Kun tuo suuri murros tapahtui Falkensternin kodissa, oli pikku Sven
juuri täyttänyt seitsemän vuotta. Ensi aikoina ei hän sanottavasti
tuntenut tuota muutosta eikä liioin sitä käsittänyt; tosin sattui
joskus, että koulutoverit sanoivat: "Kuuleppas, sinun isästäsi on
tullut herännäinen ja hän kulkee kääntämässä kaikkia ihmisiä"; mutta
hän ei ymmärtänyt, mitä he tarkottivat, ja kun se ei hänen korvissaan
"hauskalta" soinut, ei hän välittänyt sen enempää kyselläkään.
Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin hänkin sai tuntea isän itsevaltaista
luonnetta ja ankaraa jumalanpelkoa. Bengt vaati, että pojan tuli olla
mukana sekä aamu- ja iltarukouksessa että kokouksissakin ja
raamatunselityksissä. Ester ajatteli toisin; hän tiesi omasta
kokemuksesta, kuinka ihanaa on uuden, todellisen elämän herätessä
sydämessämme lähestyä Jumalan sanaa kuin puhdasta pyhäkköä, jonka
hiljaisuutta ei hengettömän raamatunlukemisen kaiku ole häiritsemässä,
ja hän puolusti innokkaasti sitä, että Sven olisi mukana vain
aamurukouksessa ja, jos hän itse niin halusi, seuraisi heitä kirkkoon.
Mutta Bengt ei taipunut. Tästä kehittyi heidän välilleen ensimmäinen
suuri ristiriita sitte Bengtin kääntymyksen, niin, oikeastaan
ensimmäinen heidän avioliittonsa ajalla, sillä vasta nyt he ensi kerran
seisoivat vastakkain koko persoonallisuudellaan, sen kaikki voimat
virkeinä ja jänteessä.
"Sinä unohdat, Ester", sanoi viimein Bengt, kun he kauan ja mihinkään
tulokseen pääsemättä olivat pohtineet asiaa, "unohdat, että minulla on
lopullinen määräämisvalta. Kristityn naisen tulee olla alamainen
miehelle, jonka Herra on hänelle antanut, kun mies on Herran hengen
johtama."
"Mutta sinä unohdat sanat: 'Kristuksessa ei ole mies eikä vaimo'.
Minulla on oikeus määrätä lapseni sielusta, tunnen sen paremmin kuin
sinä enkä tahdo, että se vahingoittuu."
"Ei hän vahingoitu Jumalan sanan kuulemisesta, tuo on typerää ja
pintapuolista puhetta, Ester", vastasi Bengt ankarasti ja
järkähtämättömästi, "päinvastoin on hän oppiva rakastamaan sanaa, kun
hän jo lapsuudesta tottuu sitä lukemaan ja kuulemaan..."
Ester koetti viimeiseen asti taistella vastaan ja saada oman tahtonsa,
mutta kun hän näki, ett'ei se käynyt päinsä tuottamatta riitoja, antoi
hän lopuksi myöten. Pikku Sven oli siis mukana kokouksissa; mutta eivät
ne voineet häntä vahingoittaa, joll'eivät juuri hänen sieluaan
hyödyttäneetkään, sillä hän ei ymmärtänyt puheista niin mitään eikä
liioin näyttänyt välittävänkään ymmärtää. Ester huomasi, että Sven koko
ajan leikki sepittämällä satuja huoneen esineistä. Hän näki, miten
hänen suunsa liikkui, niinkuin aina, kun hän kertoili "sisäisesti"; tai
sitten istui Sven katsellen puhujia ja ihmetteli, miksi tuo setä sanoi
alkaessaan "hm ... hm" tai miksi joku toinen aina huokasi lauseittensa
välissä j.n.e., sillä välin kuin puhuvien äänet kaikuivat hänen
korvissaan hiljaisena huminana kuin jostain toisilta rannoilta.
Hullumpi oli, kun petollinen uni tuli hiipien, sillä silloin oli hän
heti mennyt mies. Pieni joustava, vilkas ruumis lysähti kokoon, kädet
vaipuivat syliin kuin lakastuneet kukat, pää nuokkui ja nyökkyi sinne
tänne; vielä hän sentään osasi olla huolettoman näköinen, kun hän
havahti torkkumisestaan ja oli olevinaan aivan valveillaan. Mutta
kauhistavan nopeasti siirtyi hän unelmien maailmaan, suuret unipilvet
käärivät hänet vaippaansa ja silmäluomet painuivat kiinni; sitten
aukasi hän ne nopeasti ja teki vielä viimeisen ponnistuksen saadakseen
velton, sammuvan katseensa harhailemaan huonetta pitkin, sitten
painuivat silmäluomet uudelleen kiinni, pari kertaa välähti vielä
valkuainen esiin, kun hän turhaan yritti katsella, mutta viimein jäivät
tummat ripset suloisessa rauhassa lepäämään punaisille poskille ja pää
heilahti avuttomana kallelleen.
Silloin Ester nousi, herätti pienokaisen ja vei hänet nopeasti
huoneesta. Hän tunsi, että Bengtin katse seurasi heitä nyreänä tai
alakuloisena, ja seuraavana päivänä sai Sven tavallisesti kuulla hellän
nuhdesaarnan, joka päättyi sanoihin:
"Tahdotko koettaa ensi kerralla olla tarkkaavaisempi, kun kuulet
Jumalan sanaa?"
"Tahdon", vastasi Sven selvittämättä itselleen juuri niin erittäin
tarkoin, mitä lupasi; sillä tarkkaavainen hän _tahtoi_ mielellään olla
ja koulussa ei hän vielä ollut saanut yhtään muistutusta
tarkkaamattomuudesta...
