XVIII.

Kysymys noiden kahden ylioppilaan erottamisesta oli muodostunut päivän

kysymykseksi, jota pohdittiin koko maassa; sanomalehdissä julkaistiin

lausuntoja puolesta ja vastaan, kiivaita syytöksiä ja arkailevia

varotuksia, jotka sitten pyörivät kaikkien mielessä.

Kului kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin päätös annettiin. Juttu oli

kutoutunut niin monista salaperäisistä, hienoista langoista, jotka

täytyi selvittää katkaisematta niitä. Eräällä taholla odotettiin, että

konsuli Falkenstern käyttää vaikutusvaltaansa, eivätkä Sven

Falkensternin ylhäiset ja rikkaat tuttavuudet juuri erittäin lisänneet

halua sulkea häntä yliopistosta. Toisaalta kuului viittauksia

puolueellisuudesta, lahjomisista j.n.e.

Asianlaita oli kuitenkin sellainen, ett'ei Bengt pannut sanaakaan

vaakalautaan, ei nostanut sormeaankaan pelastaakseen Sveniä. Siitä asti

kuin hän kävi yliopistolla ja selvitti Svenin raha-asiat, ei hän ollut

kenenkään kanssa puhunut pelätystä erottamisesta. Hän vastasi saamiinsa

kirjeisiin, luki kaikki asiaa koskettelevat sanomalehtikirjotukset,

kesti urhoollisesti pilkallisten ja katkeroitten sanojen pistokset,

joita hän herännäisenä ja miljonäärinä runsaissa määrin sai osakseen,

-- mutta hän pysyi alallaan. "Jumala johtakoon", sillä lauseella hän

tuki voimiaan, jotka joskus yrittivät pettää; "jos se on oikein, jos on

siunaukseksi meille kaikille, että Sven joutuu tähän nöyryytyksen

sulatusahjoon, niin antaa Hän sen tapahtua. Ja jos hän _voi_ säästää

-- niin säästää Hän myös."

Mutta noiden ajatusten jäljessä hiipi ikäänkuin varjo, jossa Bengtin

katse ei viipynyt, hiipi kiihkeä huuto: "Mutta, Herra, säästä, jos

voit!"

Mitä Esteriin tulee, ei Svenin erottamisella ollut hänelle samaa

merkitystä kuin Bengtille. Kun hän oli päässyt täysin vapaaksi

hirmukuvasta, joka kerran oli hänet vallan tainnottomaksi jäätänyt,

tuli hänen sieluunsa omituinen rauha. Hän kirjotti Svenille joka päivä;

etäällä olevanakin oli hän kuitenkin häntä lähellä ja ikäänkuin sulki

hänet palavaan, rukoilevaan äidinhellyyteensä. Ja hänen uskonsa

poikansa puhtauteen, hänen viattomuuteensa oli järkkymätön, siitä hän

eli, se kantoi hänet kuin korkea, voimakas ilma yli päiväin

levottomuuden siihen hetkeen, jolloin hän jälleen oli tapaava

lemmikkinsä ja hänen silmistään lukeva, ett'ei hänen uskonsa ollut

joutunut häpeään.

Ja kun isku tuli, kun Svenin kohtalo ratkaistiin ja hän tovereineen

erotettiin vuodeksi yliopistosta, silloin oli Ester vahva, kun sen

sijaan Bengt murtuneena vaipui kokoon.

Bengt oli kuluneen viimeisen kuukauden elänyt kuin oman itsensä yli

kohonneena; ensi aikoina piti häntä yllä tietoisuus siitä, että hän

toista säästääkseen yksin Jumalansa kanssa kärsi kautta unettomain

öiden ja synkkäin päiväin, ja se täytti hänet hivelevällä

martyyrintunteella, joka muuttaa äänettömän alistumisenkin nautinnoksi,

-- ja sittemmin ajatus: "Jumala johtakoon", jolla hän kuumeisella

innolla pakotti sieluaan tyyntymään.

Mutta nyt, kun kaikki oli ohi, kuu mielen jännitys laukesi ja

järkähtämätön todellisuus tarttui häneen, silloin lysähti hän kokoon

kuin reivattu purje. Hän luuli taipuneensa, luopuneensa kaikesta ja

olevansa valmis kaikkeen, mitä sitten tulisikin; mutta tuska, jota hän

tunsi, kapina hänen sydämessään, kun Svenin erottaminen yliopistosta

oli päätetty, näytti hänelle, ett'ei hän itse asiassa ollut elänytkään

uskostaan, vaan eräästä petollisesta ajatuksesta, joka oli väijynyt

jossain kätkössä sielun pohjalla: "Koska olen kaikki jättänyt Jumalan

käsiin, koska olen totuudelle ja oikeudelle uhrannut kaikki rikkauteni

ja asemani tuomat edut, on Jumala palkaksi säästävä minua siitä, josta

Hän rakkaudessaan kyllä tietää, ett'en jaksa sitä kantaa".

Hänessä alkoi nyt julma taistelu. Hänen olemuksensa jakaantui ikäänkuin

kahtia, hänen sielunsa täytti kaksi ääntä. Toinen kuiskasi valittaen,

nureksien: "Olenhan antanut sinulle kaikki, tulin muiden nauruksi,

tulin pilkatuksi 'herännäiseksi' tähtesi, kiivailin enemmän sinun

kunniasi puolesta kuin omani, otin halvimmat lapsesi veljikseni ja

sisarikseni, luovuin rakkaimmasta unelmastani: nähdä poikani jatkavan

elämäntehtävääni, ja siksi vain, että sinä niin vaadit; etkö olisi

voinut siis säästää minua, pitikö minua kohdata tämä viimeinen kauhea

isku, että _minun_ poikani, jalo, lahjakas lapseni, josta olin niin

ylpeä, niin onnellinen, karkotetaan yliopistosta kuin tavallinen

yltiöpää?"

