XIV.

Oli aivan Bengtin mielenlaadun ja luonteen mukaista, että hän niin pian

kuin mahdollista saattoi kaikkien ihmisten tietoon muutoksen, joka

hänessä oli tapahtunut. Yhtä uhkamielisesti ja ylpeästi kuin hän ennen

sulki sydämensä heiltä, yhtä häikäilemättä hän nyt sen paljasti

kaikkien nähtäväksi.

Ensimmäinen, jonka hän tapasi ulkona, kun hän Vångassa pidetyn

kokouksen jälkeisenä päivänä oli menossa pankkiin, oli rehtori Grahn.

Hän pysähtyi ja tervehti, rehtori tervehti myös ja, sanoakseen jotain

teki tuon tavallisen huomautuksen, että syys-ilma oli tavattoman

kaunis. Mutta Bengt ei tarttunut kiinni puhesäikeeseen, hän seisoi

vaiti ja katseli pikku rehtorin ystävällistä naamaa niin omituisen

näköisenä, että tuon tutkivan katseen esine alkoi ihmetellä, mitä

kummaa oli tapahtunutkaan, oliko parranajo unohtunut vai oliko

kaulaliina vinossa, joka muuten usein tapahtui.

"Mikä nyt, rakas veli, mitä on tapahtunut?" sanoi hän viimein

epäröiden. "Jos olisit köyhä mies, niin luulisinpä totta tosiaan, että

olet saanut ilmotuksen suurenlaisesta perinnöstä, niin tyytyväiseltä

näytät."

"Olenkin todella saanut suuren perinnön", vastasi Bengt vakavasti,

mutta yhä säteilevin katsein.

"Hm ... vai niin. No, toivotan onnea. Luulin muuten, että sinä

miljoonaisi kautta olisit vakuutettu ilontunteita vastaan moisten

tapausten sattuessa. Mutta -- kultaisen vasikan mahti on rajaton."

"Perintö, jonka olen saanut, ei ole kultaa eikä hopeaa", vastasi Bengt

äskeiseen tapaansa, "se on taivaallinen perintö, perintö, johon ei ajan

katoavaisuus ulotu."

Rehtori Grahn tuli niin hämilleen, ett'ei voinut mitään vastata. Hän

vain tuijotti Bengtiin kauhistuneen näköisenä, kuin olisi hän pelännyt

tämän ihmeellisen alun jälkeen joutuvansa todellisen mielenhäiriön

puhkeamisen todistajaksi. Mutta kun Bengt pysyi levollisena, rauhottui

hän pelostaan ja alkoi sen sijaan hämillään katsella maata ja

kengänkärkiään ja sitten ylös pitkin talojen seiniä, toivoen edes

jostain löytävänsä sopivan vastauksen. Viimein sai hän suustaan

hyväntahtoisen, kömpelön: "Niin, rakas veli, toivotan sentään onnea,

pääasiahan on, että kukin on tyytyväinen siihen, mitä on saanut".

"Kiitos", vastasi Bengt ja puristi rehtori Grahnin kättä, "kiitos!

Mutta mitä perintöön tulee, niin ihmeellisintä on, että sen voivat

kaikki saada, se on kaikille tarjona, niin hyvin kurjimmalle kerjurille

kuin miljoonain omistajalle. Sillä se perintö on lapsenosa isän Jumalan

luona, syntein anteeksiantamus ja voima alkaa uutta elämää. Rakas veli,

_sinun_ ei tarvitse muuta kuin avata sydämesi Jeesukselle ja sen

perinnön ihanuus valahtaa ylitsesi."

Nyt tuli Grahn parka vielä enemmän hämilleen eikä hän kengänkärjistä

eikä katukiviltä voinut löytää vähintäkään vastauksen aihetta. Mutta

hän ei lainkaan loukkaantunut tästä väkivaltaisesta tunkeumisesta

sydämenasioihinsa. Bengt näytti niin rakastavaiselta seisoessaan tuossa

taputtaen pikku rehtoria suojelevasti olalle, niin että tämän

hyväntahtonen sydän vallan lämpeni, kun niin suuresti hänen sielustaan

huolehdittiin.

"Kiitos", sanoi hän viimein, "niin, kyllä se olisi hyvin hauskaa ...

tai ehkä pikemmin tyydytystä tuottavaa ... minä tarkotan..."

"Niin, Jumala sinua siunatkoon!" keskeytti Bengt ja taputti rehtori

Grahnia vielä kerran olalle. "En voi kelleen sen parempaa toivottaa,

kuin että hän saisi kokea samaa armoa kuin minä. Ja muista, rakas veli,

että _kaikki_ se, mihin me maallisen elämämme aikana kuitenkin panemme

enin arvoa: omantunnonrauha, sopusointu, ilo, vanhurskaus, kaikki nuo

aarteet on itse asiassa koottu ympärillemme, meidän on vain ojennettava

kätemme ja tartuttava niihin. -- Hyvästi, rakas veli -- ja Jumala sinua

siunatkoon!"

Molemmat herrat hyvästelivät; Bengt meni pankkiin, jossa hän joutui

milt'ei samanlaisiin puheisiin pankkiherrain kanssa, ja rehtori läksi

kiirein askelin kotiin kertomaan rouvalleen ja tyttärelleen

merkillisestä kohtauksestaan konsuli Falkensternin kanssa. Ennen päivän

loppua tiedettiin koko kaupungissa ja hyvän matkaa sen ulkopuolellakin,

että Bengt Falkensternistä, jonka ylpeys oli ollut milt'ei sananpartena

ja hänen rikkautensa ohella, joka erotti hänet kaupungin köyhälistöstä,

hankkinut hänelle erikoisaseman vieläpä koko maailman valtijaankin

suhteen, hänestä oli nyt tullut vähäpätöinen, nöyrä Jeesuksen

palvelija, aivan niinkuin halvin hänen työmiehistään Vångassa. Muutamat

arvelivat, että se oli suurenmoista ja uskoa vahvistavaa, mutta toiset

sanoivat: "Hänen kiihkeä luontonsa on vienyt hulluuteen ja intoiluun".

Ensi aikoina Bengtin kääntymyksen jälkeen oli kuin olisi hänen koko

sielunelämänsä sulanut yhdeksi ainoaksi suloiseksi rakkauden-unelmaksi

siitä, miten sulkea koko maailma syliinsä ja antaa tuon maailman läpi

virrata samaa onnea, joka hänet itsensä täytti. Hänen luonteensa kaikki

särmäisyydet ja omituisuudet, hänen mielenlaatunsa pikkumaisuus ja

kiihkeys ikäänkuin haihtuivat tähän uskonelämän kevätriemuun, aivan

niinkuin keväällä lehtiumpujen vaaleanvihertävä hohde ja ilman sini

käärii niin hyvin tammen tummat kyhmyt kuin koivun valkean varren

samaan tunnelmaan, tai niinkuin nuoruudessa erilaiset luonteenpiirteet

sulautuvat kaikkia ajatuksia ja tunteita kattavaksi unelmaharsoksi.

Mutta sitä mukaa kuin aika vieri ja keväthohde sammui ja saapuivat

helle ja myrsky ja synkät päivät, sitä mukaa ilmenivät uudestaan hänen

persoonallisuutensa erikoisuudet ja hänen sisäinen olemuksensa tuli

esiin tuttuine piirteineen. Myrskyisimmässäkin nuoruudessaan oli hän

ollut velvollisuuden ja järjestyksen ihminen; hän ei ollut milloinkaan

laiminlyönyt ainoatakaan tilintekopäivää tai työtuntia Vångassa. Nytkin

asettuivat nämä hänen luonteensa kaksi kulmakiveä perustaksi hänen

uuden elämänsä muodostumiselle. Työ Vångassa, huolenpito työmiesten

ruumiillisesta ja henkisestä elämästä, se häntä innosti. Hän ja pastori

Regner, sahan kappelinsaarnaaja, olivat heti solmineet lämpimän

ystävyysliiton; yksissä neuvoin he järjestivät kokouksia ja

raamatunlukuhetkiä, panivat toimeen sairastuvan, kirjaston j.n.e. He

tekivät suunnitelman pitäjän vanhuskodiksi, ja vuoden päästä seisoi

valmiina oikea palatsi, jonka korkeissa saleissa ja komeissa

kiviportaissa vanhukset kompuroivat yltympäri ja ihmettelivät, olivatko

valveilla vai uneksivatko. Yksi ainoa seikka asetti rajan Bengtin

hyväntekeväisyydelle ja auttavaisuudelle: kenenkään ei maksanut vaivaa

mennä ehdotuksia tekemään, hänen täytyi itse saada antaa alkuajatus.

