, mitä tässä oli tarpeen. Ensin herätin onnettoman sairaan

tainnoksista: sitten nukutin hänet lääkkeillä lepoon, jota hän niin

suuresti kaipasi. Hän tuli kovasti kipeäksi, olipa muutamia päiviä aivan

kuoleman kielissä. En siis voinut jättää häntä, vaikka minun välttämättä

olisi pitänyt lähteä Lontoosen. Kun hän alkoi parata, kirjoitin

Englantiin kirjeen palvelijalleni John Maseylle, jonka tiesin

luotettavaksi mieheksi, ja käskin hänen tulla luokseni. Annettuani

hänelle pääasialliset tiedot sairaan tilasta, jätin hänet sinne

hoitajaksi, sillä käskyllä että sairas olisi tuotava kotimaahan

takaisin, niin pian kuin hän suinkin jaksoi.

-- Pysyipä tuo kauhistuttava tapaus alinomaa mielessäni. Joka päivä olin

näkevinäni silmieni edessä tuon onnettoman miehen, välistä vimmastuneena

lyövän rikki peilin, joka viattomasti aiheutti hänen tuskaansa, välistä

seisovan liikahtamatta tuon hirmukuvan edessä mikä hänet kiveksi

jähmistytti. Minä muistelin kuinka kerran, poikettuamme tiepuolessa

olevaan ravintolaan, satuin hänet äkkiä näkemään. Hän seisoi samalla

tapaa aivan kirkkaalla päivällä. Hän seisoi selin minuun, ja minä odotin

ja katsoin melkein puolen tuntia. Mutta hän seisoi yhä vaan liikkumatta,

hiiskumatta, eikä edes näkynyt hengeäkään vetävän. En tiedä oikein sanoa

kumpainenko oli hirvittävämpää tämäkö näky täydessä päivän valossa vai

tuo sydänyöllä, kun ukkosen jyrinä kulki vuorien välitse.

-- Lontoosen palattuansa, missä hänellä omassa talossaan oli johonkin

määrin valta käskeä, mitä kaluja sai olla, mitä ei, Strange raukka tuli

paremmin toimeen kuin missään muualla. Harvoin hän kävi ulkona paitsi

yön aikana. Mutta olenpa kuitenkin pari kertaa päivälläkin seurannut

häntä kävelyillä, ja joka kerta olen nähnyt hänet suuressa tuskassa, jos

oli kuljettava peilikaupan ohi.

Nyt on melkein vuosi siitä, kun ystävä parkani seurasi minua tänne,

minne minä olin vanhoiksi päivikseni muuttanut. Viime kuluneina

kuukausina on hän päivä päivältä yhä ollut huononemassa. Keuhkoihin on

tullut tauti, joka vie hänet hautaan. Lisättävää olisi vielä,

sivumennen, että John Masey on lakkaamatta pysynyt hänen luonaan, siitä

asti kun hänet siihen toimitin. Minun silloin siis täytyi hankkia

itselleni toinen passari.

-- Ja sanokaapas nyt, -- lopetti tohtori kertomuksensa, -- oletteko

ikänä kuullut surkeampaa juttua, ja lieneekö kukaan ihminen ollut niin

kauhean mielikuvituksen alainen kuin hän?

Juuri kun olin vastaamaisillani, kuului askeleita rappusista, ja

ennenkuin sain sanat suustani, tuli ukko Masey sisään kiireesti ja

pelästyksissään.

-- Minä juuri kerroin tälle herralle, -- sanoi tohtori, joka ei kohta

huomannut ukon muuttunutta muotoa, -- kuinka te minusta luovuitte ja

menitte nykyisen isäntänne palvelukseen.

-- Voi, herra! -- vastasi mies levottomalla äänellä, -- pelkäänpä

pahasti, ettei hän enää kauan aikaa pysy minun isäntänäni.

Tohtori kavahti paikalla istualtaan ylös. -- Mitä? Voiko hän huonommin?

-- Minun luullakseni, herra tohtori, hän on kuolemaisillaan, -- sanoi

ukko.

-- Tulkaa mukaan, herra! Te ehkä voitte olla apuna, jos maltatte pysyä

hiljaa. -- Näin sanoen tohtori kaappasi hattunsa, ja muutamien

minuuttien päästä me olimme Korvaustalon edessä. Vielä muutamien

sekuntien kuluttua seisoimme yläkerroksessa kamarissa, jota uutimet

pimittivät. Vuoteella edessäni makasi kalmankarvainen, laihtunut,

nähtävästi kuolemaisillaan oleva mies. Se oli hän, josta juuri olin

kuullut kerrottavan.

