XVI.

Kun Sven oli jättänyt taakseen ensimmäiset ikävuotensa, hylkäsi hän

rakkautensa pikkutyttöihin; hän alkoi heitä ujostella, entiset iloiset

leikit pienten tyttötoverien keralla kadottivat viehätyksensä, ja jos

onneton sattuma hänet joskus jätti yksin heidän seuraansa, punastui hän

eikä tiennyt mitä heille sanoa. Bengtin ankaran kiellon tanssihuveihin

ja lastenkutsuihin nähden otti hän siksi ylipäänsä hyvin levollisesti.

Muuten arvosteli Sven aikaisimmasta lapsuudestaan asti tovereitaan ylen

ankarasti, ja yhä enemmän kehittyi hän siihen suuntaan, kuta

vanhemmaksi hän tuli. Hän viihtyi ainoastaan niiden parissa, jotka

olivat hänelle mieluiset, muiden seurasta hän ei huolinut; niitä, jotka

olivat hänelle yhdentekevät, hän kernaimmin karttoi. Hän ja muutamat

hänen ystävänsä toverien joukosta olivat muodostaneet yhdistyksen,

jolle annettiin upealta kaikuva nimi "Aurora", ja Sven oli

yhdistyksen sielu: puheenjohtaja ja rahastonhoitaja, kirjailija ja

soittotaiteilija. Siellä sitte harrastettiin kirjallisia yrityksiä,

siellä väiteltiin yhteiskunnallisista kysymyksistä, siellä soitettiin,

ja lopuksi julkaisi yhdistys sanomalehteäkin, jonka toimittajana oli

Sven ja jonka tilaajamäärä supistui yhdistyksen jäseniin ja

näiden vanhempiin ja siskoihin. Kerran vuodessa pitivät he

koululla suuremman juhlan; siihen pääsivät jotkut koulutovereista

omaisineen vapaaehtoisesta pääsymaksusta, joka aina käytettiin

hyväntekeväisyystarkotuksiin. Siellä luki Sven ääneen esikoisteelmiään,

siellä hän soitti ja johti pientä orkesteria, johon kuului piaano,

huilu ja kaksi viulua...

Yhdistyksen yksityisissä kokouksissa tavallisesti Sven ehdotti

puheenaiheen ja alotti keskustelun: Hän valitsi mielellään hyvin

syvämielisiä aineita: työväenkysymyksen, valtiollisen äänioikeuden

j.n.e., ja se, joka tunsi Sven Falkensternin ja hänen elämänolonsa,

olisi kyllä kuullut tuon samalla kertaa niin ujon ja reippaan pojan

lausunnoissa lakkaamatonta kaikua sen sydämen syvyydestä, josta hän

aikaisimmasta lapsuudestaan asti oli kaikki mietteensä ammentanut ja

joka yhä vieläkin äidin hienolla, huomaamattomalla tavalla johti hänen

ajatuksiaan ja tunteitaan.

Niin jakaantui Svenin aika kehitysijällä lukujen ja toverielämän

välillä, mutta ensimmäinen ja viimeinen oli aina äiti, hänen rakkain ja

parhain ystävänsä.

Nyt oli hänestä tullut pitkä, hintelä kuudesluokkalainen.

Verraton lapsuudenaikainen kauneus pyöreine poskineen ja vaaleine

kutritukkineen, jonka verhoamista kasvoista pari ruskeanharmaata,

loistavaa gasellinsilmää tuikki, oli kadonnut; Svenin kasvot olivat

käyneet pitkiksi ja kapeiksi ja hieman kalpeiksi; hän oli ujon saamaton

ja ryhtiä puuttui. Mutta piirteet olivat tavattoman hienot ja jalot ja

silmäin katse joskus niin syvä ja uneksiva, että näytti siltä, kuin

olisi hänen sielunsa harhaillut jossain kaukana maan ja ajan

yläpuolella. Hänen luonteessaan oli kuitenkin säilynyt entinen

iloisuus, samaa päivänpaistetta sädehti hän ympäristöönsä, vanha tuttu

hohde kimmelsi hänen silmissään, kun unelmain harso kohousi...

Suhteessa isään ei ollut tapahtunut mitään muutosta. Bengt, joka vaati

Sveniltä milt'ei täydellisyyttä, sai toiveensa yleensä täytetyiksi,

sillä koko kouluajalla ei tehty ainoatakaan muistutusta tämän käytöstä

yhtä vähän kuin hänen lukujaankaan vastaan. Mutta kuta paremmin Bengtin

vaatimukset täytettiin, sitä suuremmaksi ne jonkun salaperäisen

luonnonlain mukaan tuntuivat intohimoisen kiihkeästi kasvavan. Svenin

pienimpiinkin virheisiin, vähäpätöisimpään laiminlyöntiin tartuttiin

raudankovalla ankaruudella. Vaikea olisi ollut päättää, mitä tunteita

Bengtin sydämessä liikkui poikaansa kohtaan, mutta välistä näytti

siltä, kuin olisi Svenin luonteen harvinainen puhtaus jollain lailla

ärsyttänyt Bengtiä ja herättänyt hänessä epäilystä siitä, että

tuollainen puhtaus oli todellista. Välistä taas oli kuin olisi häntä

melkein vaivannut luonne, joka oli niin erilainen kuin hänen omansa;

oli kuin olisi hänen sisintään saastuttanut kateuden ja ylenkatseen

sekainen tunne, jonka suuri sielunjalous toisinaan herättää synkissä,

intohimoisissa luonteissa ja joka _voi_ kehittyä Juudaan-vihaksi, ja

tuntui, kuin olisi hän tietämättään purkanut tuota tunnetta

kurittamalla Sveniä sekä sopivalla että sopimattomalla ajalla. Itse

tunsi hän itsensä hyvin onnettomaksi tuollaisina epäsoinnun aikoina;

hän ei pystynyt selvittämään sisintä itseään, siihen puuttui häneltä

välttämätön itsearvosteluntaito, hän käsitti vain yhden asian: ett'ei

rakkauden henki täyttänyt häntä, niinkuin hän olisi suonut, ja hän

taisteli tuskassa ja rukouksessa vapautuakseen pahojen ajatusten

vallasta, entisen aaltotyrskyn synkistä mainingeista, ja tunteakseen

jälleen lapsenrauhan sydämessään... Sven ei oikeastaan nyt enää

tahallaan jäänyt pois kodin hartaushetkistä. Tosin hän yhä edelleen

toisinaan arveli, että "nuo papit ovat niin ikäviä", mutta niin pian

kuin aika myönsi, tuli hän mukaan ja istui kuunnellen, kertaakaan

avaamatta suutaan tehdäkseen kysymyksiä tai huomautuksia. Mutta Ester

oli näkevinään, kuinka arvostelevan ajatuksen ja syvän miettimisen

varjot kulkivat hänen hienojen kasvojensa yli, otsassa oli pieni ryppy

ja suurten silmäin syvä katse taukoamatta kiinnitetty puhujaan.