Samalla kävi liikekoneisto täydellä höyryllä; ei ollut vienti Vångasta

vielä koskaan ollut niin virkeä eivätkä Bengtin tulot koskaan suuremmat

kuin nyt. Kaikelle muulle käänsi hän selkänsä: sukulaisille, ystäville,

seuroille ja huveille. Hän ei lukenut muita lehtiä kuin niitä, joita

liikemiehen tulee pitää silmällä, hän ei seurustellut kenenkään muun

kanssa kuin niiden, joita hän kutsui kokouksiinsa tai sattumalta tapasi

kadulla. Hän jakoi aikansa kokonaan sahan ja kodin välillä.

Mutta kesken tätä ankaraa velvollisuuselämää tuli hänen vanha

vihollisensa, ylpeys, vartioimattomia takateitä hiipien ja tunkihe

hänen sieluunsa, ilman että hän sitä lainkaan tunsi, puettu kuin se oli

pyhän, intoilevan vanhurskauden pukuun. Ja tämän vihollisen

kantapäissä seurasi, vielä varovaisempana ja hiipivämpänä, vanha

itsevaltiudenhenki, sekin pyhimyksen ilme kasvoissaan ja täynnä intoa,

että kaikkien oli taivuttava Bengtin tahtoon ja niin pian kuin suinkin

käännyttävä. Jos kerran Jumalan tarkotus oli pelastaa ihmiset ikuisesta

turmiosta, jos hänen oman sielunsa täytti sama palava halu, niin eikö

hänen pitänyt toimia, niin kauvan kuin päivä oli, saarnata sanaa sekä

hyvällä että pahalla ajalla, kaduilla ja toreilla, ja _pakottaa_

ymmärtämättömät syntiset kääntymään? Vastarinta, joka häntä kohtasi,

varsinkin kodissa palvelijain puolelta, oli hänestä kauhistava, eikä

hän väsynyt ajamasta heitä takaa, milloin sydämellisine ja lempeine,

milloin synkkine ja uhkaavine käännytyspuheineen. Ei kulunut montakaan

iltaa ilman että Erikson, hänen vanha palvelijansa, joka oli ollut

talossa toistakymmentä vuotta ja oli uskollinen kuin koira, sai pienen

herätyssaarnan osakseen.

"Oletteko, Erikson, ajatellut, miten käy, jos teidät ensi yönä

temmataan pois?"

Erikson ei vastannut eikä Bengtin kysymys saanut hänen totisissa,

synkissä kasvoissaan mitään muutosta aikaan.

"Ja kuitenkin", jatkoi Bengt, ja äänen sointu oli samalla sekä hellä

että mahtipontinen, "kuitenkin voi yksi ainoa silmänräpäys muuttaa

kaikki ja pelastaa sielunne, Erikson. Ei tarvitse muuta, kuin että

laskeudutte polvillenne minun rinnallani ja otatte vastaan Herran

Jeesuksen -- muistakaa, että hyvän Paimenen syli on aina avoin

vastaanottamaan kadonnutta lammasta..."

Erikson mietti hetken ja sanoi sitten jyrkästi:

"No, sen sanon teille suoraan, herra konsuli, että jos minun autuuteni

riippuu siitä, että polvistun teidän rinnallanne ja sanon pari

jumalista sanaa, niin ei se ole paljon arvoinen."

"Niin ette sano, kun kerran heräätte helvetissä ja kauhulla näette,

kuinka olette Jumalaa vastaan uhitellut", vastasi Bengt ankarasti ja

nyrpeänä, "kääntykää, kun vielä on aika; tulee hetki, jolloin

tuomionpasuuna toitottaa tuon julman sanan: 'liian myöhään!' Voi niitä,

jotka sen äänen kuulevat! Niin", jatkoi hän lempeämmin ja taputti

Eriksonia olalle, "tarkotan teidän hyväänne, Erikson. Jumala tietää,

että minä vain harrastan teidän sielunne pelastusta! Jumala teitä

siunatkoon, ajatelkaa sanojani, avatkaa sydämenne Jeesukselle, niin

voitte kuolla rauhassa tänä yönä, jos Herra kutsuu."

Erikson kohautti hieman olkapäitään; hänestä ei ollut hauskaa vähintäin

joka toinen ilta kuulla saavansa yöllä halvauksen. Hän ei kuitenkaan

vastannut mitään, kumarsi vain tavalliseen syvään tapaansa ja poistui,

ajatellen itsekseen: "Niin, kyllähän konsuli hyvää tarkottaa, mutta

surkeaa sentään on, että niin reima mies on jo tullut uudestaan

lapseksi -- eihän hän ole vielä viittäkymmentäkään".

Talvempana, muutamia kuukausia Bengtin kääntymyksen jälkeen, saivat

Bengtin ja Esterin tuttavat eräänä päivänä vastaanottaa kutsun

Falkensternien talossa pidettävään kokoukseen ja raamatunkeskusteluun.

Ei kellään kaupungin asukkaista ollut varaa kerskata pitkiin aikoihin

olleensa siellä vieraana; suuri murros, joka Bengtin sielussa oli

tapahtunut, oli ensin pakottanut hänet sulkemaan sydämensä ja ovensa

ihmisiltä; mutta nyt, kun hän oli saanut selvyyttä ja rauhaa, tunsi hän

päinvastaista tarvetta avata molemmat selki selälleen.

Bengt ja pastori Regner johtivat kokousta. Asunnon suuri salonki oli

järjestetty saarnahuoneen tapaan, huonekalut oli asetettu puoliympyrän

muotoisiin riveihin, vastaostettu harmoonio oli avattu ja joukko

laulukirjoja koottu pinkoiksi vieraille jaettaviksi.

Melkein kaikki kutsutut saapuivat; osa uteliaisuudesta, muutamat

itsetiedottoman uskonnollisen vetovoiman vaatimina, toisiin taas

vaikuttivat useammat yhdistyneet syyt: liiketuttavuus Bengtin kanssa,

pelko loukata häntä, tottumus taipua falkensterniläisten tahtoon j.n.e.

Mutta harvat tulivat sekottumattoman kiitollisin tai iloisin tuntein.

Kun kaikki olivat isäntäväkeä tervehtineet ja asettuneet paikoilleen

salissa, painostavan, kiusallisen tunnelman vallitessa, jota ei edes

Esterin kirkas hymy ja ystävällinen "tervetuloa" voineet karkottaa,

jaettiin kirjat ja laulettiin yhteisesti, jolloin Bengtin mahtava basso

kaikui yli muiden. Sitten puhui pastori Regner, lyhyesti, mutta

innostuksella, hehkulla, joka oli hänelle ominainen ja heti vaikutti

kiihottavasti jäykkään kuuntelijaparveen, varsinkin sen naispuolisiin

jäseniin. Sitten tuli Bengtin vuoro. Hän ei ollut puhunut monta kertaa

julkisesti -- ainoastaan Vångassa ja parissa kokouksessa pastori

Regnerin luona -- mutta hänessä ei voinut huomata vähintäkään

epäröimistä tai epävarmuutta. Hän oli syntynyt täysveriseksi puhujaksi;

rohkeasti, kuin tottunut pyssymies, tähtäsi hän kuulijain sydämeen

terävine kuvineen, häikäilemättömine johtopäätöksineen ja

selityksineen, jotka milloin olivat paradoksimaisia, milloin

lapsellisen yksinkertaisia ja naiiveja. Hän oli valinnut useampia

tekstejä, jotka käsittelivät pelastusta: miten se juuri nyt oli

välttämätön, miten ei saanut jättää käyttämättä silmänräpäystä, jolloin

sielu kuulee Jumalan kehottavan äänen. Ukkosen ja salamoiden jylhän

sädehtivä tunnelma ikäänkuin ympäröi Bengtin sanoja ja hänen sydämensä

aivan kuin hekkumoi näissä kaunopuheisissa, rikkaissa kuvauksissa

Jumalan ankarasta vanhurskaudesta ja tuomarin järkähtämättömyydestä,

kun armonaika on loppuun vierähtänyt. Sitten seurasi muita kuvauksia,

kuvauksia Jumalan armahtavasta rakkaudesta, ja Bengtin suurten,

loistavain silmäin tummuus muodosti kuin taustan, josta nämä

rakkaudenajatukset hivelevän suloisina kohosivat. Mutta sitten tarttui

hän taas jonkunlaisella fanaattisella kiihkolla ensimmäisiin

puheisiinsa tuomiosta, aivan kuin hän olisi pelännyt osottaneensa ylen

suurta leväperäisyyttä, ja hän lopetti pitkän esityksensä, niinkuin hän

sen oli alkanutkin, kiihkoisasti kehottamalla kuulijoitaan antautumaan

pelastettaviksi, nyt juuri, tänä iltana, tänä hetkenä, ennenkuin oli

liian myöhäistä...

