Kylän postipaikasta emme milloinkaan saaneet varsinaista kirjesäkkiä

Lontoosen vietäväksi. Melkein ainoat täältä pääkaupunkiin menevät

kirjeet tulivat mainitusta isosta herraskartanosta. Sen postikontti ynnä

ministerin kirjearkku tuotiin siis meille suoraan käsiin. Tällä tavoin

se arkku kulki kymmenen päivää edestakaisin. Muulloin juna tässä

paikassa vain hidastutti kulkuaan; mutta pääministerin käynnin aikana se

oli aina pysähdytettävä, niin että ministerin luotettava palvelija

paremmaksi varmuudeksi saisi antaa tärkeän arkun minun omiin käsiini.

Olipa minulla hämärä luulo, että paitsi sitä vielä joku mies oli pantu

aina seuraamaan meidän junassamme Lontoosen asti. Sillä kolme, neljä

kertaa olin huomannut vieraalta näyttävän miehen, joka postivaunun

likeisimmän vaunun ikkunasta katseli kuinka Lontoossa ylipostikonttorin

virkamiehet ottivat vastaan minun hallussani olleet raskaat postisäkit.

Vaikka tämä tarpeeton vartioiminen minua vähän nauratti ja samassa myös

vähän suututti, en pitänyt sen suurempaa lukua miehestä, paitsi että

huomasin hänen olevan hyvin mustanverisen, jommoisia me englantilaiset

tavallisesti emme ole, ja kääntävän kasvonsa niin paljon kuin

mahdollista pois lamppujen valosta. Jos ei tätä seikkaa olisi ollut,

enpä olisi parin ensimäisen kerran perästä erittäin muistellutkaan

pääministerin kirjearkkua. Viime aikoina oli toimeni ollut vielä

yksitoikkoisempi tavallistansa, ja minä rupesin arvelemaan, että pitäisi

taas huvin vuoksi jatkaa pientä kirjevaihtoani tuntemattomien

tuttavieni, Cliftonien kanssa. Par'aikaa tätä ajatellessani juna

seisahtui pysäyspaikkaan, joka oli parin virstan päässä Cliftonien

asuntokaupungista. Heidän postimiehensä, vanha, harvapuheinen jörö --

sen ilmoitti koko hänen ulkomuotonsa -- pisti vaunuun postisäkit ynnä

lisäksi minun nimelläni osoitetun kirjeen. Kirjeen päällyksessä

seisoivat viralliset sanat: »Kuninkaallisen Majesteetin asioita» ja

sinettikin oli virallinen. Otettuani ulos kirjeen (joka oli myös

virallisella tavalla kokoon käännetty) luin siinä seuraavan käskyn:

»Herra Wilcox sallikoon tämän kirjeentuojan, Eatonin postimestarin

tyttären, tulla kanssaan Lontoosen oppimaan rautatiepostin suoritusta.»

Kirjeen tunsin yhden piirikunnan postipäällikön sihteerin käsialaksi ja

allekirjoitus oli herra Huntingdonin itsensä kirjoittama. Kirjeentuoja

samassa ilmaantui ovelle ja veturin vihellys ilmoitti, että paikalla

lähdettäisiin. Minä siis ojensin käteni, nuori neitonen hyppäsi kepeästi

ja vikkelästi vaunuun, ja me jatkoimme yöllistä matkaamme.

Vieraani oli pieni, laiha olento, tuollainen hento tyttönen, jota ei

koskaan voi ajatella naituna naisena. Hänen musta pukunsa oli

yksinkertainen, vaan soma. Harso, joka varjosti puoleksi kasvoja oli

leuan alle nauhalla kiinni sidottu. Huomattavin seikka hänen

ulkomuodossaan oli tuuhea, vaalea, melkein keltainen tukka, joka

jollakin tavalla oli päässyt hajalleen ja valui alas niskaan paksuina,

kiharaisina palmikkoina. Hänen käytöksensä oli lempeä ja vapaa, vaan ei

millään muotoa liian rohkea tai julkea: parin minuutin kuluttua hänen

läsnäolonsa näytti luonnollisimmalta asialta. Seisoessaan vieressäni

kirjearkkujen edessä, mihin kirjeitä jakelin, hän kyseli ja minä

vastaelin aivan kuin olisimme joka päivä matkustelleet yhdessä yöjunalla

Lontoosen. Hupsupa olin, arvelin minä, kun en ennen ole tutustunut

tuntemattomiin ystäviini Eatonissa.

-- Saanko nyt, -- sanoin, asettaen hänen eteensä sen kirjeluettelon,

joka heidän omasta postikonttoristaan oli tullut, -- saanko nyt luvan

kysyä, mikä noista minulle niin tutuista allekirjoituksista on teidän?

Onko se A. Clifton, vai M. Clifton, vai S. Clifton? -- Hän epäröi hiukan

ja punastui ja kohotti avonaiset, lapsekkaat silmänsä minuun.

-- Minä olen A. Clifton, -- vastasi hän.

-- Ja nimenne? -- kysyin vielä.

-- Anna. -- Sitten lisäsi hän, nähtävästi haluten selittää tuloansa: --

Minun piti mennä Lontoosen käymään, ja minä arvelin niin hauskaksi, jos

saisi matkustaa sinne postivaunussa ja nähdä kuinka siinä työ käypi. Ja

kun herra Huntingdon sattui olemaan tarkastusmatkalla

postikonttorissamme, niin hän lupasi toimittaa minulle lupakirjan.

Tämä seikka minua kummastutti, sillä tarkempaa pedanttia tuskin voi olla

kuin herra Huntingdon. Vaan, katsottuani noihin somiin viattomiin

silmiin vieressäni, katsoin aivan oikeaksi, että hän tällä kertaa oli

tavallisista säännöistä poikennut.

-- Tiesittekö, että teidän tulisi tällä matkalla olla minun seurassani?

-- kysyin matalammalla äänellä, sillä Tuomas Morville, nuorempi

virkakumppalini seisoi toisella puolellani.

-- Minä tiesin, että tulisin matkustamaan herra Wilcoxin seurassa, --

vastasi neiti hymyllä, joka sykähdytti koko sydämeni.

-- Siitä jo on aikaa, kun viimeksi lähetitte minulle pari sanaa, --

sanoin moittivaisesti.

-- Parempi olisi olla puhumatta, muuten erhetytte työssä, -- vastasi hän

veitikkamaisella hymyllä. Tähän muistutukseen olikin syytä; sillä

mieleni oli äkkiä joutunut hämille, niin että sijoittelin kirjeitä

umpimähkään.

Juuri samassa me lähenimme sitä pientä pysäyspaikkaa, mistä yllämainitun

herraskartanon postikontti aina tuli. Veturi alkoi jo vähentää vauhtia.

Neiti Clifton ilmaisi nyt luonnollisen ja sopivan pelon tunteen.

-- Näyttäisi niin hullulta, -- sanoi hän, -- jos joku tuolla

pysäyspaikalla näkisi tytön tässä postivaunussa! Eihän ihmiset voisi

tietää, että olen postimestarin tytär ja olen saanut luvan herra

Huntingdonilta. Eikö tässä olisi pimeää nurkkaa vaunussa, jonne voisin

mennä piiloon?

Parilla sanalla pitää minun nyt selittää silloisten

rautatiepostivaunujen rakennetta, joka ei ollut niin mukava kuin tätä

nykyä. Siinä vaunussa oli ovi kumpaisessakin oikeanpuolisessa kulmassa.

Kumpaisenkin oven eteen olivat kirjelaatikot asetetut päällekkäin sillä

lailla, että niistä tuli ikäänkuin kahden jalan levyinen laipio, joka

esti ihmisiä ulkoa koko vaunun sisustaa yht'aikaa näkemästä. Tällä

lailla oli se nurkka, jonka puolista ovea tällä kertaa ei käytetty, aina

pimeä ja sen edessä seisova laipio muodosti siitä pienen komeron, mihin

niin pieni tallukka kuin neiti Clifton aivan hyvin saattoi kätkeä

itsensä uteliaitten silmiltä. Ennenkuin juna joutui asemahuoneen

lamppujen valaisemalle paikalle, hän katosi siihen piilopaikkaan. Ei

kukaan muu paitsi minä voinut nähdä hänen iloisia kasvojaan, kun hän

seisoi siinä, varovaisesti kumarruksissa, sormi ruusuhuulillansa, ja

tirkisteli. Hän näki, kuinka minä otin pääministerin kirjearkun

palvelijan käsistä vastaan, ja kuinka Tuomas Morville puolestaan sai

herraskartanon tavallisen postikontin.

-- Katsokaa, -- sanoin minä, kun taas olimme lähteneet liikkeelle ja

neiti tuli ulos piilostaan, -- tämä on pääministerimme kirjearkku, joka

menee valtiosihteerin luokse. Siinä olisi salaisuuksia kyllin teille,

joka naisena tietysti olette utelias.

-- Ohoh, enpä minä valtioasioista mitään ymmärrä, -- vastasi neiti

huolettomasti, -- ja onhan tämä arkku pari kertaa kulkenut meidänkin

postikonttorimme kautta.

-- Oletteko sitten huomannut tämän kuvan siinä? -- kysyin vielä, --

sydämen, jonka läpi väkipuukko on pistetty? -- ja kumartuen likemmäksi

lisäsin hänen korvaansa muutamia joutavia leperryssanoja, joita en huoli

kertoa. Miss Clifton pudisti pientä päätään ja väänsi huuliaan. Mutta

hän otti arkun kädestäni, kuljetti sen lampun luo, joka paloi vaunun

toisessa nurkassa, ja katseltuansa pani sen laipion vieressä olevalle

pöydälle. Enempää en koko arkkua muistanut. Matkustuksemme tänä yönä oli

erinomaisen hauska, sillä neitosemme oli mitä vilkkaimpia, iloisimpia

veitikoita. Täydeksi todeksi voin vakuuttaa, ettei mikään iltaseura

minusta ole koskaan tuntunut puolta vertaakaan niin hupaiselta kuin tämä

matka. Ja sepä vielä iloomme aivan omituisen höystön lisäsi, että neiti,

niin pian kuin sanoin lähenevämme pysäyspaikkaa, missä taas tuli ottaa

postiarkkuja vastaan, aina kohta juoksi nurkkaansa piiloon.

Me olimme jo jättäneet jälkeemme Waterfordin, viimeisen pysäyspaikan

matkallamme, ennenkuin huomasin, että työmme oli hirveän huonosti

edistynyt. Neiti Clifton tuli myöskin vakavaksi ja istui pöydän vieressä

ääneti ja nolostuneena, ikäänkuin olisi hänen hullutuspuuskansa nyt

mennyt ohi ja kuin hän olisi havainnut siinä olleen vähäisen liikaa,

moitittavaa. Minä olin sanonut hänelle, ettei enää tulisi pysäyspaikkaa

ennen Lontoota; mutta kummastuksekseni tunsin, että junan vauhti väheni

ikäänkuin olisi taas pysäyspaikka lähellä. Katsahtaessani ulos ikkunasta

huusin konduktöörille, joka istui seuraavassa vaunussa. Hän vastasi,

että jotakin estettä näkyi olevan edessämme, vaan että kohta jälleen

lähdettäisiin matkaan. Minä käännyin ja annoin tämän tiedon neiti

Cliftonille sekä virkakumppanilleni.

-- Tiedättekö missä paikassa nyt olemme? -- kysyi hän pelästyneellä

äänellä.

-- Camden-townissa, -- vastasin. Hän hyppäsi kiireesti ylös istuimeltaan

ja riensi luokseni.

-- Ystäväni asunto on täällä aivan likellä, -- sanoi hän, -- olipa tämä

minulle aika onnellinen sattuma. Sinne ei ole kuin viiden minuutin matka

tästä pysäyspaikasta. Hyvästi vain, herra Wilcox, ja tuhansia kiitoksia

hyvyydestänne.

Neiti näkyi olevan hiukan hämmästyksissään ja ojensi minulle molemmat

kätösensä rukoilevalla tavalla, ikäänkuin olisi pelännyt, että minä

pidättäisin häntä vasten tahtoansa. Minä kaappasin hänen kätensä ja

puristin niitä vähän kiihkeämmin kuin mitä juuri olisi ollut

tarpeellista.

-- Ei ole minulle oikein mieleen, että näin yön aikana lähdette

yksinänne käymään, -- sanoin minä, -- vaan mikä auttaa. Tämä aika on

ollut minulle erinomaisen hauska. Sallitteko minun tulla huomenna

aamulla teitä katsomaan; sillä minä lähden jälleen kello 10.30

Lontoosta? Taikka keskiviikkona kun taas käyn pääkaupungissa?

-- Sitä, -- vastasi hän kallella päin -- en tiedä. Kyllä minä sentään

kirjoitan äidille ja kerron kuinka hyvä te olette ollut minua kohtaan,

ja -- mutta nyt minun täytyy lähteä, herra Wilcox.

-- Ei ole minulle yhtään mieleen, että menette yksinänne, -- sanoin

uudestaan.

-- Oi, kyllä minä aivan hyvin tunnen tien, -- sanoi hän samalla, vähän

hätäisellä tavalla, -- aivan hyvin, paljon kiitoksia. Ja talo on aivan

likellä. Hyvästi!

Hän hyppäsi keveästi ulos, ja samassa juna lähti liikkeelle. Meillä oli

työtä yltäkyllin, sen voitte arvata. Viiden minuutin päästä meidän piti

olla perillä, ja vähintäin viideksitoista minuutiksi oli vielä työtä

jäljellä. Vaikka tämä matka oli ollut minulle niin hupainen, en voinut

siis olla kiroilematta herra Huntingdonia ja hänen poikkeamistaan

tavallisista säännöistä. Väkisin syrjäyttäen neiti Cliftonin muiston

mielestäni, ryhdyin kaikin voimin työhön, panin kokoon Lontoosen menevät

kirjeet, sidoin ne yhteen myttyyn, pistin luettelon niistä lisäksi, ja

käännyin sitten pöydän päähän, ottaakseni pääministerin kirjelaatikon

sieltä.