Mutta silloin vastasi toinen ääni: "Sehän juuri onkin viimeinen, mistä

sinun on luovuttava. Kaikki, mitä annoit, ei ole mitään, jos vain

pienimmänkään kipenen omaa itseäsi kätket Jumalalta."

Taas puhui ensimmäinen ääni, ja nyt oli se epätoivoisen vihlova:

"Olen tehnyt, mitä ei kukaan minun asemassani olisi tehnyt: olisin

voinut puuttua asiaan, olisi löytynyt keino pelastaa Sven tästä

häpeästä; mutta en tehnyt mitään, vaan jätin kaiken sinulle -- siksikö

isku tuli? Olinko haaveileva hullu, kun luulin, että Jumala, ryhtyisi

moisiin pikkuseikkoihin, ja niitänkö nyt katkeran palkan

mielettömyydestäni?"

Mutta sielunsa syvyydestä kuuli hän Jumalan äänen puhuvan:

"Juuri siksi, että jätit kaiken Jumalalle, on Hän antava arvan langeta

sinulle kauneimmassa. Juuri siksi, että kaikesta mielettömyydestä,

kaikista erehdyksistä huolimatta olet vakaasydäminen, vakaa halussasi

vaeltaa Herran kasvojen edessä, on Hän sallinut tämän viimeisen iskun

sinua kohdata; sillä sinä olet rukoillut sielusi puhdistusta, ja

sellaiset rukoukset Jumala kuulee, vaikka kuinka ponnistelisimme tuota

rukouksenkuulemista vastaan. Anna tuskan pistää, anna haavan kirvellä

ja polttaa, se vain polttaa pois sen, mikä _on_ poistettava..."

Sven oli kirjeellä ilmottanut vanhemmilleen, että hän ja toverinsa

olivat erotetut. Hänen kirjottamakseen oli kirje sävyltään

alakuloinen, voi huomata hänen viime hetkeen asti luulleen pääsevänsä

rangaistuksesta. Tekipä hän kirjeen lopulla, pieniä synkkiä viittauksia

siihen suuntaan, ett'ei hän ehkä enää saisikaan palata kotiin, kun hän

näin oli tehnyt tyhjäksi vanhempien toiveet j.n.e.

Ester sähkötti heidän molempain puolesta vastaukseksi: "Mitä tahansa

tunnetkin, kuinka syvä lieneekin surusi, tule heti vanhempaisi luo,

jotka ymmärtävät sinua, ottavat osaa tuskaasi ja tahtovat sinua

kaikessa lohduttaa. Matkusta huomenna aikaisimmalla junalla, Hembossa

on sinun odotettava kaksi tuntia, siellä kohtaat minut, äitisi.

Tervetuloa rakastavain vanhempaisi luo!"

Sillä Ester tunsi, että hänen täytyi nähdä Sveniä ja puhutella häntä,

ennenkuin tämä kohtasi isänsä. Masentunut ja sisäisen taistelun raatama

kuin Bengt oli, ei hänen sopinut ensimmäisiä sanoja lausua kotiin

palaavalle.

Ester ei kuitenkaan puhunut Bengtille mitään tuosta kohtaamisesta, vaan

kertoi hänelle ainoastaan Svenin sähkösanomasta, jonka tämä oli

osottanut äidilleen ja jossa hän ilmoitti tulevansa kotiin seuraavana

päivänä.

Heti päivällisen jälkeen matkusti hän Sveniä vastaan. Bengt oli

lähtenyt Vångaan, ainoalle huviretkelleen, ja Ester pyysi Eriksonia

sanomaan konsulille, kun tämä tuli kotiin, että hänen oli täytynyt

mennä, mutta että hän kyllä oli palaava siksi, kuin Sven tuli.

Falkensternien talossa vallitsi raskas, alakuloinen tunnelma näinä

odotuksen hetkinä. Ester oli itse kutsunut sisään vanhat palvelijat --

Bengt ei tahtonut puhua kenenkään kanssa -- ja kertonut heille, mitä

oli tapahtunut; hän tiesi, kuinka he kaikki rakastivat Sveniä, ja hän

arveli, että heidän rakkautensa ja kiintymyksensä oikeutti heidät

saamaan tietää totuuden itse isäntäväeltä eikä vain juorupuheista ja

salateitä. Heillä oli kaikilla asiasta selko; osaksi olivat he lukeneet

siitä lehdistä, osaksi kaupungilla kuulleet siitä puhuttavan, mutta ei

yksikään ollut uskonut jotain niin mahdotonta, kuin että konsulin poika

erotettaisiin yliopistosta. Ja kun he Esterin kautta tulivat

vakuutetuiksi siitä, että todella niin oli tapahtunut, herätti tuo

tieto mitä syvintä suuttumusta ja tuskaa ja antoi monta päivää pysyvää

aihetta kiihtyneisiin keskusteluihin ja paheksivaan ihmettelyyn.

Eriksonin kasvot kävivät entistäkin synkemmiksi ja ryppyisemmiksi ja,

jos suinkin mahdollista, palveli hän vääryyttä kärsinyttä herrasväkeään

vielä hartaammin kuin tavallisesti. Ja kuolemaan saakka pysyi Gucka

siinä mielipiteessään, että koko yliopisto professoreineen ja

tohtoreineen ja kaikkine muine oppineine miehineen kerran tuomiopäivänä

oli joutuva ankaraan edesvastuusen siitä, mitä he olivat rikkoneet

Svenin kaltaista Jumalan enkeliä vastaan...

Iltapäivä oli kirkas ja lempeä; pitkällinen sade oli lakannut, pilvet

olivat nopeasti hajonneet ja auringon esiinpyrkivät säteet heittivät

kimmeltävää hohdetta kosteille puille ja pensaille. Mäet olivat

täynnään kevätkukkia, ruohon vihreys hento ja monivivahteinen,

heijastuen punaiselle ja ruskealle sinistä taivasta vasten, kevään

sulotuoksu leijaili kautta viileän, kostean ilman ja metsäin helmasta

kuului lintujen lakkaamatonta, livertelevää, houkuttelevaa laulua.