Mutta kun Sven oli kahdenkesken äitinsä kanssa, silloin opetti Ester
hänelle pieniä rukouksia ja puhui hänelle Jumalasta, ja silloin tuli
hänen kasvoihinsa vilkkautta ja hartautta. Sillä _äiti_ ymmärsi,
mitkä tiet johtivat hänen sydämeensä. Hän kertoi hänelle Jeesuksesta,
kuinka Hän vaelsi maan päällä, teki hyvää ja auttoi kaikkia ja kuinka
Hän kutsui luokseen pienet lapset ja siunasi heitä ja sanoi
opetuslapsilleen: "Älkää kieltäkö heitä, sillä heidän on Jumalan
valtakunta!" Silloin laajenivat pikku pojan silmät, silloin ilmestyivät
hänen mielikuvituksensa valoisaan maailmaan Vapahtajan lempeät kasvot,
ja koko hänen olemuksensa ojentui Jeesusta kohden kaipaavalla
rakkaudella.
"Oi äiti, minä niin paljon pidän Jeesuksesta! Hän oli niin kiltti, kun
otti lapset syliinsä ja sanoi pahoille opetuslapsille: 'Älkää kieltäkö
heitä'. Noin sinäkin tekisit, sinäkin sanoisit niille, jotka eivät ole
hyviä pikku lapsille: 'Älkää kieltäkö heitä'."
Hän ei koskaan kyllästynyt Esterin tarinoihin, äiti sai kertoa
Jeesuksen kirkastamisesta, kuolemasta, ylösnousemuksesta, ja aina osasi
hän valita juuri ne kohdat, joiden yli Svenin rikas tunne ja
mielikuvitus pystyi heittämään hohdettaan.
Pikku Sven kävi myös halusta äitinsä kanssa kirkossa. Siellä oli niin
paljon, joka miellytti häntä, niin paljon "kaunista" nähtävää ja
kuultavaa. Ja kun virsi humisi kirkon holveissa -- varsinkin jos
laulettiin muutamia erityisiä lauluja, jotka Sven osasi ulkoa ja jotka
olivat hänen mielivirsiään, -- silloin istui hän hiljaa ja totisena ja
hartaus loisti kasvoista.
Mutta niin pian kuin oli kokous kodissa, niin pian kuin hän kuuli isän
ja "muiden pappien" -- Sven korotti kaikki hengelliset puhujat
pappissäätyyn -- selittävän raamattua ja puhuvan käsittämättömiä sanoja
herätyksestä ja armosta ja uudestisyntymisestä, silloin sammui tuo
loiste ja kasvoihin ilmestyi alistuvainen, veltto ilme.
"Ne ovat niin ikäviä, nuo papit, äiti", sanoi hän ja pudisti päätään
miettiväisen, milt'ei surullisen näköisenä, "en ymmärrä lainkaan, mitä
he sanovat. Ja sitten eivät he laula kauniisti, he eivät laula Jumalan
lauluja, niinkuin kirkossa."
"No, ymmärrätkö sitten, mitä kirkon pappi puhuu?" huomautti Ester.
"En", vastasi Sven vilpittömästi, "joskus hyvin, hyvin vähän ... mutta
minusta on niin kaunista kuulla saarnaajan saarnaavan!"
Myös lukujen suhteen olivat isän vaatimukset pikku poikaansa nähden
ankarat ja järkähtämättömät. Bengt otti tarkan selon hänen läksyistään,
luki itse hänen kanssaan vaikeimmat eikä koskaan hellittänyt, ennenkuin
Sven osasi. Se oli kovaa työtä, joka joskus toi kyyneleitä silmiin,
sillä samalla kuin Sven sanomattomalla helppoudella ja palavalla
innolla oppi muutamia aineita, oli hän leväperäinen ja väliäpitämätön
toisten suhteen, jotka eivät häntä huvittaneet. Mutta hän menestyi
koulussaan, kiitos olkoon Bengtin kovakouraisuuden, sangen hyvin --
onneksi kyllä, sillä jos hän joskus tarttui kiinni, ei ollut hyvä tulla
kotiin isän eteen.
Eräänä päivänä nousi suuri hälinä Falkensternin talossa: Sven oli
ensimmäisen kerran saanut muistutuksen tottelemattomuudesta. Hän näytti
kuitenkin ottavan asian tavallisella levollisuudellaan, kuunteli
alistuvaisen näköisenä Esterin lempeitä, surullisia nuhteita, antoi
hänen puhua loppuun ja sanoi sitten, puristautuen äitiä vasten ja
hyväileväisesti laskien päänsä hänen rinnalleen:
"Anna anteeksi, äiti, minä tahdon koettaa, ett'ei minulle enää tapahdu
sellaista!"
Pahempi oli isän kuulustelu. Bengt otti asian synkästi ja totisesti,
vei pienen rikollisen huoneeseensa ja alotti kyselynsä äänellä, jonka
hän koetti tehdä niin lempeäksi kuin suinkin, jottei poikaa
pelästyttäisi, yritys, jonka kuitenkin hänen ankara ilmeensä teki aivan
turhaksi.
"Mistä olet saanut muistutuksen, Sven?" alkoi Bengt.
"Siitä, että olin tottelematon, siinähän on _kirjotettu_, että olin
tottelematon."
"Millä tavalla olit tottelematon?"
"Jäin pihalle, kun jo oli soitettu."
"Miksi?"
Ei vastausta.
"Etkö kuule? Miksi et mennyt sisään, kun oli soitettu?"
"En tiedä."
"Etkö tiedä, miksi jäit pihalle?"
"E-en..."
"Siksikö, että sinusta oli hauska leikkiä?"
Ei vastausta.
"Etkö kuullut kellon soimista?"
"Ky-yllä..."
"Uhallasiko sinä siis jäit?"
Ei vastausta.
"Vastaa, Sven, kun isä kysyy! Jäitkö pihalle uhallasi, koska et
välittänyt soitosta?"
Mutta Sven ei vastannut; hän puristi huulensa yhteen, kuin olisi
päättänyt ne sinetillä lukita. Ester, joka oli läsnä ja äänetönnä
kuunteli kuulustelua, vapisi tuskasta ja levottomuudesta. Hän ei
tuntenut enää Sveniä; tämän kasvoissa ei ollut lainkaan tuota velttoa
ilmettä, joka hänellä tavallisesti oli, kun isän itsevaltias tahto
painoi häntä. Hänen pieniin lapsenkasvoihinsa oli tullut jotain
järkkymätöntä, päättäväistä, hän oli kalpea ja katsoi suoraan isäänsä,
silmissään samalla sekä rohkea että pelästynyt katse.