Jo Svenin ollessa aivan pieni poika käytti Bengt häntä muassaan

Vångassa, kävi hänen kanssaan työhuoneustoissa ja lautatarhoilla,

kuvasi hänelle tehtaan suurenmoista vientiä, antoi hänen katsella

lautain sahaamista, metallien "laskua", Lancashire-takomista y.m.,

ajoissa tutustaakseen hänet hänen tulevaan elämäntehtäväänsä ja

valmistaakseen häntä siihen. Sillä Bengtin mieleen ei hetkeksikään

johtunut, ett'ei Sven kulkisi isänsä, iso-isänsä ja iso-isänsä isän

jälkiä; hän oli syntynyt hoitamaan Vångan liikettä, niinkuin

kruununprinssi on syntynyt kuningaskruunua kantamaan.

Sven oli hyvinkin huvitettu näistä Vångan matkoista, mutta omalla

tavallaan. Hänen kasvonsa olivat huolestuttavan väliäpitämättömät, kun

isä kuvasi hänelle koneitten ja sahojen erikoisosia, ja tuskin oli hän

kuullut niiden nimet, kun hän ne jo unohti. Selvää oli, ett'ei hänessä

ollut rahtuakaan mekaanikoa tai liikemiestä. Mutta hänestä oli hyvin

hauska, varsinkin vanhemmaksi tultuaan, yksinään kuljeskella

lautatarhoilla ja työhuoneissa, puhua miesten kanssa, katsella työtä

heidän näkökannaltaan ja tutustua heidän oloihinsa. Hän piti aina

muassaan pientä kirjaa, johon hän pani muistiin erityisiä seikkoja tai

työmiesten lausuntoja, jotka tuntuivat hänestä kuvaavilta; sitte yöllä,

lukunsa lopetettuaan, laati hän esityksen, joka kosketellen joko

kansantaloutta tai työväenkysymystä lähimmässä "Auroran" kokouksessa

tuli näitä asioita käsittelevän keskustelun pohjaksi. Tai jos olivat

sielun herkimmät kielet värähtäneet, silloin syntyi runo, jonka hän

ensin luki äidilleen ja sitte, jos äiti sen hyväksyi, tovereille.

Mutta Bengtin ei onnistunut löytää Vångasta mitään, jolla hän olisi

voinut vaikuttaa Svenin mieleen. Kaikki kävi Svenille ikäväksi isän

silmälasien läpi katsottuna ja niiden, joskaan ei täysin käsitettyjen,

niin kuitenkin vaistomaisesti tajuttujen vaatimusten painon alla, joita

isä asetti tulevalle tehtaanjohtajalle kykyyn ja harrastukseen nähden.

"Tiedätkö, Ester", sanoi Bengt eräänä päivänä huolestuneen näköisenä,

"pelkään meidän erehtyneen Svenin lahjoista; luulen, että kun ne

elämässä kerran tulevat kysymykseen, tulee esiin, että ne ovat jotenkin

keskinkertaiset."

Esterin poskille kohosi kiivas puna. Sydämensä syvyydessä tuuditti hän

mieltä hivelevää luuloa, että Svenillä oli loistavat lahjat, jotka

kerran olivat tuottavat siunausta koko maalle, ja nyt sattui Bengtin

arvostelu niin kylmänä ja kovana hänen äidinsydämeensä.

"Minä luulen aivan päinvastoin", sanoi hän päättävästi, "minä uskon,

että hän on _tavattoman_ lahjakas."

Bengt pudisti päätään.

"Hänen ikäisenään osasin minä jo hoitaa sekä masuunia että sahaa, ja

Sven on kuin tyhmin oppipoika!"

"Mutta, Bengt", vastasi Ester ivallisesti, "onhan toki muitakin

lahjakkaisuuden tunnusmerkkejä kuin kyky ymmärtää lautatarhan asioita."

Bengtin kasvot synkistyivät.

"Ei ole muita lahjakkaisuuden tunnusmerkkejä kuin se, että ihminen

ymmärtää sitä, mitä näkee ja kuulee ympärillään, mutta Sven on kuin ei

koko asia häntä liikuttaisi, kun puhun Vångasta ja sen oloista..."

"Ehk'eivät liikeasiat häntä huvita?" uskalsi Ester huomauttaa.

"Silloin säälin häntä", vastasi Bengt kylmästi.

"Suurimpia onnettomuuksia maailmassa -- lähinnä sitä, ett'ei tunne

Jumalaa -- on se, ettei ihminen harrasta sitä työtä, joka _on_ tuleva,

jonka _täytyy_ tulla hänen elämäntehtäväkseen. Toivotaan, että

arvostelet väärin poikaamme, Ester!"

Ester ei vastannut; mutta kauan sen jälkeen, kuin Bengt oli mennyt,

istui hän liikahtamatta ja tuijotti eteensä uneksivin silmin. Hänestä

tuntui, kuin olisi hän jostain päin kuullut ikäänkuin toisiaan vastaan

pärskyvien, etäisten myrskyaaltojen tuskaista, huokaavaa kohinaa.

Mereltä ei se tullut -- se lepäsi kirkkaana ja kiiltävänä kesäillan

tyynessä -- mutta mistä se sitte johtui?...

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä, kun Sven ja Ester istuivat jälkimäisen

huoneessa, Ester loikoen leposohvassa puolittain makaavassa asennossa

ja Sven istuen taaksepäin nojautuneena kiikkutuolissa, joka oli Esterin

harvoja kodistaan tuomia esineitä ja siksi pojan lempipaikka, sanoi

Sven äkkiä:

"Äiti, tiedätkö, minulle sattui jotain merkillistä eilen."

"Vai niin. Mitä sitten?" kysyi Ester, ihmettelevästi hymyillen.

"Niin, saatpa kuulla. Kun olin eronnut tovereista, tein yksinäni

kävelyretken metsän kautta, niinkuin välistä tapani on -- _oman_

metsäni kautta, oman korkeapilarisen kirkkoni. Et usko, miten kaunista

siellä oli ... siellä vallitsi lumottu, salaperäinen tunnelma, aivan

kuin muutamissa runoissa, joita lukiessa tuntuu, kuin voisi joka

sanassa nähdä pitkän sarjan ihmeellisiä tunneväreitä. Ja siellä oli

niin hiljaista, kuin on silloin, kun ei enää olekaan äänetöntä, koska

itse äänettömyys puhuu... Aurinko laski, ja kun sen kellertävä valo

lankesi runkojen lomitse viheriälle sammalelle, silloin tuntui kaikki

kuin sadulta. Tunsin itseni niin onnelliseksi; minä juoksin polkua

pitkin ja minusta oli kuin olisi metsän syvyys minua vetänyt ja

houkutellut puoleensa. Silloin alkoi rastas laulaa -- oi äiti, kuinka

kauniisti se lauloi! -- minä pysähdyin ja seisoin liikahtamatta ja

kuuntelin vain ... tahdoin tietää, mitä se lauloi, mitä piili noissa

valittavissa, riemukkaissa sävelissä... Ja sitten oli minusta, kuin

olisi se laulanut juuri siitä, mitä minä etsin, siitä, minkä metsä

kätkee helmassaan, tuolla syvällä, jonne emme koskaan löydä ja jonne

aina kaihoamme. Silloin polvistuin ja rukoilin Jumalaa, että saisin

tulla runoilijaksi ja rastaan lailla laulaa ihmisille siitä, jota ei

kenkään voi ikinä nähdä, mutta joka kuitenkin elää jokaisen

sydämessä... Ja tänään kirjotin siitä vähäisen, tahdotko kuulla?"

