XII.

Noin viisitoista vuotta sitten asui sen kaupungin laidassa, missä

Falkensternit ja Henningit niin monta vuotta olivat kilpailleet

vallasta, eräs köyhä pesijätär, leski, jonka mies oli musertunut Vångan

sahassa. Useat kaupungin hienoista perheistä pitivät hänestä huolta ja

suojasivat häntä, ja paitsi sitä sai hän apurahaa sahan puolesta.

Hänellä oli kahdeksan lasta; kaksi pojista kävi jo työssä, vanhin

tytöistä oli niihin aikoihin kuudentoistavuotias ja kantoi pesua

niille, jotka äidillä työtä teettivät. Tyttö oli tavattoman

miellyttävä, sinisilmäinen ja kultakutrinen, ja eihän ollut hänen

syynsä, että hänen sorja ulkomuotonsa ja loistavat silmänsä saattoivat

hänet seikkailuille alttiiksi ja saivat aikaan monta selkkausta hänen

muutoin niin hiljaisessa, vaatimattomassa elämässään. Kaikki, joille

äiti teki työtä, pitivät häntä lemmikkinään; aina lapsesta asti oli

hänestä huolta pidetty, hänet haettiin lasten leikkitoveriksi koteihin

ja jouluisin sai hän koko joukon mitä erilaisimpia lahjoja, aina

antajain erilaisten mielipiteitten mukaan: kirjoja ja paperia

pormestarinnalta, makeisia ja kauniita vaatteita Lestradin neideiltä,

uskonnollisia kirjasia rehtorin rouva Grahnilta j.n.e. Rouvat milt'ei

arvelivat, että heillä kullakin oli pieni osansa tuosta nuoresta

tytöstä ja että hänen miellyttävä persoonallisuutensa oli tulos heidän

hyväntahtoisuudestaan ja joululahjoistaan. Usein keskustelivat he äidin

kanssa hänen tulevaisuudestaan ja koettivat mitä parhaimmin sitä

suunnitella.

Siksi herättikin syvää surua ja ihmetystä, että heti tytön ripille

päästyä alkoi kaupungissa liikkua hänen mainettaan loukkaavia huhuja.

Rouvat puhuivat sekä toistensa että tytön ja hänen äitinsä kanssa,

mutta menestyksettä. Tuloksena oli vain vältteleviä vastauksia,

kyyneleitä ja huokauksia. Mutta huhu osottautui todeksi, nuori tyttö

oli langennut, tuo iloinen, kaunis seitsentoistavuotias, jonka osaksi

oli tullut niin paljon auttavaisuutta ja rakkautta, oli saattanut

itsensä ja äitinsä häpeään. Hänen suojaajansa surivat ja itkivät, hekin

olivat entistään rakastavaisemmat, osaaottavaisemmat ja keksivät yhä

uusia keinoja, miten auttaa ja nostaa. Ken oli syypää lapsiraukan

lankeemukseen, siitä ei kukaan saanut selkoa. Tyttö pysyi vaiti kuin

hauta, hänen kasvojensa ilme kävi selvittämättömäksi kuin mikäkin

elämänarvotus, niin pian kuin sitä seikkaa kosketeltiin. Häneen oli sen

sijaan tullut jotain uutta, umpimielistä, salaperäistä, joka olisi

ollut omiaan pelästyttämään ihmissydämen monien piilolokeroiden

tuntijaa, häntä, joka ymmärtää, mihin itseensä sulkeutunut epätoivo voi

johtaa.

Ja niin sai eräänä päivänä surullisen romantinen tapaus koko kaupungin

hämmästyksiinsä. Oli joulukuun ilta. Kauhea raju-ilma kulki yli seudun,

heitti maahan sähköpylväät ja kaatoi hongat metsässä; kaupunki peittyi

lumipyörteisiin, lyhdyt vilkkuivat usvan keskeltä kuin pienet, uniset

silmät, ja mereltä kuuluivat myrskyn pauhun tahdittomat sävelet:

milloin rajua ulvontaa, milloin matalaa, kumeaa jyminää. Ainoastaan

velvollisuus tai epätoivo voi moisena yönä houkutella ihmisen

kodistansa.

Epätoivo, järjen ja tunteen sokaiseva epätoivo, pakotti tuona yönä

Liina Fältin, köyhän pesijättären tyttären, muiden nukkuessa hiipimään

ulos, lapsi käsivarrellaan. Ei kukaan tullut vastaan, ei kukaan estänyt

häntä, myrskyyn ja pimeyteen hän läksi umpimähkään, ainoana johtonaan

tuskantäysi vaisto, joka vaati häntä merelle päin... Tuiskun

pieksemänä, myrskytuulen sinne tänne heiteltävänä, ponnisti hän

eteenpäin pienine, inisevine taakkoineen, kunnes milt'ei tiedotonna

vaipui kinokseen. Lumipilvet tuprusivat hänen ylitseen, vaivuttivat

hänen ruumiinsa velttoon herpoutumistilaan ja kätkivät hänet viimein

lapsineen valkoiseen, kylmään hautaan. Muutamia päiviä jälkeenpäin, kun

myrsky asettui ja merellä taas kuljettiin, löytyivät äidin ja lapsen

jähmettyneet ruumiit kaukaa lahdelta...

Mitään lähempää, esimerkiksi mitä varten tyttö kuolemaa etsimällä

pakeni häpeää, joka kohtaa niin monia hänen vertaisistaan, ei koskaan

saatu tietää. Salaperäinen hämäryys laskeutui kohta tapahtuman yli ja

taajeni vuosi vuodelta, tehden jutusta ikäänkuin puolilegendan, joka

antoi paljon ainetta kaupungin romantisille sieluille. Nuoren tytön

äidilläkin oli hyvin vähän tietoa siitä, mitä tyttären sydämessä ennen

itsemurhaa oli liikkunut; vain pari kertaa oli hän kuullut hänen

kuiskaavan: "parasta lienee, että surmaan itseni ja lapsen". Ainoa,

joka jotain tiesi, oli Åke Henningin sisar, hänelle oli tyttö

uskoutunut, mutta hän vaikeni tiedoistaan.

Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennenkuin huhu, saaden vauhtia siitä

pikkuseikasta, että Liina Fält joskus oli nähty erään nuoren

alkeiskoulun lehtorin seurassa, syytti tätä tytön viettelijäksi. Kun

hän heti Liinan kuoleman jälkeen kovasti sairastui, oli se muka ylen

selvä todistus, eikä kukaan enää epäillyt kauemmin, kuka oli nykyjään

kaupungin suurin roisto. Suuttumus hänen teostaan oli ennen kuulumaton.

Hän oli vastanainut ja hänellä oli rakastettava nuori rouva, joka juuri

äsken oli tullut äidiksi; koko kaupunki nousi siis yhtenä miehenä ja

käänsi hänelle halveksien selkänsä. Ja huhun todenperäisyys tuli

vahvistetuksi, kun hän pian tämän jälkeen pyysi eroa ja matkusti

ulkomaille -- murtuneen terveytensä tähden, sanottiin, mutta

yksimielisesti tuumivat kaikki, että vaikutin oli syvemmällä, sitäkin

suuremmalla syyllä, koska hän ei koskaan palannut, vaan haki paikan

muualla.

Viimein vaipui tämä surullinen tapaus unhon aaltoihin: kuva nuoresta

tytöstä, joka joulukuisena yönä katosi lumimyrskyyn, hälveni yhä

suurenevaan etäisyyteen. Mutta muisto viettelijästä painui ihmisten

tietoisuuteen rumana, mustana tahrana, ja vielä monta vuotta hänen

poismuuttonsa jälkeen saattoi tapahtua, että kun ajatukset joskus

sattuivat johtumaan menneisyyteen, muistettiin myös Liina Fältin

surullista kohtaloa, vanhat selitykset ja yhteensovittelut risteilivät

uudelleen mielissä ja päättyivät aina samaan lopputulokseen: "No niin,

se nyt oli inhottavimpia juttuja, mitä meidän piirissämme on

tapahtunut". Mutta muuten oli kaikki ohi ja unohdettu, samoin kuin

Liinan hauta kirkkomaalla, missä ei edes mätäs noussut, ja äidinkäsikin

oli aikoja sitten lakannut sinne kukkia kantamasta.

Mutta mikä on unohdettu, se ei ole kuollut; mikä vuosia uinuu, siinä on

vielä elämää, se voi herätä jälleen, herätä tuskanhuudoista, oikeutta

ja sovintoa vaativista huudoista, jotka äänettöminä nousevat

murrettujen sydänten syvyydestä, yksinäisistä, hyljätyistä haudoista.

* * * * *

Eräänä aamupäivänä, kun Ester ja Bengt söivät suurusta ja pikku Sven --

nyt "suuri" seitsenvuotias poika -- joka istui heidän välillään,

koululaiseksi kohonneen syvällä totisuudella sekä selvästi ymmärtäen

ajan tärkeyden ahmi velliänsä, virkkoi Bengt jyrkästi, niinkuin se,

joka kauan on ajatellut sanottavaansa:

"Näin ilkeää unta viime yönä. Olin näkevinäni Åke Henningin tuijottavan

minuun synkin katsein, ja minne menin, tuli hän aina perässäni ja

tuijotti. Saatpa nähdä, Ester, että hän on kuollut; kun viimeksi kuulin

hänestä, oli hän hyvin sairas..."

"Åke parka", vastasi Ester miettivänä. Sitten lisäsi hän: "Minäkin näin

niin kumman unen viime yönä. Olin kulkevinani satamassa; mutta se ei

ollut sellainen kuin se todellisuudessa on, vaan aivan vieras ja pimeä

ja sen ympärillä risteili omituisia katuja. Ihmisiä juoksi edestakaisin

lyhdyt käsissä, aivan kuin jotain olisi tapahtunut... Silloin kuulin

heidän toinen toisensa jälkeen huutavan: 'Voi, voi Falkensternin ylpeää

purtta, nyt se on uponnut!'"

"Niin, sepä oli todella ilkeä uni", sanoi Bengt nyreissään, "niin

inhottava, että melkeinpä olisit voinut olla kertomatta. Kaksi suurta

lautalastia on juuri matkalla Austraaliaan."

"Minusta se ei ollut inhottava", vastasi Ester, "se oli vakava ja

ihmeellinen ja siinä vallitsi vaikuttava, juhlallinen tunnelma, joka

vieläkin seuraa minua..."

Muutaman päivän perästä tuli Bengt Esterin luo, sanomalehti kädessä.

"Aavistukseni oli oikea sillä kertaa", sanoi hän, "katsos... Åke

Henning on kuollut ... hän kuoli verensyöksyyn Davos'issa."

Ester otti lehden ja luki lyhyen ilmotuksen hänen kuolemastaan.

"Åke raukka", sanoi hän ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.

"Raukka'" kertasi Bengt, olkapäitään kohauttaen, "niin, miksi et

ottanut häntä, saithan valita kaupungin rikkainten nuorten miesten

välillä? Hän olisi varmaan ollut paljon parempi aviomies kuin minä."

"Niin, luultavasti. Mutta minä rakastin sinua, ja siksi en voinut

'ottaa' ketään muuta kuin sinut. Minun käy vain niin sääli Åkea. Hän on

niitä ihmisiä, joilta elämä kieltää kaikki, -- emme käsitä miksi, --

jotka kuolevat surussa, ilman että koskaan ovat saaneet maistaa

onnea... Mutta sehän on yhdentekevää, ehkäpä se nyt tulee hänen

osakseen..."

"Niin, hänellä oli huono onni, poika paralla. Lapsena hän oli heikko ja

kivulloinen, ja muut pojat häntä aina nöyryyttivät. Sitten hän

alituiseen joutui oloihin, joita hän ei kestänyt, ja ihmisten pariin,

jotka olivat häntä voimakkaammat. Jonkunlainen ylimielisyys ajoi hänet

aina yrittämään sellaista, mihin hän ei pystynyt. Mutta nyt hän on

vapaa -- tuo onnellinen!... Tapasin kadulla Carl-Edvardin ja hän

kertoi, että heille oli kirjotettu hänen viime hetkistään ja että hän

oli lähettänyt tervehdyksen kotiin, sanoen kuolevansa onnellisempana,

kuin mitä hän eläessään oli ollut..."