"Anna hänen olla, Bengt", kuiskasi Ester nopeasti, "tässä piilee
varmaan jotain takana, josta meidän on ensin otettava selko; ei nyt
maksa vaivaa kiusata häntä..."
"Kyllä kai", vastasi Bengt tylysti, "nytkin hän on täynnä uhkaa, sen
kai näet hänen ilmeestään. Sellaista ei meidän pidä edistää, meidän on
ajoissa juuritettava pois falkensterniläinen itsepäisyys. Jos et heti
suoraan vastaa kysymyksiin, hyvä herra", jatkoi Bengt kääntyen Sveniin
ja nipistäen häntä korvasta, "niin saat, niin pitkäsäärinen kuin olet,
maistaa keppiä; haluatko?"
"Bengt, Bengt!" huusi Ester.
"Vaiti, Ester, syntiä ei saa hemmotella -- kuinka kohteli Herra Jeesus
vaihettajia templissä?... Vastaa, Sven, tahdotko maistaa keppiä?"
Mutta Sven ei vastannut; hän katsoi vain isäänsä, silmissä sama rohkea
ja pelästynyt katse.
Bengt nousi ja meni hakemaan keppiä. Mutta kun Ester näki Bengtin keppi
kädessä ja kuvaili mielessään, että se oli sattuva hänen lemmikkinsä
pehmeään, hienoon ihoon, tuli hän pois suunniltaan.
"Ei, sinä et saa!" huusi hän ja tarttui Bengtin käsivarteen, "sinä et
saa!"
"Ester, rauhotu!" kuiskasi Bengt, irrottaen Esterin värisevän käden
käsivarrestansa, "tahdotko pilata pojan, tahdotko heikkoudessasi
turmella hänen sielunsa?"
"Sinä et saa!" huusi Ester välittämättä, "lyö ensin minua!..."
Bengt heitti häneen leimuavan katseen, mutta hän pani kepin pois, astui
Svenin luo, joka seisoi liikahtamatta kasvoissaan sama omituinen ilme,
ja sanoi:
"Sinä pääset vapaaksi, et siksi, että sen olisit ansainnut, vaan koska
äitisi heikot hermot eivät kestä ankaraa rangaistusta, hänen tähtensä
pääset siitä, mutta sen sijaan saat mennä tuonne vaatesäiliöön ja
hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä miettiä tekoasi. Rukoile Jumalaa,
että Hän pehmittää pienen paatuneen sydämesi. Ja kohta kun sanot
tahtovasi tunnustaa ja katua, saat heti tulla pois."
Sven heitti äitiin puoliksi rukoilevan, puoliksi kummastelevan katseen,
ikäänkuin hän olisi ihmetellyt, että _hänkin_ taisi pettää hänet. Tuo
katse sai Esterin sydämen särähtämään; mutta hän ei voinut voittaa
Bengtin tahtoa, hän oli mielestään äsken tyhjentänyt viimeisetkin
voimansa sitä vastaan ponnistellessaan. Sven pantiin siis
vaatesäiliöön, jonka oven Bengt sulki hänen jälkeensä.
"Bengt, kuinka olisit voinut!" huudahti Ester nyyhkyttäen. "Lyödä
kahdeksanvuotista poikaa -- olisithan voinut turmella hänet
ikipäiviksi!"
"No, no, ole nyt vaiti, älkäämme enää puhuko siitä!" vastasi Bengt ja
ääni oli niin jääkylmä, kuin se joskus saattoi olla, kun hän ei jotain
hyväksynyt, "sinähän sait tahtosi, otamme asian sopivammassa
tilaisuudessa uudelleen punnittavaksi. Rukoilkaamme Jumalaa, että
rangaistus parantaa ja nöyryyttää pojan."
Ester ei vastannut; hän meni säiliön suljetun oven taa kuuntelemaan.
Hän kuuli, kuinka pieni rikollinen siellä itki hiljaa ja liikuttavasti,
niinkuin hänen tapansa oli. Sitten kävi äkkiä kaikki hiljaiseksi ja
Esterin kuunteleva korva erotti, kuinka Sven kömpi ja käänteli, mutta
sitten ei kuulunut enää hiiskahdustakaan. Silloin ymmärsi Ester, että
poika oli tyytynyt osaansa ja aivan levollisesti laskeutunut lattialle
ja nukahtanut ja että hän koko ajan oli nukkuva, sillä välin kuin Bengt
istui tuolla kirjotuspöytänsä ääressä ja synkän näköisenä odotti, että
yksinäisyys ja pimeys pehmentävät Svenin paatuneen sydämen. Esterin oli
mahdotonta, huolimatta tuskastaan ja levottomuudestaan, olla
hymyilemättä tälle surullisen naurettavalle kohtaukselle, kun hän
kiiruhti huoneesta, puki päälleen niin pian kuin taisi ja juoksi
rehtori Grahnin luo. Sillä hän oli varma siitä, että jotain oli tässä
takana, hänen äidin vaistonsa sanoi hänelle, että Sven salasi jotain,
joka olisi voinut selittää hänen omituisen itsepintaisen käytöksensä.
Rehtorin portaissa tuli tämä itse vastaan.
"Ah, rouva Falkenstern, te ennätitte ennen minua!" huudahti rehtori.
"Olin juuri tulossa teidän luoksenne selvittämään sitä, mikä tänään
tapahtui..."
"Niin, teillä on ollut ikävyyksiä pikku Svenin tähden", vastasi Ester
epävarmasti.
"Niin, onhan se vähän ikävältä näyttänyt", vastasi ystävällinen rehtori
Grahn, hymyillen, "mutta oikeastaan on minulla hyvin 'hauska' juttu
kerrottavana teille, rouva."
Esterin sydän alkoi sykkiä kiivaasti. Hänen aavistuksensa oli siis
ollut oikea -- äidinvaisto ei voi johtaa harhaan!...
"Ehkä tahdotte tulla sisään, rouva Falkenstern, niin kerron koko
muistutusjutun", jatkoi rehtori, kiiruhtaen edeltä ja avaten oven
Esterille.
