Vihdoin, useampien päivien kuluttua, oli taas ihana, selkeä, virvoittava
syysilma. Oli lauvantaipäivä. Ikkuna oli auki ja lapset olivat menneet.
Se ei matkustajaa kummastuttanut, sillä hän oli maltillisesti odottanut
nurkassansa kunnes lapset olivat menneet.
-- Hyvää päivää! -- tervehti hän noita kasvoja ikkunalaudalla; tällä
kertaa hän nosti hatun kokonaan päästään.
-- Jumal' antakoon, herra!
-- Minä olen iloinen, että teillä taas on kirkas taivas silmien edessä.
-- Kiitoksia, herra. Te olette hyvin hyvä.
-- Te olette kivulloinen, pelkään mä?
-- En ole, herra. Minulla on hyvin hyvä terveys.
-- Mutta, ettekö aina makaa?
-- Kyllä, minä makaan aina, syystä etten voi istua. Mutta en ole
kivulloinen. -- Iloiset silmät näyttivät suuresti nauravan hänen
erehdykselleen.
-- Tahdotteko vaivata itseänne ja tulla sisään, herra? Tästä ikkunasta
on ihana näköala. Ja sitten te huomaisitte, etten ole yhtään kipeä --
koska olette niin hyvä ja panette siihen huomiota.
Tämä oli sanottu hänelle avuksi, kun hän seisoi siinä epäilevänä, mutta
nähtävästi halukkaana, käsi puutarhan portin kammilla. Se auttoikin ja
hän astui sisään.
Huone yläkerrassa oli hyvin puhdas, vaan matala. Sen ainoa asukas makasi
vuoteella, joka oli niin korkea että makaajan kasvot ylettyivät
ikkunalaudan tasalle. Vuodekin oli hyvin puhdas, ja kun tytön
yksinkertainen puku oli vaaleansininen samoin kuin nauha hänen
hiuksissansa, niin näytti siltä kuin hän olisi pilvillä levännyt.
Matkustaja tunsi, että tyttö vaistomaisesti oli huomannut hänen olevan
synkkämielisen, harvapuheisen miehen. Ja että tyttö sen niin helposti
oli huomannut, oli hänelle myös suureksi avuksi. Siitä huolimatta hän
kömpelösti ja väkinäisesti antoi tytölle kättä ja kävi sitten istumaan
tuolille vuoteen viereen.
-- Nyt näen, sanoi hän, yhä hiukan jäykästi puhuen, -- mikä käsityö
teillä on. Ulkoa katsoen luulin teidän soittavan jotakin soittokonetta.
Tyttö nypläsi hyvin kätevästi ja ketterästi pitsejä. Nypläystyyny oli
asetettu hänen rinnallensa ja sormien ketterät liikkeet sekä hypyt
tyynyllä olivat aiheuttaneet erehdyksen.
-- Sepä ihme, -- vastasi tyttö iloisella hymyllä. -- Arvelenpa minäkin
usein työtä tehdessäni, että soitan sitä tai tätä säveltä.
-- Osaatteko soittaa?
Tyttö pudisti päätänsä.
-- Kyllä luullakseni saisin sävelet esille, jos vain minulla olisi
soittokone, jonka voisin yhtä mukavasti asettaa rinnalleni kuin
nypläystyynyni. Mutta varmaan petyn luulossani. Missään tapauksessa en
koskaan saa sitä koettaa.
-- Teillä on kaunis, sointuva ääni. Suokaa anteeksi, minä olen
kuunnellut teidän lauluanne.
-- Lastenko kanssa? -- sanoi tyttö, vähän punastuen. -- Niin kyllä,
laulanhan minä lapsi kultain kanssa, jos sitä lauluksi voi sanoa.
_Barbox Veljekset_ loi silmänsä kahteen pieneen penkkiin huoneessa ja
uskalsi lausua ilmi sen luulon, että tyttö rakasti lapsia ja osasi
opettaa heitä uuden järjestelmän mukaan.
-- Kyllä minä rakastan heitä, -- sanoi tyttö taas päätänsä pudistaen, --
mutta en tiedä mitään opetustaidosta, paitsi että opetan mielelläni ja
että olen iloinen kun lapset oppivat hyvin. Kenties te, kuullessanne
pienten koululaisteni laulelevan läksyjänsä, olitte niin kauas
harhatielle joutunut, että luulitte minua erinomaiseksi opettajaksi?
Kas, sitäpä minä arvelin! Ei, minä olen vain vähän lukenut ja kuullut
tästä opetustavasta. Minusta oli niin somaa ja hauskaa kohdella heitä
iloisina sirkkusina, niinkuin lapset ovat, ja sentähden rupesin
vähäisten voimieni mukaan käyttämään tätä opetuskeinoa. Ei minun
tarvitse sanoakaan kuinka vähäiset minun voimani ovat, herra, -- lisäsi
hän, katsahtaen pieniin penkkeihin sekä ympäri huonettansa.
Tämän puheen aikana olivat tytön sormet lakkaamatta nyplänneet. Koska ne
yhä jatkoivat tätä työtään ja koska puikkojen liikunto ja rätinä
ikäänkuin korvasi puheen, niin _Barbox Veljekset_ käytti tätä väliaikaa
tarkemmin katsellaksensa tyttöä. Hänen mielestään hänen piti olla noin
kolmenkymmenen vuoden vanha. Se, mikä tytön läpikuultavissa kasvoissa ja
suurissa vaaleanruskeissa silmissä viehätti, ei ollutkaan voimaton
tyytymys välttämättömään kohtaloon, vaan päinvastoin niiden pirteä ja
voimallinen iloisuus. Samaten myös tytön kädet, joiden laihuus itsessään
olisi herättänyt sääliä, tekivät työtään iloisella innolla, joten
sääliminen olisi ollut hävyttömyyttä ja anteeksiantamatonta ylpeyttä.
Hän näki tytön kohottavan silmänsä häneen, ja hän käänsi heti katseensa
ulos näköalaa kohti, sanoen: -- Ihanaa, todella!
-- Hyvin ihanaa, herra! Minussa herää toisinaan halu saada istua yhden
ainoankin kerran nähdäkseni miltä tuo näköala pystyssä ollen näyttää.
Mutta joutava haluhan tuo olisi! Ei se voi kenestäkään näyttää
kauniimmalta kuin minusta.
Näin puhuessaan oli tyttö kääntänyt hartaimmalla ihmetyksellä ja
ihastuksella silmänsä näköalaa kohti. Hänen kasvoissaan ei ollut
vähintäkään surun jälkeä.
-- Ja nuot rautatiet, joita pitkin savu- ja höyrypilvet niin joutuisaan
liikkuvat, saattavat sen minulle niin eloisaksi, -- jatkoi tyttö. --
Minä muistelen kuinka paljon on ihmisiä, jotka _voivat_ mennä mihin
tahtovat, toimiinsa tai huvituksiinsa. Savupilvet minulle ilmaisevat,
että he todella kulkevat silmieni edessä, ja siten minulla on heistä
seuraa, jos haluan sitä. Tuossa on myös suuri asemahuone. Mäki sen tosin
peittää näkyvistäni, mutta sittenkin voin usein kuulla, että se on
siellä, ja tiedän sen myöskin aina. Minun mielestäni se tavallansa
yhdistää minut en tiedä kuinka moniin paikkoihin ja asioihin, joita en
ikänä saa nähdä.
Kainostelevasti ajatellen, että se ehkä jo oli hänetkin yhdistänyt
johonkin, jota hän ei ikänä ennen ollut nähnyt, sanoi matkustaja
hämmästyneenä: -- Aivan niin!
-- Ja siis näette, herra, -- jatkoi Phoebe, etten olekaan niin surkea
raukka kuin te luulitte, ja että minun on sangen hyvä elää.
-- Teillä on onnellinen ja iloinen mieli, -- sanoi _Barbox Veljekset_,
ehkä hiukan ajatellen omaa onnetonta luontoansa.
-- Niin, mutta jos tuntisitte isäni, -- vastasi tyttö, -- hänelläpä
vasta on oikein iloinen mieli! Älkää olko millännekään, herra! --
Matkustaja säikähtyi kuullessaan askeleita portaissa, sillä hän pelkäsi,
että häntä pidettäisiin vastuksellisena ja kutsumattomana vieraana. --
Isäni sieltä vain tulee.
Ovi aukeni ja isä seisahtui kynnykselle.
-- Mitä, _Lamppu!_ -- huudahti _Barbox Veljekset_, karaten ylös
tuolilta. -- Kuinka te voitte, _Lamppu_?
Tähän _Lamppu_ vastasi: -- Kah, matkustamaton matkustaja! Kuinka te
voitte, herra!
Ja he löivät kättä _Lampun_ tyttären suureksi ihmeeksi.
-- Olenpa tuon yön jälkeen käynyt teitä katsomassa ainakin puolen
tusinan kertaa, -- sanoi _Barbox Veljekset_, -- vaan enpä ole
milloinkaan tavannut teitä.
-- Niinpä kuulin, herra, niinpä kuulin, -- vastasi _Lamppu_. --
Sentähden juuri kun teitä niin usein on nähty ilmanaikojanne tuolla
risteyksellä, niin olemmekin meidän kesken ruvenneet nimittämään teitä
matkustamattomaksi matkustajaksi. Ettehän suinkaan panne pahaksenne kun
yht'äkkiä teidät nähtyäni se nimi liukahti suustani?
-- En yhtään. Se on yhtä hyvä nimi kuin mikä muukin. Mutta saanko kysyä
teiltä jotakin täällä nurkassa?
Hän talutti _Lampun_ pois tytön vuoteen vierestä, vetäen häntä
pumpulisamettisen nutun napista.
-- Tämäkö se on se vuoteen vierus, missä te laulelette laulujanne?
_Lamppu_ nyykäytti päätään.
Matkustamaton matkustaja taputti häntä olkapäälle ja he palasivat
jälleen tytön luokse.
-- Todentodella, kultaseni, -- sanoi nyt _Lamppu_, kääntäen silmänsä
vieraasta tyttäreensä, -- minä olen niin kummastuksissani, kun näen
sinun tulleen tutuksi tämän herran kanssa, että minun täytyy (jos herra
ei pane sitä pahaksi) ottaa pikkuinen _kierto_.
_Lamppu_ samassa teolla osoitti mitä tämmöinen _kierto_ merkitsi; hän,
näet, kääri öljyisen niistinliinansa kokoon pallon muotoiseksi ja pyyhki
kasvojaan huolellisesti, aloittaen oikeanpuolisesta korvasta poskea
myöten ylös, otsan yli ja taas toista poskea alas vasempaan korvaan
asti. Tämän tehtyään hän oikein paistoi ja loisti.
-- Näin on minun tapani tehdä, -- selitti hän, -- kun jostakusta syystä
olen kovin liikutettu. Ja, totta puhuen, olen niin kummastuksissani, kun
näen teidän tulleen tutuksi Phoeben kanssa, että -- että, jos ette
pahaksi pane, ottaisin vielä yhden _kierron_ lisään. -- Sen hän myös
teki ja näytti siitä saavan sangen suurta virvoitusta.
Molemmat miehet seisoivat nyt tytön vuoteen ääressä ja tämä nypläsi
pitsejään. -- Teidän tyttärenne on kertonut minulle, -- sanoi _Barbox
Veljekset_, yhä vielä vähän jäykästi ja kainostellen, -- ettei hän
koskaan voi olla istuallaan.
-- Ei, herra, eikä ole milloinkaan ollut. Hänen äidillänsä, nähkääs,
joka kuoli tämän tyttösen ollessa kaksi kuukautta toisella vuodella, oli
välistä sangen pahat kouristukset, ja kun ei hän koskaan ollut kertonut
minulle niistä, niin ei osattu olla varoilla. Sentähden hän kerran, kun
hän sai sellaisen kohtauksen, pudotti lapsen käsistään, ja tämä
tapaturma tapahtui.
-- Se oli oikein pahasti tehty, -- sanoi _Barbox Veljekset_, otsa aivan
rypyssä, -- että hän meni naimisiin virkkaamatta mitään salaisesta
taudistaan.
-- No, herra, -- puolusti _Lamppu_ vainajaa; -- kyllä mekin, Phoebe ja
minä, olemme asiasta puhelleet. Ja, Jumala paratkoon! Onpa meissä
jokaisessa heikkoutemme, kenessä on ruumiin väänteet, kenessä mielen
käänteet, milloin minkälaisetkin, niin että jos ne kaikki pitäisi
naimisiin mennessä tunnustaa, niin naimisesta useimmille ei tulisikaan
mitään.
-- Eiköhän se olisikin kaikkein parasta?
-- Ei suinkaan, ei tässä tapauksessa kumminkaan! -- sanoi Phoebe,
ojentaen isälle kättä.