Lienettepä jo arvanneet riivatun vastoinkäymiseni. Pääministerin

kirjelaatikko ei ollutkaan paikallaan! Ensi hetkenä en siitä kuitenkaan

kovin hätäynyt; minä vain katsoin ympärilleni, katsoin lattialta,

katsoin kirjesäkkien alta, kirjelaatikoista, katsoin kaikki paikat,

mihin se mahdollisesti oli pantu tai pudonnut. Vielä hakiessani

jouduimme asemahuoneesen, ja rauhani katosi katoamistaan. Tuomas

Morville tuli avuksi ja etsi minun kanssani; me koettelimme jokaista

kirjesäkkiä, jonka olimme täyttäneet ja kiinni lakanneet. Eihän tuo

kirjearkku ollut mikään pikku kalu, joka olisi joka koloon mahtunut. Se

oli vähintäin kaksitoista tuumaa pitkä ja enemmän kuin puoli sen vertaa

leveä sekä korkea. Vaan ei sitä löytynyt mistään. En ole milloinkaan

ollut niin vähällä pyörtyä kuin silloin.

-- Olisiko neiti Clifton sen vienyt? -- arveli Tuomas Morville.

-- Hänkö, -- vastasin närkästyneesti, mutta miettiväisesti, -- kuinka

hän olisi meidän näkemättämme voinut viedä niin kookkaan kalun. Ei se

mahtuisi meidän taskuihimme, Tuomas, ja hänellä oli päällään kapea

röijy, mihin ei olisi voinut kätkeä mitään.

-- Ei, hän ei ole saattanut sitä viedä, -- myönsi Tuomas; -- sittenhän

sen pitää löytyä muualta. -- Rupesimme siis taas uudelleen hakemaan,

käänsimme kaikki nurin mitä vaunussa oli, vaan ei auttanut.

Pääministerin kirjearkku oli poissa, ja kaikki mitä nyt ensi hetkenä

taisimme tehdä oli, että hämmästyneinä katselimme toinen toistamme.

Kauan ei tämä hämmästyksen toimettomuus kuitenkaan saanut kestää, sillä

pääpostikonttorin postimiehet kävivät meidän kimppuumme, vaatien kukin

osansa. Päät aivan pyörryksissä pelästyksestä teimme tehtävämme ja

annoimme heille postisäkit. Sitten taas katsahdimme toisiimme, melkein

mielettöminä tuskasta, posket kalmankarvaisina. Kaikki pulat, joihin

ennen olimme joutuneet -- olihan meilläkin ollut tavallinen osa

erhetyksiä ja hairauksia -- ei ollut mitään tämän nykyisen rinnalla.

Sattuipa samassa silmäni herra Huntingdonin lupakirjaan, joka oli

lattialla joutavien paperinpalasten seassa. Sen nostin ylös ja pistin

sen sekä virallisen päällyksenkin huolellisesti taskuun.

-- Emme kauemmin voi täällä viipyä, -- sanoi Tuomas. Kantajat

katselivatkin jo kummastellen sisään; harvoin olimme niin kauan vaunussa

viipyneet.

-- Ei, -- vastasin minä, ja äkillinen älyn välähdys kävi samassa

pyörällä olevan pääni läpi; -- ei, meidän pitää suoraan rientää

pääpostikonttoriin ja puhua suut puhtaaksi. Tämä ei ole yksityinen asia,

Tuomas!

Vielä kerran turhaan haettuamme vaunun läpi, kutsuimme ajurin, ja

ajoimme niin joutuisaan kuin mahdollista pääpostikonttoriin.

Pääpostisihteeri ei tietysti enää ollut siellä, mutta me saimme tietää

hänen asuvan muutamassa etukaupungissa, seitsemän, kahdeksan virstan

päässä Citystä. Me emme virkkaneet meille sattuneesta vahingosta

kellekään; sillä minä arvelin parhaaksi, että niin harva kuin

mahdollista saisi tietää siitä. Siinä asiassa olin oikeassa.

Meidän täytyi kolkuttaa pääsihteerin väki hereille -- tuon peloittavan

arvopersonan, jota en ollut koskaan ennen päässyt niin likelle. Pian

istuimme hänen luonansa, pitäen yksinäistä ja salaista keskustelua,

yhden ainoan kynttilän valossa, joka juuri tarpeeksi valaisi hänen

kasvojaan, että saatoimme nähdä niiden ilmeen meidän kertoillessamme,

joka vaihteli useampaan kertaan. Meidän vastoinkäymisemme oli liian

hämmästyttävä, että siitä kohta olisi voinut seurata nuhteita, ja

minusta näytti ikäänkuin olisin hänen silmissään, kun hän meitä katseli,

nähnyt jotakin säälin tapaista. Vähän aikaa puheltuamme hän ilmoitti

vievänsä meidät kanssaan valtiosihteerin luokse, ja muutamia minuutteja

sen perästä ajoimme jälleen takaisin Lontoon toista päätä kohti. Perille

tullessamme oli jo melkein se aika aamusta käsissä, jolloin kirjeet

jaetaan. Mutta ilma oli täynnä paksua, keltaista sumua, emmekä voineet

nähdä mitään, ajaessamme aivan ääneti. Ei kumpikaan meistä tohtinut

virkkaa mitään, ja sihteerikin vain aika-ajoin sanoi jonkun sanan. Me

ajoimme sumuun puoleksi peitetyn kartanon eteen, missä meidän täytyi

odottaa vaunussa melkein puoli tuntia. Sihteeri oli kohta mennyt sisään,

ja mainitun ajan kuluttua käskettiin meitäkin ylös. Me tulimme kamariin,

missä suuren pöydän takana istui pieni, laiha mies, jolla oli iso pää ja

silmät syvällä tuuheiden kulmakarvojen alla. Meitä tietysti ei esitetty

hänelle, ja me siis vain arvaamalla tiesimme kuka hän oli. Meitä

käskettiin uudestaan kaikki kertomaan, ja vieras herra teki muutamia

kietovia kysymyksiä. Me olimme hyvin halukkaat ilmoittamaan hänelle

kaikki mitä asiasta tiesimme, mutta emmehän itsekään tietäneet paljon

muuta kuin että kirjearkku oli kadonnut.

-- Tuo nuori tyttö on sen varmaan vienyt, -- sanoi hän.

-- Ei se ole mahdollista, -- panin lujasti, vaikka nöyrästi vastaan. --

Hänellä oli päällään kapein röijy, minkä ikänä olen nähnyt, ja hyvästi

jättäessään hän ojensi minulle molemmat kätensä. Arkku ei voinut olla

kätkettynä hänen vaatteihinsa. Se ei mahtuisi minunkaan taskuuni.

-- Mistä se tuli, että hän ajoi teidän kanssanne postivaunussa? -- kysyi

hän ankarasti.

Vastaukseksi pistin hänelle käteen herra Huntingdonin allekirjoittaman

lupakirjan. Hän ja meidän pääsihteerimme katsastivat sitä tarkkaan.

-- Se on Huntingdonin allekirjoitus, epäilemättä, -- sanoi

viimeksimainittu. -- Sen voisin vaikka missä valallani vakuuttaa. Sepäs

on kummallinen tapaus.

Kummallinen tapaus se olikin. Molemmat herrat menivät toiseen kamariin,

missä he taas puolen tuntia viipyivät. Takaisin tullessa heidän kasvojen

ilmeensä osoitti yhä vielä kamalinta hämmästystä.

-- Herra Wilcox ja herra Morville, -- sanoi meidän pääsihteerimme, --

tärkeätä on, että tämä asia pysyy syvimmässä salaisuudessa. Olkaa

varoillanne, ettette ilmoita edes sitä, että teillä on joku salaisuus

tiedossanne. Oli varsin hyvä, että te ette pääpostikonttorissa

virkkaneet mitään kirjearkun katoamisesta. Minä pidän huolta siitä, että

heille asia selitetään siten, että teillä oli ollut käsky tuoda arkku

suoraan tänne. Teidän tehtävänänne on nyt löytää tuo nuori neito ja

tuoda hänet viimeistään kello kuusi tänä iltana minun virkahuoneeseni

pääpostikonttoriin. Mihin muihin toimiin me katsomme tarpeelliseksi

ryhtyä, ei teidän tarvitse tietää. Mitä vähemmän tästä tiedätte, sitä

parempi teille.

Sääliväinen katse, jonka taas hänen silmissään huomasimme, sai sydämemme

jähmettymään. Me läksimme kohta ja päätimme mitä meidän piti tehdä sillä

selittämättömällä aistilla, joka välistä välttämättömästi vaatii meitä

ihmisiä niin taikka näin tekemään. Me päätimme, että Tuomas Morville

menisi Camden-towniin ja tiedustelisi joka talossa neiti Cliftonia.

Minun sitä vastoin piti mennä Eatoniin -- siihen oli juuri niin paljon

aikaa kuin tarvittiin -- ja pyytää hänen tarkkaa osoitettansa

vanhemmilta. Me sovimme, että yhtyisimme jälleen pääpostikonttorissa

kello puolivälissä kuusi, jos minä siksi kerkiäisin takaisin. Mutta, jos

en joutuisi, piti Tuomaan yksinään mennä pääsihteerin puheille ja

ilmoittaa syy poissaolooni.

Eatonin pysäyspaikkaan saavuttuani näin minulla olevan vain

neljäkymmentäviisi minuuttia aikaa, kunnes juna jälleen lähtisi

Lontoosen. Kaupunkiin oli noin peninkulma asemahuoneelta; minä siis

kiirehdin voimiani myöten. Postikonttori tässä pikkukaupungissa, josta

en yhtään kummastunut, oli samalla myös kirjakauppa. Hauskan näköinen,

vanhanpuolinen rouva istui pöydän takana, ja pitkä, mustatukkainen neito

puuhaeli jotakin syrjempänä. Minä kohta ilmoitin nimeni.

-- Minä olen Frank Wilcox, palvelen rautatiepostissa, ja olen tullut

tänne teiltä jotakin tiedustelemaan.

-- Sanokaa vain. Me tunnemme teitä hyvin nimeltä, -- oli ystävällinen

vastaus, joka minulle oli erinomaisen hauskaa.

-- Voitteko sanoa, missä talossa neiti Anna Clifton nyt oleskelee

Camden-townissa?

-- Neiti Anna Cliftonko? -- huusi rouva.

-- Niin. Teidän tyttärenne luullakseni. Hän, joka matkusti Lontoosen

viime yönä.

-- Ei minulla ole sennimistä tytärtä, -- vastasi hän. -- Minä itse olen

Anna Clifton, ja tyttärieni nimet ovat Mary ja Susanna. Tässä on

tyttäreni Mary.

Pitkä, mustatukkainen tyttö oli noussut ja seisoi nyt äitinsä vieressä.

Hän oli aivan toisennäköinen kuin tuo pieni, kultahiuksinen lepertelijä,

joka viime yönä matkusti seurassani Lontoosen Anna Cliftonin nimellä.

-- Rouva, -- jatkoin taas, vaikka kurkkuni oli melkein tukehduksissa, --

onko toinen tyttärenne pieni, hieno ihminen, aivan päinvastoin kuin tämä

neito tässä?

-- Ei, -- vastasi hän nauraen; -- Susanna on vielä pitempi ja

mustanverisempi kuin Mary. Kutsu Susannaa, kultaseni.

Ei aikaakaan, niin neiti Susanna astui sisään. Tuossa seisoivat kaikki

kolme edessäni -- A. Clifton, S. Clifton ja M. Clifton. Ei ollut

useampia tyttäriä. Ja kun kertoilin heille nuoresta neidestä, joka

heidän nimellänsä matkusti, niin he eivät tienneet ketään muuta koko

kaupungissa -- hän oli pieni kasvultansa -- johon minun kuvaukseni olisi

sopinut tai joka olisi edellisenä yönä Lontoosen mennyt. Aikani oli

täpärällä; minä riensin siis takaisin asemalle ja pääsin juuri vielä

junaan. Määrätuntina kohtasin Morvillen pääpostikonttorissa. Astuttuamme

monen pitkän käytävän läpi, seisoimme viimein jälleen etuhuoneessa,

levottomalla mielellä odottaen, kunnes meitä käskettäisiin sisään.

Morville ei ollut saanut mitään tietoa, paitsi että kantajat ja

poliisimiehet Camden-townin asemalla olivat nähneet nuoren herrasneiden

yöllä kulkevan sivuitse mustanverisen, ulkomaalaiselta näyttävän miehen

seurassa, joka kantoi pientä mustaa kapsäkkiä.

Tuskin tiedän, kuinka kauan siellä odotimme. Minusta tuntui kun olisi

monta vuotta kestänyt. Hetki hetkeltä tuli minun vaikeammaksi pitää

ajatuksiani koossa tai kiinnittää niitä siihen aineesen, joka niissä

kaiken päivää oli liikkunut. En ollut koko vuorokauteen ruokapalaa

haukannut, enkä puoleentoista vuorokauteen ummistanut silmiäni. Ja koko

sen ajan olivat hermoni olleet tiukimmassa pinnistyksessä.

Viimein tuli kutsu, ja minut saatettiin ensiksi sisempään kamariin.

Siellä istui viisi herraa pöydän ympärillä, joka oli täynnä

asiapapereita. Siellä tunsin valtiosihteerin, jonka aamulla olimme

nähneet, pääpostisihteerimme ynnä herra Huntingdonin. Neljäs oli kauniin

näköinen mies, joka, niinkuin myöhemmin sain kuulla, oli pääministeri.

Viidennen näin olevan meidän virkakuntamme ylipäällikön, koko

postilaitoksen tirehtöörin. Se oli minun silmissäni aika korkea seura,

ja minä tein syvän kumarruksen. Mutta pääni oli epäselvä ja kurkkuni

kuiva.