"Niin, asianlaita on sellainen", alkoi rehtori, kun hän oli osottanut
Esterille paikan sohvassa ja itse istuutunut vastapäätä, "että koulussa
on pieni kivulloinen poika, pieni raukka, joka alinomaa vilustuu, on
heikko ja tietysti rajupäitten pilan esineenä. Varsinkin saa hän kestää
ankaraa taistelua kalossiensa vuoksi, jotka hänen täytyy pitää jalassa
ulkona ollessaan, jott'ei vilustuisi. No, tänään oli pistänyt parin
junkkarin mieleen kätkeä kalossit, niin että Vilhelm sai koko
aamupäivän loma-ajan seisoa lumisohjussa ilman niitä. Välitunnin
lopulla tuli salaisuus ilmi ja niin syntyi pilkallinen riemunrämäkkä
poika raukan ympärillä, joka ei voinut tietysti puolustautua sanoin
eikä nyrkein."
Silloin ryntäsi Sven Falkenstern kuin nuori leijona suurten nauravain
poikain kimppuun, jotka olivat häntä monta vuotta vanhemmat; se oli
merkki yleiseen tappeluun, kello soi yhden, kaksi, kolme kertaa, ei
kukaan kuullut, tapeltiin vaan puolella ja vastaan. Meidän täytyi antaa
muistutus koko joukolle, mutta oikeastaan ihailimme pikku Sveniä ja
olisimme mieluinten palkinneet häntä."
"Kiitos", sanoi Ester, hymyillen kyynelten lomasta, puristaen rehtorin
kättä ja nousten, "olette tuottaneet minulle suuren ilon. Nyt täytyy
minun kiiruhtaa kotiin vapauttamaan pientä vankiparkaani, joka istuu
pimeässä putkassa rangaistukseksi siitä, ett'ei tahtonut kertoa syytä
muistutukseensa."
Rehtori puristi vuorostaan Esterin kättä, ja sitten kiiruhti Ester
kotiin, puolilentäen katuja, niinkuin se, jonka askeleet suuri ilo tai
suuri suru siivittää.
Esterin sydän riemuitsi onnesta; hän oli välistä pelännyt, että Svenin
hempeys ja hienotunteisuus tekisi hänet miehuuttomaksi, mutta nyt hän
ymmärsi, että oikealla miehuudella -- sillä, joka ei ole juomisen- ja
tupakanpoltontaidossa, vaan mielen uljuudessa ja luonteen lujuudessa,
sillä on aina pohjansa syvässä tunne-elämässä... Ja kuinka häntä
liikutti, ett'ei Sven ollut tahtonut kertoa tuota pientä juttua
vanhemmilleen!... Hän ei vielä varmaan tiennyt, miksi Sven oli
vaiennut; mutta niinkuin tuoksuntäysi tuulahdus kertoo ihanan kukkaisen
läheisyydestä, niin tunsi Esterkin jonkin kauniin ja ylevän läheisyyttä
siinä suloisessa tunnelmassa, joka humisi hänen sielussaan...
Läähättäen, posket hehkuen ja silmät loistaen kahtena suurena tähtenä,
juoksi hän Bengtin luo ja kertoi hänelle niin nopeasti kuin
mielenliikutukseltaan ja hengästykseltään taisi, mitä oli tapahtunut.
Bengt tuli yhtä liikutetuksi kuin hän; pienen hennon pojan rohkeus
ihastutti häntä, niin että hänen silmänsä säihkyivät ja pää kohosi
itsetiedottomasta ylpeydestä. "Jumalan kiitos", hän kuiskasi ja pani
kätensä ristiin, "minä tuomitsin poikaani väärin."
Ester kiiruhti säiliön ovea aukasemaan. Kun valo sattui pimeään
komeroon, tuli pikku Sven näkyviin: hän makasi lattialla poski kättä
vasten nojaten ja levollinen hyvinvointi koko olemuksessaan.
Ester nosti hänet lattialta, sulki hänet kiihkeästi syliinsä ja herätti
hänet suuteloillaan.
"Sano, Sven", kuiskasi hän, "miksi et äsken vastannut isälle?"
"Sanoinhan, että olin ollut tottelematon", vastasi poika hämmästyneenä
ja hieroi silmiään.
"Niin, mutta miksi et kertonut, ett'et ollut tottelematon
uhkamielisyydestä, vaan siksi, että puolustit pientä sairasta poikaa
suuria poikia vastaan, jotka olivat piilottaneet hänen kalossinsa?"
Svenin silmät laajenivat ja niihin tuli milt'ei loukkaantunut ilme.
"Mistä sinä sen tiedät, äiti?"
"Rehtori Grahn kertoi. Katsohan, kultani, emme voineet menetellä oikein
sinua kohtaan, kuu emme tietäneet, miksi olit niin tehnyt. Sinä et saa
tekeytyä isän ja äidin silmissä huonommaksi kuin olet, sinun tulee aina
sanoa totuus, koskekoon se hyvää tai pahaa. Sano nyt, miksi et
kertonut?"
"Siksi, että minusta isot pojat tekivät niin _rumasti_", vastasi Sven,
ja hänen pikku kasvoilleen levisi inhon ilme, niinkuin aina, kun hän
mieluinten tahtoi olla puhumatta jostain asiasta.
Bengt ja Ester vaihtoivat nopean katseen, mutta eivät sanoneet mitään.
He kävivät äänettömiksi ja totisiksi, niinkuin me käymme, kun
kuuntelevan korvamme ohi suhahtaa tuulahdus jostain täysin kauniista,
hiljaisesta ja rauhallisesta, ja sellaista on aina se, mikä on
parhainta elämässä. Viimein sanoi Ester:
"Sinä olet oikeassa, rakas lapsi, se oli rumaa, hyvin rumaa, ja siitä
on paras olla puhumatta. Mutta _meille_ voit kertoa kaikesta -- meidän
välillämme ei saa olla salaisuuksia, ymmärrätkö?
"Ky-yllä..."
Bengt oli koko ajan seisonut äänettömänä ja kalpeana. Pikku pojassa oli
jotain, joka aivan erikoisella tavalla liikutti häntä. Hän muisti omaa
lapsuuttaan hurjine, sydämettömine kepposineen, hän muisti, kuinka hän
pilkkasi, kuinka häijy hän oli kivulloista Åke Henning raukkaa
kohtaan...