Esterin sielun kaikki kielet olivat jännittyneet riemun,

surumielisyyden ja kaihontunteen säveliksi, jotka soivat omituisessa

sopusoinnussa ympäröivän luonnon kanssa. Hänen mielessään oli tuskin

sijaa epäilykselle tai tuskailemiselle, hän luotti täysin Sveniin, ja

alakuloisuus, jota hän tunsi, muistutti vain niitä pieniä levottomuuden

pirskeitä, jotka luovat varjoaan kevättunnelman kirkkauteen...

Esterin juna saapui myöhemmin kuin etelästä tuleva; jos siis kaikki

kävi laskujen mukaan, oli Sven hänen tullessaan oleva asemalla häntä

vastassa. Jälleennäkemisen hetki väikkyi lakkaamatta hänen edessään;

taiotun itsepintaisena loi hänen mielikuvituksensa yhä uudelleen ja

uudelleen kuvan siitä, kuinka hän sulkee syliinsä kaivatun pojan ja

katsoo hänen kauniisiin, syviin silmiinsä. Juna kiisi pikajunan

nopeudella ja hänellä oli vain tunnin matka, mutta hänestä tuntui, että

hänen edessään oli loputon tie ja loputon aika. Nyt oli jäljellä vain

puolituntia ... nyt neljännes ... nyt kohahti juna lähinnä viimeisen

aseman ohi ... nyt oli enää kymmenen minuuttia ... nyt vain viisi ...

mutta kuinka nuo minuutin matelivat ... kuinka sekunnit kasvoivat

raskaiksi ajanpisaroiksi, jotka putoilivat hänen kaipauksesta

värisevälle mielikuvitukselleen!... Nyt vihelsi juna merkiksi Hembolle

ja vauhti hiljeni ... sydän sykki ihan kaulassa asti ja kyyneleet

kohosivat silmiin... Hän kiiruhti vaunusillalle ja tähysti asemaa

kohti ... tuolla, tuolla hän seisoi aivan entisensä kaltaisena ...

vaaleassa kesäpuvussaan ja pieni valkea lakki tummakutrisessa päässään

oli hän kuin kuva säteilevän kauniista nuoruudesta. Ester näki, miten

hän rypisteli kulmakarvojaan ja lapsellisin kärsimättömin katsein

tarkasteli vaununikkunoita... Nyt huomaa hän Esterin, joka seisoo

nenäliinaa heiluttaen, hänen koko kasvonsa kirkastuvat kuin

auringonpaisteesta, hän vastaa lakillaan äidin tervehdykseen, juoksee

esiin, ja kun juna pysähtyy, nostaa hän hänet alas ja sulkee hänet

lapsellisia riemuhuutoja päästäen syliinsä.

"Äiti, rakas pikku äiti, miten hyvä olit, kun tulit tuhlaajapoikaasi

vastaan!"

Ester ei voinut mitään sanoa; hän hymyili kyynelten lomasta ja vastasi

puolestaan Svenin hellään tervehdykseen.

"Tule nyt, äiti", jatkoi Sven, tarjoten Esteille ritarillisesti

käsivartensa, "olen varannut meille huoneen hotellissa, siellä voimme

istua ja rauhassa puhella. Kuinka olen ikävöinnyt tätä hetkeä, äiti!"

Sven puristi hänen kättään, joka lepäsi hänen käsivarrellaan, katseli

häntä silmiin säteilevin katsein ja puhui koko ajan tavalliseen

avomieliseen, luontevaan tapaansa.

"Kuinka isä voi -- mitä sanoo isä!"

"Voi, poikani, menettelysi on sattunut isääsi kovasti -- isä on niin

muuttunut, niin vanhennut, Sven, ... se tulee surettamaan sinua..."

Sven huokasi.

"Tiedän sen ... se onkin tuottanut minulle eninten huolta ... isä on

sitäpaitsi ollut niin hellä minua kohtaan näinä aikoina.

Onnettomuustoverini, Max Strömer, ei saanut ollenkaan samaa

ystävällisyyttä ja ymmärtämistä osakseen omilta vanhemmiltaan, kuin

minä ankaralta, ylpeältä isältäni, ja sinä ymmärrät, että siksi on

minuun vielä enemmän koskenut, että olen sellaista surua hänelle

tuottanut... Nyt, äiti", jatkoi hän, kun he olivat tulleet huoneeseen

ja hän oli ottanut Esteriltä päällysvaatteet ja päivävarjon, "nyt pitää

sinun istua tuolle tuolille ja minä laskeun, kuin muinoin pienenä

ollessani, jalkojesi juureen ja kuuntelen, mitä sinulla on minulle

sanottavaa..."

Hän siirsi mukavan tuolin ikkunan luo, painoi Esterin leikillisesti

siihen istumaan ja paneutui sitten itse tyynylle hänen jalkainsa

juureen miellyttävän vallattomaan asentoon.

"Kas niin, pikku äiti", sanoi hän, nojaten käsivarttaan Esterin syliin

ja pää käden varassa katsoen ylös häneen, "alotahan nyt kuulustelusi ja

-- rangaistuksesi..."

"Ei, poikani, me alotamme hiukan toisin..."

Ester sulki hänen päänsä molempiin käsiinsä, taivutti sitä hiukan

taaksepäin ja katsoi häntä kauan ja tutkivasti silmiin.

"Äiti", sanoi Sven, ja haaveitten harso laskeutui veitikkamaisen

katseen yli, joka äitiä kohtasi, "muistatko, kuinka kerran, kun olin

pieni poika, kerroit minulle, että olin asunut sydämessäsi pienenä

laululintuna ja saanut sinut iloiseksi liverryksilläni?... Lasten

tunteet ovat hyvin ihmeellisiä, yhtä eriskummallisia, yhtä kaukana

todellisuudesta kuin heidän käsityksensä ulkonaisista esineistä. En

voisi ikinä sanoin selittää, mitä tunsin, kun kerroit minulle tuon

pienen sadun laululinnusta... Monta kertaa olen koettanut kirjottaa

siitä runon, mutta en ole osannut ... kaikki oli niin tyhjää, kylmää,

väritöntä lapsuudenmuistojeni salaperäisten tunnelmain rinnalla...

