Kun Sven tuli Bengtin huoneeseen, istui tämä lepotuolissaan asennossa,
joka ilmaisi sekä sielun että ruumiin väsymystä. Hän ei noussut pojan
astuissa sisään, kohotti vain päätään ja loi Sveniin hetkiseksi
katseen, joka vihlaisi tämän sydäntä. Niin, hän oli muuttunut näinä
viikkoina, hän oli vanhennut ja kuin rappeutunut... Ja siihen oli hänen
oma poikansa syypää... Svenin sielussa syntyi ikäänkuin katumuksen ja
itsesyytösten aallokko, nyyhkytys väänsi hänen kasvonsa, hän syöksyi
isänsä luo, tarttui hänen käteensä ja huudahti:
"Anna anteeksi, rakas isä! Voitko antaa anteeksi minulle?"
Bengt työnsi Svenin luotaan, tosin ei epäystävällisesti, mutta sama
väsynyt ilme kasvoissaan.
"Sinä olet tuottanut nimellemme kunniaa, Sven", sanoi hän viimein.
"Niin, isä, tiedän rikkoneeni", vastasi Sven nöyrästi, "tiedän
tahranneeni nimemme, ainakin yleisen mielipiteen silmissä. Mutta
Jumalan avulla olen sen tahran poistava. Jos saan elää, toivon kerran
tuottavani kunniaa sinulle, isä..."
"Minä _toivoin_ sitä", vastasi Bengt, lyhyesti.
"Et saa sanoa niin, isä", huudahti Sven, "et saa epäillä minua!
Sellaiset sanat surmaavat kaiken halun ja rohkeuden..."
"Osota ensin, että sinussa, on hyvää tahtoa, niin tahdon luottaa
sinuun..."
"Se ei ole luottamusta, se, isä! Luottamuksensa tulee aina ensin
antaa."
"En voi vielä luottaa sinuun, Sven, sieluni on masennuksissa ja tunnen
itseni murtuneeksi mieheksi. Luulin itselläni olleen niin paljon voimaa
kantamaan, mutta kun isku tuli, huomasin, että olin leikkinyt piilosta
oman itseni kanssa; en ollut koskaan uskonut sitä mahdottomuutta, että
_minun_ poikani erotettaisiin yliopistosta. Tiedän, että kaikessa, mitä
tapahtuu, on Jumalan rakkaus pohjana ja että Hän viimein on johtava
kaikki hyvään loppuun; mutta, poikani, minä en voi vielä sitä tuntea.
Sinä olet lyönyt minut rammaksi, Sven, myös uskoni Jumalaan; kun sen
jälleen löydän, kun taas tunnen itseni Hänen tottelevaiseksi, nöyräksi
lapsekseen, ja siihen _olen_ kerran pääsevä -- silloin tulee kyllä myös
meidänkin välimme hyväksi..."
"Etkö tahdo siis antaa anteeksi, isä?" huudahti Sven kiihkeän
liikutuksen vallassa.
Bengt nousi tuoliltaan ponnistetulla liikkeellä. Taas särähti Svenin
sydämessä, kun hän näki isän väsyneen ryhdin ja muisti, kuinka suora ja
notkea se oli vain pari kuukautta sitten.
"Kyllä, poikani", sanoi Bengt ja ojensi Svenille kätensä, "sydämestäni
annan sinulle anteeksi, niin totta kuin Jumala kerran antoi anteeksi
minulle, suurimmalle syntisistä. Mutta siitä kaikesta, mikä ilon ja
uskon ja toivon nimeä kantaa, siitä en ole vielä saanut kiinni... Mutta
tottahan selvinnee ... älkäämme enää puhuko tästä... Jäät kai nyt
kotiin joksikin aikaa, niin että saamme sitten suunnitella lähimmän
tulevaisuutesi..."
Hän nyykäytti pariin kertaan päätään, ystävällisesti, mutta samalla
surumielisesti ja väsyneesti hymyten. Sitte meni hän kirjotuspöytänsä
ääreen eikä näyttänyt enää panevan huomiota Sveniin.
Kun Sven tuli Esterin luo, oli hän aivan epätoivoisen näköinen.
