Iphigeneia. Thoas.
IPHIGENEIA.
Mua kutsut, kuningas! Mi tuo sun tänne?
THOAS.
Sa uhrin lykkäät; sano, miksi?
IPHIGENEIA.
Olen
Arkaalle kaikki selvään selittänyt.
THOAS.
Sinulta kuulla halaisin sen vielä.
IPHIGENEIA.
Suo jumalatar sulle aatos-ajan.
THOAS.
Tää aika itsellesi tärkki lie.
IPHIGENEIA.
Jos paatunut on julmaan päätökseen
sun sydämes, niin ei sun tulla pitäis!
Kuningas, joka ihmisyyttä loukkaa,
saa kyllin orjia työn huonon tekoon
ja kiroon puolehen vuoks armon, palkan.
Mut tahra hänt' ei tapaa itseään.
Pilvessä raskaassa hän turmaa tuumii,
ja hänen airuensa kylvävät
pään päälle kurjain salamoita kuolon;
hän taivas-tietään tyynnä käy kuin valta
ikuinen, yltämätön, myrskyssä.
THOAS.
Pyhiltä huulilta soi laulu hurja.
IPHIGENEIA.
Papitar ei, vaan Agamemnonin
nyt tytär haastaa. Kunnioitit sanaa
sa oudon; käskeä nyt ruhtinaan
tytärtä tahdot? Ei! Ma tottelemaan
jo nuorna opin, ensin vanhemmilta
ja sitten Artemiilta. Kuuliaisna
on vapain sieluni; mut taipumaan
sanahan miehen kovaan, käskyyn raakaan,
en siellä oppinut ma enkä täällä.
THOAS.
Sua laki vanha käskee, minä en.
IPHIGENEIA.
Ahnaasti lakiin tartumme, jos aseen
me siitä saamme intohimollemme.
Lain toisen tunnen, vanhemman, tuon käskyn,
jokainen vieras jolle pyhä on;
se nyt mun vaatii sua vastustamaan.
THOAS.
Lähellä sydäntäs nuo vangit näyttää
olevan: unhottaa sun mieles myrsky
ja sääli viisauden ensi käskyn,
ett' ärsyttää ei pidä mahtavaa.
IPHIGENEIA.
Puhunko, vaikenenko, aina tietää
voit mitä mielessäni on ja pysyy.
Sydäntä suljettua sääliin eikö
saa muisto samallaisen kohtalon?
Enempi eikö mieltä mun! Ma heissä
nään itseni. Eess' alttarin ma itse
vavissut olen, kuolo varhainen
jo juhlallisna kaarsi polvistujan:
jo välkkyi veitsi, poven puhkaista
elävän tahtoi, silmä sammui, sydän
kauhusta kiertyi -- pelastuin. Min meille
soi jumalat, sen suomaan velkapäät
me emmekö lie kurjille? Sen tiedät,
mun tunnet, pakottaa mua tahdot sentään!
THOAS.
Työs pyhä vaatii sen, ei valtias.
IPHIGENEIA.
Somistamasta väkivaltaa lakkaa,
mi naisen heikkoudesta iloitsee.
Kuin mies ma olen vapaa synnyltäni.
Jos poika Agamemnonin ois tässä
ja hältä vaatisit sa kohtuutonta,
ois hällä myöskin käsivarsi, miekka,
povensa oikeutta puoltaa. Sanat
aseeni mun on vain, ja miehen jalon
sanoja naisen kuulla sopii.
THOAS.
Kuulen
enemmän niitä kuin sun veljes miekkaa.
IPHIGENEIA.
Aseiden arpa vaihtuu sinne tänne;
vähäksy vihollist' ei viisas mies.
Avuttomaksi vastaan voimaa kovaa
ei heikkoakaan luonto heittänyt:
loi vilpin halun, keksi keinot hälle,
hän väistyy, myöhästyttää, kiertää. Niin,
on oikein, että vilppi voittaa voiman.
THOAS.
Mies viisas varailee ja torjuu vilpin.
IPHIGENEIA.
Ja sitä käytä sielu puhdas ei.
THOAS.
Sa malta, lausut oman tuomiosi!
IPHIGENEIA.
Näkisit, kuinka taistelee tää sydän
ens rynnäkköä pahan kohtalon,
sen kouraa uljahasti torjuakseen.
Siis suojatonna seison vastaan sua?
Rukouksen kauniin, lehvän lempeän,
naiskädessä mi väkevämp' on miekkaa,
aseita miesten, hylkäät siis. Nyt millä
siis puollan sisintäni? Ihmettäkö
anelen Artemiilta? Voimaa eikö
siis mitään syvyyksissä sydämeni?
THOAS.
Vieraiden kohtalo sua surettavan
liiaksi näyttää. Virka, keitä ovat
ne, joiden vuoksi sielus rauha järkkyy?
IPHIGENEIA.
He ovat -- luulen -- Hellaan maasta ovat.
THOAS.
Maamiehiäs? He varmaan herättivät
palauksen kauniin kuvan sielussasi?
IPHIGENEIA (hetken vaitiolon jälkeen).
Miehellä yksin tekoon suunnattomaan
siis onko oikeus? Hän vainko painaa
povelle valtavalle mahdottoman?
