Iphigeneia. Orestes.
IPHIGENEIA.
Mies onneton, sun sitees irti päästän
merkiksi kolkomman nyt kohtalon.
Vapaus, min templi suo, on surmanviesti
kuin elon viime, kirkas katse on
sairaalle, tuonen-tuskaiselle. Vielä
en voi, en saata sanoa, ett' ootte
hukassa! Kuinka voisin vihkiä
kädellä murhaajan ma kuoloon teidät?
Kajota päähänne ei tohdi kukaan,
niin kauan kuin ma olen papitar
tään templin. Mutta jos ma kieltäyn työstä,
min vihastunut vaatii valtias,
hän jonkun neidoistani määrää siihen
ja seuraajakseni. Teit' auttaa silloin
palavin voin ma toivotuksin vaan.
Oi kallis maamies! Alin orjakin,
ken liettä kotijumalaimme koski,
vieraalla maali' on meille tervetullut:
kuin teitä riemuin, siunauksin on
mun vastaan-ottaminen! Tuotte mulle
urosten kuvan, joita vanhemmilta
jo opin kunnioittamaan, ja mieleen
ihanan, uuden toivon virvoituksen!
ORESTES.
Salaatko nimes, syntys päätöksestä
viisaasta? Vaiko tietää saanen, ken
mua, taivahisten kaltainen, näin kohtaa?
IPHIGENEIA.
Mun olet tunteva. Nyt virka mulle,
min puoliksi vain veljeltäs ma kuulin,
Troijasta palaavien loppu kerro,
kuin kova, outo, mykkä kohtalo
tervehti heitä kodin kynnyksellä.
Ma nuorna tosin tänne tuotu lienen,
mut hyvin muistan katseen aran, jonka
pelolla heitin, hämmästyksellä
uroihin noihin. Nousivat he sotaan
kuin ois Olympo itse noussut, haamut
muinaisen ajan hohtavaisen alas
kauhuksi Ilionin astuneet.
Ja kaikist' uljain Agamemnon oli!
Nyt lausu: kaatuiko hän kotiin tullen
juonista vaimonsa ja Aigistheen?
ORESTES.
Sinä sen sanoit!
IPHIGENEIA.
Voi Mykeenaa kurjaa!
Siis kylvi Tantaloksen heimo herja
kiroa kiron päälle täysin käsin!
Kuin rikkaruoho, terää pahaa tehden,
siementä tuhantista siroittaen,
lastensa lasten sukumurhaajia
ikuiseen vuororaivoon siitti! -- Kerro,
mink' äsken multa kauhun äkki-yö
puheesta veljes peitti! Kuinka pääsi
tuon suvun suuren poika viimeinen,
laps armas, isän kostajaksi säätty,
kuink' alta veripäivän pääs Orestes?
Samako sallimus Avernus-verkoin
hänetkin kiersi? Pelastuiko? Onko
elossa vielä hän? Elektra vielä?
ORESTES.
He ovat.
IPHIGENEIA.
Anna, kulta-aurinko,
säteesi mulle kauneimmat, ne laske
Zeun eteen kiitokseksi! köyhä olen
ja mykkä minä.
ORESTES.
Ystävä jos lienet
tuon valtahuoneen, siihen liitetty
lähemmin, niinkuin ilos ilmaisee,
hillitse, vahvista nyt sydämesi!
Näät sietämätön iloisalle lie
taas suruun suistuminen? Tiedät vasta,
ma huomaan, ett' on Agamemnon kuollut.
IPHIGENEIA.
Tää tieto eikö mulle riitä siis?
ORESTES.
Vain puolet kauhusta sa kuullut olet.
IPHIGENEIA.
Mitä ma pelkäisin? Orestes elää,
Elektra myös.
ORESTES.
Et Klytaimnestraa muista.
IPHIGENEIA.
Pelastu ei hän, toivon taikka pelkään.
ORESTES.
Erosi myös hän mailta toivon.
IPHIGENEIA.
Itse
verensä raivoten hän vuodattiko?
ORESTES.
Ei, vaikka surman antoi veri oma.
IPHIGENEIA.
Selvemmin haasta, ett'en miettis enää!
Tuhannet tunnen päällä pääni ankeen
ma epätiedon tummain siipein iskut.
ORESTES.