-- Ei suinkaan, ei tässä tapauksessa kumminkaan! -- sanoi tämä,
taputellen tyttärensä kättä.
-- Te syystä nuhtelette minua, -- kerkesi _Barbox Veljekset_ sanomaan,
punastuen kasvoiltansa, -- ja koska minusta voi ilman muuta aivan
selvästi nähdä että olen hirviö, niin on minun joka tapauksessa aivan
turhaa tunnustaa _tätä_ vikaani. Minä tahtoisin kuulla vielä enemmän
teidän elämästänne. En oikein tiedä, kuinka pyytäisin teitä minulle
siitä kertomaan; sillä minulla on tuommoinen tuhma, jörömäinen luonto ja
ikävä, peloittava tapa. Mutta hyvinpä haluaisin kuulla.
-- Aivan mielelläni, herra, -- vastasi _Lamppu_ iloisesti kumpaisenkin
puolesta. -- Ja ensi aluksi, saadaksenne tietää nimeni -- -- --
-- Malttakaa! -- keskeytti vieras vähän punastuen. -- Mitä tekemistä
nimellä on itse asiaan! _Lamppu_ on kyllin hyvä nimi minulle. Se on
minulle mieleen. Se on selvä ja ytimekäs. Mitäpä minä muusta huolin!
-- Totta kyllä, herra, -- vastasi _Lamppu_, -- tavallisesti ei minua
muulla nimellä mainitakaan asemahuoneella. Mutta minä arvelin, että
koska te olette täällä ainoa ensimäisen luokan matkustaja ja olette
täällä yksityisasioissa, niin te ehkä -- --
Vieras torjui kädellään tuon ajatuksen, ja _Lamppu_ vastasi tähän
luottamuksen osoitukseen uudella _kierrolla_.
-- Teillä on vaivalloinen virka, arvaan minä, -- sanoi _Barbox
Veljekset_, kun _Lamppu_ kiertonsa jälkeen paistoi entistään
rasvaisemmalta.
_Lamppu_ aloitti: -- Eipä juuri liioin -- --, mutta hänen tyttärensä
kiirehti kesken puheen:
-- On kyllä, herra, hänen virkansa on oikein vaivalloinen. Hän tekee
työtä neljätoista, viisitoista, jopa kahdeksantoista tuntia päivässä.
Välistä menee vuorokausi aivan umpeensa.
-- Mutta teillä, Phoebe, -- jatkoi _Barbox Veljekset,_ -- teilläkin on
vaivaa koulusta ja nypläyksestä -- --
-- Huviksenihan minä pidän koulua, -- keskeytti tyttö, aukaisten
silmänsä suureksi, ikäänkuin ihmetellen, ettei toinen tätä ymmärtänyt.
-- Minä aloitin tuon toimen jo lapsena, sentähden että sillä tavalla
sain muut lapset seuraani, näettekös. _Se_ ei ollut mitään työtä! Minä
teen sitä yhä vieläkin siitä syystä, että sen johdosta saan nähdä lapsia
ympärilläni. _Se_ ei ole työtä! Se on minulle huvia, eikä työtä. Mitä
nypläykseeni tulee -- hänen ahkerat sormensa olivat pysähtyneet,
ikäänkuin hän edelliseen todisteluunsa olisi tarvinnut kaiken iloisen
intonsa; mutta nyt sormet uudestaan kävivät työhön käsiksi, kun hän
rupesi siitä puhumaan. -- Mitä nypläykseeni tulee, niin se käypi aivan
itsestään ajatusten mukana ajatellessani, ja säveleitten mukana kun
hyräilen. Ei _sekään_ ole työtä! Luulittehan te sitä itsekin
soittamiseksi, muistattekos, herra? Ja niin se on minustakin!
-- Kaikki on hänestä musiikkia! -- huudahti _Lamppu_ ihastuksissaan. --
Kaikki on hänestä musiikkia!
-- Isä ainakin on musiikkia! -- sanoi Phoebe, osoittaen riemullisesti
häntä sormellaan. -- Isässä on enemmän musiikkia kuin kokonaisessa
soittokunnassa!
-- No, no, kultaseni! Sinä puhut niinkuin kelpo tytär, aivan niin, mutta
sinä kehut liiaksi isääsi, -- vastasi _Lamppu_ loistavin silmin.
-- Enpä kehukaan liiaksi, herra, en suinkaan. Ei, en millään tavalla.
Jos saisitte kuulla isäni laulavan, niin huomaisitte etten liiaksi kehu.
Mutta te ette voi milloinkaan saada kuulla hänen laulavan, sillä hän ei
laula kellekään muulle paitsi minulle. Kotiin tullessaan hän aina laulaa
minulle, vaikka hän olisi kuinka väsynyt. Hän lauleli jo minulle kauan
aikaa sitten, kun makasin täällä niinkuin pieni rikkimennyt vauva
raukka. Osasipa hän itsekin sepittää pieniä lauluja, joihin hän sovitti
kaikellaisia pieniä leikkipuheita mitä meillä oli ollut keskenämme.
Tekeepä hän niin nytkin vielä hyvin useasti. Voi, minä puhun teistä,
isä, koska herra sitä on pyytänyt. Hän on runoniekka, herra!
-- En soisi, kultaseni, -- vastusti _Lamppu_, hetkeksi muuttuen
vakavaksi, -- tämän herran saavan semmoista käsitystä sinun isästäsi.
Sillä se näyttäisi siltä, ikäänkuin minä itkumielisenä katselisin tähtiä
ja kysyisin niiltä, mitä ne tekevät. Ja se olisi minun puoleltani sekä
tyhjää ajankulutusta että myös nenäkkäisyyttä, lapsukaiseni.
-- Isäni, -- sanoi taas Phoebe, korjaten puhettansa, -- on aina
iloisella, hyvällä mielellä. Te äsken sanoitte minun luonnettani
onnellisen iloiseksi. Minkä minä sille mahdan.
-- No niin, lapsukaiseni, -- vastasi _Lamppu_ todistavalla tavalla. --
Minkä _minä_ sille mahdan? Ajatelkaa itse, herra. Katsokaa häntä. Hän on
aina sellainen kuin nytkin. Aina työssä, -- vaikka tosin siitä ei lähde
enempää kuin muutamia shillingejä viikossa -- aina tyytyväinen, aina
iloinen, aina valmis ajattelemaan muita, keitä ne sitten lienevätkin.
Äsken sanoin hänen aina olevan sellaisen kuin nytkin. Niin hän onkin,
pienellä poikkeuksella vain, joka kuitenkin on yhdentekevä. Sillä, kun
minulla on joutosunnuntai ja aamukelloja on soitettu, niin hän lukee
minulle rukoukset sekä kiitokset liikuttavimmalla tavalla, ja veisaa
minulle virret -- niin vienolla äänellä, ettette kuulisi mitään jos
seisoisitte ulkona -- ja semmoisilla sävelillä, että ne minusta, totta
tosiaan, tuntuvat tulevan taivaasta ja nousevan taivaasen.
Mikä lieneekin ollut syynä -- ainoastiko se, että nämät sanat
muistuttivat hiljaista pyhäaikaa vai sekö, että ne muistuttivat
Vapahtajan läsnäoloa sairasvuoteitten ääressä -- mutta tytön ahkerat
sormet nyt lakkasivat nypläystyöstään ja kietoutuivat alas kumartuvan
isän kaulaan. Kumpaisetkin, sekä isä että tytär, olivat hyvin
herkkätunteiset, sen vieras helposti näki. Mutta kumpaisetkin toistensa
tähden hillitsivät tunteitaan, eivätkä sallineet niiden puhjeta oikein
näkyviin; ja täydellinen iloisuus, luontainen tai tottumuksella
saavutettu, oli kumpaisenkin alkuperäisenä tai toisena mielenlaatuna.
Hetken kuluttua _Lamppu_ taas uudella _kierrolla_ sai lystilliset
kasvonsa vieläkin paistavammiksi; ja Phoebe katsahti iloisilla
silmillään, joiden ripsillä pieni vesihelmi kiilteli, vuoroin isään,
nypläystyöhön ja vieraasen.
-- Koska isäni on teille sanonut, -- sanoi tyttö iloisesti, -- että minä
tunnen myötätuntoisuutta muiden ihmisten elämää kohtaan, vaikka he eivät
minua tunnekaan -- senhän virkoin teille itsekin -- niin teidän myös
pitää tietää mistä tämä tulee. Se on isäni ansio.
-- Ei, ei suinkaan! -- vastusti tämä.
-- Älkää uskoko häntä, herra. Hänen ansionsa se on kuitenkin. Hän kertoo
minulle kaikesta, mitä tuolla työtä tehdessään näkee. Ette uskoisi,
kuinka paljo kerrottavaa hänelle joka päivä keräytyy. Hän tirkistää
sisään vaunuihin ja kertoilee sitten minulle minkälaiset puvut heillä
oli -- tällä tavoin tunnen kaikki uudet muodit! Hän katsoo vaunuihin
sisään ja kertoilee sitten minulle, minkälaisia kihlattuja pariskuntia
hän näkee ja minkälaisia äsken naineita, jotka ovat häämatkallansa --
tällä tavoin kaikki nekin asiat tunnen! Hän kokoilee minulle
sanomalehtiä sekä kirjoja, jotka sattuvat hänen käsiinsä -- tällä tavoin
minulla on kyllin lukemista! Hän kertoilee minulle sairaista ihmisistä,
jotka menevät ulkomaille koettaakseen parantaa terveyttänsä -- tällä
tavoin senkin asian tunnen! Sanalla sanoen, niinkuin jo aluksi sanoin,
hän kertoilee minulle kaikki minkä vain näkee tai kuulee tuolla työtä
tehdessään, ettekä voi uskoa kuinka paljo hän aina näkee sekä kuulee.
-- Mitä sanomalehtien ja kirjojen kokoilemiseen tulee, kultaseni, --
sanoi _Lamppu_, -- on aivan selvää, ettei se ole minun ansiotani, koska
en niitä itse hanki. Näette, herra, asia on tällainen. Konduktööri, hän
sanoo minulle tällä lailla: _Lamppu_, hoi, missä te olette? Minä olen
tämän sanomalehden säästänyt tyttärellenne. Kuinka hän nyt voi? --
Kantajamies taas sanoo minulle: -- He, otapas, _Lamppu_! Tässä on pari
kirjaa tyttärellesi. Voiko hän yhtä hyvin kuin ennenkin? -- Ja täten
kaikki on kaksin verroin tervetulleempaa, nähkääs, herra. Jos hänellä
olisi tuhat puntaa rahaa arkussa, niin eipä ihmiset näin paljon pitäisi
huolta hänestä. Mutta kun hän on tämmöisenä -- se on, ymmärrättehän,
lisäsi _Lamppu_ jokseenkin kiireesti, -- koska hänellä ei ole tuhatta
puntaa arkussansa -- he pitävät häntä alati mielessä. Ja mitä nuoriin
pariskuntiin tulee, sekä kihlattuihin että jo naimisissa oleviin, niin
onhan luonnollista, että tuon kotiin kaikki mahdolliset tiedot _heistä_,
koska ei meidän tienoilla ole yhtään kummankaan lajista pariskuntaa,
joka ei tulisi itsestään Phoebelle asiatansa kertomaan.
Tyttö nosti riemulla silmänsä vieraasen ja sanoi:
-- Niin, herra, kyllä se on totta. Jos voisin astua ja mennä kirkkoon,
niin en tiedä kuinka monta kertaa olisin saanut olla morsiustyttönä.
Mutta jos sitä olisin voinut tehdä, niin ehkä joku rakastunut tyttö
olisi karsaasti katsonut minuun; näinpä ei mikään tyttö minuun karsaasti
katso. Enkä tyynyni alta löytäisi puoltakaan vertaa niin usein hääkakun
palasia kuin mitä nyt löydän. -- Viimeiset sanat hän lisäsi pienellä
huokauksella ja hymyili isälleen.
Nyt tuli pieni tyttö, isoin koululapsista, ja pianpa _Barbox Veljekset_
näki tämän olevan talossa palvelijan virassa, jota hän nyt oli tullut
toimittamaan, tuoden mukanaan saavin, mihin hän olisi voinut vaikka
hukkua, ynnä luudan, joka oli kolme kertaa hänen pituisensa. Vieras
sentähden nousi ja jätti jäähyväiset, lisäten tulevansa toisten jälleen,
jos Phoebe sallisi.
Hän oli mutissut tulevansa, jos hänen kävelyllään joskus niin sopisi.
Näkyipä se hänelle kävelyllä erinomaisesti sopineen, sillä hän tuli
jälleen yhden ainoan päivän kuluttua.