Mikä on suurta? Mikä kertojalta
alati toistavalta sielun huimaa?
Työ eikö rohkein, minkä menestys
ol' epävarmin? Leiriin vihollisen
ken yöllä yksin hiipii, arvaamatta
laill' liekin syöksyy, surmaa nukkuvat
ja valvahtavat, vihdoin saaliin kanssa,
vihollis-orhein, alta koston karkaa,
hänt' yksin kiitetäänkö? Häntä yksin,
mi tietä varmaa ylenkatsoo, käy
uljaana kautta vuorten, metsäin, tahtoo
vapauttaa seudun ryöväreistä? Meille
siis eikö mitään jäänyt? Pakko onko
nais-oikeutensa vieno jättää, olla
kuin amazoni, raaka vasten raakaa,
teilt' ottaa miekan oikeus ja kostaa
verellä sorto? Nousee, laskee mulla
nyt rinnassani tuuma rohkea.
Jos pettää se, en soimausta suurta,
en turmaa raskasta ma vältä. Sentään
sen lasken polvillenne! Totuus jos
teill' ohje mielen on, kuin kiitetään,
se näyttäkää, mun kauttain kirkastakaa
totuuden voitto! -- Kuningas, oi kuule:
taottu salainen on petos, turhaan
sa kysyt vankeja, he poissa ovat,
hakevat kumppaneitaan, joiden laiva
rannassa vartoo. Heistä vanhempi,
jonk' äsken täällä tauti kohtas ynnä
taas jätti -- on Orestes, veljeni,
ja toinen hänen nuoruus-ystävänsä
ja uskottunsa, Pylades. Apollo
Delphoista heidät käskyin jumalaisin
lähetti tänne kuvaa Artemiin
pois ryöstämään ja hälle siskon tuomaan.
Hän siitä kostotarten vainoomalle
ja äidin vereen vikapäälle lupaa
vapauden jälleen. Meidät, viime vesat
suvusta Tantaloksen, kumpaisenkin
käteesi nyt ma lasken: surmaa meidät --
jos tohdit, tahdot.
THOAS.
Uskot, että kuulee
totuuden ääntä sekä ihmisyyden
barbaari, raaka Skyythi, kun ei Atreus,
helleeni, kuullut sitä?
IPHIGENEIA.
Jokainen,
jokaisen taivaan alla syntynyt,
min rinnassa on elon lähde kirkas,
sen kuulee varmaan. -- Mitä mietit mulle,
kuningas, mykkä sielun kuiluun saakka?
Turmaako? Niinpä tapa ensin minut!
Näät nyt ma tunnen, kun ei pelastusta
meill' ole enää, hirmuvaaran, johon
nuo rakkaat hätiköiden syössyt lien
ma ehdoin tahdoin. Voi, ma nähdä heidät
saan sidottuina! Millä katsehilla
hyvästit sanoa voin veljelleni,
ma jonka murhaan? Koskaan voi en enää
armaihin silmihinsä katsoa!
THOAS.
Näin petturit nuo kauan-kaivanneelle,
helposti heitä uskovalle, hunnun
kudotun taitavasti heittäneet
pään yli ovat!
IPHIGENEIA.
Ei! Ei, kuningas!
Mua pettää voitais; mutta nämä ovat
vakaat ja uskolliset. Muuksi heidät
jos huomaat, surmaa heidät, hylkää minut,
karkoita, rangaisten mun hulluuttani,
rannalle synkän vuorisaaren minut!
Mut jos tää mies on rakas veljeni,
tuo kauan-ikävöity, päästä meidät,
kuin siskon ollos veljen ystävä!
Isäni kaatui kautta vaimon oman,
tää kautta poikansa. Nyt toivo ainoo
hän Atreun heimon on. Sa mennä salli
mun mielin puhtain ynnä käsin puhtain
syyt sovittamaan sukukunnan kurjan.
Sanasi pidä! -- Päästäväs mun vannoit,
jos koskaan mahdollinen mulle paluu
luo omaisteni ois; ja nyt se on.
Kuningas ei, kuin halpojen on tapa,
nolona myönny, että pääsis eroon
vain anojasta, lupaa ei, min luottaa
hän mahdottomaks. Silloin vasta tuntee
arvonsa koko korkeuden, kun antaa
hän anovalle onnen voi.
THOAS.
Kuin tuli
taistossa vettä torjuu, vihollistaan
kihisten tahtoo kukistaa, niin torjuu
mun rinnassani synkkä suuttumus
sun sanojas.
IPHIGENEIA.
Oi, salli armon kuin
hiljaisen uhriliekin pyhän valon
nyt nousta riemun seppelöimänä
ja kiitoksen ja hymnilaulun hyvän!
THOAS.
Kuink' usein hellytti mun ääni tuo!
IPHIGENEIA.
Oi, kätes mulle rauhan merkiks anna!
THOAS.
Ajassa lyhyessä paljon vaadit.
IPHIGENEIA.
Ei tarvis miettiä, kun tekee hyvää.
THOAS.
Paljonkin! Näät myös hyvää seuraa paha.
IPHIGENEIA.
Pahaksi hyvän kääntää epäily.
Äl' enää arvele; min tunnet, myönnä!