XI.

On ihmeellistä, kuinka lapsen pieni olento voi täyttää kodin, täyttää

sen niin, että surun ja alakuloisuuden varjot pakenevat, kuin aaveet

päivän tieltä, kuinka pienet sipsuttavat askelet kaikuvat huoneesta

huoneeseen, niin että kaikkialla syntyy elämää ja iloa, aivan kuin

oravain hypellessä metsässä, ja kuinka heleä, lepertelevä lapsenääni

hyväilee korvaa kuin lintusten laulu, kuin aaltojen loiske, kuin

kaikki, mikä on unensuloista ja täynnä sadun ja runouden tuoksua.

Niin tuli pikku Sven autioon, tyhjään kotiin, joka niin kauan oli häntä

odottanut. Siitä tuli hänelle suuri lintuhäkki, jossa yksi ainokainen

pieni, tummasilmäinen vaaleauntuvainen lintu viserteli kaiket päivät

aamusta iltaan. Kuin syntyperäinen hallitsija otti hän huostaansa

toisen huoneen toisensa jälkeen. Ensin lastenkamarin, jossa hän aina

tahtoi istua lattialla, juuri auringon valojuovan kohdalla -- niin pian

kuin tuli ilmettä hänen katseeseensa ja huulet osasivat hymyillä, pyrki

hän sinne -- sitten, kun hän rupesi kävelemään, astua lyllersi hän

saleihin ja Bengtin huoneeseen. Hänellä oli silminnähtävä taipumus niin

pian kuin mahdollista laajentaa omistustensa alaa.

Isossa salissa riippui useita sukukuvia eri ajoilta ja ne olivat

ensimmäisiä esineitä, joiden lähempään tuttavuuteen Sven joutui. Mutta

hänen tunteensa kutakin kohtaan olivat hyvin erilaiset ja tulivat

jyrkästi esiin; vanhoista univormu-herroista hän piti, niille hän

suojelevasti nyykäytti päätään ja Bengtin täytyi nostaa hänet ylös,

että hän sai niitä taputtaa ja hyväillä. Mutta oli siellä myös kuva

naisesta, jolla oli tummat, terävät silmät ja ulospistävä alahuuli,

ja häntä ei pikku Sven huolinut ystäväkseen. Hän nimitti häntä

"mutti-rouvaksi" ja häristi hänelle sormeaan ja huusi: "Hyi,

mutti-rouva, hyi, hyi!"

"Mitä on 'mutti', poju pikkuinen?" kysyi Bengt nauraen.

Mutta siitä ei Sven mitään tietoja antanut, se kuului niiden lukuisain

sanain joukkoon, joilla hän lapsena rikastutti äidinkieltään, ja

vanhemmat saivat ne tulkita niin hyvin kuin taisivat. Mutta kuva-parka

sai siitä pitäin nimen: "mutti-rouva".

Keittiö oli viimeinen alue, jonka Sven vallotti. Kun hän kasvoi

hiukkasta vanhemmaksi ja alkoi osata erottaa hyvän ja pahan, käytti hän

aina tilaisuutta hiipiäkseen sinne, kun vaan "Gucka", lastenhoitajatar,

ei pitänyt silmiään auki. Kuin suloinen, pieni, ahne koiranpentu

pujahti hän sisään ja hieroi ystävyyttä Liinan ja ruokakaapin suurten

hillopurnukkojen ja makeitten tavarain kanssa. Ja Liina loisti

ihastuksesta ja lankesi niin syvälle myötenantavaisuuden-syntiin kuin

langeta voi -- unohtaen, ett'ei pikku lapsille saa antaa mitään, joka

ei heille sovellu, -- sitten katkerasti katuakseen ja pitääkseen pikku

esitelmiä kohtuullisuudesta, joista Sven ei suuriakaan välittänyt. Ja

minne hän tulikaan, toi hän muassaan päivänpaisteisen luonteensa, ja

kaikkien täytyi nauraa hänelle, kuunnella hänen juttujaan ja täyttää

hänen toivomuksiaan, olipa heillä kuinka kiire tahansa. Eriksoninkin

kasvoille, joissa syvälle syöpyneet rypyt harvoin vaihtuivat, levisi

milt'ei kirkastunut ilme, kun Sven pisti pienen kätösensä hänen

kouraansa ja sanoi: "Pai Erikson, leiki hevosta Svenin kanssa".

Yleensä oli Sven lempein, taipuvaisin lapsi, mitä ajatella voi, jolla

oikeastaan näytti olevan vain yksi halu: aina saada olla iloinen ja

huoleton tarvitsematta koskaan nähdä ketäkään tyytymättömänä tai

suruisena. Ehk'ei hän aina liene ollut vallan tottelevainen; hän unohti

niin helposti, mitä äiti oli sanonut, ja hänellä oli erinomainen taito

luikertaa käsistä, lempeästi, hämmästyneesti sanoen: "Sitä ei Sven

muistanut". Mutta Ester hänet viimein noista luikertelemisista paransi.

