Oli kylmä, harmaa marraskuunpäivä noin vuosi Esterin elämässä
tapahtuneen muutoksen jälkeen. Meri liikehti raskain aalloin; vesi ei
tosin vielä ollut jäätynyt, mutta laivakulku oli lakannut ja talvi
läheni. Ester oli ollut sairas jonkun aikaa, nyt oli hän parempi, mutta
hänen täytyi pysytellä sisällä; hän tunsi itsensä väsyneeksi, käytti
vahvistavia rohtoja ja loikoili makuusuojan leposohvalla, Hän lueskeli
paljon näihin aikoihin, niinkuin hänen tapansa oli, kun hänellä vaan
oli siihen tilaisuutta; mutta tänään putosi kirja usein hänen
kädestään, ajatukset joutuivat muille aloille, muuttuivat epäselviksi
tunnelmiksi, jotka yhä loittonivat hänestä ja haihtuivat jonkunlaiseen
puoli-uinailuun.
Kun hän siinä lepäsi, näki hän unen tai näyn, jota kesti juuri niin
kauan, kuin hän oli unessa. Hänestä tuntui, kuin olisi kokonainen
aurinkoinen valahtanut huoneen hämäryyteen, kevätkukkain tuoksu
leijaili hänen ympärillään ja ikkunan ulkopuolelta soi lintujen laulu,
jonka hiljaiset, sointuvat sävelet yhtyivät puiden huminaan. Sanomaton
riemun, voiman, elämänhalun tunne soljahti niin valtavana hänen
lävitseen, että kun hän äkkiä unestaan havahti, oli kuin olisi kevään
kirkkautta ja kevät-ääniä aaltoillut hänen ympärillään hitaasti
poisvyöryen ja haihtuen huoneen pimeisiin loukkoihin. Hän sulki
uudelleen silmänsä, hän halusi takaisin unten maahan -- ja taas
ilmestyi tuo outo näky ja hyväili hänen aistejaan. Kun hän heräsi,
hymyilivät hänen huulensa ja silmissä oli lapsellisen suloinen loiste,
niinkuin hänen rakkautensa ensimmäisinä haaveilnpäivinä. "Mitä tämä
on?" hän kuiskasi, "on kuin lähenisi jotain suurta, sanomatonta ...
olen niin onnellinen ... kaikki, mikä jo kuoli, herää taasen eloon ...
olen nuori jälleen ... ja täynnä toivoa ja riemua..."
Hän nousi, seisoi hetken liikkumattomana ja katseli eteensä kauan ja
uneksivin silmin...
Äkkiä lennähti tumma puna hänen kasvoilleen ja kohta sen jälkeen kävi
hän aivan kalpeaksi, mutta ei pelästyksestä eikä surusta, vaan väri
pakeni poskilta, niinkuin se pakenee elämän totisimpina, pyhimpinä
hetkinä. Hän vaipui sohvaan, kätki kasvot käsiinsä ja istui kauvan
liikahtamatta. "Onko se, voiko se olla mahdollista?" kuiskasi hän, "ei,
ei ... ah, kyllä ... jo aikoja sitten olisi minun pitänyt se käsittää,
joll'eivät ajatukseni olisi olleet niin kaukana siitä ... joll'en jo
kauan sitten olisi menettänyt kaikkea toivoani... Ja nyt elää minussa
tämä ihmeellinen, armas kevät-unelma, joka on kertova minulle oman
tarinansa, että oikein sen ymmärtäisin..."
Monta päivää oli Ester tavattoman hiljainen ja vakava, mutta totisuuden
yli väreili ilonhohde kuin auringonpaiste tummalla vuoristojärvellä.
Hänen katseessaan oli hajamielinen, sisäänpäin kääntynyt ilme.
Toisinaan oli hän niin ajatuksissaan, että Bengtin täytyi pari kertaa
uudistaa kysymyksensä, jolloin Ester pelästyneenä hypähti istuimeltaan
ja katsahti ympärilleen kuin unesta herännyt. Välistä istui hän
silmäillen Bengtiä, huulilla salaperäinen hymy, joka kuitenkin heti
haihtui, niin pian kuin hän kohtasi Bengtin ihmettelevän katseen. "Mikä
hänen on?" ajatteli Bengt, "millähän uusilla keksinnöillä hän nyt
aikonee hämmästyttää minua?"
