Svenin ensimmäiset yliopistovuodet kuluivat ilman keskeytyksiä, kaikki
kävi helposti ja häiritsemättömästi, aivan kuin kauniina kesäpäivänä
vaunujen kulku maantiellä, kun on kunnollisesti valjastettu. Joka
jouluksi, pääsiäiseksi ja kevääksi tuli hän kotiin, aina täynnä
nuoruudeninnostusta ja suunnitelmia, joista hän äidilleen kertoi monia
tunteja kestävissä, avomielisissä keskusteluissaan tämän kanssa. Sillä
Bengtin seurassa hän yhä oli arka ja suljettu; isä ja poika eivät
olleet päässeet toisiaan lähemmäksi. Suuttumuksen sijaan, jota Bengt
ensin oli tuntenut, kun Sven teki hänen suunnitelmansa tyhjiksi, oli
tosin nyt tullut tuska, josta hän puhui vain Jumalalleen; mutta hänen
tavassaan poikaansa kohtaan oli kuitenkin aina jotain kahlehdittua,
joka Sveniä painosti ikäänkuin paheksumisena, epäluulona.
Tämän ajan vierittyä tapahtui kuitenkin Svenissä jokin
muutoksentapainen; mitä se muutos koski, ei Ester voinut sanoa, mutta
Sven ei tuntunut oikein olevan oma itsensä. Ensi kerran näki äiti
tumman juovan heittävän varjoaan hänen olentonsa valoisanväriseen
kankaaseen, ensi kerran kohtasi hänen tunteensa herkkää taikasauvaa
jokin "falkensterniläisyys" Svenin luonteessa. Hän mietti sitä paljon,
mutta hän ei tullut selville, oliko se vain aines, jonka satunnaiset,
ulkonaiset olot olivat Sveniin liittäneet ja joka siksi ehkä oli taas
katoava, vai oliko hänessä jo ennen uinuneissa voimissa tapahtunut
luonnollinen kehitys? Äiti ei tahtonut ahdistaa häntä näillä
kysymyksillä, hän odotti pojan uskoutuvan hänelle, mutta turhaan. Sven
oli yhtä rakastavainen kuin ennenkin häntä kohtaan, mutta
salaperäisyyden läpi, joka oli Svenin ylitse laskeutunut, ei hän voinut
tunkea. Ehkäpä oli vain elämä, suuri, kuohuva elämä, joka nyt oli
häneen tarttunut ja koskettanut hänen lapsensieluaan, piirtänyt häneen
välttämättömät jälkensä...
Sitten tapahtui eräänä päivänä, että Bengt sai nimettömän kirjeen,
jossa Sveniä syytettiin laiskuudesta ja sekaisista raha-asioista sekä
myös liittymisestä erääseen ylioppilasjoukkokuntaan, joka oli tunnettu
huikentelevaisesta elämästään.
Bengt ei kertonut Esterille kirjeestä; hän punnitsi kauan ja tarkoin
sen sisällystä, ja kuta enemmän hän luki, sitä vakuutetummaksi hän tuli
siitä, että suurin osa oli panettelua. Hän tiesi monista vihollisistaan
ja kadehtijoistaan, ja tunsi olevansa varma siitä, että kynä, joka nämä
alhaiset syytökset oli kirjottanut, oli ollut kastettu kateuden ja
kostonhimon myrkkyyn. Mutta toiselta puolen ei panettelu tietysti
voinut olla kaikkea perää vailla; hän päätti siksi itse matkustaa
yliopistokaupunkiin, ilmestyä odottamatta Svenin eteen ja ottaa selkoa
asioista.
Mutta hän tapasi Svenin tyytyväisenä ja iloisena, ja hänen käytöksensä
isää kohtaan oli avomielisempi kuin ennen. Hän oli saanut olentoonsa
jotain miehekästä, itsetietoisen ryhdin, jota hänellä ei ennen ollut.
Hän oli ruvennut kantamaan päätään hieman falkensterniläiseen tapaan,
ja vaikk'ei Bengt tahtonut sitä itselleen myöntää, oli hän hyvin
mielissään tuon sukupiirteen huomatessaan.
