Iphigeneia. Thoas.
IPHIGENEIA.
Siunatkoon lahjoin kuninkaallisin
sua jumalatar, suokoon voiton, maineen
ja onnen runsaan omaisilles, sulle
myös joka hurskaan toivon täyttymisen!
Kun monta hallitset sa huolehtien,
sun olkoon onnesikin eellä monen!
THOAS.
Ma tyytyisin, jos kansa kiittäis mua:
muut enemmän kuin minä nauttivat
muu työni heelmistä. On onnellisin,
hän olkoon kuningas tai köyhä, jolla
omassa onni asuu huoneessansa.
Sa otit osaa syvään tuskahani,
kun vihollisten miekka poian multa
viimeisen, parhaan tempasi. Niin kauan
kuin kosto täytti mun, en tyhjyyttä
taloni tuntenut, vaan nyt kun palaan
ma tyydytettynä, kun heidän maansa
tuhottu on ja kostettu on poika,
kotona mull' ei tyydytystä mitään.
Iloinen kuuliaisuus, jonka muuten
jokaisen silmistä näin loistavan,
sulanut nyt on suruun, ikävähän.
Jokainen miettii, mit' on aika tuova,
ja seuraa lapsetonta, kun on pakko.
Nyt tähän saavun templiin, usein johon
anoen voittoa ma astuin taikka
voitosta kiittäen. On vanha toivo
povessa mulla, sullekaan ei outo,
ei odottamaton: ma toivon, sinut
omaksi onneksein, ja kansan myöskin,
talooni tyhjään saattaa morsiona.
IPHIGENEIA.
Liiaksi tarjoot tuntemattomalle,
kuningas oi! Sun eessäs pakolainen
häveten seisoo; rauhaa vain ja suojaa
rannaltas etsin, sitä saanut olen.
THOAS.
Sa että syntyperäs salaisuuteen
verhoudut multa niinkuin muilta, minkään
ei kansan kesken hyvä ois, ei oikein.
Tää ranta vierasten on kauhu: laki
niin vaatii ynnä pakko. Yksin sulta,
joll' oikeudet on täällä hurskaat kaikki,
vieraamme hyvin vastaan-ottamamme,
mi mieles mukaan nautit päivistäsi,
sult' yksin toivoin luottamusta, jota
isäntä vartoa voi uskollinen.
IPHIGENEIA.
Oi valtias, jos vanhempaini nimen
ja heimon salasin, ei epäluulo,
vaan arkuus syynä oli. Tietäisitkö,
ken eessäs seisoo, kenen suojaat päätä
kirotun, ah, sun suuren sydämesi
väristys kauhun oudon ehkä valtais,
et mua valta-istuimelle veisi,
vaan ajaisit mun ennen aikojani
maas ääriltä, mun sysäisit kentiesi --
iloinen ennenkuin on suotu paluu
omaini luo ja vaelluksen loppu --
kurjuuteen, jonka kylmä, vieras käsi
jokaista uhkaa karkoitettua
ja kodistansa kauas harhaunutta.
THOAS.
Mi liekin tahto taivaisten sun suhtees,
mi sulle ynnä heimolles lie suotu,
ei puutu multa siunaus jumalien
siit' asti kuin sa asut luonamme
ja nautit oikeutta vieraan hurskaan.
Vakuuttaa vaikea ois mulle, että
sua suojaten ma rikollista suojaan.
IPHIGENEIA.
Sua siunaa hyvätyös, ei vierahasi.
THOAS.
Ei siunata, mit' tehdään kirotuille.
Siis päätä vaitiolos, estelysi!
se vaatimus ei miehen väärän ole.
Käsiini sinut uskoi jumalatar;
kuin pyhä hälle, mulle olit pyhä.
Myös vasta seuraan hänen viittaustaan:
jos koittaa sulle kotimatkan toivo,
sa olet vapaa vaatimuksestani.
Mut ijäks suljettu jos tie on sulta
ja heimos karkoitettu taikka turman
kautt' äärettömän sammunut, mun olet
lain mukaan useammankin kuin yhden.
Sanani pidän, tiedät sen. Siis puhu!
IPHIGENEIA.