Salissa oli hylly ja hyllyllä hienosti veistettyjä norsunluisia

nukkeja, joihin Svenin ei ollut lupa koskea. Mutta tätä kieltoa ei hän

koskaan muistanut; sopivan tilaisuuden sattuessa lyllersi hän sinne,

istuutui hyllyn eteen ja katseli kasvot tyytyväisyydestä loistaen noita

houkuttelevia kaluja; sitten siveli hän sormensa päällä niitä, yhä

rohkeammin, ja viimein, jos vaan laatuun kävi, otti hän ne hyllyltä,

toisen toisensa jälkeen. Ja kun Ester torui häntä tottelemattomuudesta,

vastasi hän mitä viattomin ilme kasvoissaan: "Sven ei _voi_ muistaa,

ett'ei Sven saa koskea niihin, ne ovat niin _kauniit_!"

Eräänä päivänä sattui sitten, että Sven jäi hetkeksi yksin saliin. Heti

kääntyivät hänen silmänsä pieniin kiusanhenkiin hyllyllä; hän laski

tavarat kädestään, juoksi sinne ja alkoi tapansa mukaan varovasti

silittää sileää, valkosta jalkaa. Mutta ennen pitkää voitti kiusaus

hänet, silmät paloivat halusta, pienet lihavat kätöset puristuivat

ahnaasti nukkien ympärille ja parissa sekunnissa olivat ne kaikki

vaeltaneet lattialle, ja sitten Sven istuutui ja kaikki kiellot

unohtaen antautui hetken nautintoon.

Mutta vähän ajan perästä näki Sven äidin seisovan kynnyksellä ja

tarkastelevan häntä hiljaa ja moittivasti. Sven ei kuitenkaan antanut

häiritä itseään; hänestä oli hyvin mieluista siirtää ikävät kohtaukset

niin kauas kuin suinkin -- tapa, jonka hän säilytti elämänsä loppuun

asti -- ja koska äiti ei mitään virkkanut, voi hän mielestänsä jatkaa

hupaista leikkiään. Vasta kun hän kuuli Esterin totisen kysymyksen:

"Sven, mitä sinä teet?" katsahti hän ylös kesken leikkiään ja päästi

irti pikku nuket. Mutta nytkin osotti hän taitoaan selviytyä

pulmallisista sattumista, sillä hän vastasi sanomattoman turvallisen ja

tyytyväisen näköisenä: "Sven siivoo, niinkuin Mari aamulla".

Ester kääntyi peittääkseen hymyään. Hän muisti omaa lapsuuttaan ja

pieniä viekkaita yrityksiään päästä epämieluisesta asemasta.

"Sitä sinun ei tarvitse tehdä", vastasi hän ankarasti, "se on Marin

tehtävä eikä sinun. Sinua on päinvastoin kielletty koskemasta pikku

nukkeihin. Pane ne nyt kauniisti takaisin ja tule äidin luo."

Levollisesti ja täsmällisesti, aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut,

pani Sven nuket pois ja tuli sitten äidin luo vallan turvallisen

näköisenä kuin viattomasti syytetty ainakin.

"Tiedäthän, Sven, ett'et saa koskea nukkeihin?"

"Mutta sitä ei Sven voi koskaan muistaa, äiti, ne ovat niin _kauniit_!"

vastasi hän ja näytti niin voitonriemuiselta kuin olisi lausunut mitä

painavimman todistuksen.

"Mutta etkö ymmärrä, Sven, että kun sinä unohdat, niin olet

tottelematon äitiä kohtaan", jatkoi Ester kuulusteluaan.

"Ky-yllä", vastasi Sven jo hiukan säveämpänä.

"Ymmärrätkö, että olet ollut tottelematon?"

"Ky-yllä." Tällä kertaa oli ääni kuiskaava, ja vapiseva alahuuli ja

sumentuvat silmät kertoivat lähestyvistä kyyneleistä.

"Tiedätkö, Sven, mitä äidin täytyy tehdä, kun olit noin tottelematon?"

jatkoi Ester ja hänenkin huulensa vapisi.

"Antaa vitsaa", vastasi pikku poika ja pani päänsä kallelleen ja katsoi

äitiä niin suloisesti ja alistuvasti, että Ester luuli sydämensä

halkeavan liikutuksesta. Jos hän olisi seurannut äidintunnettaan, olisi

hän sulkenut pikku rikollisen syliinsä ja peittänyt hänet suudelmilla,

niin ihastuttava hän oli Esterin mielestä, seisoessaan tuossa vapisevin

huulin, viaton katse tiukasti ja rukoilevasti kiinnitettynä äidin

silmiin. Mutta hän karkotti urhoollisesti nuo tunteet ja sanoi

totisesti, kyyneleen toisensa perästä vieriessä hänen kuumottavia

poskiaan pitkin:

"Niin, katsos, pikku poju, äidin täytyy sinua rangaista, kun olit

tottelematon, niinkuin Jumalan täytyy meitä isoja ihmisiä rangaista,

kun emme ole seuranneet hänen käskyjään; mutta sinä näet kyllä, että se

on vaikeaa äidille, äidin täytyy itkeä monta, monta kyyneltä ja hänen

sydämeensä koskee, mutta hänen täytyy rangaista sinun tähtesi..."