Muutoin ei Svenissä mikään ilmaissut pahanpuoleista omaatuntoa; kuta
enemmän Bengt hänen kanssaan puhui ja katsoi hänen avomielisiin,
kauniskatseisiin silmiinsä, sitä varmemmaksi kävi hän, että nimetön
kirje oli pääasiallisesti ollut panettelua. Mutta totta oli siinä se,
että Sven oli huonosti pitänyt huolta opinnoistaan ja että hän oli
joutunut joukkokuntaan, jonka jäsenten ei tosin arveltu viettävän
huonoa elämää, mutta jotka sitä vastoin kyllä olivat tunnetut
vapaamielisiksi, niin, suorastaan yltiöpäiksi. Hän, ylimysmielisen
miljonäärin ja ankaran herännäisen poika, luettiin valistuneimpiin
ylioppilaisiin. Bengt piti varotus- ja kehotussaarnoja, joita Sven
kuunteli kunnioittavan väliäpitämättömänä, ja kun Bengt matkusti pois,
tunsi hän, että valta, jonka, hän luuli itsellään olleen tuon
hentomielisen pojan sielun yli, nyt oli kokonaan lopussa.
Kotiin tullessaan sanoi hän Esterille vain Svenin terveiset, mutta ei
puhunut kirjeestä eikä Svenin muistakaan oloista; hän tahtoi säästää
Esteriltä levottomuuden, joka häntä itseään vaivasi, ja jonkunlaisella
katkeruudella hän ajatteli: "Kun Sven kerran vaikeitten hetkien tullen
kaipaa apua, niin hän joka tapauksessa kääntyy Esterin puoleen eikä
minun..."
Ja että se hetki kerran oli tuleva, sen hän tunsi omituisella
tuskallisella varmuudella. Minne tahansa hän kääntyikin, oli hän
kuulevinaan salaisia kuiskauksia suruista; hänen ylitseen oli tullut
kärsimysten aavistus kuin salaisena, sisäisenä Jumalan lähettämänä
ilmotuksena ja se verhosi hänen sielunsa ikäänkuin alakuloiseen
hämärään. Muuan runo, jonka hän äskettäin oli lukenut jostain vanhasta
kirjasta ja joka oli jäänyt hänen muistiinsa omituisen rytminsä vuoksi
sekä koska se niin hyvin soveltui hänen omaan sielunelämäänsä, johtui
usein hänen mieleensä:
"Sulattava, taottav' on rauta,
maakin kynnettävä, muu ei auta,
sielu palamahan, särkymään on suotu,
kaikki _muodostuva_ kärsimähän luotu!"
Ja aukaisipa hän raamatun mistä paikasta tahansa, aina kohtasi häntä
kärsimyksistä puhuvia sanoja, milloin vakavia ja kurittavia, milloin
täynnä suloista lohdutusta. Hänen rukouksensa muuttuivat yhä enemmän ja
enemmän kuin laupeutta pyytäviksi huudoiksi, ne huusivat apua kantamaan
kuormaa, huusivat sääliä ja armoa. "Älä muista nuoruuteni syntejä äläkä
ylitsekäymistäni!" Ja hänen huomaamattaan eivät nämä huudot enää
etsineet laupeutta hänelle itselleen, vaan kaikille hänen taisteleville
veljilleen ja sisarilleen; tuskasta, joka hänen sieluaan painoi, kohosi
hehkuvasti tuntevan myötämielen, kohousi rakkauden palava rukous koko
onnettoman, kiusaantuneen ihmiskunnan puolesta...
Parin kuukauden levottomuuden jälkeen tuli viimein odotettu isku eikä
tällä kertaa nimettömän kirjeen muodossa, vaan kirjeen, joka oli erään
yliopiston professorin allekirjottama.
Bengt otti tapansa mukaan postin vastaan aamiaispöydässä, mutta hän
näki heti, mistä kaupungista kirje oli ja pisti sen siksi taskuunsa
lukeakseen sen myöhemmin. Hän koetti peittää Esteriltä mielenliikutustaan
ja puhua tavalliseen tapaan, mutta kun hän oli päässyt omaan
huoneeseensa, vapisivat tuon ison, voimakkaan miehen kädet niin, että
hän tuskin kykeni murtamaan kirjeen auki.