-- Te taisitte, arvelen ma, luulla etten koskaan enää tulisi takaisin?
-- kysyi hän, lyötyänsä Phoebelle kättä ja käytyänsä vuoteen viereen
istumaan.
-- Miksi niin olisin luullut? -- oli tytön kummeksivainen vastaus.
-- Minä luulin varmaan, ettette uskoisi minua.
-- Luulitteko te varmaan, herra? Onko teitä aina niin vähän uskottu?
-- Kylläpä saatan täydellä todella sen sanoa. Mutta ehkä olen minäkin
puolestani ollut liian epäluuloinen. Mutta se ei nyt kuulu tähän. Me
viime kerralla puhuimme asemahuoneesta. Toispäiväisestä asti olen siellä
monta tuntia viettänyt.
-- Oletteko te nyt _Lähtevä Matkustaja_? -- kysyi tyttö hymyillen.
-- Epäilemättä _Lähtevä_. Vaan enpä vielä tiedä, _mihin_ lähden. Ette
voi millään tavalla arvata, mitä minä matkustan pakoon. Virkanko sen?
Minä matkustan syntymäpäivääni pakoon.
Tytön sormet lakkasivat liikkumasta ja hän katsahti vieraasen
epäilevällä kummastuksella.
-- Aivan niin, -- sanoi _Barbox Veljekset_, joka istui tuolillaan hiukan
levottomasti, -- minä matkustan syntymäpäivääni pakoon. Minä olen
mielestäni kirja, jota ei enää voi ymmärtää, koska ensimäiset luvut
siitä ovat revityt pois ja pois viskatut. Lapsuuteni kului ilman
lapsuuden iloja, nuoruuteni ilman nuoruuden suloisia nautintoja, -- mitä
voi toivoa näin kehnolta alulta? -- Vieraan katse osui tytön silmiin,
jotka katselivat häntä vilkahtamatta; siitäpä hänen sydämeensä pujahti
tunne, joka kuiskasi: Onko soveliasta tämän vuoteen vieressä puhua
lapsuuden iloista ja nuoruuden suloisista nautinnoista? Hyi, hyi!
-- Se on tautina minussa, -- sanoi _Barbox Veljekset_, hilliten itseänsä
ja nähtävällä vaikeudella koetellen niellä alas jotakin, -- että aina,
tästä asiasta puhuessani, joudun harhateille. En tiedä kuinka satuinkaan
siitä puhumaan. Minä toivon sen tulleen siitä, että ennen muinoin kerran
mielettömästi luotin erääsen naiseen, josta seurasi katkera pettymys. En
tiedä. Nyt olen kokonaan harhateillä.
Tytön sormet ryhtyivät jälleen hiljaa ja hitaasti työhön. Katsoessaan
häneen näki vieras, että Phoeben silmät miettiväisesti seurasivat
sormien liikuntoa.
-- Minä matkustan syntymäpäivääni pakoon, -- jatkoi _Barbox Veljekset_
jälleen, -- sentähden että se aina on ollut minulle synkkä päivä.
Ensimäinen syntymäpäiväni, jona saan olla joutilaana ja vapaana, tulee
nyt viiden, kuuden viikon perästä, ja minä lähdin matkaan jättääkseni
edellisten syntymäpäivieni paikan kauas taakseni ja koettaakseni
musertaa sen päivän olemattomaksi -- taikka kumminkin peittääkseni sen
näkyvistäni sillä, että kasaan uusia kokemuksia ja tunteita sen päälle.
Kun vieras vaikeni, niin tyttö katsahti häneen, ja pudisti vain päätään
osoitukseksi, ettei hän voinut asiaa ensinkään käsittää.
-- Te, joka luonteeltanne olette niin onnellisen iloinen, ette voi tätä
käsittää, -- jatkoi vieras, uudistaen ennen käyttämiänsä sanoja,
ikäänkuin niissä olisi joku puolustava voima. -- Kyllä tiesin, ettette
käsittäisi ja olenkin siitä iloinen. Mutta tällä matkustuksellani, --
jolla aion kuluttaa loput päiviäni, sillä olen luopunut kaikista
vakinaisen kodin mietteistä -- minä, niinkuin te isältänne kuulitte,
pysähdyin tähän risteykseen. Sen monet haarat saattoivat minut kokonaan
hämille mihin täältä eteenpäin menisin. Enkä ole sitä vieläkään
päättänyt, koska yhä epäröin, minkä noista monista teistä valitsisin.
Mitä te luulette minun aikovan tehdä? Kuinka monta haararataa te voitte
tästä ikkunasta nähdä?
Innokkaasti ulos katsoen vastasi tyttö: -- Kuusi.
-- Kuusi, -- sanoi _Barbox Veljekset_, tarkastaen häntä yksitotisella
hymyllä. -- No hyvä! Sitten minä koko suuresta joukosta ensialuksi
valitsen nämät kuusi ja aion vähitellen valita niistä yhden, -- joka
minulle lupaa enimmin hauskuutta -- ja kuljen sitten sitä.
-- Mutta millä keinoin te, herra, saattekaan tietää mikä niistä lupaa
enimmin hauskuutta? -- kysyi tyttö, katsellen jälleen näköalaa iloisiksi
kirkastuneilla silmillään.
-- Niin! -- sanoi _Barbox Veljekset_ ja hymyili taaskin yksitotisesti,
vaikka hänen olikin jo paljo helpompi puhua. -- Aivan niin. Tälläpä
keinoin. Sillä siitä, mistä teidän isänne joka päivä voi kerätä niin
paljon hyvää tarkoitustansa varten, voinen ehkä minäkin jotakin saada
tarkoitusta varten, joka ei ole hyvä eikä paha. Matkustamattoman
matkustajan pitää vielä tarkemmin tutustua Mugbyn risteykseen. Hän aikoo
yhä edelleen käydä sitä katselemassa, kunnes hän kuhunkin näistä
kuudesta rautatiehaarasta saa kiinnitetyksi muiston jostakin, jota hän
sen alkupäässä on nähnyt, kuullut tai muuten onkeensa saanut. Ja sitten
valitsen tieni näiden muistojen mukaan.
Tyttö, joka jatkoi yhä sormillaan työtään, katsahti taas ulos ikkunasta,
ikäänkuin tuo näköala olisi tarjonnut hänelle jotakin uutta, ja hän
nauroi ikäänkuin tämä uusi asia olisi häntä suuresti huvittanut.
-- Mutta minun ei pidä unohtaa, -- sanoi _Barbox Veljekset_, -- koska
olen asiasta näin paljo puhunut, pyytää teiltä jotakin. Minä tarvitsen
teidänkin apuanne tähän hankkeeseni. Minä tahtoisin kertoa teille, mitä
näen noiden kuuden haararadan alkupäissä, joita te tässä makuultanne
katselette, ja verrata teidän kanssanne näitä muistoja. Saanko? Sanotaan
neljän silmän näkevän enemmän kuin kahden. Minä puolestani sanoisin sen
luultavasti riippuvan itse silmistä. Mutta olenpa aivan varma siitä,
vaikka olemmekin vasta tulleet tutuiksi, että teidän ja teidän isänne
silmät ovat keksineet paljoa parempia asioita, Phoebe, kuin mitä minä
ikänä olisin omilla silmilläni keksinyt.
Tyttö ojensi vieraalle oikean kätensä; hän oli aivan ihastuksissaan
tästä tarjouksesta, ja kiitti hartaasti.
-- Se on hyvä! -- sanoi _Barbox Veljekset_. -- Pitääpä minun, koska olen
asian näin pitkälle puhunut, pyytää teiltä vieläkin jotakin. Tahdotteko
panna silmänne umpeen vähäksi aikaa?
Tyttö teki niin, leikillisesti nauraen tälle kummalliselle pyynnölle.
-- Pitäkää silmät ummessa, -- sanoi _Barbox Veljekset_, astuen hiljaa
ovelle ja jälleen palaten. -- Luvatkaa, kunnianne kautta, ettette avaa
silmiänne ennen kuin minä käsken.
-- Lupaan, kunniani kautta!
-- Hyvä. Saanko hetkeksi ottaa pois teidän nypläystyynynne?
Yhä nauraen ja kummastuksissaan tyttö otti pois sormensa tyynyltä ja
antoi vieraan sen viedä.
-- Sanokaa. Näittekö eilen höyry- ja savupilvet, jotka tuprusivat täältä
katsoen kuudennella radalla kulkevasta pikajunasta?
-- Jalavapuidenko ja kirkkotorninko takaa?
-- Juuri siinä, -- sanoi _Barbox Veljekset_ luoden silmänsä sinnepäin.
-- Näin. Minä katselin mitenkä ne hajosivat ja katosivat.
-- Näkyikö niissä jotakin tavatonta?
-- Ei! -- vastasi tyttö iloisesti.
-- Se ei ollut mielistelevä vastaus minulle, -- sillä minä olin siinä
junassa. Minä kävin, -- älkää avatko silmiänne, -- tuossa suuressa
tehdaskaupungissa hakemassa tätä teille. Se ei ole puoleksikaan niin
suuri kuin nypläystyyny, ja se lepää keveästi ja huokeasti sen sijalla.
Nämät pienet polkimet ovat ikään kuin pienen pianon polkimia, ja
vasemmalla kädellä te liikutatte paljetta, joka puhaltaa tarpeellisen
ilman sisään. Viekoitelkaa siitä suloisia säveliä, hyvä ystävä! Mutta
nyt -- te saatte avata silmänne -- hyvästi!
Kainostelevaan tapaansa hän painoi oven kiinni jälkeensä ja näki vain
sitä tehdessään, että tyttö ihastuneena puristi lahjan rintaansa vasten.
Tämä näkö ilahdutti vieraan sydäntä ja samassa myös suretti. Sillä jos
Phoeben nuoruus olisi saanut luonnollisella tavalla kukoistaa, niin hän
olisi nyt voinut puristaa rintaansa vasten oman lapsensa ja kuunnella
sen suloista ääntä.
Barbox Veljekset ja Kumpp.
Kiivaasti ja vakavasti _Matkustamaton Matkustaja_ kohta huomispäivästä
alkoi tutkia noiden kuuden rautatien alkupaikkoja. Hänen tutkimustensa
tulokset, sellaisina kuin hän ne kertoi ja Phoebe sittemmin ne kirjoitti
kauniilla käsialalla paperille, ovat kaikki paikallansa mainitut tässä
todenmukaisessa muistojen kirjassa. Mutta kokoilemiseen kului paljoa
enemmän aikaa kuin mitä nyt on kuluva niiden lukemiseen. Ja niinhän
luultavasti on kaikkien luettavien laita, paitsi kun ne ovat tuota
jälkeentuleville polville niin erinomaisen hyödyllistä lajia, jota
verrattomat runoniekat, halveksien arkipäiväistä päänvaivausta,
»viskaavat paperille joinakuina joutohetkinään».
On kuitenkin tunnustettava, ettei _Barbox Veljekset_ yhtään kiirettä
pitänytkään. Hän oli koko sydämellään ryhtynyt hyvään työhönsä ja
sentähden hän sai siitä iloa. Toinen ilo oli hänellä, ja sekin oli
suuri, todellinen ilo, kun hän joskus istui Phoeben luona kuunnellen,
kuinka tämä sai yhä enemmän säveliä soittokoneestansa, sitä myöten kuin
hänen luontaisesti herkkä korvansa ja aistinsa yhä parantelivat
ensimäisiä keksintöjä. Tästä ei ollut vieraalle ainoastaan iloa, vaan
myös ajanviettoa; siten kului monta tuntia viikkojen kuluessa. Siitä
seurasi, että tuo kammottu syntymäpäivä oli jo aivan lähellä ennenkuin
hän sen enempää oli ehtinyt sitä murehtia.
Tämä syntymäpäivän läheneminen oli sitä tärkeämpi sen odottamattoman
seikan vuoksi, että valittavaa tietä koskevissa neuvotteluissa (joihin
herra _Lamppu_ kaikessa kiiltävyydessään jonkun kerran oli ottanut osaa)
ei ollut mitään hyötyä hänen tutkimuksistansa. Sillä vieras oli
mieltynyt toiseen tiehen toisesta, toiseen taas toisesta syystä, eikä
voinut minkään syyn nojalla valita yhtä tietä ennen muita. Viimeistä
neuvottelua pidettäessä oli siis se puoli asiata aivan samalla kannalla
kuin alussakin.
-- Mutta, herra, -- tiesi Phoebe, -- meillähän on vasta viisi
haararataa. Onko kuudes mykkä?
-- Kuudesko? Ah! -- sanoi _Barbox Veljekset_ leukaansa hieroen. -- Se on
se tie, muistattehan, jota kuljin käydessäni teille hakemassa tuota
pientä lahjaa. Se on _sen_ juttu, Phoebe.