Hän sulki Svenin syliinsä, suuteli häntä hellästi ja sanoi nöyrällä
äänellä:
"Minua pahottaa, että olin äsken niin ankara sinulle, poikani; en olisi
niin menetellyt, jos olisin tiennyt, että tottelemattomuutesi johtui
halusta puolustaa heikompaasi. On oikein asettua kärsiväin ja heikkojen
puolelle, niin tulee sinun menetellä kautta koko elämäsi. Tahdotko
suoda isälle anteeksi?"
Sven näytti hyvin hämmästyneeltä. Käsite "suoda isälle anteeksi"
oli nähtävästi niin outo, ett'ei hän heti voinut sitä ymmärtää.
Sitä paitsi isä ja äiti "puuhasivat kauheasti" tuon asian vuoksi.
Mutta hän päätti kuitenkin vastata Bengtin kysymykseen äänekkään:
"tahdon!", ojensi suunsa suudeltavaksi, ojensipa sen varmuuden vuoksi
Esterillekin, ett'ei hänkin vain rupeaisi tekemään kummallisia
anteeksiannonvaatimuksia, ja juoksi sitten tiehensä onnellisena
päästessään irti ja takaisin läksyjensä ja kertomuskirjainsa ääreen.
"Mitähän tuosta lapsesta mahtaa tulla?" sanoi Ester uneksivin katsein,
kun Svenin nopeitten askelten kaiku oli vaiennut.
"Hänestä tulee Jumalan soturi, jalo taistelija hänen valtakuntansa
palveluksessa!" huudahti Bengt innostuneena. "Kun hänen sielunsa kerran
tulee pelastetuksi, on hän oleva ihana todistus Jumalan rakkauden
voimasta. Niin, Ester, tehkäämme pelolla ja vavistuksella työtä hänen
sielunsa pelastumiseksi, sillä kun Jumala on antanut sellaisen taimen
hoitoomme, vaatii Hän meiltä paljon. Valitettavasti tulee kai hänelle
hänen syntyperäinen ylevämielisyytensä olemaan loukkauskivi ja vaikeata
tulee olemaan saada häntä tuntemaan itsensä todella syntiseksi..."
"Mutta, Bengt", huomautti Ester ja hänen kasvonsa värähtivät
kärsimättömästi, "ethän voine vaatia, että Sven tuntee syntinsä samalla
tavalla kuin sinä, joka olet niin paljon kokenut."
"Syntinsä voi tuntea vain yhdellä tavalla", vastasi Bengt kylmän
päättävällä äänellä, "ja _sillä_ tavalla täytyy meidän kaikkien, sekä
niin sanottujen pienten että suurten syntisten, sitä tuntea. Ja
onnellinen hän, jolle Jumalan henki sen saa hyvällä opetetuksi, jota
Hänen ei tarvitse neuvoa synnistä synnin, kautta ja jonka ei tarvitse
vaipua niin syvälle rikollisuuden kuiluun kuin minun."
"Mutta, Bengt", intti Ester, "minä uskon sentään, ett'eivät kaikki voi
tuntea synninhätää samalla tavalla. Uskon esimerkiksi, että Svenin
sielu on niin puhdas, uskon, että jumalankuva hänessä on niin selvänä,
niin tahrattomana säilynyt, ett'ei hän koskaan voi joutua sielunsa
tähden samaan tuskaan, keskelle sellaista aaltojen kuohua, kuin sinä...
Minä uskon lujasti ja varmasti, että kun Sven kerran kokonaan avaa
sydämensä Jumalalle, niin tekee hän sen rakkaudella ja ilolla eikä
synnin levottomuuden ja tuskan kalvamana. Sinä tulit myrskyistä ja
pimeydestä, hän on tuleva viattomana lapsena, joka kiiruhtaa
isänsyliin..."
"Sinullapa on merkilliset mielipiteet, Ester", virkkoi Bengt nyreänä,
"luuletko todella, että hengen korkeista laeista on poikkeuksia?
Luuletko, ett'ei Jumala näe vikoja lapsessasi, vaikk'ei heikko,
ihaileva äiti niitä näe?"
"En ole 'heikko ja ihaileva', Bengt; olen päinvastoin ankara niitä
kohtaan, joita rakastan. Mutta minä _tiedän_, että Sven on aivan
erikoinen..."
"Niin sanovat kaikki äidit lapsistaan..."
"Niin, ehkä sanovat, mutta eivät kaikki ole oikeassa. Mutta minä
_tiedän_ olevani oikeassa. On niinkuin ei Sven käsittäisi pahaa, kuin
olisi kaikki muu hänelle vierasta, paitsi puhtaat, jalot tunteet. Kun
hän kohtaa jotain alhaista tai väärää, sanoo hän sitä aina 'rumaksi' ja
kääntää niin pian kuin suinkin pois katseensa siitä, aivan niinkuin
äskenkin tuossa jutussa koulupoikain ilkeydestä. En koskaan ole
huomannut hänessä kipenettäkään pikkumaisuutta, kateutta, itsekkyyttä,
ahneutta tai muita alhaisia tunteita, jotka niin usein pistävät
lapsissa esiin. Hänen sielunsa on läpitsensä kirkas ja tahraton kuin
puhtain kristalli. Kerron sinulle pienen esimerkin. Hän oli usein
pyytänyt saada itselleen 'onnenpelin'; mutta minusta se oli
tarpeetonta, hänellähän on niin paljon leluja ennestään, ja viimein
kehotin häntä lakkaamaan pyytämästä, hän ehkä saisi pelin jouluksi,
mutta ei ennen. No, hän ei enää hiiskunut sanaakaan siitä, mutta eräänä
päivänä tulee hän koulusta, kasvot niin säteilevinä, ett'en ole vielä
moista nähnyt, ja kertoo, että hänen koulutoverinsa John Prytz on
saanut 'onnenpelin'. 'Ja ajatteles, äiti, kun minä menen hänen
luokseen, niin saan leikkiä sillä, eikö olekin hauskaa?' Ei nyreää
sanaakaan, ei pienintäkään viittausta, että kun John oli saanut
sellaisen pelin, voisi hänkin saada; vain iloa toverin onnesta ja
nöyrää tyytyväisyyttä siitä, että hänenkin osalleen oli joku murunen
tuosta onnesta tipahtava! Ja sellainen on hän aina, voisin kertoa
sinulle sadottain tuollaisia pieniä juttuja hänestä..."
