Iphigeneia.
IPHIGENEIA (yksin).
Pakko
mun hänt' on seurata: nyt omaiseni
vaarassa ovat, vaan ain aremmaksi,
ah, oma kohtalo mun saa. Oi eikö
tuo toivo pelastaa mun kaunis tule,
min täällä yksin, hiljaa kasvatin?
Oleva onko ikuinen tää kiro?
Kohoova eikö koskaan heimo tää
kanss' ole uuden siunauksen? Kaikki
katoohan: kuihtuu elon voima kaunein,
parahin onni sammuu. Miks ei kiro?
Siis turhaan toivoin, tänne kätkettynä
sukuni kohtalosta kauas, kerran
kädellä, sydämellä puhtahalla
pois pestä taattolani tahrat raskaat!
Vaivasta ankarast' on tuskin veikko
parannut sylissäni oudon-nopsaan,
on tuskin lähestynyt laiva, kauan
kaivattu, viemään isänmaahan minut,
niin kuorman mulle kaksinkertaisen
jo hätä mykkä vaskikourin painaa:
pois kuva ryöstää kunnioitettu,
minulle uskottu, mies pettää, jota
elosta, olostani täällä kiitän.
Oi, ettei heräis vastatahto vihdoin
mun rinnassani! Viha titaanein,
jumalten vanhain vaino teitä vastaan,
olympolaiset, korppikotkan-kynsin
poveeni hentoon tarttuis! Auttakaa,
kuvanne sielussani pelastakaa!
Soi korvissani laulu vanha -- olin
sen unhottanut, halust' unhotinkin --
vavisten neiet salliman sen lauloi,
kun jumalista syöstiin Tantalos.
He kera kärsi urhon ylvään; öinen
povensa oli, villi virtensä.
Sit' imettäjä lasna lauloi mulle
ja sisaruksillein, sen muistan vielä.
Pelkää jumalia,
ihmisten suku!
He kantavat valtaa
ikuisin käsin
ja käyttävät sitä
mielensä mukaan.
Pelkää enin,
sa, jonka he nostavat!
Vuorilla, pilvissä
tuolit on valmiit
ja kultaiset pöydät.
Syntyvi riita:
syöstähän vieraat,
herjatut, häväistyt
kuiluihin synkkiin,
ja vartovat turhaan,
vankeina, tuloa
tuomarin hurskaan.
Vaan ikijuhliin
jumalat jäävät
ympäri pöytäin.
He vuorelta vuorelle
kulkevat, huuruu
rotkoista henki
titaani-rintain
tukahtuneitten
kuin lemu uhrein
tai kevyt pilvi.
Kääntävät silmän
siunaavan jumalat
pois koko heimoista;
välttävät pojassa
armaita kerran,
vait puhuvaisia
piirteitä taaton.
Soi salliman virsi;
kuulevi kirottu
kuilujen yössä,
tuo harmaja, miettii
heimoa, lastaan,
ja päätänsä puistaa.