Jäykkinä ja juhlallisina, irrottamatta hetkeksikään katsettaan Bengtin

kasvoista, istuivat kuulijat hänen edessään erilaisten tunteitten

vallassa; mikä tunsi tuskallista ahdistusta puhujan hengen synkän

itsevaltiuden painon alla, mikä hämmästystä, että tämä mies oli Bengt

Falkenstern, että tämä tulinen parannuksensaarnaaja oli tuo entinen

hieno, ylpeä maailmanmies -- mikä taas uskonnollista liikutusta,

puoliherännyttä kaipausta ... pelkoa tuntematonta kohtaan ... ja tuskaa

ja unelmia ja ajatuksia nimeä, muotoa vailla... Muutamain, varsinkin

herrain, kasvojen ilme muuttui yhä hylkäävämmäksi; oli kuin olisivat

Bengtin sanat jähmettyneet heidän sieluissaan, joiden jäämieli nyt

heijastui kylmissä, väliäpitämättömissä piirteissä. Pormestarinna oli

kuin olennoitu vastarinta; silmäin katse, värisevät sieramet, lujasti

yhteenpuristetut huulet, kaikki hänessä näytti kuin ampuvan

vastustuksen teräviä nuolia Bengtin mielipiteitä vastaan.

Rehtori Grahn silitteli yhä huolestuneemman näköisenä pitkää

harmahtavaa partaansa, rehtorin rouvan otsalle nousi punaisia täpliä ja

katseessa, joka lakkaamatta oli kiinnitetty Bengtin kasvoihin, oli

tuskallisesti rukoileva ilme. Pikku Alma, heidän ainoa tyttärensä, itki

niin, että kyynel toisensa jälkeen, pyöreänä ja suurena, vieri pitkin

hänen kukostavaa poskeaan. Lapsellisessa, iloisessa mielessään hän

syvästi kaipasi jotain, joka oli tätä elämää parempaa, ajan

yläpuolella. Hän oli usein puhunut Esterille siitä, ja tämä oli silloin

aina vastannut, että pelastus oikeastaan oli hyvin yksinkertainen, itse

asiassa se ei sisältänyt muuta kuin _uskon_ siihen, mikä jo oli hänen

sydämessään, uskon rakkauteen Jumalaa ja hänen Poikaansa kohtaan.

"Mutta minä en voi, olen liian suuri syntinen", oli Alman tapana

väittää, johon Ester vastasi, ett'ei hän koko raamatusta ollut löytänyt

mitään todistusta siitä, että mikään voisi estää sitä, joka tunsi

itsensä suureksi syntiseksi, tulemasta Jumalan luo, pikemmin

päinvastoin... Mutta Alma ei voinut uskoa, että se hänelle oli

mahdollista, ehkä kaikille muille, mutta ei hänelle, hänhän oli paljon

suurempi syntinen kuin kaikki toiset. Ja sitten hän itki ja huokasi ja

tuli taas jonkun ajan päästä Esterin luo ja puhui sydämensä huolista,

mutta sen enempää ei siitä tullut.

Kun Bengtin esitys loppui, tarjottiin teetä, mutta sekin juotiin saman

painostavan hämillä-olon vallassa. Vieraat eivät juuri yleensä tulleet

puhuneeksi toistensa kanssa siitä, mitä olivat kuulleet ja mikä heidän

sydämessään liikkui; ainoastaan siltä puolelta huonetta, missä Bengt

tai Ester juttelivat jonkun kanssa, kuului vilkkaampaa sananvaihtoa.

Innokkain oli keskustelu Bengtin ja pormestarinnan välillä. Viimeksi

mainittu oli heti puheen päätyttyä mennyt Bengtin luo, pyytäen saada

yksityisesti puhua hänen kanssaan, ja kasvot tyytyväisyydestä loistaen

täytti Bengt kohta hänen toivonsa.

"Minusta näyttää", sanoi hän seuratessaan vierastaan huoneen nurkkaan,

missä he voivat olla rauhassa, "että Herran sana on jo saanut vaikuttaa

kaksiteräisenä miekkana. Ehkä on teissä jo kaikki vastarinta murrettu

-- ehkä ei ole enää muuta tarvis kuin polvistua ja jättää sydän

Jeesukselle..."

"Sen olen jo tehnyt", vastasi pormestarinna töykeästi, "vieläpä

kaksi kertaa: ensi kerran pyhässä kasteessa ja toisen kerran

konfirmatsioonilupauksen antaessani. Nyt haluaisin panna vastalauseeni

teidän epäjohdonmukaisia ja epätieteellisiä lausuntojanne vastaan sekä

mikäli ne koskivat uudestisyntymistä että ikuisia rangaistuksia.

Luonnossa ei tapahdu hyppäyksiä, ei äkillisiä, yliluonnollisia

muutoksia toisesta toiseen. Kehitys, evolutiooni, on elämän laki, ja

uudestisyntyminen on yksi sen asteista, nimittäin se aste, jolloin

olemme itsetietoiset siitä, että olemme kasvaneet ymmärtämään Jumalan

tarkotusta meihin nähden. Ja mitä tulee ikuiseen rangaistukseen ja

siihen, että Jumala meidät ainiaaksi heittää pois silmistänsä, jos me

täällä maan päällä vastustamme hänen kutsuvaa armoaan, niin pyydän

saada johdonmukaisuuden nimessä huomauttaa teille, herra konsuli, että

yhtä vähän kuin auringon lämpö koskaan voi olla herättämättä ruohoja

ja kukkia maasta, yhtä vähän voi Jumalan rakkaus ijäisyyksien

ijäisyydessäkään lakata synnyttämästä rakkautta luoduissa..."

Nojaten leukaansa kättä vasten ja katse lattiaan kiinnitettynä oli

Bengt kärsivällisesti ja liikahtamatta kuunnellut pormestarinnan

sanoja. Kun tämä lopetti, katsahti hän ylös, kiinnitti läpitunkevat

silmänsä puhujan mielenliikutuksesta kalpeisiin ja hikisiin kasvoihin

ja sanoi levollisesti, kuin olisi hän puhunut ilmasta:

"Huomaan, ett'ette te, rouva pormestarinna, ole sen lähempänä

pelastuksen salaisuutta kuin vankiloittemme suurin rikoksentekijä."

"Mikä tai kuka oikeuttaa teidät lausumaan noin kovan ja sydämettömän

tuomion?" kysyi pormestarinna värisevin huulin.

"En minä tuomitsekaan", vastasi Bengt yhä levollisesti, "vaan Jumalan

oma sana. Siinä on kirjotettu: 'Jolla on Poika, hänellä on elämä; mutta

jolla ei ole Poikaa, hän on jo tuomittu'"...

"Ja kuka uskaltaa ratkaista onko toisella Poika vai ei? Kuka tohtii

rohkeasti ja ylimielisesti sanoa: _minä_, minä Hänet omistan, _minun_

sydämessäni asuu hänen pyhä olentonsa, minä, minä olen heijastus siitä

puhtaudesta, joka hänessä oli? Ei kukaan muu kuin ylpeä hullu! Viisas

ja nöyrä tietää, että jos hänen tositeossa olisi tullut osottaa

uskoansa Mestariin, ei hänessä ehkä olisi ollut edes Nikodemusta, joka

toki yöllä uskalsi tulla Jeesuksen luo... Ja vielä vähemmän tulee

meidän tehdä päätöksiä muiden ihmisten suhteen... Kuinka voitte te

katsoa minun sydämeeni ja tietää, mitä siellä liikkuu? Ettekö usko,

että siellä voi löytyä rakkautta Jumalaan ja ihmisiin, ehkäpä

todellisempaa kuin niissä, jotka alituisesti siitä lörpöttävät ja

joiden huulilla aina on jumalisia sanoja?"

Bengt teki hieman ylhäisen kädenliikkeen ja luopumatta levollisesta

sävystä, joka ärsytti hänen kiihtynyttä vastustajaansa, hän vastasi:

"Kaksi merkkiä on, joiden mukaan meillä on oikeus päättää, mitä liikkuu

ihmisten sydämessä, nimittäin huulten tunnustus ja ulkonainen elämä.

Sitten löytyy vielä kolmaskin: rakkaus sielujen pelastamiseen. Mutta en

ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan, että teissä olisi noita

merkkejä, jotka todistavat sielun uudestisyntymistä enkä liioin ole

itse niitä teissä huomannut, yhtä vähän kuin niitä oli minussa tai

jossain toisessa, ennenkuin Herra Jeesus sai näyttää meille

turmeluksemme ja vapahtaa meidät synnin kahleista..."