Siitä asti, kuin Bengt luki Åken kuolemanilmotuksen, jäi häneen

piintyneenä päähänpistona luulo, että nyt, kun Åken henki oli jättänyt

ruumiin, kun häntä eivät enää maalliset lupaukset pidättäneet, hän oli

kiiruhtava täyttämään kostonaikeensa paljastamalla jollain

yliluonnollisella tavalla kauan säilyttämänsä salaisuuden, tehden siten

Bengtistä aseettoman rikollisen hänen vaimonsa, poikansa ja koko

yhteiskunnan silmissä ja näin kuolemassa musertaen vihatun kilpailijan,

jota hän ei elämässä voinut saavuttaa. Se oli tosin puolimieletön,

sekava ajatus, jonka omantunnontuskain pyörre ja heräävät muistot

olivat synnyttäneet, mutta se ei hellittänyt hänestä, se istui aaveena

hänen vierellään, se heitti salaperäistä varjoaan kaikkeen, mitä hän

ajatteli ja sanoi. Hänen mielensä oli kuin sen, joka kulkee

onnettomuutta odotellen ja joka ilta levolle laskeutuessaan ajattelee:

minkälaista lienee huomisiltana? Hänestä tuntui, kuin olisi Åken

kohtaloon erottamattomasti liittynyt hänen omansa, ja että niinkuin

Åken kohtalo nyt oli ratkaistu, niin täytyi hänenkin tulla ratkaistuksi

-- vaikka toisella tavalla.

Siksi hän ei hämmästynyt, vaan hänet ainoastaan täytti tuska ja raivo,

kun hän pari kuukautta Åken kuoleman jälkeen avasi hänelle lähetetyn

sanomalehden, jossa oli kaivettu esiin koko tuo vanha juttu ja hän

itse, joskaan ei suorin sanoin, niin kuitenkin aivan läpinäkyvän

selvästi esitetty kertomuksen "konnana". Ester oli huoneessa, kun hän

luki tuota, ja hänen täytyi siksi hillitä itseään. Hän pani

levollisesti sanomalehden kokoon, silmäili hieman erästä toista, nousi

ja meni omaan kamariinsa osottamatta minkäänlaista mielenliikutusta;

hän oli ainoastaan hyvin kalpea.

Tultuaan huoneeseensa, luki hän vielä kerran läpi koko kirjotuksen.

Sävy oli katkeran syyttävä; Bengtiä ei esitetty ainoastaan kurjana

viettelijänä, -- kuvaus tyttöraukan kuolemasta oli kerrottu tuskallisen

liikuttavasti --- vaan myös raukkamaisena konnana, joka vuosia oli

antanut toisen kantaa syytä rikoksestaan ja itse, hyvän nimensä ja

rikkautensa varassa, esiintynyt yhteiskunnan pylväänä. Kirjotuksen

lopussa huomautettiin, että koko tämä inhottava juttu oli selvä

todistus siitä, miten lahot ja rappeutuneet vanhat "yhteiskunnan

pylväät" itse asiassa ovat.

Kun Bengt oli lukenut loppuun, rypisti hän kokoon lehden ja repi sen

kappaleiksi, jotka hän sitten raivosta vavisten heitti uuniin. Ensin

joutui hän vaistomaisesti tavallisten ylpeiden ajatustensa valtaan.

"Minä haastan miehen oikeuteen, uhraan mitä tahansa saadakseni hänet

masennetuksi..." Mutta sitten seurasi kauhistava vastakohta: hän vaipui

velttoon, toivottomaan epätoivoon. "Mistä hänet haastaisin oikeuteen,

mistä häntä syyttäisin? Siitäkö, että hän sanoi totuuden, jonka minä

salasin?"

Mutta kuinka oli tuo huhu päässyt liikkeelle? Todellisuudessa sangen

yksinkertaisella ja luonnollisella tavalla. Åken kuolema herätti tuon

vanhan jutun taas eloon -- Rakel Henningin ystävyys nuorta tyttöä

kohtaan oli näet saanut ihmiset siihen luuloon, että Åkekin oli hänen

ihailijansa -- sitä ruvettiin uudestaan käsittelemään ja sen

romantinen aihe ja pöyristyttävä tunnelma näyttivät vieläkin

kykenevän kiihottamaan kaupunkilaisten mielikuvitusta. Ja muuan

vähäpätöinen seikka, johtopäätös eräästä ennen tekemättä jääneestä

yhteensovituksesta, antoi vähitellen aihetta uuteen otaksumaan: että

lehtori Valkers ehkä olikin syytön, ettei Liina Fältin kuolema ehkä

ollutkaan hänen omallatunnollaan. Nyt täytyi kääntää katseensa

toisaalle; muuan uusi huomio, vähäpätöinen seikka, määräsi suunnan,

yllämainitun sanomalehden toimittaja tunsi ilmassa skandaalituoksua,

lähetti nuuskijoitaan eri suuntiin, kuulusteli rouva Fältiä, Liinan

äitiä, sai katsella ja tutkia paria pientä muistoa, jotka tyttö oli

saanut rakastajaltaan, j.n.e. Salateitä, sotkuisia vyyhtejä

selvittämällä ja ristiriitaisia huhuja yhdistämällä saatiin siten

kokoon ainekset juttuun, joka sitten eräänä aamuna iski keskelle

kaupunkia ja kiihotti kaikkein mieltä.

Mutta Bengt ei ikinä voinut uskoa, että se näin yksinkertaisesti oli

tapahtunut. Hänen pahasta omastatunnostaan kohosi alati hämärä

tuskankuva: Åke Henningin henki kostonhaluisena julistamassa hänen

syntiään koko kaupungille. Ja tuon mielikuvan takaa oli hän kuulevinaan

ikäänkuin kohinaa jostain vielä voimakkaammasta ja kauheammasta:

Jumalan tuomio kohtasi häntä...