Kun hän oli lopettanut lukemisensa, vaipui hän tuolille ja istui hetken
liikahtamatta jäykin, tuijottavin katsein. Hän ei voinut ajatella,
tuskin edes tuntea mitään, hän oli niin omituisesti herpoutunut,
niinkuin ainakin musertavan iskun juuri kohdattua. Mutta sitten tuli
ajatus takaisin, herpoutuminen väistyi ja hän oikaisihe palautuneen
voiman tunteella ja luki vielä kerran kirjeen lävitse. Estääkseen sitä
joutumasta Esterin näkyviin, heitti hän sen uuniin ja sytytti tuleen.
Sitten silmäsi hän sanomalehtiä, leikkasi kappaleen irti siitä, jota
Esterin oli tapana lukea, -- Ester ei onneksi ollut innokas
sanomalehtienlukija eikä varmaankaan ollut sitä huomaava ja meni
vaimonsa luo.
"Ester", sanoi hän levollisella äänellä, laskien karsimansa lehden
Esterin luo pöydälle, "minulla on jotain kerrottavaa, Eräs yliopiston
professoreista on valittanut minulle Svenistä..."
Esterin valtasi ankara liikutus; häntä puistatti sisäinen väristys,
jota hän tuskin voi hillitä, eikä hän tahtonut saada sanaa suustaan.
"Saitko kirjeen?" kysyi hän viimein.
"Sain."
"Saanko nähdä sen?"
"Mahdotonta, sillä olen sen jo polttanut."
"Miksi?" kysyi Ester, heittäen häneen epäilevän, tutkivan katseen.
"Poltan aina kirjeet, joita en halua muiden näkevän ... yleensä kaikki
epämieluisat kirjeet. Mutta sen sisällön muistan liiankin hyvin. Siitä
kävi selville, että Sven on joutunut siihen, mitä jokapäiväisessä
kielessä sanotaan 'sotkeutumiseksi', että hän on laiminlyönyt lukunsa
ja antanut houkutella itsensä vähemmän tunnettuihin piireihin..."
Ester nousi kiivaasti ja hänen silmänsä säihkyivät.
"Se ei ole totta!" huudahti hän. "Että hän ei lue ahkerasti, että hän
ehkä myös on tuhlannut rahoja -- luultavasti muita auttaakseen -- se
saattaa olla mahdollista, mutta että hän muka viettäisi huonoa elämää,
sitä en usko koskaan, en koskaan, vaikkapa koko maailma sitä huutaisi!"
"No, no", sanoi Bengt rauhottaen, "tahallani en puhunut 'huonosta
elämästä', sanoin, että hän oli hiukan 'sotkeutunut'."
"En ymmärrä eroa", keskeytti Ester halveksivasti, "otaksun, että se on
'sotkeutunut', joka mässää, juo ja tekee muuta pahaa, ja tiedän, ett'ei
Sven sellaisiin ole ryhtynyt..."
Bengt ei vastannut; hänen olennossaan oli jotain omituisen hiljaista,
niin että Esterkin, niin kiihkeän epätoivoinen kuin olikin, huomasi
sen.
"Bengt", sanoi hän hieman tyyneemmin, "uskotko että ylevä- ja
puhdasmielinen poikamme olisi niin syvästi langennut?"
"En usko, että hän on 'niin syvästi langennut' siksi, että on joutunut
nuoruudenhairahdukseen. Jumalan avulla toivon, että hän on nouseva ja
kaikki on tuleva hyväksi jälleen."
Hän olisi mielinyt lisätä: "_Minä_ en sitä paitsi tunne niin suurta
pettymystä kuin sinä, sillä en ole koskaan uskonut kenenkään ihmisen
täydellistä puhtautta voivan toteuttaa", mutta aika ei ollut hänestä
sopiva.
Ester hymyili alakuloista, katkeraa hymyä -- pitikö sitten kaikkien
mennä samaa lankeemuksen ja alennuksen tietä, pitikö kaikkien
ihanteiden särkyä, kaiken viattomuuden tahraantua? Mutta hänessä oli
ääni, joka vastasi siihen: "ei". Ei, hän ei voinut epäillä Sveniä --
hän oli näkevinään hänen puhtaan, lempeän, viattoman katseensa
nuhtelevana vilahtavana ohitseen, kuin olisi se sanonut: "Voitko _sinä_
epäillä minua, äiti?" -- Ei, hän ei voinut, ei, vaikkapa koko maailma
olisi tuominnut, ei ennenkuin hän kuulisi Svenin omain huulten lausuvan
tuomionsa.