Siteitään vanhoja vain vastahakaan
käy kieli katkomaan ja ilmoittamaan
vait'olon pitkän salaisuutta. Sillä,
sanottu kerran, ei se palaa, jättää
sydämen varmat suojat, vahingoittaa,
jos niin suo jumalat, tai hyödyttää.
Siis kuule! Juurta olen Tantaloksen.
THOAS.
Sa tyynnä lausut sanan suuren. Tuoko
sun peritaattos oli maitten kuulu
ja kerran armoittama jumalien?
Tuo Tantalosko, pöytävieras Zeun,
tää jolta usein opin otti, mieltä
min kokenutta, sanaa sattuvaista
jumalat itse iloksensa kuuli
kuin tietolauseita oraakelin?
IPHIGENEIA.
Hän on se. Vaeltaa ei taivaan vallat
kanss' ihmisten kuin vertaistensa saisi;
on liian heikko heimo kuolevain,
sen päätä huimaa huiput oudot. Ei
hän ollut petturi, ei epäjalo,
mut orjaks suuri liian, kumppaniksi
Jyrinän-jumalan vain ihminen.
Myös oli syynsä ihmisen; sen palkka
ol' ankara, ja runoniekat laulaa:
Zeun pöytävieraan syöksi patto korska
häpeäll' alas vanhaan Tartaroon.
Ah! koko heimo kiron tuosta kantaa!
THOAS.
Kantaako peritaaton syy vai omat?
IPHIGENEIA.
Perivät kyllä hänen poikansa
titaanein rinnan vankan, luuston lujan;
mut vaski-siteen heidän otsallensa
jumala takoi, teki synkäks silmän,
karsaaksi, kaihtoi neuvon, viisauden
ja kohtuuden ja kärsivällisyyden.
Jokainen halu heillä raivoon syttyi
ja rajatonna riehui raivonsa.
Jo Pelops, valta-tahto, Tantaloksen
lemmitty poika, petosmurhall' immen
valion voitti, Oinomaos-taaton
tapolla, tyttären Hippodameian.
Kaks kantoi poikaa miehellensä tää,
Thyesteen, Atreuksen. Katein katsoo
he taaton rakkautta esikoiseen,
toisesta vuotehesta varttuvaan.
He vihaan yhtyvät ja salaa kaksin
tekevät ensi työnsä: veljesmurhan.
Epäilee isä murhaajaksi silloin
Hippodameiaa, vaatii julmana
häneltä poikaa takaisin, tää surmaa
itsensä --
THOAS.
Miksi vaikenet sa? Jatka!
Äl' luottamustas kadu! Kerro eespäin!
IPHIGENEIA.
Miekkoinen, kuka muistaa mielellään
isäinsä töitä, heidän suuruuttansa
ilolla kertoo kuulijalle, hiljaa
riemuiten liittyvi niin kuuluun riviin!
Ei siitä heimo heti hirviötä,
ei puoli-jumalaa, vaan vasta sarja
pahojen taikka hyväin saattaa ilmi
maailman kauhun taikka riemun. Jälkeen
isänsä kuolon Atreus ja Thyestes
yhdessä hallitsivat kaupunkia.
Ei kauan kestää sopu voinut. Pian
Thyestes häväisi jo veljen vuoteen.
Pois hänet maasta Atreun kosto ajoi.
Mut kauan miettien jo rikostöitä
Thyestes oli, pahansuopa, pojan
veljestä vieroittanut, kasvattanut
sen omanansa imarrellen. Tämän
hän täyttää raivon sekä koston tuntein,
kuningaskaupunkihin lähettää
surmaamaan setänänsä isän oman.
Tulevi ilmi tuuma nuorukaisen;
kuningas murhamiehen rankaisee,
veljensä lapsen tappavansa luulee;
saa tietää liian myöhään, kuka kuoli
kivulla silmäins' eessä juopuneitten.
Himoiten kostoa työn hirmuisen
hän hiljaa miettii. Tyyn' on, valmis sopuun
olevinansa, viekoitelluks veljen
saa maahan molempine poikinensa
takaisin, lapset tempaa, teurastaa
ja tarjoo ruo'an ruman, kauhistavan
isälle heidän ensi atriallaan.