"Niin, äiti, se oli vaikeata, vaikeinta kaikista", huudahti hän, "isä
otti asian, kuin olisi se ollut murhenäytelmä, oikea perheonnettomuus,
hän kohteli minua, aivan kuin olisin hukkaan mennyt poika, puhui, että
olin lyönyt hänet rammaksi, että hän on murtunut mies, enkä tiedä, mitä
kaikkea kauheaa."
"Niin, isä _voi_ kiihtyä, kun hän on traagillisella tuulellaan",
vastasi Ester puoliksi hymyillen.
"Niin voikin, totta tosiaan. Enhän minä Herran nimessä liene tehnyt
mitään huonoa tekoa enkä liene häväissyt nimeämme, siksi, ett'en ole
niin aivan asioissa pysynyt!..."
"Et, poikani, huonoon tekoon et ole syypää, tiedät, ett'ei kukaan niin
arvele, kaikkein vähinten isä. Mutta sinä tiedät kyllä myöskin, ett'ei
ylioppilasta eroteta joutavuuksien vuoksi ja että monen silmissä on
tämä tapahtuma meille häpeäksi. Eivät kaikki ole niin väliäpitämättömiä
maailman tuomiosta, kuin sinä ja minä. Mitä luulet koko suvun, mitä
luulet ylhäisten, ylpeitten tätien sanovan?"
"No, sen nyt aivan selvästi näen edessäni", sanoi Sven nauraen,
"varsinkin voin kuvailla mielessäni, miltä he näyttävät, kun minä,
kelvoton kappale, kerran astun heidän eteensä, jos he edes koskaan
tahtonevat minua enää nähdä..."
"Niin, isä sai eilen kirjeen Helena tädiltä, ja voin sinulle vakuuttaa,
että hänen silmissään oli juttu perhenäytelmä synkintä lajia... No
niin, ethän silloin voine vaatia, ett'ei se isästä tunnu vaikealta.
Olet koskettanut isän arimpaan kohtaan: hänen isiltä perittyyn
sukuylpeyteensä. Isä rukka, siihen kohtaan on monta ja kovaa iskua,
sattunut..."
Sven kohautti olkapäitään.
"Missä sitten on kristillinen nöyryys?" kysyi hän ivallisesti.
"Missäkö se on? Niin, poikani, sanonpa sinulle, missä sitä _ei_ ole:
meissä itsessämme; sitä ei ole kenessäkään meistä. Ole varma siitä,
että ylpeyttä voi piillä sinunkin korskassa välinpitämättömyydessäsi
ihmisten arvosteluista. Nöyryyttä, todellista nöyryyttä on vain
_yhdessä_, Hänessä, joka taisi antaa itsestänsä tuon ihmeellisen
todistuksen: 'minä olen siveä ja nöyrä sydämestä'. Ainoastaan häneltä
voi kova, kapinallinen sydämemme oppia nöyryyttä. Ja voit olla varma,
että isä sitä Hänen koulussaan oppii. Mutta paljon rukousta, paljon
taistelua, paljon sydämen seurustelua nöyryyden Herran kanssa
vaaditaan, ennenkuin voimme kokonaan antautua Hänelle. Ja meidän,
joilla ei ehkä ole niin kovaa taistelua kestettävänä intohimojamme
vastaan, meidän ei pidä tuomita ankarasti sitä, jonka voitto kerran on
oleva myös ihanampi kuin muiden, niinkuin hänen taistelunsakin oli
vaikeampi..."
"Niin, olet oikeassa, rakas äiti", vastasi Sven liikutettuna, "en tahdo
tuomita isää, Jumala minulle anteeksi antakoon, enhän ole tuottanut
isälle muuta kuin huolta eikä hän ole sanonut minulle ainoatakaan kovaa
sanaa..."
Nyt seurasi päiviä, jolloin ahdistettu, raskas tunnelma painosti kotia.
Bengt ei ollut epäystävällinen Svenille, pikemmin päinvastoin, mutta
hän oli vaitelias ja umpimielinen, ja niinkuin tavallisesti, kun hän
kävi kovaa sieluntaistelua, heittäysi hän työhön ja etsi yksinäisyyttä.
Usein matkusti hän varhain aamupäivällä Vångaan, jossa viipyi koko
päivän, ja iltaisin läksi hän joskus pitkille kävelyretkille, omat
ajatuksensa ainoana seuranaan.
