-- Konduktööri! Mikä paikka tämä on?
-- Mugbyn risteys, herra.
-- Tuulinen paikka!
-- On, niin on tavallisesti, herra.
-- Ja näyttää hyvin synkältä tosiaan!
-- Niin, siltä se enimmiten näyttää, herra.
-- Vieläkö sataa?
-- Niinkuin saavista, herra.
-- Avatkaa ovi. Minä tahdon astua ulos.
-- Pääsette, herra, -- vastasi konduktööri, loistaen sadepisaroista.
Lyhtynsä valossa katsahti hän kellonsa kyyneleisiin kasvoihin: -- kolme
minuuttia aikaa.
-- Enemmän, luullakseni, -- minä jään tänne.
-- Arvelin teillä olleen piletin koko matkaa varten, herra?
-- Niin onkin, vaan minä jätän loput. Nyt tahtoisin kapineeni.
-- Olkaa hyvä; tulkaa tavaravaunulle niitä osoittamaan, herra. Tehkää
hyvin ja katsokaa tarkkaan, herra. Ei hetkeäkään liikaa aikaa.
Konduktööri kiirehti tavaravaunulle, matkustaja perässä. Konduktööri
astui vaunuun, matkustaja katsahti sinne sisälle.
-- Nuot kaksi suurta mustaa kirstua nurkassa, mihin lyhtynne valo
sattui. Ne ovat minun.
-- Mikä nimi niissä on, herra?
-- Barbox Veljekset.
-- Väistykää tieltä, herra, olkaa niin hyvä. Yks. Kaks. Kaikki!
Lamppu heilahti. Viittavalkeat edempänä jo muuttuvat. Vihellys
veturista. Juna poissa.
-- Mugbyn risteys! -- sanoi matkustaja vetäen molemmilla käsillään
villaisen kaulaliinansa kaulansa ympärille. -- Kellon lyötyä kolme
myrskyisenä aamuna! Noin!
Hän puhui itsekseen. Siellä ei ollut ketään muutakaan puhuteltavaa.
Ehkäpä, vaikka siellä olisi joku ollutkin, hän sittenkin olisi mielemmin
puhunut itseksensä. Näin itsekseen puhuen hän puhui miehelle, joka oli
noin viisi vuotta tällä tai tuolla puolen viittäkymmentä, ja joka oli
ennen aikaa harmahtunut niinkuin hoitamatta jäänyt valkea. Tämä mies
näytti aprikoivalta, pään asema ilmaisi miettiväisyyttä ja hän puhui
hillityllä äänellä. Hänestä saattoi huomata, että hän oli paljo
itsekseen ollut.
Hän seisoi pimeällä asemasillalla, eikä kenkään muu, kuin tuuli ja sade
kiinnittänyt huomiotansa häneen. Nämät kaksi valpasta taistelijaa
hyökkäsivät hänen kimppuunsa. -- Hyvä on virkkoi hän. -- Minulle on
yhdentekevää mihin suuntaan kasvoni käännän.
Täten matkustaja Mugbyn risteyksessä tänä myrskyisenä aamuna, kellon
lyötyä kolme, antoi ilman ajella itseänsä.
Eipä siltä, ettei hän olisi voinut seisahtua milloin hyvänsä, sillä
päästyänsä katoksen päähän (se on jokseenkin pitkä Mugbyssä) ja
silmäiltyänsä mustaan yöilmaan, jonka läpi vieläkin mustempi myrskyn
siipi ajoi hurjaa ajoaan, hän käänsi kasvonsa vastatuuleen ja astui yhtä
vankkana eteenpäin kuin äsken myötätuulessakin. Siten matkustaja kulki
vakavin askelin edestakaisin, edestakaisin, edestakaisin. Hän ei etsinyt
mitään, ja löysi siis myös mitä etsi.