Sen enempää sanomatta laski hän pikku Svenin polvilleen, avasi hänen

housunsa ja löi pari kertaa hänen lihavaa pikku ruumistaan. "Ai, ai",

sanoi Sven; ei häneen koskenut kovasti, mutta hänestä oli sopivaa ja

edullista, että äiti niin luuli. Mutta kun hän pääsi taas jaloilleen,

loistivat hänen kasvonsa pelkkää iloa ja tyytyväisyyttä. "Nyt ei Sven

_koskaan_ enää ole tottelematon", vakuutti hän vakavana.

Ja Sven piti lupauksensa, joskaan ei sanan kaikkein laajimmassa

merkityksessä, Mutta hyllyn pieniä kiusankappaleita ei hän enää

koskenut. Välistä hän vilkuili sinnepäin, niin, vaipuipa toisinaan

niitä katselemaankin, mutta silloin hän samalla piti itselleen pieniä

varotuspuheita: "Sven ei saa koskea, äiti sanoi niin, Sven lupasi

äidille, ett'ei koskaan, koskaan ole tottelematon".

Samaan aikaan kuin Sven tutustui sukukuviin, syntyi hänessä myös

rajaton ihastus tauluihin, kuvakirjoihin ja soittoon. Joka päivä

laahasi hän muassaan jotain kirjaa, huudellen: "Äiti, näytä Svenille

tätä!" Mutta melkein aina täytyi heidän ensin katsoa erästä määrättyä

kirjaa ja siitä kirjasta erästä kuvaa, ritaria täysissä aseissa,

hevonen vierellään, eikä Sven milloinkaan väsynyt sitä katselemasta ja

siitä juttelemasta,

"Onko hänellä miekka vyöllä, äiti?"

"Tietysti, suuri miekka."

"Lyökö hän sillä?"

"Tietysti; hän lähtee taisteluun, hevonen on jo valmiina -- nyt

heilahuttaa hän itsensä satulaan ja ratsastaa pois..."

"Ketä vastaan hän taistelee?"

"Kaikkea pahaa vastaan maailmassa, jalo ritari taistelee kaikkea sitä

vastaan, mitä Jumala ei rakasta..."

"Voittaako hän, äiti?"

"Voittaa, lapseni; se, joka taistelee oikean ja Jumalan puolesta hän

voittaa aina, vaikka taistelu olisi miten vaikea tahansa..."

Ja pikku Sven vaikeni, syventyi katselemaan ritaria, silitti sormellaan

hänen kypäriään ja miekkaansa ja ajatteli monta ihmeellistä ajatusta.

Hänen hämärissä, siniusvaisissa lapsenunelmissaan leijaili kuvia

taisteluista elämän tuntemattomilla mailla, kuin hurmaavia satuja,

jotka vaikuttivat syvästi hänen pieneen sieluunsa ja täyttivät sen

sävelillä, jotka eivät koskaan enää lakanneet kaikumasta...

"Äiti", huudahti hän ja kääntyi äitiinsä silmät loistaen, "kun Sven

tulee suureksi, ratsastaa Svenkin taisteluun!"

"Vanha ritariveri kiehuu hänessä", sanoi hymyillen Bengt, joka seisoi

heidän takanaan ja kuunteli Svenin puhetta.

Mutta Ester ajatteli: "Minun rukoukseni synnyttävät hänen ajatuksensa,

rukoukseni, että hänestä tulisi sankari, joka taistelee hyvän ja oikean

puolesta, Jumalan valtakunnan lähestymiseksi..."

Niin myös Esterin laulut, joita hänen oli tapana hyräillä, loivat

ilonhohdetta Svenin lapsuuteen. Niidenkin joukossa oli tällä omat

erikoiset mielilaulunsa, joita hän ei väsynyt kuulemasta. Yksi niistä

oli pieni "Aamulaulu", ja sen suhteen oli Svenillä omat kujeensa.

Välistä sattui -- pienten väliaikain takaa, sillä Sven rakasti myös

vaihtelua esteettisissä nautinnoissaan -- että Gucka puoli kahdeksan

aikaan, jolloin Svenin oli määrä nousta, tuli Esterin luo, joka

kernaasti nukkui kauan aamuisin, ja katsottuaan hänet hereille,

huolestuneena sanoi: "En tosiaankaan tiedä, mikä Svenin on, mutta en

saa häntä valveille, hän vaan nukkuu ja nukkuu..."