Mitä Sveniin tulee, oli hänet vallannut runokuume ja hän istui milt'ei
kaiket päivät kirjotuspöytänsä ääressä. Hänellä oli muutamia huoneita
kolmannessa kerrassa, minne Ester oli järjestänyt hänelle pienen
asunnon, josta oli kaunis näköala lahdelle, ja huonekaluja ja muuta
sisustusta valitessaan oli hän etsinyt juuri niitä muotoja ja värejä,
jotka olivat Svenin erikoisaistin mukaisia. Sven nautti tuntiessaan
ympärillään hivelevää hiljaisuutta viime aikojen kaiken levottomuuden
jälkeen, hän nautti päivänpaisteisesta, kimmeltävästä merenlahdesta,
joka levisi hänen ikkunansa edessä; mutta enin hän nautti, kun hän
kuuli oven varovasti aukenevan ja kun Esterin suloiset, hymyilevät
kasvot kurkistivat hänen olkansa takaa ja hellät, äidinkädet lempeällä
väkivallalla riistivät hänet kirjotuspöydän äärestä saadakseen hänet
aamiaista nauttimaan tai hetkiseksi lepäämään. Ajatukset nousivat hänen
sielustaan niin selvinä ja elävinä, hänestä tuntui, ettei kirjottaminen
koskaan ollut käynyt niin helposti ja nopeasti kuin nyt, ja muisto isän
ja hänen välisestään epäsoinuusta oli vain kuin äkkiä kohoovan ja yhtä
äkkiä haihtuvan pilvenhattaran varjo.
Välistä laski hän kynän syrjään, nojasi päätä käteensä ja katseli
uneksien meren yli.
"Minun pitäisi tuntea itseni murtuneeksi", ajatteli hän; "sitä, mitä on
tapahtunut, pitää moni, vieläpä oma isänikin, häpeänä!... Ja silloin
istun minä tässä ja tunnen itseni vain onnelliseksi... Mutta en
tosiaankaan voi sitä auttaa ... minä olen kai jollain lailla
vaillinainen ja sovittamattoman takaperoinen... Kuinkahan oppisin edes
olemaan pahoillani asioista, joiden vuoksi muut surevat itsensä
kuoliaaksi, ja levollinen pikkuseikkain suhteen, joista muut eivät
välitä vähääkään?"
Hän pudisti päätään ja kasvoille levisi huolestunut ilme, joka
kuitenkin katosi yhtä nopeasti kuin hattarain varjot hänen
ajatuksistaan.
Välistä, kun Ester tuli hänen luokseen, luki hän ääneen, mitä oli
kirjottanut; ei hän kuitenkaan aina saanut maistaa kiitoksen makeutta,
välistä täytyi hänen kuulla ankaria arvosteluja, jotka hän kuitenkin
aina otti lapsellisella hyvänsävyisyydellä vastaan.
"No, aiotko julaista tämän?" kysyi Ester kerran pitemmältä kuultuaan.
Sven katseli miettien eteensä.
"En tiedä", sanoi hän viimein, "se on kyllä hyvin epäkypsää, vaikka
_minä_ tietysti olen siihen ihastunut. Sitä paitsi, äiti, minulta
puuttuu vallan eräs kiihotin, joka on kirjailijalle välttämätön --
minussa ei ole kunnianhimoa, ihmisten kiitos on minulle aivan yhtä
yhdentekevä kuin heidän moitteensa..."
"Tuo kuulostaa rikkaan ylimielisyydeltä, Sven; jos olisit vähemmän
varma vallotuskyvystäsi, et olisi myöskään niin suurisanainen..."
"Paljon mahdollista", vastasi Sven hymyillen hyväntahtoista ja samalla
hieman uhkamielistä hymyä, "mutta tällaisenani ei minussa tosiaankaan
ole kunnianhimoa. Tahdon ainoastaan osua ihmisten ajatuksiin, tahdon
puhua heille, erittäinkin muutamille määrätyille, tahdon sanoillani
herättää väittelyä ja häiriötä. Tuumin siksi itse kustantaa kirjani ja
sitte lähettää sen juuri sinne, missä haluan sen nostavan vanhaa pölyä
ilmaan. Se tosin tulee maksamaan pari tuhatta kruunua, mutta jotain
iloakin pitänee olla falkensterniläisistä miljoonista..."
