XIII.

Kun ihminen vuosikausia on kätkenyt omantunnontuskansa kaikkien

silmiltä, vieläpä omiltansakin, painanut ne sielunsa syvimpään ja

kantanut niitä kuin kivuttavaa tautia, jota ei tahdo edes itselleen

tunnustaa, silloin kerää hän myös samalla hädän ja tuskan pääomaa

korkoineen tilinteon päiväksi. Silloin oppii hän tuntemaan madon, joka

ei kuole, tulen, joka ei sammu.

Sellaisina heräsivät Bengtin omantunnonvaivat; ne kohosivat syvältä

hänen sielustaan kuin aaveet, jotka ahdistivat häntä joka puolelta ja

lopuksi mursivat ylpeydenmuurin, joka tähän asti oli ollut hänen

suojansa. Hän ei välittänyt enää peitellä kärsimystään, katse kävi

jäykäksi ja tuijottavaksi, hän ikäänkuin lyyhistyi kokoon ja niin syvän

tuskallinen ilme, kuin ei hän enää koskaan jaksaisi hymyillä, astui

ylimielisen piirteen sijalle, joka hänellä ennen oli ollut suun

ympärillä. Falkensterniläisen luonteen kiihkeys, sen taipumus mennä

äärimmäisyyksiin sekä hyvässä että pahassa, vaikutti, että myös hänen

irtipäässeet omantunnontuskansa olivat rajattomat.

Kaikki Esterin yritykset lohduttaa, ja tyynnyttää menivät hukkaan;

Bengt näki vain syntinsä, hän tarkasti sitä kaikilta puolin, hän katsoi

sen pohjattomaan syvyyteen ja hänen silmänsä kiintyivät yhteen ainoaan

pisteeseen menneisyydessä.

"Pikku Ester parka", sanoi hän usein näinä aikoina, "joll'ei mitään

muutosta tule, joll'en saavuta rauhaa, josta puhut, niin saat antaa

anteeksi, että tuotan sinulle vielä enemmän surua ja häpeää, sillä minä

en voi, en tahdo elää tätä helvetintuskaa kantaen. Ulkoapäin kaivelee

minua ihmisten ylenkatse, minne tahansa menenkin -- sisästä päin kalvaa

omatunto öin, päivin. Yksi sana soi alati korvissani: murhaaja! Niin,

minä olen murhaaja, minä olen syypää yhden ihmisen kuolemaan -- yhden,

ei, kahden -- oman lapseni, jota minun olisi tullut rakastaa, josta

huolta pitää ... vankilassa pitäisi minun istua, yhteiskunnan

hylkiöitten joukossa, sovittamassa ja pesemässä pois rikostani..."

Hänen silmänsä loistivat niin tummina ja synkkinä hänen kalpeista

kasvoistaan, että Esteriä värisytti.

"Voi, Bengt", kuiskasi hän ja silitti rauhottaen hänen kättään, "et

sinä voi sovittaa, et parantaa, et pestä pois, vaikkapa ijäti kärsisit

ja surisit. Sinä voit ainoastaan ottaa vastaan anteeksiantamuksen

menneisyydestäsi ja uskoen ja toivoen kääntyä tulevaisuutta kohden ja

alottaa uutta elämää!"

"En voi", vastasi Bengt ja pudisti päätään, "minusta tuntuu, kuin

kääntäisi Vapahtajakin minulle halveksien selkänsä -- vain sinä, Ester,

armahdat..."

"Mutta etkö käsitä, Bengt, että minun armahtavaisuuteni on vain

kipinäinen Hänen armahtavaisuudestaan?"

"En käsitä mitään, en tiedä mitään -- tunnen vain kaksi asiaa: sisäisen

ja ulkonaisen pimeyden ja sinun kätesi, joka kannattaa minua..."

Mutta kun epätoivo kehittyi huippuunsa, kun hänen kiusaantuneet

ajatuksensa lopuksi kärjistyivät tuohon armottomaan valintaan: hän joko

lopettaa tuskansa tai tarttuu anteeksiantamukseen, josta Ester puhui,

silloin oli hän myös päässyt taitekohdan yli. Bengt ei ollut syvien

tutkimusten eikä mietiskelyn, vaan toiminnan ja intohimon mies. Tähän

asti oli hän ollut väliäpitämätön uskonnosta; hän ei tuntenut uskon

iloa yhtä vähän kuin epäilyksen tuskaakaan. Luonteensa kiihkeyden

ohella oli hän kuin lapsi, joka ei tutkistele, vaan luottavaisena ottaa

asiat sellaisinaan. Niin pian kuin hän oli tyhjentänyt synnintuskan

pikarin pohjaan saakka, heitti hän sen pois eikä enää katsonut sinne

päin. Ja niinkuin hän kerran oli intohimoisesti heittäytynyt syntiin ja

nautintoihin, niin heittäysi hän nyt kulkemaan sitä pelastuksen tietä,

jolle Ester häntä viittasi. Rohkeasti, pelotta ja epäröimisittä,

sulkien silmänsä, jott'ei tuntisi kauhua, uskalsi hän "viskautua Hänen

avoimeen helmaansa"...