Mutta myöhään illalla, kun Bengt vielä istui huoneessaan ja kirjotti,
tuli Ester, jonka hän luuli menneen levolle, hiipi sisään, pani pois
hänen kynänsä, otti hänen kätensä omiensa väliin ja kuiskasi kumman
liikutetulla äänellä:
"Bengt, minulla on jotain sanomista ... tai oikeammin kertomista ... en
ollut ajatellut puhua siitä tänä iltana, mutta minusta ei minulla ole
oikeutta kauemmin vaieta ... tule, istu viereeni hetkeksi."
Bengt katsoi häneen hämmästyneenä. Hän ei pitänyt häiritsemisistä ja
hänestä oli sopimatonta, että Ester, joka äskettäin oli ollut sairas,
keskellä yötä rupesi sydäntään purkamaan, sen sijaan, että olisi
maannut vuoteessaan ja nukkunut. "Naiset ovat naisia", ajatteli hän
nousten hitaasti, "heidän täytyy kaikin mokomin tehdä asiat niin
pitkiksi ja monimutkaisiksi kuin suinkin. Eikö hän olisi voinut äsken
puhua minulle, jos se muka on niin tärkeää?"
Ester veti Bengtin sohvaan, hiipi lähelle häntä ja sydämen tykyttäessä
niin rajusti, että hän luuli Bengtinkin sen lyönnin kuulevan, virkkoi:
"Bengt ... eräs asia ... niin ... Bengt ... etkö ole mitään
aavistanut?"
Bengt näytti vieläkin ällistyneemmältä.
"En", sanoi hän, "ei minun ole tapana 'aavistaa'."
Silloin kiersi Ester kätensä hänen kaulaansa, hiipi hänen syliinsä ja
kuiskasi pari sanaa hiljaisin, vapisevin äänin.
Bengt säpsähti, hän tuli kalmankalpeaksi, kyyneleet kohosivat hänen
silmiinsä, ja puristaen Esteriä kiihkeästi rintaansa vasten, hän
vastasi: "Nyt olet tuottanut minulle suurinta onnea, mitä ihminen voi
toiselle tuottaa, Ester..."
"En minä, Bengt, vaan Jumala..."
"Juuri sinä ... sinun kauttasi..."
Hän suuteli Esterin käsiä ja huudahti:
"Milloin?"
"Kun kevät saapuu ... silloin tulee pikku lemmikkimme, jota niin kauan
olemme odottaneet, ja hänen kerallaan päivänpaiste, valo ja onni
kotiimme..."
Mutta siitä asti, kun Ester kertoi Bengtille tulevansa äidiksi, sai hän
kokea uutta puolta hänen itsevaltaisuudestaan: hellää, luopumatonta,
käskevää rakkautta. Bengt piti hänestä huolta kuin hellä äiti
lapsestaan tai kuin saituri aarteestaan. Häntä hoitamassa ja
vartioimassa piti olla lääkäreitä ja sairaanhoitajattaria, hän ei
koskaan saanut liikkua yksin ulkona, vaan Bengt seurasi häntä kuin
varjo; eikä auttanut, että hän vakuutti voivansa paremmin kuin
konsanaan ja että hänen ulkomuotonsa kävi yhä kukostavammaksi, Bengt
sittenkin itsepintaisesti holhosi häntä. Jos hän joskus pujahti pois,
kun Bengt ei ollut kotona, sillä Ester kulki mielellään yksin,
uneksi ja ajatteli, sai hän aina tuntea hänen tyytymättömyytensä
nuijan-iskuja, eikä Bengt ymmärtänyt sen tuottavan hänelle enemmän
vahinkoa kuin pisimmät kävelymatkat.
"Olemmehan saaneet kalliisti maksaa kokemuksen siitä, miten
varomattoman käy", sanoi hän synkästi, "tahdotko meille uudestaan saman
onnettomuuden?"
"Mutta Bengt ... _minä_ en voinut sille mitään..."
"Sinä vilustuit ... niin, älkäämme enää puhelko siitä, se on, Jumalan
kiitos, ohi ja unohdettu ... olkaamme nyt vaan järkeviä..."
