Yksinään, yksinäisempänä kuin kukaan, etsi Ester valoa. Äiti, joka nyt
enemmän kuin koskaan ennen olisi ollut hänen uskottunsa, oli poissa,
miehelleen hän ei voinut puhua, eikä heidän seurapiirissään ollut
ketään, joka olisi häntä ymmärtänyt. Monta kertaa tuumi hän mennä
seurakunnan kirkkoherran luo ja pyytää häneltä apua; mutta kuten aina
ennen, asettui ujous nytkin häntä estämään avaamasta sydäntänsä. Hänen
umpimielinen, suljettu luonteensa, -- tuo yksinäinen tunturijärvi, joka
toisinaan vilahteli hänen iloisten lapsensilmäinsä uneksivassa
katseessa, -- se pakotti hänet nyt omin neuvoin, muiden avutta,
pyrkimään totuuteen, ainoana johtonaan raamattu ja Jumalan ääni
sydämessään.
Hänellä oli paljon apua siitä, että hän ennen oli niin vähän lukenut
raamattua, niin että se nyt oli hänelle melkein kuin uutta. Sen
kauneudet esiintyivät hänelle heti elävästi ja selvästi; niitä eivät
häirinneet hengettömät muistolauseet, jotka niin usein lyijynä painavat
etsivää ajatusta.
Öin, päivin hän rukoili ja luki, kirjotti muistiin ja vertaili,
hankittuaan itselleen useampia raamattua selittäviä teoksia.
Hän tahtoi saada selvyyttä ihmeelliseen muutokseen, joka oli hänessä
tapahtunut sinä iltana, kun hän seisoi kuoleman portilla ja se
paiskattiin kiinni hänen edessään ja elämä häneen jälleen tarttui.
Hänessä riehui myrsky, tapahtui mullistus, heräsi uusia voimia -- nyt
tahtoi hän Jumalan sanasta saada selityksen tähän sieluntilaan. Äiti
oli usein puhunut "uudestisyntymisestä"; olikohan tämä ehkä sitä?
Niin löysi hän sen kohdan, jossa henkielämän salaisuudet kerääntyvät
polttopisteeseensä: Jeesuksen yöllisen puheen Nikodemuksen kanssa.
Silloin sai hänen sielunsa ikäänkuin survauksen, ja kirkkaan selvyyden
aalto valahti hänen ylitseen. Ja sinä hetkenä syttyi hänessä syvä
rakkaus tuota Jeesusta kohtaan, joka oli selvittänyt hänelle elämän
arvotukset, näkymättömänä seisonut hänen rinnallaan, kun hän oli
syvyyteen syöksymäisillään, ja nyt muutamin yksinkertaisin sanoin
johtanut hänet totuuteen. Hänen omansa tahtoi hän olla läpi koko
elämänsä, hänessä oli hän löytävä menetetyn itsensä, pirstoutuneen
olemuksensa, hänen kauttaan oli ijäisyysolento hänessä kasvava,
kehittyvä, ja hän itse oli tuleva siksi, mitä Jumala hänestä oli
aikonut...
Kaikki kävi niin kumman kirkkaaksi, että häntä miltei vapisutti. Eikö
tämä ollut ylpeyttä -- kuinka oli mahdollista, että hän, halpa,
taitamaton nainen, näki elämän totuudet, joita ajattelijat ja oppineet
olivat mietiskelleet väsyksiin asti? Mutta sitten löysi hän Jeesuksen
sanat: "Minä kiitän sinua, Isä, että kätkit sen viisailta ja ilmotit
sen yksinkertaisille". Niin, tieto, mietiskely ei ikinä voi löytää
elämän syvimpiä totuuksia, joll'ei sillä ole uskon ja rakkauden
taikasauvaa. Ei tieto, ei viisaus voi opettaa korvaa orkesterin
sävelkohinassa erottamaan epäpuhdasta ääntä eikä liioin elämän pauhussa
tuntemaan ijäisyyttä janoovan sydämen syvintä sykähdystä... Ja niin
voivat myös ainoastaan usko ja rakkaus _nähdä_ sen maailman, jonka
perustana ne itse ovat...