Ester hymyili, hän ymmärsi kyllä tämän tiedonannon tarkotuksen.

"No, parasta lienee, että tulen sinne", sanoi hän, ojennellen

jäseniään.

"Niin, parasta on", vastasi Gucka luopumatta huolestuneesta ilmeestä,

jonka Sven oli hänelle suurella tarkkuudella opettanut, "hän on niin

itsepintanen, se poika!"

Ester nousi, pani aamupuvun ylleen ja meni lastenkamariin.

Siinä Sven makasi vuoteessaan ja aamu-aurinko heitti ikkunasta säteensä

tuon pienen pyylevän pojan yli, joka nojasi punasta, lämmintä poskeaan

tanakkaa kättään vasten. Hän näytti olevan syvässä unessa, mutta

puristi omituisella tarmolla kiinni silmiään, ja huulet liikkuivat,

niin ettei suinkaan ollut vallan oikein unen laita. Kun Ester tuli, ei

hän kuitenkaan liikahtanut, vaan hengitti syvään ja huomattavasti,

sillä välin kuin Ester istuutui sängyn laidalle ja hymyillen katseli

häntä. Hänestä tuntui, kuin olisi pojan veitikkamainen katse loistanut

suljettujen luomien takaa ja pidätetty hymy vavahdellut hänen

huulillaan, kuin päivänsäde väreilevällä vedenpinnalla. Sitten alkoi

äiti laulaa:

"Päivä kulkevi kattoja

ja käki lehdossa kukkuu,

vaan äidin poju se pikkuinen,

hän liian kauan jo nukkuu."

Esterin laulaissa viimeisiä sanoja, avasi Sven nopeasti silmänsä,

kirkkaat ja tummat kuin kaksi pientä metsälampea, huusi ihastuksesta ja

kiersi kädet äidin kaulaan. Sitten hypähti hän ääneen nauraen

vuoteeltaan ja ilmotti heleällä äänellä ympäristölleen:

"Nyt on poju pikkunen hereillä!"

Toinen lempilaulu, pieni juttu neljästä hiirestä, jotka tanssivat niin,

että "koko maailma pauhaa", sai pikku Svenin vallan pois suunniltaan

ilosta. Lapsenmielikuvituksensa taikalasin läpi näki hän koko tuon

eriskummallisen tapahtuman: neljä hiirtä, sadun neljä verratonta

hiirtä, joita ei kukaan ollut ikinä vielä nähnyt, tanssii ja pyörii

vinhemmin kuin hiiret tai ihmiset konsanaan; yhä suuremmiksi ja

suuremmiksi ne kasvavat, ne ulottuvat taivaisiin asti, ne polkevat koko

maata; viimein alkaa maakin kieppua, se jyskää ja ryskää, kun lopuksi

kaikuu äidin valtava: "pim, pam!" Silloin tuntuu Svenistä, kuin pyörisi

kaikki ympäri, maa ja taivas, hän itse ja äitikin. Ja ihastus saa hänet

vallan pyörälle päästään, hän hyppii ja potkii ja nauraa kihertää, kuin

olisivat kaikki elämänilon ja -riemun henget päässeet irti.

Silloin otti Ester hänet polvilleen, painoi häntä rintaansa vasten ja

kuiskasi, peittäen hänet suudelmilla:

"Sinä pikku päivänsäde, sinä pikku onnentuoja, sinä pieni armas Jumalan

lahja!"

"Mitä on Jumalan lahja, äiti?" kysyi Sven ihmetellen; usein oli hän

kuullut äidin käyttävän tuota lempinimeä, ja nyt oli hänen mielestään

aika saada tietää sen merkitys.

Ester istui hetken kätkien kasvojansa Svenin kiharoihin ja ajatteli;

sitten katsahti hän ylös, asetti Svenin mukavampaan asentoon sylissään

ja sanoi:

"Oli kerran aika, pikku Sven, jolloin äiti oli hyvin murheissaan. Joku

oli tuottanut minulle pahaa mieltä ja minä surin sitä ja ajattelin,

ett'en enää koskaan tule oikein iloiseksi. Silloin eräänä päivänä

kuulin sydämestäni viserrystä, aivan niinkuin metsässä ollessaan

kuulee, kuinka pieni lintunen lauleskelee pilvisenä marraskuunpäivänä,

keskellä lunta ja jäätä. Ja minä niin ilostuin ja hämmästyin ja

kuuntelin hartaasti... Ja yhä heleämmin soi viserrys päivä päivältä,

ja viimein alkoi pikku lintuni laulaa... Et usko, miten ihanasti se

lauloi ... laulun toisensa jälkeen ... se lauloi auringosta ja keväästä

ja ilosta ja rakkaudesta, kaikesta, mikä elämässä on valoisaa,

hyvää ja kaunista... Mutta enin se lauloi Jumalasta ja Hänen

isänrakkaudestaan..."