Matkansa määrää Esterille ilmottamatta, läksi hän kaupungista pariksi

päiväksi. Kun hän tuli kotiin, oli hänen kasvoissaan toinen ilme;

synkät varjot olivat poistuneet ja rauhan ja ilon aamunkoitto kajasti

hänen piirteistään.

"Olin lehtori Valkersin luona ja tunnustin kaikki", sanoi hän taas

tavatessaan Esterin. "Jumalan kiitos, _hän_ ei ole kärsinyt tuosta

pahasta huhusta, josta hän ei edes tiennyt ja joka oli syntynyt vain

omituisten sattumain kautta. Hän läksi kaupungista ainoastaan

terveytensä takia, hän kun ei sietänyt täkäläistä kalseaa ilmanalaa.

Rikokseni häntä kohtaan on tietysti kuitenkin yhtä suuri -- mutta hän

antoi sydämestään anteeksi, ja nyt voin myös ottaa vastaan Jumalan

anteeksiannon."

Seuraavana päivänä sanoi hän Esterille: "Tänään puolenpäivän aikaan

matkustan Vångaan ja jään sinne huomiseksi. Ja Ester", lisäsi hän ja

löi kätensä pöytään, samalla kun hänen katseensa muuttui milt'ei

käskeväksi, "kun palaan, on, niin totta kuin Jumala elää, sieluni oleva

pelastettu!"

Ester katsoi häneen hämmästyneenä, mutta ei väittänyt vastaan.

"Jumala matkasi siunatkoon", vastasi hän vain hiljaa.

Kun Bengt oli jättänyt hänet, istui hän hetken liikahtamatta, nojaten

päätään kättä vasten miettiväisenä ja hieman alakuloisena. Häneen

koski, että Bengt poistui hänen luotaan nyt juuri, kun hän uhkamielisen

voitonvarmana meni Jumalaansa kohtaamaan. Olihan juuri Ester ollut

hänen tukensa näinä aikoina, Esterin rakkaus, Esterin rukoukset ja

esirukouksethan olivat ensimmäistä voidetta valaneet Bengtin

kirveleviin haavoihin! Mutta jokaisen täytyy saada mennä omaa tietään

-- inspiratsioonin silmänräpäyksessäkin, Jakobintaistelun hetkelläkin

täytyi Bengtin seurata omaa luonnettaan, joka kaipasi rajuja

mullistuksia. Esterin herkkä, ujo luonto oli arastellut ihmisten

sekaantumista, hän oli yksin Jumalansa rinnalla, hiljaa, kuin

uneksivana, astunut hänen valtakuntaansa; Bengt tarvitsi aivan

päinvastaisia olosuhteita. Oli välttämätöntä, että hänen luonteensa

itsevaltaisuus haki itselleen vastineen hengelliselläkin alalla:

fanatismin, joka suuremmassa tai vähemmässä määrässä oli värittävä

hänen uskonelämänsä. Ja niinkuin Esterin kääntymystarina oli ollut kuin

vieno, tähtivälkkeessä sädehtivä runoelma, niin oli Bengtin oleva kuin

rumpujen ja torvien säestämä pelastusarmeijan laulu...

Kun Bengt tuli Vångaan, läksi hän kohta kappelinsaarnaajan luo, uuden

papin, jonka hän itse oli valinnut ja kutsunut virkaan, koska tämä oli

kuuluisa parannuksensaarnaaja, joka ei katsellut sormien lomitse

seurakuntansa heikkouksia, eikä liioin omiansa; sillä vaistomaisesti

piti Bengt parannuksensaarnaajista ja vanhurskaudenintoilijoista. Nuori

pappi oli tehtaalla sielunhoitotoimissa, mutta vaunut lähetettiin kohta

häntä hakemaan; Bengtin sieluntila ei sietänyt mitään viivytystä.