"Sinäpä olet soma, Sven; käsittelet isän rahoja, kuin olisivat ne
omiasi..."
Sven nousi.
"Niin, tiedätkö, äiti, teen mielestäni isälle todellisen palveluksen,
kun autan häntä hiukan iskemään rahakirstujensa suonta..."
"Sitä ei sinun tarvitse tehdä, sen palveluksen tekevät hänelle jo
tarpeeksi monet. Eikä sinun liioin tarvitse pelätä, että isä
kitsastelee. Tiedän kertoa sinulle, että hän panee menemään kaikki
vuotuiset tulonsa ja vielä enemmänkin..."
Sven nyykäytti hyväksyvästi päätään.
"Se on ilahuttavaa kuulla, äiti, ei koskaan voi antaa liiaksi. Rahojen
täytyy ulos maailmaan ... ulos ... ulos ... silloin niistä tulee
raikasta verta, joka virtaa kansallisuuden elämään; muutoin tulee
niistä mätäpaiseita, jotka kerran puhjettuaan myrkyttävät kokonaisia
perheitä. Tiedätkö, mitä aion tehdä, kun saan perintöni -- joll'ei isä
tee minua perinnöttömäksi, johon hänellä kyllä on paljon syytä...?"
"En, mutta luulenpa, ett'et anna sen jäädä kassakaappeihin..."
"Aion sirottaa sen kaikkeen maailmaan -- sirottaa sen
elämääsynnyttäviksi siemeniksi... Lapsilleni -- jos nain ja saan
lapsia, ei pidä jäädä muuta perintöä kuin hyvä kasvatus ja niin paljon
rahaa, että voivat alkaa jotakin ammattia."
"Oh, Sven, _niinkö_ pitkälle aiot mennä..."
"Niin, juuri niin pitkälle, äiti!... Luuletko sinä, että ihmiset
tekevät minkään palveluksen lapsilleen antamalla heidän periä rahoja?
Ei, heidän pitää periä työkykyä ja elämänhalua ja rohkeutta murtaa
tiensä, ja rahat vain ovat esteenä ja särkevät tuon kaiken. Terveessä
köyhyydessä piilee elämänkykyä -- tiedätkö, miksi olen sellainen kuin
olen? Siksi, että olen sinun poikasi, siksi, että olen sinulta perinyt
köyhyyden elämänvoimaa... Kerron sinulle jotain, äiti, mutta sinun
täytyy luvata, että se jää meidän salaisuudeksemme, niinkuin sadut
pyhästä Genovevasta ja pikku laululintusesta... Minusta tulee kerran
Ruotsin Carnegie ja Ruotsin Crossley!..."
Hän nousi ja silmät loistivat veitikkamaisina ja haaveksivina.
Esteristä tuntui, kuin olisi hän tuota katsetta verhoavan hohteen läpi
nähnyt poikansa sielun pohjaan asti, ja kaikki, mitä hän näki, oli
puhdasta kuin kirkkain kristalli...
"Sinä et tiedä, kuka on Crossley, äiti", jatkoi Sven innokkaana, "hän
oli rikas tehtailija, joka kotikaupunkiinsa raivautti suuren puiston
köyhälistölle. Niin aion minäkin tehdä; Krokenin varsilla Hemsjössä,
missä vallitsee niin suuri köyhyys ja kaikki on niin rumaa, sinne
laitatan puiston ja siellä saa kansa virkistää mieltään soitolla ja
leikeillä. Sitte rakennutan uudelleen työväen asunnot, nuo rumat
hökkelit, ja niiden sijaan laitatan _kodit_ työmiehilleni, oman tuvan
puutarhoineen jokaiselle. Minä poistan rumuuden heidän elämästään,
opetan heitä rakastamaan luontoa ja istutan sen kauneutta heidän
arkielämäänsä. Uskon, että sellaisissa oloissa voi kehittyä paremmaksi
ihmiseksi, kuin jos aina on vain rumuuden ympäröimä, niinkuin nyt
työmiehet..."