"Kernaasti, rakkahani", vastasi Ester kyynelsilmin.

Sven otti esiin paperin ja luki vapisevin äänin ja ujoudesta ja

mielenliikutuksesta hehkuvin poskin:

"Kautt' elon sadun, sen ihmeellisen,

mi ympärilläni väräjää,

mun kautta hiljaisen miettimisen

kuin sointu etäinen helähtää!

Kuin sointu ilmoista sinertävistä,

kuin kuiske mailta aatteiden,

kuin enkel'laulu Eedenistä,

kuin kelloin kaiku ylhäinen!

Sun äänesi, Herra, armahasti

suo tuossa soinnussa tuntea!

Soi, sävel pyhä, soi suloisasti

kuin kutsu paimenen illalla!"

Kun Sven oli lopettanut, juoksi hän Esterin luo, heittäysi hänen

syliinsä ja purskahti itkuun. Esterkin itki ja silitti hyväillen Svenin

otsaa, heidän kyyneleensä yhtyivät ja sielu suli sieluun ihmeellisessä

onnessa, kaihossa ja riemussa.

"Ja nyt, äiti", huudahti Sven nousten ja heilahutti päätään, "nyt

tiedän, mikä minusta tulee, nyt on tie selvänä edessäni, vaikkapa sinä

oletkin _ainoa_, jolle voin sen kuiskata... Ja kaikesta, mitä eilen

tunsin metsässäni -- ihmeellisessä satumetsässäni, missä pikkupoikana

kohtasin Jumalan ja missä nyt sain tietää, mitä Hän minulta odottaa ...

kaikesta, suuresta, kauniista ja ylevästä, joka piilee elämän pohjalla

ja jota kokemaan kaikkien sydänten täytyy pyrkiä, siitä tahdon puhua ja

kirjottaa ihmisille... Tahdotko antaa minulle siunauksesi, äiti?"

Ester puristi häntä sydäntään vasten ja kuiskasi: "Jumala sinua

siunatkoon, rakas lapsi, Jumala antakoon sinulle suuria ja jaloja

ajatuksia, jotka elävät sinun jälkeesikin eivätkä katoa ajassa!"

Hetken vaitiolon jälkeen jatkoi Ester:

"Sven, etköhän puhu isän kanssa... Ei ... ei", keskeytti hän oman

ajatuksensa nähdessään Svenin pelästyneen ilmeen, "en tarkottanut, että

kertoisit siitä, mistä me _nyt_ puhuimme, sitä ei isä ymmärtäisi; mutta

etkö voisi valmistaa häntä siihen, ett'et sovellu uralle, jonka hän

tahtoo sinua valitsemaan?... Ymmärtänet kai, poikani, että se on isälle

kova isku, hänen on vaikea edes kuvitella mielessään, ett'ei muka joku

Falkensterneistä kulkisi isänsä ja iso-isänsä teitä?"

Sven pudisti päätään.

"En voi, äiti. Kun minun on puhuttava vaikkapa vähäpätöisimmistäkin

asioista isälle, on kuin olisi kurkussani tulppa, aivoni paksut kuin

tukki ja kivi sydämelläni. Voitko vaatia, että niin ollen en halua

avata sydäntään?"

"En", vastasi Ester alakuloisesti hymyten, "sitä en tosin voi vaatia.

Mutta etkö luule, rakkaani, että ottamalla hyvän tahdon avuksesi voisit

voittaa nuo luonnonesteet ... tukkeja ja kiviä ei ole niinkään mahdoton

järkyttää sijoiltaan..."

"Mutta monet kivet täytyy silloin _räjähyttää_ rikki", vastasi Sven ja

hänen ääneensä tuli outo, synkkä sointu.

Ester huokasi syvään. Häneen koski tuskallisesti tällä hetkellä Bengtin

vuoksi, niin että hänestä milt'ei tuntui, että Sven oli kova isäänsä

kohtaan.

"Rakas poikani", sanoi hän hellän nuhtelevalla äänellä, "rukoile sitte

Jumalaa, että Hän 'räjähyttää' ne rikki, sillä Hän siihen kykenee, sen

tiedän omasta kokemuksestani. Ja tiedän myös, miten sanomattomasti isä

sinua rakastaa ja että hänen ankaran pintansa alla on paljon tunnetta

ja hyvyyttä. Hae se esiin, Sven, muista, mistä äsken pyysit saada

runoilla ihmisille! Alota nyt!"

"Niin, äiti, minä tahdon, minä tahdon!" huudahti Sven, nostaen äidin

käden huulilleen, "Isä parka -- tahdon nähdä sen, mikä hänessä on

parasta, tahdon koettaa kuunnella, eikö kuulune 'kellojen kaikua'

hänenkin kovan pintansa takaa!"

Mutta hyvistä päätöksistään huolimatta ei Sven voinut voittaa

vastenmielisyyttään puhua isälle tulevaisuudenaikeistaan. Hän tiesi,

ett'ei hän tapaisi ymmärtämistä, ja hänen hienotunteinen, vapautta

rakastava luonteensa arasteli vastarintaa ja ankaria, epämiellyttäviä

sanoja, joita oli tuleva hänen osakseen. Ja kuta pitemmälle aika kului,

sitä selvemmin hän tunsi, ett'ei hän voisi sanoa mitään, ennenkuin

tulisi hetki, jolloin puhumisen pakko nostaisi sanat hänen huulilleen.

Ester koetti monasti tutustuttaa Bengtiä Svenin elämään, niin, kerran

hän suoraan sanoi olevansa varma, ett'ei Svenillä ollut halua ja ett'ei

hän liioin kelvannut liikemieheksi; mutta Bengt ei jatkanut

keskustelua, hän joko heti jätti sen sikseen tai vastasi vain kylmästi

ja torjuvasti: "Niin, sitte en voi muuta kuin sääliä häntä, sitte käy

hänen elämänsä vaikeaksi ja raskaaksi; sillä tehtävästä, johon Jumala

hänet on valinnut, _täytyy_ hänen pitää vaaria."

"Mutta oletko varma, että Jumala on säätänyt lain, jonka mukaan

kaikkien Falkenstern nimisten täytyy tulla liikemiehiksi?" uskalsi

Ester huomauttaa.

"En, siitä en ole varma, sillä en ole typerä", vastasi Bengt kuivasti.

"Mutta siitä olen sitä vastoin varma, että Jumala on säätänyt

tunnollisuuden ja itsekieltäymisen lain, ja kun Jumala on antanut

siunauksensa jollekin suvulle, niinkuin Hän sen on antanut meille,

silloin on hänen tarkotuksensa, että me kiitollisina ja ahkeruudella

hoidamme hyvin sitä, minkä Hän meille on uskonut..."

"Mutta, rakas Bengt, jos nyt Svenin mieli tekee lukumieheksi, jos

hänellä on selvä taipumus opintojen harjottamiseen..."