Ja Ester oli "järkevä", hän alistui Bengtin kaikkiin vaatimuksiin,
niin, vieläpä hän viimeisinä viikkoina antoi hänen kantaa itseään
portaita ylös. Välistä häntä väsytti koko tämä hoito, joka oli niin
vastoin hänen tervettä, reipasta luontoaan, ja silloin saattoi hänelle
tulla katkeria ajatuksia: "tämä ei tarkota _minua_, ennen olin mitätön,
nyt on minusta äkkiä tehty suuruus, siksi että saan kunnian tulla erään
Falkensternin äidiksi..."
Mutta nuo mietteet hän heti karkotti, ne olivat rumia ja pikkumaisia
eivätkä sopineet hänen sydämensä hiljaisen pyhäkön unelmien rinnalle.
Pientä prinssiä tai prinsessaa ei odoteta suuremmalla innolla, kuin
koko Falkensternin suku, koko kaupunki ja Vångan tehdas jännitettynä
odotti tulevaa perillistä. Bengt oli pienokaisen syntymän vuoksi
ryhtynyt kuninkaallisiin toimenpiteisiin, lääkärit ja hoitajattaret
olivat valmiit ja odottivat vain merkin antamista.
Mutta Ester teki kaikki toimenpiteet tyhjiksi.
Eräänä toukokuisena sunnuntaiaamuna, kun kaikki nuput paisuilivat, kun
vaahterien latvoista sateli kultapölyä, aurinko kimalsi meren aalloilla
ja purret kiisivät ulappaa kohti, sunnuntaiaamuna, juuri kun
kirkonkellot kutsuivat puolipäivän jumalanpalvelukseen ja väreilevä
kevät-ilma kantoi niiden kaiun kauas yli seudun, silloin tuli kaivattu
pienokainen ja astui maailmaan kuin valon keijo sadun onnenmaahan.
Bengtiä, joka oli sahalla käymässä, lähetettiin heti hakemaan, mutta
hän ennätti kotiin vasta, kun kaikki oli ohitse.
Hän hämmästyi niin suuresti, kun kaikki oli käynyt niin vallan vastoin
hänen laskujaan, että hänen ensin täytyi masennetun tahtonsa
hyvittämiseksi pitää vaimolleen pieni lempeä nuhdesaarna
varomattomuudesta, johon Ester leikillisesti vastasi, että hänen
todella oli ollut mahdotonta odottaa. Bengt nauroi, koko pieni
välttämätön epäsointu haihtui kuin savuhattara kirkkaaseen ilmaan, ja
riemuiten otti Bengt vastaan lapsensa, pienen soman pojan, jolla oli
pitkää, silkinhienoa tukkaa niskassa ja kaksi kirkasta, tummaa
gasellinsilmää sinertävien silmäluomien alla...
Mutta Ester vaipui syvään uneen, josta hän välistä heräsi katsellakseen
ihmeellistä aarretta vierellänsä. Kuinka suloinen se oli, tuo
pieni olento, kuinka sen pienet varpaat käpristyivät, kuinka nuo
hennot, avuttomat jäsenet ojentuivat ja liikehtivät ja pikku suu
maiskutteli!... "Pieni ruusuinen ihmislapsi tummine silminesi,
puoliheränneine katseinesi, mitä uneksit aamuhetkenäsi, miten
luonevat elämän voimat olentosi syvyydessä sinunkin elämäsi kankaan?
Lemmittyni ... sydänkäpy ... unelmaini lapsi ... minkälainen lienee
elämäsi ... mitä polkuja vaeltanet? Voi, toivojeni lapsi, varmaan
kasvat hyväksi ja jaloksi, varmaan on elämäsi oleva valoisa ja
kaunis... Synnyithän sunnuntaiaamuna kirkonkellojen kaikuessa!
Täytinhän sielusi rukouksilla, unelmilla kaikesta, mikä elämässä on
suurta ja ihanaa!... Sinä ijäisyydenlapsi, joka et voi koskaan
kuolla ... jota ei mikään voi riistää minulta, vaikkapa kuolema meidät
erottaisi!..."
Ja hän ikäänkuin näkee edessään poikansa elämän: se on ijäisyyden
meressä aalto, joka ei koskaan katoa, joka vyöryy eteenpäin kautta
ajattomain avaruuksien ja jättää jälkeensä ilon, onnen ja rakkauden
kirkkaan valojuovan...