"Te tuomitsette yksipuolisesti, ahdasmielisesti, epäpsykoloogisesti,

herra konsuli", huudahti pormestarinna yhä kiivaampana ja kiivaampana,

"luuletteko te, että Jumalan valtakuntaan ajetaan raitiotievaunuilla?

Ettekö usko, että keinot ovat moninaiset kunkin erilaisen luonteen

mukaan? Ettekö usko, että toisin on sen, joka ... joka esimerkiksi on

tehnyt törkeän synnin ja jota katumus ja epätoivo raastaa ... ja toisin

esimerkiksi sen, joka kautta koko elämänsä on pyrkinyt elämään

vankurskaasti ja menettelemään omantuntonsa mukaan? Ettekö ymmärrä,

että ensinmainittua kohtaa ikäänkuin raju survaus, muutos, joka

mullistaa koko hänen elämänsä ... kun sitä vastoin se, joka aina on

Jumalaa rakastanut, joka lapsuudesta asti on ollut hänen omansa,

hitaasti ja hiljaa, ilman jyrkkää seisausta, kypsyy Jumalan valtakuntaa

varten?"

Synkkä varjo lensi Bengtin kasvojen yli ja hän heitti pormestarinnaan

läpitunkevan, halveksivan silmäyksensä, jota ei tämänkään terävä katse

aina kestänyt. Mutta Bengt näytti heti hillitsevän itsensä; hän

pyyhkäisi pari kertaa otsaansa ikäänkuin karkottaakseen ajatuksia,

jotka tahtoivat kuohahtaa esiin, ja kun hän uudelleen puuttui

puheeseen, oli hänen äänensä levollinen, milt'ei lempeän surullinen.

"Ei, ei ole mitään eroa; Hänen edessään, joka näkee syvyyksiin ja

tuomitsee sydämenlaadun mukaan, ei ole suuria ja pieniä syntejä. Tomuun

täytyy meidän kaikkein painua Hänen edessään, ja sille, joka nojaa

omaan vanhurskauteensa ... niin, sille on se seitsemän kertaa

suuremmaksi esteeksi kuin rikokselliselle syntinsä. Ei mikään niin

syntistä erota Jumalasta kuin sydämen mielettömät kuvittelut

jonkunlaisesta omasta vanhurskaudesta. Toistan sen, mitä äsken sanoin,

että kurjimmankin syntisen tie Jumalan luo on suorempi kuin teidän,

rouva pormestarinna..."

"Ja minä", sanoi pormestarinna vihasta väristen, "minä toistan myös

äskeiset sanani: te langetatte väärän ja itsevanhurskaan tuomion. Ja

tahdonpa lisätä vähän muutakin: moisilla tuomioilla ette saa yhtäkään

sielua Jumalan luo, vaikka kuinkakin suuresti 'rakastatte sieluja',

kuten sanotte, ja tahdotte työskennellä niiden pelastukseksi. Te

karkotatte heidät Jumalan luota ja herätätte katkeria ajatuksia erästä

vissiä henkilöä kohtaan, joka kiitti Jumalaa siitä, että hän oli

parempi kuin toiset; sen te saatte aikaan, mutta ette muuta!"

"Avatkoon sitten Jumala itse silmänne!" vastasi Bengt, rypistäen

kulmakarvojaan, ja ääneen tuli nyreä, kärsimätön sointu, "minä näen,

etten nyt voi muuta tehdä kuin rukoilla puolestanne."

"Kiitos", vastasi pormestarinna jääkylmästi, "samoin aion minä tehdä

teidän puolestanne, rukoilla, että Jumala tekisi mielenne nöyremmäksi

ja lempeämmäksi, rukoilla, että oppisitte ymmärtämään Vapahtajan sanat:

'Älkää tuomitko, ett'ei teitä tuomittaisi!'"

Bengt kohautti olkapäitään ja hymyili pilkallisesti ja sääliväisesti.

Mutta hän ei vastannut, hän päätti toistaiseksi rajottaa huolenpitonsa

pormestarinnan sielusta päivittäisiin esirukouksiin ja meni sen sijaan

pikku Alma Grahnin luo, joka istui punaisin silmin ja hehkuvin poskin

ja puristeli hermostuneesti kosteaa nenäliinaa käsissänsä.

"Tänään on autuuden päivä", sanoi hän ja laski kätensä nuoren tytön

olkapäälle, "tänään, nyt juuri kuuluu teille, neiti, Herran kutsuva

ääni."

"Mutta mitä pitää minun tehdä?" huudahti nuori tyttö, avuttomin,

itkuisin katsein.

"Ei mitään, sehän juuri on niin suurta ja ihanaa, ett'ei teidän

tarvitse mitään tehdä", vastasi Bengt voitonriemuisella äänellä,

"kaikki on valmista; Jumalan armo ja rakkaus ovat kristallinkirkkaita

vesiä, antakaa vain sydämenne aueta ja sallikaa näiden eläväin virtojen

kuohahtaa sinne, ettekä te enää ikinä ole janoava. Ei teidän tarvitse

muuta kuin polvistua kanssani, tunnustaa syntinne ja ottaa vastaan

Jumalan anteeksi antava armo. Niin, neiti, älkää epäröikö ... astukaa

askelenne ... minä tunnen, kuinka Jumalan henki nyt tänä hetkenä etsii

teitä voimakkaammin kuin koskaan ennen, minä tunnen sen ympärillänne

humisevan, niinkuin se humisi minun ympärilläni, kun synninhädässäni

huusin Häntä..."

Nuori tyttö katsahti pelästyneenä Bengtiin. Kyllä hän tunsi itsensä

syntiseksi, voi, kaikkein pahimmaksi; mutta kun hän ajatteli, että hän

polvistuisi Bengtin rinnalla, että kaikkien katseet kiinnittyisivät

häneen ja hän ääneen tunnustaisi, miten suuri syntinen hän oli, oli hän

milt'ei pyörtyä kauhusta ... ei, ei, ei vielä, hän ei ollut valmis...

"Ajatelkaa, mitä viipyminen merkitsee", sanoi Bengt ja tunki nuoren

tytön silmiin katseensa, joka oli samalla sekä uhkaava että rukoileva.

"Jumala huutaa toiseen korvaanne: 'Nyt, juuri nyt!' Perkele huutaa

toiseen: 'Vuoden päästä, päivän päästä, hetken kuluttua!' Kumpaa ääntä

tahdotte seurata? Ajatelkaa, jos kuolette ensi yönä, mihin joudutte?

Ikuisesti, auttamattomasti hukkaan, lieventämättömään tuskaan siitä,

että laiminlöitte tärkeän hetken, tämän armon ihmeellisen etsinnän,

nämä hengentuulahdukset, jotka nyt humisevat ohitsenne palaamatta ehkä

enää koskaan..."

Tyttö raukka näytti vielä pelästyneemmältä ja oli ymmällään; niin,

kauheaa oli tulla tuomituksi, kauheaa ijäti katua, mutta kuitenkin ...

hän ei voinut polvistua ja tunnustaa syntejään, hän ei voinut muuta

kuin yhä itkeä ja vielä kiihkeämmin puristaa yhä märemmäksi käyvää

nenäliinaa sormiensa välissä.

"No, rakas veli", jatkoi Bengt, kääntyen rehtoriin, "sinä näet, miten

tyttäresi epäröi ja antaa sydämessään sijaa viivytyksen-perkeleelle.

Mitä sanot sinä, käytkö samoja jälkiä, etkö tunne hengen kutsuntaa?"

"Kyllä, kyllä", vastasi rehtori ja silitti miettiväisenä partaansa, "se

on, minä tarkotan, että Jumalan rakkaudenkutsun syntisille sydämille

tajuamme aina. Hän vetää meitä aina puoleensa, aina, ijäisesti ...

niinkuin auringonsäteet eivät koskaan lakkaa lämmittämästä, niin ei

myöskään Jumalan rakkaus herkeä vetämästä meitä puoleensa..."

"Mukava ja vaarallinen oppi", vastasi Bengt kylmästi, "lähtenyt

perkeleestä, joka niin mielellään huutaa: 'Siirrä eteenpäin, siirrä,

siirrä, sinulla on hyvää aikaa, kokonainen ijäisyys, jos niiksi tulee!'

Jumalan sana sanoo toisin: 'Laittakaa pelolla ja vavistuksella, että te

autuaaksi tulisitte'. Jumalan sana sanoo myös, että pelastus kuuluu

aikaan eikä ijankaikkisuuteen. Valaiskoon sinua Herra tämän tärkeän

asian suhteen. Ja rouva Grahn", jatkoi hän lempeämmin ja kumartui pikku

rouvan yli, jonka suuret, tummat silmät liikuttavan nöyrällä

ihmettelyllä olivat kiinnitetyt Bengtiin, "mikä on teidän suhteenne

Herraan?"