Illalla kirjotti hän pitkän kirjeen Svenille, rakkautta uhkuvan,
hyväilevän kirjeen, niinkuin vain äidit osaavat kirjottaa, ja kun
vastaus heti saapui, oli siinä sama luottavainen sävy kuin ennen: Sven
tunnusti olleensa "laiska" ja menneensä takaukseen useamman toverin
puolesta, sanoi olleensa "ajattelematon", mutta hän toivoi kaiken
selviytyvän, niin että vanhemmat hänelle kyllä antaisivat anteeksi. Kun
hän jonkun ajan kuluttua palaisi kotiin, olisi hänellä tilaisuutta
lähemmin selittää kaikki.
Ester näytti heti Bengtille tuon kirjeen, ja kun tämä oli sen lukenut,
kysyi hän kuumeentapaisella kiihkeydellä, uskoiko Bengt, että se, joka
oli unohtanut velvollisuutensa ja viettänyt huonoa elämää, voisi
kirjottaa noin avomielisesti ja luottavaisesti.
Mutta Bengt ei vastannut juuri mitään, hän arveli, että kirje oli
"kiltisti" kirjotettu sekä yhtyi muutoin Svenin toivoon, että "kaikki
oli selviytyvä".
Mutta Bengt matkusti sopimuksen mukaan yliopistokaupunkiin selvittämään
asioita. Ne päivät olivat Esterille vaikeat, odotuksen ja yksinäisyyden
päiviä, jolloin hän sulkeutui huoneeseensa, peläten tavata ihmisiä,
palvelijoitansakin. Hän oli varma siitä, että huhu Svenistä oli
levinnyt kaupunkiin, ja häntä kauhistivat uteliaat ja vielä enemmän ne
säälivät katseet, jotka häneen olisivat kohdistuneet. Ja kuinka moni
ulkonaisesta osanotostaan huolimatta sydämessään iloitsi siitä, että
ylpeä, ylimysmielinen konsuli Falkenstern, itsevanhurskas herännäinen,
oli saanut moisen iskun; kuinka harva, niin, ehkäpä eivät muut kuin
heidän ystävänsä, rehtori Grahnin perhe, todella ottaisi osaa heidän
suruunsa!
Kun Bengt viikon takaa tuli kotiin, täytyi hänen Esterin innokasten
kysymysten tähden tehdä tarkkaa selkoa kaikista erikoiskohdista. Hän
selitti niin hyvin kuin silloin voi, kun ei tahdo valehdella ja
kuitenkin tuntee, että totuutta täytyy kiertää. Peittelemättä hän
kuitenkin kertoi, että Svenin velat olivat hyvin suuret. "Niin, niin
suuret", lisäsi hän alakuloisesti hymyillen, "ettei minullakaan
pahimmillani ollessani ollut suurempia. Onneksi on enin osa syntynyt
takaussitoumusten vuoksi, hän on niitä kirjottanut oikealle ja
vasemmalle ja niin joutunut koronkiskurien kynsiin."
"Mutta sehän on aivan toista, kuin jos hän olisi tehnyt velkaa omasta
puolestaan", huudahti Ester innokkaana ja ilosta loistaen, "minusta se
muuttaa koko asian, vai mitä?"
"Niin, likipitäin. Hän oli muuten reippaalla mielellä, Sven poika,
arveli hyvin toimineensa mitä takauksiin tulee ja lupasi ensi tilassa
taas tehdä samoin..."
Ester nauroi.
"Hän arveli..."
"Niin, hän arveli, että rikkaan pojan velvollisuus on auttaa köyhiä
tovereitaan..."
"Mutta siinähän hän oli oikeassa..."
"Kyllä, tietysti, mutta pienillä rajotuksilla. Ehkä ei olisi sentään
hullumpaa, jos hän joskus ajattelisi sitä, että niin kauan kuin rahat
eivät vielä ole hänen... Mutta, tottapahan siitä hyvä tulee,
toivokaamme, ettei Svenin sangviininen luonto joudu häpeään..."