Mutta katso, äiti, mitä silloin tunsin, se kahlehti minut koko

elämäkseni ... luuletko, että se, joka on ollut laululintunen sinun

sydämessäsi ja kuunnellut sen puhtaita, jaloja ajatuksia ja kutonut ne

aamu-unelmiinsa -- luuletko että hän voisi tehdä jotain alhaista,

jotain kehnoa? Kernaasti saat katsoa silmiini, kuinka syvälle ja kuinka

kauan tahdot, sielussani ei ole mitään, jota minun tarvitsisi peittää

sinulta, eikä liioin mitään, jota tahtoisin peittää."

"Rakas poikani", vastasi Ester, painaen Svenin pään rintaansa vasten ja

suudellen hänen silmiään, niinkuin hänen oli ollut tapana, kun Sven oli

pieni, "niin olet sitte taas minun kokonaan, kokonaan! Mutta en olekaan

sinua koskaan epäillyt ... muista, Sven, että olen luottanut sinuun,

niinkuin vain äiti voi luottaa lapseensa ... tunsin itsessäni miltei

riemuitsevaa varmuutta, että sielusi oli puhdas, vaikka olit tehnyt

itsesi hairahdukseen syypääksi... Ja nyt, poikani, kerrot minulle

kaikki ... nyt annat minun nähdä 'sadun sydämen', niinkuin meidän oli

tapana sanoa..."

Sven pyyhkäisi kädellään paksua, tummaa tukkaansa ja katseli eteensä

tuumivan näköisenä.

"Niin, mitä tahdot minua sanomaan", virkkoi hän viimein hitaasti ja

uneksivaisesti. "Katsos, äiti, kuluu aikaa, ennenkuin saa selkoa

omasta itsestään... Kun jouduin ulos elämään, olin haaveilija,

ihanteisiinuskoja, sellaiseksi olit minut kasvattanut, ja sellainen

lienenkin sisimmältä olemukseltani. Mutta olin myös uhkamielinen

metsälintu, joka ikävöi saadakseen levittää siipensä, joita isä niin

kauan oli kahlehtinut ankaralla, kovalla uskonnollaan. Elämäni kodissa

lienee oikeastaan tuskin ollut muuta kuin päivänpaisteista unta sinun

luonasi ja ukkosilmoja isän luona. Mutta todellisuus on vähän muutakin,

se on voimakas kevät-ilma ja lämmin kesähenkäys, ja se, joka ei ole

siihen tottunut, helposti siitä huumautuu. Niin kävi minun, huumaus

valtasi minut ja minä lensin yli suurten syvyyksien... Nyt kerron

sinulle kaikki... Tosiaankin herätti suurta ihmetystä ja paheksumista,

että minä kaikkine ylimysmielisine edellytyksineni niin jyrkästi

kallistuin 'vasemmalle' -- minulle ilmestyi panettelunhaluisia

vihamiehiä ... ihmiset näkevät niin mielellään muissa kehnoja

vaikuttimia, maineen etsintää ja muuta sellaista... Tahdon nyt myös

tunnustaa rikokseni; en ole tosiaankaan viime lukukausina paljon

lukenut, mutta siihen ei ollut syynä vain laiskuus, vielä vähemmän

huvittelu... Olen alkanut kirjottaa, äiti, suurta teosta

kansantaloudesta, sitä tutkin ja laiminlöin kaiken muun."

"Mutta, Sven, poikani, miks'et ole kirjottanut minulle siitä?" kysyi

Ester hieman nuhtelevaisesti.

"Koska en _voinut_ puhua siitä, äiti, en edes sinun kanssasi. Kaikki on

minussa ollut sellaisessa kohisevassa kaaoksessa, ja kaaoksesta ei voi

kertoa, sitä ei voi kahlehtia ajatuksin eikä sanoin. Minusta tuntui,

kuin olisi se, mikä minussa liikkui, lentänyt matkoihinsa, jos olisin

siitä puhunut, kuin olisin silloin kadottanut itsestäni jotain, joka

juuri oli muodostumassa -- nyt vasta, kun olen hiukan selvillä

itsestäni, voin puhua. -- Ja sitte, äiti, olen kokenut jotain ... niin,

minulle on jotain tapahtunut..."

Sven keskeytti itsensä ja katsoi maahan. Hänen kasvoilleen oli äkkiä

levinnyt varjo, jota Ester ei ennen ollut nähnyt. Hän ymmärsi, että hän

nyt oli saava selityksen siihen arvotukseen Svenin olennossa, jonka hän

kerran näki, tunsi ja aavisti, mutta jonka perille hän ei ollut voinut

tunkea.

"Mitä sinulle tapahtui, poikani?" sanoi hän matalalla äänellä ja

silitti hyväileväisesti kädellään Svenin otsaa.

"Niin, äiti", vastasi Sven ja katsahti jälleen ylös, "se on niin

muodotonta, niin himmeää kuin utuinen pastellikuva -- ja kuitenkin on

siinä niin paljon todellisuutta... Katsos, _eräs_ oli saanut omituisen

vallan ylitseni -- vallan niin suuren, kuin vain sinulla on ollut. Tuo

eräs -- tai selvästi sanoen -- nainen oli löytänyt suorimman tien

sisimpääni, missä suurin vaarani minua väijyykin... Hän oli tavattoman

kaunis, paitsi sinua en ole nähnyt toista niin kaunista naista...