Punaiset täplät rehtorin pikku rouvan otsalla alkoivat hehkua ja

alahuuli vapisi.

"Olen koko elämäni ajan rakastanut Jumalaa ja kaivannut häntä -- ja..."

"No niin, tunnustakaa se sitten ... tunnustakaa se ja sytyttäkää jalo

rovio, joka tarvitsee vain kipinän leimahtaakseen ilmiliekkiin",

huudahti Bengt kuuma hehku katseessaan, "älkää epäröikö ... älkää

antako sijaa sovittelemisperkeleelle -- rohkaiskaa mielenne, päästäkää

armovirrat kostuttamaan janoovaista maata!"

Pikku rouva risti kätensä ja sanoi aivan kuin äskenkin: "Minä olen koko

elämäni ajan rakastanut Herraa ... koko elämäni..."

"Ja teillä on kai varmaan ollut koko elämänne ajan rauhaa ja iloa ja

varmuutta syntien anteeksisaamisesta ja lapsenosasta Isän kodissa,

rouva Grahn?" pisti Bengt hieman ivallisesti.

Vastausta ei kuulunut: rouva Grahn katseli alaspäin ja huojutti

päätään, silmissä uneksiva katse, rehtori siveli yhä hartaammin ja

tuumivaisempana partaansa ja äkillisesti syntyneessä hiljaisuudessa

kuuluivat pikku Alman huokaukset syviltä, väräjäviltä säveliltä,

sydämen kaipuuta kertovilta.

"Niin, Jumala teitä kaikkia kolmea siunatkoon!" huudahti Bengt, joka

nyt tunsi, ett'ei hänellä enää ollut mitään sanottavaa, "kalliin

Mestarini nimessä uskallan lausua sanat: 'Te ette ole kaukana Jumalan

valtakunnasta!' Pian, pian otatte vastaan suloisen sanoman ja

viimeinenkin vallitus luhistuu. Kolkuttakaa, etsikää, anokaa vain yhä

hartaasti..."

Henkilö, jonka Bengt nyt valitsi käännytysyritystensä esineeksi, oli

tehtailija Henning, Åken isä. Vanha herra, hieno, valkohapsinen ukko,

jonka puku oli erikoisen huolellinen, niinkuin Åkenkin, ja jonka

hymyssä pilkallisuus ja lempeys omituisesti yhtyivät, oli koko illan

istunut ääneti ja liikkumatta nurkassaan, mutta Bengt tunsi, että

vanhus, jos ken, seurasi häntä arvostelijan katsein.

"Mitä teille, setä, kuuluu tänä iltana?" kysyi Bengt, astuen

tehtailijan luo ja istuutuen hänen viereensä, "te olette väsyneen

näköinen?"

"Oh, minun ijälläni ei sovi valittaa", vastasi tehtailija kylmästi, "en

voi muuta kuin kiittää Jumalaa hyvästä terveydestä..."

"Niin, siinä on todella kiitoksen syytä, -- kun ajattelee, miten lyhyt

aika on ja kuinka kallis jokainen armonpäivä... Mutta Jumalan armo on

suuri ja hänen rakkautensa rajaton... Kun näen vanhuksia, ajattelen

ilolla Jeesuksen vertausta työmiehistä, jotka tulivat yhdennellätoista

hetkellä ja kuitenkin saivat _täyden_ palkan. Muistatteko ehkä sen

paikan, setä?"

"Tottahan nyt", vastasi tehtailija ivallisesti, "minä luin sen ja

mietiskelin sitä jo kauan ennenkuin sinä näit päivänvalon... Mutta

muistan myös muutamia muita sanoja, tosin jotenkin maallisia, mutta

sitä kuvaavampia: 'Quand le diable devient âgé, il se fait moine' ['Kun

paholainen vanhenee, rupeaa hän munkiksi.' Suom. muistutus.]. Se ei ole

kaunis lause, mutta sisältää paljon -- tuollaiset muutokset eivät

miellytä, niiden takana vainuaa jotain..."

"Kai teeskentelyä?" lausui Bengt, äänessään onnettomuutta ennustava,

hillitty sävy.

"Minä tarkotan", vastasi tehtailija jyrkästi ja ärtyisästi, "että on

paras vaeltaa rehellisesti koko elämänsä ajan ja säilyttää hyvä

omatunto Jumalansa edessä, niin pelastuu tuollaisista äkkinäisistä

muutoksista elostelijasta parannuksensaarnaajaksi, jotka tekevät sekä

naurettavan että kiihottuneen vaikutuksen..."

Bengtin silmät välähtivät ja hän nousi kiivaasti. Ester, joka seisoi

vähän matkan päässä ja kuuli ja näki myrskyn lähestymisen, kiiruhti

esiin, tarttui Bengtin käteen ja kuiskasi omituisen läpitunkevalla

äänellä: "Bengt, katso minua silmiin ja kuule tätä sanaa: 'voita

sielusi kärsivällisyydellä'".

Bengt ei vastannut; hän seisoi hetken muutamia sekunteja liikahtamatta

ja hänen katseensa vaipui Esterin lempeisiin, rakkautta sädehtiviin

silmiin; niiden syvyydestä nousi jotain, leijaillen hänen ympärillään

ja pakottaen vihan aallot laskeutumaan, hänen kasvojensa kovuus lauhtui

ja hänen katseeseensa syttyi ikäänkuin heijastus Esterin silmien

lempeästä loisteesta.

"Kiitos", kuiskasi hän ja puristi Esterin kättä ja loi häneen katseen,

jota Ester ei ikinä unohtanut. Sitten kääntyi hän tehtailijan puoleen

ja sanoi levollisesti:

"Sanoihinne, setä, en _minä_ kykene mitään vastaamaan. Mutta vastaan

erään sanoilla, joka on suurempi auktoriteetti kuin minä. Hän lausui:

'taivaassa pitää oleman suurempi ilo yhdestä syntisestä, joka

parannuksen tekee, kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä vanhurskaasta'."

Esterin ja Bengtin ympärille syntyi ikäänkuin ihmettelevän, sanattoman

hiljaisuuden aaltorengas, joka yhä laajeni ja eteni huoneen toiseen

päähän. Vanha Henning mutisi pari sanaa, joita ei kukaan kuullut, ja

kääntyi pois, kasvoillaan puoliksi yrmeä, puoliksi tuskainen ilme, ja

Bengt jätti hänet ollakseen parin minuutin päästä samanlaisissa

puheissa muutamien muiden vieraiden kanssa. Pari tuntia kesti näitä

keskusteluja, jotka milloin muodostuivat kiivaiksi kiistoiksi, milloin

enemmän tui vähemmän syvämieliseksi sanansaivarrukseksi, milloin

päättyivät kyyneleisiin ja rajuihin tunnepurkauksiin, milloin hioivat

mietiskelyn ja epäilyksen kysymysten kärjen niin suipoksi, että se

taittui omaa terävyyttään, milloin tapasivat haudatun, masennetun

kaipuun ja auttoivat sen synkistä syvyyksistä edes vilaukselta näkemään

valoa ja totuutta. Niistä, jotka puoliyön aikaan sanoivat hyvästi

Falkensternin perheelle ja enemmän tai vähemmän vilpittömästi kiittivät

kuluneesta illasta, olivat monet kovasti kiihdyksissään, monet

katkeroittuneita ja pahantuulisia, mutta kenkään ei lähtenyt kylmänä

tai väliäpitämättömänä. Siksi voimakas ja kiihottava oli into ollut,

joka oli hehkunut kaikista puheista.

Kun Bengt ja Ester olivat jääneet yksin, kietoi Ester kätensä Bengtin

kaulaan, niinkuin hänen oli tapana tehdä heidän rakkautensa

ensimmäisinä onnellisina aikoina, katsoi häntä silmiin ja sanoi

hymyillen säteilevää hymyään:

"Kiitos tämäniltaisista sanoistasi, kaikista todistuksista, joita

annoit Jumalan voimasta ihmissydänten yli, kiitos! Mutta, rakkahin,

miksi puhut niin paljon tuomiosta ja rangaistuksesta, miksi uhkaat niin

paljon, miksi et sen sijaan pyydä ihmisten sieluja Jumalan

äärettömällä, runsaalla rakkaudella?"

Bengt irrotti hiljaa hänen kätensä kaulastaan ja vanha tuttu ryppy

ilmestyi hänen otsalleen.

"Kaikki nuo pinttyneet syntiset ovat herätettävät jumalattomasta

varmuudestaan, jossa he elävät, eikä se tapahdu, jos hemmottelemme

ihmisiä ja lörpöttelemme Jumalan rakkaudesta. Vain yksi tie vie Jumalan

luo: _ensin_ synninhätä ja tuska, _sitte_ armo ja rakkaus..."