-- Herra Wilcox, -- sanoi meidän pääsihteeriänne, -- kertokaa taas,

näiden herrojen kuullen, tuo seikka yksityiskohtiaan myöten, minkä tänä

aamuna minulle ilmoititte.

Minä tartuin kädelläni tuolin selkävaraan saadakseni siitä tukea, ja

kerroin asian kolmannen kerran, jättäen pois vain muutamia mitättömiä

sanoja, joita olin nuorelle neidelle puhunut. Sen perästä vielä lisäsin

kertomuksen matkastani Eatoniin, jossa olin saanut sen varman tiedon,

että matkatoverini ei ollutkaan se henkilö, miksi hän itsensä oli

nimittänyt. Viimeksi kysyin sanomattomalla tuskalla, oliko herra

Huntingdonin lupakirja väärennetty.

-- En voi sanoa, herra Wilcox, -- sanoi tämä herra, ottaen lupakirjan

käteensä ja katsastaen sitä suurimmalla hämmästyksellä. -- Vannoisinpa

siinä olevan oman allekirjoitukseni, jos se vain olisi toisenlainen

paperi. Minun mielestäni Forbesin käsiala ei ole yhtä hyvin jäljitelty.

Mutta tämä on kirjoitettu aivan samalla läkillä, jota minäkin käytän, ja

minun allekirjoitukseni ei ole aivan tavallinen.

Hänen allekirjoituksensa olikin hyvin omituinen ja vanhanmuotinen. Nimen

alla oli koukero, se oli hiukan piiskanvarren näköinen, jonka ympäri on

siima kiertynyt. Mutta se ei tehnyt jäljittelemistä vaikeammaksi,

muistutin minä nöyrästi. Herra Huntingdon kirjoitti nimensä paperille,

ja pari muista herroista koettelivat tehdä samanlaisen koukeron, vaan

turhaan. He luopuivat yrityksestä, ja heidän vakaville kasvoilleen

ilmeni hetkeksi hymyä.

-- Tottahan olette ollut varoillanne, jottei kukaan teiltä ole saanut

vähintäkään tietoa asiasta, herra Wilcox? -- kysyi postilaitoksen

tirehtööri.

-- Ei pienintäkään sanasta, -- vastasin siihen.

-- Välttämättömän tarpeellista on, että tämä asia pysyy salassa. Kiusaus

sitä ilmoittaa olisi teille vähempi, jos teillä olisi virka ulkomaalla.

Postilaiva-asiamiehen virka Aleksandriassa on avoinna, minä määrään

teidät siihen kohta.

Se olisi ollut hyvä askel ylöspäin silloisesta paikastani, ja

luultavasti se oli oleva alkuportaana vielä parempiin virkoihin. Mutta

Fazeleyssä asui halvattu, vuoteesensa sidottu äitini, jolla ei

maailmassa ollut muuta iloa kuin se, että hän sai elää minun kanssani

saman katon alla. Päätäni yhä pahemmin pyörrytti; ajatukseni tulivat yhä

epäselvemmiksi.

-- Hyvät herrat, -- mutisin minä, -- minulla on halvattu äiti, jota en

voi jättää. Eihän tämä ollut minun syyni, hyvät herrat! -- Minusta

näytti että istujat pöydän ympärillä liikahtivat ja nousivat; mutta

samassa musteni silmissäni ja minä kaaduin tainnoksiin.

Jälleen tointuessani parin kolmen minuutin perästä, näin herra

Huntingdonin polvillaan vieressäni päätäni kannattamassa, ja

pääsihteerimme pitävän lasillisen viiniä suuni edessä. Minä kokosin

ajatukseni mitä kiireimmin ja nousin horjuen seisoalle. Mutta nuot

molemmat herrat painoivat minut istumaan sille tuolille, johon olin

nojautunut, ja käskivät minun juoda viinin loppuun ennenkuin yrittäisin

puhua.

-- En ole koko päivään syönyt muruakaan, -- sanoin heikolla äänellä.

-- Sitten, ystäväni, teidän pitää kohta mennä kotiin, -- arveli

postilaitoksen tirehtööri; -- mutta olkaa varoillanne. Ei sanaakaan

tästä asiasta saa päästä teidän suustanne. Oletteko nainut mies?

-- En ole, herra, -- vastasin.

-- Sitä parempi, -- lisäsi hän hymyillen. Äidiltänne saattanette pitää

tämän asian salassa, toivon minä. Me luotamme teidän kunniaanne.

Pääpostisihteeri soitti sitten kelloa ja minut annettiin sen postimiehen

huostaan, joka kutsua totteli. Muutamien minuuttien kuluttua istuin

ajurin vaunuissa, joka vei minut kortteeritalooni Lontoossa. Viikon

päästä Tuomas Morville läksi postimestariksi erääsen kaupunkiin

Canadassa, missä hän perästäpäin nai ja yhä vielä elää, hyvin

tyytyväisenä paikkaansa, niinkuin hän aika-ajoin ilmoittaa minulle

kirjeissään. Mitä minuun tulee, pysyin omasta tahdostani vanhassa

virassani postivaunusihteerinä, kunnes äitini kymmenen tai kahdentoista

kuukauden kuluttua kuoli. Silloin sain kohta ylimääräisen postimestarin

viran.

Ylimääräisen postimestarin tehtävänä on mennä milloin tätä, milloin

tuota postimestarin virkaa toimittamaan, mihin heitä kulloinkin

käsketään, jos joku paikka jääpi avonaiseksi kuoleman tai virasta

eroamisen kautta, taikka jos joku epäluulonalainen eroitetaan virasta.

Uuden virkani toimet saattoivat minut useammat kerrat herra Huntingdonin

piirikuntaan. Vanha herra ja minä emme koskaan virkkaneet sanaakaan

toisillemme siitä salaperäisestä varkausasiasta, mihin me kumpainenkin

syyttä olimme osallisiksi joutuneet. Mutta hän osoitti minulle aina

erinomaista suosiota ja käski usein käymään talossaan. Hän asui aivan

yksikseen. Ukon ainoa tytär oli, vasten hänen tahtoansa mennyt naimisiin

erään hänen sihteerinsä kanssa, juuri sen herra Forbesin, jonka käsiala

myös oli väärennetty tuossa virkakirjeessä, jonka valeneiti Clifton oli

minulle tuonut. Sivumennessä voin tässä mainita, vaikkei se oikeastaan

asiaan kuulu, että tuttavuudestani Cliftonien kanssa seurasi sitten

kihlaus ja häät Maryn kanssa.

Tarpeetonta on mainita, kuinka monta vuotta kului ennenkuin minut taas

kerta käskettiin pääpostisihteerin sisäkamariin, missä tapasin herra

Huntingdonin hänen kanssaan kahden kesken. Herra Huntingdon puristi

kättäni hartaammin kuin mitä virallinen tervehdys olisi vaatinut, ja

sitten pääsihteeri esitti puheena olevan asian.

-- Herra Wilcox, muistattehan että me tarjosimme teille paikan

Aleksandriassa? -- sanoi hän.

-- Muistan kyllä, herra, -- vastasin.

-- Siitä paikasta on meillä ollut aika tavalla huolta, -- sanoi hän

melkein närkästyneesti. -- Siitä on vain kuusi kuukautta, kun me

lähetimme sinne herra Forbesin, syystä että hänen terveytensä vaati

lämpimämpää ilmanalaa, ja nytpä hänen lääkärinsä kirjoittaa, että hän on

aivan kuolemaisillaan.

Herra Huntingdonin kasvot ilmaisivat suurinta levottomuutta. Sihteerin

vaiettua hän kääntyi minun puoleeni.

-- Herra Wilcox, -- sanoi hän, -- minä olen pyytänyt, oman itseni

tähden, että teidät lähetettäisiin sinne postihöyrylaiva-asiamieheksi.

Sillä tavoin minun tyttäreni saisi hyvän ystävän avukseen, joka voisi

kaikki hänen asiansa saattaa selvälle kannalle. Te tosin ette tunne

häntä, vaan minä tiedän, että voin uskoa hänet teidän turvaanne.

-- Tehkää niin, herra Huntingdon, -- sanoin hartaasti. -- Kyllä minä

teen, minkä voin, ollakseni rouva Forbesille avullisena. Milloin

soisitte lähteväni?

-- Kuinka pian voitte olla valmiina? -- oli vastaus.

-- Huomenaamulla.

Silloin en ollut vielä nainut mies, enkä tietänyt mitään estettä

lähdölleni. Estettä ei tullutkaan. Minä matkustin maata myöten Ranskan

kautta Marseilleen ja kuljin siitä laivassa perille. Ei ollut vielä

kulunut monta päivää saatuani käskyn, kun jo astuin Aleksandrian

postikonttoriin. Siellä oli asiat jokseenkin sekaisin ja mullin-mallin.

Sillä herra Forbes, niinkuin kohta tultuani sain tietää, oli jo koko

edellisen viikon ollut kuolemaisillaan ja päämiehen poissaolosta oli

ollut tavalliset seuraukset. Minä ilmoitin olevani määrätty

postimestarin virkaa toimittamaan, ja menin sitten erään sihteerin

mukana siihen taloon, missä onneton postimestari ja hänen vielä

onnettomampi vaimonsa asuivat. Tässä kertomuksessa ei ole sijaa

tavallisille matkamiehen tarinoille siitä ihmeellisestä kaupungista,

mihin niin äkkiarvaamatta olin joutunut. Olkoon siinä kyllin kun sanon,

että pimeä, ummehtunut kamari, mihin minut käskettiin kysyessäni

emäntää, oli sangen huonosti kalustettu ja vailla kaikkia noita pieniä

sivistyksen ja aistin jälkiä, jotka meidän englantilaisissa

vieraskamareissa ovat niin hauskat nähdä. Seisoipa kuitenkin pimeässä

nurkassa piano avattuna ja nuottivihko sen päällä. Odottaessani rouva

Forbesin tuloa, astuin omia aikojani likemmäksi pianoa ja aloin katsoa

mitä nuotteja siinä oli soitettu. Samassapa silmäni sattuivat

vanhanmuotiseen, punaisella Marokon nahalla päällystettyyn naisen

työrasiaan, joka seisoi pianolla. Naisen työrasia se nähtävästi oli,

sillä kannen alta, joka ei ollut aivan kiinni suljettu, riippui muutamia

pumpuli- ja silkkilankoja. Ikäänkuin unessa -- sillä vaikea minun oli

uskoa, että se olisi totta -- vein rasian likemmäksi ikkunaa ja siellä

-- näkyi selvään silmien edessä nahkaan piirretty kuva, -- tuo

salaliittolaistunnusmerkki: väkipuukolla lävistetty sydän. Tästä

Aleksandrian postihöyrylaiva-asiamiehen vieraskamarista oli siis

pääministerin kirjearkku viimeinkin löytynyt!

Muutamia minuutteja seisoin siinä ikäänkuin unessa ja katselin rasiaa

ikkunasta tulevan hämärän valossa. Kuinkahan tämä saattoi olla totta!

Mielessäni varmaan kuvittelin hullutuksia! Mutta kepeä astunta, joka,

vaikka se olikin kepeä, kuului selvästi lähenevän, ja teki lopun

hämmästyksestäni. Kiireesti, ennenkuin ovi aukeni, panin rasian takaisin

pianolle ja kumarruin alas ikäänkuin katsastelisin nuotteja. En ollut

ilmoituttanut nimeäni rouva Forbesille, sillä minä luulin, ettei hän

kuitenkaan tuntisi minua. Eikä hän myöskään tässä hämärässä voinut

selvästi eroittaa kasvojani. Mutta minä näin hänet selvästi. Se oli sama

pieni, laiha vartalo, sama lapsellinen muoto, sama kaunis tukka kuin

neiti Anna Cliftonilla. Hän astui kiirein askelin lattian poikki,

ojentaen molemmat kätensä lapsellisella, rukoilevalla tavalla.

-- Voi! -- vaikeroitsi hän, äänellä joka tunki sydämeni läpi, -- hän on

kuollut! Hän kuoli juuri!

Ei ollut nyt sopiva hetki ruveta puhumaan punaisesta Marokon nahalla

päällystetystä rasiasta. Tämä pieni, lapsellinen olento, joka tuskin

näytti päivääkään vanhemmalta kuin nähdessäni hänet

rautatiepostivaunussa, oli nyt leskenä vieraassa maassa, kaukana

kaikista ystävistä, jos en minä semmoiseksi osoittanut itseäni. Minulla

oli mukanani kirje, jonka hänen isänsä oli lähettänyt hänelle.

Ensimäisenä tehtävänä oli minulla pitää huolta hänen miehensä

hautajaisista, jotka olivat kohta toimitettavat. Kolme tai neljä viikkoa

kului ennenkuin sääliväisyyden tunne salli minun ruveta tiedustelemaan

mikä salainen osa hänellä oli ollut tuossa postille uskotun valtion

omaisuuden rohkeassa varkaudessa.

En saanut sen enempää nähdä työrasiaa. Katkerassa surussansakin rouva

Forbes kuitenkin oli muistanut sen verran olla varovainen. Ennenkuin

minä toista kertaa pääsin samaan vieraskamariin, missä sen olin

keksinyt, oli hän korjannut vaarallisen kalun pois näkyvistä. Minä olin

pahassa pulassa arvellessani millä keinoin saisin sen vielä kerran

nähdä; mutta lujasti olin päättänyt, ettei rouva Forbes saisi lähteä

Aleksandriasta ennenkuin hän olisi täydellisesti tunnustanut minulle

asian. Hänen täytyi viipyä täällä jokseenkin kauan odottaessaan

matkarahoja ja kirjeitä Englannista. Tällä ajalla ensi tuskan katkeruus

helpoittui, ja tuo vilkkaus ja suloisuus, joka minua niin suuresti oli

miellyttänyt, kun ensikerran näimme toisiamme, virkosi melkein entiseen

voimaansa. Samassa kuin säälintunne jonka hänen surunsa oli minussa

herättänyt, oli hävinnyt, lisääntyi uteliaisuuteni lisääntymistään, niin

että lopulta en enää saanut sitä hillityksi. Yhtenä päivänä toin

mukanani neulotun kukkaron, joka oli mennyt vähän rikki, ja pyysin että

hän, sill'aikaa kun hänen luonansa olin, korjaisi hajonneet silmukat.