"Niin, tuo kuuluu kaikki hyvin hyvältä", sanoi Ester hymyillen,
"toivon, että saat toteuttaa edes osan kauniista unelmistasi. Mutta
siihen tarvitaan kyllä rahaa ... parasta lie, että isä alkaa säästää
sinua varten..."
Hän nauroi veitikkamaisesti ja Sven yhtyi häneen.
"Voi, sitä ei ole tarvis, äiti -- jos isä tahtoo ryhtyä näyttelemään
aikomaani Carnegien tai Crossleyn osaa, niin sitä mieluisempi minulle!
Kuta ennemmin, sitä parempi!..."
Mutta, päivät vierivät ilman että Bengt ja Sven olivat joutuneet
lähempiin puheisiin. Sven istui yhä huoneessaan ja kirjotteli, käveli
Esterin kanssa, kävi tapaamassa vanhoja ystäviä ja näytti viihtyvän
erittäin hyvin; mutta Bengtin otsalla lepäsi yhä pilvi, joka osotti,
ett'ei hän vielä ollut päässyt sopusointuun oman itsensä kanssa.
"Bengt", virkkoi Ester eräänä iltana, kun he sanoivat toisilleen hyvää
yötä, "sinä et saa tuolla tavoin surra sitä, mikä on tapahtunut; en
usko, että se on oikein, luulen, että se on kiittämätöntä Jumalaa
kohtaan. Ajattele, mikä sanomaton onni on, että saimme poikamme
takaisin yhtä puhtaana ja jalona kuin hänet jätimme! Olihan tuo juttu
ikävä, mutta oikeastaan kai ylpeytemme ja turhamaisuutemme on siinä
enin kärsinyt!..."
"Niin, niin", vastasi Bengt hajamielisen näköisenä, "sinä olet
oikeassa, enkä minä sitä surekaan, tuo pieni haava on jo parantunut ja
kasvanut umpeen!..."
Ester loi häneen kysyvän katseen.
"Suren itseäni, Ester", vastasi hän ja hänen katseensa synkistyi,
"suren kurjaa, syntistä sydäntäni. Voi, ihminen ei tunne itseään,
ennenkuin hän on tullut elämän taistelussa koetelluksi; silloin
vasta aukenevat sielumme syvyydet ja me saamme nähdä, mitä ne
kätkevät helmassaan. Me kudomme niin monet mieluisten haaveilujen
hämähäkinverkot noiden kuilujen yli, ja kaiken sellaisen täytyy särkyä.
Olin silmissäni niin suuri ja vapaa ja oivallinen, siksi ett'en tehnyt
mitään pelastaakseni Sveniä ja meitä kaikkia erottamisen häpeästä, vaan
että tahdoin antaa Jumalan yksin johtaa, ja kun Hän teki sen, mutta
oman tahtonsa mukaan eikä minun, silloin hautasi oma suuruuteni minut
alleen kuin vaivaisen kääpiön, silloin huomasin, että vapauden sijasta
olin ollut oman turhamaisuuteni, oman ylpeyteni orja. Oi sinä mahtava,
ihmeellinen Näkymätön!" lisäsi hän, pannen kätensä ristiin kiihkeän
liikutuksen vallassa, "kuinka sinä aina lopuksi masennat meidät sinun
kanssasi riidellessämme, kuinka ymmärrät osua juuri kupeittemme
arimpaan kohtaan ja teet meidät koko elämäksemme ontuviksi, sinun
kätesi jälkeä kantaviksi!..."
Mutta eräänä iltapäivänä, kun he olivat juoneet kahvia salissa, sanoi
Bengt äkkiä hetkisen vaitiolon jälkeen:
"Niin, ehkä nyt ottaisimme tulevaisuutesi hiukan puheeksi, Sven.
Oikeastaan ei kai enää käyne juuri päinsä, että kuljeksit täällä mitään
tekemättä. Mihin olet itse ajatellut ryhtyä ensi tilassa?..."
Sven, joka istui ikkunan luona ja katseli lahdelle, nousi ja tuli isän
luo.