"Niin, meidän puoleltamme, mutta ei Jumalan; Hänen luonaan on aina

rakkautta, houkuttelevaa, pyytävää, lohduttavaa, siellä on rakkaus

ensimmäinen, viimeinen, ainoa! Jos tahtoisit kuvata auringon ihanuutta,

kuinka sen paistaessa linnut laulavat ja kukat tuoksuvat, miltä

kuuluisi, jos sen sijaan vain sanoisit: 'Ajatelkaa, millaista on, kun

aurinko on poissa, kuinka kaikki paleltuu ja ilo on mennyttä ja pimeys

ja epätoivo peittää kaiken'. Luuletko, että monikaan siitä saisi

käsityksen auringon ihanuudesta? Mutta niin kuvaat sinä Jumalaa, sinä

puhut mieluinten hänen kauheasta tuomiostaan, hänen vihastaan syntistä

kohtaan ja siitä, miten katumus on liian myöhäinen, joll'emme nyt,

juuri nyt käänny..."

"Mutta enkö sitten ole oikeassa, löytyykö muuta pelastusta kuin se,

joka nyt, juuri nyt on tapahtuva? 'Katso, nyt on otollinen aika, nyt on

autuuden päivä'. Voiko sitä koskaan kyllin voimakkaasti terottaa

onnettomain, harhaan joutuneitten veljien mieleen?"

"Mutta sinä itse olet saanut laupeutta osaksesi, siitä pitäisi sinun

puhua voimakkaammin ihmisille..."

"Tuomitsen itseäni yhtä ankarasti kuin muita", virkkoi Bengt kiivaasti,

"pidän itseäni suurimpana syntisistä, kurjimpana langenneista. Missä

olisin ilman Jumalan ääretöntä rakkautta, joka jo äidin kohdussa

valitsi minut autuuteen -- missä olisin, jos vuosi sitten olisin

kuollut? Helvetissä, julmimmassa pimeyden ja tuskien helvetissä;

kamalassa piinapaikassa, missä mato ei kuole eikä tuli sammu, olisin

saanut väännellä ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Mutta en tahdo, että

kukaan veljistäni tai sisaristani joutuu sinne, siksi tahdon huutaa

kaduilla ja toreilla: ottakaa pelastus vastaan, hakekaa sovintoa

Jumalan kanssa nyt, juuri nyt, muutoin olette hukassa. Sillä Jumala ei

ole ainoastaan rakkauden, Hän on myös pyhän vanhurskauden ja

jumalallisen koston Jumala. Enkö ole oikeassa?"

Ester seisoi hetkisen vaiti ja katseli eteensä uneksivin katsein.

"Vastaan sinulle pienellä laululla, kauneimmalla, minkä tunnen", sanoi

hän viimein, mennen harmoonion luo ja istuutuen sen ääreen. Sitten

lauloi hän suloisella, hivelevällä äänellään:

"Lempi! Luojan on

käsky verraton,

siihen katson ainoaan!

Rakkaudessaan

pysyn, rauhan saan;

Luoja itse rakkautt' on vaan!"

Kun hän oli lopettanut ja kääntyi Bengtiin päin, olivat tämän kasvot

kuin muuttuneet; piirteiden ankaruus oli poissa ja silmät loistivat

säteilevinä ja kosteina.

"Niin, rakkahani", sanoi hän, puristaen Esterin kättä, "varmasti on

Jumalan rakkaus ensimmäinen, suurin -- se on 'ainoa' ... kukapa sen

niin syvästi tuntisi kuin minä, kurjin syntisistä, joka olen kuin

kekäle temmattu tulesta! Koko elämäni, ijankaikkisesta ijankaikkiseen

tahdon kiittää ja ylistää Jumalan rakkauden ihmettä! Mutta", ja synkkä

piirre levisi taas hänen kasvoilleen, kuin äkillinen varjo aurinkoisen

vuorenrinteen yli, "samalla kuin kiitämme ja ylistämme Häntä Hänen

rakkaudestaan, täytyy meidän vavista Hänen vanhurskauttaan. Emme saa

unohtaa Siinain ukkosta Taborin ihanan sanoman vuoksi -- sillä molemmat

kuuluvat Jumalan pelastusajatukseen!"

Ester kääntyi nopeasti poispäin peittääkseen hymyä. Vähän helvettiä ja

ukkosta ja vihaa _täytyi_ Bengtin saada sekottaa valoisimpaankin kuvaan

Jumalan rakkaudesta!

"Minusta sinä et ole oikein selvillä näistä kysymyksistä", jatkoi Bengt

kärsimättömänä, kun Ester ei vastannut, "tuntuu kuin kallistuisit

noihin vaarallisiin oppeihin, jotka kieltävät ikuisen rangaistuksen ja

vakuuttavat, että Jumala on niin hyvä, että Hän kyllä lopuksi antaa

kaikille anteeksi, ja muuta, lorua."

Ester pudisti päätään.

"Ei, selitän sinulle, mitä tarkotan. Minä uskon, että koska Jeesus on

sanonut: 'Menkää pois minun tyköäni, te kirotut', koska Hän on sanonut,

että on mato, joka ei kuole ja tuli, joka ei sammu, niin täytyy

seurausten ajassa tehdyistä synneistä olla kankeita ijankaikkisuudessa.

Jeesus on myös sanonut Juudaksesta, että hänen olisi ollut parempi

syntymättä. Syntisen palkkana täytyy siis olla lausumaton tuska. Mutta

-- minä uskon muutakin. Koska raamattu sanoo ja meidän sydämemme siihen

yhtyy, että Jumala on rakkaus, hänellä ei vain ole, hän ei vain tunne

rakkautta, vaan hän _on_ itse rakkaus, niin täytyy näiden synnin

seurausten olla ojennuskeino, ei rangaistusta ja kostoa. Mekin

rakkaudettomat olentoraukat koetamme rangaista rikollisia, emme

kostaaksemme, vaan jos suinkin kohottaaksemme ja pelastaaksemme heitä.

Kuinka emme sitten ajattelisi, ett'ei Herra Jumala, joka on rakkaus,

käytä sitä piinapaikkaa, johon synti heitti meidät pois Jumalan

kasvojen edestä ja missä omantunnontuska kalvaa meitä kuin mato ja

polttaa kuin tuli, ett'ei Hän käytä sitä kostoksi ja rangaistukseksi,

vaan vanhurskaalla rakkaudellaan pakottaakseen syntisen heräämään ja

näkemään ja ymmärtämään hänen rakkauttaan, jotta hän viimein, kerran,

aikojen takaa, uusissa oloissa, uusien elämänehtojen vallitessa

polvistuisi Luojansa edessä, Hänen edessään, joka on tuleva kaikeksi

kaikessa ja jolle kaikkien tulee olla alamaiset!"

"Mutta, Ester, johan sinä olet vallan harhaan joutunut", huudahti Bengt

kiihtyneenä, "tuohan on oikea sekotus katoolisuutta ja järkeisuskoa!

Tarkotatko, mitä sanot ... etkö käsitä, että kallistut tuohon kauheaan

ja veltostuttavaan oppiin, että kaikki muka palaa entiselleen, se on,

ett'ei synti olekaan niin vaarallinen, sillä kaikki kääntyy kuitenkin

lopullisesti hyväksi?"

"Niin, sepä olisi todella kauheaa, jos kaikki kääntyisi lopuksi

hyväksi", sanoi Ester lempeän ivallisesti. "Mutta kuulehan, mitä

tarkotan. Tarkotan sitä, mistä Jumalan sana puhuu, nimittäin, että

_Jumala tahtoo_, että _kaikki_ ihmiset tulevat pelastetuiksi. Se on

hänen tahtonsa, ja se tahto vaikuttaa ja toimii lakkaamatta,

ijankaikkisuudessa niinkuin täällä ajassakin. Mutta jos löytyy

joitakuita, jotka ijankaikkisesti vastustavat tätä tahtoa ja yhä

enemmän ja enemmän paatuvat, niin täytyy heidän ijankaikkisesti jäädä

onnettomiksi, niinkuin he onnettomina kuolivatkin, sillä Jumala ei

pakota ketään, ei hänellä ole mitään sielujen pelastuslaitosta,

vapauden lakia seuraa hänen rakkautensa ajassa ja ijankaikkisuudessa!"

Bengt pudisti arvelevana päätään, mutta hän näytti kuitenkin hiukan

rauhottuneen. Esterin täytyi taas hymyillä kesken syvää totisuuttaan;

hän näki, että Bengt tunsi todellista helpotusta, kun Ester myönsi,

että ainakin jotkut sielut _voivat_ joutua ikuiseen kadotukseen.