Hänen asemansa ei voinut häntä pelastaa; ei kukaan sanonut mitään, ei

kukaan rikkonut väliään hänen kanssaan, mutta hän tunsi kaikkien vihan

tukehuttavana ilmana ympärillään. Hän tunsi, että joskin yhä

kumarrettiin hänen nimeään ja rikkauttaan, niin häntä ihmisenä

halveksittiin. Hän tunsi sen, kun hän tuli Vångan sahalle; työmiehissä

oli jotain vierasta, niin, olipa hänestä pikku lastenkin silmissä

toinen ilme, kun he häneen katsahtivat. Yhteiskunta sulki hänet

näkymättömän, kammottavan, murtumattoman muurin taa, jonka se toisinaan

rakentaa ihmisen ympärille, joka on tehnyt alhaisen teon, mutta ei ole

lain saavutettavissa. Bengt oli koskettanut siihen kohtaan ihmiskunnan

omassatunnossa, missä oikeudentunnon puhtaat kielet väräjävät, ja

yhteiskunta, jonka keskellä hän eli, käänsi hänelle halveksien

selkänsä...

Hän ei ollut tietävinäänkään; hän esiintyi vanhaan tapaansa kodissaan

ja seurapiirissään, vaikka hän tiesi, että jok'ainoa katupoikakin oli

lukenut kirjotuksen hänestä. Eihän siitä liioin voinutkaan välittää, ei

ollut millä puolustautua; kaikki oli äänetöntä ja salaperäistä, mutta

tyhjentävän voimakasta, niinkuin vain yleinen mielipide saattaa olla.

Hän ei voinut muuta kuin asettaa jäisen ylpeyden kilvekseen kaikkea ja

kaikkia vastaan.

Välistä joutui hän kiusaukseen kääntyä jonkun asianajajan puoleen,

haastaa sanomalehden toimittaja oikeuteen, panna likoon muutamia

tuhansia kruunuja ja tehdä koko asiasta pelkkä skandaalijuttu. Mutta

sitten heräsi hänessä oikea ylpeys ja vastasi: "Ei, parempi sortua,

parempi tarttua viimeiseen keinoon, joka aina on tarjona: jättää

kaikki, parempi se, kuin lisätä rikostaan uudella raukkamaisuudella,

uudella valheella".

Usein vilahti hänessä näihin aikoihin ajatus: "Mahtaakohan Ester jotain

tietää, eikö kukaan liene ollut kyllin hienotunteinen ja ystävällinen

nimettömästi lähettääkseen hänelle lehden?" Oikeastaan oli Ester ainoa,

jota hän pelkäsi; kenenkään toisen katsetta ei hän arastellut, tuntuipa

se hänestä kuinka uteliaalta ja tarkottavalta tahansa, mutta Esteriä

hän ei enää koskaan voinut katsoa silmiin. Ajatus, että Ester oli ehkä

lukenut kirjotuksen, että tämä loka tuli lähelle hänen sieluaan, jonka

puhtautta Bengt, joskin vaistomaisesti, rakasti enin koko maailmassa,

ja että hän, Bengt, oli Esterin silmissä oleva ei ainoastaan

rikollinen, vaan myös kurja raukka, se ajatus oli hänestä sietämätön. Ja

kuitenkin tunsi hän järkähtämättömän varmasti, että ennemmin tai

myöhemmin, tavalla tai toisella, täytyi sen hetken tulla.

Huomaamattaan, seuraten epätoivoisen, harhaan joutuneen tarvetta etsiä

suojaista satamaa, lähestyi hän näihin aikoihin yhä ja yhä enemmän

Esteriä. Välistä, kun he illoin istuivat Bengtin huoneessa, saattoi

tapahtua, että hän päästi kädestään kirjan tai sanomalehden, jota hän

par'aikaa luki, ja istui uneksivaisena ja tuijotti Esteriin kohta

katsellakseen muualle ja ollakseen taas lukevinaan, kun Ester nosti

silmänsä.

Ja vaikk'eivät he mitään sanoneet, vaikka kumpikin istui kirjaansa

kiintyneenä, tahtoi hän kuitenkin pitää Esterin läheisyydessään; jos

tämä viipyi, lähetti hän häntä hakemaan, ja jos hän nousi lähteäkseen,

pääsi Bengtin huulilta puolittain nyreä, puolittain alakuloinen: "Minne

sinä nyt taas menet, etkö voi istua hetkeäkään rauhassa?"

Hänen muutoksensa ei jäänyt Esteriltä huomaamatta, ja hän ymmärsi, että

jokin syy siihen oli, että jotain oli tapahtunut joko Bengtin

ulkonaisessa tai sisäisessä elämässä, mutta mitä, siitä ei hänellä

ollut aavistustakaan; sillä huhut, jotka liikkuivat kaupungilla, eivät

olleet saapuneet hänen korviinsa.

Eräänä iltana, kun Ester rukoiltuaan pikku Svenin kanssa tuli Bengtin

huoneeseen, sanoi tämä aivan äkkiä:

"Istuin tässä ja ajattelin koko ajan sinua, Ester. Sinä olet sentään

pieni omituinen ihminen."

Ester naurahti.

"Miten niin?"

"Katso, sinä näytät niin lempeältä suurine, uneksivine silminesi ja

pienine pehmeäpiirteisine suinesi ja naisellisessa taipuvaisuudessasi

olet kuin vahaa, ja kuitenkin olet ainoa ihminen, jonka ylitse minulla

ei ole ollut valtaa. Se se on kummallista..."

Ester hymyili ja katseli miettiväisenä eteensä.

"Sanon sinulle syyn siihen: minussa ei ole vähintäkään taipumusta

itsevaltaisuuteen."

"Sepä merkillinen selitys, yleensähän on kai helpompi taivuttaa sitä,

joka ei ole itsevaltainen..."