"Uudestisyntyminen käsittää siis sen", ajatteli hän, "että ihminen
_näkee_ Jumalan valtakunnan, näkee Hänen henkensä salaisen työn, syntyy
ijäisyyselämään, huomaa ijäisyysolennon itsessään ja muissa. Siksi
kaikki, jotka eivät Kristusta tunne, kuolevat kadotettuina, sillä se,
mikä on ijäisesti pysyvää, ei ole heissä vielä syntynyt, he kuolevat
tomun lapsina, kuolevat lihassa -- 'mikä lihassa syntynyt on, on
liha'... Ja minä olin niin lähellä kuolemaa, olin mennä tuon suuren
pimeyden läpi silloin, kun ijäisyysolento minussa vielä nukkui ...
ihmekö siis, että kauhistuin ijäisyyttä, kun ensi kerran siihen
katsahdin... Nyt tiedän myös, miksi uudestisyntyminen on rakkauden
syntyminen sydämessämme: kun tuntee ijäisyysolennon omassa itsessään,
alkaa rakastaa lähimmäistään... Minä ... kuinka minä ... _vihasin_
Bengtiä, sillä minä ymmärsin vain sitä, mikä on lihasta ... nyt tiedän,
että hänen henkensä on ijäinen ... sitä rakastan, sen tahdon
rakkaudella ja rukouksella saada hänessä esiin..."
Ja oli kuin olisi hän lukiessaan, miettiessään ja tutkiessaan taas
vähitellen tuntenut itsensä persoonallisuudeksi, tunne, joka viime
vuodet oli ollut kadoksissa. Pala palalta löysi hän oman itsensä ja
liitti nuo pirstat yhteen Jumalan sanan valossa. Hänessä kehittyi uusia
voimia; kaikki se, mikä kuluttavan tuskan ja Bengtin ankaruuden
painosta oli huojunut ja sortunut, nousi jälleen ja muodostui
selväpiirteisenä määrätyn keskuksen, hänen syvemmäksi ja
sydämellisemmäksi käyneen olentonsa ytimen, ympärille. Ensi kerran
eläissään kohtasi hän itsetietoisena oman itsensä; hänen
yksilöllisyytensä erikoisuudet pääsivät esiin ja hänen sielunsa himmeät
piirteet kävivät selviksi ja varmoiksi.
Koska hän ilman ihmisapua, osaamatta määrättyjä oppisanoja ja
lauseparsia, yksin oli taistellut Jumalan kanssa, sai hänen
kääntymyksensä vallan itsenäisen luonteen. Vieno, syvä haaveellisuus,
joka oli hänen olentonsa perussävel, tuli hänen uuden henkisen elämänsä
kautta esiin ja loi siihen runollista hohdetta. Kun hän ensi kerran
kääntymyksensä jälkeen astui kirkkoon, vaipui hän hurmaantuneena
korkean holvin jaloon tunnelmaan ja virsi tuuditti hänet suloisiin,
äärettömiin unelmiin. Hänestä tuntui kuin painaisi Jumalan
majesteettisuus hänet tomuun ja samalla kohottaisi kaiken yläpuolelle,
urkujen sävelet kuohahtivat esiin ijäisyyden syvyyksistä, joista kuului
autuaitten kiitosvirsiä, äidin kirkastuneet kasvot säteilivät hänelle
hymyten, ja hän värisi kaipauksesta ja onnesta...