-- Ettekö tahtoisi sitä tietä uudestaan kulkea, herra? -- kysyi tyttö
hitaasti.
-- Miks'ei; onpahan se suuri valtatie.
-- Minä soisin, että te sen valitsisitte, -- arveli Phoebe kehoittavalla
hymyllä, -- tuon pienen lahjan tähden, joka aina on oleva minulle niin
rakas. Minä soisin, että te sen valitsisitte, sillä se tie ei voi
minulle koskaan enää olla samanarvoinen kuin muut. Minä soisin, että te
sen valitsisitte muistoksi kaikesta hyvästä, jota minulle olette tehnyt,
muistoksi siitä, että te olette saattanut minut niin paljoa
onnellisemmaksi! Jos lähdette pois luotani sitä tietä myöten, jota
kuljitte tuodaksenne minulle tätä kallista ystävyyden osoitusta, -- näin
sanoen hän soitti vienon sävelen, -- niin minä täältä ikkunasta
katsellessani olen tunteva, että se varmaan johdattaa teidät onneen ja
joskus jälleen tuopi teidät tänne takaisin.
-- Niin teen, hyvä ystäväni, niin teenkin.
_Matkustamaton Matkustaja_ siis viimein läksi matkustamaan, hän meni
suureen tehdaskaupunkiin.
Hän oli viipynyt niin kauan aikaa Mugbyn risteyksellä, että hänen
lähtiessään jo oli joulukuun 18:s päivä. -- Aika olikin, -- arveli hän
itsekseen kun hän kävi vaunuun istumaan, -- että todella läksin!
Ainoasti yksi kirkas päivä on vielä minun ja sen päivän välillä, jota
pakenen. Minä aion huomenna lähteä eteenpäin vuoristoon. Minä lähden
Walesiin.
Hän koetti kuvailla mielessään, kuinka hyvän vaikutuksen nuot uudet
seudut ja tunteet tekisivät häneen, nuo sumuiset vuoret, paisuneet
virrat, sateet, kylmä ilma, jylhä meren ranta ja huonot tiet. Vaan
eivätpä ne kuvastuneet kuitenkaan hänen mielessään niin selvästi kuin
hän olisi suonut. Tuntisiko tyttö parka, vaikka hänellä nyt olikin uusi
huvituskeino, soitto, hiukan enemmän ikävää -- juuri ensi hetkenä vain
-- kuin ennen? Katseliko tyttö näitä samoja höyry- ja savupilviä, joita
hän itsekin näki, istuessaan vaunussa ja muistellessaan ystäväänsä?
Ilmestyiköhän tytön kasvoihin surullinen varjo, kun nämät pilvet vihdoin
katosivat ikkunan näkyvistä? Eikö tyttö, vakuuttaessaan että vieras
hänelle oli tehnyt paljo hyvää, ollut tietämättään parantanut häntä
vanhasta synkkämielisestä tavastansa valittaa kohtaloansa? Eikö tyttö
siten ollut osoittanut hänelle, että jokainen ihminen, jos hän vain
tahtoo, voi olla hyvä parantaja, vaikka ei olisikaan mainio lääkäri?
Nämät ja muut samallaiset ajatukset tunkeutuivat aina matkustajan ja
Walesin matkan väliin. Hänen sydämeensä tunkeutui myös sellainen
tyhjyys, joka jää jäljelle kun tulee eroitetuksi jostakin, johon on
tuntenut mieltymystä tai kun on jättänyt hauskan toimen. Tämä hänelle
aivan outo tunne teki hänet levottomaksi. Mugbystä lähdettyään oli hän
myös jälleen tullut oman itsensä seuraan, joka ei suinkaan nyt tuntunut
entistä hauskemmalta oltuaan äsken niin paljoa hauskemmassa seurassa.
Mutta kas, eipä tuo suuri tehdaskaupunki nyt enää voinutkaan olla
kaukana. Junan ratina ja rätinä, johon yhtyi suuri joukko muita uusia
ääniä, ei voinut ilmoittaa mitään vähempää kuin suurta asemahuonetta. Ei
se ilmoittanutkaan mitään vähempää. Niinkuin ukkosen salamat välähtivät
silmien sivuitse ja heti taas katosivat punatiiliset kartanoryhmät,
korkeat, punatiiliset savupiiput, punatiiliset rautatiesillan kaaret,
tulikielekkeet, savupilvet, kanavalaaksot sekä kivihiilimäet, -- ja
sitten juna ajoi jyristen pysäyspaikan katoksen alle.
Saatettuaan kirstunsa hyvään talteen erääsen ravintolaan, ja määrättyään
ruoka-aikansa, läksi _Barbox Veljekset_ kävelemään liikettä viliseville
kaduille. Ja nyt hän salaisessa sydämessään tunsi, että Mugbyn risteys
oli monien, monenlaisten haarojen yhtymispaikka, sekä näkyvien että
näkymättömien, ja että se oli yhdistänyt hänet lukemattomiin sivuteihin.
Sillä vähän aikaa sitten hän olisi astunut näitä katuja umpisilmin,
omissa mietteissään; mutta nyt hänen silmänsä ja huomionsa kääntyivät
näkemään uutta ulkomaailmaa. Kuinka kaikkien noiden puuhaavien ihmisten
piti elää ja rakastaa ja viimein kuolla. Kuinka ihmeellistä oli muistaa
noita erilaisia silmäin ja kätten harjoituksia, noita hienoja
erilaisuuksia heidän näkö- ja tuntovoimassaan, jotka jakoivat heidät
erilaisiin työmieslajeihin, ja kuinka nämät lajit kuitenkin vaan olivat
yhden kokonaisuuden osia, joka yhdisti heidän monenlaiset taitonsa ja
voimansa, vaikkapa sen tarkoitus olisikin ollut ainoasti jonkun
mitättömän tarve- tai koristuskalun valmiiksi saaminen. Kuinka hauska
oli tietää, että tämä työmiesten keräytyminen yhdeksi joukoksi ja
jokaisen eri taidon antauminen yhden sivistystä edistävän tarkoitusperän
palvelukseen ei suinkaan heitä halventanut, niinkuin muutamat ylpeät
ihmiskunnan päivänkorennot väittävät, vaan synnyttivät heissä oman
ihmisarvon tunnon ja samassa kuitenkin nöyrän viisastumisen halun.
Näkyihän edellinen asia selvästi heidän tarkoin punnitusta käytöksestään
ja puheenlaadustaan, kun hän heiltä jotakin kysyi; ja jälkimäinen asia
taas ilmeni yhtä selvästi seiniin kiinnitetyistä ilmoituksista, joissa
ilmoitettiin heidän rakkaimpia harjoituksiansa ja huvituksiansa. Nämät
arvelut sekä monet muut samanlaiset saattoivat hänen kävelynsä sangen
merkilliseksi. -- Minäkin olen vain pikkuinen jäsen suuressa
kokonaisuudessa, -- alkoi hän arvella; ja ollakseni itselleni sekä
muille hyödyksi, jopa ollakseni onnellinen, minunkin pitää panna osani
yhteiseen varastoon ja ottaa siitä se osa, joka on minulle tuleva.
Vaikka hän oli tullutkin tämänpäiväisen matkansa päähän illan suussa,
käveli hän sitä muistamatta niin pitkälle ja avaralle ympäri kaupunkia,
että lyhtymiehet jo sytyttivät lyhtyjään ja puotien ikkunat alkoivat
loistaa täydessä valossaan. Tästä hän muisti, että hänen piti kääntyä
kotiin päin. Mutta juuri kääntyessänsä hyvin pieni lapsen käsi tarttui
hänen käteensä ja hyvin vieno ääni sanoi:
-- Voi, kuule, minä olen eksyksissä!
Matkustaja katsahti alaspäin ja näki pienen kaunistukkaisen tytön.
-- Niin, -- kertoi tämä, todistaen sanansa nyökäyttämällä yksitotisesti
päätään, -- niin olen tosiaan. Minä olen eksyksissä.
Suuresti hämmästyneenä matkustaja seisahtui, katsahti ympärilleen mistä
apua saisi, vaan ei nähnyt ketään. Alhaalle kumartuen sanoi hän:
-- Missä asut, lapsi?
-- En tiedä, -- oli vastaus, -- minä olen eksyksissä.
-- Mikä on nimesi?
-- Polly.
-- Mutta toinen nimesi?
Vastaus tuli kohta, vaan ei siitä voinut saada selvää.
Mukaillen ääntä, niinkuin se hänen korviinsa kuului, koetti matkustaja
arvata: -- Trivits?
-- Ei, ei! -- sanoi lapsi pudistaen päätään. -- Ei sinnepäinkään!
-- Sanopas uudestaan, pienokaiseni!
Turha vaiva. Nyt se kuului aivan toiselta.
Matkustaja taas arvasi: -- Paddens?
-- Ei, ei! -- sanoi lapsi. -- Ei sinnepäinkään!
-- Vielä kerta, koetellaanpa vielä uudestaan, kultaseni!
Aivan toivoton yritys. Nyt nimi tuli nelitavuiseksi. -- Ei suinkaan se
ole Tappitarver? -- sanoi _Barbox Veljekset_, hieroen pahoilla mielin
otsaansa hatulla.
-- Ei! Ei se niin ole, -- vastasi lapsi huolettomasti.
Kun hän nyt taas koetti saada tuota onnetonta nimeä suustaan, yrittäen
kaikin voimin ääntää selvästi, niin siitä tuli vähintäin kahdeksan
tavua.
-- Taitaapa olla parasta, -- virkkoi _Barbox Veljekset_ toivottomasti
alistuen, -- että me lakkaamme yrittämästä.
-- Mutta minä olen eksyksissä, -- sanoi taas lapsi pistäen kätensä yhä
syvemmälle matkustajan käteen, -- ja sinä pidät huolta minusta, eikö
niin?
Jos joku mies ikänä on ollut kahden vaiheilla, tuntien toiselta puolen
sääliä ja toiselta puolen neuvotonta ällistystä, niin hän siinä tilassa
oli. -- Eksyksissä! -- kertoi hän katsahtaen alas lapseen. -- _Minä_
varmaankin olen eksyksissä, enkä tiedä mihin mennä!
-- Missä _sinä_ asut? -- kysyi lapsi, katsoen levottomasti häntä
silmiin.
-- Tuolla päin, -- vastasi Barbox, osoittaen siihen suuntaan missä hänen
ravintolansa piti olla.
-- Eikö olisi parasta mennä sinne? -- arveli lapsi.
-- Tosiaankin, -- vastasi hän, -- enpä tiedä lieneekö parempaa neuvoa.
Niin he läksivät käymään, käsi kädessä. Matkustaja, astuessaan pienen
kumppalinsa rinnalla, tunsi itsensä kovin kömpelöksi, ikäänkuin hän
äkkiä olisi paisunut pölkkypäiseksi jättiläiseksi. Tyttönen sitä vastoin
piti itseänsä vieläkin suuremmassa arvossa kuin ennen, syystä että hän
oli neuvollaan muka sievästi auttanut toisen pulasta.
-- Saammehan siellä varmaankin päivällistä, kun tulemme perille? --
kysyi taas Polly.
-- Kyllä, -- vastasi toinen, -- minä -- niin, kyllä minä luulen, että
saamme.
-- Syötkö mielelläsi päivällistä? -- jatkoi lapsi tiedusteluaan.
-- Niin, kyllä yleensä, -- sanoi _Barbox Veljekset_, -- kyllä
luullakseni sen teen.
-- Minä syön päivällistä hyvin halukkaasti, -- sanoi Polly. -- Onko
sinulla yhtään veljiä tai sisaria?
-- Ei ole. Onko sinulla?
-- He ovat kuolleet.
-- Ohoh! -- sanoi _Barbox Veljekset_. Tuo typerä mielen ja ruumiin
kömpelyyden tunne painoi häntä niin, ettei hän olisi osannut jatkaa
keskustelua tämän lyhyen vastauksen jälkeen, jollei lapsi aina olisi
ollut valmis puhumaan.
-- Miten, -- kysyi tyttönen taas ja käänsi mielistellen pehmoista
kättänsä hänen kädessään, -- miten aiot huvitella minua päivällisen
perästä?
-- Tosiaankin, Polly, -- huudahti _Barbox Veljekset_ aivan ymmällä, --
sitä en ole vähääkään ajatellut!
-- Sitten minä sen sanon, -- arveli Polly: -- Onko sinulla kortteja
kotona?
-- Paljon, -- sanoi _Barbox Veljekset_ kehuvaisella äänellä.
-- Sepä hyvä. Sitten minä rakennan korttitaloja ja sinä saat katsella.