Sisään astuessamme hän makasi silmät ummessa, ja minulla oli siis

tilaisuutta tarkastaa hänen ulkomuotoansa. Siinäpä näkyi selvään surkean

elämän jäljet. Piirteiltään kasvot olivat säännölliset, jopa tavallansa

kauniit. Niiden kauneutena oli erinomainen hienous ja pehmeys. Voimaa ei

niissä näkynyt vähääkään. Kenties siinä voiman puutteessa olikin alkusyy

niihin hairauksiin -- kenties siihen rikokseen -- joka tämän miehen

elämän oli saattanut niin surkeaksi. Kenties rikokseen? Tuskin oli

ajateltava, että niin hirveä, kaiken elinkautta kestävä tuska, kuin se

joka häntä vaivasi, olisikaan voinut syntyä, jollei hän jollakulla

rikoksella olisi semmoisen rangaistuksen alaiseksi joutunut. Mikä se

rikos oli, sen saisimme kohta kuulla.

Usein, luulisinpa aina, sattuu että nukkuva mies, jos hänen unensa ei

ole tavattoman raskas, herää, kun joku katselee häntä. Niin nytkin

tapahtui. Kun me katsoimme häntä, niin nukkuja äkkiä heräsi ja katsahti

meihin. Hän ojensi kätensä ja puristi heikosti tohtorin kättä. -- Kuka

tuo on? -- kysyi hän sitten, osoittaen minua.

-- Tahdotteko, että hän menee pois? Tämä herra tietää vähäisen teidän

taudistanne ja säälii kovin teidän tilaanne. Mutta hän lähtee kohta, jos

niin tahdotte, -- sanoi tohtori.

-- Ei. Pysyköön vaan.

Minä kävin syrjemmäksi istumaan, mistä voin kuulla ja nähdä kaikki,

sairasta häiritsemättä. Siten odottelin mitä tulisi. Tohtori Garden ja

ukko Masey seisoivat vuoteen vieressä. Hetken ajan olimme kaikki ääneti.

-- Tuokaa minulle peili! -- sanoi yht'äkkiä Strange.

Näistä sanoista me kaikki säpsähdimme.

-- Minä olen kuolemaisillani, -- ettekö tahdo täyttää viimeistä

pyyntöäni?

Tohtori Garden kuiskasi vanhan Maseyn korvaan, ja tämä läksi ulos. Hän

ei viipynyt kauan poissa, sillä hän kävi vain naapuritalossa. Tullessaan

oli hänellä soikea peili kädessänsä. Väristys kävi sairaan koko ruumiin

läpi, kun hän sen näki.

-- Pankaa se, -- sanoi hän heikolla äänellä, -- vaikka mihin -- vähäksi

aikaa.

Ei kukaan meistä puhunut. Minä uskon, että tällä odotuksen hetkellä ei

kukaan meistä olisi saanut sanaakaan suustaan, vaikka olisi yrittänyt.

Sairas koetti kohota istualle. -- Pankaa minulle tyyny tueksi selän

taakse, -- sanoi hän. -- Minun on vaikea puhua -- minulla olisi jotakin

sanomista.

Tyynyjä pantiin hänelle selän taakse, niin että hän pysyi istualla ja

että pää oli pystyssä.

-- Minä tarvitsen tuon pian, -- sanoi hän osoittaen peiliä. -- Tahtoisin

nähdä -- -- Hän keskeytti puheensa ja näkyi muuttaneen päätöksensä. Hän

säästi sanojaan. -- Tahdon kertoa teille -- kaikki siitä asiasta. --

Taas hän vaikeni. Sitten hän näkyi ponnistavan kaikki voimansa ja rupesi

jälleen puhumaan, alussa sangen katkonaisesti.

-- Minä rakastin hellästi vaimoani. Minä rakastin häntä -- hänen nimensä

oli Lucy. Hänkin oli englantilainen; mutta, mentyämme naimisiin, asuimme

kauan aikaa ulkomaalla -- Italiassa. Hän oli mieltynyt siihen maahan, ja

minä olin mieltynyt kaikkeen, mihin hänkin. Hän maalasi mielellään, ja

minä hankin hänelle opettajan. Tämä mies oli italialainen. En huoli

mainita nimeä. Me aina vain mainitsimme häntä _Opettajan_ nimellä.