Vähitellen, ilman että Bengt ja Ester sitä aluksi huomasivat, tapahtui
heidän suhteessaan muutos. Ester ei enää koskaan vastustanut Bengtiä,
ja uhkamielisyys, joka aina oli vaikuttanut kuin sähkökipinä Bengtin
itsevaltiaaseen luonteeseen, oli kadonnut. Sitä vastoin ryhtyi Ester
sellaiseen, minkä viime aikoina oli kokonaan laiminlyönyt: hän teki
ehdotuksia, antoi alkuajatuksia ja osotti siinä tarmoa, joka herätti
Bengtin ihmetystä ja hämmästystä. Niin, hän oli muuttunut,
suunnattomasti muuttunut muutamassa kuukaudessa; missä Bengt ennen
kohtasi jotain mitätöntä tai hempeää ja kyynelistä tai ubkamielistä ja
värisevää, sen sijalla oli nyt jotain niin lujaa, ett'ei hän voinut
sitä järkyttää. Mistä se johtui, mitä oli tapahtunut? Bengt ei
ymmärtänyt sitä, ja kuten tavallista, karkotti hän niin usein kuin
mahdollista luotaan nuo ajatukset, jotka eivät olleet hänestä lainkaan
mieluisia. Mutta siitä huolimatta heräsi hänessä joskus pistävää
uteliaisuutta tullessaan lähelle tuota salaperäistä voimaa, joka päivä
päivältä näytti valtaavan hänen kotinsa ja luovan hänen vaimonsa
piirteet kuin uusiksi hänen silmissään. Varsinkin eräs erityinen tunne
täytti hänet toisinaan synkällä suuttumuksella, tunne, jota hän ei edes
tahtonut itselleen myöntää: hän näet joskus tunsi ikäänkuin
kutistuvansa Esterin edessä; sanat, jotka ennen olivat kajahtaneet niin
mahtipontisina ja täyteläisinä, kun hän ne oli singahuttanut,
kimmahtivat nyt takaiin, jättäen jälkeensä ilkeästi surisevan kaiun...
Ensi aikoina sen jälkeen, kun Ester oli Jumalan löytänyt, eli hän kuin
vaipuneena ihaniin unelmiin siitä rakkaudesta, joka oli palauttanut
hänet elämään, rakkaudesta, joka salaisena lähteenä pulppuaa elämän
ilmiöiden pinnan alla, ja hänen sielunsa auennut korva kuunteli alati
sen suloista, salaperäistä lorinaa. Mutta tuli hetki, jolloin hän
heräsi uneksimisestaan, jolloin todellisuus tarttui häneen ja hän
tunsi, että elämä asetti hänelle uusia vaatimuksia. Tähän asti oli hän
ollut kuin varjo omassa kodissaan; hän oli ollut kaunis lelu
vierashuoneessa, hieno pöytäkoriste Bengtin päivällisissä, ei muuta.
Nyt nousi hänen ehjäksi kasvanut, itsetietoinen persoonallisuutensa
vaatimaan oikeutta ja velvollisuutta itse hallita kodissaan.
Mutta vastarinta oli ankarampi, kuin hän oli ajatellut. Oli paljo
mahdollisuutta voittaa Bengt, ehkä enemmän kun Ester aavistikaan, mutta
ei ollut mitään mahdollisuutta voittaa vanhaa taloudenhoitajatarta.
Charlotte neiti ei mielinyt hellittää ohjaksista; kaikki Esterin sen
suuntaiset yritykset hän torjui säälittävinä ja naurettavina, ja kun
tämä tahtoi vaikuttaa häneen ankaruudella, oli Charlotte neidin hymy
niin kylmä, että se olisi jäätänyt itse Bengtinkin, jos hän sen olisi
sattunut näkemään. Ylpeyden ja pahantuulisuuden raudanlujassa muurissa,
jota Charlotte neiti käytti suojanaan Esterin kaikkia hyökkäyksiä
vastaan, ei ollut pienintäkään rakoa.
Silloin teki Ester jyrkän päätöksen: päätti erottaa Charlotte neidin
palveluksestaan.
Eräänä aamupäivänä -- Esterin mielestä oli paras toimia sillä välin,
kuin Bengt oli poissa kotoa -- keräsi hän kaiken rohkeutensa ja meni
huoneeseen, missä Charlotte neiti -- jolla oli keittäjä apulaisenaan,
joten hän siis voi käyttää useita tunteja päivässä lukemiseen ja
ompelemiseen -- istui kutoen kaikessa rauhassa. Kun Ester astui sisään,
käänsi hän hieman päätään ja heitti häneen silmäyksen, joka sai Esterin
koko kerätyn rohkeuden luhistumaan, kuin "lumivuori" heleässä
auringonpaisteessa. Mutta Esterille tuli oma epätoivoinen asemansa
avuksi; hän oli mennyt niin pitkälle kuin saattaa, niin ettei hän enää
voinut väistyä, vaikka hän kyllä mielellään olisi juossut tiehensä.
