-- Muistatko minua, _nuori Jackson_?
-- Ketä sitten jollen sinua? Sinä olet ensimäinen ihminen, jota
lapsuudestani muistan. Sinä minulle virkoit, että _nuori Jackson_ oli
nimeni. Sinä se minulle sanoit, että jokainen 20:s päivä joulukuuta on
minulle paaston ja katumuksen päivä, jota sanotaan syntymäpäiväksi.
Luullakseni jälkimäinen ilmoitus oli todellisempi kuin edellinen!
-- Ketä minä muistutan, _nuori Jackson_?
-- Sinä muistutat minulle jokapäiväistä, vuoden umpeensa kestävää
hallaa. Sinä olet mieltä kukistava, muuttumaton vaimo, sinun ilmeesi on
tyly, huulesi ovat ohuet ja kasvosi ovat jäykät kuin vahanaamarin. Sinä
olet minusta perkeleen kaltainen; varsinkin kun opetat minulle
uskonasioita, sillä sinun kauttasi minä opin niitä vain inhoamaan.
-- Muistatteko minua, _nuori herra Jackson_? -- näin kuului ääni
toiselta taholta.
-- Hartaimmalla kiitollisuudella, herra. Te olitte se valonsäde, joka
toi elämääni toivoa sekä eteenpäinpyrkivää kunnianhalua. Teidän
luentojanne kuullessani luulin tulevani kelpo lääkäriksi, ja minä
melkein olin onnellinen -- vaikka yhä vielä asuin tuon hirveän
naamarikasvoisen vaimon talossa, ja vaikka yhä vielä söin ja join
äänettömänä, ja pelokkaana, istuessani noita naamarikasvoja vastapäätä,
niinkuin olin tehnyt joka ainoa, ainoa, ainoa päivä koko kouluaikanani
ja niin kauan kuin vain voin muistaa.
-- Miltä minä näytän, _nuori herra Jackson_?
-- Minulle te olette ikäänkuin ylempi olento. Te olette niinkuin Luonto,
joka minulle itsensä ilmaisee. Mielestäni on kuin kuulisin teitä ja kuin
istuisin taas teidän opetuslastenne joukossa, jotka kaikki olivat ääneti
ja saivat innostusta teidän olentonne ja oppinne kautta. Teitä
muistellessani nousevat silmiini ainoat ilokyyneleet, joita niissä
koskaan on ollut.
-- Muistatteko minua, _nuori herra Jackson_? -- nauroi taas uusi ääni
toisesta nurkasta.
-- Liiankin hyvin. Te eräänä päivänä ilmestyitte elämääni niinkuin
kummitus, ja ilmoititte, että sen piti yhtäkkiä ja peräti kääntymän
toiselle uralle. Te neuvoitte minulle tuolin, joka oli oleva minun
vaivaloisena soutu-istuimenani _Barbox Veljesten_ kaleerilaivassa.
(Milloin he olivat eläneet, jos koskaan, sitä en tiedä, heistä ei ollut
mitään muuta jäljellä paitsi nimi, kun minun täytyi ottaa airo käsiini.)
Te neuvoitte minulle, mitä minun piti tehdä ja kuinka paljo palkkaa
saada. Te sanoitte minulle, monen vuoden kuluttua, että minä saisin
allekirjoittaa _Barbox Veljesten_ nimessä; sitten te taas ilmoititte
minulle, että olin otettu sen toiminimen jäseneksi, viimeinpä että
toiminimi _Barbox Veljekset_ oli kokonaan minun omani. Enempää en tiedä
siitä nimestä enkä itsestänikään.
-- Minkäkaltainen olen, _nuori herra Jackson_?
-- Te olette välistä, minun mielestäni, aivan kuin isäni. Te olette
tarpeeksi kylmä ja tarpeeksi tyly, että voisi luulla teidän kasvattaneen
poikanne, tunnustamatta häntä omaksenne. Minä näen laihan vartenne,
ahtaat ruskeat vaatteenne ja sileän tumman peruukkinne. Mutta teilläkin
oli kuolemaanne asti vahanaamari kasvoillanne. Te ette sitä koskaan
hetkeksikään poistanut -- se ei koskaan hetkeksikään pudonnut pois -- ja
minä en tiedä teistä sen enempää.