Pikku Sven istui ja kuunteli suurin silmin ja puoliavoin suu liikkui

hiljaa, kuin olisi hän tiedottomasti seurannut mukana äidin kertoessa.

Kun Ester hetkeksi vaikeni, kuiskasi Sven ujosti ja ihastuneena:

"Minäkö olin tuo pieni lintu, äiti?"

"Odota, niin saat kuulla. Arvaathan, miten iloiseksi ja onnelliseksi

tulin, kun kuulin linnun laulavan sydämessäni. Koko apea mieleni

katosi, en voinut enää koskaan olla suruinen, voin vain kiittää ja

ylistää Jumalaa ... niin, minä aloin laulaa, minäkin, ja niin me

lauloimme yhdessä, pikku lintuseni ja minä... Mutta eräänä päivänä se

vallan vaikeni, mutta ei siksi, että se olisi ollut kuollut, ei,

päinvastoin, nyt oli se laulava ja visertelevä enemmän kuin koskaan

ennen, vaan siksi, että se oli jättävä sydämeni ja pääsevä ulos

maailmaan. Ja silloin oli pikku laululinnusta tullut suuri, vankka

poika, ja se poika olit _sinä_! Ja siksi nimitän sinua Jumalan

lahjaksi, sillä Jumala pani sinut sydämeeni, kun olin suruinen,

tehdäkseen minut jälleen iloiseksi ja onnelliseksi!"

Ester painoi häntä rintaansa vasten, ja Sven kiersi hellyytensä

ylenpalttisuudessa kätensä äidin kaulaan.

"Oi äiti, äiti, nyt tiedän, miksi niin rakastan sinua ... minähän olen

aivan kuin pikkuinen osa sinusta, koska olin lintuna sydämessäsi!..."

"Niin juuri, kultani, sinä ja minä olemme yksi sielu. Kun toinen

kärsii, kärsii toinenkin, ja kun toinen on iloinen, iloitsee toinenkin.

Kun elit sydämessäni ja minä kuuntelin lauluasi, kuulit sinä myös

kaikki minun ajatukseni ja tunteeni, jotka minussa ahersivat, ja niin

kutouduimme ikipäiviksi toisiimme..."

Pikku Sven istui hetken vaiti ja tuumi.

"Mutta, äiti", sanoi hän viimein hyvin totisena, "tämä on meidän

salaisuutemme, emme puhu siitä yhdellekään ihmiselle, ei isälle eikä

Guckallekaan, kuuletko. Ja me puhelemme siitä hyvin, hyvin hiljaa", --

hän alensi ääntään ja katsoi varovasti ympärilleen, "sillä, katsos,

päivänsäteet voivat kuulla, mitä sanomme, ja sitten ne voivat kertoa

sen metsän puille ja puut kertovat sen tuulelle, ja niin saavat kaikki

ihmiset tietää, että minä olin sydämessäsi pienenä laululintuna, joka

viserteli sinulle, kun olit surullinen. Ja me tahdomme sen pitää vain

itseämme varten, äiti, aivan niinkuin sadun pyhästä Genovevasta tai

sadun pikku merenneidosta!... Vai mitä, äiti?"

"Niin, kultunen, vain itseämme varten..."

Ester silitti hänen tukkaansa ja hymyili kyynelten lomasta; nuo

molemmat sadut olivat "salaisuutena" heidän kesken, ei kukaan muu

saanut niitä kuulla eikä tietää, että ne olivat olemassa. Nyt oli

heillä kolmas salaisuus: satu "Jumalan lahjasta", joka tuli

murheellista lohduttamaan, satu laululintusesta, joka viserteli

kevätvirsiään keskellä synkintä, pimeintä talvea...

Kun Sven oli viisivuotias, alkoi hän itse kyhäillä pieniä laulusia.

Kerran kun Ester tuli lastenkamariin, istui Sven, tapansa mukaan

keskilattialla leveässä auringon juovassa ja lauleli:

"Päivän kaikki säteet

tulee Svenin luokse,

ja pikku Sven istuu

suuressa auringossa."

Ester kirjotti muistiin tuon pikku runon ja pani sen talteen; hänestä

oli niin kuvailevaa Svenille, sunnuntailapselle, onnenprinssille, että

hänen ensimmäinen runonsa kertoi auringosta.