Tuskin tiedän, rakastinko häntä koskaan, mutta hän hallitsi minua

jonkunlaisella lumouksella, aivan niinkuin kevät-unelmat ja

kesätunnelmat kahlehtivat ajatuksiamme ja tunteitamme. Mutta aina

ikäänkuin etsin jotain, vaikk'en löytänyt; kun olin hänen seurassaan,

vangitsi hän minut kokonaan, täytti minut ikäänkuin omalla itsellään;

mutta, kun tulin pois hänen luotaan, hiipi sieluuni tyhjyys ja kaipuu,

mutta _häntä_ en kaivannut, vaan jotain muuta... Sitte, niin, sitte

tuli aika ... omituinen kiusauksen aika, ... mutta sitte vapauduin vain

parin sanan kautta ... minä ymmärsin äkkiä, mitä ikävöin, mitä kaipasin

hänessä ... kaipasin _sinua_ ... ymmärsin, että minun täytyy löytää

sinut siinä naisessa, jota olen rakastava ... ja joll'en tapaa

sellaista naista, niin en koskaan mene naimisiin. Silloin riistäydyin

irti ... tiedän, että tuotin tuskaa, että minua sanottiin julmaksi ja

sydämettömäksi, mutta en voinut toisin ... me kaksi, me olimme

oikeastaan vieraat toisillemme emmekä olisi voineet koskaan muuksi

muuttua ... hänellä oli ollut vain pieni ala sielustani hallussaan, ja

se, mitä hän sinne oli kasvattanut, se kuihtui, kun vapauduin

hänestä..."

"Etkö tahdo sanoa hänen nimeään?" kysyi Ester epäröiden.

"En, äiti, hän ei ollut sellainen, että tahtoisin sinun saavan selkoa

hänestä. Sen vain voin sanoa sinulle, että hän oli korkeasukuinen,

hienostuneen itsekäs nainen, joka teki kaiken voitavansa johtaakseen

minut, kuten hänen oli tapana sanoa, 'takaisin oikealle tielle'. Aina

me vain kiistelimme; mutta ymmärrät kyllä, ett'eivät kiistamme olleet

tyhjää jankutusta ja riitaa, vaan ne olivat hurmaavia kuin kiihkeä

otuksenajo ihanana kevätaamuna raisun ratsun varassa..."

"Mistä johtuu, ett'et tästäkään ole minulle kertonut, Sven?"

"Siitä, sanon sen vielä kerran, etten _voinut_; se oli niin muodotonta,

epämääräistä, en itsekään tiennyt, mitä tunsin; vasta nyt, perästä

päin, ymmärrän kaikki. Ja sitte tunsin, että minulla oli voimaa yksin

kokea tuota, ja silloin en tahtonut sinua vaivata enkä tehdä

levottomaksi. Kun se hetki tulee, että tielleni sattuu jotain, josta en

voi suoriutua, -- silloin käännyn kyllä sinun puoleesi."

"Mitä nyt kerroit, Sven, sen olen tiennyt jo ennestään, vaikka minä

vielä vähemmän kuin sinä voin antaa sille muotoa ja nimeä", sanoi Ester

hieman hymyillen.

Sven pudisti päätään.

"Ei, äiti, eihän se ole mahdollista..."

"Sanonko sinulle milloin? Viime lukukaudella ... syksyllä ... noin

marraskuussa ... silloin kohtasitte toisenne..."

Sven huudahti ja tuijotti Esteriin milt'ei pelästyneenä.

"Mutta, äiti, oletko kaukonäkijä?"

"Äidit ovat aina kaukonäkijöitä", vastasi Ester hymyillen, "voisin

sanoa sinulle, missä kirjeessä ensi kerran ikäänkuin kuulin vieraitten

sävelten huminaa. Tunsin sen sitä paitsi omituisena takaa-ajavana

epäsoinnun tunteena... Muista, rakas poikani, että niin luja on side

välillämme, että vaikka menisit maailman ääriin, ei aika eikä paikka

voisi estää minua aina sydämessäni tuntemasta, mitkä ilot ja surut

sinun sydäntäsi kohtaavat..."

Sven ei vastannut; hänen katseessaan välähti kostea kiilto, hän nosti

äidin käden huulilleen ja istui hetken nojaten päätään hänen

syliinsä... Sitten nousi hän nopeasti, suuteli äitiä vielä kerran, otti

tuolin ja istuutui hänen viereensä, käsi äidin tuolin selkänojalla.

"Nyt, äiti, saat kuulla 'sadun sydämen'; nämä olivat vain

johdantoja, jotka sinun ensin oli tunteminen. Katsos, kun pääsin

irti _hänestä_, tapahtui minussa raju mullistus. En tiedä, ymmärrätkö

minua oikein -- mutta totta kai, sillä sinähän ymmärrät kaikki --

niin, ymmärrätkö minua, kun sanon, että hänen persoonallisuutensa,

huolimatta vastarinnastani hänen koko elämänkatsomuksensa suhteen,

kuitenkin kasvatti sielussani jotain, jota tahtoisin nimittää

falkensterniläisiksi vesoiksi ... ymmärrätkö minua?

"Täydelleen", vastasi Ester ja hymyili.

"No niin, kun pääsin vapaaksi, silloin heittäysin olentoni koko

voimalla sen kimppuun, mitä hän oli minussa nostanut ilmoille ja revin

sen kappaleiksi kuin ärsytetty peto. Sitten tartuin ahnaasti teokseeni

kansantaloudesta, kirjotin aamusta iltaan -- joskus illasta aamuun, --

laiminlöin muut opinnot, kävin työväenkokouksissa ja jouduin

yhdistyksiin, jotka pikkumaisuus ja ylpeys torjuvat luotaan,

halveksivasti lausuen: 'yltiöpäät!' Tuolla mielellä ollessani sattui

minulle pieni tapaus, joka vaikutti ratkaisevasti koko elämääni. Kerron

sen. Oli muuan päivä kolme viikkoa ennen tuota 'maankuulua'

kevätjuhlaa. Olin lähtenyt kävelylle kaupungin ulkopuolelle, ilma oli

kaunis, mutta tie huonossa kunnossa; joll'ei tien vierellä olisi ollut

lautasiltaa, olisi ollut milt'ei mahdotonta päästä eteenpäin liejussa.