-- Minä käsken palvelijan tuoda työrasianne, -- sanoin vielä, nousten ja

kutsuen palvelijaa. -- Rouvalla on punaisella Marokon nahalla

päällystetty työrasia -- sanoin palvelijalle kun hän oli tullut sisään.

-- On herra, -- vastasi tämä.

-- Missä se on?

-- Rouvan makuukamarissa.

-- Rouva tahtoo, että se tuotaisiin tänne. --

Nyt käännyin ja palasin paikalleni. Rouva Forbes oli käynyt

kalmankarvaiseksi, mutta silmissä oli itsepäinen katse ja kokoon

puristetut hampaat ilmoittivat myös jäykkää päätöstä. Tyttö toi

työrasian. Minä otin sen vastaan ja menin likemmäksi sitä sohvaa, jolla

rouva istui.

-- Muistatteko tätä kuvaa? -- kysyin. Luullakseni ei kumpainenkaan

meistä voi unohtaa sitä!

Hän ei vastannut sanaakaan, mutta silmien ilmeestä näkyi, että hän

ymmärsi asian.

-- Kuulkaa, -- jatkoin lempeällä äänellä, -- minä lupasin isällenne olla

teidän ystävänne, ja minä en ole niitä, jotka jättävät lupauksensa

täyttämättä. Mutta teidän pitää kertoa minulle täysi totuus.

Minun täytyi kauan aikaa taivutella ja kehoitella häntä siihen. En voi

olla tunnustamatta, että viimein uhkasin mennä Aleksandriassa asuvan

Englannin konsulin luokse asiaa ilmoittamaan. Viimeinkin kokoon

puristetut huulet aukenivat ja hän ilmaisi koko jutun, katkaisten sitä

vähä väliä huokauksilla ja itkuvirroilla.

-- Minä rakastin Alfredia, -- sanoi hän, -- vaan hänellä ei ollut varoja

naida, eikä isä ottanut asiaa korviinsakaan. Minä olin aina rahan

puutteessa, sillä isä antoi minulle hyvin niukalta. Ja he lupasivat

minulle suuren summan -- äärettömän summan -- koko viisisataa puntaa.

-- Kuka ne teille lupasi? -- kysyin.

-- Muukalainen herra, johon olin Lontoossa tutustunut; häntä nimitettiin

monsieur Bonnardiksi. Nimi oli ranskalainen, vaan en tiedä varmaan oliko

hän sentään ranskalainen. Hän puheli minulle isästäni, jonka hän oli

kuullut olevan piirikunnan postipäällikkönä, ja kyseli kaikenlaista.

Muutamia viikkoja myöhemmin minä näin hänet taas omassa kaupungissamme.

Sulhaseni, herra Forbes, joka minun kanssani käveli, piti vieraan kanssa

pitkän, salaisen keskustelun; ja sitten he tulivat ja sanoivat, että

minä voisin olla heille suurena apuna. He kysyivät olisinko minä

tarpeeksi rohkea, jotta voisin rautatien postivaunusta viedä pienen,

punaisella Marokon nahalla päällystetyn arkun, joka ei sisältänyt mitään

muuta kuin paperia. Vähän vastusteltuani suostuin. -- Käskystäni rouva

Forbes oli tähän asti puhunut; mutta nyt kertominen näkyi alkavan

huvittaa häntä itseään, ja hän jatkoi sitä sujuvasti.

-- Me tarvitsimme isän allekirjoitusta lupakirjaan, jolla pääsin

postivaunuun; vaan emme tietäneet millä lailla saisimme sen. Hyväksi

onneksi luuvalo par'aikaa rasitti isää, niin että hän ei oikein kyennut

työhön. Minun piti lukea hänelle joukko virallisia kirjoituksia ja

sitten hän ne allekirjoitti. Yhden kirjoituksen luin toistamiseen ja

panin sitten lupakirjan hänen eteensä allekirjoitettavaksi. Näin

tehtyäni olin pyörtymäisilläni pelosta; vaan samassa juuri tuli hänelle

kova kivun puuska ja hän kirjoitti alle tarkemmin katsomatta, iloisena

että työ oli loppunut. Minä sanoin nyt meneväni Beckbyhyn tätini luokse

vieraisille. Vaan en mennytkään sinne suoraan, vaan menin sen sijaan

Eatonin pysäyspaikkaan, mihin Alfredin kanssa jouduin pari minuuttia

ennen junan tuloa. Minä pysyin ulkopuolella asemahuonetta kunnes

vihellys kuului. Samassa juoksi postimies sinne; minä seurasin häntä

suoraan virkahuoneen läpi ja pyysin että hän antaisi teille sen

virkakirjeen, mikä minulla oli kädessä. Hän tuskin näki minun kasvojani.

Alfredin lähdettyä näin vielä vilaukselta monsieur Bonnardin, joka

tirkisteli postivaunua lähinnä olevan vaunun ikkunasta. He olivat

luvanneet, että juna seisahtuisi Camden-towniin, jos vain asettaisin

niin, ettette sitä ennen huomaisi mitään. Kuinka asia menestyi, sen

tiedätte itse.

-- Mutta mihinkä panittekaan arkun? -- kysyin vielä. -- Ei se suinkaan

voinut olla kätkettynä vaatteisiinne, siitä olen varma!

-- Ohoh, -- arveli hän, -- se kävi hyvin helposti. Monsieur Bonnard oli

ennen kertonut minulle, miten vaunu oli rakennettu; muistattehan, että

panin arkun pöydän päähän, aivan likelle sitä nurkkaa, mihin aina kävin

piiloon jokaisessa pysäyspaikassa. Siinä oli ikkunalla varustettu ovi,

ja minä kysyin saisinko pitää ikkunaa auki, koska minun oli liian kuuma

vaunussa. Monsieur Bonnard olisi, luulenpa, voinut vain ojentua ulos

ikkunastaan ja ottaa sen kädestäni. Mutta hänestä oli parempi tulla ulos

sitä ottamaan, juuri ennenkuin juna läksi Watfordista -- hän tuli

tietysti siltä puolelta, joka oli asemahuoneen valon varjossa. Se oli

viimeinen pysäyspaikka, mutta sittenkin juna niinkuin oli luvattu,

pysähtyi Camden-townissa. Sanalla sanoen arkku ei ollut teidän

näkyvistänne poissa kauemmin kuin kaksikymmentä minuuttia, ennenkuin te

huomasitte asian. Monsieur Bonnard ja me riensimme ulos asemahuoneesta,

ja Alfred seurasi meitä. Arkku murrettiin auki -- lukkoa ei ole koskaan

saatu korjatuksi, sillä se oli niin mutkallinen laadultansa -- ja

monsieur Bonnard otti paperit. Hän jätti arkun minulle, pantuansa sisään

setelipakan. Seuraavana aamuna Alfred ja minä annoimme vihkiä itsemme,

ja minä menin tätini luo; mutta isälle emme virkkaneet naimisestamme

ennenkuin kolme, neljä kuukautta myöhemmin. Tämmöinen on punaisella

Marokon nahalla päällystetyn työrasian juttu.

Hän hymyili vallattoman lapsen veitikkamaisella ilolla. Olipa vielä yksi

seikka, jota olin utelias tietämään.

-- Tiedättekö mitä nuo valtiokirjeet sisälsivät? -- kysyin taas.

-- En lainkaan! -- vastasi hän. -- Mitäs minä ymmärsin valtioasioista.

En tiedä mitään noista papereista. Monsieur ei niistä virkkanut

sanaakaan; hän ei edes katsellutkaan niitä, niin kauan kuin me olimme

läsnä. En minä olisi millään muotoa suostunut ottamaan vakuutettua

kirjettä tai mitään semmoista, jolla olisi ollut rahan arvo, tietäkää

se. Mutta nuo paperit, saattoihan ministeri helposti kirjoittaa ne

uudelleen. Älkää uskoko minua varkaaksi, herra Wilcox; ei paperein

joukossa ollut mitään rahan arvoista.

-- Tuottivatpa ne kuitenkin teille viisisataa puntaa, -- sanoin. --

Oletteko sen perästä vielä tavannut Bonnardia?

-- En koskaan enää, -- vastasi hän. -- Hän sanoi menevänsä omalle

maalleen. Enkä usko Bonnardin olleenkaan hänen todellisen nimensä.

Niinpä minäkin arvelin, vaan en puhunut enempää siitä rouva Forbesille.

Taas tämä asia oli saattanut minut sangen pahaan pulaan. Tietysti oli

velvollisuuteni ilmoittaa kaikki päälliköilleni, vaan en hennonut. Yksi

pääsyyllisistä oli jo korkeamman kuin maallisen tuomarin edessä. Niin

monen vuoden kuluttua olivat jo kaikki monsieur Bonnardin jäljet

hävinneet. Ainoaksi oikeuden käsiteltäväksi uhriksi olisi vain jäänyt

tämä pikku raukka, jonka molemmat muut olivat petollisilla yllytyksillä

saattaneet rikokseen osalliseksi. Viimein päätin lähettää kertomuksen

koko asiasta yksistään herra Huntingdonille. Minä kirjoitin hänelle

ainoasti itse tapahtumat ilman mitään muistutusta.

Vastaukseksi tuli minulle ja rouva Forbesille se sanoma, että herra

Huntingdon oli äkillisesti kuollut sydänhalvaukseen; se oli tapahtunut

juuri sinä päivänä, jolloin hän, minun laskuni mukaan, sai kirjeeni.

Rouva Forbes taas vaipui silminnähtävästi sydäntä särkevään suruun ja

omantunnon tuskaan. Hänelle jääneestä perinnöstä ei tulisi täyttä sataa

puntaakaan tuloa vuodessa. Pääpostisihteeri, vainajan vanhana ystävänä,

oli määrätty testamentin toimeenpanijaksi. Kirjeesen, jonka häneltä

sain, oli suljettu toinen rouva Forbesille. Siinä hän neuvoi, selvillä,

lujilla sanoilla, ettei rouva Forbes enää tulisi takaisin Englantiin,

vaan pysyisi ulkomaalla. Rouva mielestään arveli paraiten viihtyvänsä

jossakussa syrjäisessä, rauhallisessa luostarin kammiossa. Sentähden

toimitin hänelle paikan erääsen luostariin Maltan saarella, missä hän

pysyisi Englannin hallituksen suojan alla. Itse läksin Aleksandriasta,

niin pian kuin toinen postihöyrylaiva-asiamies oli tullut. Lontoosen

palattuani keskustelin kahden kesken pääpostisihteerin kanssa. Kohta

huomasin, ettei minun tarvinnut ilmoittaa hänelle mitä nyt olen

kertonut; sillä hänen hallussaan olivat kaikki herra Huntingdonin

paperit. Vanhan ystävyyden suhteensa vuoksi vainajaan sekä myös siihen

nähden, että kovimman rangaistuksen ansainneet eivät enää olleet

saavutettavissa, hänkin oli tullut siihen päätökseen, että oli parasta

unhoittaa se, mikä oli tapahtunut.

Keskustelumme lopulla sanoin hänelle jotakin, jota rouva Forbes oli

hartaasti pyytänyt minua perille saattamaan.

-- Rouva Forbes pyysi kaikin mokomin, -- sanoin, -- ettette suinkaan

uskoisi hänen eikä herra Forbesin antautuneen tämmöiseen pahantekoon,

jolleivät olisi niin suuresti rakastaneet toisiansa ja olleet niin

suuressa rahan tarpeessa.

-- Niin, -- arveli sihteeri hymyillen, -- jos Kleopatran nenä olisi

ollut hiukan litteämpi, niin maailman historia olisi mennyt toista

menoa!

Haararata N:o 5.

Koneseppä.

Hänen nimensä, herra, oli Matthew Price; minun nimeni on Benjamin Hardy.

Meidän syntymäpäiviemme väliä oli vain pari päivää. Me olimme yhdessä

kylässä kasvaneet ja yhtä koulua käyneet. En voi muistaakaan semmoista

aikaa, milloin emme olisi olleet paraita ystävyksiä. Poikinakin ei

meidän mieleemme olisi sattunut riidellä keskenämme. Kaikki ajatuksemme,

kaikki tavaramme olivat silloin yhteiset. Me olisimme pelotta, vaikka

kuoloonkin asti, pitäneet toinen toisemme puolta. Se oli senkaltaista

ystävyyttä, mistä välistä kirjoissa luetaan, lujaa ja järkähtymätöntä,

kuin nuot korkeat _Torhuiput_ meidän kotiseuduillamme, totista kuin

aurinko taivaalla.

Chadleigh oli meidän kylämme nimi. Korkealla yläpuolella laitumina

olevia alankomaita, jotka levisivät jalkojemme juuressa ikäänkuin

ääretön viheriäinen järvi ja haihtuivat taivaan rannalla sumuun, oli

maakivistä rakennettu pikku kylämme saanut sijansa hyvin suojatussa

notkossa, juuri vuoriston ja alankomaan keskipaikoilla. Meidän

yläpuolellamme kohosi vuoristo, harjanne harjanteen, viete vietteen

vieressä. Enimmäksi osaksi se oli autiota, lakeaa; ainoasti siellä,

täällä näkyi pieni pellon saarreke tai istutettu männikkö. Ylimpänä

kaikista törröttivät summattomat, harmaat kukkulat, jyrkät, yksinäiset,

yhtä vanhat kuin vedenpaisumus. Näiden nimenä oli _Tor_ -- Druidin Tor,

Kuninkaan Tor, Linnan Tor j. n. e. Pyhiä paikkoja ne kuuluivat olleen

muinaisina aikoina; niissä kruunattiin kuninkaita, poltettiin kokkoja,

uhrattiin ihmisiä, ja tehtiin kaikenlaisia verisiä, pakanallisia

temppuja. Luita oli niistä löytynyt, ja nuolenpäitä ja kulta- sekä

lasikoristuksia. Minä poikana pelkäsin näitä Toreja, vaikken voinut

sanoa miksi; pimeän tultua en olisi tuonne ylös noussut, vaikka mitä

olisi maksettu.