Mutta kun Sven oli luonnon helmassa, metsässä, silloin syntyivät hänen

kauneimmat laulunsa. Silloin oli hän tavallisesti aivan ääneti ja

ajatukset kiersivät hänen aivoissaan ihmeellisinä, valtavina

tunnelmina, jotka eivät koskaan voineet sanoiksi puhjeta; mutta ne

painuivat syvälle hänen sieluunsa ja jäivät sinne ainiaaksi soimaan

ikäänkuin kaikuina suloisesta, salaperäisestä sävelmaailmasta. Kun hän

kasvoi niin suureksi, että pääsi äitinsä kanssa kävelemään, kulkivat

hän ja Ester tavallisesti kauniina kevätpäivinä pitkiä matkoja

metsässä, joka oli kaupungin eteläpuolella. Se oli jylhä mäntymetsä,

jossa puut kasvoivat niin tiheässä, että niiden vihreäin oksain alla

oli aivan hämärää; maa oli ylt' yleensä sammalen ja vanamojen peitossa,

ja suorat, korkeat puunrungot kohosivat kuin pylväät kohti metsän

himmeää holvia. Vain siellä täällä tunkeusivat auringonsäteet esiin,

muodostaen räikeänheleitä juovia ja valopilkkuja metsän tummaan

vihreyteen. Kun Sven ensi kerran astui tähän metsään, oli hän vain

neljän vuoden vanha, mutta sen kauneus vaikutti pienokaiseen

valtavasti. Hän kävi hiljaiseksi ja kalpeaksi kulkiessaan siinä äidin

rinnalla. Äkkiä hän seisahtui, katsahti ympärilleen suurin ihmettelevin

silmin ja kuiskasi: "Niin kaunista". Sitten laski hän kätensä ristiin,

katsoi äitiinsä, kuin olisi hän vedonnut häneen, ja sanoi: "Täällä asuu

Jumala, äiti!"

Pikku Sven ei pitänyt tappelemisesta eikä liioin poikain rajuista

leikeistä; hänen paraimmat ystävänsä olivat aina tytöt, ja kun hän

joskus pääsi äitinsä mukana "tätien" luo, joilla ei ollut varalla

pieniä naissuvun edustajia, kuiskasi hän tavallisesti äidilleen,

kasvoissa erityinen ihmettelevä ja loukkaantunut ilme: "Eikö täällä ole

yhtään pieniä tyttöjä, äiti?" Hänen lapsuutensa paras ystävä oli Greta,

pormestarin nuorin tytär. Hän oli kaksi vuotta Sveniä vanhempi, ja

pikku Sven ajatteli rajattomalla ihailulla ja kaipauksella Gretan

suurta etevämmyyttä, tämä kun jo oli niin vanha ja viisas. "Näetkös",

oli Gretan tapana sanoa, kun Sven oli käymässä hänen luonaan ja hän

näytteli tälle aarteitaan, "nuo sain joululahjaksi -- ja nuo ja nuo...

Ja, katsos, tällaisilla luistimilla eivät _pikku_ lapset voi luistella.

Kun tulet suureksi, saat näillä luistella, sillä, katsos, niillä on

vaarallista kulkea ... ja vain _suuret_ lapset saavat niitä käyttää..."

Ja pikku Sven kuunteli suureksi mielenylennyksekseen Gretan ihmeellisiä

kertomuksia isojen lasten onnenmaasta, joita tämä hänelle kuiskaavalla,

salaperäisellä äänellä syötti, ja sitä syvemmin tunsi hän oman

mitättömyytensä, kuta enemmän hän ihaili Gretan monia urostöitä

urheilun, leikkien ja opintojen alalla.

Mutta kun Sven oli yksin lastenkamarissa, korvasi hän kyllä tappionsa;

silloin kuohahti hänessä miehen-ylpeys ja hän tunsi olevansa

suunnattomasti ylempänä Karinia ja Gertrudia, tehtailija Henningin

pikkutyttöjä, jotka oli häntä monta vuotta nuoremmat eivätkä vielä

osanneet selvästi puhua tai juosta.

"Katsos, äiti", huusi hän, kun hän hyöri lastenkamarissa, luullen

saavansa kiinni pallon, joka aina vieri tiehensä, "näin voi vain iso

poika leikkiä, äiti! Äiti, näin eivät osaa Karin ja Gertrud tehdä!"

"Eivät", vastasi Ester hymyillen, "ainakaan ei Gertrud, jota hoitaja

vielä kanneksii..."

Jo aikaisimmassa lapsuudessa valtasi pienen tunteellisen, taipuvaisen

Svenin voittamaton vastenmielisyys muutamia määrättyjä ihmisiä ja

asioita kohtaan. Falkensternien seurapiiriin kuului eräs "setä", joka

joskus sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen tuli käymään talossa, ja

niin pian kuin Sven vilahdukseltakaan näki tuon sedän, luikahti hän

pois, päästäkseen häntä tervehtimästä.

Ester pani sen vuoksi monta kertaa toimeen kuulustelun ja piti Svenille

nuhdesaarnoja.

"Miksi et pidä setä Prytzistä?"

"Sven ei voi sanoa", vastasi Sven valtioviisaasti.

"Senkö vuoksi, että hän nuuskaa?"