"Sellaisia taipumuksia ei ole vielä kellään Falkensterneistä ollut",

katkaisi Bengt lyhyesti, "se on hänessä vain mielikuvitusta, ei muuta.

Oli minullakin nuoruudessani lapsellinen kiihko: tahdoin antautua

sotilasuralle; mutta siihen tarttui isäni käsiksi ja tukahutti sen jo

kapaloihinsa, aivan niinkuin minäkin aion tehdä Svenin lukukiihkolle.

Ja koko elämäni ijän olen ollut isälle kiitollinen hänen teostaan, ja

niin on Svenkin kerran oleva minua kohtaan. Meillä Falkensterneillä on

jo vuosisatoja olleet käytännölliset taipumukset, olemme olleet kunnon

sotilaita ja maanviljelijöitä, ja nyt on Jumala meitä siunannut ja

kohottanut sukumme maamme rikkaimpain ja vaikutusvaltaisimpain

joukkoon. Jumalan avulla voittaa Sven nuoruudenhaaveilunsa, niinkuin

minä omani, ja on tottelevaisena ja tunnollisena käyvä tietä, jonka

Jumala niin selvästi on hänelle viitonnut."

Ester ei vastannut; hän tunsi edessänsä rautamuurin, johon hän oli vain

murskaava päänsä, jos jatkoi vastaväitteitään.

Niin kului aika. Lukukausi toisensa jälkeen vierähti; Sven kohosi

järjestään luokalta toiselle ja suoritti viimein ylioppilastutkinnon,

saaden hyvät arvolauseet.

Ne olivat pelkän ilon ja onnen päiviä, koko elämä näytti hymyilevän

Svenille, toverien ja opettajain rakkaus ja ihailu ympäröi häntä,

kaikilla oli poikkeuksetta vain hyviä muistoja hänen kouluajastaan ja

vanhempain säteilevät kasvot ja ilonkyyneleet valoivat kuin lämmintä

auringonpaistetta hänen ajatustensa ja tunteittensa yli, joista kaikki

huoli ja levottomuus olivat karkotetut. Vain Esterin sydämessä oli

pieni oas, joka aina toisinaan pisti: ajatus, että ennemmin tai

myöhemmin Sven ja Bengt olivat törmäävät yhteen.

Pari päivää ylioppilastutkinnon jälkeen pyysi Bengt Svenin huoneeseensa

ja kutsuminen tapahtui jonkunlaisella juhlallisuudella, josta Sven heti

ymmärsi, mikä oli tulossa.

"Rukoile nyt puolestani, äiti", sanoi hän Esterille, kun hän astui isän

luo kalpeana ja silmät omituisen tummina ja syvinä, niinkuin ne

tavallisesti olivat hänen ollessaan liikutettu, "nyt taistelen elämäni

ensimmäisen suuren taistelun..."

Ester puristi häntä rintaansa, vasten ja kuiskasi:

"Rukoilen puolestasi, poikani, ja seuraan sinua koko sielullani..."

Kun Sven tuli isän luo, istui tämä lukemassa tavallisessa

lepotuolissaan. Hän pani kuitenkin heti sanomalehden syrjään ja,

osottaen istuinta vastapäätä omaa tuoliaan, virkkoi:

"Istuhan, poikani, niin saamme jutella. Meidän on tärkeitä asioita

punnittava, sinun ja minun."

Sven ei voinut olla myhähtämättä; isän tavassa oli jotain melkein

kuninkaallisen alentuvaista, kun hän matkimattomalla kädenliikkeellä

viittasi poikaansa istuutumaan. Mutta Sven istuutui -- kaikkea muuta

kuin kuninkaallisesti -- tuolin syrjälle ja toivoi, että olisi voinut

hiipiä johonkin nurkkaan niin kauas kuin suinkin...

"Niin, rakas Sven", alkoi Bengt, "sinä olet suorittanut hyvän tutkinnon

ja päättänyt onnellisesti vierähtäneen opintoajan. Olet tuottanut

kunniaa ja iloa vanhemmillesi -- Herra on toteuttava sinun elämässäsi

neljännen käskyn lupauksen. Kulje vain yhä edelleen oikeaa tietä ja,

ennen kaikkea, saakoon Herra yhä ja yhä enemmän sydämesi omakseen! Emme

ole tähän asti paljon puhuneet tulevaisuudestasi -- kummallakin lienee

ollut oma syynsä vaikenemiseen. Minä puolestani tuumin, että niin kauan

kuin harjotit opintoja, saisit kokonaan antautua niihin, ja hyvä tulos,

jonka olet saavuttanut, on osottanut, ett'ei harkintani ollut väärä.

Mutta nyt on tulossa toiset ajat, syntyperäinen asemasi asettaa sinulle

suuria ja vakavia vaatimuksia. Ehdottaisin kuitenkin, että matkustat

vuodeksi ulkomaille ja opit kieliä, ennenkuin rupeat erikoisseikkoja

myöten ottamaan selkoa liikkeestä, jonka johtajana toivon kuollessani

sinut näkeväni..."

Sven oli isän pitkän, jonkunlaisella kaunopuheisella juhlallisuudella

esitetyn puheen aikana istunut liikkumatta, maahan katsellen, kädet

hillityn hermostuneessa liikkeessä. Hänen hempeä, huoleton luonteensa

ja juurtunut tapa heti notkeana ja arkana taipua isän tahtoon

vaikuttivat lamauttavasti hänen koko olemukseensa tässä hänen ensi

taistelussaan oikeutensa puolesta. Hän oli aivan kalpea ja tunsi,

kuinka tuo onneton 'tulppa' pyrki tukkimaan kurkkua. Hän toivoi, että

olisi voinut juosta tiehensä, että olisi tapahtunut jotain, joka

vaikkapa hetkeksikin olisi siirtänyt välttämättömän yhteentörmäyksen

hetken; mutta mitään ei sattunut, kaikki hänen ympärillään oli niin

virheetöntä ja sopusointuista kuin suinkin ja aika edistyi

järkähtämättömästi. Nyt vaikeni isä, nyt täytyi hänen itsensä puhua!...

"Isä", sanoi hän ja hänen värisevä äänensä kuului paksulta ja kovalta,

kun hän sitä yritti hallita, "minun täytyy sanoa suoraan, että ...

että ... minä tarkotan, ett'en voi täyttää toiveita, joita minuun

kiinnität, isä ... minulta puuttuu sekä halua että kykyä antautua

liikealalle..."

Bengt teki vähäisen, torjuvan kädenliikkeen.

"Tuota vastaväitettä odotin ja olen siksi heti valmis osottamaan sen

vääräksi. Sekä Åke Henning että minä toimme nuoruudessamme esiin

samanlaisia vastaväitteitä omain isäimme toivomuksia vastaan, se kuuluu

nuoruuteen. Minä uneksin sapelia, ja epoletteja, Åkella lienee ollut

valtiomiestuumia, mutta molempain onneksi jätettiin ne omaan arvoonsa.