Olen jo maininnut, että olimme samassa kylässä syntyneet. Hän oli

pienen, William Price nimisen vuokraajan poika, vanhin seitsemästä

lapsesta. Minun isäni, jonka ainoa lapsi olin, oli Ephraim Hardy,

Chadleighin seppä, hyvin tunnettu mies noilla seuduin, eikä hänen

muistonsa vielä nytkään ole kadonnut. Tavallisesti pidetään vuokraajaa

parempana miehenä kuin seppää, tavallansa olisi siis voinut sanoa Matin

isällä olleen korkeamman arvon kuin minun isälläni. Mutta itse asiassa

hän ja hänen seitsemän lastansa, joille piti pienestä maapalstasta

hankkia leipää, oli yhtä köyhä kuin moni päiväläinen. Minun isäni,

seppä, sitä vastoin, joka oli varakas, ahkera, suosittu ja antelias, oli

kylän arvokkaimpia miehiä. Kaikki nuo eroitukset eivät muuten vähääkään

liikuttaneet meitä, Mattia ja minua. Ei meille kumpaisellekaan koskaan

sattunut mieleen, että Matin takki oli kyynäspään kohdasta rikkinäinen,

ja että meidän yhteiset rahavaramme aina vaan otettiin minun

kukkarostani. Siinä oli meille kyllin, että me molemmat istuimme samalla

koulupenkillä, luimme läksymme samasta aapiskirjasta, tappelimme toinen

toisemme puolesta, peitimme toinen toisemme pahantekoja, että yhdessä

ongiskelimme, poimimme pähkinöitä, kuljeksimme, kävimme varastamassa

hedelmiä puutarhoista ja munia linnun pesistä, sanalla sanoen vietimme

yhdessä kaikki päivän hetket luvallisissa sekä kielletyissä askareissa.

Se oli onnellinen aika, vaan eihän sitä voinut aina kestää. Isäni, joka

oli varakas, tahtoi saada minut eteenpäin maailmassa. Hän tahtoi, että

saisin enemmän oppia ja osaisin parempaa työtä tehdä kuin hän itse.

Paja, hänen mielestään, ei ollut tarpeeksi hyvä, Chadleighin pikku

piirikunta ei tarpeeksi avara minulle. Siitä oli seurauksena, että minä

kannoin yhä vielä koulukonttia selässäni, kun Matti jo astua vihelteli

auran jäljessä. Siitä oli seurauksena sekin, kun vastainen elämänurani

oli määrätty, että me luulimme olevamme pakoitetut eroamaan toisistamme

iäksi päiviksi. Sillä sepän poikana oli minusta pajat ja ahjot, tavalla

tai toisella, parhaimmat kaikista, ja päätin siten tulla konesepäksi.

Isäni hankki minulle oppilaspaikan eräässä rautatehtaassa

Birminghamissa. Minä jätin siis jäähyväiset Matille, Chadleighin kylälle

sekä korkeille, vanhoille Toreille, joiden turvissa olin siihen asti

elänyt, ja läksin matkustamaan pohjoiseen »Mustalle maalle».

En tahdo kauemmin viipyä tässä osassa kertomustani. Kuinka tein työtä

kunnes oppiaikani oli kulunut loppuun, kuinka täysin palveltuani ja

tultuani taitavaksi työmieheksi otin Matin auran kurjesta luokseni

Mustalle maalle, missä hän tuli osalliseksi asunnostani, palkastani,

opistani, sanalla sanoen kaikesta mitä minulla oli; kuinka hän

luonnostaan terävällä päällään ja vakavalla innollaan kävi tietänsä

eteenpäin, askel askeleelta, kunnes viimein tuli ensimäiseksi mieheksi

tällä alalla; kuinka, kaikkien näiden vuosien kuluessa onnen,

vastoinkäymisten ja ponnistusten vaihdellessa, vanha poikaystävyytemme

ei koskaan järkähtänyt eikä höltynyt, vaan kesti ja kasvoi meidän

kasvaessamme ja voimistui meidän voimistuessamme -- kaikkia näitä

asioita ei minun ole tarvis muuta kuin sivumennen mainita.

Tällä ajalla, -- muistettavaa on, että puhun niistä ajoista, jolloin

Matti ja minä vielä olimme kolmenkymmenen päiväpuolella -- tapahtui,

että meidän tehtaastamme tilattiin kuusi ensimäisen luokan veturia,

joiden piti kulkea uutta, silloin vasta tekeillä olevaa rautatietä

Torinon ja Genovan välillä. Ensikertaa meidän teoksiamme vasta Italiaan

tilattiin. Niitä oli mennyt Ranskaan, Hollantiin, Belgiaan ja Saksaan;

vaan ei yhtään vielä Italiaan. Tämä tilaus oli siis sangen tärkeä, sitä

tärkeämpi koska Alppientakaiset ystävämme vasta nykyisin olivat

ruvenneet rautateitä rakentamaan, ja epäilemättä, niitä jatkaessansa,

tarvitsisivat vielä paljon meidän kelvollisia englantilaisia teoksiamme.

Sentähden meidän tehtaamme Birminghamissa ryhtyi työhön kaikin voimin,

pitensi työaikaamme, enensi palkkaamme, pestasi lisätyömiehiä. Se oli

päättänyt, jos sitä saattoi ahkeruudella ja tarkkuudella saavuttaa,

päästä ensimäiseksi Italian työmarkkinoilla, ja pysyä siinä. Se työ

menestyikin ansion mukaan. Nuo kuusi veturia valmistuivat ajallaan,

vieläpä pantiin laivaan, lähetettiin ja saatettiin perille sellaisella

täsmällisyydellä, että italialainen asiamies oli aivan hämmästyksissään.

Voittepa uskoa kuinka ylpeä minä olin, kun näin, että olin määrätty

veturien kuljetusta valvomaan. Pari apulaista minulla piti olla; yhdeksi

niistä minun pyynnöstäni otettiin Matti. Näin nautimme taas yhdessä

elämämme ensimäistä suurta pyhäpäivää.

Sepä oli ihmeellinen muutos kahdelle Birminghamin työmiehelle, jotka

suoraa päätä olivat tulleet Mustasta maasta. Satumainen kaupunki, jonka

taustan Alpit puoliympyränä muodostivat; satama täynnä eriskummallisia

aluksia; ihmeen ihana sininen taivas ja vielä sinisempi meri; maalatut

talot rantalaiturin kupeella; vanhanaikuinen tuomiokirkko, mustasta ja

valkeasta marmorista; hohtokivikauppiasten katu, joka johdatti mieleen

tuhannen ja yhden yön tarinoita; palatsikatu ja sen maurilaiset pihat,

suihkukaivot ja appelsiinipuut, vaimot, jotka aina kävivät harsotettuina

kuin morsiamet; kaleeriorjat, jotka olivat kaksittain yhteen kahlitut;

pappien ja munkkien juhlakulkueet; alinomainen kirkonkellojen soiminen;

oudon kielen rengotus; ilman omituinen kirkkaus ja selkeys -- kaikki

nämät ihmeet tekivät sen, että me ensi päivän kävelimme niinkuin unessa,

aivan kuin lapset markkinoilla. Ennen viikon loppua me olimme suostuneet

rupeamaan Torinon--Genovan rautatien palvelukseen ja iäksi päiviksi

kääntäneet selkämme Birminghamille. Emme voineet vastustaa paikan

ihanuutta ja suurten palkkojen kiusausta.

Nyt alkoi uusi elämä -- elämä, joka oli niin liikkuva ja terveellinen,

niin täynnä päivänpaistetta ja raitista ilmaa, että me välistä

kummastelimme kuinka niin kauan olimme tulleet toimeen tuossa synkässä

Mustassa maassa. Me kuljimme alinomaa edes-takaisin rautatietämme.

Väliin olimme Torinossa, väliin Genovassa, koetellen uusia vetureita ja

auttaen uusia isäntiämme vanhalla kokemuksellamme.

Genovan me kuitenkin valitsimme asuntopaikaksemme; siellä me vuokrasimme

pari kamaria puodin yläpuolella, syrjäkadun varrella, joka kaupungin

korkeammasta korttelista ulottui alas merenrantaan. Se oli soukka pieni

katu, vaan täynnä eloa; niin jyrkkä ja väärä, etteivät mitkään rattaat

päässeet sitä kulkemaan, ja niin soukka, että taivas sen yläpuolella

näytti vain siniseltä nauhankaistaleelta. Joka talossa kuitenkin oli

kauppapuoti, jonka tavarat täyttivät puoleksi katukäytävän, taikka

seisoivat kasoina kummallakin puolella ovea, taikka riippuivat ikäänkuin

koristuksina alas balkongeilta. Ja kaiken päivää, aamun koitosta

hämärään asti, tungeskeli tällä kadulla lakkaamaton ohikulkijain virta

edes ja takaisin sataman ja kaupungin korkeamman korttelin väliä.

Talonemäntänä oli meillä hopeasepän leski, joka elätti itseään

koristusten, huokeain hopeasepän teosten, kampain, viuhkain sekä

norsunluisten ja kivihiilisten lelujen myömisellä. Hänen ainoa

tyttärensä, Gianetta, joka oli apulaisena kaupassa, oli ihanin nainen,

mitä ikänä olen nähnyt. Nytkin, kun muistelen kuluneiden vuosieni

pitkää, ikävää jaksoa ja kuvaelen mielessäni häntä (niinkuin vielä voin

tehdä ja teenkin) täydessä elämän hilpeydessänsä, en voi hänen

kauneudessaan keksiä vähintäkään vaillinaisuutta. En tahdo yrittääkään

häntä kuvaamaan. En usko sitä runoniekkaakaan olevan olemassa, joka

saattaisi sitä sanoin selittää. Näinpä kerran kuvan, joka oli johonkin

määrin hänen kaltaisensa -- ei puoltakaan vertaa niin suloinen, vaan

kuitenkin hänen kaltaisensa. Minun tietääkseni kuva yhä vielä riippuu

siellä, missä minä sen viimeksi näin, Louvren seinien sisäpuolella.

Siinä kuvassa mustasilmäinen, kultatukkainen nainen katsoo olkapäänsä

yli ympyriäiseen peiliin, jota partasuumies hänen takanansa pitää

kädessään. Tämä mies, niin kuulin, oli maalarin oma kuva, nainen hänen

rakastettunsa. En ole koskaan nähnyt toista maalausta, joka tälle olisi

vertoja vetänyt, ja kuitenkaan ei sitä voi nimittää samalla henkäyksellä

kuin Gianetta Conegliaa.

Sen arvannette, ettei lesken puoti koskaan ollut ostajia vailla. Koko

Genova tiesi kuinka ihanat kasvot olivat tuon pienen tiskin takana, ja

Gianetta virnakalla oli enemmän rakastajia kuin mitä hän viitsi

nimeltäkään muistella. Ylhäisiä ja alhaisia, rikkaita ja köyhiä, sekä

punalakkisia merimiehiä, jotka ostelivat korvarenkaita tai taikakaluja,

että aatelisherroja, jotka huolettomasti ostivat puolet ikkunalaudoilla

olevista koruista, kaikkia hän kohteli samalla lailla, väliin kehoitti,

väliin pilkkaeli, veteli nenästä tai sysäsi pois, miten milloinkin

mieleen sattui. Hänellä ei ollut enemmän sydäntä kuin marmorikuvalla;

sen Matti ja minä viimein saimme katkeraksi tuskaksemme kokea.

En voi nytkään vielä sanoa, kuinka se kävi ja mistä minä ensiksi

huomasin, miten meidän kumpaisenkin laita oli. Mutta jo aikaa ennen

syksyn loppua oli meidän ystävysten väli kylmennyt. Ei se ollut mitään

semmoista, jota olisi voinut sanoiksi sanoa. Ei se myöskään ollut

semmoista, mitä olisimme voineet selittää tai esiintuoda syitä, vaikka

henkikin siitä olisi riippunut. Me edelleenkin, niinkuin ennen, asuimme

yhdessä, söimme yhdessä, teimme työtä yhdessä; kävimmepä myös iltasella

yhdessä kävelyllä, kun päivän askareet olivat tehdyt. Eikä olisi kukaan

vieras voinut keksiä vähintäkään muutoksen jälkeä, paitsi kenties, että

olimme entistä harvapuheisemmat. Mutta jotakin kuitenkin välillämme oli,

jotakin äänetöntä, sanatonta, joka päivä päivältä teki juovan

suuremmaksi.

Ei se ollut Matin syy. Hän oli liian suora ja jalomielinen, että olisi

tahallansa saattanut välimme tämmöiselle kannalle. Eikä myöskään,

luullakseni -- tulinen kun olen luonteeltani -- syy ollut minussa. Syy

oli kokonaan Gianetan, kaikki hänen syytään alusta loppuun -- synti ja

häpeä ja suru.

Jos hän olisi suoraan ja koukuttelematta näyttänyt pitävänsä toista tai

toista meistä parempana, niin ei siitä olisi tullut mitään pahaa. Minä

olisin kaikin voimin hillinnyt itseäni, ja sen tietää Jumala! kärsinyt

vaikka mitä, jos siitä Matin tosionni olisi riippunut. Hänkin, sen

tiedän, olisi minun onnekseni samoin tehnyt, jopa enemmänkin, jos

mahdollista. Mutta Gianetta ei huolinut hiukkaakaan toisesta eikä

toisesta. Hän ei aikonut valita meistä toista enemmän kuin toistakaan.