Tämmöistä vuoropuhelua matkustaja piti itsekseen aamusella ikkunan
edessä, samoin kuin hän edellisenä yönä oli puhunut itsekseen
asemahuoneella. Ja samoin kuin hän silloin pimeässä näytti mieheltä,
joka ennen aikojaan on harmaantunut, aivankuin hoitamatta jäänyt valkea,
-- samoin hän nytkin päivän paisteessa näytti harmaalta, vieläkin
tuhankarvaisemmalta, aivan kuin valkea, jonka auringon loisto on
sammuttanut.
_Barbox Veljesten_ toiminimi oli ollut yhtenä haarana tai
epäsäännöllisenä oksana julkisessa asioitsija- ja vekselitoimituspuussa.
Se oli jo ennen _nuoren Jacksonin_ aikoja saanut maineen ahneudestaan,
ja se maine oli sillä pysynyt ja myös _nuoreen Jacksoniin_ tarttunut.
Samoin kuin hän huomaamattansa oli tullut tuon synkeän huonerähjän
omistajaksi, joka seisoi erään pihan perällä, Lombardikadun varrella, ja
jonka likaisissa ikkunoissa _Barbox Veljesten_ nimikirjoitus monta
pitkää vuotta peitti häneltä taivaan -- samoin hän myös huomaamattansa
muuttui ihmiseksi, jota kaikki epäluulolla katselivat, jota kaikissa
toimituksissa oli tarkoin silmällä pidettävä, jonka sanaan ei pitänyt
koskaan uskoa, jos se ei ollut kirjallisesti annettu ja vieraitten
miesten todistama, ja jonka kanssa jokaisen, kellä oli asiaa, piti olla
hyvin varoillansa. Tämän maineen hän oli aivan syyttömästi saanut. Aivan
kuin alkuperäinen Barbox olisi käynyt pitkäkseen konttorin lattialle,
tuottanut nukkuvan _nuoren Jacksonin_ sinne ja näin vaihtanut hänen
kanssaan sekä sielun että ruumiin. Tämän yleisen epäluulon huomaaminen
-- johon vielä tuli lisäksi se seikka, että ainoa nainen, jota hän
koskaan oli rakastanut, ja ainoa miesystävä joka hänellä koskaan oli
ollut, pettivät hänet (he karkasivat yhdessä ja menivät naimisiin) --
lopetti minkä aikaisempi kasvatus oli aloittanut. Hän lyyhistyi kokoon
Barboxin muodon sisään eikä enää kohottanut päätänsä eikä sydäntänsä.
Mutta viimein hän kuitenkin sai olossaan yhden suuren helpoituksen
aikaan. Hän mursi orjanairon, jolla hän niin kauan oli soutanut, ja
upotti kaleerilaivansa. Ennättääksensä ennen kuin vanha totuttu toimi
ehti hänestä luopua, hän teki aloitteen ja luopui itse toimestansa.
Saatuansa niin paljon kokoon, että hän sillä saattoi elää (kovin paljo
sitä tosin ei ollut), hän hävitti _Barbox Veljesten_ toiminimen
osoitekirjasta sekä talon ikkunoista, ja jätti sen ainoasti molempiin
matkakirstuihinsa jäljelle.
-- Pitäähän ihmisellä matkustaessansa olla joku nimi, jota ihmiset
voivat huomata, -- selitti hän Mugbyn isolle kadulle, ikkunan kautta
puhuessansa, -- ja se nimi ainakin oli todellinen nimi, -- _nuori
Jackson_ sitä vastoin! -- Puhumattakaan siitä, että se on surkea
pilkkanimi vanhalle Jacksonille.
Hän otti hattunsa ja läksi ulos. Hän kerkesi parhaiksi nähdä miehen
pumpulisamettisissa vaatteissa astuvan kadun toista puolta. Tämä kantoi
päivällisevästänsä pienessä mytyssä, joka olisi saattanut olla paljokin
isompi, eikä kukaan sittenkään olisi luullut omistajaa ahmatiksi. Mies
astui pitkin askelin asemahuoneelle päin.
