Orestes.
ORESTES (herää horroksistaan ja nousee).
Viel' yksi! tarjoo Lethen veestä mulle
sa virvoituksen viime kylmä malja!
Huuhdottu povestani pois on pian
elämän kouristus, ja vitkaan vierii,
unessa unhon lähteen, henkeni
luo varjovaltain, usmiin ikuisihin.
Levätä levossanne viileässä
maan pojan suokaa, paljon-harhailleen! --
Min kuiskeen kumman kuulen puista? Mikä
hälinä hämäryyttä halkoo? Uutta
tulevat katsomaan he vierastansa!
Mik' on tuo parvi, uljas niinkuin koottu
kuningasheimo, iloinen ja kirkas?
Rauhaisna käyvät nuoret, vanhat, miehet
ja vaimot; jumal-kaltaisilta varjot
vaeltavaiset näyttävät. He ovat
sukuni kanta-isät! -- Atreus kulkee
Thyesteen kera, tyynnä haastain, pojat
hypellen leikkii heidän ympärillään.
Tääll' eikö vihan mieltä enää ole?
Sammuiko kosto niinkuin taivaan päivä?
Siis olen tervetullut minäkin
ja tohdin käydä jonoon juhlalliseen.
Oi terve, taatot! Ma oon Orestes,
sukunne mies olen viimeinen!
te minkä kylvitte, niitti hän:
kiroa kantaen kulki kuoloon.
Mut keveämmät tääll' ovat kuormat:
oi, ottakaa hänet piirihinne! --
Sa kunnon Atreus, sa Thyestes:
tääll' irti ollahan vainostamme. --
Miss' olet taatto, min kerran vain
näin elämässä? -- Sa ootko isä?
Emoa saatatko ystävänä?
Kätensä tarjota Klytaimnestra
sinulle voiko? Orestes silloin
myös tohtii lausua: Katso poikaasi --
On tullut poikanne! Tervehtikää!
Maan päällä tervehdys murhan varman
meill' oli merkkinä heimossamme;
yön tuolla puolenpa iloa pitää
nyt vanhan Tantalon suuri suku.
Te mulle huudatte: tervetullut!
Otatte seuraanne minut! Viekää
luo minut harmajan kantataaton!
Miss' on hän, että ma näkisin hänet,
pään kalliin, kunnian-arvoisan,
mi jumalain kera neuvotteli.
Te näytte empivän? pois te käännytte?
Mit' on tää? Kärsiikö jumal-uhmaaja?
Voi mua! Vaskisin kahlein kiinni
nuo takoneet ovat Ylivoimaiset
sankar-rintahan tuskat tuimat.