Iphigeneia. Pylades.
PYLADES.
Miss' on hän, että sanoin nopsin hälle
ma pelastuksen riemuviestin veisin?
IPHIGENEIA.
Täss' seison suruisana, vartovana
varmuutta lohdun, mulle lupaamasi.
PYLADES.
On terve veljesi! Me paasipohjaa
tuon rannan vihkimättömän ja hiekkaa
kuljimme reippahasti keskustellen;
jäi taakse huomaamatta lehto pyhä.
Ja aina iki-ihanampana
nuoruuden kaunis, liekki kutripään
tuon ympärillä paloi; hehkui silmä
uljuutta, toivoa, ja sydän vapaa
ilohon aivan antautui ja haluun
sua auttaa, auttajaansa, ynnä mua.
IPHIGENEIA.
Siunattu ollos, ja sun huuliltasi,
niin hyvää haastaneilta, älköön soiko
ikinä ääni kärsimyksen, tuskan!
PYLADES.
Enemmän tuon; näät tapa onnen tulla
kuin ruhtinaan on runsas-saattoisen.
Myös toverit me löysimme. He laivaa
lahdessa piiloittivat, vartovina
ja surren istuivat. He veljesi
näkivät, nousivat ja riemuin kaikki
he palavasti häntä pyysivät
aluksen lähtöä jo jouduttamaan.
Jokainen koura kaipaa airoa;
maatuuli itse, kaikkein havaitsema,
samalla nosti siiven hennon suihkeen.
Siks joutukaamme, templiin johda minut,
sen pyhäkköön, suo toivojemme määrään
mun käydä käsin kunnioittavin!
Pois yksin kantaa kuvan Artemiin
mun voivat hartiani harjoitetut;
ma kuinka kaipaan taakkaa toivottua!
(Käy kohti temppeliä viimeisten sanain aikana eikä huomaa,
että Iphigeneia ei seuraa häntä; kääntyy vihdoin.)
Sa seisot, emmit -- virka! -- vaikenet.
Näyt hämmentyvän. Uusko turma uhkaa
taas onneamme? Lausu! Kuninkaalle
sovitun, viisahan liet sanan viedä
sa antanut?
IPHIGENEIA.
Niin olen, ystäväni.
Kuitenkin olet suuttuva. Jo oli
näkösi mulle mykkä soima! Saapui
kuninkahalta airut, sanoin hälle,
mink' olit mulle suuhun pannut. Näytti
hän hämmästyvän, vaati, ensin että
ois kuningasta kuultava ja hälle
tää uhri outo ilmoitettava;
nyt tässä varron häntä palaavaksi.
PYLADES.
Voi meitä! Uusi vaara päämme päällä
siis häilyy! Pappis-oikeutees miks et
viisaasti verhoutunut?
IPHIGENEIA.
Verhona
en sitä koskaan käyttänyt ma ole.
PYLADES.
Näin perikatoon, kaunis sielu, saatat
sa meidät kaikki. Miks en miettinyt
tätäkin pulmaa eeltäpäin ja sua
myös siitä opettanut suoriamaan!
IPHIGENEIA.
Mua yksin soimaa, syy on mun, sen tunnen
Mut kohdella en toisin voinut miestä,
ken järkevästi, vakavasti vaati,
mik' oikeaksi myöntää täytyi mun.
PYLADES.
Nyt seikat synkistyvät; silti emme
saa viivytellä, emme hätiköiden
myös itseämme ilmi antaa. Tyynnä
sa varro viestin palaamista, seiso
lujana, tuokoon, mitä tuoneekin!
Näät moisen uhrin toimi kuuluu yksin
neitseelle templin eikä kuninkaalle.
Ja jos hän vaatii miehen nähdä vieraan,
mi kantaa kuormaa hulluuden, se epää,
kuin säilyttäisit meitä molempia
kätkössä templin. Aikaa voita, että
paeta voimme, viedä aarteen pyhän
käsistä kansan raa'an, arvottoman.
Apollo merkit parhaat meille antaa,
ja ennen kuin me ehdon täytämme,
hän jumalaisen täyttää lupauksensa.
Orestes vapaa, terve on! -- Oi viekää,
suotuisat tuulet, hänen myötään meidät
te vuorisaareen, missä jumalan
on paikka; sitten Mykeenaan, se että
eläisi, liedestä taas sammuneesta
iloiten nousis isäin-jumalat,
ja tuli kaunis heidän kartanoissaan
palaisi! Sun on kätes ensin heille
uhraava yrtit kultamaljakoista.