Toivon, että sinun tuumaisi kohtalo on samanlainen. Se, joka kuten sinä

on saanut hyvät arvosanat niissäkin aineissa, joihin hänellä ei ole

taipumusta, on sillä osottanut, että hänellä ei ole ainoastaan päätä,

vaan myös luonnetta. Koko lapsuutesi viittaa sitä paitsi siihen, että

sinä olet tunnollisen miehen alku. Jos nyt petät toiveet, kun

ensimmäisen kerran sinulta enemmän vaaditaan, niin ei se riipu kyvyn,

vaan hyvän tahdon puutteesta, kuuliaisuuden puutteesta Jumalan käskyä

kohtaan..."

"Ei, isä, sinä ymmärrät minua väärin!" huudahti Sven, joka jään

murruttua oli käynyt rohkeammaksi. "Ei nyt ole kysymys 'hyvästä

tahdosta' tai 'lahjoista', vaan seikka on semmoinen, että minulla on

yhtä vähän taipumusta liikealalle, ymmärrän siitä yhtä vähän kuin

epäsoitannollinen ihminen sävelistä. Siis ei se myöskään voi huvittaa

minua tai herättää harrastustani. Minusta tulisi huono liikemies, joka

kehnosti täyttäisi velvollisuutensa ja varmaan sirottaisi rahat

tuuleen. Ja saat suoda anteeksi, isä, mutta en voi ymmärtää olevan

mitään syytä, miksi puskisin pääni mahdottomuuksiin, miksi ponnistaisin

tahtoani ja tekisin väkivaltaa taipumuksilleni tullakseni huonoksi

liikemieheksi, kun Jumala on antanut minulle muunlaisia lahjoja, joista

ehkä voi toisaalla olla hiukan hyötyä."

"Et voi ymmärtää olevan mitään syytä?" toisti Bengt ivallisesti. "Minä

sitä vastoin kuvittelen mielessäni, että jokaisella ihmisellä on syytä

'ponnistaa' tahtoaan koettaakseen noudattaa velvollisuutensa

vaatimuksia. 'Noblesse obligé', aateluus velvottaa, sanoo eräs

maallinen sananparsi; käännettynä raamatun pyhälle kielelle se kuuluu:

'Jolle paljon on annettu, siltä paljon vaaditaan'. Mikä on ollut

ihmiskunnan voima, mikä -- 'minä puhun ihmisten tavalla' -- mikä on

sitä vienyt eteenpäin kohti hyvinvointia ja varallisuutta? Ei suinkaan

se, että jokainen sen jäsen on tahtonut kehittää yksityisiä

pikkutaipumuksiaan ja -toiveitaan puoleen ja toiseen, vaan _juuri_ se,

että ihmiset ovat olleet alttiit arvostelemaan ihmiskunnan parasta

yksilön etua korkeammaksi ja käyttämään, ehkäpä uhraamalla yksityiset

toiveensa, kaikki lahjansa ihmiskunnan edistyksen ja vaurastumisen

hyväksi. Niin ovat Falkensternit tehneet polvi polvelta, he ovat ennen

kaikkia olleet _velvollisuuden_ miehiä -- toivon, että sinäkin olet

sukuusi!"

"Tuo maistuu kovasti feodaalijärjestelmältä ja kastilaitokselta ja --

mehiläiskeolta!" vastasi Sven kiivaasti. "Mutta minä en ole mehiläinen

enkä hindulainen, isä; olen vapaa kristitty ihminen, ja sellaisena

täytyy minun asettaa oma persoonallinen kehitykseni ensi sijaan

ihmiskunnan kehityksen suhteen. Kristittynä tiedät kyllä, isä, että

siinä juuri on kristinuskon suuruus, että se on antanut yksilölle

olemassaolon oikeuden. Teidän teoriianne maistuvat pakanuudelta ja

tekevät kansojen piirteet ikäviksi ja yksitoikkoisiksi, kun sitä

vastoin persoonallisuuden voimat esille päästessään antavat niille

kauneutta ja vaihtelevaisuutta..."

"Jo riittää", keskeytti Bengt käskevästi, "en tunne erittäin kostuvani

kukonpoikasen esitelmistä yhteiskuntaopista. Kristittynä tiedän, että

velvollisuus vaatii jokaista ihmistä nöyrtymään eikä suinkaan itseään

korottamaan ja että omasta itsestään eli, kuten sinä niin suurellisesti

suvaitset sanoa, oman persoonallisuutensa oikeutuksesta _luopuminen_ on

sen sijaan voitto. Älä syötä minulle sellaisia tyhmyyksiä, kuin että

muka yksilöllisyydessä, opeista vaarallisimmassa ja itsekkäimmässä,

olisi jotain kristinuskon hengestä; sekä se että sen puolustajat ovat

perkeleestä, ja he ovat sitäkin pahemmat, koska he ovat lainanneet

kristinuskon vaipan verhokseen... 'Kansojen piirteitten kauneus ja

vaihtelevaisuus', käyttääkseni runollista kuvakieltäsi, samoin kuin

sukujen ja heimojenkin, johtuu päinvastoin siitä, että yksilö osaa

antaa elämänsä saadakseen sen takaisin yleisen hyvän muodossa. Ja etkö

ymmärrä, että sellainen asema, kuin meidän, maksaa säilyttämisen

vaivaa, että Vångan kaltainen tehdasliike on _suurenmoinen_ laitos,

jota holhoamaan Jumala syntymästä saakka on sinut valinnut? Etkö

käsitä, että olisi suorastaan onnettomuus maalle, jos moinen

jättiläisliike, kuin meidän, sortuisi, myytäisiin ja joutuisi

vieraisiin käsiin? Työmiehemme ovat malliväkeä, ylimysjoukko, ylpeä ja

itsetietoinen arvostaan, jokainen elää hyvässä, onnellisessa asemassa,

olemme hankkineet heille oivalliset asunnot, heillä on lukusaleja ja

kirjastoja, on kappeli, sairastupa, vanhuskoti... Herra on kaikilla

aloilla siunannut työtäni ... ja sinä, ainoa poikani, jonka syntymä oli

elämäni onnellisin hetki, sinä kieltäydyt vastaanottamasta perintöä,

jonka tahdon sinulle antaa..."

Hän vaikeni; hän oli niin liikutettu, että huulet vapisivat ja silmät

olivat kosteat kyynelistä. Samoin oli Svenkin; jäykän, ylpeän isän

mielenliikutus vaikutti häneen syvästi.

"Minuun koskee", mutisi hän, "että huomaan pahottaneeni sinua, isä,

mutta en voi siihen mitään. En kelpaa liikettä hoitamaan; koko

olemukseni nousee vastarintaan, ja siksi paljon on minussa

velvollisuudentuntoa, että tiedän oikeammaksi kieltäytyä tehtävästä

kuin hoitaa sitä huonosti..."

Bengt ei vastannut; hän nousi kiivaasti ja alkoi kävellä edestakaisin

lattialla. Hetken päästä hän seisahtui Svenin eteen, joka myös oli

jättänyt paikkansa, ja sanoi ivallinen väre äänessään:

"No, mihin aiot käyttää lahjojasi, koska isäsi ja iso-isäsi ammatti on

sinulle liian halpa?"