"Eikä liion minun luottamukseni häneen!" huudahti Ester säteilevin
katsein.
Bengt ei vastannut, Hän tukahutti huokauksen ja sanoi levollisesti:
"Muutaman päivän päästä lähden taas sinne, kaikki ei ole vielä
selvillä, mutta silloin toivon sen selväksi tulevan".
Ester oli näinä päivinä omituisen tasainen, milt'ei iloinen mieleltään.
Bengt ei häntä käsittänyt; hän ihmetteli, olisikohan Ester saanut
itsensä jonkunlaiseen kiihkotilaan tukahuttaakseen tuskan, vai oliko
hänen luottamuksensa Sveniin todella niin fanaattinen, että se vapautti
kaikesta levottomuudestakin? Hän antoi hänen kuitenkin olla omillaan;
yksin kantoi Bengt koko sen taakan, minkä totuus, josta hän ei hennonut
Esterille kertoa, laski hänen hartioilleen, hän taisteli Jumalan
kanssa, rukoillen, että Hän torjuisi uhkaavan onnettomuuden eikä
pakottaisi häntä antamaan Esterin äidinsydämelle iskua, joka sen ehkä
musertaisi...
He eivät käyneet missään koko tällä ajalla; ilta illan perästä he
istuivat Bengtin huoneessa, Ester ompeli koruompelua ja Bengt luki
ääneen tai sitte keskustelivat he uskonnollisista kysymyksistä tai
Svenistä tai molemmista puheenaineista toistensa yhteydessä.
Eräänä iltana, kun Bengt -- tapansa mukaan -- kulki edestakaisin
Esterin editse, joka istui ommellen, ja Ester vaistomaisesti seurasi
katseellaan hänen olentoaan ja liikkeitään, hämmästyi hän äkkiä, kuinka
muuttunut, kuinka vanhennut Bengt oli viime aikoina. Hänen kaunis,
"kuninkaallinen" ryhtinsä oli kuin luhistunut kokoon, tukka
harmaantunut, ja likinäköisyys, jota ei ennen silmän terävältä
loisteelta voinut huomata, verhosi kuin raskaana harsona katsetta.
Kuinka oli mahdollista, ett'ei hän ennemmin ollut sitä huomannut --
kuinka oli mahdollista, että viimeinenkin tähde Bengtin nuoruudesta --
unelma, joka vielä oli tallella suloisista kevätpäivistä, jolloin Ester
hänessä oli nähnyt maallisen ihanteensa -- kuinka se noin oli ikäänkuin
hiipinyt pois, hänen näkemättään ja ilman että hän oli saanut sanoa
sille jäähyväiset? Olikohan hänkin tullut vanhaksi?... Omituinen
pistävä tuskantunne soljahti hänen lävitseen...
"Bengt", sanoi hän nousten, kietoen kätensä Bengtin kaulaan ja
painautui häntä vasten pehmeällä, hellällä tavallaan, "sinä kätket
jotain minulta -- näytät siltä, kuin et olisi terve?"
Bengt säpsähti ja purasi kovasti huultaan.
"Oho! Enkö muka ole kaunis?" ... kysyi hän, koettaen laskea leikkiä.
"Kyllä, kaunishan sinä aina olet", vastasi Ester yhtyen leikkiin, --
"mutta olet käynyt vanhaksi, ystävä parka."
Bengt yritti hymyillä, mutta se ei onnistunut; huulet vääntyivät ja
kauan pidätetty tuska ilmeni hänen kasvoillaan kouristuksentapaisena
vavahteluna.
"Ennemmin tai myöhemmin täytyy meidän muuttua vanhoiksi", sanoi hän
viimein ja irrotti Esterin kädet kaulastaan, "kaikki eivät voi säilyä
noin nuorekkaan kauniina kuin sinä..."
Ester seisoi hetken vaiti ja katseli häntä tutkivin katsein. Äkkiä
vihlasi hänen sieluaan muuan ajatus, kuin vilun puistatus. Ja samassa
tuntui hänestä, että huone pimeni ja tuonne nurkkiin keräytyi mustia
varjoja, jotka hitaasti lähenivät haudatakseen hänet alleen...
Oliko hän ollut sokea, oliko hänen järkensä ollut pimitetty?...