Kavala, viekas mies hän oli. Opetusvirkansa peitteen alla hän käytti

tilaisuutta ja opetti vaimoani häntä rakastamaan -- häntä rakastamaan.

-- Rintaani ahdistaa. En huoli laveammalta kertoa, kuinka siitä sain

tiedon; mutta minä _sain_ siitä tiedon. Me olimme pienellä

harjoitelmaretkellä, kun sain asiasta selvän. Minä vimmastuin

silmittömästi, ja olipa vielä toinen, joka yhä kiihdytti vimmaani.

Vaimoni kamarineitsyt näkyi myös rakastaneen tätä samaa miestä --

_Opettajaa_ -- ja hän oli nyt hyljätty, poljettu. Hän se kertoi minulle

kaikki. Hän oli ollut heidän välittäjänsä, kanniskellut heidän

kirjeitään. Kun hän kertoi minulle nämät asiat, niin oli sydänyö

syrjäisessä italialaisessa kylässä, vuoristossa. -- Opettaja on nyt

kamarissaan, -- lopetti neitsyt, -- ja par'aikaa kirjoittelee kirjettä

rouvalle.

-- Nämät sanat kuultuani en enää voinut hillitä vimmastustani.

Kostonhaluinen olin luonteeltani -- huomatkaa se -- ja nyt kostonhimoni

oli niinkuin polttavaa janoa. Koska olimme matkustaneet autioilla

seuduilla, niin olin ottanut aseita matkaan. Kun neitsyt sanoi: -- Hän

par'aikaa kirjoittelee kirjettä rouvalle -- niin käteni aivan itsestään

tarttuivat pistooleihin. Vähäinen lohdutus on minulla perästäpäin ollut

siitä muistosta, että kaappasin ne molemmat. Kenties sinä hetkenä

aikomukseni oli rehellinen, vaatia häntä kaksintaisteluun. En sentään

varmaan tiedä, mikä silloin lienee ollut mielessäni. Neitsyen sanat: --

Hän par'aikaa kirjoittelee kirjettä rouvalle. -- ne vain soivat

korvissani.

Sairas keskeytti puheensa vetääkseen henkeä. Seuraava lomahetki tuntui

meistä nyt koko tunnin pituiselta, vaikka ei suinkaan kulunut kuin pari

minuuttia ennenkuin hän uudestaan alkoi puhua.

-- Minun onnistui hänen huomaamattansa astua kamariin. Hänen ajatuksensa

olivat kokonaan kiintyneet siihen toimeen, joka hänellä oli käsillä. Hän

istui ainoan, kamarissa olevan pöydän ääressä, matkakirjoitusrasia

edessään, ja kirjoitti yhden ainoan kynttilän valossa. Se oli

kömpelötekoinen pöytä, ja -- sen takana -- juuri hänen edessään --

seisoi -- seisoi peili.

-- Minä hiivin hänen taakseen ja katsahdin hänen olkapäänsä yli

kirjeesen. Luinpa siinä: »Armas Lucy, rakastettu silmäteräni!» Ne sanat

luettuani koskin sen pistoolin liipaisimeen, joka oli oikeassa

kädessäni. Hän kaatui -- kaatui kuolleena -- mutta ennenkuin hän kuoli,

hän katsahti vielä kerran ylös -- ei minuun, vaan kuvaani peilissä -- ja

siitä asti hänen kasvonsa -- semmoiset kasvot -- ovat aina näkyneet joka

peilissä -- ja minun kuvani -- minun oma kuvani -- on kadonnut!

Hän vaipui voimattomana alas. Me riensimme kaikki hänen luokseen,

arvellen että hän nyt oli kuollut, sillä hän makasi niin liikkumatonna.

Mutta henki ei vielä ollut lähtenyt. Virvoittavia lääkkeitä saatuaan,

hän vielä tointui. Hän yritti taas puhua ja mutisi aika-ajoin epäselviä

sanoja, josta harvoin saimme selkoa. Sen kuitenkin ymmärsimme, että

hänet oli viety italialaisen tuomioistuimen eteen. Hänen syyllisyytensä

oli tullut todistetuksi; mutta useampain helpoittavain asianhaarojen

tähden hän oli tuomittu ainoastaan kaksivuotiseen vankeuteen, niin

kumminkin olimme ymmärtävinämme. Sitä vastoin emme saaneet mitään selkoa

siitä, mitä hän puhui vaimostaan. Elossa hän kuitenkin vielä oli, sen

arvasimme siitä mitä hän tohtorin korvaan kuiskasi testamentissa

tehdystä määräyksestä.