Mutta ei saa puhaltaa, muista se!
-- Ei suinkaan! -- sanoi _Barbox Veljekset_. -- Ei, ei! Ei saa puhaltaa!
Puhaltaminen ei ole somaa!
Tämä oli hänen mielestään oikein sievästi sanottu ollakseen pölkkypäisen
jättiläisen puhetta, mutta lapsi, joka kohta huomasi vieraan kömpelön
yrityksen mukautua hänen puhetapaansa, hävitti kokonaan _Barboxin_ hyvän
ajatuksen itsestään sanoen sääliväisellä äänellä: -- Oletpa naurettava
mies, sinä!
Tämän huonosti onnistuneen yrityksen perästä _Barbox Veljekset_ oli
mielestään joka hetki paisuvinaan yhä paksummaksi ja raskaammaksi
ruumiiltaan, ja käyvinään yhä huonommaksi älynsä puolesta. Ei mikään
jättiläinen ole milloinkaan nöyrempänä suostunut itsensä voittavan
hulivilin talutettavaksi, kuin vieras nyt antautui Pollyn orjaksi.
-- Osaatko kertoa tarinoita? -- kysyi tyttönen.
Matkustajan täytyi häpeäkseen tunnustaa: -- En osaa.
-- Aika hönttö sitten oletkin, eikö niin? -- sanoi Polly.
Hänen täytyi taas häpeäkseen tunnustaa: -- Olen.
-- Tahdotkos, että opetan sinulle yhden tarinan? Mutta sinun pitää
muistaa se, kuuletko, niin että sitten osaat sen oikein kertoa
jollekulle muulle?
Vieras vakuutti, että hän hyvin mielellänsä tahtoi oppia tarinan, ja
lupasi nöyrästi koettaa sitä muistaa. Ja nyt Polly, vielä kerran
käännettyänsä pikku kättänsä hänen kädessään, merkiksi että oli tulossa
jotakin hauskaa, aloitti pitkän tarinan, jossa jokainen huvittavainen
jakso alkoi sanoilla: »Sitten se» ja »Sitten tuo». Esimerkiksi: »Sitten
se poika», tai: »Sitten tuo haltia», tai: »Sitten tämä piirakka oli
neljä kyynärää ympärimitaten ja puolikolmatta syvä». Tarinan päähauskuus
oli siinä, että haltia rankaisi poikaa siitä, että tämä oli liian ahne
ruoalle. Sillä tarkoituksella haltia paistoi piirakan, josta poika söi,
söi syömistään ja hänen poskensa pullistuivat, pullistuivat
pullistumistaan. Paljon oli sivutapahtumia, mutta huvittavin seikka
lopussa oli se, että piirakka kokonaan tuli syödyksi ja että poika siitä
halkesi. Oli todella hauskaa katsella, kuinka _Barbox Veljekset_
yksitotisena tarkkaan kuunnellen ja kallistaen korvaansa tytön puoleen,
astui kadulla, ja antoi ihmisten mielemmin tyrkätä itseään kuin salli
ainoankaan yksityiskohdan mennä huomaamatta, niin ettei hän myöhemmin
kuulusteltaessa olisi osannut kaikkia.
Tällä tavoin he saapuivat ravintolaan, Siellä hänen piti ruokasalissa
sanoa, ja hän sanoikin sen kyllin kömpelösti: -- Olen löytänyt pienen
tytön!
Koko talon väki keräytyi pientä tyttöä katsomaan. Ei kukaan häntä
tuntenut; ei kukaan saanut selvää hänen nimestään niinkuin hän sitä
äänsi -- paitsi yksi sisätytöistä, joka arveli sen olevan
Konstantinopeli, -- vaan sitä se ei voinut olla.
-- Minä tahdon pienen ystäväni kanssa syödä päivällistä eri huoneessa,
-- sanoi _Barbox Veljekset_ ravintolan isäntäväelle, -- ja kenties
olette niin hyvät ja annatte poliisille tiedon tästä somasta
lapsukaisesta. Epäilemättä tullaan häntä tiedustelemaan, jollei jo liene
käyty. Tule pois, Polly!
Polly seurasi häntä aivan suruttomana ja huolettomana, mutta kun
portaissa astuminen hänestä näytti vaikealta, niin hän antoi vieraan
kantaa itseään ylös. Päivällinen maistui oikein erinomaisen hyvältä ja
hauskaa oli nähdä _Barbox_in kömpelyyttä, kun Polly neuvoi miten liha
oli häntä varten palasiksi leikattava ja liemi lautaselle kaadettava
vakavalla ja anteliaalla kädellä.
-- Ja nyt, -- sanoi Polly, -- sill'aikaa kun olemme päivällisellä, voit
olla kiltti poika ja kertoa tuon jutun minkä minä opetin.
Samalla pelolla millä virkamieheksi pyrkijä käypi tutkintoon, ja todella
hiukan epävarmana oikeasta ajasta milloin piirakan piti jutussa
ilmestyä, samoinkuin myös tämän välttämättömän esineen koosta, _Barbox
Veljekset_ alkoi hiukan vapisevalla äänellä kertoa, mutta hän teki sen
lapsen avulla jotenkin hyvin. Tosin oli huomattavissa laajuuden puute
hänen puhuessaan pojan poskista ja ruokahalusta. Myöskin oli hänen
haltiassaan liiallista kesyyttä, mikä puute oli seurauksena hänen
salaisesta halustaan perustella haltian ilmestymistä. Mutta ylimalkaan,
ja hyväntahtoisen jättiläisen ensimäiseksi, kömpelöksi kokeeksi, se kävi
laatuun.
-- Minä käskin sinun olla kiltti poika ja sinä olitkin kiltti poika,
eikö niin? -- sanoi Polly.
-- Niinpä luulisin, -- vastasi _Barbox Veljekset_.
Hän sanoi tämän niin nöyrästi, että Polly, joka istui hänen oikealla
puolellaan, tuolille päällekkäin pantujen tyynyjen päällä, taputti häntä
tyytyväisyytensä osoitukseksi pari kertaa rasvaisella lusikallaan
poskelle ja lisäksi soi hänelle armollisen suutelon. Vaan kun hän, tätä
viimeksi mainittua palkintoa antaakseen, nousi seisoalle tyynyjen
päälle, niin hän lankesi päin päätimysten vatien sekaan, jonka johdosta
_Barbox_ rientäessään avuksi huudahti: -- Herra Jumalani! Voi! Luulinpa,
että putosit takkavalkeaan, Polly!
-- Aika pelkuri oletkin! -- sanoi Polly, kun hän taas oli asetettu
paikoilleen.
-- Kyllä, minä olen todellakin hyvin hermostunut, -- vastasi _Barbox
Veljekset_. -- Voi! Polly! Älä noin heiluta lusikkaasi, muuten putoat
tuolilta sivullepäin! Älä nauraessasi nosta noin jalkojasi, muuten
kaadut taaksepäin, Polly! Voi, voi! Polly! Polly! -- huusi hän melkein
epätoivoisena, -- meillä on vaaroja joka puolella!
Suojellaksensa Pollya kuperkeikoilta, jotka joka hetki häntä uhkasivat,
ei hän tiennyt muuta neuvoa kuin pyytää häntä päivällisen perästä
istumaan matalalle rahille. -- Jos sinä istut, niin minäkin! -- sanoi
Polly. Rauha kun kaikista on kallein, niin _Barbox Veljekset_ siis käski
passarin työntää pöytä syrjään, tuoda kortteja, kaksi pientä rahia sekä
varjostimen, ja asettaa viimeksimainittu uunin viereen hänen ja Pollyn
ympärille, siten että pieni kamari muodostui ison huoneen sisään.
Hauskaa oli nähdä miten _Barbox Veljekset_ nyt istui rahillaan,
viinipullo edessään, katsellen Pollya, joka onnellisena rakensi
korttitalojansa. _Barbox_ oli aivan sinertävä kasvoiltaan, kun hän
koetteli pitää henkeänsä, etteivät lapsen rakennukset menisi kumoon.
-- Mitä sinä siinä niin tuijottelet? -- sanoi Polly pitäen hetken lomaa.
Pahanteostaan näin tavattuna, hänen täytyi puolustellen myöntää: -- Minä
taisin, pelkään mä, jokseenkin tuikeasti katsella sinua, Polly!
-- Miksi tuijottelet? -- kysyi taas Polly.
-- Enpä osaa, -- mutisi toinen itsekseen, -- sanoa miksi. -- En tiedä,
Polly.
-- Aika pöllö sitten lienetkin, kun teet jotakin, etkä tiedä miksi, eikö
niin? -- arveli Polly.
Tästä moitteesta huolimatta _Barbox Veljekset_ taas rupesi tarkasti
katselemaan lasta, kun tämä kumartui korttitalonsa yli ja hänen tuuheat
kiharansa varjostivat kasvoja. -- Mahdotonta, -- ajatteli matkustaja, --
että olisin ennen nähnyt tämän sievän lapsen. Olisinko ehkä nähnyt sen
unissa? Jossakussa surullisessa unennäössäni?
Mutta hän ei saanut asiasta selvää. Sentähden hän sen heittikin ja
antautui muurarinammattiin, Pollyn päiväläiseksi. Hän rupesi rakentamaan
kolmi-, neli-, jopa viisikerroksisia korttitaloja.
-- Kuule! Kenenkä luulet nyt tulevan? -- kysyi Polly illallisen perästä
hieroen silmiään.
Matkustaja koetti arvata: -- Ehkä passari?
-- Ei, -- sanoi Polly, -- Nukku-Matti se on. Minua alkaa nukuttaa.
Taas uusi hämmästyttävä seikka matkustajalle!
-- Eivät näytä tänä iltana enää tulevan minua hakemaan, -- sanoi Polly.
-- Mitäs sinä luulet?
Ei hänkään sitä luullut. Vielä neljännestunnin kuluttua, kun Nukku-Matti
ei enää ollut tulossa, vaan jo oli tullut, täytyi kutsua tuo
konstantinopelilainen palvelustyttö, joka kernaasti lupasi pitää huolta
siitä, että lapsi saisi maata hyvässä, terveellisessä huoneessa; itsekin
hän lupasi mennä samaan kamariin levolle.
-- Ja olkaa hyvä ja pitäkää tarkka huoli, -- sanoi _Barbox Veljekset_,
jolle taas uusi pelko tuli mieleen, -- ettei lapsi putoa ulos
vuoteestaan. --
Pollysta tämä oli niin erinomaisen naurettavaa, että hän molemmilla
käsillään tarttui matkustajaa kaulaan, joka rahilla istuen poimi
kortteja lattialta. Tyttönen heilutti häntä sinne tänne, painaen
hymykuoppaiset poskensa hänen olkapäätänsä vasten.
-- Oi, voi! minkälainen pelkuri sinä olet. Putoatko sinä vuoteestasi?
-- E-en juuri tavallisesti, Polly.
-- Enpä minäkään!
Polly soi hänelle vielä pari rauhoittavaa halausta, sitten hän pisti
pienen luottavaisen kätösensä konstantinopelilaisen palvelustytön
suureen käteen, ja tepasti pois, lörpötellen ilman vähintäkään pelkoa.
Matkustaja katsoi hänen jälkeensä, käski viedä pois varjostimen ja
asettaa pöydän sekä tuolit paikoilleen, ja katsoi yhä vielä hänen
jälkeensä. Hän käveli puolen tunnin aikaa edes-takaisin huoneessa. --
Hyvin suloinen pikku olento hän on, vaan ei se siitä tule! Hyvin
viehättäväinen pikku ääni hänellä on, vaan ei se siitäkään tule. Tosin
sekin vaikuttaa asiaan, vaan on siinä jotakin muutakin lisäksi. Kuinka
voi olla mahdollista, että tämä lapsi tuntuu minusta niin tutulta? Mitä
hän minulle hämärästi muistutti mieleen, kun kadulla tunsin hänen
kätösensä tarttuvan minuun, ja kun minä katsoessani alas näin hänen
katsovan minuun?
-- Herra Jackson!
Säpsähtäen näitä sanoja, jotka lausuttiin hiljaisella äänellä, hän
kääntyi ja -- näki ovella vastauksen kysymyksiinsä.
-- Voi, herra Jackson, älkää olko kovin kova minulle. Sanokaa minulle
joku kehoituksen sana, minä rukoilen!
-- Te olette Pollyn äiti?
-- Olen.