"Tulin sanomaan Charlottelle", alkoi hän levollisella, milt'ei jyrällä
äänellä, "että minusta on meidän parasta erota. Charlotte kaipaa lepoa
pitkän, rasittavan palveluksen jälkeen, ja minä olen liian nuori
emännäksi niin vanhalle palvelijattarelle. Me emme sovi toisillemme."
Nämä kamalat sanat synnyttivät hiljaisuuden, niin syvän ja synkän, että
Ester osottamastaan tyyneydestä huolimatta oli milt'ei tukehtua.
Charlotte neidin sisimmät tunteet ja ajatukset jäivät Esterille ijäksi
tuntemattomiksi, sillä tämä oli kuin egyptiläinen sfinksi
yhteenpuristettuine huulineen ja puoleksi suljettuine silmineen.
Viimein sanoi hän lyhyesti: "Niin, parastahan tuo lienee, sillä ei
kukaan jaksa palvella niin häijyä ja riitaista ihmistä kuin teidän
armonne."
Mutta nuo sanat kuultuaan haihtui Esterin pelko kokonaan.
Vastustamattomasti vaikutti hänen luonteensa leikilliseen puoleen
ajatus, että kookas, tuima, kyömynenäinen Charlotte neiti ei muka
tulisi toimeen hennon, lempeän emäntänsä kanssa; Esterille tuli siitä
iso ilo ja hän purskahti nauramaan. Mutta se olisi hänen pitänyt jättää
tekemättä, sillä siten pääsivät kaikki vihan henget neiti Charlottessa
valloilleen, eikä niitä ollut vähän, eivätkä ne liioin olleet
mitättömiä, vaan mahtavia voimia, jotka silmänräpäyksessä saivat
kokonaisen raivonsanojen tulvan syöksymään hänen huuliltaan. Ester ei
koettanutkaan puolustautua; pari kertaa turhaan huudettuaan: "vaiti,
vaiti, kaikin mokomin vaiti...", käänsi hän Charlotte neidille selkänsä
ja kiiruhti pois. Mutta Charlotte neiti lähti keittiöön, survaisi
hämmästynyttä keittäjää, niin että tämä lennähti kauas uunin luota,
heitti ilman vähintäkään syytä hellirenkaat sinne tänne ja huusi
padoilleen ja pannuilleen -- sekä niille, joilla oli korvat, että
niille, joilla niitä ei ollut -- sydämestään säälivänsä hyvää, sävyisää
isäntäänsä, jolla oli niin vallanhimoinen ja pahasisuinen vaimo, ja
lisäsi silloin tällöin kamalan uhkaavasti: "Sitä saa hän koko
loppuikänsä katua!"
Omaan huoneeseensa tultuaan teki Esterin ensin kovin mieli heittäytyä
sohvaan ja itkeä elämän pikku harmeja, mutta hän voitti itsensä: hän
oli niin varma siitä, että oli täyttänyt vaikeankin velvollisuutensa,
ja tuo varmuus auttoi häntä vapautumaan epämieluisesta vaikutuksesta,
jonka Charlotte neiti oli häneen tehnyt.
Iltapuolella, kahvia juotaessa, Ester hieman epävarmasti ja hätäisesti
virkkoi:
"Bengt, minun täytyy kertoa sinulle jotain -- jotain, mitä on
tapahtunut..."
"Oho! Mitähän sitten, koska näytät niin kiihtyneeltä ja
juhlalliselta..."
"Niin -- erotin vanhan Charlotten palveluksesta..."
Bengt hämmästyi niin, ett'ei voinut vastata, tuijotti vain Esteriin,
kuin olisi Ester puhellut unissaan tai kuin olisivat hänen ajatuksensa
sekaantuneet.
"Se ei liene tarkotuksesi", sanoi hän lopuksi kylmästi.
"Kyllä, se on tarkotukseni", vastasi Ester vilkkaasti, "sen täytyy
tapahtua. Charlotte on saanut täällä liian suuren vallan, hän hallitsi
itsevaltijaana sekä meitä että palvelijoita, ja sinä luulit, että hän
hoiti hyvin taloutta, mutta kaukana siitä -- hän oli suuri tuhlari. Hän
on kaikki määrännyt -- _kaikki_ ... minulla ei ole ollut mitään
sanomista; jos halusin tehdä muutoksia, niin en voinut... Siksi pidin
velvollisuutenani erottaa hänet..."