Lopetettuansa kertomuksensa hän makasi toista tuntia horroksissa. Sitten

hän taas heräsi yhtä äkillisesti kuin taannoin sisään tullessamme. Hän

katsoi levottomasti ympäri huonetta, kunnes hänen silmänsä osuivat

peiliin.

-- Tuokaa se tänne, -- sanoi hän kiireesti; mutta minä huomasin, ettei

hän tällä kertaa värähtänyt, kun se tuotiin hänelle. Kun ukko Masey

seisoi sängyn vieressä, peili kädessä, itkien aivankuin lapsi, niin

tohtori Garden astui väliin ja tarttui Strange raukan käteen.

-- Onko tämä viisasta? -- kysyi hän. -- Arveletteko tarpeelliseksi vielä

kerran manata esille haamun, joka on ollut teidän elämänne kiusana, nyt

kun tämä elämä jo on niin lähellä loppuaan? Teidän rikoksenne

rangaistus, -- lisäsi hän juhlallisesti, -- on ollut hirveä. Jumalan

armoon luottaen toivokaamme, että se rangaistus nyt on loppunut.

Kuolemaisillaan oleva mies kohosi vielä kerran suurella vaivalla

istualle. Hän katsoi tohtoriin, ja hänen silmissään oli ilme, jonka

tapaista ei kukaan meistä ollut koskaan ihmiskasvoissa nähnyt.

-- Niin minäkin toivon, -- sanoi hän vienolla äänellä, -- mutta antakaa

minun tässä asiassa tehdä niinkuin haluan -- sillä jos nyt, kun peiliin

katson, näen taas oman muotoni -- vain yhden kerran vielä -- niin

toivoni on siitä vielä vahvistuva -- se on oleva minulle Jumalan antama

merkki.

Tohtori, kuullessaan hänen näin puhuvan, väistyi, mitään sanomatta, pois

edestä. Vanha palvelija tuli aivan lähelle, kumartui hiukan isäntänsä

puoleen ja piteli peiliä hänen edessänsä. Samassa me, jotka seisoimme

ympärillä, henkeä vetämättä näimme kuolevan kasvojen ilmaisevan

ihastusta, joka ei sallinut enää epäilykselle sijaa. Tuo aave, joka

kaiken ikää oli häntä kiusannut. oli nyt kuolinhetkellä kumminkin

kadonnut!

Haararata N:o 4.

Postivaunu.

Monta vuotta takaperin, kun tämä rautatie ei vielä ollut hankkeessakaan,

palvelin minä postinhoitajana postivaunussa, joka kulki Lontoon ja erään

pienen kaupungin väliä. Tämän kaupungin asema oli eräässä sisämaan

kreivikunnassa. Pankaamme sen nimeksi Fazeley. Virkanani oli seurata

sitä junaa, joka läksi kello 8.15 iltasella Fazeleystä ja saapui

Lontoosen sydänyön aikana; sitten palasin taas päiväjunalla, joka

Lontoosta läksi kello 10.30 seuraavana aamuna. Tämän tehtyäni sain

viettää yhden rauhallisen yön Fazeleyssä, jolla aikaa toinen

virkaveljeni kulki saman matkan. Tällä tavoin olin aina joka toinen yö

virantoimituksessa junan postivaunussa. Ensi alussa hermojani vähän

väristytti ja kivisti, kun piti tehdä työtä junan ajaa rytkytellessä

siltojen alatse ja tunnelien lävitse, vauhdilla jota silloin vielä

pidettiin ihmeellisenä ja vaarallisena. Mutta pianpa käteni ja silmäni

tottuivat vaunun tärinään, ja minä opin suorittamaan työni yhtä

joutuisasti ja huolettomasti kuin jos olisin istunut siinä

pikkukaupungin postikonttorissa, missä minulla oli ollut ensimäinen

virkani ja mistä olin päässyt tähän parempaan paikkaan piirikunnan

postipäällikön, herra Huntingdonin avulla. Työmme todellakin muuttui

pian totutuksi yksitoikkoiseksi tavaksi, ja minä toimitin sitä

lakkaamatta, joka toinen yö, yhdessä ainoan apumieheni, nuoremman

postisihteerin kanssa. Rautatieposti ei ollut, näet, silloin vielä

paisunut niin tärkeäksi, eikä vaatinut niin monta virkamiestä kuin tätä

nykyä.