"Niin", sanoi Bengt, ja hänen tietämättään loistivat hänen kasvonsa
isällisestä ylpeydestä ja onnesta, "minäkin uskon, että hän on
tavattoman jalosydäminen poika, ymmärrän sen kyllä hyvin, kun
muistelen, miten toisenlainen itse olin siinä ijässä. Mutta sitä
suurempi ja hirveämpi on edesvastuumme. Ole varma siitä, että ennemmin
tai myöhemmin musertaa Jumalan henki hänen sielunsa puhtaan kristallin,
josta puhut, aukaisee peitettyjä syvyyksiä ja tuo esiin sen, mitä
meidän himmeä silmämme ei voinut nähdä. Ja älkäämme viivyttäkö sen
hetken tuloa lapsellisesti kuvittelemalla mielessämme puhtautta, jota
ei löydy maan päällä. Rukoilkaamme Jumalaa, että Hän näyttää sekä
meille että hänelle itselleen, mitä hän todellisuudessa on. Sillä
jokainen hetki elämästä, joka vierähtää ilman Jumalaa, on tappio
jaloillekin luonteille, ei, kaikkein enin juuri sellaisille."
"Niin kyllä, Bengt, tiedäthän, että minäkin niin ajattelen. Tietysti en
mitään hartaammin halaja, en mitään innokkaammin rukoile, kuin että
pikku poikani pian antaisi koko sydämensä Jumalalle. Mutta pyydän vaan,
ett'et pakota häntä, ett'et puhu hänelle niin paljon 'synnistä' ja
'synninhädästä', sillä vakuutan sinulle, ett'ei hän sitä vielä lainkaan
ymmärrä. Anna Jumalan hengen itse toimia!"
"Tietysti; en aio sekaantua hengen työhön", vastasi Bengt ivallisesti,
"siksi paljon käsitän Jumalan salaisuuksia, että tiedän, ettei se maksa
vaivaa. Mutta meidän on valmistettava ja helpotettava hengen työtä, ja
siihen aion ryhtyä Sveniin nähden. Aion kylvää, istuttaa ja kastella --
sitten saa Jumala kasvun antaa."
"Niin oikein, Bengt, sen voit ja se sinun tuleekin tehdä. Mutta kun
istutat, ei sinun sovi asettaa kukkaa, joka kaipaa aurinkoa, varjoon
kasvamaan eikä antaa niin paljon vettä kasville, että se kuolee liiasta
kosteudesta..."
"Jumalan avulla ei niin ole käyvä, Ester", vastasi Bengt kuivasti,
"sen, jota Jumalan henki johtaa, ei tarvitse hairahtua moisiin
erehdyksiin."
Ester ei vastannut. Hän huomasi, ett'ei Bengt tahtonut tai ehkä
pikemmin ei voinut häntä ymmärtää.
Siitä päivästä oli Bengt kuitenkin huomattavasti vähemmän ankara ja
vaativa Sveniä kohtaan. Pikku pojan ei tarvinnut, paria poikkeusta
lukuunottamatta, olla läsnä rukous- ja raamatunlukuhetkissä, ja Bengtin
yksityiset keskustelut hänen kanssaan saivat rakastavaisemman ja
lempeämmän luonteen. Mutta ei Bengt silti hellittänyt päämäärästään,
joka tarkotti avata pikku pojan silmät näkemään synnin salaisuutta ja
pelastuksen tarvetta. Hän valitsi mielellään puhelunaineikseen raamatun
kertomukset ihmisten pahuudesta ja Jumalan ijäti väsymättömästä
anteeksiantavasta armosta; ja niin kauan kun pysyttiin kertomuksen
alalla, onnistuikin hänen herättää Svenin mielenkiintoa; vasta kun
ryhdyttiin sovittamaan sitä elämään, loppui tarkkaavaisuus ja sielukas
ilme katosi Svenin kasvoista.
Viimein, kun Bengt arveli perinpohjin ja huolellisesti alaa
valmistaneensa, koetti hän lähestyä päämäärää, johon oli tähdännyt.
"Kun nyt niin paljon olemme puhuneet synnistä ja kuulleet David
kuninkaasta ja hänen uskottomuudestaan, suuresta profeetta Eliaasta,
joka oli niin masentunut ja raukkamainen, että hän toivotti itselleen
kuolemaa, Juudaksesta, joka petti mestarinsa ja Pietarista, joka Hänet
kielsi, niin ymmärrätkö, että syntiä ja vajavuutta ei ole ainoastaan
muutamissa, vaan syntiinlankeemuksen tähden koko ihmissuvussa.
Ymmärrätkö siis, että sinä olet samanlainen, koska olet ihminen?"
Sven rypisti otsaansa ja katseli ihmettelevin silmin eteensä.
"Etkö käsitä, että sinäkin olet täynnä syntiä ja heikkoutta, niinkuin
nuo suuret jumalanmiehet?" jatkoi Bengt kärsimättömästi.
"Ky-yllä, ymmärrän minä pikkusen, aivan pikkusen", vastasi Sven
epäröiden.
"Tunnetko siis, että sinunkin sydämesi on syntinen?" toisti Bengt
innokkaana.
"Tunnen", vastasi Sven, tällä kertaa varmemmasti, sillä halu päästä
koko keskustelusta, jota hän ei lainkaan ymmärtänyt ja joka ei häntä
miellyttänyt, tuli ylen valtavaksi ja vietteli hänet lankeemaan
helmasyntiinsä: tinkimään totuudesta pulasta päästäkseen.
"Ja tahdotko siis myös ottaa vastaan Jumalan tarjooman pelastuksen?"
jatkoi Bengt kasvavalla innolla.
Tuo mahtui vielä vähemmin Svenin päähän, mutta sana "pelastus"
miellytti häntä; hänestä tuntui, että siinä piili hämärä toivo pian
päästä tästä kuulustelusta.