Ester tiesi, miten vaikeaa Svenille oli kaikki, mikä ulkonaisesti oli

vastenmielistä.

Sven pudisti päätään, mutta ollakseen oikein vilpitön, lisäsi hän:

"vain _vähän_ sen vuoksi".

Viimein onnistui Esterin saada selkoa totuudesta; Sven oli kerran

torilla ollessaan nähnyt setä Prytzin häristävän keppiään muutamille

köyhille pienokaisille ja kuullut hänen toruvan heitä, kun he olivat

kaataneet hietaa penkille. Sitä ei Sven voinut koskaan unohtaa. Se oli

syöpynyt hänen lapsenmielikuvitukseensa ja setä Prytz oli hänen

mielestään synkkä kuva pahoista, ilkeistä ihmisistä, joista saduissa

kerrotaan. Ester hiukan yritti ruveta sovittajaksi, sanoi, ett'ei setä

Prytz niin pahaa ollut tarkoittanut j.n.e., mutta hän tiesi vallan

hyvin voivansa istua puhumassa tuntikausia saamatta Svenin käsitystä

järkkymään. "Pienet köyhät lapset itkivät, ja setä teki näin!" kertasi

hän vain, ja pikku kasvoille levisi mitä pontevin paheksumisen ilme.

Mutta Ester sai hänet kuitenkin lupaamaan, ett'ei hän enää ensi

kerralla setä Prytzin tullessa luikahda tiehensä, kuin pieni

pahatapainen poika, kohteliaasti tervehtimättä setää. "Mutta Sven ei

voi pitää sedästä", lisäsi Sven varovasti, "Sven voi vain koettaa olla

kiltti ja kohtelias poika!"

Kun setä Prytz sitten eräänä sunnuntaina tuli heille vieraaksi,

asettui Sven kohta hänen viereensä ja tuijotti häneen niin

hullunkurisen urhoollisen-alistuvaisena, että Esterin oli vaikea pysyä

totisena. Kaikeksi onnettomuudeksi ihastui setä Prytz niin tästä

ystävällisyydestä, jota tuo pieni kaunis poika, kaikkien lemmikki,

osotti hänelle, että hän huolimatta Svenin sitkeästä, kaikenpuolisesta

vastarinnasta nosti hänet polvelleen, rupesi laskemaan leikkiä hänen

kanssaan ja nipisteli hänen poskiaan. Pikku Sven oli koko ajan

muuttumattoman alistuvaisen näköinen ja otsa oli syvissä rypyissä, hän

katseli setää rohkeasti silmiin ja vastasi yksitoikkoisesti: "niin" tai

"ei" kaikkiin kysymyksiin. Mutta äkkiä huomasi Ester, että poika

kalpeni; hän juoksi paikalle, sanoi, että Sven voi pahoin, ja vei hänet

lastenkamariin. Mutta tuskin ennätti hän sinne, kun pikku poika parka

alkoi kovasti oksentaa. Sen perästä ei Ester enää yrittänyt solmia

ystävyyttä Svenin ja setä Prytzin välillä.

Yleensä vältti Ester tämän tapahtuman jälkeen millään tavalla

sekaantumasta Svenin hienoon tunne-elämään, milloin Sven itse sulkeutui

itseensä. Ester huomasi, että hän mieluinten vaikeni kaikesta, mitä hän

paheksui tai piti rumana ja vastenmielisenä. Hän kääntyi siitä pois, ja

kuin kukka ojentuu päivään päin, ojentui hänkin kaikkea valoisaa, hyvää

ja kaunista kohden.

Oli vain yksi ruma asia tai oikeammin henkilö, joka sai armon Svenin

silmissä: lastenhoitaja "Gucka". Rumempaa ihmistä ei voi ajatella: hän

oli lyhyt ja paksu, tukka harmaanpunertava ja piirteet karkeat, ja kun

Sven ensi kerran hänet näki, kätki hän kasvonsa Esterin rintaa vasten

ja kuiskasi pelästyneenä: "niin ruma". Mutta sitten tuli hänestä ja

Guckasta parhaat ystävät, sillä Guckan mielikuvitus oli tyhjentymätön,

hän kertoi satuja ja tarinoita, juuri sellaisia, joita Sven halusta

ahmimalla ahmi. Hänen kömpelö ruumiinsa oli kuin kotelo, josta runouden

kultasiipiset perhoset pujahtivat esiin, eikä Sven nähnyt rumaa koteloa

kauniilta perhosilta. Satu kutoi sinistä taika-usvaansa ja lapsuuden

runous kehräsi hohtavia lankojaan Guckan muodottoman olennon ympärille.

Sven ei koskaan, ei edes silloin, kun hän oli täysikasvuinen ja vanha

ja oppinut mies, voinut huomata Guckan rumuutta ja kömpelyyttä.