Kun olin kulkenut hiukan matkaa, tuli minua vastaan stafbyläinen

työmies, joka myös käveli lautasiltaa pitkin. Jo kaukaa näin, kuka oli

tulossa, tunsin hänet ylioppilasten ja työmiesten yhteisistä

kokouksista; hän on keski-ikäinen, harmaahiuksinen mies, useamman

kunnon pojan isä -- heidätkin tunnen -- erittäin kunnioitettava ja

kelvollinen mies. Koska lautasilta oli kapea, niin ett'emme voineet

mennä sillä toistemme ohi, aioin astua alas antaakseni hänen mennä

sivuitseni; mutta en ennättänyt, hänen vaistonsa antaa tietä ja alentua

oli paljon nopeampi ja varmempi kuin minun, jo hyvän matkan päässä

astui hän alas lokaan, jotta minulla olisi kulku vapaa. En voinut tehdä

mitään estääkseni häntä, mutta kun kohtasimme, pysähdyin ja nostin

hänelle lakkiani. Hän tunsi minut, tervehti hymyllä, joka minusta

tuntui 'kiitolliselta', ja kulki eteenpäin loassa, kunnes hän jälleen

voi päästä kuivalle olematta minun tielläni. Mutta kun olimme jättäneet

toisemme selän taa ja minä ajattelin kohtaamistamme ja kaikkea, mikä

sen takana piili, purskahdin itkuun. Niin, äiti, itkin ajatellessani

elämän kieroutta, kun kunnianarvoisan harmaahapsen, jonka kengänrihmoja

en ole kelvollinen aukaisemaan, on täytymys astua alas lokaan

kaksikymmenvuotiaan poikanulikan tähden, siksi että -- niin, miksi?

Siksi, että hän on 'ainoastaan' kelpo työmies, joka on kasvattanut

kunnon poikia ja ollut maalleen ja ihmiskunnalle hyödyksi, ja minä --

minä olen sallinut antaa itselleni elämän ja sitte kulkeutunut sen läpi

ilon, rakkauden ja onnen aallon kantamana. Siksi oli hänen kumarruttava

edessäni ja väistyttävä... Sinä hetkenä, äiti, näin koko tämän elämän

vääryyden, valheellisuuden ja julmuuden, sinä hetkenä opin tuntemaan

itseni ja mitä Jumala minulta vaati. Silloin vannoin, kyynelten vielä

virratessa, omistavani elämäni työmiesten asialle ja sille pyrinnölle,

joka tahtoo hankkia heille kunnioitusta _työmiehinä_ ja opettaa ihmisiä

ymmärtämään, ett'ei toimintamme ulkonaisilla muodoilla ole mitään

merkitystä, vaan että kaikki riippuu siitä, _miten_ me tehtävämme

suoritamme, ja ett'ei maan päällä ennen ole vallitseva onnea, ennenkuin

opimme unohtamaan ulkokuoren ja olemaan ihmisiä toistemme suhteen,

ihmisarvo ainoana arvomittana, huolimatta siitä, istunko kuninkaan

neuvospöydän ääressä vaiko muuraan taloa... Katsos, äiti, sinä hetkenä

sattui meidän suvussamme jotain merkillistä -- se täytettiin, mikä oli

täytetyksi tuleva, falkensterniläinen ylpeys kuoli ainiaaksi ja uusi

aines, joka tästä lähtein on oleva sukumme voima, näki päivänvalon...

Minusta tuntui, kuin olisivat ajatukset ja tunteet, jotka ylitseni

ryntäsivät, olleet murskata minut... Niin, olihan se vähän omituinen

juttu ... ehkä on niitä, joiden silmissä näyttää ainoastaan

naurettavalta, että nuori ylioppilas itkee siksi, että työmies on

väistynyt hänen tieltään, mutta hänestä sanon samaa kuin Andersen

sadussaan: 'hän menköön ostamaan lesken karvariliikkeen osakkeita!'

Tiedän kaikessa tapauksessa, että _sinä_ minua ymmärrät -- sinä

ymmärrät, että se hetki oli minulle tehtävääni pyhittymisen hetki!"

"Niin, rakkahani, ymmärrän sielusi kaikki ajatukset", vastasi Ester

hellästi, "ja haluaisin antaa sinulle siunaukseni tuohon

pyhittymiseen."

"Kiitos!"

Sven suuteli hänen kättään ja jatkoi:

"Nyt tiedät, millä mielellä olin kevätjuhlan lähetessä. Sieluni kaikki

kielet olivat niin kireässä jänteessä, ett'ei ollut vaikea saada niitä

soimaan 'sturm und drang' säveliä... Ihana ilma, paisuvat ummut ja

tanssivat kevätpurot tekivät myös voitavansa huumatakseen mieleni...

Kevään ja nuoruuden hurma virtasi tulena veressäni, tunsin itsessäni

rynnistävää voimaa, oli kuin olisin voinut polkea kaikkia pahuuden ja

alhaisuuden lohikäärmeitä... Muistatko Björnsonin ihanaa runoa:

"Into nuor', into nuor'

on kuin kotka ilmojen,

taiston-, saaliinhimoinen,

kukkuloille halu sen!

Veri nuor', veri nuor'

meret halkoo höyrynä,

virrat, jäätkin tiellänsä

murskaa, mieli hymyssä!"

"Tuo laulu kaikui minussa lakkaamatta noina päivinä... Ja sitte, äiti,

olet antanut minulle vaarallisen perinnön, sen lahjan, että kaikki

sydämet heti aukenevat minulle selki selälleen, että myötätnntoisuus ja

rakkaus joka puolelta tulvii vastaani. Elämä huumaa, tuntuu kuin olisi

sen hemmoteltu lapsi, ja hemmoteltu lapsi huutaa häikäilemättä ilmi

kaiken, mitä se ajattelee ja tuntee, varmana siitä, että ihmiset

antavat sille anteeksi sen, mitä eivät anna anteeksi elämän

lapsipuolille... Siinä piilee vaara..."