"Ei, sinä erehdyt", keskeytti Ester innokkaasti, ei koskaan voi

taivuttaa ketään muuta kuin sitä, joka tilaisuutta saatuaan puolestaan

taivuttaisi muita. Minä ... minä olen päinvastainen ... kaikessa

hentoudessani on minussa lannistamaton vapaudenkaipuu, kaipaan vapautta

sekä itselleni että muille. _Minä_ en ikinä voisi ketään taivuttaa

valtani alle, en ikinä millään tavoin sortaa toisen ihmisen luonteen

omituisuuksia. Mutta siksi vaadin samaa itselleni. En kenenkään vuoksi

voi luopua omasta yksilöllisyydestäni. Minä voin musertua, sortua,

kuolla, mutta en koskaan voi toiseksi muuttua, olipa sorto kuinka kova

tahansa."

"Tuohan on oikeastaan ristiriitaista", vastasi Bengt hieman tylysti,

"kun kaikki ympärinsä kääntyy, löytyy ehkä suurin itsevaltias sinun

omasta sydämestäsi, niin lempeältä ja naiselliselta kuin näytätkin."

"Jos minussa sitä olisi ollut, Bengt, niin en nyt istuisi tässä sinun

vaimonasi. Tai myöskin, jos olisin ollut orjaluonne, sillä siksi voi

nimittää pieniä itsevaltiaita, olisit sinä tehnyt minut paljaaksi

räsyksi, nollaksi. Juuri siksi, ett'en tahtonut hallita, että tahdoin

ainoastaan olla oma itseni, siksi et ikinä saanut mitään valtaa

ylitseni..."

"Sinä muistutat kesytöntä lintua, Ester, sinussa on keijojen luontoa,

nuo loistavat silmät ja tuo kultatukka eivät valehtele, keijo elää yhä

sinussa..."

Ester nauroi, mutta kävi äkkiä hyvin totiseksi.

"Sinä olet oikeassa, Bengt, minussa oli jotain lumottua, kesytöntä,

ikäänkuin tumma metsikkö, missä ajatukset kulkivat uhkamielisinä ja

hillittöminä... Ja kukapa tietää, mihin ne ajatukset olisivat minut

johtaneet ... ne olivat kerran valloillaan ... ja lensivät ... niin,

sehän on sama... Jumala auttoi minua sillä hetkellä... Jeesus kulki

itse sieluni läpi ja silloin kävi siellä hiljaiseksi ja tyyneksi, ja

Hän opetti uhittelevalle metsälinnulle rakkautensa ja vanhurskautensa

salaisuuden..."

Bengt ei vastannut; huoneessa syntyi pitkä ja syvä hiljaisuus. Ester

tarttui taas työhönsä ja Bengt alkoi jälleen lukea kirjaansa.

Mutta kun Ester hetken perästä silmäsi ylös, näki hän, että Bengt

käytti kirjaa vain kilpenä, jonka takana hän istui synkin, suruisin

katsein eteensä tuijottaen eikä näyttänyt edes huomaavan vaimonsa

katsetta. Esteriä hämmästytti, miten toisenlainen hänen ilmeensä oli

verrattuna tuohon ylpeään, hieman teeskennellyn huolimattomaan, joka

tavallisesti lepäsi hänen kasvoillaan -- nyt muistutti hän sitä nuorta

miestä, joka kerran niin nopeasti voitti Esterin sydämen, ero oli vain

siinä, että hän silloin oli niin iloinen ja säteilevä ja nyt niin

syvästi surullinen. Esterin mieleen johtui myös, miten jalot olivat

Bengtin kasvonpiirteet, kun sielu niissä näin heijastui, ja hän

ajatteli, että sellainen oli myös Bengtin sisäinen olento, siinä _oli_

jaloja ja kauniita piirteitä, niitä hän kerran oli rakastanut, ja kun

kaikki halpa ja pikkumainen, joka ne oli vääristänyt, oli katoava,

silloin oli Bengtin sielu, hänen ijäisyysolentonsa, oleva yhtä puhdas

ja ylevä, kuin nyt hänen kasvonpiirteensä...

Äkkiä kääntyi Bengt Esteriin päin ja sanoi kiivaasti ja hätäisesti,

niinkuin se, joka kauan epäröityään hyppää alas syvyyteen:

"Ester, oletko koskaan kuullut Liina Fältistä puhuttavan?"

"Olen", vastasi Ester epäröiden. Sitten lisäsi hän epävarmasti

hymyillen: "Hänen tarinansahan on merkillisimpiä kaupungin aikakirjojen

jutuista, senhän tuntee jokainen."

"Oletko myös kuullut, kuka ... kuka hänet syöksi onnettomuuteen?"

Bengtin sanat vaikuttivat Esteriin omituisen kiusallisesti, hän olisi

mielinyt keskeyttää hänet sanomalla: "Ei, kuulehan, ei puhuta siitä",

mutta samalla kertaa pakotti jokin häntä jatkamaan ja hän vastasi:

"Niin, se oli joku koulun opettajista, hänen nimeään en muista, se oli

vain hirveän surullista -- hän oli vastanainut, ja hänen ja hänen

rouvansa täytyi lähteä kaupungista, niin valtava oli mielten kuohu

hänen tähtensä..."

Bengt painoi päänsä alas, mutta ei vastannut. Sitten vallitsi taas

kauan syvä hiljaisuus.

Viimein nousi Ester, pani pois työnsä ja sanoi hieman epäröiden ja

liikutettuna: "Emmeköhän mene levolle, kello on jo yli kymmenen?"

Ei vastausta; Bengtin kirja oli pudonnut lattialle ja hän istui nojaten

otsaansa kättä vasten. Ester seisoi liikahtamatta ja katseli häntä,

mutta sydän sykki kiivaasti ja selittämätön tuska kuristi kurkkua.

"Ester!"

Mikä kumma sointu oli hänen äänessään, joka sai Esterin vavahtamaan? Se

oli kuin hukkuvan huuto; tuo selvästi ja kuitenkin vain kuiskaten

lausuttu sana oli avunpyyntö...