"Bengt", sanoi hän puolitukahtuneella äänellä, "sinä salaat jotain.
Sano, mitä se on..."
"Mitä tahdot minua sanomaan?" huudahti Bengt, avuton epätoivo
ilmeessään.
"Mitä on tapahtunut Svenille ... mutta sano pian ... joll'et tahdo
minun kuolevan ... ota pois julma hirmukuva, jonka näen edessäni ...
kuuletko..."
"Rauhotu, rauhotu, Ester! Niin, jotain on todella tapahtunut ... tai
ehkä pikemmin..."
"Mitä -- sano suoraan ... joll'et heti puhu, niin...", kuiskasi Ester
milt'ei uhkaavasti.
"No, koska pakotat minua!" huudahti Bengt, ja hänen ääneensä tuli
välinpitämättömän väsymyksen vivahdus, "Sven tulee luultavasti --
joll'ei Jumala onnettomuutta estä -- erotettavaksi yliopistosta siksi
että..."
Hän keskeytti itsensä pelästyneenä ja kietoi kätensä Esterin ympärille
estääkseen häntä kaatumasta. Bengtin sanat olivat vaikuttaneet Esteriin
kuin isku; hän horjahti, suuret silmät laajenivat ja katse sammui.
Hänestä tuntui, kuin olisivat varjot suurina laineina vyöryneet
häntä kohden, vielä ennätti hän kuulla ikäänkuin pihisevän,
korahtelevan äänen: "nyt käy miekka sielusi lävitse", sitten oli kaikki
pimeätä ja tyyntä ja äänetöntä niin hyvin hänen sisässään kuin
ulkopuolellaan. -- -- --
Se, mikä Esterin herätti hänen syvästä tainnostilastaan, ei ollut
tuskaa eikä ahdistusta, vaan omituisen hiljaisen viehkeä tunnelma, joka
humisi hänen ympärillään, kun hänen tajuntansa ponnisteli palatakseen.
Hän oli tuntevinaan jotain lämmintä ja hyväilevää, joka hiveli hänen
otsaansa, ja oli kuin olisi hän voimattomana ja sairaana ja vaivojen
ahdistamana levännyt lohduttavan hellyyden helmassa. Kun hän viimein
kykeni aukaisemaan silmänsä ja katkaisemaan omituisen unitilan, joka
käy tajunnan palaamisen edellä, kohtasi hän Bengtin katseen, joka
täynnä kyyneleitä ja tuskansekaista hellyyttä sädehtien oli häneen
kiinnitetty. Silloin hän ymmärsi, että Bengtin silmästä vierähtänyt
kyynel oli hänet jälleen eloon herättänyt. Hän kietoi kätensä Bengtin
kaulaan ja purskahti itkuun, ja Bengtin hyväilevät sanat humisivat
hänen korvissaan suloisina, rauhottavina sävelinä.
"Rakastettu vaimoni -- tahdoin säästää sinulta tämän ... tahdoin
varjella sinua -- Jumala voi vielä kaiken muuttaa hyväksi ... älä sure,
-- älä itke noin -- asia ei ole vielä päätetty -- Jumala voi kaikki
muuttaa -- ja minä uskon, että Hän on kuuleva rukoukseni..."
Ester lepäsi yhä liikkumattomana ja hiljaa itkien Bengtin rinnoilla.
Kesken julmaa tuskaa, joka palautuneen muistin keralla virtasi häneen,
tunsi hän itsensä omituisen onnelliseksi. Hänestä tuntui, kuin olisi
viimeinkin hänen unelmainsa Bengt, hänen nuoruutensa rakastettu,
kokonaan vironnut eloon ja kuin olisivat he nyt kärsimysten syvyydessä
jälleen löytäneet toinen toisensa, kuin olisivat kaikki ylpeyden ja
itsekkäisyyden, arkuuden ja väärinymmärrysten raja-aidat ainaiseksi
sortuneet ja heidän sielunsa yhtyneet erottamattomaan syleilyyn.
"Älä mene luotani, Bengt", kuiskasi hän vaikeroiden, "älä salli
kenenkään, kenenkään tulla tänne, en tahdo nähdä muita kuin sinua
niin ... sano nyt kaikki -- kerro, miten rakkahimpamme on raukka
rikkonut!"