"Niin, se on minun uskoni", jatkoi Ester, "muuta uskoa ei minulla voi

olla, jos mielin elää onnellisena. Ja jos se on väärä, niin en voi

muuta kuin rukoilla Jumalaa, että Hän valaisee ymmärrykseni."

Kaksi päivää kokouksen jälkeen soitti Alma Grahn Falkensternien asunnon

eteisen kelloa, jäi ujona ja epäröiden oven ulkopuolelle, kun Erikson

sen aukaisi, ja kysyttyään, oliko konsuli kotona, sekä, saatuaan

myöntävän vastauksen, hän änkyttäen sai esiin pyynnön saada tavata

häntä. Häntä värisytti nuo sanat, lausuttuaan; tietysti ymmärsi

Erikson, miksi hän tuli, tietysti hän nyt nauroi hänelle, tietysti

nauraisi hänelle hetken päästä kaikki talon väki ja tietysti oli Bengt

oleva suutuksissaan, kun hän näin uskalsi tulla häntä häiritsemään.

Mutta Bengt ei ollut suutuksissaan, yhtä vähän kuin totiselle,

juhlalliselle Eriksonille olisi pistänyt päähän edes vetää suutaan

hymyyn. Muutama kuukausi sitten olisi nuoren tytön otaksuma kyllä ollut

oikea, hänen yrityksensä tavata Bengtiä näin iltapäivällä olisi

varmasti saanut osakseen läpinäkyvän epäkohteliaan anteeksipyynnön,

ett'ei hänellä, Bengtillä, nyt ollut aikaa ottaa häntä vastaan; nyt

tuli hän hetkisen päästä itse eteiseen, sanoi Alman tervetulleeksi,

kasvot rakkaudesta ja ilosta loistaen, ja vei hänet omaan huoneeseensa,

jossa hän tarjosi hänelle mukavan nojatuolin, itse istuutuen

vastapäätä.

"Niin, rakas neiti", alkoi Bengt, isällisesti taputtaen hänen ristiin

pantuja käsiään, jotka avuttoman liikkumattomina lepäsivät sylissä,

"mitä teillä nyt on kertomista? Mutta tuskin tarvinnee kysyä ... minä

näen jo... Jumalan hengen työ on alkanut..."

Alma katseli maahan, painoi tummat silmäripsensä niin kiinteästi kuin

suinkin poskea vasten ja antoi suurten, kirkkaitten kyyneltensä olla

keskustelun johdantona. Bengt yhä taputti ja rohkaisi häntä, ja kun

Alma viimein katsahti ylös ja kohtasi hänen rakastavaisena säteilevän

katseensa, oli kuin olisi äkkiä koko ujous kadonnut, hän pyyhki

kyyneleensä ja alkoi mitä avomielisimmin purkaa sydäntään Bengtille.

Hän kertoi kaikista huolistaan, sekä menneistä että nykyisistä ja

niistäkin, joiden hän pelkäsi vielä olevan tulossa, hän kuvasi

sieluntaisteluitaan, suuria syntejään, pelastuksenkaipuutaan, Jumalan

ja Jeesuksen ja hänen rakkautensa ikävöimistä... Ja Bengt kuunteli

nuorta tyttöä sellaisella hartaudella ja innolla, kuin olisi pikku Alma

Grahnin änkyttävä, kyyneleinen sydämenpurkaus ollut keskuksena

tutkielmassa olemassaolon suurimmista ja syvimmistä ongelmista. Ei

kummankaan mieleen johtunut ruveta ihmettelemään, miten kummallista

oikeastaan oli, että hän, vähäpätöinen nuori tyttö, jonka omituiset

tavat ja ulkomuoto usein olivat antaneet Bengtille pilan aihetta ja

jota hän ylpeässä sydämessään oli halveksinut, niinkuin hän oli

halveksinut kaikkea, mikä ei ollut rikasta, kaunista ja ylhäistä, nyt

täydellä luottamuksella ikäänkuin heittäysi Bengtin syliin, varmana

siitä, ett'ei tänä hänen elämänsä murroshetkenä ollut ketään toista,

joka niin olisi häntä ymmärtänyt ja niin mielellään halunnut auttaa

häntä, kuin juuri Bengt. Niin, Alma tunsi, että Bengtin hehkuva voima

kykeni tukemaan, vetämään puoleensa, vapauttamaan, kaikkea tuota, jota

juuri hän tarvitsi ja jota ei kukaan tähän asti ollut voinut hänelle

antaa...

Kun hän ja Bengt hetken perästä tulivat Esterin luo, joka istui salissa

lukemassa, valaisi sama ilo molempain kasvoja.

"Jumalan kiitos"; huudahti Bengt, lähestyen ristissä käsin Esteriä,

"ihmissielu on pelastettu, rakastettu sisar on saanut kokea samaa

sanomatonta armoa kuin minä, hän on saanut katsahtaa Jumalan rakkauden

salaisuuteen, kuullut hänen rakastavan isänäänensä, joka vaatii kaikki

kiljuvat, perkeleelliset äänet vaikenemaan. Ihminen, joka etsi, anoi ja

kolkutti, on löytänyt, saanut ja mennyt avatusta ovesta sisään!

Ylistetty olkoon rakkautesi, Herra Jeesus!"

Ester sulki nuoren tytön syliinsä, suuteli häntä sydämellisesti ja

kuiskasi:

"Olen niin iloinen, pikku Alma, niin iloinen sinun puolestasi. On niin

suloista, kun löytää pohjan elämälleen!"

Samalla hän ajatteli, miten ihmeellistä tämä kaikki oli. Jeesuksen

sanat: "Ell'ette käänny ja tule lapsiksi, ette voi nähdä Jumalan

valtakuntaa", johtuivat hänen mieleensä, kun hän näki Bengtin. Niin,

hänestä oli todella tullut lapsi, lapsi kiihkeässä vaatimuksessaan,

että ihmiset heti kääntyisivät, koska _hän_ niin oli tehnyt, lapsi

yksinkertaisessa, varmassa uskossaan, lapsi riemuisassa ilossaan, kun

oli saavuttanut sen, mitä hän nykyjään hartaimmin halusi: johtanut

jonkun sille tielle, jota hän itse kulki...

Mutta Vångassa kehitti hän suurinta toimeliaisuutta ja siellä paraimman

ilonsa löysi. Siellä ei häntä kohdannut sama vastarinta kuin

kaupunkilaisen seurapiirinsä puolelta: nekin, joita ei hänen tulinen

uskonsa herättänyt, joutuivat kuitenkin siihen taikakehään, joka

ympäröi hänen voimakasta persoonallisuuttaan. Täällä hän olikin paljon

lempeämpi, hänen puheessaan oli enemmän lämpöä ja sydäntä kuin

tuomiopasuunan kaikua. Oli kuin hyväntahtoisuus, jota hän aina oli

tuntenut työväkeään kohtaan, nyt olisi hänen sisäisen rakkaudenelämänsä

puhdistamana ja lisäämänä murtautunut esiin elävänä voimana; hänen

pelastamisintonsa, hänen köyhimmän vaivaistalolaisenkin sieluun

ulottuva harrastuksensa käsitettiin mitä suurimmaksi alentuvaisuudeksi,

joka yhä enensi kansan rakkautta ja ihailua, ja niin syntyi

sydämellinen vuorovaikutus, joka on tulos myötätuntoisista virtauksista

ihmissielujen välillä.

Sen lisäksi oli hänellä suuri kyky puhua varsinkin kansalle. Ei kukaan

sen omista riveistä lähtenyt puhuja löytänyt paremmin sanoja, jotka

olisivat menneet suoraan kuulijain sydämeen, kuin tämä hienostunut

ylimys. Hänen häikäilemätön, avomielinen tunnustuksensa synneistänsä,

hänen sattuvat kuvauksensa tuskasta, jonka hän oli kestänyt, ja ilosta

Jumalassa, jota syntein anteeksiantamus soi hänen maistaa, kiinnitti

heitä niin, että he istuivat tuijottaen ja henkeä pidättäin, kuin

olisivat kuunnelleet satua tai hupaista tarinaa. Usein hän puheensa

alussa singahutti paradoksin tai rohkean kuvan, joka heti yhdellä

iskulla antoi hänen käteensä kaikki kuulijain sydämeen johtavat langat.