Ei kumpikaan tiennyt, miten kaikki tapahtui, ei kumpikaan muistanut,

mitä sanoi tai teki, tuntui, kuin olisi myrskytuuli kohisten kiitänyt

heidän ylitseen ja heittänyt heidät toistensa syliin. Esteristä oli

kuin olisi hänet äkkiä muutettu jonnekin kauas pois kaikesta; tämä

huone, jossa hän niin monta iltaa oli istunut jäykkänä ja kuin

kahlehdittuna, kävi hänelle vieraaksi ja salaperäiseksi, ja kuin

tuskallisessa unessa kuuli hän ihmeellisen syvän hiljaisuuden läpi

kellon tikutuksen ja tuon ylpeän sydämen puolitukahtuneet, värisevät

nyyhkytykset, tuon sydämen, joka oli ikäänkuin murtunut hänen

edessään...

Hän oli sulkenut silmänsä, hän tahtoi paeta tuota häpeän, synnin ja

surun näkyä, jonka Bengtin kuiskaavat sanat loihtivat esiin, mutta se

seurasi häntä vain sitä selvempänä ja räikeämpänä suljettujen

silmäluomien taa...

Kun hän nosti silmänsä, kohtasi hän Bengtin katseen, joka kerjäävänä

oli häneen kiinnitetty.

"Ei, ei, ystävä parka", kuiskasi hän, niinkuin olisi hän kuullut

kysymyksen, joka kuvastui Bengtin katseessa, "tällä hetkellä en tunne

muuta kuin samaa tuskaa, joka täyttää sinun rintasi..."

Bengt ei vastannut; hän puristi Esterin kättä ja makasi vielä hetken

liikkumattomana, kätkien kasvojaan hänen syliinsä; sitten nousi hän

nopeasti ja astui pari kertaa edestakaisin huoneessa pyyhkien

nenäliinalla kalpeita, kosteita kasvojaan.

"Niin, tiedän, että olen kelvoton", huudahti hän viimein epätoivon

rajulla kiivaudella, "tiedän, että oli raukkamaista ja kurjaa antaa

Valkersin kantaa syytä itse päästäkseni vapaaksi. Mutta en _minä_ häntä

syylliseksi sanonut enkä laskenut huhua liikkeelle -- en tosiaan tiedä,

mistä se lähti... Ja mitä piti minun tehdä? Voinko minä mennä kaduille

ja toreille ja, huutaa: 'Minä olen syyllinen!'...?"

"Et, sitä et voinut", vastasi Ester hiljaisesti, "ehkä kuitenkin olisi

löytynyt toisiakin keinoja... Mutta Bengt ... tuo tyttö raukka ...

kuinka sinä saatoit ... olitko luvannut naida hänet?"

"_Hän_ sanoi niin, enkä luule hänen valehdelleen. En muista sitä, en

suinkaan ollut silloin selvä. Joka tapauksessa takertui hän kuin

takiainen minun niin sanottuun lupaukseeni eikä enää jättänyt minua

rauhaan..."

"Mutta etkö sitten rakastanut häntä?"

"Rakastaa", toisti Bengt halveksivasti, istuutuen nojatuoliin

vastapäätä Esteriä, "en ole koskaan rakastanut ketään toista kuin

sinua. Kaikki muu...", olkapäitten kohautus ja väsyneen inhon ilme

täydensi lauseen. "No niin, hän oli sivistymätön, tavattoman

yksinkertainen tyttö, mutta säätyynsä soveltumaton kaunotar. Minä olin

häneen kyllästynyt jo kauan ennen ... kuin onnettomuus tapahtui. Minä

en _voinut_ pitää lupaustani, sanoin hänelle monta kertaa, että me vain

tulisimme onnettomiksi yhdessä, mutta hän vastasi itsepintaisesti,

järkähtämättömästi: 'Sinä olet luvannut'. Hän oli hyvin omituinen

tyttö, ihmeellinen kaunotar, mutta muuten vallan mahdoton... Muutoin

tein kaikki, mitä voin hänen hyväkseen, olin luvannut pitää huolta

lapsesta ja antaa hänelle itselleen eläkkeen ... mutta ... kaikki oli

turhaa..."

"Minä luulen, ett'et häntä ymmärtänyt, Bengt", sanoi Ester yhä enemmän

liikutettuna, "minä luulen, että hän oli jalo nainen, joka ei voinut

elää, kun hänen maineensa oli tahrattu; sellaista eivät mitkään

rahalupaukset voi pelastaa..."

"Ei, tietysti ei", vastasi Bengt, ja hänen synkkien, epätoivoisten

kasvojensa yli lennähti pilkallinen hymy kuin terävä salama, "_hän_ oli

syytön, niinkuin nainen aina; mies, hän se vain on konna. Mutta miksi

kaiken hyveen ja puhtauden nimessä te naiset olette niin heikkoja juuri

sellaisten 'konnien' suhteen kuin minä, miksi ette pidä sellaisista

nuorista miehistä kuin esimerkiksi Åke Henning, joka kulki pakollisen

hyveen sädekehä päänsä ympärillä?... Sanonpa sinulle, Ester", jatkoi

hän, ja kasvojen pilkallinen ilme muuttui vavahtelevaksi vihaksi,

"minun kokemukseni naisista ei ole lainkaan ollut omiaan herättämään

minussa kunnioitusta heitä kohtaan. En mielelläni juttele

menestyksestäni toisen sukupuolen piirissä enkä ole koskaan puhunut

siitä yhdellekään ihmiselle, mutta vaimolleni voinen siitä puhua, ja

hetkenä sellaisena kuin tämä, _teen_ sen! Kaikkien niitten naisten

joukossa, joihin olen ollut jossain suhteessa, olet sinä ensimmäinen,

jota en olisi voinut vietellä, vaikka olisin tahtonutkin."

"Bengt!"

"Niin, totuus on vaikea kuulla, mutta sinun on hyvä kuulla se;

minäkin olen ihminen, niin kurja kuin lienenkin, ja osotanpa sinulle,

että minuakin voi puolustaa... Joll'ei olisi kahta naista: sinua ja

äitiäni, pitäisin itseäni kuitenkin liian hyvänä naisen edessä

puolustautumaan... Te puhutte meidän heikkoudestamme naissuvun suhteen

-- minäpä sanon, että te olette yhtä heikot meidän miesten suhteen.