Tämä Mugbyn risteys on vuorokauden pimeinä tunteina täynnä kummittelevia
varjokuvia. Salaperäiset tavarajunat, jotka ovat peitetyt karkealla
palttinalla, ja jotka hiipivät kolistelematta niinkuin pitkät,
kummituksen tapaiset hautajaissaatot, pakenevat pahalla omallatunnolla
harvassa palavien lamppujen sivuitse, ikäänkuin niiden kuorma nyt olisi
päässyt salaiseen, laittomaan määräpaikkaan. Virstanpituiset
kivihiilijunat seuraavat niitä niinkuin salapoliisi astuen jäljessä heti
kun ne lähtevät liikkeelle, pysähtyen kun nekin pysähtyvät, peräytyen
samassa kuin nekin. Punaista, kuumaa tuhkaa sataa maahan, milloin tätä,
milloin tuota pimeää kujaa myöten, ikäänkuin olisi kohenneltu
kidutustulia. Samalla aikaa vinkumiset ja ohkamiset ja kirisemiset
viiltävät korvia, ikäänkuin kidutuksenalaiset olisivat olleet pahimmassa
tuskassaan. Rautakangista tehdyt häkit täynnä karjaa kulkevat
kalistellen keskitietä, näännyksissä olevat elukat ovat sarvistaan
toisiinsa takistuneet, silmät pelosta liikkumattomiksi jäätyneet, samoin
kuin turvatkin. Ja huulista riippuu alas pitkiä jääkynttilöitä tai mitä
lieneekin sen kaltaista. Ilmassa näkyy nyt umpioutoja kirjoituksia,
joissa punaiset, vihreät ja valkoiset kirjaimet pitävät salaista
vehkeilyään. Maanjäristys rientää ukkosen jylinän ja salaman seuraamana
pikajunan vauhdilla Lontoosen päin. Nytpä taas kaikki on hiljaa, tuuli
ja sade yksin hallitsee, lamput ovat sammutetut, Mugbyn asemahuone
kuolleena, hämärästi häämöittävänä; se on vetänyt viittansa silmien yli,
niinkuin Caesar, kun hän murhattiin.
Ja nyt, kun myöhäinen matkustaja asteli edestakaisin, kulki myös hänen
mielensä sivuitse kummitteleva juna pimeän kautta; se oli hänen elämänsä
juna. Mistä käsin tavoittamattomasta, syvästä rotkosta tai pimeästä
tunnelista se lie ilmaantunutkaan, tässä se nyt teki tuloansa,
kutsumatta ja itseään ennakolta ilmoittamatta, ääneti lähelle hiipien ja
kulkien taas takaisin pimeään. Ensinkin astui ohitse surullinen lapsi,
joka ei koskaan ollut lapsuuden iloja kokenut eikä vanhempiansa
tuntenut; hänen jäljessänsä nuorukainen, jonka mieltä karvasteli nimen
puute; häneen kahlehdittuna mies, jonka parhaat ikävuodet olivat
kuluneet pakollisessa, vastenmielisessä, rasittavassa työssä; hänen
perässänsä petollinen ystävä, taluttaen jäljessänsä naista, jota hän
itse ennen oli rakastanut. Kalisten ja rätisten heitä seurasivat raskaat
huolet, mustat mietteet, kovat, katkerat hukkaan menneet toiveet,
yksitoikkoiset vuodet, pitkä sarja korvaa viiltäviä soraääniä, jommoisia
yksinäinen, onneton elämä synnyttää.
-- Teidänkö, herra?
Matkustaja käänsi silmänsä avaruudesta, jota hän oli tuijotellut. Hän
astui pari askelta taaksepäin kuultuansa äkillisen, kenties jokseenkin
tervetulleen kysymyksen.
-- Vai niin! Ajatukseni olivat muualla. Kyllä. Kyllä. Nämä kaksi kirstua
ovat minun. Olettekos te kantaja?
-- Kantajan palkalla, herra, mutta viraltani _Lamppu_.
Matkustaja näytti hiukan hämmästyneeltä. -- Mikä te sanoitte olevanne?
-- _Lamppu_, herra, -- näyttäen öljyistä riepua kädessään paremmaksi
selitykseksi.
-- Jopa ymmärrän. Onko täällä mitään hotellia tai ravintolaa?
-- Ei juuri tällä paikalla, herra. Ruokala on kyllä, mutta -- _Lamppu_
pudisti hyvin vakavasti ja varoittavasti päätään ikäänkuin lisätäksensä:
-- mutta onnen kauppa teille, ettei se nyt ole auki.
-- Te ette siis voisi sitä suosittaa minulle, näen mä, jos se olisikin
tarjona?
-- Suokaa anteeksi, herra. Jos se olisikin -- --?
-- Auki.
-- Minun ei sovi, yhtiön palkkalaisena lausua mielipidettäni mistään
yhtiön asiasta paitsi öljystä ja lampunsydämistä, -- vastasi _Lamppu_
tuttavallisella äänellä. -- Mutta ihmisenä puhuen, en kehoittaisi isääni
(jos hän uudestaan palaisi eloon) menemään ja koettamaan, kuinka tuossa
ruokalassa matkustajia kohdellaan. Ei, ihmisenä puhuen, en suinkaan
kehoittaisi häntä.