Hänen itserakkauttaan vain imarteli se, että me hänen tähtensä jouduimme

eripuraisiksi; hänestä oli hauska pitää meitä leikkikaluinaan. En osaa

kertoakaan millä tavoin, millä tuhansilla, tuskin huomattavilla

viekoituksen juonilla -- milloin pitemmällä silmäniskulla, milloin

ikäänkuin vahingossa päässeellä sanalla, milloin hetkellisellä hymyllä

-- hän sai päämme pyörryksiin ja kiusasi sydäntämme ja taivutti meitä

itseänsä rakastamaan. Hän petti meitä kumpaistakin. Hän kiihdytti meitä

kumpaistakin toivomaan; hän herätti meissä epäluuloa toinen toistamme

vastaan; hän piinaeli meitä epätoivon tuskalla. Minä puolestani joskus

selvästi tunsin, mihin turmioon meidän käytöksemme veisi meidät ja että

uskollisin ystävyys, mikä ikänä on liittänyt kaksi elämää yhteen, oli

aivan ratkeamaisillaan, hajoamaisillaan. Semmoisina hetkinä kysyin

itseltäni, voisiko mikään nainen maailmassa olla sen arvoinen, että

hänen rakkautensa palkitsisi minun ja Matin välisen ystävyyden. Mutta ne

hetket tulivat sangen harvoin. Mielemmin suljin silmäni totuutta

näkemästä kuin että olisin tahtonut katsoa sitä suoraan kasvoihin. Näin

elin yhä edelleen, tottelematta järkeäni, niinkuin unennäkijä.

Tällä tavoin syksy kului, tuli talvi, tuo eriskummallinen, petollinen

Genovan talvi, jolloin öljypuut viheriöivät, päivä paistaa kirkkaasti ja

kolkot myrskyt käyvät. Matti ja minä yhä vaan asuimme yhdessä

Vicolo-Balbo kadun varrella, ulkonaisesti ystävyksinä, sydämessämme

vihamiehinä. Ja Gianetta yhä vielä sitoi meitä turmiollisilla

juonillansa ja vielä turmiollisemmalla kauneudellansa. Vihdoin viimein

eräänä päivänä tunsin, etten enää kestäisi kauemmin tätä hirveää tuskaa

ja epätietoisuutta. Aurinko, niin vannoin, ei saisi laskeutua, ennenkuin

olisin tuomioni kuullut. Minä päätin pakoittaa hänet valitsemaan toisen

tai toisen meistä. Joko hänen piti ottaa minut omakseen tai päästää

minut pauloistaan. Minä olin hurjapäissäni. Minä en huolinut enää

mistään. Minun piti nyt saada kuulla pahinta taikka parasta sanomaa. Jos

saisin pahimman, niin olin päättänyt lähteä Genovasta ja luopua hänestä

sekä kaikista kuluneen elämäni pyrinnöistä ja harrastuksista; minun piti

aloittaa aivan uutta elämää. Sen ilmoitin hänelle innokkaasti ja

lujasti, seisoen hänen edessään muutamana kolkkona joulukuun aamuna

pienessä kamarissa, joka oli puodin takana.

-- Jos rakastat Mattia enemmän, -- sanoin, -- niin sano minulle vain

yksi sana, enkä enää koskaan tee sinulle kiusaa. Hän ansaitseekin

rakkautesi paremmin kuin minä. Minä olen epäluuloinen ja vaativainen;

hän on luottavainen ja uhrautuvainen kuin nainen. Puhu, Gianetta!

Jätänkö sinulle jäähyväiset iäksi, iäksi päiviksi, vai kirjoitanko

kotiin, äidilleni Englantiin, ja pyydän että hän rukoilisi Jumalan

siunausta sille, joka on luvannut tulla vaimokseni.

-- Te olette hyvä ystävänne puhemies, -- vastasi hän ylpeästi. --

Matteon pitäisi olla hyvin kiitollinen teille. Te olette tehnyt enemmän

kuin mitä hän ikänä on tehnyt teidän puolestanne.

-- Antakaa minulle vastaus, Jumalan tähden, -- huusin minä, -- sallikaa

minun mennä!

-- Menkää tai viipykää miten tahdotte, Signor Inglese (herra

Englantilainen) -- vastasi hän. Enhän minä teitä pidätä.

-- Käskettekö minun lähteä?

-- Beata Madre (Autuas Neitsyt), en suinkaan!

-- Tahdotteko tulla vaimokseni, jos jään?

Hän purskahti suureen nauruun -- iloiseen, pilkalliseen, sulosoivaan

nauruun, joka helähti kuin hopeakello.

-- Liian paljon te vaadittekin!

-- Ei mitään muuta, kuin mitä te näinä viimeksi kuluneina viitenä,

kuutena kuukautena olette antanut minulle syytä toivoa!

-- Aivan samoin Matteokin puhuu. Aika ikäviä olette kumpainenkin!

-- Voi Gianetta! -- sanoin innokkaasti, -- ole toki vain hetken aikaa

vakava! Minä olen tosin sivistymätön mies, sitä en kiellä -- en millään

tavalla kyllin hyvä tai taitava teille kelvatakseni -- mutta minä

rakastan teitä kaikesta sydämestäni, eikä keisarikaan voisi tehdä

enempää.

-- Siitä olen sangen iloinen, -- vastasi hän, -- enkä soisikaan että

vähemmän rakastaisitte minua.

-- Sitten ette suinkaan tahdo saattaa minua onnettomaksi! Tahdotteko

luvata minulle?

-- En lupaa mitään, -- sanoi hän, uudestaan purskahtaen nauruun; --

paitsi sen etten mene naimiseen Matteon kanssa!

Paitsi sen ettei menisi naimiseen Matteon kanssa! Ainoasti sen! Ei

yhtään toivoa herättävää sanaa minulle itselleni. Ei mitään muuta kuin

että hän hylkäsi ystäväni. Siitä sain, jos voin, ottaa itselleni

lohdutusta ja itsekästä iloa ja jonkunlaista halpaa rauhallisuutta. Ja

niinpä minä, häpeäkseni sen tunnustan, teinkin. Minä tartuin kiinni

tuohon turhaan toivoon ja, hullu kuin olin, annoin hänen taas päästä

ilman selvää vastausta. Siitä päivin en enää yrittänytkään hillitä

mieltäni, vaan riensin umpisilmin eteenpäin -- turmiota kohti.

Lopulla minun ja Matin väli niin paheni, että julkiriita näkyi olevan

lähellä. Me kartimme toinen toistamme, tuskin vaihdoimme kymmenkunnan

sanaa päivässä, ja luovuimme kaikista vanhoista tavoistamme. Siihen

aikaan -- minua kauhistuttaa sitä muistellessani -- oli monta hetkeä,

jolloin tunsin vihaa häntä kohtaan.

Näin kului vielä neljä, viisi viikkoa, jolla ajalla juopa meidän

välillämme yhä syveni ja leveni päivä päivältä. Helmikuu tuli, ja

helmikuun kanssa karnevaali.[1] Genovassa, niin sanottiin, se sinä

vuonna oli tavattoman ikävä; ja niinpä se taisi todella olla. Sillä

paitsi siellä-täällä pääkatujen varrella ikkunasta riippuvia lippuja ja

juhlapukuisia naisia, ei näkynyt mitään muuta ilon merkkiä. Toisena

karnevaalipäivänä, muistaakseni, palasin illan hämärässä Genovaan,

oltuani koko päivän junassa. Asemahuoneen etehisessä tapasin Matti

Pricen. Hän astui luokseni ja laski kätensä minun käsivarrelleni.

[Footnote 1: Katolisissa maissa tavallinen laskiaisilo.]

-- Sinä tulet myöhään, -- sanoi hän. -- Minä olen jo melkein tunnin ajan

odotellut sinua. Syömmekös illallisen yhdessä tänään?

Herkkätunteinen kuin olen, heräsi minussa heti entiset paremmat tunteeni

kuullessani tämän ystävyyden osoituksen.

-- Oikein mielelläni, Matti, -- vastasin; -- menemmekö Gozzolin

ravintolaan?

-- Ei, ei, -- sanoi hän kiireesti. -- Johonkuhun rauhallisempaan

paikkaan -- johonkuhun paikkaan missä voimme keskenämme puhella. Minulla

on jotakin sanomista sinulle.

Nyt huomasin, että hän näytti kalpealta ja levottomalta ja ahdistava

pelon tunne rupesi minuakin painamaan. Me päätimme mennä Piscatoreen,

pieneen, syrjäiseen ravintolaan, likelle vanhaa sataman laituria. Siellä

istuimme syömään siivottomassa, tupakan hajuisessa tuvassa, missä

tavallisesti vieraili vain merimiehiä. Matti tuskin söi

ruuanpalaistakaan; mutta, kohta käskettyään pullon Sisilian viiniä, hän

joi ahkerasti.

-- No, Matti, -- sanoin, kun viimeinen ruokalaji tuotiin pöytään, --

mitä kuuluu?

-- Pahaa.

-- Sen kyllä arvasin näöstäsi.

-- Pahaa minulle -- ja pahaa sinullekin. Gianetta --

-- Mitä Gianetasta?

Hänen sormensa pyyhkivät huulia, ikäänkuin kuumetaudin väänteissä.

-- Gianetta on petturi -- pahempi kuin petturi, -- sanoi hän käheällä

äänellä. -- Hän pitää rehellisen miehen sydäntä yhtä halvassa arvossa

kuin kukkasta, minkä hän pistää tukkaansa -- pitää sitä päivän ja sitten

hylkää iäksi päiviksi. Hän on kavalasti pettänyt meitä kumpaistakin.

-- Millä tavalla? Herran nimessä, puhu!

-- Pahimmalla tavalla, millä nainen voi pettää niitä, jotka häntä

rakastavat. Hän on myönyt itsensä markiisi Loredanolle.

Veri valahti palavana virtana aivoihini ja kasvoihini. Saatoin tuskin

nähdä eteeni, enkä uskaltanut yrittääkään puhumaan.

-- Minä näin hänen menevän tuomiokirkolle päin, -- jatkoi hän,

hätäisesti puhellen. -- Se oli noin kolme tuntia sitten. Hän menee

ripille, arvelin, ja jäin jäljelle ja seurasin vain kaukaa. Mutta

kirkkoon astuttuansa hän meni suoraan tuota miestä kohti, joka siellä

odotteli. Muistathan vanhaa miestä, joka noin kuukausi tai kaksi sitten

yhtämittaa kävi puodissa. No, kun näin, kuinka hartaasti he puhelivat

keskenään, seisoessaan saarnastuolin alla, selin kirkkoon, niin minä

astuin suuttumuksen vimmassa suoraan heitä kohti. Minä aioin sanoa tai

tehdä jotakin; en tiedä itsekään mitä. Kumminkin arvelin kaapata

Gianettaa käsivarresta ja viedä hänet kotiin. Mutta kun olin tullut

muutamien askelien päähän heistä, niin että vain paksu patsas oli

välillämme, niin seisahduin. He eivät voineet nähdä minua enkä minä

heitä; mutta kuulin aivan selvään heidän puhettansa ja -- minä

kuuntelin.

-- No, mitä kuulit?

-- Sovittelun häpeällisestä kaupasta -- toisella puolella kauneutta,

toisella kultaa. Niin ja niin monta tuhatta frangia vuodessa; maakartano

likellä Neapelia -- hyi! minua inhottaa sitä kertoessani.

Ja väristellen hän kaasi itselleen vielä lasillisen viiniä, ja joi sen

yhdellä kulauksella.

-- Sen kuultuani, -- sanoi hän, -- en yrittänytkään viedä häntä pois.

Koko kauppa tehtiin niin kylmäverisesti, niin tarkoin punnituilla

tarkoituksilla, niin hävyttömästi, etten tuntenut sydämessäni muuta

neuvoa kuin riistää tyttö mielestäni ja jättää hänet onnensa nojaan.

Minä hiivin ulos tuomiokirkosta ja kävelin pitkän aikaa merenrannalla,

saadakseni ajatuksiani selviämään. Sitten muistin sinut, Benu, ja

ajatellessani, kuinka tuo luuska oli tullut väliimme ja eroittanut

meidät, vimmastutti mieltäni. Sitten menin asemahuoneelle odottamaan

sinua. En voinut olla sinulle tätä kaikkea kertomatta ja -- ja sitten

arvelin että ehkä voisimme yhdessä palata takaisin Englantiin.

-- Markiisi Loredano!

Se oli ainoa, minkä sain sanotuksi; ainoa, mitä voin ajatella. Minä olin

aivankuin kivettynyt.

-- Vielä on yksi asia, minkä voin lisätä, -- jatkoi hän vastahakoisesti,

-- vain todistaakseni, mikä kavala petturi tuo nainen oli. Meillä --

meillä piti olla häät ensi kuussa.

-- _Meillä?_ Kellä? Mitä tarkoitat?

-- Minä tarkoitan, että me olisimme menneet naimisiin, Gianetta ja minä.

Äkillinen vimman, ylenkatseen ja uskomattomuuden myrsky riehahti

sydämessäni, kun sen kuulin; se näkyi saattaneen minut aivan

järjettömäksi.

-- _Sinä!_ -- huusin. -- Gianettako olisi mennyt naimisiin sinun

kanssasi! Sitä en usko!

-- Soisinpa etten olisi uskonut sitä itsekään, -- sanoi hän, katsoen

ylös ikäänkuin hämmästyen minun vimmaani. -- Mutta hän lupasi tulla

vaimokseni, ja minä uskoin silloin hänen puhuvan totta.

-- Minullepa hän muutamia viikkoja sitten vakuutti, ettei hän menisi

milloinkaan sinun kanssasi naimisiin.

Hänen poskensa punastuivat, hänen otsansa synkistyi; mutta vastatessansa

hänen äänensä oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin.