Jumalat valinneet siis ovat minut
viestiksi teon, jonka mielelläni
salaisin soinnuttomaan, kumeaan
yön valtakuntaan. Vastoin tahtoani
mua pakottaa sun suusi armas; mutta
myös tuskallista pyytää voi se, saakin.
Pelasti isän kuolinpäivänä
Elektra piiloon veljensä: tään luokseen
Strophios, taaton lanko, otti. Kanssa
kasvatti oman poikansa, min nimi
Pylades oli; saapuneen tää sulki
siteillä ystävyyden ihanilla.
He kasvoivat, ja kasvoi sieluissansa
palava halu kostaa kuolema
kuninkaan. Huomaamatta, valepuvuin
Mykeenaan saapuvat he saattamahan
Oresteen tuhkaa, kuolonsanaa muka
suruista. Hyvin vastaan ottaa heidät
nyt valtiatar, linnahan he käyvät.
Orestes ilmoittaikse siskollensa:
hänessä sisko lietsoo koston tulta,
mi eessä äidin pyhän läsnäolon
jo oli sammunut. Hän hiljaa johtaa
veljensä paikkaan, kussa taatto kuoli,
ja missä vanha, kevyt jälki veren,
riettaasti vuodatetun, juovat valjut,
kamalat painoi palkkiin usein pestyyn.
Kuvasi tulikielin kaikki seikat
tuon konnantyön, ja elämänsä kurjan,
eletyn orjaellen, onnellisten
myös petturien ylimielen, vaarat
ne, jotka vartoi veljeä ja häntä
taholta äidin, äitipuoleks käyneen.
Täss' antoi veljelle hän veitsen vanhan,
tuon Tantaloksen talon kauhun: kaatui
poikansa käden kautta Klytaimnestra.
IPHIGENEIA.
Taivaiset, joiden päivät puhtaat vierii
pääll' aina uutten pilvein autuaasti,
mun ihmisistä erotitteko
vain siks niin monta vuotta, lähellänne
piditte minut, mulle lapsellisen
tuon toimen, pyhän tulen hoidon, soitte,
mun sieluni kuin liekin luoksenne
hurskaassa kirkkaudessa kirvoititte,
vain siksi, että herjat heimoni
syvemmin tuntisin? -- Ah, kerro mulle
Oresteen kohtalot, tuon onnettoman!
ORESTES.
Oi, jospa virkkaa vois, ett' on hän kuollut!
Kuin synkkä-huuruin kuolleen hurmehesta
nous äidin ääni,
yön ikivanhan tyttärille huutain:
"Saa äidinmurhaaja ei pakoon päästä!
Syypäätä vainotkaa! Hän teidän on!"
He kuulevat, kuin kotkat ahnaat luovat
jo ympärilleen ontot katsehensa,
pimeissä luolissaan he liikahtavat,
jo hiljaa hiipii seuralaiset heidän,
katumus ynnä epätoivo, esiin.
Käy heidän eellään usma kuolon virran;
jälestä pitkin pilvikaartein vyöryy
työn tapahtuneen ikikatselmus,
sekoittain päätä rikollista. Luvan
kun saivat turmaa tuomaan, maalle käyvät
kauniille, kylvämälle jumalien,
jost' ammoin ajoi heidät vanha kiro.
Nuo nopsin jaloin pakolaista vainoo:
he väistyvät vain jälleen vaivatakseen.
IPHIGENEIA.
Mies onneton, on kärsimykses sama,
sa tunnet tuskat pakolaisen kurjan!
ORESTES.
Sa mitä lausut? Samaa kärsinkö?
IPHIGENEIA.
Kuin häntä, sua sukumurha painaa.
Sen nuorin veljes mulle uskoi jo.
ORESTES.
En sietää voi, sun että, suuri sielu,
näin sana väärä pettää. Vieras vieraan
verkolla valheisella kiertäköön
ja, vilppiin tottuneena, paulan pankoon
hänelle; meidän välillämme on
oleva totuus!
Orestes olen! Pääni rikollinen
jo painuu, hakee hautaa, kuolemaa;
se joka muodossaan on tervetullut!
Ken lietkin, toivon pelastusta sulle
ja kumppanilleni, en itselleni.
Sa vasten mieltäs täällä viivyt, arvaan;
te keino pakoon keksikää, ma jään.
Ruumiini kuollut kalliolta syösköön,
vereni mereen saakka sauhutkoon,
kiroksi tulkoon raakalaisten rannan!
Te maahan Hellaan menkää ihanaan
eloa uutta auvoin alkamahan.