"Tahdon!" vastasi hän vilkkaammin.
"Polvistukaamme sitte yhdessä, rakas poikani", huudahti Bengt iloisena,
"rukoilkaamme Jumalan hengeltä, että sydämesi saisi aueta Jeesukselle,
että Hän saisi siinä sijaa ja vapahtaisi sinut kaikesta synnistä ja
kätkisi sinut ijankaikkiseen elämään!"
Hän polvistui pikku Svenin rinnalla ja rukoili liikuttavasti,
sydämellisesti lapsensa pelastusta. Mutta Sven ei siitä paljon kuullut;
hän oli niin pelästynyt ja hämillään ja koko ajan hän enimmäkseen
vilkuili isäänsä ja katseli, milloin tämä risti kätensä, milloin hän
katsahti ylös ja milloin alas ja milloin hän ojentui, niin että Svenkin
olisi voinut tehdä samoin. Sillä hän tajusi hämärästi, että noilla
tempuilla oli jonkunlainen salaperäinen voima ja ett'ei isä olisi
hyvillään, jos hän ei niitä noudattaisi ja silloin hän saisi kai alkaa
koko jutun taas alusta. Ja se häntä _kovin_ pelotti.
"Nyt, rakas poikani", huudahti Bengt noustessaan, ja pikku Sven seurasi
esimerkkiä, niin nopeasti kuin taisi, "nyt olet Jumalan lapsi.
Ymmärrätkö oikein, mitä se merkitsee?"
"Ymmärrän, isä!" vastasi Sven ja ensi kerran välähti hänen katseessaan
tuttu, avomielinen, säteilevä ilme. Sillä että hän oli Jumalan lapsi,
sen hän ymmärsi, niinhän hän aina oli ollut, Jumalahan hänet oli
luonut, Jumala oli hänen Isänsä, ja se oli niin kaunista ja suloista...
"Jumala sinua siunatkoon, Jumala sinua siunatkoon!" muuta ei Bengt
voinut sanoa, kun hän pari kertaa puristi pikku poikaa rintaansa
vasten.
Hämmästyen ja pelästyen huomasi Sven, että isän silmiin kohosi
kyyneleitä. Ne olivat hänelle vielä käsittämättömämmät kuin kaikki muu,
sillä hän oli mielestään ollut koko ajan niin tottelevainen ja tarkka
kuin suinkin. Mutta kun Bengt viimein jätti hänet rauhaan, pääsi
Sveniltä huokaus, niin syvä kuin häneltä vain silloin pääsi, kun hän
vapautui painosta, jonka alla isä häntä piti.
"Nyt on hengen työ alkanut", sanoi Bengt hiukkasta myöhemmin Esterille.
"Pojassa huomasin tänään ensi kerran synnintunnon merkkejä ja
pelastuksen tarvetta."
"Iloitsen siitä", vastasi Ester, joka ei enää tahtonut joutua
kiistoihin, "jos niin on, olkoon se pysyvää!"
"Siitä voit olla varma", huudahti Bengt voitonriemuisena. "Joll'emme
vain uskon ja esirukouksen puutteella tee alettua työtä tyhjäksi",
lisäsi hän, heittäen Esteriin terävän katseen.
Ester ei vastannut, mutta hän ajatteli: "Oi sinä sortovaltias, luuletko
voivasi pakottaa Jumalankin pyhän hengen mukautumaan sinun tahtoosi?
Miten on Jumala menettelevä, mitä keinoja täytyy Hänen käyttää
saadakseen sinut näkemään itsesi, näkemään, että entinen minäsi
valepuvussa yhä on olemassa ja vaatii ja pakottaa eikä tahdo suoda
sijaa muiden vakaumukselle, muiden mielenlaadulle ja luonteelle..."
Hän katkaisi äkillisesti ajatusjuoksunsa; hänen lävitseen suhahti
omituinen, tuskia ja kärsimystä aavistava tunne. Hän karkotti sen heti,
mutta se oli itsepintainen; monta kertaa päivän kuluessa löysi hän sen
sielunsa pohjalta alakuloisena tunnelmana ja yöllä ilmestyi se taas
tuskallisena unena, josta hän heräsi kasvot kosteina kyynelistä...
Kun pikku Sven kasvoi suuremmaksi ja toverisuhteet alkoivat anastaa
vaativan ja huomattavan sijan hänen elämässään, joka tähän asti oli
kulunut auringonpaisteisissa unelmissa lastenkamarissa äidin ja Guckan
luona, tunkihe isän tahto taas ilmoille ja asettui vastustamaan
kaikkea seurustelua, joka vain huvin nimeä ansaitsi. Bengt kielsi
vaatimattomimmatkin lastenkutsut, jos niissä tanssittiin. Esterin
pyynnöt olivat turhat.
"Pojan pitää ajoissa oppia huomaamaan maailmallisten ilojen tyhjyyttä",
vastasi hän vain, "olen itse saanut niin paljon vahinkoa koko tuosta
loistavasta kurjuudesta; poikani on siitä säästyvä!"
"Mutta, Bengt, hänen tunteensa sanoo toisin, hänelle se ei ole
tyhjyyttä ja kurjuutta, sillä hänen sydämensä on puhdas eikä käsitä
lainkaan syntiä, joka voi piillä huvissa, niin, sitä paitsi kaikessa.
Odota, kyllä hänen aikansa vielä tulee, jolloin hän herää elämän
totisuutta käsittämään -- vielä on hän vain lapsi, pieni laululintunen,
joka visertelee ja laulelee, pieni vohla, joka hyppelee mäillä ... anna
hänen olla vapaudessaan ... ei voi olla synti, että pienet pojat ja
tytöt hieman pyörähtelevät toistensa kanssa..."
"Ei liioin ole synti juoda lasillista viiniä, mutta se johtaa syntiin.
Ensimmäinen maisteleminen, se se on vaarallinen", vastasi Bengt
lyhyesti ja jyrkästi.