Matkamme kävi maakunnan kautta, missä maanviljelys oli yleisimpänä

elatuskeinona. Tämän maakunnan pienistä kaupungeista ei karttunut

tavallisesti enempää kuin kaksi, kolme postisäkillistä kirjeitä. Yksi

säkillinen aina meni Lontoosen, toinen kenties läänin pääkaupunkiin:

kolmas, joka oli osoitettu rautatien postivaunuun, antoi meille työtä.

Meidän tuli avata se säkki ja järjestää sen sisällys eri osoitteiden

mukaan. Monessa näissä pikkukaupungeissa oli postinhoito, niin kuin se

nytkin vielä yleisesti on, naisten hallussa. Nämät naiset, enimmäkseen

nimellisten postimestarien vaimot tai tyttäret, tekivät melkein kaiken

työn, ja säkkien mukana seuraavat liput olivat enimmiten heidän

allekirjoittamiansa. Minä olin silloin nuori mies, ja naisten käsialan

katseleminen huvitti minua enemmän kuin nyt. Yhden tämmöisen

postimestarin perhekunnan käsialat varsinkin olivat minulle hyvin tutut,

vaikka en heitä itseään koskaan ollut nähnyt. Nämät käsialat olivat

selvät, kauniit ja sivistyneet, ja erosivat suuresti tavallisista

variksen koukeroista muissa lipuissa. Eräänä uudenvuoden aattona, kun

sydämeni juuri oli hyvin hellänä, pistin sen kirjemytyn sisään, joka oli

heidän postikonttoriinsa menevä, pienen paperiliuskan, johon olin

kirjoittanut: »Onnellista uutta vuotta teille kaikille!» Seuraavana

iltana sain vastaukseksi samanlaisen toivotuksen, jonka kolme

Clifton-nimeä oli allekirjoittanut. He olivat sisaruksia, arvasin minä.

Siitä päivin tuli silloin-tällöin pari sanaa minulta heille tai heiltä

minulle, kirjemytyn sisään kätkettynä. Tuttavuuden ja ystävyyden

tunteita heräsi minussa, vaikken ollut vielä koskaan saanut tilaisuutta

nähdä ihania, tuntemattomia ystäviäni.

Seuraavan lokakuun lopulla silloinen pääministeri. tuli syysvierailulle

muutaman aatelisherran luokse, jonka maakartano oli likellä pientä,

meidän rautatien varrella olevaa kylää. Pääministerin kirjearkku, joka

sisälsi kaikki valtiolliset asiakirjeet, joita katsottiin tarpeelliseksi

lähettää hänelle maalle, kulki yhä hänen ja valtiosihteerin välillä,

arvattavasti, niinkuin muutkin lähetykset, meidän käsiemme kautta.

Europan mannermaalla olivat valtioasiat silloin juuri sangen

rauhattomassa tilassa. Luultiin yleisen sodan syttyvän, ja paljon huhuja

oli syntynyt sen johdosta, että kaikki ministeristön jäsenet olivat

hajonneet maaseudulle, kukin tahollensa. Näiden seikkojen vuoksi oli

ministerin kirjearkun hoito minulle vielä tärkeämpi kuin muuten. Se oli

kooltaan ja ulkomuodoltaan hyvin samanlainen kuin nuo vanhanaikuiset

naisten työrasiat, jotka olivat tavalliset ennen nykyisiä poleeratuita

ja koristeisia puurasioita. Samoin kuin nekin oli se päällystetty

punaisella Marokon nahalla ja lukittiin avaimella. Ensi kerralla, kun se

tuli käsiini, katselin sitä tietysti suurella uteliaisuudella. Yhdessä

kannen kulmassa keksin eriskummallisen kuvan, joka oli siihen hienosti

piirustettu. Se oli luultavasti teräskynän kärjellä tehty jonakuna

syvämietteisenä hetkenä, jolloin me kaikki piirtelemme kuvia ja

koukeroita mihin kaluun hyvänsä, joka on edessämme. Se oli tuo vanha

salaliittolaistunnusmerkki: sydän, johon on väkipuukko pistetty.

Hauskaapa olisi tietää, arvelin minä, liekö pääministeri itse tuon

piirustanut, vai joku hänen sihteereistään.