Mutta meidän osaksemme ei tule mitään armoa, vain syytöksiä ja

tuomiota, ja koko sitä hirveää kiusausta, joka piilee siinä

tietoisuudessa, että tarvitsee vain lähestyä naista ja hän on

vallassasi, sitä ette ota lukuun -- te houkuttelette meitä, te murrutte

kuin kaarna katseistamme ja sitten tuomitsette meitä ja laulatte

typeriä Elvira-aarioita, joihin koko maailma yhtyy. Me olemme

perkeleitä ja te enkeleitä, se on totuus, selviö, ja siinä piste."

Hän melkein huusi viimeiset sanat ja kasvot vääntyivät kiihkeän

mielenliikutuksen vallassa.

"Rauhotu, Bengt, rauhotu, eihän kukaan tässä syytä. Mutta en ymmärrä

tarkotustasi; et tahtone kai sanoa, että Liina Fält parka sinut syntiin

vietteli?"

"Miksi hän ei vastustanut minua, jos hän oli puhdas nainen, jos ei hän

syvimmässä sydämessään halunnut minua niinkuin minä häntä? Naisesta

kuitenkin kaikki lopuksi riippuu; ei ketään naista voi vietellä,

joll'ei hän itse tahdo. Emme koskaan tee häpeällistä ehdotusta

naiselle, jonka tunteen meitä kohtaan tiedämme puhtaaksi. Miksi

käyttäydyin sinua kohtaan, niinkuin käyttäydyin, ethän ollut

yhteiskunnallisessa suhteessa paljoa korkeammalla Liina Fältiä, et

ainakaan minun silmissäni? Ei siihen ollut siveellisiä syitä, en ollut

lainkaan parempi kohdatessani sinut, kuin kohdatessani Liina Fältin,

ja, sanon sen sinulle suoraan, minä toivoin silloin voivani voittaa

rakkautesi tarvitsematta antaa sinulle nimeäni. Mutta minä tunsin, että

sinä olit liian korkealla, niin, tunsin, että jos olisin lähestynyt

sinua samoin kuin muita naisia, olisin turmellut oman rakkauteni, sillä

sekin oli puhdas, niin suuri valta sinulla oli minuun. Jos löytyisi

enemmän sinun kaltaisia naisia, Ester, olisi vähemmän sellaisia miehiä

kuin minä!"

Hän vaikeni; hänen äänensä kiihtyneen, terävän soinnun katkaisi äkkiä

epätoivoinen, nyyhkyttävä sorahdus. Hän nousi kiivaasti ja kulki taas

muutaman kerran lattian poikki. Ester ei voinut mitään vastata; tunteet

aaltoilivat hänessä yhtenä sekasortona, ja hän odotti, että tästä

kaaoksesta nousisi varma, selvä ajatus.

"Tiedän, että nyt ihmisten silmissä olen täysverinen roisto ilman

ainoatakaan hyvää ominaisuutta", jatkoi Bengt, jälleen istuutuen,

"sellainen on yleensä ihmisten tuomio; he luulevat, että sen, joka

tekee jonkun rikoksen, täytyy olla läpitsensä konna, että mies

viettelee naisen, on syypää hänen kuolemaansa ja antaa toisen kärsiä

muka yhtä kylmäverisenä ja tyytyväisenä, kuin mennään ajattamaan

partaansa tai tilaamaan takkia räätäliltä. Minä toivon, että kaikki ne

itsevanhurskaat fariseukset, jotka nyt kiittävät Jumalaa, ett'eivät

ole yhtä suuria syntisiä kuin minä, saisivat niin sanotuista

pikkusynneistään, joita heillä kyllä jokaisella on omallatunnollaan,

kärsiä vaikkapa sadannesosankin siitä, mitä minä olen kärsinyt --

vaikk'ei kukaan sitä ole nähnyt, eikä kukaan varmaankaan olisi uskonut,

jos ulisin siitä kertonut... Pari vuotta tyttö raukan onnettomuuden

jälkeen olin melkein kokonaan uneton -- matkustin ulkomaille, kysyin

taitavimmilta lääkäreiltä -- ei mikään auttanut. Aavekuva oli poltettu

aivoihini; jos nukuin hetkisen, herätti minut heti sama näky: lumi,

joka tupruaa lahdella, yksinäinen nainen, joka siellä taistelee ...

minä näen sen vielä nytkin ... olen sen aina näkevä ... elämän loppuun

saakka ... ah Ester... Ester ... etkö _sinä_ voi minua auttaa, sinä,

joka herätit minussa omantunnontuskan ... sinä, jonka puhtaus sai minut

näkemään, kuinka tahrattu olen..."

"Bengt", kuiskasi Ester, hiipien lähemmä häntä ja tarttuen hänen

käteensä, "sano minulle ... etkö koskaan koettanut rukoilla Jumalaa,

kun olit niin onneton?"

"Teinhän sen", huudahti Bengt kiivaasti ja tuskaisesti, "luin raamattua

ja äitini virsikirjaa, rukoilin 'Isämeitää' ja pieniä lapsenrukouksiani

aamut, illat ja pitkät unettomat yöt. Mutta mitä se auttoi -- voiko se

saattaa tehtyä tekemättömäksi?"

"Ei, mutta Jumalan anteeksiantamus, jos sitä olisit pyytänyt, olisi

voinut antaa vaivatulle omalletunnollesi rauhan..."

"Anteeksiantamus?" toisti Bengt, "mitä sillä tarkotetaan? Se on kai

oikeastaan vain tyhjä korulause, jolla on uskonnollinen kaiku..."

"Ei, Bengt, anteeksiantamus on vastakohta siihen, mitä äsken sanoit

ihmisten tavasta tuomita syntistä.

"Anteeksiantamus on usko siihen, että syvimminkin langenneessa piilee

mahdollisuus johonkin hyvään, joka hänessä voi uudelleen versoa; se on

usko jumalankuvaan meissä, olimme sitten kuinka kurjia tahansa.

Ihmisten tuomio _muistaa_ rikoksen ja lisää syntikuormaa, Jumala,

Hän _unohtaa_ ja pyyhkii pois ja nostaa taakan hartioilta...