-- Vai niin! -- sanoi hän. -- Se on vain yksi petos lisäksi. Minulle hän

sanoi hylänneensä kosimisesi; siitä syystä me pidimme kihlauksemme

salassa.

-- Puhu täyttä totta, Matti Price, -- sanoin minä, melkein mielipuolena

luulevaisuudesta. -- Tunnusta, että jok'ainoa sanasi on valhetta!

Tunnusta, että olet Gianetalta saanut rukkaset ja että pelkäät minulle

ehkä onnistuvan paremmin kuin sinulle. Ja niin ehkä onnistuneekin --

ehkä onnistuneekin viimein!

-- Oletko hullu! -- huusi hän. -- Mitä tarkoitat?

-- Sitä, että arvelen juttusi paljaaksi juoneksi, jolla tahtoisit saada

minut pois tieltä Englantiin. En usko sanaakaan todeksi koko

tarinastasi. Sinä olet valehtelija, ja minä vihaan sinua.

Hän nousi istualta, laski toisen kätensä tuolin selkänojalle ja katsoi

minua ankarasti silmiin.

-- Jos et olis Benjamin Hardy, -- sanoi hän lujalla äänellä, -- niin

eipä sinun raatoosi jäisi paljon henkeä!

Tuskin olivat ne sanat päässeet hänen suustaan, niin karkasin hänen

kimppuunsa. En ole koskaan voinut selvään muistaa mitä sitten tapahtui.

Kirous -- kolahdus -- taistelu -- silmittömän vimman hetki -- parahdus

-- monta ääntä sekaisin -- outoja kasvoja ympärillä. Sitten näin Matin

makaavan avuksi rientäneen miehen käsivarrella. Itse seisoin vapisevana,

hämmästyneenä. Puukko putosi kädestäni. Verta näkyi lattialla, verta

kädessäni, verta Matin paidassa. Ja sitten kuulin nuo kauhistuttavat

sanat:

-- Voi, Ben, sinä olet murhannut minut!

Eipä hän kuollut kuitenkaan silloin ja siellä. Hän vietiin lähimpään

sairashuoneesen ja makasi muutamia viikkoja elon ja kuolon vaiheella.

Hänen tilansa sanottiin olevan vaikean ja vaarallisen. Puukko oli

iskenyt juuri kaulaluun alapuolelle ja sattunut keuhkoihin. Hän ei

voinut puhua eikä kääntyä, tuskin oikein henkeäkään vetää. Ei hän

jaksanut itse nostaa päätäänkään, jos juoda tahtoi. Minä istuin hänen

vieressään yöt, päivät, koko sen surullisen ajan. Minä luovuin virastani

rautatiellä; minä muutin pois asunnostamme Vicolo-Balbo kadun varrelta;

minä koetin unohtaa, että Gianetta Coneglia nimistä naista olikaan

olemassa. Minä elin ainoastaan Matin tähden; ja hän, luullakseni,

pikemmin minun kuin oman itsensä tähden koetti pysyä hengissä. Näinä

katkerina, hiljaisina tuskan ja katumuksen hetkinä, jolloin ei kukaan

muu paitsi minä, saanut tuoda hänelle juomista tai kohentaa hänen

päänalaistansa, palasi vanha ystävyytemme vielä uskollisempana,

lujempana kuin mitä se olikaan ollut. Hän antoi minulle anteeksi

täydesti ja vapaaehtoisesti, Ja kiitollisuuteni osoitukseksi olisin minä

mielelläni antanut henkeni.

Viimeinkin tuli kirkas kevätaamu, jona hän haavasta parantuneena, vaan

vielä heikkona kuin lapsi, astui horjuvin askelin ulos sairashuoneen

portista, nojauten minun käsivarteeni. Hän ei ollut aivan terve eikä,

sen kauhistuksekseni ja tuskakseni kuulin, voinut koskaan tullakaan

terveeksi. Hyvällä hoidolla hän saattoi elää muutamia vuosia; mutta

keuhkot olivat auttamattomasti vialla, eikä hänestä ikänä voinut tulla

aivan tervettä, täysivoimaista miestä. Nämät sanat sanoi sairashuoneen

ylilääkäri minulle salaa, kun sanoin jäähyväiset; hän neuvoi, että

veisin Matin vielä lämpimämpään ilmanalaan.

Minä vein hänet pieneen Rocca nimiseen merikaupunkiin, noin viisi

peninkulmaa etelään päin Genovasta, syrjäiseen, suojaiseen paikkaan

Rivierarannikolle, missä meri hohti taivastakin sinisempänä, ja missä

rantakallioilla viheriöitsi eriskummallisia kuumien maiden kasveja:

kaktuksia, aloeita sekä Egyptin palmuja. Siellä asetuimme asumaan erään

käsityöläisen taloon, ja Matti, niinkuin hän itse sanoi, »ryhtyi

täydellä vakavuudella toipumistoimiin». Mutta valitettavasti sitä tointa

ei mikään voinut edistää. Päivän toisensa jälkeen hän meni meren

rannalle ja istui siellä tuntikausia, hengittäen meri-ilmaa ja katsellen

meren selällä ohikulkevia purjeita. Pian hän ei jaksanut astua

kauemmaksi kuin puutarhaan talon edustalle. Jonkun ajan kuluttua hänen

täytyi viettää päivänsä vuoteella avonaisen ikkunan ääressä,

kärsivällisesti odottaen loppua. Voi, loppua! siihen sitä nyt jo oli

tultu! Hän riutui nopeasti, lakastui kesäkukkien lakastuessa, ja tiesi

aivan hyvin niittäjän jo olevan tulossa. Hän ei yrittänytkään enää muuta

kuin helpoittaa minun omantuntoni tuskia ja valmistaa minua siihen,

minkä täytyi tapahtua.

-- En tahtoisi elää kauemmin, vaikka saisinkin, -- sanoi hän eräänä

kesäiltana, maatessaan vuoteellaan ja katsoen tähtiin. -- Jos tällä

hetkellä saisin valita, niin lähtisin täältä. Mutta soisin Gianettan

saavan tietää, että olen antanut hänelle anteeksi.

-- Kyllä hän saa sen tietää, -- vakuutin, vavisten äkkiä päästä

jalkoihin asti.

Hän puristi kättäni.

-- Ja kirjoitatko isälleni?

-- Kirjoitan.

Minä olin vetäytynyt hiukan syrjään, ettei hän näkisi kyyneleitä, jotka

virtailivat pitkin poskiani. Mutta hän kohosi käsivartensa nojaan ja

katsoi ympärilleen.

-- Älä pelästy, Ben, -- kuiskasi hän, laski sitten taas uupuneena päänsä

tyynylle -- ja kuoli.

* * * * *

Semmoinen oli loppu. Sillä tavalla kaikki loppui, mikä minulle elämässä

oli rakasta. Minä hautasin hänet sinne, missä vieras meri loiskii

vierasta rantaa vastaan. Minä seisoin haudan ääressä, kunnes pappi ja

muu saattoväki oli lähtenyt. Minä katsoin kuinka hauta täytettiin,

kunnes se oli turpeilla peitetty ja haudankaivaja tallannut pinnan

kovaksi. Silloin, silloin vasta tunsin, että olin kadottanut hänet

iäksi, ystävän, jota olin rakastanut ja vihannut, ja jonka olin

murhannut. Silloin, silloin vasta näin, ettei minulla enää olisi rauhaa,

ei iloa, eikä toivoa. Siitä hetkestä sydämeni kovettui ja elämä tuntui

minusta olevan täynnä kirousta. Kaikki minua inhotti, yö yhtä paljon

kuin päivä, meri yhtä paljon kuin maa, työ yhtä paljon kuin lepo, ruoka

yhtä paljon kuin uni. Minä olin saman kirouksen alainen kuin Kain, eikä

sen paino yhtään helpoittanut, vaikka veljeni oli antanut minulle

anteeksi. Rauha maassa oli minulta kadonnut, ja hyvä tahto ihmisiä

kohtaan oli myös kuollut sydämessäni. Muutamia ihmisiä omantunnon vaiva

tekee leppeiksi; minua se vain paadutti. Minä rupesin vihaamaan kaikkia

ihmisiä, ja kaikista enimmin vihasin sitä naista, joka oli tunkeutunut

väliimme ja hävittänyt meidän molempien onnen.

Matti oli pyytänyt, että menisin Gianetan luokse ilmoittamaan, että hän

oli antanut anteeksi. Mielemmin olisin tosin mennyt Genovan satamaan,

ottanut jonkun kaleeriorjan villalakin ja luotikahleen ja käynyt hänen

sijaansa raskaimpaan työhön; mutta kuitenkin tein kaikki mitä voin,

täyttääkseni hänen käskyään. Minä menin Genovaan, yksinäni ja jalkaisin.

Minä menin Genovaan, aikoen sanoa tytölle: »Gianetta Coneglia, hän antoi

teille anteeksi, mutta Jumala ei anna!» Mutta en löytänytkään häntä.

Heidän pienessä puodissaan oli jo toinen kaupitsemassa. Naapurit eivät

tietäneet muuta kuin että äiti ja tytär äkkiä olivat lähteneet

kaupungista, ja että Gianetta kuului olevan markiisi Loredanon suojassa.

Minä tiedustelin sieltä, täältä. Minä kuulin heidän muuttaneen

Neapeliin. Levotonna ja välinpitämättömänä rupesin konemieheksi

ranskalaiseen höyrylaivaan ja läksin jäljestä. Mutta, tultuani komealle

maakartanolle, joka nyt oli Gianetan omana, sain kuulla hänen lähteneen

sieltä kymmenen päivää varhemmin ja matkustaneen Pariisiin, missä

markiisi oli Molempien Sisiliain lähettiläänä. Sentähden antauduin taas

höyrylaivan palvelukseen, tulin sillä lailla Marseilleen ja kuljin

sieltä osaksi jokea, osaksi rautatietä myöten Pariisiin. Siellä sitten

päivä päivältä kuljeksin kaduilla sekä puistoissa, väijyelin lähettilään

portilla, seurasin hänen vaunujansa, jopa viimein, monen viikon

kuluttua, sain selvän Gianetan asunnosta. Minä kirjoitin hänelle ja

pyysin päästä hänen puheilleen; mutta hän ajatti minut palvelijoillaan

pois oveltansa, ja kirjeeni viskattiin minulle vasten silmiä. Silloin

huusin ylös hänen ikkunoihinsa, anteeksiantamuksen sijasta kauheimmat

kiroukset, mitä minun kielelleni sattui. Sen tehtyäni pudistin Pariisin

tomut jaloistani ja rupesin vaeltamaan sinne-tänne maita, manteria

myöten. Mutta ne ovat kaikki asioita, joista en huoli nyt laveammin

kertoa.

Seuraavat seitsemän, kahdeksan elinvuottani kuluivat sangen

levottomalla, vaihtelevalla tavalla. Synkkänä ja rauhatonna antauduin

palvelukseen milloin täällä, milloin tuolla, miten sattui, ryhtyen

milloin mihinkin työhön, palkasta välittämättä, kun vain työtä oli

runsaasti ja alituisesti vaihtelua. Ensiksi tulin ylikonemestariksi

ranskalaiseen laivaan, joka kulki Marseillen ja Konstantinopelin väliä.

Tässä kaupungissa muutin erääsen Itävallan Lloydin höyryalukseen, ja

kuljin jonkun aikaa Konstantinopelin, Aleksandrian, Jaffan ja muiden

Itämaan kaupunkien välillä. Sitten sain konesepän paikan uudella

erämaisella Aleksandrian--Suezin radalla. Sitten menin Itä-Indiaan

ottaen osaa rautatierakennuksiin. Siellä viivyin kauan aikaa; se on:

minä viivyin siellä melkein kaksi vuotta, joka minulle oli sangen pitkä

aika. Enkä olisi niinkään pian sieltä lähtenyt, jollei sota silloin

juuri olisi syttynyt Venäjää vastaan. Sinne minun teki mieleni, sillä

vaarat ja vaivat olivat minulle yhtä mieleiset kuin muille ihmisille

turvallisuus ja helppo elämä. Ja mitä hengen vaaraan tuli, niin tahdoin

mielemmin kadottaa kuin säilyttää henkeni. Sentähden palasin Englantiin

ja menin Portsmouthiin, missä hyvien todistuskirjojeni avulla kohta sain

semmoisen paikan kuin halusin. Minä sain mennä Krimin niemelle

konemestarina muutamassa kruunun laivassa.

Koko sota-ajan palvelin tällä lailla laivastossa; sen loputtua rupesin

jälleen maailmaa vaeltamaan, iloiten vapaudestani. Nyt menin ensin

Canadaan. Oltuani siellä rautatien rakennustyössä lähellä rajaa, muutin

pian Yhdysvaltoihin; kuljeksin niissä pohjoisesta etelään; kävin

Kalliovuortenkin takana; koetin kuukauden tai pari oloja kultamaalla.

Mutta sitten heräsi minussa äkillinen, kivistävä, käsittämätön halu

päästä jälleen näkemään ystäväni yksinäistä hautaa, kaukana Italian

rannikolla. Vielä kerran kääntyi siis vaellukseni Europpaan päin.

Pieni hauta parka! Tullessani olit rikkaruohojen peitossa, risti oli

kaatumaisillaan, nimi melkein näkymättömäksi kulunut. Näytti aivan siltä

kuin ei kukaan olisi häntä rakastanut, ei kukaan muistanut häntä.

Kävinpä myös siinä talossa, missä yhdessä olimme asuneet. Sama väki

siinä vielä asui; he tervehtivät minua ystävällisesti tervetulleeksi.

Heidän luonansa viivyin muutamia viikkoja. Tällä ajalla istutin puita ja

kukkia haudalle, ja asetin siihen valkean marmoriristin. Tämä oli

minulle ensimäinen rauhan aika, saatettuani hänet tuohon levolle.