-- Se on _Lamppu_! -- sanoi _Barbox Veljekset_ -- ja totta on -- --
Naurettavaa todellakin, että niin vakava, umpimielinen mies, joka tuskin
kolme päivää oli ollut vapaana alituisesta puuhaelämästään, nyt seisoi
keskellä katua, hieroi leukaansa ja muisteli lystillisiä lauluja!
-- Vuoteen ääressä? -- mutisi _Barbox Veljekset_ äkäisesti. -- Laulaa
niitä vuoteen ääressä? Miksikä vuoteen ääressä, jollei hän laskeudu
humalapäissä vuoteelle? Enpä kummeksisi, jos hän niin tekisi! Mutta mitä
se minuun koskee. Annas nähdä! Mugbyn risteys, Mugbyn risteys!
Minnekähän minä täältä lähden? Samoin kuin viime yönä, epämukavasti
vaunussa maatessani heräsin, pisti päähäni jäädä tänne, samoin voin
nytkin mennä mihin tahansa! Minnekä menisin? Voinhan mennä päivän
valossa katselemaan asemahuonetta. Ei ole mitään kiirettä, ja kukaties
toinen täällä yhtyvistä radoista näyttää minusta hauskemmalta kuin
toinen.
Mutta täälläpä yhtyikin suuri joukko ratoja. Kun matkustaja katseli
niitä risteyksen läheiseltä sillalta, niin näytti siltä kuin yhtiöt
yhdessä olisivat panneet toimeen suuren teollisuusnäyttelyn, ja
asettaneet siellä näytteille rautaa kutovien maahämähäkkien ihmeellisiä
teoksia. Moni näistä radoista kävi niin eriskummallisia teitä, ne
kiertelivät ja kaartelivat niin sikinsokin, ettei silmä voinut niiden
kulkua seuratakaan. Muutamat näkyivät lähtevän liikkeelle siinä vakaassa
päätöksessä, että kulkisivat vähintäin viisisataa peninkulmaa[1] yhteen
jaksoon -- mutta yhtäkkiä ne peräytyivät päätöksestään jonkun mitättömän
esteen vuoksi, tai poikkesivat johonkuhun työpajaan. Toiset, ikäänkuin
humalapäissään, kulkivat vähän matkaa aivan suoraan, mutta sitten
äkkipäätä kääntyivät ympäri ja kiersivät takaisin samalle paikalle.
Toiset olivat ahdinkoon asti täynnä hiilivaunuja, toisilla radoilla oli
vaunuja, jotka olivat lastatut täyteen tynnyreitä, toisilla oli taas
tavaravaunuja; muutamat radat taaskin olivat täpötäynnä pyöränmuotoisia
kappaleita, jotka näyttivät summattomilta rukinrattailta. Toiset taas
olivat kirkkaat ja puhtaat, toiset sitä vastoin ruosteen tai tuhan
tahrassa, ja jätetyt käsikärryjen haltuun, jotka makasivat jouten,
kintut ylöspäin, aivan kuin työmiehet, jotka tekevät lakon. Kukapa voisi
tästä sekaannuksesta löytää alkua ja keskusta ja loppua!
[Footnote 1: Engl. peninkulmaa.]
_Barbox Veljekset_ seisoi hämmästyksissään sillalla, oikealla kädellä
sivellen otsansa ryppyjä, jotka enenivät hänen alas katsellessaan,
ikäänkuin rautatielinjat kuvautuisivat tähän herkkään pintaan. Sitten
kuului kaukaa kellojen kilinää sekä vihellyksiä. Sitten vauvojen
kokoiset ihmispäät tirkistivät, toinen toisensa perästä, vaunuista ulos
ja pujahtivat jälleen takaisin. Sitten nousivat äärettömän suuret puiset
partaveitset pystyyn ja rupesivat ajelemaan taivaan pintaa. Sitten
kiljahtivat useammat veturit useammilta eri haaroilta. Sitten tuli yksiä
kiskoja myöten juna asemahuoneelle. Sitten ilmaantui pitkin toisia
kiskoja kaksi junaa, jotka eivät tulleet sisään, vaan seisahtuivat
ulkopuolelle. Sitten nämät junat ratkesivat useammiksi pienemmiksi
kappaleiksi. Sitten veturit jakoivat kappaleet keskenään ja juoksivat
pois eri haaroille, kukin saaliinensa.