Sven kääntyi puolittain pois ja hypisteli hermostuneesti pöydänreunaa.

Isän kysymys tuskastutti häntä aivan niinkuin tuskastuttaa julkea katse

tai loukkaava sana.

"Sitä en voi sanoa, isä", vastasi hän epävarmasti, "olen niin nuori

vielä. Minulle on kyllin tietää, ett'en kelpaa liikemieheksi ja ett'en

mitään niin hartaasti halua kuin saada olla yliopistossa ja lukea

maisteriksi..."

Bengt asetti lasit nenälleen ja kiinnitti tummat, läpitunkevat silmänsä

Sveniin.

"Sitä et 'voi sanoa'", matki hän, "mutta minä voin. Sanonko sinulle,

mitä sinä kuljet ja uneksit?"

"Ei, ei, isä, älä sano!" huusi Sven melkein tuskaisesti.

Bengt hillitsi itsensä; hän hämmästyi pojan omituista ilmettä, mutta ei

lainkaan sitä käsittänyt. Parin sekunnin kuluttua hän jatkoi hieman

lempeämmin:

"No, poikani, sinä kuljet ja kuvittelet mielessäsi, että kerran olet

lisäävä runoilijain ja romaanikirjailijain lukua, joka maassamme on jo

liiankin suuri..."

"Isä, älä sano noin!" huudahti Sven kiivaasti, melkein itku kurkussa.

"Niin, ei sinun tarvitse laskea kirjailijaparkoja noin sydämellesi,

kyllä he hyvin suoriutuvat!" vastasi Bengt nauraen. "Enkä minä peruuta

sitä, mitä sanoin, että on jo liian paljon sitä väkeä. Mitä hyötyä on

heistä ihmiskunnalle tällaisinaan, Jumalalle vieraina, omaa kunniaansa

ja mammonan suosiota etsivinä? Käyttääkö yksikään heistä kynäänsä

taivaan valtakunnan lähestymiseksi, kirjottaako ainoakaan opettaakseen

meitä tuntemaan Jumalaa ja hänen poikaansa, tuota 'yhtä tarpeellista',

jota me kaipaamme voidaksemme elää?..."

"Ihmiskunnan kehityksessä on muitakin myötävaikuttajia kuin

herätyssaarnaajain ja kolportöörien olettamat!" huudahti Sven täynnä

uhkamielisyyttä, joka kuohahti esiin tuon nyt ensi kerran hellittyneen

pakon alta, jonka kahleissa isän tahto häntä oli pitänyt.

Bengt tuli aivan kalpeaksi; hän nosti päänsä pystyyn, silmäterän alla

valkuainen kimalsi kuin salama tummalla taivaalla. Sveniä värisytti.

Hän ymmärsi taas nostaneensa isän mielessä yhden niitä raju-ilmoja,

jotka hänenlaiselleen luonteelle olivat todellinen kauhu.

"Kyllä minä sinut, hyvä herra, opetan puhumaan kunnioituksella isäsi

kanssa", sanoi Bengt hillityllä äänellä ja nipisti Sveniä niin kovasti

korvasta, että Sven vapisi suuttumuksesta ja tuskasta, "opetan sinulle

myös, että siinä kehityksessä, joka johtaa rauhaan ja onneen s.o.

Jumalan valtakunnan lähestymiseen, _ei_ ole muita myötävaikuttajia kuin

ne, jotka tuovat meille pelastuksen synnistä ja kärsimyksistä, noista

ihmissuvun ruttopaiseista. Muut vaikuttimet kaikki johtavat helvettiin,

olkootpa ne maailman silmissä kuinka loistavat ja oivalliset tahansa...

Pane tämä opetus mieleesi, hyvä herra, siitä on sinulla tulevaisuudessa

paljon enemmän hyötyä kuin mielikuvitelmaisi tuudittamisesta, jotka

kerran haihtuvat ja jättävät jälkeensä vain tyhjyyttä ja itsensä

soimaamista..."

Sven ei vastannut; hän seisoi aivan liikahtamatta isän puhuessa ja

katsoi häntä herkeämättä silmiin niinkuin hänen lapsena oli tapana

tehdä. Viimein, kun muutaman sekunnin hiljaisuus, jota ainoastaan

kellon tikutus ja Bengtin kiivas astunta lattian poikki häiritsivät,

oli vierähtänyt, sanoi Sven matalalla äänellä:

"Ei maksa vaivaa puhua, isä, emme me koskaan voi katsoa asiaa samalta

kannalta. Minulle on kaikki, mikä on suurta ja hyvää, niin, kaikki

kaunis elämässä, heijastusta juuri siitä rakkaudesta, joka halajaa

meitä pelastaa, ja jokainen sellainen myötävaikutin vie kohti samaa

päämäärää. Mutta meillä on aivan erilaiset näkökohdat emmekä me voi

toisiamme ymmärtää..."

Bengt asettui Svenin eteen ja katsoi häneen kauan. Suuttunut ilme oli

kadonnut hänen kasvoiltaan ja antanut sijaa syvän tuskan piirteelle.

"Ilon, jota näinä päivinä annoit isänsydämelleni, otit nyt jälleen",

sanoi hän surullisesti, "mene pois, toistaiseksi ei minulla ole enempää

sanottavana sinulle..."

Hän kääntyi selin Sveniin ja viittasi kädellään osotteeksi, ett'ei hän

enää tahtonut mitään kuulla. Sven seisoi hetken liikahtamatta ja

katseli isää; sitten kiiruhti hän huoneesta.

Mutta kun Sven vapautui myrskypyörteestä, joka tuolla sisällä oli hänen

ympärillään riehunut ja ikäänkuin pakottanut hänet miehuulliseen

taisteluun oikeutensa puolesta, silloin puhkesi taas hänen

lapsenmielensä epätoivoisella voimalla esiin. Hän syöksyi äidin

huoneeseen, ja kun hän ei heti häntä löytänyt, huusi hän valittaen:

"Missä on äiti, missä on äiti?" Kun hän viimein hänet tapasi, heittäysi

hän hänen syliinsä ja purskahti itkuun; sillä hänen sydämensä oli niin

rikkirevitty. Mutta sehän on hienotunteisten luonteiden osa

yhteentörmäyksissä, jolloin tulee lausutuksi sanoja, joiden toivoisi

jääneen lausumatta, jolloin petolliset ja kiihtyneet tunnelmat

jännittävät mielen äärimmilleen.

"Äiti", nyyhkytti hän, "minä tunnen itseni niin kovin onnettomaksi ...

se oli vaikeaa, vaikeampaa kuin luulinkaan... Isä ei minua lainkaan

ymmärtänyt ... hänen sanansa tarttuivat arimpiin tunteisiini kuin

kovat, tylyt kädet... Hän nostaa ilmoille kaiken, mikä sydämessä on

kehnointa ja ruminta ... aivan niinkuin sinun läheisyydessäsi tulee

hyväksi ja iloiseksi, niin tulee pahaksi ja epäluuloiseksi isän

seurassa... En ymmärrä senkaltaista jumalanpelkoa, sellaista

rakkautta ... ei, hänessä _ei_ ole rakkautta, ja siksi ei hän liioin

voi osottaa..."