"Se on totta, Sven", sanoi Ester hymyillen, "mutta uskon, että voit

vaaran välttää; se pieni seikka, että silmäsi on keksinyt tuon

hemmotellun lapsen, auttaa sinua sitä kurittamaan..."

"Olet oikeassa, äiti; kyllä minua on pienet rautasuitsetkin

pitelemässä, ja ne ovat myös sinun perintöäsi. Villejä varsojani

vartioi aina pieni itsearvostelunpoikanen ja hän kai on estävä niitä

karkaamasta liian huimasti eteenpäin... No ... sitte lähestyi tuo

onneton päivä -- oli saapunut koko joukko norjalaisia ja tanskalaisia

ylioppilaita, skandinavismin liekki hulmahti korkealle, ja se vielä

huumaustamme lisäsi. Löysin ystäviä kaikkialla, ajatusten ja

mielipiteitten vaihto oli vilkas ... seurustelin aamusta iltaan, pohdin

kaikkia mahdollisia asioita ja tuntui, kuin olisi koko elämä ollut kuin

yksi ainoa ihana, aurinkoinen päivä. Sitte -- niin, äiti, tahdon tehdä

rehellisen tunnustuksen, minä olin liiaksi lasia kilistellyt silloin,

kun pidin tuon harhauskoisen puheeni. En muista, tarkoin, mitä sanoin

enkä liioin tahtoisi toistaa sanojani sinulle, sillä ... niin,

käyttääkseni lievää lausetapaa ... kyllä ne eivät juuri olleet

lojaalisia. Joissakin sanomalehdissä sanottiin, että puheeni oli

verisen vallankumouksellinen ja arveltiin, että minun yliopistosta

erottamiseni oli ainoa keino pelastaa uhattu yhteiskunta. Niin,

tunnustan, ett'en esiintynyt, niinkuin tulisi, ja olenhan tehnyt kaiken

voitavani sovittaakseni vikani --- olen kiertänyt kaikkien

asianomaisten luona ja nöyrästi pyytänyt anteeksi -- tuomioni

julistamisen _jälkeen_ -- ennen sitä en voinut enkä liioin tahtonut..."

Ester hymyili. Kuinka tuo pieni ylpeyden- ja hienotunteisuudenpiirre

oli Svenille omainen!...

"Ja mitä sanoivat 'asianomaiset'?"

"Oh, he olivat kaikki liikutettuja ja antoivat sydämestään anteeksi,

sen tunsin. En luule olleen ainoatakaan, jonka teki mieli erottaa

minua. Rehtori ukko ryki ja pyyhki silmälasejaan ja piteli sangen

pahoin nenäänsä koko keskustelumme ajan ja kysyi minulta moneen

kertaan, miksi en ollut pyytänyt anteeksi hiukan ennemmin, niin ei

erottaminen olisi tarvinnut tulla kysymykseen... Minä vastasin, ett'en

ollut _tahtonut_ pyytää anteeksi, ennenkuin tuomioni oli langetettu.

Hän katsoi minuun hieman kummastuneena, hän ei oikein näyttänyt

ymmärtävän minua, tuo kunnon ukko... Mutta katsos, äiti, pyysin

anteeksi, koska olen mielestäni osottanut sopimatonta käytöstä ja

puuttuvaa elämänymmärrystä, mutta -- minä en kadu. Sitä _kannattaa_

muistella, että kerran kuohuvassa nuoruuden uhkamielisyydessään, muuta

tottelematta kuin tunteittensa hehkua, joka huumaukseensa kietoi, sai

singahuttaa ilmi ne aatteet, jotka kuitenkin, kaikesta huolimatta,

pysyvät elämän syvimpinä totuuksina, ja ne ovat: rakkaus, veljeys,

vapaus... Tiedän rikkoneeni, mutta mieluummin sitä rikostani muistan

kuin monia niin sanottuja ansioita... Ymmärrätkö?"

Hän pyyhkäisi kädellään tukkaansa ja silmissä kimmelsi haaveellinen

loiste.

"Niin, poikani, ymmärrän sinut -- ehkäpä liiankin hyvin. Näetkös, Sven,

minusta tuntuu kuin olisin melkein hiukan osaltani syypää

hairahdukseesi; minun metsälinnunluontoni kai sinussa tulee esiin.

Minähän olen aina niin vähän välittänyt ulkonaisista eduista, joihin

muut panevat niin paljon arvoa, niin lapsellisen uhkamielisesti

asettunut kaikellaista sellaista vastaan, minkä 'yleinen mielipide'

joko hyväksyi tai hylkäsi. Siinähän juuri oli isän kova koettelemus,

ett'en piitannut hänen nimestään enkä rahoistaan; hänestä olin

kiittämätön, kun en ymmärtänyt, mitä uhrauksia hän oli tehnyt

tähteni ... mutta, minulle oli tunne, henkinen, persoonallinen suhde

kaikki kaikessa... Siksi minusta tuntuu, ett'et ole niinkään paljon

rikkonut minua vastaan, minun pitäisi ehkä suorastaan olla enemmän

pahoillani kuin olen... Mutta isän on niin toista -- hänestä on hänen

nimensä saanut tahran ... isä rukka..."

"Niin, minä tiedän, minä tiedän", keskeytti Sven hiukan hajamielisenä,

"tiedän tuottaneeni isälle paljon surua ja tahdon koettaa sovittaa sitä

niin hyvin kuin voin. Ja nyt, äiti", jatkoi hän vilkkaammin, "olen

kertonut sinulle 'tarinani', se on, niin paljon kuin itse olen

onnistunut siitä pidättämään itselleni. Sillä oikeastaanhan tiedän niin

vähän omasta itsestäni -- ja vielä vähemmän elämästä. Minusta tuntuu

vain siltä, että se on edessäni niin suurena, niin ihmeellisenä, niin

ihanana, minusta tuntuu kuin olisin kokeva ja toimiva niin paljon.