Matkustaja nyykäytti päätään merkiksi, että hän uskoi häntä. Eiköhän
saane yömajaa kaupungissa? Tottahan täällä lienee kaupunki? -- Sillä
matkustajamme, vaikka hän olikin oikea kotikissa verrattuna muihin
matkailijoihin, oli samoin kuin moni muukin kulkenut tämän paikan ohi
höyryn siivillä ja rautavirtaa myöten, mutta hän ei ollut koskaan, niin
sanoaksemme, noussut maihin täällä.
-- On kyllä, on täällä kaupunki, herra. Olkoon, mikä onkin, mutta onpa
sen verta, että saapi yömajan. -- Mutta, -- seuraten matkustajan
silmäystä kapineihinsa -- meillä on nyt ikäänkuin kuollut yön aika
käsissä. Kuollein aika. Tahtoisinpa sanoa sen olevan kuolleimman ja
haudatuimman ajan.
-- Eikö kantajia ole liikkeellä?
-- No, nähkääs, herra, -- vastasi _Lamppu_ taas tuttavallisesti -- he
lähtevät tavallisesti heti kuin kaasu sammutetaan. Niin on asian laita.
Ja he eivät tainneet huomata teitä siitä syystä, että olitte astunut
katoksen toiseen päähän. Mutta noin kahdentoista minutin perästä hän
taitaa olla täällä.
-- Kuka taitaa olla täällä?
-- Kello kolmen ja neljänkymmenenkahden juna, herra. Hän poikkee
syrjäradalle kunnes Lontoosen menevä juna on mennyt, ja sitten hän, --
_Lampun_ kasvot ilmaisivat hiukan toivon sekaista epäilystä, -- tekee
kaikki, mitä vain voi.
-- Epäilen tokko ymmärrän koko asiaa.
-- Epäilen, tokko kukaan sitä ymmärtää, herra. Se on parlamenttijuna,[1]
herra. Ja, nähkääs parlamentti- tai huvijuna enimmäkseen poikkee
syrjäradalle. Mutta jos se voi päästä sivuitse, niin sille vihelletään,
että se saa tulla pääradalle, ja sitten, -- _Lamppu_ taas näytti
mieheltä, joka toivoo parasta, -- se tekee kaikki, mitä se vain voi.
[Footnote 1: Myöhäinen huokeahintainen juna, jonka kulkemisen
parlamentti panee yksityisille yhtiöille ehdoksi antaessaan luvan
rautatierakennuksiin.]
Hän selitti sitten, että ne kantajat, joiden vuoro oli olla läsnä
yllämainitun parlamenttipersoonan saapuessa, epäilemättä tulisivat niin
pian kuin kaasu jälleen olisi sytytetty. Sillä välin, jos ei lamppuöljyn
haju olisi herralle kovin vastenmielinen ja jos herra tahtoisi hänen
pienen huoneensa lämmintä koettaa -- -- Herra, jota juuri aika tavalla
palelti, suostui heti paikalla tarjoukseen.
Rasvainen pikku koppeli se oli, hajun puolesta hyvin samanlainen kuin
kajuutta valaskalalaivassa. Mutta sen ruostuneessa kamiinitakassa paloi
kirkas valkea, ja lattialla seisoi puuteline, joka oli täynnä äsken
puhdistettuja, sytytettyjä lamppuja, valmiina junan vaunuihin
pantaviksi. Se oli loistava näky, ja huoneen lämpimyys näytti usein
houkuttelevan ihmisiä sisään; sen todistivat pumpulisamettisten housujen
monet jäljet penkillä valkean edessä ja monet ympyriäiset
rasvaläiskäykset likeisessä seinässä, joita pumpulisamettiset hartiat
olivat siihen painaneet. Usealle likaiselle hyllylle oli asetettu joukko
lamppuja ja öljykannuja sekä haiseva kasa nenäliinantapaisia riepuja,
jotka olivat koko lamppuperheen yhteistä omaisuutta.
Kun _Barbox Veljekset_ (mainitkaamme matkustajaa sillä nimellä, minkä
hänen kirstuissansa näimme) kävi penkille istumaan ja alkoi valkean
ääressä lämmitellä kintaattomia käsiänsä, niin hänen silmänsä sattuivat
pieneen honkaiseen, musteella kovin tahrattuun kirjoituspöytään, jota
hänen kyynäspäänsä kosketti. Pöydällä oli muutamia palasia karkeaa
paperia sekä ikivanha teräskynä huonossa, roskaisessa tilassa.