Niin hän oli. Polly oli ehkä kerran tuleva tämän näköiseksi. Niinkuin
lakastuneista lehdistä voi arvata minkälainen ruusu on ollut; niinkuin
talvisista oksista voi huomata puun kesäisen tuuheuden, samoin Pollykin
kerran voisi muuttua samanlaiseksi, huolista runneltuneeksi,
harmaahiuksiseksi naiseksi. Matkustaja näki edessään sammuneen tulen
tuhkan, tulen, joka aikoinansa oli kirkkaasti paistanut. Tämä oli se
nainen, jota hän oli rakastanut. Tämä oli se nainen, joka häneltä oli
kadonnut. Niin selvänä oli hänen muistinsa tallentanut tämän naisen
kuvan, niin hellällä kädellä oli aika hänen mielessänsä siihen kuvaan
kosketellut, että hän nyt, kun hän näki ajan armottoman käden todelliset
jäljet, samalla kertaa huolestui ja kummastui.
Hän talutti naisen tuolille istumaan ja jäi itse seisomaan, nojaten
selkäänsä uunin kolkkaan, tukien päätään kädellä ja kääntäen silmänsä
poispäin.
-- Näittekö minut kadulla ja neuvoitte minut lapselle? -- kysyi hän.
-- Niin tein.
-- Onko tämä pikku raukkakin petoksessa osallinen?
-- Minä toivon, ettei tässä mitään petosta ole ollut. Minä sanoin
lapselle: Me olemme eksyksissä; minä koettelen omin neuvoin löytää
tietä. Mutta mene sinä tuon herran luo ja sano olevasi eksyksissä.
Myöhemmin tullaan sinua noutamaan. -- Kenties ette muista kuinka nuori
lapsi vielä on?
-- Hän on sangen rohkea.
-- Kenties juuri sentähden, kun hän on niin nuori.
Matkustaja kysyi vähän ajan kuluttua: --Miksi te näin teitte?
-- Voi, herra Jackson, kysyttekö sitä minulta? Siinä toivossa, että
nähdessänne tämän viattoman lapsen, sydämenne leppyisi minua kohtaan.
Eikä ainoasti minua, vaan myös miestäni kohtaan.
Matkustaja kääntyi äkkiä ja astui huoneen toiseen päähän. Hän palasi
sitten taas hitaammin askelin, kävi entisellä tavalla seisomaan ja
virkkoi:
-- Minä arvelin teidän muuttaneen Amerikkaan?
-- Niin teimmekin. Mutta meidän kävi siellä huonosti, ja sentähden
tulimme jälleen pois.
-- Asutteko tässä kaupungissa?
-- Asumme. Minä olen musiikin opettajana täällä. Miehelläni on
kauppakonttorissa työtä.
-- Oletteko -- suokaa anteeksi, että niin kysyn -- köyhät?
-- Meillä on tarpeeksi tuloja. Siinä ei onnettomuutemme ole. Mieheni on
kovin, kovin sairaana; häntä vaivaa pitkällinen tauti. Hän ei koskaan
voi tulla terveeksi -- --
-- Te keskeytitte puheenne. Jos teitte sen siksi, ettette minulta ole
kuullut kehoittavaa sanaa, niin nyt sen sanon. En voi unohtaa menneitä
aikoja, Beatrice.
-- Jumala siunatkoon teitä! -- vastasi nainen, itkuun purskahtaen, ja
ojensi hänelle vapisevan kätensä.
-- Olkaa rauhallinen. En minäkään muuten voi pysyä rauhallisena. Sillä
minua surettaa enemmän kuin voin sanoakaan, kun näen teidän itkevän.
Puhukaa minulle pelotta. Luottakaa minuun!
Nainen peitti kasvonsa harsolla, ja vähän ajan kuluttua hän alkoi puhua
rauhallisesti. Hänen äänessänsä oli sama sävy kuin Pollylla.
-- Ei mieheni järki ole taudista heikontunut; minä vakuutan teille,
ettei se ole. Mutta kivuloisuutensa vuoksi ja tietäen ettei hän ikänä
voi tulla terveeksi, hän ei voi irtaantua siitä ajatuksesta, joka häntä
alituisesti seuraa. Se häntä painaa, katkeroittaa jokaisen hänen
muutenkin vaivalloisen elämänsä hetken ja lyhentää hänen ikäänsä.
Hänen vaiettuaan matkustaja taas sanoi: -- Puhukaa minulle pelotta.
Luottakaa minuun.
-- Meillä on ollut viisi lasta ennen tätä pikku silmäteräämme; ne
makaavat kaikki haudassa. Mieheni luulee heidän surkastuneen kirouksen
alla ja että se kirous on tämänkin lapsen tappava.
-- Mikä kirous?
-- Meidän kumpaisenkin omaatuntoamme rasittaa tieto siitä suuresta
pahasta, minkä me teille olemme tehneet, enkä tiedä muuta, kuin että
ehkä minäkin, jos olisin yhtä kipeä, tuntisin mielessäni samaa pelkoa
kuin hän. Näin hän yhä puhelee: »Minä luulen, Beatrice, olevani ainoa,
jonka kanssa herra Jackson ikänä on tahtonut ystävyyttä viljellä, vaikka
olenkin paljoa nuorempi häntä. Mitä enemmän hän sai valtaa, sitä
korkeampaan paikkaan hän minutkin kohotti, ja minulle yksistään hän
uskoi omat salaisuutensa. Minä tulin sinun ja hänen väliinsä ja ryöstin
sinut häneltä. Me pidimme asian salassa ja tieto kohtasi häntä aivan
äkkiarvaamatta. Se tuska, jonka se synnytti niin umpimielisessä miehessä
oli varmaan kauhea; viha, joka silloin syttyi, on leppymätön. Näin hänen
kirouksensa on kohdannut meidän pieniä, sieviä kukkasparkojamme, ja ne
surkastuvat.»
-- Ja te, Beatrice, -- kysyi matkustaja, kun vaimo oli lakannut
puhumasta ja molemmat olivat vähän aikaa olleet vaiti, -- mitä te
arvelette?
-- Vielä muutamia viikkoja takaperin pelkäsin minäkin teitä, ja luulin
ettette koskaan, koskaan voisi antaa anteeksi.
-- Vielä muutamia viikkoja sitten? -- kertoi matkustaja. -- Oletteko
näinä viime viikkoina saanut toisen ajatuksen minusta?
-- Olen.
-- Kuinka niin?
-- Olin noutamassa nuotteja eräästä puodista tässä kaupungissa; silloin
te pelästyksekseni astuitte myöskin sisään. Minä vedin harson silmilleni
ja vetäydyin pimeään nurkkaan. Silloin kuulin teidän sanovan, että
tahdoitte ostaa jonkun soittokoneen tytölle, joka ei koskaan voi olla
istualla. Äänenne ja käytöksenne oli niin paljon lauhtunut, te
valitsitte niin suurella innolla, te veitte sen muassanne niin hellällä
huolenpidolla ja ilolla, että näin teidän sydämenne olevan hyvin, hyvin
lempeän. Voi, herra Jackson, herra Jackson, jos olisitte tietänyt kuinka
helpoittava kyynelvirta silloin silmistäni valui.
Soittiko Phoebe tällä hetkellä kaukaisella makuusijallansa? Matkustaja
oli sitä kuulevinansa.
-- Minä tiedustelin sitten puodissa missä te asuitte, vaan he eivät
tietäneet. Kun olin kuullut teidän sanovan, että aioitte mennä takaisin
ensi junassa (vaikka ette kuitenkaan virkkaneet minne), niin minä päätin
samaan aikaan päivästä, niin usein kuin opetustunneiltani joutaisin,
käydä asemalla, että sattuisin teidät jälleen näkemään. Olen käynyt
siellä hyvin usein, vaan en ole nähnyt teitä ennen kuin tänä päivänä. Te
olitte mietteissänne kun kuljitte katua; mutta kasvojenne rauhallinen
ilme rohkaisi minua, niin että lähetin lapseni teidän luoksenne. Ja kun
näin teidän kumartuvan sen puoleen ja puhuvan sille niin lempeästi, niin
rukoilin anteeksi Jumalalta, että olin teille surua tuottanut. Nyt minä
rukoilen teiltä anteeksi itselleni ja myös miehelleni. Minä olin silloin
hyvin nuori, ja mieheni oli myös nuori, ja nuoruuden ajattelemattomassa
rohkeudessa emme oikein ymmärrä mitä teemme niille, jotka jo ovat
enemmän käyneet elämän koulua. Te jalo mies! Te hyvä mies! Joka täten
minut nostatte maasta, ettekä yhtään moiti pahasta, jonka teille tein --
sillä _Barbox_ esti häntä lankeemasta polvilleen ja lohdutti niinkuin
lempeä isä eksynyttä tytärtään, -- kiitos teille, Jumala siunatkoon
teitä, kiitos teille!
Ennenkuin _Barbox_ jälleen rupesi puhumaan, niin hän ensinnä veti
syrjään ikkunaverhot ja katseli hetken aikaa ulos. Sitten hän vaan
kysyi:
-- Nukkuuko Polly?
-- Nukkuu. Tullessani tapasin hänet juuri kun häntä vietiin yläkertaan,
ja minä panin hänet itse vuoteesen.
-- Antakaa hänen olla luonani huomispäivä, Beatrice, ja kirjoittakaa
osoitteenne tälle lehdelle, muistikirjaani. Illalla tuon lapsen kotiin
teidän ja -- hänen isänsä luo.
* * * * *
-- Hui, hai! -- huusi Polly seuraavana aamuna, pistäen
hulivilintapaiset, iloiset kasvonsa aamiaisaikana ovesta sisälle. --
Luulinpa että minua eilen illalla jo tultiin noutamaan!
-- Niinhän käytiinkin, Polly, mutta minä pyysin luvan, että saisin pitää
sinut vielä tämän päivää ja vasta illalla viedä sinut kotiin.
-- No, kaikkeapa vielä, -- sanoi Polly. -- Mutta sinä et ole yhtään
lempeä minulle, eikö niin?
Yhtähyvin Pollyn mielestä tämä päätös oli sangen viisas, josta syystä
hän lisäsi: -- Täytyypä sinulle muisku antaa, vaikka et aivan lempeältä
näytä! -- Kun muiskutus oli toimitettu, niin he kävivät hyvin
puheliaalla tuulella aamiaisruokaan käsiksi.
-- Tietysti nyt rupeat huvittamaan minua? -- sanoi Polly.
-- No, sehän on tietty, -- vastasi _Barbox Veljekset_.
Toivonsa iloisessa innossa Polly katsoi välttämättömäksi panna pois
voileipänsä, asettaa toinen lihavista sääristänsä toisen päälle ristiin
ja lyödä pieni, lihava oikea kätensä vasempaa vasten. Tällä tavalla
itsensä valmistettuaan Polly, jonka kasvot nyt olivat kokonaan täynnä
pieniä hymykuoppasia, kysyi imartelevaisella äänellä: -- Mitäpä nyt
ruvetaan tekemään, ukko kulta?
-- Sitähän minä juuri arvelin, -- sanoi _Barbox Veljekset_, -- mutta
pidätkö sinä hevosista, Polly?
-- Pienistä ponihevosista, -- myönsi Polly, -- varsinkin jos niillä on
pitkä häntä. Mutta muut hevoset -- e -- ei -- ei -- ne ovat liian isot,
näetkös.
-- No, -- jatkoi _Barbox Veljekset_, näyttäen yksitotiselta ja
umpimieliseltä, joka sopi tämän neuvottelun tärkeyteen, -- minäpä näin
eilen, Polly, jossakussa talon seinässä kuvattuna kaksi pitkähäntäistä
ponia, jotka olivat kirjavat ylt'ympäri koko ruumiin -- --
-- Ei, ei, ei! -- huusi Polly, haluten innokkaasti kuulla enemmän näistä
huvittavista seikoista. -- Ei suinkaan ne voi olla kirjavia ylt'ympäri
koko ruumiin!
-- Ovatpa niin. Nämät ponit hyppivät vanteitten läpi -- --
-- Ei, ei, ei! -- huusi taas Polly samalla tavalla. -- Eivät suinkaan ne
hyppää vanteitten läpi!
-- Niinpä tekevät kuitenkin. Minä vakuutan, että ne sen tekevät. Ja
syövät piirakoita ja heillä on salvetti leuvan alla -- --
-- Ponitko söisivät piirakoita ja olisiko heillä salvetti leuvan alla!
-- kummasteli Polly. -- Oletpa sinä lorujen juttelija!
-- Aivan totta! -- Ja ne laukaisevat pyssyjä.
Pollyn mielestä ei näyttänyt olevan tarpeellista, että ponit käyttivät
pyssyjä.
-- Ja sitten olen arvellut, -- jatkoi verraton _Barbox_, -- että jos
sinä ja minä menisimme teatteriin, missä näitä poneja saa nähdä, niin se
tekisi ruumiinrakennuksellemme hyvää.