Thyestes kyllin syötyänsä lihaa
omaansa, käypi murhemieliseksi,
kysyvi lapsiansa, luulee poikain
jo askeleet ja äänet kuulevansa
ovella salin. Atreus irvistäin
päät, jalat surmattujen hälle heittää. --
Kuningas, kasvos käännät kauhistuen:
niin käänsi kasvonsa myös aurinko
ja vaununsakin iki-valtatieltään.
Nää ovat papittares kanta-isät;
ja monta miesten kovaa kohtaloa,
tekoa monta mielenvikaista
yö kattaa synkin siivin, sallii meidän
hämyhyn hirvittävään nähdä vain.
THOAS.
Ne vaieten myös peitä! Kyllin olkoon
jo kauhuja. Kautt' ihmeen minkä, sano,
sa puhkesit tään hurjan heimon puusta?
IPHIGENEIA.
Ol' Agamemnon Atreun poika vanhin;
hän oli taattoni. Mut virkkaa tohdin:
hänessä elämäni aamust' asti
näin miehen täydellisen perikuvan.
Lempensä esikoisna Klytaimnestra
mun hälle kantoi, ja Elektran. Tyynnä
kuningas vallitsi; ja varjos rauha
kaivattu kauan Tantaloksen talon.
Onnelta vanhempain vain puuttui poika.
Tuo tuskin toivo oli täyttynyt
ja sisarusten keskeen nyt Orestes,
lemmikki, syntynyt, kun turma uusi
talolle varmalle jo valmis oli.
On käynyt tänne saakka maine sodan,
mi koko Hellaan ruhtinaitten voiman
sai Troijan muurein luokse leiriin; oli
kauneimman naisen ryöstö kostettava.
En kuullut ole, voittivatko Troijan,
päämäärään koston pääsivätkö. Johti
isäni Hellaan joukkoja. He turhaan
Auliissa odottivat purjetuulta.
Näät suuttuneena suureen johtajahan
pidätti kiireisiä Artemis
ja kuninkaalta, suulla Kalkhaan, vaati
tytärtä vanhinta. Mun äitineni
he leiriin houkuttivat, tempasivat
mun alttarille, jumalattaren
uhriksi pääni vihkien. -- Hän leppyi,
ei vertani hän tahtonut, vaan verhos
mun pilveen pelastavaan; kuolemasta
templissä tässä vasta virkosin.
Iphigeneia oon, hän itse, verta
Atreun, ja tytär Agamemnonin,
omaisuus Artemiin, hän kanssas puhuu.
THOAS.
Etua enempää ja luottamusta
en tyttärelle kuninkaan ma suo
kuin oudolle. Ma toistan tarjouksen:
mua seuraa, ja'a, mik' on mun omaani!
IPHIGENEIA.
Kuningas, kuinka tohtisin sen tehdä?
Jumalatar mun pelasti, häll' yksin
on oikeus elämääni vihittyyn.
Tyyssijan mulle etsi hän, mua täällä
isälle säilyttää, kautt' erheen kyllin
jo rangaistulle, ehkä vanhuutensa
iloksi ihanimmaks. Ehkä riemu
paluun jo lähell' on; ja minä, luopuin
tahdosta, tiestä jumalattaren,
sitoisin tänne itseni? Hält' anoin
ma merkin, jos hän jäämään vaatis mua.
THOAS.
Se merkki on, ett' olet täällä vielä.
Äl' etsi verukkeita uusia!
Ken kieltää, turhaan paljon puhuu; toinen
kaikesta kuulevi vain sanan: ei.
IPHIGENEIA.
Sanoja turhia ne eivät ole,
syvimmän sydämeni auki näit.
Itselles etkö tunnusta, kuink' isää,
emoa, sisaruksia mun täytyy
tääll' ikävöidä tuntein tuskallisin?
Saleissa jospa vanhoissa, miss' suru
viel' usein nimeäni kuiskii hiljaa,
kuin jälleen syntynehen vuoksi riemu
kauniisti pylväät, seinät seppelöisi!
Mun sinne jospa laivoin laittaisit!