Niin pian kuin pappi tuli kotiin, alotti Bengt heti ilman valmisteluita

tunnustuksensa. Hän kertoi kaikki, koko elämänsä, myös kovuutensa

Esteriä kohtaan, ja kun hän oli päässyt loppuun, sanoi hän vain

lyhyesti ja jyrkästi:

"No, nyt tunnette koko syntisen elämäni, herra pastori. Onko minulle

pelastusta tarjona?"

Pastori nousi ja risti kätensä. Hän oli nuori mies, kasvot olivat

kalpeat ja tyystin ajellut, piirteet puhtaat ja jalot, mustissa

silmissä samalla sekä polttava, että lempeän rakastavainen katse.

"Kunnia olkoon Isän Jumalan ja Pojan ja Hengen, joka on ollut, on ja on

oleva ijankaikkisesti _yksi_ Jumala ja _yksi_ vapahtaja!" huudahti hän

kohotetuin katsein, "kunnia olkoon Hänen, joka antaa palvelijalleen

oikeuden sanoa sinulle, Bengt Falkenstern: 'Sinun syntisi ovat anteeksi

annetut, mene ja älä silleen syntiä tee!' Ja nyt, kuule muutamia

raamatun sanoja, kuule vastaus Herran suusta: 'Katso, minä pyyhin pois

sinun syntisi enkä enää muista pahaa tekoasi... Minä heitän kaikki

sinun syntisi selkäni taa'... Älä ajattele vanhaa äläkä huoli

menneistä. Katso, minä luon jotain uutta. Nyt se puhkeaa esiin! Etkö

huomaa? Niin, etkö huomaa, että nyt juuri jotain tapahtuu, etkö tunne,

kuinka jokin uusi puhkeaa sielussasi? Etkö näe, kuinka syntien

anteeksiantamuksen loisteessa Jumalan valtakunta sinulle ilmestyy,

Jumalan valtakunta, tuo suuri, avara, ihmeellinen, joka ei ole täällä

eikä tuolla, vaan joka on vanhurskaus, ilo ja rauha Pyhässä Hengessä?"

Bengt kuunteli papin sanoja, niinkuin ihminen vain kaksi kertaa

elämässään kuuntelee: silloin, kun uusi elämä hänessä herää ja silloin,

kun kutsu saapuu tuolta puolen Tuonen virran. Hänen katseeseensa syttyi

syvä, salaperäinen hehku ja ylpeät huulet vapisivat.

"Tohdinko uskoa, että rikokseni on sovitettu, että olen vapaa

omantunnontuskasta, joka nyt viisitoista vuotta on kalvanut minua öin,

päivin?" kuiskasi hän.

"Niin, vapaa, vapaa, vapaa!" riemuitsi pastori. "Vapaa menneisyyden

muistoista, vapaa alkamaan uutta elämää! Kas, jumalalliseen

anteeksiantoon sisältyy kaksi pyhää salaisuutta. Toinen koskee

menneisyyttä: kaikki pyyhitään pois, kaikki velkakirjat revitään rikki,

Jumala ei muista enää mitään siitä, mikä on ollut. Ettekö ole tuntenut,

kuinka kehno on ihmisten anteeksiantamus? Se vakuuttaa kaikki

unohtaneensa, mutta vihan hetkenä tuodaan välistä unohdetut

päivänvaloon ja katkeria sanoja singahutetaan rakkauden tuomionkin

jälkeen. Mutta sellainen ei ole Jumalan anteeksianto -- kun Hän antaa

anteeksi, ei menneisyyttä enää ole. Toinen salaisuus koskee

tulevaisuutta. Jumala _luottaa_ meihin. Kuinka ihanalta tuntuu jo

silloin, kun joku ihminen uskoo meihin, kuinka virkistää epätoivoista

syntistä, kun veli ojentaa kätensä ja sanoo: '_Minä_ luotan sinuun,

uskon, että sinusta tulee toinen, parempi ihminen!' Mitä sitten, kun

taivaan Herra Jumala ojentaa meille kätensä ja sanoo: '_Minä_ -- minä,

joka olin, olen ja olen oleva, _minä_ luotan sinuun!'"

Bengt istui pää kumarassa, vaiti, kuin itseensä vaipuneena. Samaa oli

Ester sanonut Jumalan anteeksiannosta -- samat soinnut soivat sielujen

avautuneista syvyyksistä -- vain sanat lausuttiin toiseen tapaan. Hän

näki sielunsa silmin anteeksiannon ihmeen hohtavan verrattomassa

valossa, ja kun hän loi ylös katseensa, oli kuin olisivat hänen koko

kasvonsa paistaneet tuosta samasta valosta. Hän ja pastori polvistuivat

nyt yhdessä ja Bengt voi ääneen ja palavalla innostuksella kiittää

siitä, että oli vapautunut kauheasta syntitaakasta, joka niin monta

vuotta oli painanut hänen sieluaan.