-- En ole tässä vielä selville saanut mihin minun pitäisi ensiksi
lähteä. Mutta eipä kiirettä! Ei ole tarvis tehdä päätöstä tänäpäivänä
eikä huomenna eikä ylihuomennakaan. Mennään kävelemään!
Sattuipa jollakin tavalla (kenties niin olikin aikomus), että kävely
suuntautui asemahuoneen edustalle ja siitä _Lampun_ huoneelle. Mutta
_Lamppu_ ei ollutkaan nyt huoneessansa. Pumpulisamettiin puettu
hartiopari oli tosin par'aikaa sovittelemassa itseään erääsen
seinäkoloon likellä _Lampun_ kamiinitakkaa: muuten oli huone tyhjänä.
Kulkiessaan takaisin asemahuoneen kautta, selveni matkustajalle miksi
huone oli ollut tyhjä. Hän näki _Lampun_ rautatien toisella puolella
hyppäävän vaunulta vaunulle kattoja myöten ja poimivan sytytettyjä
kaimojansa, joita hänen apulaisensa ojenteli hänelle.
-- Hän on työssä. Ei hänellä tänä aamuna liene aikaa sepittää tai laulaa
lystillisiä lauluja, sen voin vakuuttaa!
Matkustaja kulki nyt maaseudulle päin, pysyen aina lähellä yhden suuren
radan laitaa, josta hän saattoi helposti nähdä muitakin ratoja. --
Melkein tekisi mieleni, -- sanoi hän katsellen ympärilleen, -- tässä
paikassa tehdä päätökseni ja sanoa: minä valitsen tämän radan, tai tuon,
tai tuon ja kuljen sitä eteenpäin. Tässä paikassa ne selviävät
sekaannuksestaan ja lähtevät kukin haarallensa.
Nousten avaraa, tasaisesti kohoavaa mäkeä, hän tuli muutamien talojen
eteen. Kun hän siellä taas katsoi ympärillensä, ikäänkuin mies, joka ei
ikänä vielä ole ympärilleen katsellut, niin hän näki kuusi tai kahdeksan
lasta iloisesti hyppien ja huutaen tulevan ulos eräästä talosta, ja
hajoavan kukin tahollensa. Mutta sitä ennen ne kaikki kääntyivät vielä
puutarhan porttiin päin ja lennättivät sormisuukkosen ihmiskasvoille,
jotka näkyivät ylimmäisestä ikkunasta. Hyvin alhaalla tämä ylimmäinen
ikkuna sentään oli; sillä talossa oli paitsi alakerrosta, vain yksi
huone yläkerroksessa.
Tuossa lasten menettelyssä ei ollut juuri mitään eriskummallisempaa;
mutta se oli merkillistä, että he heittivät muiskuja kasvoille, jotka
olivat painautuneet vaakasuorassa asennossa avonaisen ikkunan lautaa
vasten ja ettei siinä suorastaan näyttänyt olevan mitään muuta kuin vain
kasvot. Matkustaja katsoi vielä kerran ylös ikkunaan. Hän näki taas
ainoastaan iloiset, vaikka kivulloisen näköiset kasvot posken varassa
ikkunalaudalla. Ne olivat hienot, hymyilevät tytön tai vaimon kasvot.
Näitä kasvoja ympäröitsivät pitkät, kauniit, tummat hiukset, joiden
ympäri oli sidottu leuan alatse käyvä sininen nauha.
Matkustaja astui edelleen, kääntyi takaisin, astui jälleen ikkunan
sivuitse ja vilkaisi jälleen ujosti ylös. Kaikki entisellään. Hän
poikkesi mutkikkaalle polulle, joka kohosi mäen kukkulalle, -- toinen
tie kulki mäen juurelle: -- hän katsoi taloja sieltä ylhäältä ja kiersi
pitkän polvekkeen, niin että hän taas tuli maantielle ja tätä myöten
talojen sivuitse. Kasvot lepäsivät yhä vieläkin ikkunalaudalla, mutta ne
eivät enää olleet aivan häntä kohti käännetyt. Näkyipä siinä nyt kaksi
hienoa kättäkin. Ne näyttivät soittelevan jotakin soittokalua, mutta ei
kuitenkaan ainoatakaan säveltä kuulunut hänen korviinsa.