Ester ei enää virkkanut mitään ja Bengtin tahto jäi määrääväksi. Mutta
sen sijaan koetti Ester niin paljon kuin taisi päivänpaisteluonteellaan
poistaa varjoja, jotka uhkasivat pimentää hänen poikansa
lapsuudenpolkua. Niin kauan kuin Sven oli pieni, leikki hän hänen
kanssaan, kertoi satuja ja lauloi lauluja, ja hänen suuremmaksi
tultuaan, kutsui hän Svenin toverit kotiinsa ja sai laulullaan ja
iloisuudellaan nuo pienet kestit niin hauskoiksi, ett'ei pojilla
missään ollut niin "liffattua" kuin Svenin äidin luona. Hänen onnistui
valaa niin paljon iloa Svenin lapsuuteen, että kun Sven vanhempana
sitä muisteli, kajasti se hänelle yhtämittaisena, hymyilevänä
kevät-unelmana...
Mutta hänen rakkautensa kiintyi yhä enemmän Esteriin; Bengt alkoi
vähitellen edustaa hänen silmissään alituista, ankaraa vaativaisuutta,
joka häiritsi ja vaivasi hänen vapautta rakastavaa uneksijaluonnettaan.
"Äiti", sanoi hän kerran ollessaan noin kymmenvuotias -- "tiedätkö,
että minusta joskus tuntuu kuin tukahtuisin, kun kuulen isän puhuvan...
Sinä sanot, että hän rakastaa Jumalaa ja Jeesusta -- mutta ei hän ole
niinkuin sinä ... hänessä ei ole _ollenkaan_ rakkautta ... hän on vain
ankara ja jyrkkä ja sanoo alinomaa näin: ajattele, miten sinun käy,
jollet tule pelastetuksi -- ajattele, että joudut kauas Jumalasta -- ja
muista, että Jumala on 'kuluttava tuli' ... niin hän eilen sanoi, äiti,
hän sanoi, että Jumala on 'kuluttava tuli'; minusta se kuului niin
kamalalta, sillä sinä olet sanonut, että Jumala on rakkaus ... ja niin
minäkin uskon..."
"Niin uskoo isäkin, pikku Sven", keskeytti Ester nopeasti, "hän vain
tarkottaa, että jos emme noudata Jumalan tahtoa, niin muuttuu hän
'kuluttavaksi tuleksi', eli toisin sanoen, hänen mielipahansa polttaa
meitä kuin tuli; aivan samalta sinusta tuntuisi, jos olisit ollut
tottelematon minua kohtaan ja minä olisin tullut pahoille mielin..."
"No, mutta onko isä sitte tottelematon Jumalalle, koska hän aina puhuu
Jumalan vihasta?" kysyi Sven ivallisesti.
"Ei, poikani", vastasi Ester totisena. "Ei hän sen vuoksi puhu Jumalan
mielipahasta, vaan siksi, että ihmiset todella ovat niin kiittämättömiä
Jumalaa kohtaan. Isä itse rakastaa Jumalaa hartaasti, sanomattomasti,
sen voin vakuuttaa, eikä koskaan tahdo tuottaa hänelle murhetta."
Sven pudisti päätään.
"En voi uskoa, että isä rakastaa Jumalaa. Se, joka rakastaa, hän on
iloisen näköinen, niinkuin sinä ja minä. Isä näyttää niin kauhean
ankaralta..."
"Mutta, rakas pikku poikani, minä voin sinulle vakuuttaa, että isä koko
sielullaan rakastaa Jumalaa, niin, hän antaisi vaikka henkensä uskonsa
tähden, hänen sydämensä on paljon, paljon lämpimämpi kuin minun. Mutta
katsos, Sven, usko Jumalaan ilmaantuu eri lailla eri ihmisissä."
"Onko sitte muuta kuin _yksi_ usko?" ihmetteli Sven, äänessä epäilevä
sointu.
"Onko muuta kuin _yksi_ aurinko?" kysyi Ester hymyillen.
"Ee--i..."
"Niin, mutta ajattelehan, miten erilaiselta se näyttää kuvastuessaan
pieneen metsälampeen tai rajuun, kuohuvaan mereen; ajattelehan, miten
monivärinen se silloin on, veripunainen, kullanhohtoinen, ja kuinka
monivivahteisiksi se luo pilvet ja aallot... Ja hiljaisesti ja
yksitoikkoisesti paistaa se pieneen lampeen metsän kätkössä ...
ymmärrätkö minua?"
"Oi kyllä?" vastasi Sven, tyytyväisenä nyykäyttäen päätään, "jatkahan!"
"Tuo pieni metsälampi, jossa auringonsäteet leikkivät lempeinä ja
vaatimattomina, olen minä -- se on kuin minun sieluni, joka vain
hiljaisuudessa ja kätkössä voi heijastaa Jumalan rakkautta... Mutta
suuri, voimakas kuohuva meri on isä, siellä käyvät aallot korkeina ja
kimmeltävät veripunaisina -- siellä hehkuvat pilvet tulta... Se kertoo
valtavaa voimaa ja kauneutta -- vaikka joskus raskaat pilvet kulkevat
meren yli ja käärivät sen pimeyteen..."
"Mutta minä istun mieluummin pienen, herttaisen metsälammen rannalla",
väitti Sven ja painautui hyväilevästi äitiä vasten, "sillä siellä
laulavat linnut ja pieniä armaita kukkia kasvaa mättäissä ja siellä on
niin _suloista_..."
"Mutta kun mustat pilvet hajaantuvat ja aallot saavat rauhaa ja meri
lepää tyynenä majesteettisuudessaan ja aurinko hiljaa vaipuu luotojen
taa ja suuri tähti syttyy tuonne 'päivänlaskun maille', silloin,
lapseni, silloin puhuu kaikki siellä kieltä, jota sinun sydämesi
ymmärtää, kaikki kertoo Jumalan rakkautta -- ja silloinhan mielelläsi
tahdot istua meren rannalla, eikö niin?"
Pikku Sven seisoi hetken vaiti ja katseli totisena äitinsä
"satusilmiin", joksi hän nimitti Esterin silmiä, kun tämä hänelle
jotain kertoi. Sitte vaipui hänen katseensa kuin etäistä unikuvaa
tähystämään, ja hän kuiskasi juhlallisena:
"Sinä olet oikeassa, äiti. Kaunista on, kun, aurinko sammuu aavaan,
aavaan mereen!"