Uus elo ois se mulle ynnä muille.
THOAS.
Palaja siis! Tee, mitä mieles käskee,
älyä ällös kuule, neuvon hyvän
äl' ääntä! Ole nainen yksinomaan
ja valtaan vaiston heity, suitsitonna
mi tempaa sun ja sinne tänne ajaa.
Naisrinnassa jos halu hehkuu, mikään
hänt' estä petturilt' ei side pyhä,
hän syöksyy taaton taikka puolison
vakaasta, suojaavasta syleilystä;
mut naisen jos ei syty hehku nopsa,
niin turhaan häntä tahtoo vakuuttaa
valtaisin, puhtain puheen kultakieli.
IPHIGENEIA.
Jaloa muista sanaas, valtias!
Vastaatko näin mun luottamukselleni?
Valmiilta näytit kuulemaan sa kaikki.
THOAS.
Odottamattomaan en ollut valmis,
mut odottaa mun vaikk' ois tullut sitä,
en tiennyt, että naisen kanssa puhuin.
IPHIGENEIA.
Miks sukupuoltamme sa raukkaa soimaat?
Upeat eivät niinkuin teidän, eivät
myös epäjalot ole naisen aseet.
Sua viisaamp' olen siinä, usko, että
enemmän onnes tunnen kuin sa itse.
Mua, itseäskin tuntematta luulet
lähemmän siteen liittävän meit' onneen.
Sa rohkeana, hyvää-tahtovana
mua vaadit taipumaan; ja jumaloita
ma tässä kiitän, että suoneet mulle
lujuuden ovat liiton torjua,
mi heidän mieltään vasten on.
THOAS.
Ei haasta
jumalat, haastaa sydämes nyt oma.
IPHIGENEIA.
Sydänten kautta vaan he meille vastaa.
THOAS.
Ja mulla eikö oikeus kuulla heitä?
IPHIGENEIA.
Soi myrskyn pauhu yli äänen hennon.
THOAS.
Tuon äänen kuuleeko vain papitar?
IPHIGENEIA.
Muit' ennen varmaan kuningas sen kuulkoon!
THOAS.
Perintö-oikeutesi pöytään Zeun
ja pyhä virkas jumaliin sun nostaa:
maa-syntyinen ma oon, barbaari.
IPHIGENEIA.
Näin
saan maksaa luottamuksen vaatimasi.
THOAS.
Inehmo oon; on paras päättää juttu!
Sanani seisoo: ollos papitar
tääll' Artemiin, mi valinnut on sinut.
Mut mulle anteeks suokoon hän, ett' olen
häneltä uhrit vanhat estänyt;
tein väärin siinä, vastoin tuntoani.
Rantaamme outo onnekseen ei laske;
on varma ollut hälle aina kuolo.
Vain sinä, hempeydellä herttaisella,
ma missä hennon tyttären näin tunteet
tai morsiamen lemmen vienon, minut
niin iki-ilahdutit, taoit tenhon,
ma että unhotin tuon velvoituksen.
Älyni olit uneen uuvuttanut,
en kuullut murinaa ma kansan oman.
Nyt ääneen syyttävät he poikani
kuolosta ennen-aikaisesta mua.
Sun tähtes enää hillitse en laumaa,
mi vaatimalla vaatii uhria.
IPHIGENEIA.
Vuoks itseni sit' anonut en koskaan.
Se väärin tajuu taivaiset, ken heitä
kuvailee verenhimoisiks'; hän siirtää
vain heihin omat julmat pyytehensä.
Papilta eikö Artemis mua vienyt?
Mua kuoloon ei, vain palvelukseen vaati.
THOAS.
Ei sovi meidän tapaa pyhää tuota
älyllä, vaihtuvalla keveästi,
mielemme mukaan selittää tai muuttaa.
Tee tehtäväsi, teen ma omani.
Kaks outoa on ranta-rotkoistamme
tavattu, mitään eivät tuone hyvää
he maalleni; he ovat vallassani.
Nää ensi uhriks, oikeaksi, kauan
jo puuttuneeksi, saakoon Artemis!
Lähetän tänne heidät; tiedät työsi.