-- Mugbyn risteys taitaa olla eriskummallisin paikka koko Englannissa!
-- virkkoi _Barbox Veljekset_, jatkaen tietänsä mäkeä alaspäin. --
Ensiksi kohtaan täällä rautatiekantajan, joka sepittelee lystillisiä,
vuoteen ääressä laulettavia runoja. Ja toiseksi tapaan täällä kasvot ja
niihin kuuluvat kädet, jotka soittavat soimatonta soittokalua!
Oli ihana, selkeä päivä marraskuun alussa. Ilma oli kirkas ja
virkistävä, ja luonto loisti kauniissa väririkkaudessansa. Melkein
kaikki esineet _Barbox Veljesten_ kartanon pihalla Lombardikadun
varrella Lontoossa olivat väriltään olleet tummat ja synkät. Toisinaan,
kun ilma muualla oli oikein ihana, niin mainitun paikan asukkaat saivat
ilokseen nähdä taivaan pippurin ja suolan värisenä. Mutta tavallisesti
se oli yhtä harmahtava kuin liuskakivi tai nuuska.
Matkustajaa oli tämä kävely niin huvittanut, että hän seuraavana päivänä
tuli uudestaan. Hän joutui talon edustalle vähä aikaisemmin kuin
edellisenä päivänä, ja kuuli lasten yläkerrassa laulavan sekä lyövän
tahtia käsillään.
-- Eipä sieltä nytkään kuulu soittimen ääntä, -- sanoi matkustaja
kuunnellessaan talonnurkkauksesta, -- vaikka sivumennessäni näin sormien
taaskin liikkuvan. Mitä lapset laulavat? Herra Jumala, eiväthän he vain
laula kertomataulua?
Niin he todellakin tekivät, ja tekivätpä sen suurella ilolla. Noilla
ihmeellisillä kasvoilla oli myös ääni, joka johti ja välistä oikaisi
lasten laulua. Sen iloinen sävel oli viehättävä. Laulu viimein lakkasi;
sen jälkeen kuului lasten äänten mutinaa, ja sitten seurasi taas lyhyt
laulu. Matkustaja sai pian selville, että sen aiheena oli par'aikaa
kuluva kuukausi ynnä työt sekä toimet, joita sinä kuukautena oli tehtävä
pelloilla tai kotona. Sitten kuului pienten jalkain kopinaa ja lapset
tulivat jälleen ulos iloisesti huutaen ja hyppien niinkuin edellisenäkin
päivänä. Ja samaten kuin eilenkin kääntyivät jälleen kaikki puutarhan
porttiin päin ja lennättivät sormisuukkosensa -- epäilemättä noille
ikkunalaudalla lepääville kasvoille, vaikka _Barbox Veljekset_
epämukavasta, syrjäisestä paikastaan talonnurkalta ei nyt voinut nähdä
niitä.
Kun lapset alkoivat hajota, niin hän astui yhtä näistä pienistä
kuljeksijoista vastaan -- päivettynyttä pellavatukkaista poikanulikkaa,
ja sanoi:
-- Tule tänne, poikaseni! Sanopas kenen tuo talo on?
Lapsi nosti päivettyneen käsivartensa silmillensä, ja puoleksi
kainostellen, puoleksi valmistautuen puolustukseen, vastasi
kyynäsvartensa takaa: -- Phoeben!
-- Ja kuka sitten, -- virkkoi taas _Barbox Veljekset_, puolestaan yhtä
ujona kuin tuo lapsikin -- kuka on Phoebe?
Siihen lapsi vastasi: -- Phoebe? Hän on Phoebe!
Pikkuinen, mutta tarkkahuomioinen mies oli tyystin katsellut
puhuttelijaansa ja ikäänkuin ottanut mitan hänen kunnollisuudestaan. Hän
laski nyt puolustukseen kohonneen kätensä alemmaksi ja vastasi ylpeästi,
aivan kuin hänelle olisi selvinnyt, että toinen oli tottumaton
kohteliaasen puhutteluun.
-- Phoebe, -- sanoi hän, -- ei voi olla muu tuin Phoebe. Eikö niin?
-- Ei suinkaan.