Katsahdettuansa paperipalasiin matkustaja ei voinut olla kääntymättä
isännän puoleen. Jotenkin tylysti hän sanoi:
-- Mitä, ettehän vain liene runoniekka, mies?
_Lamppu_ ei suinkaan näyttänyt tavalliselta runoniekalta seisoessaan
siinä ja nöyrästi pyyhkiessään paksua nenäänsä lävitsensä öljyisellä
niistinliinalla. Pikemmin olisi voinut luulla häntä yhdeksi niistä
kappaleista, joita hänen virkansa puolesta tuli hoitaa. Hän oli
laihanläntä mies, noin samanikäinen kuin herra _Barbox Veljekset_; hänen
kasvonpiirteensä olivat eriskummallisella tavalla ylöspäiset ikäänkuin
tukanjuurissa olisi ollut joku ylöspäin vetävä maneettivoima. Hänen
ihonsa oli erittäin kiiltävä ja läpikuultava, luultavasti sen johdosta
että sitä niin usein öljyllä pyyhittiin; ja puoleensa vetävä, lyhyeksi
keritty, harmaan sekainen tukka haristeli pörhössä ikäänkuin sitä taas
vuorossaan olisi vetänyt joku näkymätön maneetti. Pään kiire siis
muistutti hiukan lampunsydäntä.
-- Mutta mitäpä se minua liikuttaa, -- sanoi _Barbox Veljekset_. -- Se
oli tuhmaa puhetta minun puoleltani. Olkaa mitä mielenne tekee.
-- Muutamien ihmisten, -- arveli _Lamppu_, puolustavalla äänellä, --
täytyy välistä olla mitä he eivät soisikaan.
-- Sitä ei kukaan tiedä paremmin kuin minä itse, -- huokasi toinen. --
Minä olen saanut olla kaiken ikäni sinä minä en olisi suonut olevani.
-- Kun minä, -- virkkoi taas _Lamppu_, -- ensiksi aloin sepittää pieniä
lystilaulun tapaisia -- --
_Barbox Veljekset_ katsoi häneen harmistuneena.
-- Sepittää pieniä lystilaulun tapaisia -- ja, mikä vielä vaikeampaa, --
laulaa niitä perästäpäin, sanoi _Lamppu_, -- niin kävi se aivan vastoin
luontoa, sen se tosiaankin teki.
_Lampun_ silmässä kiilsi jotakin, joka ei ollut öljyä. _Barbox
Veljekset_ käänsi pois omat silmänsä hiukan hämmästyneenä, katsoi
valkeaan ja nosti jalkansa kamiinitakan rautaristikon ylimmäiselle
raudalle. -- Miksi te sitte sitä teitte? -- kysäsi hän vähän aikaa vaiti
oltuaan, tosin hiukan jyrkästi, vaan sittenkin entistään lauhkeammalla
äänellä. -- Koskette olisi tahtonut sitä tehdä, niin miksi te sitä
teitte? Missä te niitä lauloitte? Krouveissako?
Tähän _Lamppu_ tokaisi eriskummallisen vastauksen: -- vuoteen ääressä.
Tällä hetkellä, jolloin matkustaja vielä katsoi häneen selitystä
odottaen, liikahti äkkiä Mugbyn asemahuone, tärähti kovasti ja avasi
kaasusilmänsä. -- Hän on tullut asemahuoneesen! -- ilmoitti _Lamppu_
innokkaasti. -- Joskus hän voi tehdä enemmän, välistä vähemmän; mutta
tänä yönä hän on päässyt asemahuoneesen, totta mar!
Pianpa sen jälkeen kaksi mustaa kappaletta, joiden kannessa suurilla
valkoisilla kirjaimilla loisti "_Barbox Veljesten_" nimi, vieri
käsikärryillä eteenpäin autiota katua pitkin. Sen omistaja sai nyt vielä
kadulla väristä kylmässä puolen tuntia, ennenkuin kantomies
kolkuttamalla ravintolan ovea sai herätetyksi ensin koko muun kaupungin
ja viimeiseksi myös ravintolan väen. Ravintolassa taaskin hän sai
hapuilla suljettuna olleen talon ummehtuneessa ilmassa ja vihdoin
pujahtaa tyhjänä seisoneen vuoteen hurstien väliin, joita ikäänkuin
varta vasten, ennen tilan tekoa, oli pidetty kylmässä.