"Olen ajatellut", alkoi hän epäröiden, "jos sinulla, isä, ei ole mitään
sitä vastaan ... minä ja onnettomuustoverini, Max Strömer, olemme
sopineet ulkomaanmatkasta ... se on, hänhän on köyhä poika, mutta
ajattelin ... se on, toivon, että olisit niin hyvä, isä, ja maksaisit
hänen matkansa ... aiomme asettua Oxfordiin täksi vuodeksi, kunnes
rangaistusaikamme on lopussa..."
Bengt ei heti vastannut; hän kohautti vain olkapäitään ja siveli pari
kertaa kädellään partaansa.
"En juuri tiedä, lieneekö oikein viisasta päästää kaksi tuollaista,
rajupäätä yhdessä ulos maailmaan... Silloin varmaan syntyy taas uusia,
juttuja Oxfordissa..."
"Etkö siis tahdo uskoa minuun, isä?" huudahti Sven kiivaasti.
"En usko muihin kuin Jumalaan", vastasi Bengt jyrkän kiihkeällä
äänellä.
"Mutta olethan antanut minulle anteeksi?"
"Olen, poikani, olen antanut anteeksi sydämestäni, täydelleen. Älkäämme
enää puhuko siitä, mennyt on unohdettu -- nyt on meidän ajateltava
tulevaisuutta..."
"Ei, Bengt", sanoi Ester, astuen esiin ja laskien kätensä hänen
olalleen, "sinä _et_ ole antanut anteeksi, sillä anteeksianto ei ole
vain unohdusta, se on myös luottamusta ja halua luottamuksensa kautta
nostaa ja antaa voimaa tulevaisuutta varten. Muistatko, että kerran
ennen olen sinulle nämä samat sanat lausunut?"
Bengt nousi kiivaasti.
"Muistatko sitä hetkeä, Bengt?" kuiskasi Ester ja katsoi häntä silmiin;
"silloin tarvitsit itse toisen luottamusta voidaksesi elää, ja minä
luotin sinuun ja Jumala luotti sinuun, ja siksi kykenit nousemaan. Anna
nyt, mitä silloin sait!"
Yli Bengtin synkkien piirteiden hiipi kuin värisevä valonvälkähdys.
Hän laski kätensä Esterin vyötäisille ja painoi hänet itseään vasten,
mutta ei kiihkeästi ja intohimoisesti kuin rakkauden syleilyyn,
vaan sanomattomalla, lämpimällä hellyydellä, niinkuin silloin
syleillään, kun kaksi ihmisolentoa solmeutuu toisiinsa ainaiseksi,
erottamattomiksi.
"Lähde, rakas poikani", sanoi hän vapisevin äänin, "lähde, minne tahdot
ja haluat. Luotan sinuun, tiedän, ett'et tästä lähtein koskaan tuota
minulle muuta kuin vain iloa ... siksi..." -- hän kumartui Esterin yli
ja lisäsi katseella, johon kätkeysi kokonaisen elämän kiitos ja
tunnustus: "siksi, että olet _hänen_ poikansa!"
Sven seisoi jonkun matkan päässä ja katseli vanhempiaan. Hänestä
tuntui, ett'ei hän koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin isän
kasvot, joissa silmät kosteina kimalsivat ja joihin syvät tunteet,
kirkastunutta hohdetta hänen piirteittensä yli levittäen, painoivat
milt'ei tuskallisen voimakkaan ilmeensä. Hän muisti, mitä äiti kerran
hänen pienenä ollessaan oli hänelle kertonut aavan meren kauneudesta,
kun aallot viimein laskeutuvat lepoon ja helmassaan kuvastavat taivaan
ihanuutta ... tänä hetkenä, niin hänestä tuntui, näki hän tuon näyn.
Hän tunsi itsensä niin lapsellisesti yli äyräittensä onnelliseksi.
Hänen huoleton uneksija-luonteensa kylpi hetken auvossa kuin valon ja
riemun aallossa; hänen mielensä oli kuin ennen lapsena, kun hän istui
kamarinsa lattialla ja viserteli pieniä laulujaan "suuresta
auringosta".
Sillä nyt valoi "suuri aurinko" säteitään yli hänen nuoruutensa, ja se
suuri aurinko oli isän ja äidin sydämestä säteilevä rakkaus, heidän,
jotka sielujen näkymättömiä teitä olivat löytäneet toisensa ja
löytäneet Jumalansa tässä elämässä ja ijäisiksi ajoiksi.