(Etääntyy.)
IPHIGENEIA.
Ihanin tytär isän suurimman,
oi, Täyttymys, siis vihdoin astut alas!
Kuin suunnatonna eessäin seisot! Katse
käsiisi tuskin tapaa, jotka täynnään
hedelmiä ja siunaus-seppeleitä
Olympon aartehet maan päälle tuovat.
Kuningas lahjain laajuudesta tutaan --
vähältä hälle täytyy näyttää, näät,
mi tuhanten jo rikkaus oisi; -- tutaan
näin jumalaiset kauan säästetyistä,
viisaasti valituista antimistaan.
Te yksin tiedätte, mik' onneks meille,
näette vastaisuuden maahan aavaan,
kun joka ilta yön ja tähtein huntu
sen meiltä peittää. Tyynnä kuulette
te pyyntöämme lapsellista, jolla
on kiire ain; ei epäkypsänä
kätenne taita taivaan kultaheelmää.
Ja häntä voi, ken kärsimättömänä
heit' uhmaa, ruoan karvaan kuolemakseen
ken nauttii! Älkää kauan varrotun,
tuon tuskin ajatellun, onnen suoko
ohitse mennä turhaa vaivaa tuoden,
kuin kulkee varjo kuolleen ystävän.
ORESTES (jälleen häntä lähestyen).
Jos jumaloita avuks Pyladeen
ja itses anot, minut unhoon peitä!
Syypäätä auta et, jos yhdyt häneen,
jaat kiron vaan ja hädän.
IPHIGENEIA.
Kohtaloni
lujasti liitetty on sinuun.
ORESTES.
Ei!
Mun yksin ynnä ilman seuraa mennä
suo maahan kuolon! Vaikka huntuhusi
kattaisit rikollisen, kata et
katseilta häntä Iki-valvovien,
ja läsnäolos, jumal-impi, tunkee
vain heidät syrjään, karkoita ei heitä.
Maaperää lehdon pyhän eivät tohdi
he vaskijaloin julkein saastuttaa;
mut kaukaa sieltä täältä kuulen sentään
naurunsa hirmuisen. Niin puuta, johon
pelastui matkamiesi, sudet väijyy.
He tuonne ulos lepoon leiriytyivät;
jos jätän lehdon tään, he nousevat,
pudistain käärmepäitään, pöllyttäen
tomua kaikkialta, saalistaan
ajavat eellään.
IPHIGENEIA.
Ystävällisen,
Orestes, voitko sanan kuulla?
ORESTES.
Säästä
jumalten ystävälle se!
IPHIGENEIA.
He suovat
sinulle toivon uuden valon.
ORESTES.
Puhki
savun ja paahteen kuolon virran kajo
hämärä mulle tietä hornaan viittaa.
IPHIGENEIA.
Oliko siskos ainoa Elektra?
ORESTES.
Tuon ainoon tunsin; hyvä kohtalo,
julmalta joskin näytti, otti varhain
vanhemman kurjuudesta huonehemme.
Kysyntäs jätä, ah! Äl' liity itse
sa seuraan kostotarten! Puhaltavat
vahingon riemulla he tuhkaa sielun,
ja siedä eivät, että viime hiilet
heimomme kauhupalon hiljaa sammuis
minussa pois. Siis ikuisesti onko,
tahalla lietsottuna, hornan lieskoin
tää hehku sieluani kiduttava?
IPHIGENEIA.
Tulehes tuon ma suitsutusta hyvää.
Suo rakkauden puhtaan hengen hiljaa
povesi polttoa sa jäähdyttää!
Orestes, kallehin, sit' etkö tunne?
Sult' onko saatto kauhu-jumalien
niin veren suonissasi kuivattanut?
Hiipiikö kuin Gorgonin julman päästä
ruumiisi kautta lumous kivettävä?
Ah, tuonelaan jos kiroin kumein kutsuu
sua ääni äidinveren vuodatetun,
avuksi eikö valtoja Olympon
kutsuisi siskon puhtaan siunaus?
ORESTES.
Se kutsuu! kutsuu! Turmaani siis tahdot?
Sinussa piileekö siis kostotar?
Ken olet sa, min ääni hirmuisena
sisimmät syvyyteni myllertää?
IPHIGENEIA.
Sydämes syvin todistaa: Orestes,
se olen minä! Nää Iphigeneia!
Ma elän!
ORESTES.