"Mutta eikö sinusta olisi myös ollut velvollisuutesi ensin neuvotella
minun kanssani?" vastasi Bengt jääkylmän ivallinen ilme katseessaan.
"Niin", vastasi Ester punastuen, "se on kyllä totta, ja pyydän sinua
suomaan anteeksi, jos tein pahoin. Mutta tunnustan tehneeni sen
tahallani ... tarkotan, että tahallani en kysynyt sinulta, sillä olin
lujasti päättänyt, että Charlotten oli muutettava pois, ja pelkäsin
vastarintaasi... Sillä en tahdo enää olla kuin varjo omassa kodissani,
en tahdo kohdata häijyjä, pilkallisia katseita, kun käsken, että ruokaa
on vietävä köyhäinhuoneelle tai että pari köyhää pienokaista saa syödä
keittiössämme. Tahdon tuntea, että minulla Ester Falkensterninä on
velvollisuuksia eikä ainoastaan etuja... Ja tuota kaikkea en voinut
saada, niin kauan kuin vanha, itsevaltainen Charlotte oli
paikoillaan..."
Bengt istui nojaten tuolin selkämystään ja tarkasteli Esteriä puoliksi
suljetuin silmin. Hänen vihansa oli lauhtunut ja ihmeen kiusallinen
uteliaisuus kalvoi hänen mieltään.
"Ester", sanoi hän viimein, peitellen mielenliikutusta, joka hänessä
kuitenkin vallitsi, "mitä on tapahtunut? Jo jonkun aikaa et ole enää
ollut kaltaisesi ... jotain on sattunut ... sinussa on jotain
vierasta ... olen sen kauan tuntenut, nyt tahdon tietää, mitä se
merkitsee ... mitä ... suoraan sanoen ... mitä on tapahtunut?"
"Iloitsen, että kysyt minulta", vastasi Ester liikutettuna, "monta
kertaa on mieleni tehnyt puhua kanssasi, mutta en ole voinut ... en
uskaltanut... Niin, Bengt, jotain hyvin ihmeellistä on tapahtunut. Olen
löytänyt pohjan elämälleni, minä, joka olin kuin ajelehtiva lastu, joka
en ymmärtänyt omaa itseäni, joka olin aseeton kaikkea ja kaikkia
vastaan, minä olen löytänyt keskipisteen elämälle, ja siinä
keskipisteessä löysin taas koko tuuliajoisen, pirstoutuneen itseni...
Ja se tapahtui siten, että vapahtajani Jeesus Kristus opetti minut
uskomaan Jumalaan ja sanomaan häntä Isäkseni..."
"Sinusta on siis tullut herännäinen", sanoi Bengt, katsoen häneen
syvästi halveksien, "mutta miten ihmeessä se on käynyt päinsä? En ole
vilahdukseltakaan nähnyt tuota välttämätöntä välittäjää: pappia ...
saarnaajaa ... kolportööriä..."
"Ei minulla ole ollut mitään välittäjää, Jumala itse puhui minulle
sanassansa, niin, taivaastansa", vastasi Ester hiljaa, ja hänen
kohotettuun katseeseensa tuli suloisen uneksiva, haaveksiva ilme.
"No, olisihan minun pitänyt jotain sellaista aavistaa ... tämäkö siis
puuttui, että kotimme olisi oikein iloinen ja avio-onnemme täydellinen!
Ja niin sanotun uskosi ensimmäinen hedelmä on, että ajat pois
uskollisen palvelijan. Ehkä tahdot muitakin karkottaa talosta? Ehkä
haluat antaa minulle lähtöpassit ... sano vain suoraan, kyllä koetan
täyttää toivosi _ilman_ sanottavaa kaipiota, usko pois..."
"Vaiti, vaiti, Bengt, älä lausu niin kovia sanoja, sitä en ole
ansainnut. Toivon päinvastoin, että Jumalan avulla voin tehdä sinut
onnellisemmaksi, kuin koskaan olet ollut. Murtuneen onnemme raunioille
on jotain uutta kohoava, -- ehkä ei niin kauniina ja haaveellisena kuin
kerran ajattelimme, -- mutta sen sijaan on se oleva jotain pysyvää..."