"Jumala, hyvät ystävät, ei koskaan välitä estää syntiä yhtä vähän

yksityisessä kuin kansoissa", alotti hän kerrankin. "Te olette ehkä

kuvitelleet mielessänne, että Jumala koettaa auttaa ihmistä, joka

syöksyy luisuvaa rinnettä alas, tai että hän särkee syntien verkon,

joka kietoo kansat? Ei toki, Jumala ymmärtää liian hyvin asiansa;

ainoastaan me hutilukset, me laastaroimme vanhoja synninhaavoja ja

annamme niiden ajettua sisältäpäin. Ei, Jumala menettelee toisin!

Olette kaikki nähneet kulovalkean ja tiedätte, miten silloin

menetellään. Tiedätte, että kun ryske ja räyske on pahimmillaan ja koko

metsä leimuaa tulimerenä, silloin ei kukaan järkevä ihminen enää huoli

koettaa sammuttaa, vaan jättää kaikki sikseen ja lähtee muualle

sytyttämään _vastatulen_. Ja kun molemmat, raivoisat tulimeret yhtyvät

rajuina ja kiukkuisina, silloin, silloin ne sammuttavat toisensa ja

metsä pelastuu, vaikkapa suuret alat jäävätkin autioiksi ja

poltetuiksi. Samoin on Jumalan ja ihmisen -- Jumala antaa vanhan

syntipalon raivota ja sytyttää vastatulen, uusia syntejä, uusia haluja

sydämen joka puolelle, aina siksi, kunnes hetki on tullut -- tuskan,

synninhädän hetki -- jolloin tulet rätisten yhtyvät ja sammuttavat

toinen toisensa, ja sielu on kuin poltettu, autio maa, mutta sen

mustassa, palaneessa mullassa itävät jo uuden elämän siemenet."

Suuria herätyksiä tapahtui Vångassa ja sen lähiseuduillakin. Saarnaajia

kutsuttiin sinne, kokouksia pidettiin useampia viikossa, kansaa tulvasi

joukottain kaikilta tahoilta, niin, joutuivatpa lapsetkin mukaan tähän

hengelliseen liikkeeseen. Ei ollut lainkaan tavatonta, että kymmen- ja

kaksitoistavuotiaat menivät puhujan luo, polvistuivat hänen kanssaan ja

ääneen tunnustivat syntinsä tai että tuonikäiset lapset pitivät

kumppaneilleen herätyssaarnoja. Bengt oli pannut Vångassa toimeen

sunnuntaikoulun, jota hän itse johti; kun raamatunselitys oli lopussa,

puhui hän kullekin lapselle erikseen, keräsi ympärilleen ne, joissa hän

oli huomaavinaan hengen vaikutusta ja kehotti heitä tunnustamaan

syntinsä ja antamaan sydämensä Jumalalle. Tosin eivät lapset

ymmärtäneet paljoakaan siitä, mitä Bengt sanoi, mutta ainahan he olivat

tulleet jonkun synnin tehneeksi, esim. valehdelleet tai siepanneet pari

marjaa -- ja heidän mielestään oli hyvinkin erinomaista polvistua

suuren, mahtavan konsulin rinnalla ja kuulla hänen rukoilevan heidän

puolestaan, sitäkin enemmän, kun he kyllä huomasivat, että hän oli

tyytyväinen, jos he tekivät, niinkuin hän oli sanonut. He olivat myös

kuulleet puhuttavan kokouksista ja kahvikesteistä Falkensternien

talossa, ja heidän mielikuvituksensa teki rohkeita retkiä tuohon

satulinnaan, sillä välin kuin he koettivat kuunnella Bengtin sanoja ja

vakavasti päättää mielessään ruveta kilteiksi ja tottelevaisiksi

lapsiksi, rakastaa Jumalaa ja antaa sydämensä Jeesukselle.

Vångan uskovaisten kesken vallitsi rakkaudenriemu, siihen tapaan kuin

kristillisyyden ensi aikoina, ja Bengt osasi virittää sen korkeimpaan

äänilajiin. Uusi rakkaudenelämä oli laassut kaiken turhamaisuuden ja

sukuylpeyden hänen sielustaan ja vienyt hänet häikäilemättömään

tasa-arvoisuuden harrastukseen. Niin pian kuin jotkut niin sanotuista

säätyläisistä s.o. lehtorit, insinöörit, isännöitsijät y.m.,

kääntyivät, ehdotti Bengt heti arvonimet pois ja sulki ilosta loistavin

silmin uuden veljen syliinsä. "Veli Larsson, veli Petterson" luisui

keveästi ja vaatimattomasti hänen huuliltaan, aivan kuin hän ei ikinä

olisi ollut tottunut seurustelemaan ylhäisten piirissä. Ja kun ihmiset

istuivat kokouksissa, niin heidän kasvonsa vallan jäykistyivät

hämmästyksestä, niinkuin he olisivat nähneet luonnonilmiön, kun he

kuulivat lautatarhanhoitaja Larssonin, sahan entisen pölkyn-asettajan,

jonka muinoinen työ oli painanut kulumattoman jäljen hänen tapoihinsa

ja liikkeisiinsä, naama tyytyväisyydestä loistaen, -- se ei lie ollut

niin aivan puhtaasti hengellistä laatua, -- lausuvan: "Niin, rakas

veljemme Falkenstern antoi meille äsken kalliin todistuksiin" j.n.e.

Ester ei voinut olla hymyilemättä istuessaan salissa ja kuunnellessaan

eri puhujia. Se oli hänestä samalla sekä ylevää että liikuttavan

hullunkurista. Tuoko oli todella hänen miehensä, Bengt Falkenstern,

hän, jonka sydämetön ylpeys kerran musersi hänen sisimpänsä, hänkö

kulki tuossa ystävällisenä ja rakastavaisena kuin lapsi ja sulki

syliinsä vanhoja, nokisia seppiä ja köyryselkäisiä pölkyn-asettajia ja

köyhiä vaimoja, kun hän vain sai tietää, että he olivat hänen sisariaan

ja veljiään Kristuksessa?

Mutta kun Ester illalla oli kahdenkesken Bengtin kanssa, ei hän voinut

olla sanomatta:

"Bengt, etkö luule, että menet hiukan liian pitkälle veljellisessä

rakkaudessasi, tarkotan, luuletko, että esimerkiksi pehtori

Larssonille, joka ei juuri ole erittäin nöyryyteen harjaantunut, on

oikein hyvä päästä sinuksi kanssasi?"

"Ja miksi ei?" huudahti Bengt harmistuneena, "miksi en sanoisi sitä

veljeksi, joka on veljeni? Jos se sitten lie hyödyksi tai vahingoksi

hänen sielulleen, se ei ole minun asiani, vaan Jumalan. Minä tunnustan

enää vain kahdenlaisia ihmisiä: Jumalan ja perkeleen lapsia. Edelliset

ovat _kaikki_ veljiäni ja sisariani ja minulle on vallan yhdentekevää,

ovatko he kreivejä ja kreivittäriä vai lauttaajia ja työmiehen vaimoja;

jälkimäisten kanssa en tahdo olla missään tekemisissä muuten kuin

taivuttaakseni heidät Jumalan puoleen!"

No niin, niin selviä todisteluita vastaan ei voinut mitään väittää.

Luonnetta, jonka piirteet olivat niin yksinkertaiset ja selvät, johon

ei koskaan langennut tunnelmain, epäilysten tai epäröimisten

puolinaisuudenvarjoa, luonnetta, joka johdonmukaisesti kulki _omaa_

päämääräänsä kohden huomaamatta tai tunnustamatta muiden päämääriä,

sitä ei maksanut vaivaa koettaa estää. Tässä sielunelämän

yksinkertaisuudessa oli jotain karkottavan jyrkkää ja samalla suurta ja

valtavaa. Ester tunsi tällä hetkellä itsensä pieneksi miehensä

rinnalla, hän ymmärsi, että juuri sellaiset ihmiset kuin Bengt

tempaavat toiset mukaansa, ne ne olivat palaneet rovioilla uskonsa

vuoksi -- tai antaneet muiden palaa. Hän ymmärsi, että kun Jumalan

henki kerran oli saanut koko Bengtin sisäisen olemuksen valtaansa, kun

se oli saanut levittää rauhansa hänen rajujen, omavaltaisten

hyökkäystensä yli, joilla hän koetti vallottaa sieluja, kun hänen

uskonelämänsä voima oli taottu itsevaltiuden raudasta kuuliaisuuden

notkeaksi aseeksi, silloin oli pääsevä esiin hänen ijäisyysolentonsa

kauneus, josta Esterin nuoruudenrakkaus oli uneksinut. Hänen mielessään

soivat runoilijan sanat:

"Hän vaipuu kyynelten virtoihin

ja tuomion iskuista uusitaan

_ja hyödyksi saa_."

"Ehkä", ajatteli hän nöyrästi, "on minun elämäntehtäväni oleva auttaa

Jumalan henkeä tässä työssä."