Anteeksiantamus on toisin sanoen luottamusta ihmiseen..."

Bengt pudisti päätään.

"Mutta eihän tuo kaikki poista rikostani. Vääryys, jonka tein Liina

Fältiä kohtaan ja raukkamaisuuteni Valkersin suhteen, ne ovat jäljellä.

Ja se se tuottaa minulle tuskaa ja omantunnonvaivoja eikä Jumalan vihan

pelko. Heiltä minun oikeastaan tulisi pyytää anteeksi. Mutta se on

mahdotonta, toinen on kuollut ... ja toinen ... ei, kaikki on

auttamattomasti mennyttä..."

"Tuon toisen luo", puuttui Ester innokkaana puheeseen, "hänen, jonka

kunnian panit alttiiksi omasi sijasta, pitää sinun mennä tunnustamaan

rikoksesi ja pyytämään anteeksi. Ja rikoksesi häntä kohtaan, joka on

kuollut, on Jeesus sovittanut, jos vaan tahdot uskoa sen. Ah, Bengt,

eikö juuri silloin, kun tämänkaltainen tapaus meitä kohtaa, kun ei

ihmisvoima kykene sovittamaan ja parantamaan ja kun epätoivo

välttämättä on osamme, eikö silloin Jeesuksen sovitus tunnu koko

langenneelle, kurjalle ihmiskunnalle niin tarpeelliselta, selvältä ja

yksinkertaiselta?"

"Se on hyvin mukava oppi", vastasi Bengt tylysti, "rikoksen, jota itse

en jaksa kantaa, heitän toisen niskoille..."

"Ah, ei tie Jeesuksen rinnalla ole mukava; saatpa nähdä, että jos sinä

sitä kuljet, huomaat sen sekä vaikeaksi että itsekieltäymystä

vaativaksi. Ei ole kysymys vain synnin heittämisestä toisen niskoille,

vaan kyllä saat myös ristin kannettavaksesi, saat kieltää itsesi ja,

pienentyä omissa silmissäsi, sinä, joka olet pitänyt itseäsi niin

suurena. Niin, Bengt, sinun ylpeälle luonteellesi on se tie usein oleva

orjantappurainen, ole varma siitä. Mutta se on samalla ilon ja rauhan

polku!"

Bengt ei vastannut; hän istui liikahtamatta ja katseli Esteriä. Esterin

silmät loistivat innostuksesta ja hänen hennossa, hienossa olennossaan

ilmeni joustavuutta ja voimaa. Hetken perästä sanoi Bengt

miettiväisenä:

"En tunne paljon Vapahtajaa enkä hänen sovitustaan -- en nyt tarkota,

että kiellän hänet, sillä minä en usko, mutta en myöskään ole

uskomatta, olen oikeastaan niin vähän ajatellut noita asioita, mutta

kun kuulen sinua, kun näen sinut, Ester, silloin tuntuu, että

Vapahtajaa kannattaa seurata..."

Hän veti Esterin puoleensa ja kuiskasi:

"Voisitko luottaa minuun, Ester?"

"Voisin", vastasi Ester voimakkaalla äänenpainolla.

Bengt puristi hänen kättään ja istui hetken vaiti ja tuijotti eteensä.

"Ja etkö käsitä, Bengt, että kun kerran _minä_ voin luottaa sinuun,

täytyy Jumalan, jonka rakkaudesta omani on vain pisarainen, kyetä

siihen paljoa suuremmassa määrässä?" jatkoi Ester.

Bengt hymyili alakuloisesti.

"Niin, onhan se hyvin yksinkertaista ja johdonmukaista, Mutta synti,

synti, jonka tein ... onnettomuus, joka siitä oli seurauksena ... se on

jäljellä, se pysyy aina. Ah, tuo onneton ihmisraukka!" jatkoi hän

kiihottuen, "miksi hän teki sen?... Miksi en saanut sovittaa aikanaan?

Ah, jospa hän olisi ollut järkevä eikä tehnyt meitä molempia

onnettomiksi!"

"Mutta ehkäpä tämä pelastaa sinun sielusi, Bengt; ehkä tarvitsit juuri

jotain tällaista herätäksesi itseäsi tuntemaan..."

"Mitä typerää, julmaa Jumalaa tarjoat minulle?" huudahti Bengt

kiivaasti. "Täytyikö Liinan sortua, jotta minä pelastuisin?"

"Ei, Bengt, ei niin!" huudahti Ester ja hänestä tuntui, kuin olisivat

nyt kaikki ajatukset selvinneet kaaoksesta, joka äsken sumensi hänen

sieluaan, ja puhjenneet esiin äkillisen innostuksen voimalla ja

hehkulla, "päinvastoin Hän on viisas ja rakastava Jumala, joka

rakkaudessaan ja viisaudessaan liittää ihmiset toisiinsa ja antaa

toisen kohtalon kehittyä toisen kohtalosta. Ei Liina sortunut siksi,

että sinä pelastuisit, vaan siksi, että sinä hänet onnettomuuteen

syöksit, mutta rakkaudessaan sallii Jumala hänen uhraamisensa tulla

sinun pelastukseksesi. Ja olen varma, että Jumala on käyttänyt yhtä

lempeää keinoa pelastaakseen hänet, vaikkemme sitä voi nähdä. Siten on

elämä syiden ja seurausten loputon ketju, jonka ääretön rakkaus ja

viisaus on yhteenjuottanut. Ja se rakkaus, Bengt, se sanoo nyt sinulle:

'tule luokseni!'"

Syntyi hetken hiljaisuus, jonka läpi kaiku Esterin sanoista ihmeellisen

hyväilevänä ja juhlallisena vieri. "Kiitos, Ester!" sanoi Bengt

viimein. "En tiedä, tokko tulen tuon Jumalan luo, jota minulle tarjoat,

ja Jeesuksen sovitusta en vielä lainkaan ymmärrä, mutta yhden asian

tiedän: että siinä jo näen Jumalan rakkautta, että Hän tänä elämäni

pimeimpänä hetkenä antoi minulle sinut avuksi ja lohdutukseksi!..."