-- No, arveli tuosta lapsi, -- mitäs sitten lörpöttelet?
_Barbox Veljekset_ katsoi viisaammaksi muuttaa puheenainetta. -- Mitä te
tuolla teette? Tuolla ylhäällä huoneessa, missä ikkuna on auki. Mitä te
tuolla teette?
-- Toulu, -- sanoi lapsi.
-- Mitä?
-- To-u-lu, -- kertoi lapsi kovemmalla äänellä, venyttäen sanaa suurella
voimalla ja katsellen matkustajaa tuikeasti ikäänkuin olisi arvellut:
mitä apua on siitä, että olet suureksi kasvanut, jos olet semmoinen
pölkkypää ettet ymmärrä mitään?
-- Ahaa, koulu, koulu! sanoi _Barbox Veljekset_. -- Aivan niin, aivan
niin! Ja Phoebe teitä opettaa?
Lapsi nyykäytti päätä.
-- Kiltti poika.
-- Nyt ymmäijät? -- sanoi lapsi.
-- Kyllä, kyllä nyt ymmärrän. Mitä tekisit kahdella pennyllä, jos
antaisin sinulle?
-- Ottan namuja.
Kun vastauksen tarkkuus ja jyrkkyys ei antanut matkustajalle mitään
enempää puheen aihetta, niin hän hyvin nöyrästi veti luvatut rahat
taskusta ja läksi tiehensä.
Mutta nähtyänsä taas nuot kasvot ikkunalaudalla talon sivuitse
kulkiessansa, hän ilmaisi läsnäolonsa liikkeellä, joka ei oikein ollut
pään nyykäystä, eikä kumarrusta, eikä myöskään hatun nostoa, vaan
kainostelevaa liikettä, jossa nämät kaikki kolme yhtyivät tai keskenään
taistelivat. Noiden kasvojen silmiä tämä temppu näkyi huvittavan tai
ilahuttavan, ja huulet sanoivat nöyrästi: -- Hyvää päivää, herra!
-- Minun pitää, näen mä, viipyä joku aika Mugbyn risteyksessä. -- sanoi
_Barbox Veljekset_ aivan toimessaan, katsahdettuansa vielä kerran
ratoihin, jotka huolettomasti kulkivat kukin haarallensa. -- En vielä
saa päätöstäni tehdyksi minkä radan valitsisin. Todenteolla minun pitää
vähä perehtyä tähän risteykseen ennenkuin voin tehdä päätökseni.
Ravintolassa hän ilmoitti siis aikovansa viipyä vielä edelleen. Sitten
hän illalla taas meni risteyspaikalle paremmin tutustuakseen siihen;
samaten hän teki seuraavanakin aamuna, ja samoin taas illalla ja
aamulla. Hän puhutteli väkeä asemahuoneella, antoi katseensa seurata
milloin tätä, milloin tuota rataa, ja hänestä oli huvittavaa vartioida
junien tuloa sekä lähtöä. Ensialussa hän usein pisti päänsä _Lampun_
pieneen koppeliin, vaan tämä ei ollut siellä koskaan tavattavana. Pari
tai kaksikin paria pumpulisamettisia hartioita siellä tavallisesti näkyi
kumarruksissa valkean edessä; välistä noihin hartioihin kuuluvat kädet
pitelivät veistä ynnä leipää ja lihaa. Mutta vastaus kysymykseen: »missä
on _Lamppu_?» oli aina: »toisella puolella rataa,» tahi: »nyt on hänellä
joutoaika.» Väliin hän myös tutustui toiseen _Lamppuun_, mutta se ei
ollut hänen _Lamppunsa_. Matkustaja ei sitäpaitsi enää niin hartaasti
halunnutkaan nähdä _Lamppua_, ettei hän olisi voinut kestää tätä
pettymystä. Eikä hän myöskään niin kokonaan antautunut aloittamaansa
vaikeaan Mugbyn risteyksen tutkimiseen, että hän olisi laiminlyönyt
kävelyään. Päinvastoin hän joka päivä lähti kävelylle ja aina samalle
kävelylle. Mutta ilma oli muuttunut kylmäksi ja sateiseksi, eikä tuo
ikkuna enää ollut kertaakaan auki.