Sinä!
IPHIGENEIA.
Veljeni!
ORESTES.
Pois! Pois!
Sua neuvon, älä suortuviini koske!
Kuin morsiusvaatteesta Kreusan syttyy
minusta tuli sammumaton. Mene!
Kuin Herakles niin tahdon, arvoton,
ma itsekseni kuolon kurjan kuolla.
IPHIGENEIA.
Et ole sortuva! Oi, että kuulla
ma sulta saisin sanan tyynen vaan!
Mun poista epäilyni, varma olla
suo onnesta mun kauan-kaivatusta!
Ilon ja tuskan pyörä vierii kautta
mun sydämeni. Miestä outoa
väristen säikyn; mutta valtavasti
mua sisimpäni tempaa veljeen päin.
ORESTES.
Dionyson onko templi tää? ja raivoon
papitar hurmauuko hurjan-pyhään?
IPHIGENEIA.
Mua kuule! Katso mua, kuinka mulla
taas sydän aukee ajan pitkän takaa
auvolle armaimmalle, minkä kantaa
maa mulle vielä voi: sun päätäs tahdon
suudella, syleillä sua käsivarsin,
jotk' ennen ojentuivat tyhjään tuuleen.
Äl' estä mua! Äl' estä! Heljempänä
ei Parnassolta ikilähde virtaa
portaita paatten laaksoon kultaiseen,
kuin kumpuaa mun rinnastani riemu,
merenä autuaana saartaa minut.
Orestes! Veikko! Veli!
ORESTES.
Kaunis impi,
sua usko en, en imarrustasi.
Tää paikka Artemiin on; ankarat
hän neitseet vaatii, kostaa templin herjan.
Käsvartes poveltani poista! Miehen
jos nuoren pelastaa sun lempes tahtoo,
hänelle onnen vienon tarjota,
sa mieles käännä mieheen arvokkaampaan,
mun kumppaniini! Tuolla vuoritiellä
hän harhailee; sa hänet etsi, ohjaa
hänt' oikeaan ja mua säästä!
IPHIGENEIA.
Veli,
tajuusi tule, tunne löydettysi!
Iloa siskon puhtaan taivahista
haluksi hetken irstahan äl' luule!
Pois siirry hältä, harha silmän jäykän,
ett' ilon ylhäisimmän tuokio
ei oisi kurjuus suurin! Tässä on hän,
sun siskos kauan-kadotettu. Tempas
mun alttarilta Artemis ja tänne
templiinsä omaan auttoi. Vanki olet,
teuraana tulet, löydät siskon täältä
sijasta papittaren.
ORESTES.
Onneton!
Niin nähköön aurinko siis viime hirmut
huoneemme! Eikö tääll' Elektra ole?
hän että kanssamme myös perikatoon
menisi eikä elämäänsä säästäis
kovempaan kohtaloon ja kärsimykseen.
Papitar! Hyvä, seuraan alttarille:
peritty tapa veljen-murha on
sukumme vanhan; jumaloita kiitän,
maast' että lapsetonna juurittaa
mun ovat päättäneet. Sa neuvo ota:
äl' lemmi päivää, älä tähtiä,
mua seuraa mustaan valtakuntaan! Kuin
tulisen lammen lohikäärmeet vertaan
vainoovat, niellen toisiansa, niin
hävittää itseään tää hurja heimo;
syytönnä, lapsetonna myötä tule!
Mua säälisilmin katsot? Lakkaa! Silmin
sellaisin etsi Klytaimnestra tietä
poikansa sydämeen; mut sattui isku
hänelle rintaan kouran kohotetun.
Ja äiti kuoli! -- Esiin, nurja haamu!
Te piiri tehkää, koston hengettäret,
ja nähkää näytelmä tää tervetullut,
viimeinen, hirvein, minkä valmistitte!
Ei hijo veistään viha, kosto; siskon
on armaan pakko tehdä surmatyö.
Äl' itke! Sull' ei syytä. Lapsest' asti
en mitään lempinyt ma liene niin
kuin sua rakastaa ma voisin, sisar.
Niin, nosta veitsi, avaa auki tie
virroille täällä kiehuville!
(Vaipuu maahan taintuneena.)
IPHIGENEIA.
Yksin
en kantaa jaksa tätä onnea,
en onnetuutta. Pylades, sua kaipaan!
Apusi mistä löydän, kallis mies?
(Etääntyy etsien.)