Sa jälleen onnen saatat taloon tuohon,
sovitat kiron, seppelöitset uusin
elämän-kukin kurjat omaisesi.
IPHIGENEIA.
Kun sua kuulen, kallehin, niin kääntyy
kuin kukka aurinkoa kohti mieli
minulta, koskettama sanas säteen,
suloista lohdutusta päin. Kuink' armas
on puhe varma vakaan ystävän!
Sen voimaa taivahaista yksinäinen
vait ikävöi ja hiljaa riutuu. Kypsyy
näät vitkaan hälle ajatus ja päätös
sopessa sydämen; ne kellittäisi
keveesti läsnäolo ystävän.
PYLADES.
Hyvästi! Kumppaneita vartovia
nyt nopeasti rauhoittamaan käyn.
Palajan pian; täällä salaa tarkkaan
sun viittaustas takaa kallioiden. --
Sa mitä mietit? Yli otsas vapaan
sumea kulkee surusaatto juuri.
IPHIGENEIA.
Se anteeks suo! Kuin pilvi päivän tiessä,
niin ohi sieluni käy murhe kevyt
ja arkuus.
PYLADES.
Älä pelkää! Paulaksemme
löi liiton lujan pelko vaaran kanssa;
toistensa on ne tovereita.
IPHIGENEIA.
Jalo
on murhe tää, mua varoittaa se, että
en pettäis vilpistellen valtiasta;
hän toinen taattoni on ollut.
PYLADES.
Miestä
pakenet, joka veljes tappaa tahtoo.
IPHIGENEIA.
Mies sama mulle hyvää teki.
PYLADES.
Hädän
ei käsky liene kiittämättömyyttä.
IPHIGENEIA.
Se sitä lie; sen puolustaa vain hätä.
PYLADES.
Jumalten eessä, ihmistenkin varmaan.
IPHIGENEIA.
Ei eessä sydämeni.
PYLADES.
Ylpeyttä
salaista liian tuima tunto on.
IPHIGENEIA.
En tutki, tunnen vain.
PYLADES.
Jos itses tunnet
sa oikein, kunnioitat itseäsi.
IPHIGENEIA.
Vain puhdas sydän ilo itselleen
voi olla.
PYLADES.
Hyvin temppelissä säilyit.
Elämä muovaa meidät lempeämmiks
itselle, muille; sinäkin sen opit.
Niin oudosti on ihmisheimo tehty,
punottu niin on monipuoliseksi,
puhtaana, kirkkahana että kukaan
ei itsekseen, ei kera muiden pysy.
Mut itseänsä tuomita on turhaa.
Inehmon lähin, ensi velvoitus
on tietään käydä, tarkata; näät harvoin
hän oikein arvioi, mit' on hän tehnyt,
ja mitä tekee, tuskin koskaan oikein.
IPHIGENEIA.
Mun miltei taivutat.
PYLADES.
Ei tarpeen tässä
lie taivutus, kun vaalinvaltaa ei.
Tie yks on vain, mi auttaa veljes, sinut
ja minut; epäiletkö käydä sitä?
IPHIGENEIA.
Oi, suo mun empiä! Et itse tyynnä
niin väärin tekis vastaan miestä ketään,
min hyvyys sitoi kiitosvelkaan sun.
PYLADES.
Jos sorrumme, sua epätoivon soima
kovempi vartoo. Näkyy, ett'et ole
sa turmaan tottunut, kun päästäksesi
pahasta suuresta et sanaa vilpin
ees pientä tahdo uhrata.
IPHIGENEIA.
Josp' oisi
minulla miehen sydän! Aikeen uljaan
kun kätkee se, on kuuro kaikille
äänille muille.
PYLADES.
Turhaan mieles vaappuu.
Nyt käskee hädän vaskikoura; sen
vakava viittaus on laki ylin,
jot' itse taivaan vallat tottelevat.
Vait hallitsevi ikikohtalon
pimeä sisar. Minkä kuorman sulle
hän määrää, kanna! Mitä käskee, tee!
Muun tiedät. Pian palajan ma tänne
pyhästä kädestäsi ottamaan
onnemme kauniin otsalehden.