Lähtiessäni jälleen taistelemaan maailman matkakontti selässäni, päätin

itsekseni palata tänne, jos Jumala sallisi, kun ikäpäivieni loppu

lähestyisi, jotta saisin haudassa levätä ystäväni vieressä.

Nyt ei enää mieleni, niinkuin ennen, palanut kaukaisille maille; minä

tahdoin pysyä likellä Matin hautaa. Sentähden en mennyt tästä edemmäksi

kuin Mantovaan, missä palvelin veturinkuljettajana tämän kaupungin ja

Venezian välisellä rautatiellä, joka juuri silloin oli valmistunut.

Vaikka alkuansa olin koneseppä, arvelin silloin kuitenkin hauskemmaksi

elättää itseäni veturin kuljetuksella. Ajon virkistävä vaikutus,

voimantunne ohjatessani veturia, ilman vastaan tuleva viima, tulen

rätinä, seutujen ohi lentäminen, ne olivat minusta huvittavia. Varsinkin

kuljetin mielelläni yöllä pikajunaa. Mitä pahempi ilma, sitä paremmin se

sopi minun synkkään mielialaani. Sillä sydämeni oli yhtä kova, jos ei

kovempi, kuin siihen asti; vierivät vuodet eivät olleet sitä vähääkään

pehmittäneet. Ne olivat vain vahvistaneet mustimpia, katkerimpia

tunteita sydämessäni.

Minä pysyin uskollisesti Mantovan rautatien palveluksessa; seitsemän

kuukautta olin jo lakkaamatta ollut siinä työssä, kun se tapaus sattui,

josta nyt aion kertoa.

Oli maaliskuu. Ilma oli muutamia päiviä ollut paha, joka yö myrskyinen.

Brentajoen sillan kohdalla oli tulva vienyt noin seitsemänkymmenen

kyynärän verran meidän rautatietämme. Junien täytyi nyt pysähtyä erääsen

paikkaan Padovan ja Brentajoen sillan välillä, ja matkustajat

kampsuineen kuljetettiin kaikenlaisilla hevosrattailla, mutkikkaita

maanteitä myöten, lähimpään pysäyspaikkaan juovan toiselle puolelle,

mistä toinen juna vei heidät eteenpäin. Tämä tietysti tuotti suurta

häiriötä ja ikävyyttä, kaikki aikataulumme joutuivat sekaisin ja yleisön

täytyi alistua kaikenlaisiin epämukavuuksiin. Sillä välin oli kokonainen

armeija rautatien työmiehiä lähetetty paikalle, ja ne työskentelivät

yötä päivää, korjaten vahinkoa. Minun piti tällä välin kuljettaa kaksi

läpikulkevaa junaa päivässä. Aamusella varhain läksin Mantovasta

Veneziaan ja palasin iltapuolella takaisin Mantovaan. Se oli jokseenkin

runsas päivätyö; noin 190 peninkulmaa ajettavana, jota kesti 10--11

tuntia. En siis tullut kovin iloiseksi, kun kolmantena tai neljäntenä

päivänä mainitun tapaturman jälkeen minulle ilmoitettiin että illalla

piti vielä kuljettaa ylimääräinen juna Veneziaan. Tämä ylimääräinen

juna, jossa oli vain veturi, yksi matkustaja- ja yksi tavaravaunu, oli

lähtevä Mantovasta kello 11. Padovassa matkustajien tuli lähteä junasta

ja postivaunuissa jatkaa matkaa Brentajoen sillalle. Siellä toinen

veturi, matkustaja- ja tavaravaunu oli valmiina lähtemään. Minun piti

saattaa heitä perille asti.

-- Corpo di Bacco! (italialainen kirous), -- sanoi rautatiesihteeri,

joka antoi minulle käskyn, -- älkää näyttäkö noin synkältä, mies. Kyllä

siitä hyvät juomarahat lähtee. Tiedättekö ketä lähdette viemään?

-- En tiedä.

-- Ettekö tosiaankaan. Ruhtinas Loredanoa, Neapelin lähettilästä.

-- Loredanoako! -- änkytin vastaukseksi. -- Mikä Loredano? Olihan

markiisi --

-- Oikein. Hän oli markiisi vielä muutamia vuosia takaperin; mutta nyt

on hän kohonnut ruhtinaaksi.

-- Hän taitaa jo olla sangen vanha mies?

-- Vanhako? On kyllä! Mutta mitä se haittaa? Onpa hän terve, iloinen ja

pulska kuin ainakin. Oletteko ennen nähnyt häntä?

-- Olen, -- vastasin, kääntäen pois kasvoni, -- olen minä nähnyt hänet

-- monta vuotta sitten.

-- Oletteko kuullut hänen naimisestaan?

Minä pudistin päätäni.

Sihteeri purskahti nauruun, hieroi käsiään ja nosti olkapäitään. --

Kummallinen asia se on, -- sanoi hän. -- Siitä oli kauhean paljon

juttuja aikanansa. Hän oli nainut jalkavaimonsa -- aivan tavallisen

halvan tytön -- genovalaisen -- hyvin kauniin. Mutta tietysti ei häntä

oteta vastaan mihinkään seuroihin. Eikä kukaan käy hänen luonaan

vieraana.

-- Nainutko hänet! -- huusin. -- Se on mahdotonta!

-- Vaan totta, sen vakuutan.

Minä nostin käteni otsalle. Tuntui siltä kuin olisin saanut kolahduksen.

-- Onko rouvakin -- onko rouvakin mukana?

-- On kyllä -- hän on aina ruhtinaan mukana -- hän ei päästä häntä

milloinkaan pois näkyvistään. Saattepa nähdä häntä -- la bella duchessa!

(kaunista ruhtinaan rouvaa).

Näin sanoen hän taas purskahti nauruun, hieroi käsiään, ja sitten hän

meni takaisin virkahuoneesensa.

Päivä kului, tuskin muistan kuinka se kului, paitsi että koko sydämeni

oli raivon ja katkeruuden myrskyssä. Kello 7.25 illalla oli tavallinen

päivätyöni tehty; kello puolivälissä yksitoista olin taas asemalla. Olin

jo tarkastanut veturia, käskenyt koneenlämmittäjän sytyttää tulta,

varustanut öljyä voiteeksi koneesen, sanalla sanoen kaikki oli

valmistettu. Silloin, kun juuri vertasin kelloani asemakelloon, tarttui

joku käsivarteeni ja ääni kuiskasi korvaani:

-- Oletteko te veturinkuljettaja, joka lähtee tätä ylimääräistä junaa

viemään?

Puhujaa en ollut ikänä ennen nähnyt. Hän oli pieni, mustanverinen mies,

paksu kaulavaate kaulassa, siniset silmälasit, musta, tuuhea parta,

hattu silmillä.

-- Te olette köyhä mies, arvaan minä, -- sanoi hän kuiskaten

kiireisellä, kiihkeällä äänellä -- ja, niinkuin kaikki köyhät, ette

suinkaan panisi pahaksi, jos teillä olisi enemmän rahaa. Tahtoisitteko

ansaita parituhatta florinia?

-- Millä keinolla?

-- Hst! Pysähtyyhän juna Padovassa ja jatkatte sitte eteenpäin Brentan

sillalle.

Minä nyökäytin päätäni.

-- Mitä jos ette niin tekisikään! Mitä jos pysähdyspaikassa ette

lakkauttaisikaan höyryä, vaan hyppäisitte pois veturista ja antaisitte

junan juosta edelleen!

-- Mahdotonta! Siitä paikasta on tulva vienyt seitsemänkymmenen kyynärän

verran rautatietä, ja --

-- Vaiti! Sen tiedän. Pelastakaa vain itsenne ja antakaa junan mennä. Se

olisi vain tapaturma.

Ruumiini tuntui vuoroin jääkylmältä, vuoroin tulikuumalta. Minua

vapisutti. Sydämeni rupesi kovasti sykkimään ja henkeäni ahdisti.

-- Miksi minua näin kiusaatte? -- sanoin änkyttäen.

-- Italian tähden, -- kuiskasi hän, -- vapauden tähden. Kyllä tiedän,

että olette muukalainen; mutta voittehan kuitenkin olla meidän

ystävämme. Tämä Loredano on maansa pahimpia vihollisia. Kas tässä

kaksituhatta florinia.

Minä työnsin kiivaasti pois hänen kätensä.

-- Ei -- ei, -- sanoin. -- Ei mitään verirahaa. Jos sen teen, niin en

tee sitä rahan, enkä Italiankaan tähden. Minä teen sen koston tähden.

-- Koston tähden! -- kertoi hän.

Samassa annettiin käsky tuoda veturi asemasillalle. Sanaakaan lisäämättä

hyppäsin ylös veturiin. Kun sieltä katsahdin alas samalle paikalle, oli

outo mies poissa.

Minä näin heidän asettuvan paikoillensa -- ruhtinaan ja hänen rouvansa

sekä sihteerin, kotipapin, lakeijan ja palvelian. Minä näin

asemapäällikön kumartaen saattavan heitä vaunuun ja seisovan avopäin

oven edessä. Heidän kasvojaan en voinut eroittaa; asemasillalla oli

liian pimeä ja koneen tulen valo liian häikäisevä. Mutta tunsinpa

kuitenkin Gianetan kookkaan vartalon sekä hänen päänsä asennon. Minä

luulen, että olisin hänet tuntenut, vaikka ei olisikaan minulle sanottu

kuka hän oli. Sitten konduktöörin pilli vihelsi ja asemapäällikkö teki

viimeisen kumarruksensa. Minä päästin höyryn koneesen, ja me läksimme.

Vereni kiehui. En enää vapissut, enkä epäillyt. Minusta tuntui kuin

kaikki hermoni olisivat olleet rautaa, ja joka veren pisara täynnä

kostotuumia. Gianetta oli nyt käsissäni; hän oli saava rangaistuksensa.

Hänen piti kuolla -- hänen, jonka tähden olin tahrannut sieluni paraan

ystäväni verellä. Kaikessa rikkauden ja kauneuden yltäkylläisyydessään

oli hän nyt kuoleman oma, eikä mikään ihmisvoima voinut pelastaa häntä!

Pysäyspaikka toisensa perästä lensi sivuitse. Minä panin enemmän höyryä

liikkeelle. Minä käskin koneenlämmittäjän mättää vahvasti hiiliä ja

lietsoa ne ilmituleen. Olisin tahtonut ajaa kilpaa tuulen kanssa, jos

olisin voinut. Yhä joutuisammin, joutuisammin -- aidat ja puut, sillat

ja pysäyspaikat välähtelivät ohitse -- kylät katosivat samassa kuin

olivat tulleet näkyviin -- lennätinlangat hyppelivät ylös ja alas ja

kietoutuivat yhteen -- niin kauheaa vauhtia kävi kulkuni. Yhä

joutuisammin, joutuisammin, vaikka koneenlämmittäjä jo alkoi näyttää

kalpealta pelosta, eikä olisi tahtonut enää lisätä polttoainetta

tulisijaan. Yhä joutuisammin, joutuisammin, kunnes tuuli kovana viimana

puhalsi kasvoihimme ja esti meitä hengittämästä.

En aikonutkaan itseäni pelastaa. Minä aioin mennä surmaan muiden muassa.

Hulluna kuin olin -- minä uskon aivan lujasti, että silloin olin

kerrassaan hulluna -- tunsin kuitenkin sydämessäni vähän sääliä vanhaa

miestä ja hänen seuralaisiaan kohtaan. Mielelläni olisin myös, jos

mahdollista, pelastanut miesparan vieressäni. Mutta me kuljimme

semmoista vauhtia, että kaikki pelastus oli mahdotonta.

Vicenza jäi taaksemme -- me olimme siitä vain vilahdukselta valoa

nähneet. Pojana lensi sivuitse. Padovassa, johon nyt vain oli

puolentoista peninkulman matka, matkustajieni piti astua ulos. Minä näin

koneenlämmittäjän katsovan minua moittivasti. Minä näin hänen huulensa

liikkuvan, vaikken kuullut sanaakaan. Minä näin kuinka hänen moittiva

katseensa yht'äkkiä muuttui kuoleman peloksi, ja silloin -- armollinen

Jumalani! -- samassa huomasin, ettemme enää olleet kahdenkesken

veturissa.

Siinä oli nyt kolmaskin mies -- kolmas mies oikealla puolellani, kun

sitä vastoin koneenlämmittäjä seisoi vasemmalla, -- pitkä, kookas mies,

jonka tukka oli lyhyt ja kiharainen, matala skottlantilaislakki päässä.

Ensi säikähdyksessäni vetäydyin askeleen taaksepäin; hän astui

lähemmäksi, asettui paikalleni veturissa ja lakkautti höyryn. Minä

aukaisin suuni puhuakseni hänelle; hän käänsi hitaasti kasvonsa minun

puoleeni ja katsoi minua silmiin.

Se oli Matti Price!

Rinnastani pääsi pitkä, hurja huuto, minä nostin kuin hullu käsivarret

pääni ylitse, ja kaaduin ikäänkuin kirveellä olisi isketty.

* * * * *

Kyllä tiedän mitä minun kertomustani vastaan väitetään. Tietysti moni

sanoo, että kuvittelin tuota vain mielessäni, taikka että aivoni olivat

sairaat, taikka kenties, että minä hetkeksi olin tullut hulluksi. Kaikki

nuot väitökset olen kuullut, enkä, jos sallitte minun sanoa, huoli niitä

uudelleen kuulla. Oma ajatukseni asiasta on nyt jo monta vuotta ollut

aivan varma. En voi muuta sanoa, en _tiedä_ muuta -- kuin että Matti

Price oli noussut kuolleista pelastaakseen minun sieluani ja niiden

ihmisten henkeä, joita minä syntisessä vimmassani aioin saattaa surman

suuhun. Sen uskon yhtä lujasti, kuin uskon Jumalan armoon ja

anteeksiantoon, jota katuvaisille on luvattu.