Hän nyyhkytti ja vetäytyi Bengtin syliin kuin sairas lapsi.
Liikahtamatta makasi Bengt polvillaan leposohvan edessä mitä
epämukavimmassa, väsyttävimmässä asennossa, toisella kädellään tukien
Esteriä, toisella hiljaa ja hellästi häntä hyväillen. Hän tunsi, että
hän tänä hetkenä oli heistä molemmista vahvempi, ja koetti kaikella
rakkauden hienotunteisuudella pitää yllä Esterin mieltä ja vuodattaa
hänen veristävään äidinsydämeensä samaa lohtua ja voimaa, jota hän itse
oli saanut Jumalalta.
Niin hellävaroin kuin suinkin kertoi hän nyt Svenin hairahduksesta,
kuinka hän sekä eräs hänen ystävistään olivat kevätjuhlassa pitäneet
häikäilemättömän vallankumouksellisia puheita ja, mikä pahinta
kaikesta, yliopiston rehtorin eteen käskettyinä uhkamielisesti
vastanneet hänen antamiinsa varotuksiin ja nuhteisiin.
Ester kuunteli sanomatta sanaakaan, yhä nojaten päätään Bengtin rintaa
vasten.
Vasta kun Bengt vaikeni, aukaisi hän silmänsä ja katsahti ylös.
"Jumala, minä kiitän sinua!" huudahti hän, innon loiste kasvoissaan,
"_tätä_ en pelännyt, tämä ei ollut näkemäni hirmukuva! Poikani sielu
saattaa olla puhdas ja tahraton, vaikka hän on tehnyt rikoksen, jota
ihmisten täytyy ankarasti tuomita!"
Bengt ei vastannut; hän näki, että Ester oli ylen uupunut ja
kiihottunut. Varovasti ja lempeästi nosti hän hänet sohvalta, kietoi
käsivartensa hänen ympärilleen, kantoi hänet makuusuojaan ja auttoi
hänet vuoteeseen. Aina ennen oli Bengtiä harmittanut, että Ester niin
vastenmielisesti antoi palvelijain auttaa itseään, nyt hän ymmärsi
hänet eikä päästänyt ketään sisään, hän vei hänelle itse teen ja hoiti
ja holhosi häntä huolellisesti kuin äiti.
Esterin käsi omassaan istui hän hänen vuoteensa äärellä vielä pitkän
aikaa sen jälkeen, kuin Ester oli nukahtanut. Nyt oli Bengtin vuoro
ihmetellä, kuinka muuttunut _Ester_ oli parissa tunnissa. Oli kuin
olisi hallayö hiipinyt hänen kauneutensa kukkien yli, kasvot näyttivät
pienemmiltä ja kapeammilta ja silmät olivat ikäänkuin vaipuneet kahteen
syvään, tummaan kuoppaan, jotka sinertävänvalkeitten varjojen
reunustamina näyttivät vieläkin suuremmilta.
Bengt muisti satua pelikaanista, joka ruokkii poikasiaan omalla
verellään...
Niin sellainen on elämän laki -- nuori polvi ottaa ravintonsa vanhain
sydänverestä; myrskynä eteenpäin kiitäessään tallaa se edeltäjänsä
jalkoihinsa, imee heidän voimansa ja elämänsä. Hänen oma nuoruutensa
sukelsi esiin hänen eteensä, hän muisti äitinsä surun pojan
hairahdusten tähden, hän muisti hänen kyyneleensä, hän tunsi niiden nyt
tulena polttavan sydäntään. Julma kiertokulku -- salaperäinen
kostonlaki -- sato kehnosta kylvöstä, jonka vain Jumalan silmä
tuntee!...
Ja hiljaisena, yksinäisenä yönhetkenä, kun hän istui vaimonsa kuumeinen
käsi omassaan ja korvissaan hänen värähtelevät, tuskaiset huokauksensa,
oli hän kuulevinaan nuo pyhät, totiset sanat:
"Minä olen kiivas Jumala..."
Mutta kuin vastaukseksi kaikui hänen kiusaantuneessa sielussaan
suloisesti, lohduttavasti:
"Minä teen laupeuden monelle tuhannelle..."