-- Merkitseekö se sitä, että se olisi hauskaa? -- kysyi Polly. -- Sinä
käytät välistä niin pitkiä sanoja!
Pitkien sanojensa selitykseksi toinen vastasi: -- Se merkitsee, että se
olisi hauskaa. Sitä se juuri merkitsee. On siellä vielä paljo muitakin
ihmeitä nähtävänä paitsi poneja, ja me saamme ne nähdä kaikki: herroja
ja rouvia kirjavissa vaatteissa ja norsuja ja leijonia ja tiikereitä.
Polly rupesi katselemaan teekannua, nenä rypyssä, ikäänkuin hän olisi
ollut levoton mieleltänsä. -- Eiväthän ne tietenkään koskaan pääse ulos,
-- huomautti hän, aivan kuin itsestään ymmärrettävää asiaa.
-- Norsutko ja leijonat ja tiikerit? Ei kultaseni!
-- Ei kultaseni! -- sanoi Polly. -- Eikä tietenkään kukaan pelkää, että
ponit ampuisivat ketään kuoliaaksi?
-- Ei millään muotoa!
-- Ei millään muotoa! -- toisti Polly.
-- Ja sitten vielä arvelin, -- jatkoi _Barbox Veljekset_, -- että
voisimme poiketa lelupuotiin valitsemaan nukkea -- --
-- Ei suinkaan täysissä vaatteissa! -- huusi Polly käsiänsä yhteen
taputtaen. -- Ei, ei, ei suinkaan täysissä vaatteissa!
-- Aivan täysissä vaatteissa. Ja vielä lisäksi ostamaan sille taloa ynnä
kaikkia, mitä talouteen kuuluu -- --
Polly kiljahti ja oli vähällä pyörtyä ilosta. -- Oletpa sinä herttainen!
-- huusi hän raukealla äänellä, vaipuen tuolin selkävaraa vasten. --
Tule tänne, että saan sinua halata, taikka minä tulen sinua halaamaan!
Tätä loistavaa ohjelmaa noudatettiin sitten todella niin tarkasti kuin
se olisi ollut laki. Koska oli tärkeätä kaikkein ensiksi ostaa nukke --
muutenhan se neitiparka ei olisi saanut nähdä poneja -- otettiin
lelupuotiretki ensimäiseksi työksi. Polly, seisoessansa tässä
ihmeellisessä tavara-aitassa kumpaisellakin käsivarrellaan nukke, joka
oli yhtä iso kuin hän itse, ja silmien edessä puotipöydällä noin
kaksikymmentä muuta kaunista nukkea, oli tosin semmoisessa valitsemisen
pulassa, ettei hän voinut olla täysin iloinen. Mutta tämä pieni pilvi
hajosi pian. Viehättävä nukke, jonka hän oli useimmin kaikista ottanut
käteensä ja useimmin kaikista hylännyt, ja jonka hän viimein piti, oli
nähtävästi tsherkessiläinen sukuperältänsä; hänen ihana ulkomuotonsa
ilmaisi niin suurta rohkeutta kuin vain voi olla sillä, jonka
puhumiskyky on niin peräti huono. Pukuna oli hänellä taivaansininen
silkkiturkki ja ruusunväriset atlassihousut, ynnä musta samettinen
hattu, jonka kuosin tämä kaunis, pohjoisille rannoillemme tullut vieras
oli luultavasti löytänyt jostakusta Kentin herttuan rouva vainajan
muotokuvasta. _Mellukka_ oli nimi, jonka korkeasukuinen muukalainen oli
tuonut muassaan (Polly niin vakuutti) päivänpaisteisesta, kesäisestä
kotimaastaan. Ja kuinka kalliiksi hänen taloustavaransa _Barboxin_
kukkaron kustannuksella, nousivat, sen voi jo näistäkin molemmista
asioista arvata, kun hänen hopeiset teelusikkansa olivat yhtä isot kuin
kyökkiin kuuluva hiilihanko, ja että hänen taskukellonsa oli paljoa
kookkaampi hänen paistinpannuaan. Neiti Mellukka suvaitsi armollisesti
olla täydesti tyytyväinen siihen, mitä hän teatterissa sai nähdä, ja
niin myös Polly. Sillä ponit todella olivat kirjavat, eivätkä ampuessaan
tappaneet ketään; ja petojen julmuus näkyi olevan paljasta savua -- sitä
ainakin runsaasti tuprueli heidän sisästänsä. Olisipa taas maksanut
vaivaa nähdä kuinka _Barbox Veljekset_, näitä iloja nauttiessaan, oli
antautunut siihen koko sielullaan. Eikä olisi ollut vähemmin hauskaa
nähdä kuinka hän päivällisellä joi maljan neiti Mellukan terveydeksi,
joka jäykkänä (ihanalla tsherkessittarella oli taipumaton selkäranka)
istui tuolilla Pollya vastapäätä, ja kuinka hän sai passarinkin
sopivalla vakavuudella ottamaan osaa tähän sievästi keksittyyn leikkiin.
Lopuksi oli kova puuha, ennenkuin saatiin Mellukka neiti ja kaikki sen
vaatteet ja rikkaudet ajurin vaunuun yhdessä Pollyn kanssa ja viedyksi
kotiin. Mutta siihen aikaan ei Polly jaksanutkaan enää avosilmin
katsella kaikkia noita yhteen kohtaan koottuja kalliita tavaroita; hänen
silmänsä olivat jo kääntyneet pois siihen ihmeelliseen paratiisiin, jona
lapsen uni on. -- Nuku, Polly, nuku, -- sanoi _Barbox Veljekset_, kun
tytön pää vaipui hänen kainaloonsa; -- tästä vuoteestasi et ainakaan
helposti putoa ulos!
Mikä tuo risajava paperiliuska oli, jonka hän otti taskustaan ja
huolellisesti kokoon käärittynä pisti Pollyn hameen povelle, sitä emme
huoli selittää. Hän ei siitä virkkanut mitään, emmekä mekään siitä virka
mitään. He ajoivat pieneen etukaupunkiin, joka oli ison tehdaskaupungin
edustalla, ja pysähtyivät vähäisen talon pihaan. -- Älkää herättäkö
lasta, -- sanoi _Barbox Veljekset_ hiljaa ajurille, -- minä kannan hänet
tällä tavalla sisään.
Pollyn kantajaa vastassa oli Pollyn äiti, joka kynttilä kädessä avasi
oven ja saattoi tulijat alakerran kamariin. Siellä makasi sohvalla
kipeä, taudista aivan laihtunut mies, joka käsillään peitti kasvonsa.
-- Tresham, -- sanoi _Barbox Veljekset_ lempeällä äänellä, minä olen
tuonut teille Pollynne takaisin; hän nukkuu sikeästi. Ojentakaa minulle
kätenne ja sanokaa, että voitte paremmin.
Sairas ojensi oikean kätensä, kumartui käden yli, joka tarttui siihen,
ja suuteli sitä. -- Kiitos, kiitos! Kyllä saatan sanoa voivani hyvin ja
olevani onnellinen.
-- Se on oikein, -- sanoi _Barbox Veljekset_. -- Minun mieleeni johtui,
Tresham -- voitteko siirtyä hiukan, niin että saan vähä sijaa tässä?
Näin sanoen hän kävi sohvalle istumaan ja silitteli lihavaa, omenan
tapaista poskea, joka lepäsi hänen olkapäällään.
-- Minun mieleeni johtui, Tresham (minä alan jo tulla vanhaksi ukoksi,
niinkuin tiedätte, ja vanhoilla ukoilla on toisinaan mielijohteensa),
jättää Polly, koska minä hänet olen löytänyt, teille itsellenne, eikä
kellekään muulle. Tahdotteko ottaa hänet minulta?
Kun isä ojensi käsivartensa ottaaksensa vastaan lapsen, niin molemmat
miehet katsoivat vakavasti toisiansa silmiin.
-- Te rakastatte häntä suuresti, Tresham?
-- Enemmän kuin voin sanoakaan.
-- Jumala siunatkoon häntä. Ei se paljoa merkitse, Polly, -- jatkoi hän,
kääntäen puhuessaan silmänsä lapsen rauhallisiin kasvoihin, -- ei se
paljoa merkitse, jos sokea ja syntinen mies siunaa sitä, joka, niin kuin
tämä pieni lapsi, on häntä itseään niin paljoa parempi. Mutta se
merkitsisi paljon -- paljon hänen armottomalle päälleen ja hänen
syylliselle sielulleen, -- jos hän voisi olla niin paha ja kirota tuota
lasta. Parempi hänen olisi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen
kaulaansa, ja hän upotettaisiin meren syvyyteen. Elä ja kukoista, ihana
lapseni! -- Näin sanoen hän suuteli lasta. -- Elä ja kukoista, ja tule
aikoinasi taas pienten lasten äidiksi, jotka myös ovat Isän kasvojen
edessä seisovien enkelien kaltaiset!
Hän suuteli lasta vielä kerran, antoi hänet lempeästi vanhemmille, ja
läksi pois.
Mutta hän ei lähtenytkään Walesiin. Ei, hän ei koskaan mennyt Walesiin.
Hän meni suoraa päätä taas kävelemään kaupungille ja katseli kansaa sen
työskennellessä ja huvitellessa, siellä ja täällä ja joka paikassa.
Sillä nyt hän oli _Barbox Veljekset ja Kumpp._; hän oli yksinäisen
nimensä osallisuuteen ottanut tuhansia kumppaneita.
Viimein hän palasi hotelliinsa ja seisoi takkavalkean edessä,
virvoittaen itseänsä kuumalla punssilla, jota hän oli käskenyt tuoda
kamiiniuunin reunalle. Hän kuuli kaupungin kellojen lyövän ja omaa
taskukelloaan katsoen hän näki illan jo niin pitkälle kuluneen, että
kello oli kaksitoista. Kun hän pisti kellon takaisin taskuunsa, niin hän
näki oman kuvansa uunipeilistä.
-- Vai niin, jopa nyt on syntymäpäiväsi tullut, -- sanoi hän hymyillen.
-- Näytätpä voivan hyvin. Monta onnellista syntymäpäivää vielä saan
sinulle toivottaa!
Tämmöistä onnentoivotusta hän ei ollut koskaan ennen lausunut itselleen.
-- Totta maar! -- huusi hän. -- Syntymäpäivän pakeneminen on muuttunut
aivan toiselle kannalle! Tämä on Phoebelle selitettävä asia. Paitsi sitä
on tässä nyt kerrottava oikein pitkä juttu siitä tiestä, joka jäi
jututta. Minä en matkusta eteenpäin, vaan takaisin. Minä palaan heti
sillä junalla, jota ystäväni _Lamppu_ nimittää Lontoon pääjunaksi.
Hän meni siis takaisin Mugbyn risteykseen ja asettausi sen läheisyyteen
asumaan. Se oli soveliain asuntopaikka, jos tahtoi tehdä Phoeben elämän
hauskaksi. Se oli soveliain asuntopaikka, jos tahtoi, että Beatrice
opettaisi Phoebeä soittamaan. Se oli soveliain paikka, jos tahtoi
välistä Pollya lainata. Se oli soveliain asuntopaikka, sillä siten
joutui yhteyteen kaikenlaisten hauskojen paikkojen ja ihmisten kanssa.
Sinne hän siis asettui asumaan, ja koska hänen asuntotalonsa seisoi
korkealla paikalla, niin saattoi hänestä lopuksi sanoa, mitä Polly itse
ehkä (kaikella kunnioituksella) olisi sanonut:
Yks Barbox Ukko mäell' elää siellä,
Ja jos ei kuollut lie, niin elää yhä vielä.
_Nyt seuraavat ne jutut, joita Matkustamaton Matkustaja, Mugbyn
risteystä tarkoin tutkiessaan, näki, kuuli tai muuten sai onkeensa._
Haararata N:o 1.
Ratavahti.
-- Hoi! Mies tuolla alhaalla!
Ratavahti kuullessaan tämän kutsuvan äänen, seisoi koppelinsa ovella,
kädessään lippu, joka oli kierretty lyhyen kepin ympärille. Paikan
laatuun katsoen olisi luullut, ettei hänellä olisi ollut syytä epäillä,
miltä puolelta ääni tuli. Mutta hän ei katsonut ylös sinne, missä minä
seisoin, melkein hänen päänsä päällä jyrkän kaivanteen reunalla, vaan
kääntyi päinvastoin pois, katsoen pitkin rautatielinjaa. Hän teki sen
tavalla, joka kummastutti minua, vaikka henkenikään uhalla en olisi
voinut sanoa, mitä kummaa siinä oli. Mutta minä muistan, että näin
hänessä jotakin, mikä minua kummastutti, vaikka miehen muoto tuon syvän
juovan pohjassa näkyikin vain pienenä ja hämäränä, ja vaikka minä
seisoin korkealla hänen yläpuolellansa keskellä paahtavan päivän valoa,
niin että minun täytyi kädellä varjostaa silmiäni ennenkuin huomasin
koko miestä.