"Vaiti ... vaiti", keskeytti Ester, "et saa puhua noin... Kuinka voit

sanoa, ett'ei isässä ole rakkautta?... Katso hänen elämäänsä ... katso,

miten hän kohtelee työväkeään..."

"Niin kyllä, kunhan he vaan tottelevat hänen käskyjään ja suinpäin

'kääntyvät'", vastasi Sven ivallisesti. "Mutta koetappahan vastustaa

tuota sielujenpakkoa! Ei, isä ymmärtää vain omaa itseään, hän on

perustyyppi, jonka mukaan koko muu maailma on muodostuva. Olipa sinulla

toinen elämänkatsomus kuin hänellä, niin heti olet 'perkeleen lapsi'!

Mitä rakkautta se on, joka ei ymmärrä muuta kuin omaa minäänsä? Eikö

juuri ymmärtäminen ole rakkauden tunnusmerkki? Sellainen olet ainakin

sinä..."

"Mutta, Sven, rakas poikani", sanoi Ester lempeästi nuhdellen, "_sinä_

et ymmärrä nyt isää, sen kuulen ankarista tuomioistasi, joissa ei ole

lainkaan rakkautta... Kerrohan nyt minulle keskustelustanne..."

Hän istuutui leposohvaan ja veti Svenin viereensä. Poika istui

hetken aikaa vaiti, pää puolittain pois käännettynä, mutta äidin

uudistettua kehotuksensa teki hän niin tarkkaan kuin taisi selkoa

yhteentörmäyksestään isän kanssa.

"Poikani", sanoi Ester totisesti, kun Sven oli lopettanut, "sinun on

heti mentävä isän luo ja pyydettävä anteeksi kunnioitusta puuttuvat,

kovat sanat, jotka hänelle lausuit..."

Sven ei vastannut, mutta hänen lempeille kasvoilleen levisi sitkeä

umpimielisyyden ilme.

"Etkö tahdo, Sven?" kysyi Ester surullisesti.

"Äiti, en _voi_ ... tunteeni on vaiti ... isän henki, ei omani,

houkutteli huulilleni nuo myrkylliset sanat... Jos minua olisi edes

kohdannut hitunenkaan rakkautta ja ymmärtämistä ... mutta rautanuijan

iskujen käsissä menettää järkensä ja ymmärryksensä..."

Ester katseli Sveniä pelästyneen hämmästyneenä. Hän oli sanomaisillaan:

"Isänkö henki myös moisen lauseen tuo huulillesi?" Mutta hän lausui sen

sijaan:

"Onko se mahdollista, Sven! Kuinka et huomaa, että sanat, jotka lausuit

isällesi, olivat rumia ja lähteneet juuri tuollaisesta ymmärtämistä,

s.o. rakkautta puuttuvasta sydämestä? Jos sinussa olisi ollut

rakkaudenhenkeä, olisit sinä voittanut isän, sen sijaan että nyt

raukkamaisesti syytät toista siitä, mistä jokainen itse on

yksinomaisesti vastuunalainen."

Sven kätki kasvot käsiinsä ja istui pitkän aikaa vaiti. Äidin suuri

vaikutus hänen sieluunsa ei nytkään ollut jälkiä jättämättä;

verukkeiden paulat höltyivät, hellä nuhde sulatti katkeruuden, ja kun

hän katsahti ylös, lepäsi hänen kasvoillaan jälleen tuttu, puhdas,

lempeä ilme.

"Niin, sinä olet oikeassa, sinä rakas, viisas pikku äiti, sinä olet

oikeassa nyt, kuten aina!" huudahti hän ja suuteli äidin käsiä. "Sanani

olivat alhaiset ja rumat ja sattuivat juuri isän arimpaan kohtaan ...

menettelin aivan samoin kuin isä äsken, ja minun käytökseni oli vielä

paljon kehnompi, koska siinä piili kostonhalua. Ja vielä kurjempaa oli,

ett'en tahtonut myöntää rikkoneeni, vaan syytin isää ... se oli

rumasti, niin, tosiaankin rumasti! Menen heti pyytämään isältä

anteeksi!"

Kun Sven tuli isänsä luo, kulki tämä yhä edestakaisin lattiaa pitkin,

niinkuin hänen tapansa oli, kun hän oli kiihottunut. Svenin

anteeksipyyntöön ei hän ensin vastannut mitään, vaan kääntyi jyrkästi

poispäin, ikäänkuin jotain peittääkseen. Sitten astui hän nopeasti

Svenin luo, sulki hänet kiihkeästi syliinsä ja sanoi äänellä, jossa

Svenin korva erotti tukahutettujen kyynelten värinää:

"Rakas poikani, sydämestäni annan sinulle anteeksi. Mutta tahdotko sinä

puolestasi suoda anteeksi kovuuden, jolla sinua oikaisin ja joka niin

huonosti soveltui Kristuksen tunnustajalle? Jumala on minulle antanut

anteeksi -- annatko sinäkin?"

"Kyllä, isä", vastasi Sven hämillään, "teit sitä paitsi aivan oikein,

isä, antaessasi minulle niin ankaran läksytyksen, minultahan puuttui

sekä hienotuntoisuutta että pojan kunnioitusta."

"Mutta, rakas poikani", jatkoi Bengt, "vaikka nyt, Jumalan kiitos,

kaikki on hyvin välillämme, en kuitenkaan saa mielestäni lausumaisi

sanojen sisältöä, ja minusta tuntui, kuin olisit suorastaan tunnustanut

kallistuvasi järkeisuskoon ja kieltämiseen. Mitä oikeastaan tarkotat?

Sinähän olet koko lapsuutesi ajan saanut kokea Hengen elämän virtauksia

ympärilläsi, monta kertaa olemme polvistuneet yhdessä, sinä olet

vastaanottanut Jumalan armon ja tunnustanut itsesi hänen lapseksensa.

Miten on minun ymmärrettävä äskeiset sanasi?"

Sven alkoi taas tuskailla vanhan tutun painon alla. Eikö hän siis

saanut pitää itsellään pyhäkköä, jonne vain se, jolle hän itse luvan

antoi, sai astua, eikö hänen sielunsa saanut olla vapaa?...

"Isä rakas", sanoi hän ja koetti olla niin levollinen kuin suinkin, "ei

huolita puhua tästä; en tunne mitään tarvetta avata sydäntäni mitä

näihin kysymyksiin tulee ... jokaisenhan täytyy sentään mennä _omaa_

tietään, hänen _oman_ hetkensä täytyy tulla, toisen ei kelpaa... Ja

lupaan sinulle, isä, että kun minun hetkeni tulee, kun tunnen

tarvitsevani apua ja ohjausta, silloin käännyn sinun puoleesi, isä..."

"No hyvä tee kuin tahdot", vastasi Bengt, joka myös ponnisti pysyäkseen

tyynenä, "en tahdo enää pakottaa sinua. Saan jättää sielusi Jumalan

huomaan, Hän sinua auttakoon..."