Mutta Bengt ei tyytynyt vain tähän yksityiseen tunnustukseen; hänen

sielunsa oli syttynyt polttavan kuumaan hehkuun ja hänen täytyi päästää

tunteensa ilmoille vielä voimakkaammalla tavalla. Hän antoi siksi

kuuluuttaa kokouksen pidettäväksi kappelissa, ja siellä astui hän

kokoontuneitten työmiesten eteen, teki täydellisen tunnustuksen, esitti

jonkunlaisella itsensämusertamishalun martyyrinautinnolla syntinsä ja

omantunnontuskansa ja kuvasi lopuksi samalla kiihkeällä innostuksella

kääntymyksensä ja pelastuksensa. Bengtin puhuessa humahti liikutuksen

aalto yli salin. Naiset itkivät, miehet istuivat hämmästyneinä ja

liikkumattomina; muutamain kasvoille kohotti tuo ihmeellinen tunnustus

ilonhohteen, toiset näyttivät synkiltä ja hieman pilkallisilta, mutta

kaikkiin se teki syvän vaikutuksen. Niin pian kuin Bengt oli

lopettanut, meni hän seurakuntalaisten joukkoon, puhutteli toista

toisensa jälkeen, puristi heidän kättään ja syleili n.s. "isiä", sahan

vanhoja kokeneita uskovaisia. Hänen kasvonsa loistivat lapsellisesta

ilosta, ja ukot seisoivat siinä kyynelsilmin ja kohottivat kiitoksen

Herralle, joka oli tehnyt heidät niin suuren ihmeen todistajiksi.

"Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään!" kuiskasi muuan

vanha seppä, joka oli ollut palveluksessa Kurt patruunan aikana ja

nähnyt Bengtin kasvavan. "Nyt pitäisi armollisen rouva-vainajan olla

mukana", sanoi Leena muori, Bengtin äidin entinen kamarineitsyt, --

"kuinka iloinen hän olisi! Mutta hän näkee tänne -- siitä olen varma,

-- hän näkee, että hänen sydänkäpynsä on pelastettu!"

Vielä samana iltana läksi Bengt kaupunkiin, hän kaipasi Esteriä, hän ei

voinut nukkua, ennenkuin oli saanut kertoa hänelle onnensa. Kun hän

tuli kotiin, oli asunto pimeä ja Ester oli jo kauan ollut unen

helmoissa, mutta Bengt sytytti tulen, meni makuusuojaan ja herätti

hänet suutelolla. Ester aukaisi nopeasti silmänsä ja katseli

hämmentyneenä ympärilleen, mutta huomattuaan Bengtin, ymmärsi hän, mitä

oli tapahtunut. Bengt makasi polvillaan sängyn vieressä ja hänen

kasvonsa loistivat, niinkuin vain hänen syvät, tummat silmänsä taisivat

loistaa, kun parhaimmat, jaloimmat tunteet hänessä heräsivät ja

karkottivat pahojen ajatusten varjot. Se oli Bengt ja kuitenkin joku

toinen, se oli Esterin Bengt, hänen nuoruutensa unelma, se Bengt, jonka

hän kohtasi elämän kevätpäivinä, hän se oli, hän oli noussut jälleen

kuluneitten vuosien synnistä ja surusta ja ahdistuksesta!

"Ester", kuiskasi Bengt, "minä olen saanut rauhan Jumalan ja itseni

suhteen, täydellisen rauhan, ihme on tapahtunut, Jumala on pyyhkinyt

pois kauhean velkani, tyttöraukan sielun olen jättänyt Hänen armahtavan

rakkautensa huomaan ja Jeesuksen nimessä alan uutta elämää! Ja nyt,

Ester, tahdotko _sinäkin_ antaa anteeksi, tahdotko antaa anteeksi, että

niin itsekkäänä ja häikäilemättömänä liitin puhtaan elämäsi omaani,

rikosten tahraamaan? Tahdotko antaa anteeksi kaiken ylpeyteni,

kovuuteni, jota niin usein osotin sinua kohtaan?"

Ester kietoi kätensä hänen kaulaansa, kallisti päänsä hänen rintaansa

vasten ja kuiskasi: "Tahdon ... sydämestäni ... _kaikki_ on

unohdettu..." Siinä viipyivät he kauan vaiti, sydän sykki sydäntä

vasten ja sielu vaipui sieluun...