Muistatko, että pienenä minulla oli tapana sanoa, että Guckalla oli

saturasia, jonka hän joka ilta sai avata minulle? Niin on minusta nyt

elämä -- se on suuri saturasia, ja sen vieressä istuu salaperäinen

kertojatar, joka on tarinoiva minulle ihmeellisistä asioista... Niin,

äiti, ihanaa on, kun koko suuri, rikas elämä on edessä -- kaikkine

_taisteluineen_..."

Ester vallan kalpeni ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä;

tuo vahva usko elämään, nuo hohtavat kevätunelmat täyttivät hänet

hartaudentunteella, joka meidät valtaa nähdessämme nuorison totisuus

otsallaan, uhma huulillaan ja etsivä, kaukonäköinen, kaihoisa katse

silmässään...

Hetken hiljaisuuden jälkeen hän virkkoi, hyväileväisesti silittäessään

kädellään Svenin päätä:

"Ihmettelen itsekseni, rakkaani, tokko vielä osannet lausua pienen

runosi metsästä samoin hurskain tuntein kuin ennen?"

Svenin ilme muuttui ja silmäin väliin muodostui pieni ryppy, joka sai

hänet muistuttamaan isäänsä.

"Ymmärrän, mitä tarkotat, äiti, ja sanon vilpittömästi, että hiukan

eroa on ehkä olemassa. Katsos, ajassa on niin paljon, joka tarttuu

meihin ja heittää ajatukset aloille, joita mieluinten pakenisimme...

Mutta yhden asian voin sanoa, äiti, nimittäin, että tunnen, että noista

suurista kysymyksistä: 'mistä ja mihin?' 'kuka on Hän? mitä Hän

tahtoo!' niistä emme pääse erilleen. Kuinka niitä koetammekin kiertää,

jokaisen ajattelevan ja tuntevan ihmisen täytyy ennemmin tai myöhemmin

tarttua niihin käsiksi. Ja tahdon sanoa sinulle myös, ett'en

maailmanhistoriassa tiedä mitään niin ihanaa kuin Kristus...

Usein mietiskellessäni -- ja minä mietiskelen paljon, paljon --

kohoaa ihmisen pojan olento eteeni ylhäisessä, yksinkertaisessa

majesteettisuudessaan, ja on kuin kuulisin kuiskauksen: 'Minussa on

selvitys kaikkiin ajatustesi arvotuksiin'... Ja äiti, olen pitänyt

sinulle antamani lupauksen lukea raamattua, vaikka luenkin vain

muutamia kirjoja, oikeastaan enin psalmeja ja evankeliumeja. Ja sitten

rukoilen usein, usein: 'Älä hylkää minua, Jumala, vaan salli minun

palvella sinua nyt ja ijankaikkisesti!'"

"Oma rakas poikani", kuiskasi Ester ja painoi Svenin sydämelleen, "se

rukous _on_ jo kuultu. Älä väsy rukoilemasta, niin kerran kaikki elämän

arvotukset sinulle selviävät!" -- -- --

Kahdessa tunnissa ei ennätetä paljon sanoa toisilleen, mutta kun ne

ovat vierähtäneet, jättävät ne jälkeensä ajattomuudentunteen,

ijäisyvdentunnelman; niin nopeasti ovat minuutit lentäneet niiden

mielestä, jotka pitkän eron tai surullisten elämäntapahtumain jälkeen

taas ovat löytäneet toisensa.

Ester ja Sven säpsähtivät molemmat lähtökellon helähdystä, kuin

olisivat unesta heränneet.

"Se ei ole mahdollista!" huudahti Sven vastahakoisesti. "Vastahan tähän

istuimme!"

"Kyllä, poikani, se ei ole ainoastaan mahdollista, vaan myös varmaa",

vastasi Ester, "kiiruhdahan nyt, ett'emme myöhästy."

Sven auttoi Esterin ylle, keräsi matkakapineensa ja maksoi velkansa,

jonka jälkeen he kiiruhtivat ulos ja tulivat hyvissä ajoin

ennättääkseen junaan, joka vajavassa tunnissa vei heidät

kotikaupunkiin.

Asemalla olivat vaunut ajajoineen sekä yksi palvelijoista vastassa.

Bengt oli siis ymmärtänyt Esterin lähteneen Sveniä kohtaamaan, sillä

Svenin vuoksi hän ei olisi antanut valjastaa hevosia.

Kun he tulivat kotiin, näytti melkein siltä, kuin olisi asunto ollut

autio; Bengtiä ei kuulunut, vain Gucka ja muut vanhat palvelijat olivat

vastassa ja tervehtivät pelästyksensekaisella kunnioituksella, niinkuin

Sven olisi ollut jonkunlainen martyyri, jota ei sopinut tavalliseen

tapaan lähestyä. Mutta Sven esiintyi hyvin "tavallisena"; hän tervehti

iloisesti ja ystävällisesti ja pyörähytti Guckaa ympäri, niinkuin

ennenkin. Pelästynyt ilme katosikin kohta vanhuksen kasvoilta ja antoi

sijaa säteilevän tyytyväiselle hymylle. Jumalan kiitos, he eivät olleet

sentään kyenneet poikaa kovin pahasti pitelemään, nuo oppineet peikot,

reipas ja iloinen ja kaunis hän yhä oli, heidän uhallaankin!

Sven meni heti isänsä luo. Ester seisoi hetken aikaa oven takana ja

kuunteli, mutta ei erottanut ääntäkään, ei liikettäkään huoneesta;

kaikki oli hiljaa, niinkuin ei siellä olisi ollut ainoatakaan ihmistä.

Ahdistavan levottomuuden tunne laskeutui hänen sydämelleen ja hän

kiiruhti pois omaan huoneeseensa, tänä odotuksen hetkenä ajatuksineen,

rukouksineen ympäröidäkseen niitä kahta, jotka nyt kohtasivat toisensa.