Kun lapsuuden ensimmäiset vuodet olivat Svenin elämässä ohi, alkoi

hänessä tulla esiin omituinen luonteen ristiriita: toiselta puolen oli

hän naisellisen pehmeä ja altis vaikutuksille, toiselta puolen sitkeän,

järkkymättömän luja. Tämä lujuus ei koskaan esiintynyt kiivautena tai

vaativaisuutena, se oli levollista, milt'ei lamauttavan levollista,

joka vaikutti hyvin ärsyttävästi vastustajaan. Svenin luonne oli niin

äärettömän herkkätunteinen, niin altis vaikutuksille, että kaikki

ikäänkuin ryntäsi hänen päälleen, hän käsitti sen silmänräpäyksessä ja

muutti sen sisäiseksi omaisuudekseen; siksi hän oli niin taipuvainen,

niin nopea antamaan myöten ja tunnustamaan olleensa väärässä. Mutta

yhtä nopeat ja voimakkaat olivat hänen tunteensa myös silloin, kun

jokin tai joku sattui koskemaan siihen kohtaan hänessä, jota ei koskaan

voinut järkähyttää. Hän ei milloinkaan ilmaissut syitään -- ei edes

vanhempana -- hänestä tuntui, ett'ei hän kuitenkaan koskaan olisi

oikein voinut sanoa, mitä se oli, joka hänen syvimmässä sydämessään

niin voimakkaasti saattoi nousta järkähtämättömään vastarintaan, -- ja

siksi esiintyi tuo hentomielinen poika joskus niin itsepintaisena ja

uppiniskaisena. Kun hän tuli vanhemmaksi ja joutui ristiriitaan elämän

ja ihmisten kanssa, ilmeni tuo vastarinta toisinaan paradokseissa ja

koukkuilemisissa, joiden avulla hän piti puoliaan tarvitsematta

paljastaa omaa sisintä itseään. Lapsena se vain ilmeni siinä, että

hänen kasvonsa kävivät ilmeettömiksi, katse hajamieliseksi, ja silloin

ei häneltä saanut muuta vastausta kuin lyhyen "niin, niin" tai "vai

niin".

Sitä mukaa kuin hän kasvoi ja isän vaikutusvalta tuli suuremmaksi,

kävivät nuo hänen luonteensa vastakkaiset ominaisuudet yhä selvemmiksi.

Niin pian kuin Bengt kiinnitti häneen tummat silmänsä ja torui

häntä jostain pienestä rikoksesta, tuli hänen kasvoihinsa heti

väliäpitämätön, sitkeä ilme ja huulilta läksi vain tuo lyhyt vastaus:

"niin -- vai niin". Bengt oli mielestään oiva kasvattaja, kun näin pian

sai pojan säveäksi; mutta itse asiassa juuri silloin, kun isä häntä

nuhteli, asettui Svenin lujin puoli mitä itsepintaisimpaan vastarintaan

ja hänen koko pieni lapsensielunsa oli täynnään äänetöntä vastustusta

ja kiihkeää kaipausta niin pian kuin suinkin päästä pois synkän isän

luota aurinkoiseen, iloiseen lastenkamariin, missä oli äiti valoisine,

lempeine hymyineen ja Gucka ihmeellisine satuineen. Niin eli hän yhä

enemmän ja enemmän, sitä mukaa kuin hänen pieni persoonallisuutensa

muodostui, ikäänkuin kaksoiselämää kodissaan. Äidin seurassa

oli hän oma itsensä: ihastuttavan lempeä ja hellä runollisine

elämänkatsomuksineen, isän seurassa kehittyi hänestä pieni, itsepäinen,

umpimielinen automaatti, joka viekkaasti ja notkeasti liikkui

itsevaltaisen ylivoiman mukaan.

Joskus, kun Ester näki Bengtin ja Svenin yhdessä, kun hän huomasi,

miten pikku poika huolimatta kaikista äidin yrityksistä saada häntä

viihtymään isän luona, tavallisesti luikahti tiehensä niin nopeasti

kuin taisi, osottamatta kuitenkaan vähintäkään epäystävällisyyttä, tuli

hänen mieleensä synkkä aavistus, ja hän ajatteli: "Kerran he törmäävät

yhteen -- kerran seisoo kaksi tahtoa vastakkain, kuin kaksi

paljastettua miekkaa, ja silloin -- silloin ne miekat menevät myös

minun sydämeni läpi".

Mutta hän seurasi pienen poikansa esimerkkiä: hän kääntyi heti pois

synkästä ajatuksesta ja herätti esiin valoisan, onnellisen ajatuksen.

"Epäluottamus ja levottomuus eivät auta Sveniä maailman läpi", mietti

hän, "vaan sen tekee uskonrukous ja luja luottamus siihen, että hän on

kasvava hyväksi ja jaloksi ja että Jumala minua auttaa häntä

sellaiseksi ohjaamaan."