-- Hoi! Mies tuolla alhaalla!
Hän käänsi katseensa rautatielinjasta, nosti silmänsä ja näki minut
korkealla yläpuolellaan.
-- Onko yhtään polkua, jota myöten voisin päästä alas teidän
puheillenne?
Hän katsoi minuun vastaamatta mitään, ja minä katselin häneen, heti
uudistamatta joutavaa kysymystäni. Samassa tuntui epäselvää tärinää
maassa sekä ilmassa, joka pian muuttui kovaksi tykytykseksi ja
läheneväksi suhinaksi: en voinut olla taaksepäin hyppäämättä, ikäänkuin
tuo voima olisi voinut vetää minua alas. Kun pikajunan savu, joka
ylettyi minuun saakka, oli mennyt sivutseni ja hajaantunut pitkin
seutua, niin minä katsahdin taas alas ja näin miehen jälleen käärivän
kokoon lippua, jota hän junan ohikulkiessa oli heiluttanut.
Nyt uudistin kysymykseni. Hetken kuluttua, hyvin tarkasti minua
katseltuaan, hän osoitti kokoon käärityllä lipullansa paikkaa, joka oli
samalla korkeudella missä minäkin seisoin, mutta pari kolme sataa
askelta edempänä. Huudettuani hänelle: »Hyvä on!» läksin sille paikalle,
ja löysinkin, tarkkaan ympäri katseltuani, epätasaisen, mutkittelevan
polun, jota rupesin astumaan alas.
Kaivanne oli sangen syvä ja tavattoman jyrkkä. Se oli kaivettu
näljäpintaisen vuoren läpi, joka tuli yhä rapaisemmaksi ja märjemmäksi
mitä alemmaksi pääsin. Tästä syystä matkani kesti tarpeeksi kauan, jotta
minulla oli aikaa muistella, kuinka eriskummallisen vastahakoiselta hän
näytti osoittaessaan polkua.
Tultuani niin syvälle alas pitkin mutkikasta polkua, että taas sain
miehen näkyviini, näin hänen seisovan ratakiskojen välissä sillä
radalla, jota myöten juna äsken oli kulkenut. Hän seisoi siinä ja näkyi
odottavan tuloani. Vasemmalla kädellään hän piteli leukaansa ja vasen
kyynäspää oli oikean käden nojassa, joka taas lepäsi ristissä rinnalla.
Hän seisoi siinä niin odottavan ja varovaisen näköisenä, että minä,
kummastuksissani hetkeksi seisahduin.
Jatkoinpa jälleen kulkuani alaspäin ja näin, tultuani radan tasalle ja
lähetessäni miestä, että hän oli mustapintainen, kalvakka mies, jolla
oli musta parta ja jotenkin sakeat kulmakarvat. Hänen vahtipaikkansa oli
yksinäisimpiä, synkimpiä paikkoja mitä ikinä olen nähnyt. Molemmin
puolin vuotavankostea, epätasainen kallioseinä, joka peitti kaikki
näkyvistä paitsi kaistaleen sinistä taivasta. Näköalana pitkinpuolin oli
toisaalla ainoastaan saman suuren vankihuoneen polvitteleva jatko;
toisaalla se vielä pikemmin loppui hämärään punaiseen lyhtyyn ja mustan
tunnelin synkkään kitaan, jonka kömpelö rakenne oli raa'an,
mieltäpainostavan ja kolkon näköinen. Päivä niin harvoin pääsi
paistamaan tähän paikkaan, että siinä tuntui haudantapainen kalman haju;
ja siellä puhalsi niin kylmä viima, että se jääti minut jääkylmäksi,
ikäänkuin olisin jo lähtenyt todellisesta maailmasta.
Ennenkuin mies liikahti, olin minä jo niin likellä häntä, että olisin
voinut häneen käsin koskea. Silloin hän astui askeleen taaksepäin ja
nosti kättänsä, irroittamatta silmiään minusta.
-- Tämä on yksinäinen vahtipaikka, -- sanoin minä, -- ja se veti
huomioni puoleensa seisoessani tuolla ylhäällä. Täällä ei suinkaan,
arvelen ma, käyne ihmisiä tiheään teitä katsomassa. Eikä kävijä
suinkaan, toivoakseni liene teille vastenmielinen? Minäkin olen kaiken
ikäni viettänyt ahtaitten seinien sisäpuolella, ja nyt, viimeinkin
vapaaksi päästyäni katselen uutuuden viehätyksellä näitä suuria
ihmiskäden töitä. -- Jotakin semmoista hänelle puhuin; mutta en varmaan
muista sanojani; sillä paitsi sitä etten juuri ole taitava panemaan
puhetta alkuun, oli tässä miehessäkin jotakin minua hämmästyttävää.
Hän loi sangen eriskummallisen katseen punaista valkeaa kohti, joka
paloi tunnelin suussa, ja katseli sitä tarkkaan ikäänkuin jotakin siitä
olisi puuttunut, ja sitten hän katsahti taas minuun.
-- Tuota valkeaako teidän on hoidettava? Eikö niin?
Hän vastasi hiljaisella äänellä: -- Ettekö te sitä tiedä?
Nähdessäni tuijottelevaiset silmät ja synkät kasvot edessäni minulle
sattui mieleen se hullu ajatus, että hän olisi kummitus eikä mikään
ihminen. Perästäpäin olen mietiskellyt, olisivatko hänen ajatuksensa
olleet tarttuvaiset.
Minäkin nyt astuin askeleen taaksepäin. Mutta niin tehdessäni huomasin
hänen katsannostaan, että hän salaisesti pelkäsi minua. Se ajoi hullun
ajatukseni pakoisalle.
-- Te katselette minua, -- sanoin väkinäisellä hymyllä, -- ikäänkuin
pelkäisitte minua.
-- Olin kahden vaiheella, -- vastasi hän, -- olisinko teidät nähnyt
ennen.
-- Missä?
Hän osoitti punaista valkeaa, jota hän äsken oli katsellut.
-- Tuollako? sanoin.
Pitäen minua tarkasti silmällä hän vastasi tuskin kuuluvalla äänellä: --
Tuolla.
-- Mitä, veikkoseni, tuolla tekisin? Olkoon muuten miten tahansa, mutta
siellä en ole koskaan käynyt, sen voitte vannoa.
-- Niinpä minäkin luulen, -- vastasi hän. -- Olenpa siitä aivan
varmakin.
Hänen käytöksensä tuli vapaammaksi ja samaten myös minun. Hän vastasi
kysymyksiini kernaasti ja valituin sanoin. Minä kysyin oliko hänellä
täällä paljon työtä? Olihan sitä, nimittäin paljon edesvastausta.
Ainoasti tarkkuutta ja valppautta tämä työ vaati; oikein työtä --
käsityötä -- ei sanonut olevan paljon yhtään. Muuttaa merkki, puhdistaa
nuo lyhdyt, välistä vääntää tuota rautakankea, siinä koko hänen työnsä.
Mitäpä noihin moniin pitkiin ja yksitoikkoisiin hetkiin tuli, jotka
näyttivät herättävän minun sääliäni, hän vastasi vain elämänsä
jokapäiväisen toimen saaneen tämmöisen muodon, ja siihen hän oli
tottunut. Hän oli täällä alhaalla itsekseen oppinut vierasta kieltäkin
-- jos voi sanoa oppineensa kielen kun osaa sitä lukea ja on itsekseen
koettanut vaillinaisella tavalla päästä sen ääntämistavan perille. Myös
hän oli luvunlaskua harjoittanut sekä tavallisilla että
kymmenysmurtoluvuilla, olipa hän vähän algebraakin koettanut. Mutta
hänen päänsä oli jo lapsena ollut luvunlaskuun pystymään. -- Täytyikö
hänen, ollessaan vahdissa, aina oleskella tässä ummehtuneessa uomassa,
ja eikö hänellä ollut lupa nousta näiden korkeiden kallioseinäin välistä
päivänpaisteiselle paikalle? -- Sen hän sanoi riippuvan ajasta ja
asianhaaroista. Muutamat asianhaarat vaikuttivat että tätä rautatietä
kuljettiin tiheämmin, toiset taas, että sitä kuljettiin harvemmin; sama
oli myös päivän ja yön eri aikojen vaikutus. Selkeällä ilmalla hän
välistä, kun tilaisuutta oli, kiipesi ylemmäksi, täällä alhaalla
vallitsevan pimennon rajoista ulos. Mutta kun sananlennättimen kello
joka hetki saattoi kutsua häntä ja kun hänen äskenmainituilla retkillä
piti kaksinkertaisella valppaudella odottaa sitä, niin helpoitus oli
vähempi kuin mitä minä saatoin luulla.
Hän vei minut koppeliinsa, missä oli tulisija, tiski ja sen päällä
virallinen päiväkirja, mihin hänen piti kirjoittaa muistiin kaikenlaisia
havaintojaan, ynnä sananlennätinkone, sen kiskot, neulat sekä siihen
kuuluva pieni kello, jonka jo mainitsin. Minä sanoin luulevani, että hän
oli saanut hyvän kasvatuksen, jopa kenties (minä toivoin hänen ei
panevan sitä pahaksi) paremman kasvatuksen, kuin mitä hänen virkansa
vaati. Siihen hän vastasi, että tämmöiset esimerkit kasvatuksesta ja
virasta, jotka eivät sopineet yhteen, eivät olleet harvinaiset missään
paikassa, missä paljon ihmisiä on yhteen kokoontunut. Niinhän on laita
työhuoneissa, poliisiväessä, niinpä myös toivottomain miesten
viimeisessä turvapaikassa, sotajoukossa. Ja niin hän myös tiesi olevan
jokaisen isomman rautatien palvelijakunnassa. Hän oli nuorena (jos minä,
tässä koppelissa istuen, voin sitä uskoa; itse hän ei sitä enää voinut)
opiskellut luonnontieteitä ja käynyt yliopistossa luentoja
kuuntelemassa. Mutta hän oli joutunut harhateille, käyttänyt väärin
aikansa, mennyt alaspäin, eikä ollut kyennyt enää kohoomaan ylös.
Valistus ei sitä kuitenkaan auttanut. Itse hän oli tehnyt tilansa ja
sillä nyt piti maata. Liian myöhäistä oli ruveta muuta tekemään.
Kaiken, minkä tässä olen lyhyesti kertonut, hän sanoi vakavalla äänellä,
luoden synkät silmänsä milloin minuun, milloin valkeaan. Sanan »herra»
hän pisti vähä väliä puheesensa, varsinkin kertoellessaan
nuoruudenajastaan. Hän ikäänkuin tahtoi näyttää minulle, ettei hän
vaatinut mitään suurempaa arvoa, kuin mitä sopi siihen virkaan, missä
hänet nyt näin. Useammat kerrat sananlennättimen kello keskeytti hänen
puheensa; hän otti silloin vastaan sanomia ja lähetti vastaukset. Kerran
hänen piti mennä oven suulle, osoittaa lippuansa sivukulkevalle
höyryjunalle ja sanoa pari sanaa veturinkuljettajalle. Minä näin että
hän toimitti näitä tehtäviänsä suurella tarkkuudella ja valppaudella,
katkaisten puheensa siihen sanaan, mikä juuri suusta tuli, ja pysyen
vaiti kunnes tehtävä oli suoritettu.
Sanalla sanoen minä olisin päättänyt tämän miehen olevan luotettavimpia
virassaan, jollei hän kaksi kertaa, minulle puhuessaan, olisi yhtäkkiä
vaaleten vaiennut, kääntynyt pieneen kelloon päin, joka _ei_ soinut,
avannut ovea (joka pidettiin kiinni siksi ettei terveydelle
vahingollinen kosteus pääsisi sisään) ja katsonut ulos sitä punaista
lyhtyä kohti, joka paloi tunnelin suussa. Kumpaisellakin kerralla oli
hänellä, takaisin tullessaan, tuo eriskummallinen ilme kasvoissansa,
minkä jo olin havainnut, vaikken sitä voinut käsittää nähdessäni hänet
kaukaa.
Kun nousin lähtemään, virkoin hänelle: -- Te olette melkein saattanut
minut siihen uskoon, että olette tyytyväinen tilaanne. -- Minun täytynee
tunnustaa, että koetin täten houkutella häntä tunnustamaan mieltänsä.
-- Luulen todellakin ennen olleeni tyytyväinen -- vastasi hän samalla
hiljaisella äänellä, millä hän ensialussa puhui, mutta mieleni rauha on
nyt häiritty, herra, on häiritty!