Tätä yhteentörmäystä seurasi aika, jolloin sekä isä että poika

huolellisesti välttivät kysymystä Svenin tulevasta elämänkutsumuksesta.

Mieliala oli ulkonaisesti levollinen, mutta masennettu ja jäykkä,

molemmille oli tuo ratkaisematta jäänyt kysymys arka kohta, joka päivä

päivältä kävi aremmaksi ja vaikeammaksi lähestyä. Ja kuta pitemmälle

aika vieri, sitä enemmän vajosi Bengtin mieli synkkyyteensä. Hän

taisteli ankaraa sisällistä taistelua, hän rukoili viisautta ja

nöyryyttä; mutta muuhun vakaumukseen ei hän voinut päästä, kuin että

hänen velvollisuutensa Svenin itsensä tähden oli saada hänet

vakuutetuksi siitä, että hän, Sven, oli väärässä ja että hänen oli

katsottava lukuhaluaan ja vastenmielisyyttään liikeasioita kohtaan

nuoruudenoikuiksi, jotka hän hyvällä tahdolla voisi voittaa.

Sitten Bengt uudelleen otti asian puheeksi, ja yhteentörmäys siitä taas

tuli. Niin lempeä ja taipuvainen kuin Svenin muutoin oli tapana olla,

kohtasi Bengt tässä kysymyksessä rautasuonen hänen luonteessaan.

"Vaikka kuinka pyytäisit, isä, en sittenkään voisi", sanoi Sven ylen

kiihtyneen kohtauksen perästä, "tahdon harjottaa opintoja, siinä

kaikki, ainoastaan se minua viehättää -- ja jos sinä kiellät, isä,

niin..."

"No -- mitä silloin?" kysyi Bengt ivallisesti.

"Silloin täytyy minun koettaa omin neuvoin murtaa tieni, Ehkä sorrun,

sillä eihän minulla ole paljon voimaa taistella vastatuulessa, ja

käytännöllisyyttä ei minussa ole vähääkään; mutta yhden voiman olen

saanut: halun antaa itseni alttiiksi. Et koskaan voi pakottaa minua,

isä, muuttumaan osaksi toisen olemuksesta, toisen tahdon tuotteeksi,

minun täytyy olla oma itseni, sellainen, minkälaiseksi Jumala on minut

ajatellut, lahjoineni, kaikkineni, jotka Jumala minulle on

käytettäväksi antanut..."

Ei vastausta. Seurasi pitkä, syvä hiljaisuus, jonka kestäessä Bengt

istui liikahtamatta, toinen käsi silmillä. Pojan sanoissa oli jotain,

joka vaikutti häneen valtavasti, niinkuin sanat joskus voivat meihin

vaikuttaa, kun ne, leikaten terävinä kuin veitsi, kiskaltavat pois

kalvon, joka esti katsettamme, niin ett'emme nähneet totuutta, vaikka

se kirkkaana ja vastustamattomana oli silmäimme edessä. Hänelle olivat

Svenin sanat, kuin kaiku siitä sydämestä, joka kerran kaikessa

taipuvaisuudessaan oli hänet voittanut, ja, samassa silmänräpäyksessä,

kun hän tuon kaiun kuuli, ymmärsi hän toisen kerran elämässään

tulleensa voitetuksi. Hänet valtasi niin omituinen väsymyksentunne; oli

kuin olisi jokin hänessä sellaisella voimalla murtunut, että hän sen

suorastaan ruumiillisesti tunsi...

"Tee mielesi mukaan, poikani", sanoi hän ja ojensi Svenille kätensä,

hymyillen alakuloisesti. "Nyt ymmärrän, ett'en enää voi taistella sinua

vastaan... Kulkekoon kohtalosi Jumalan nimessä määräänsä kohden!"

Hän painoi alas päänsä, työnsi Svenin luotaan ja kääntyi pois,

kasvoissaan ilme, joka sanoi hänen tahtovan olla yksin...

Svenin mentyä hän istui ja mietti, hetken toisensa jälkeen,

liikahtamatta, yhä samassa asennossa. Kaksi kertaa hänen elämänsä

varrella oli näkymätön, voimakas käsi hänet pakottanut luopumaan siitä,

mikä hänessä oli voimakkainta: hänen isiltä peritystä ylpeydestään ja

käskevästä, vaativasta tahdostaan. Ensi kerran silloin, kun hän kohotti

muotiompelijan tyttären puolisokseen ja häntä tässä lempeässä,

taipuvaisessa naisessa kohtasi vastarinta, joka teki turhiksi kaikki

hänen yrityksensä muodostaa vaimoaan oman tahtonsa mukaiseksi. Ja nyt

toisen kerran, kun hänen poikansa, seitsentoistavuotias haaveilija,

kieltäytyi kulkemasta uraa, jonka isä hänelle oli tasaiseksi ja

helpoksi aukaissut, sen sijaan oikeutenaan vaatiakseen saada käydä

omia, itse valitsemiaan polkuja... Kuinka ihmeellistä, että hänen,

voimakkaan ja ylpeän miehen, joka koko nuoruutensa ajan oli pakottanut

kaikki tahtoonsa taipumaan, viimein täytyi siitä luopua näiden kahden

pehmeän, heikon luonteen vuoksi.

Niin, mikä on voimakasta, mikä heikkoa?...

Ei mikään ole voimakasta, kun Jumalan käsi tahtoo sen murskata ... ja

heikoissa on Herran voima väkevä...

Ja kun hän siinä istui, ja hänen katseensa, täynnä raskasta, hänen

piirteissään niin vierasta surumielisyyttä, ensi kerran vaipui häneen

itseensä ja näki hänen omaan elämäänsä, kun hän siinä ikäänkuin

lyyhistyi kokoon murtuneen sydämen tunnossa, valui hänen ylitseen

vähitellen omituinen, suloinen hiljaisuus, tunne Jumalan läsnäolosta,

Jumalan kurittavasta, ohjaavasta rakkaudenkädestä, valtavampana kuin

koskaan ennen. Hänen hengellisen elämänsä oli tähän asti muodostanut

suurimmaksi osaksi ilo, ilo siitä, että hän tunsi sielunsa vapautetuksi

synnistä, tiesi itsensä Kristuksen sovituksen kautta pelastetuksi ja

sai Jumalan soturina julistaa Hänen sanaansa ja käskevällä mahdilla

vetää sieluja Jumalan puoleen. Mutta nyt, hetkenä, jolloin hän kadotti

oman itsensä, kohousi hän korkeuksiin, joita ei ennen ollut nähnyt.

Hänen sielunsa lävitse suhahti, salaperäisenä kuin muuttolintujen

kaihoisa lento halki valoisten kevät-öitten, Jumalan-kaipuu, elävän

Jumalan, Jumalan kasvojen näkemisen ikävöiminen. Petolliset maalliset

unelmat, jotka niin kauan ja kiihkeinä olivat pitäneet hänen sieluaan

vankinansa, olivat sammuneet, ja niiden tyhjälle sijalle virtasi

ijäisyyskaipuu ihmeellisessä, tyynessä majesteettisuudessaan...

Hän polvistui ja makasi kauan syvään, hiljaiseen rukoukseen vaipuneena.