"Raunioille!" keskeytti Bengt, ja hänen äänensä kylmä ylenkatse muuttui
kiihkeäksi vihaksi, "sinä siis olet ollut tähän asti ainoastaan
onneton? Sinäpä kerrot hauskoja, ilahuttavia uutisia..."
"Niin, Bengt, minä olen ollut onneton nainen ... olen ollut niin
suruinen ja väsynyt, että vihasin elämää ... sydämeni on vuotanut
verta, kunnes verilähteet kuivuivat..."
"Olet mieletön, Ester, mitä surtavaa sinulla on ollut?"
Ester nojasi päätä kättä vasten ja katseli eteensä alakuloisin,
uneksivin katsein.
"Muistatko, miten käyttäydyit äitiä kohtaan?" sanoi hän viimein
matalalla äänellä.
"Äitiäsikö kohtaan? Kyllä, hyvin sen muistan. Muistan, että aina olin
ystävällinen ja kohtelias hänelle, minä kutsuin hänet kotiini ja että
olisin pitänyt huolta hänen vanhuudestaan, joll'ei hän varsin
rakastettavasti olisi kieltäytyen kiittänyt tarjouksestani. Niin
ett'eihän se voine antaa aihetta suruun?"
Ester säpsähti. Hän muisti kerran valehdelleensa Bengtille ja hän
tunsi, että hänen nyt oli kerrottava siitä.
"Ensiksikin tahdon ilmottaa sinulle, Bengt, ett'ei äiti sinun
tarjoustasi hylännyt. Minä en hänelle siitä koskaan puhunut..."
"Sinä siis valehtelit sanoessasi, että olit muka puhunut?"
"Niin. Ajatus, että sinä ehkä pakottaisit minut ottamaan esiin
ehdotuksen, jonka tiesin äitiä loukkaavan, tai, mikä vielä pahempi,
että itse sen esittäisit, se pelotti minua niin, että tuskin tiesin,
mitä sanoin. Sinä sait minut vallan kuolemankauhuun, niinkuin monasti
muulloinkin..."
Bengt ei vastannut; hän heitti Esteriin halveksivan katseen, kohautti
olkapäitään ja kääntyi pois.
"Niin, Bengt", jatkoi Ester, "sinä tiedät, yhtä hyvin kuin minä, että
hartain halusi oli päästä äitiraukasta. Tietysti voi _sanoa_ mitä
haluaa, voi käyttää kokonaista liutaa kauniita korulauseita peittämään
totuutta, -- niinhän sinun tapasi yleensä on ollut -- mutta totta on,
että häikäilemättä tahdoit lähettää äidin muuanne, koska hän oli liian
vähäpätöinen..."
"Nyt valehtelet taas, Ester!" keskeytti Bengt ja löi kätensä pöytään,
"se, mitä sinä nimität häikäilemättömyydeksi, oli hienotunteisuutta;
tiesin, kuinka paljon ikävyyksiä saisitte kokea erilaisen asemanne
vuoksi, ja niistä tahdoin teitä säästää, vaikka sinä et koskaan minua
ymmärtänyt, vaan käänsit kaikki pahaksi. Että seikat sellaiset kuin
syntyperä, rikkaus ja sivistys eivät ole minulle yhdentekeviä, sen saat
suoda anteeksi, en ainakaan ole pahempi kuin moni muukaan..."
"Sinä tiesit, miten rajattomasti rakastin äitiäni", jatkoi Ester,
kiinnittämättä huomiota hänen viime sanoihinsa, "ja sinä tiesit, että
onnellisempaan asemaan päästyäni olisi suurin riemuni ollut ilahuttaa
hänen elämäänsä. Sinä tiesit, että jos hänet olisi lähetetty pois
siksi, että hän oli meille vastukseksi, olisi hän kuollut -- ja niin
minäkin..."
"Ei, suo anteeksi, sitä en tiennyt. Että rakastit äitiäsi, sen näin
kyllä, ja se oli minusta sekä luonnollista että kaunista, mutta
sairaaloista, kiihottunutta rakkauttasi häntä kohtaan käsitin vasta
myöhemmin. Luulin sinua raitissieluiseksi naiseksi, Ester, naiseksi,
joka osaisi rakastaa toista yli kaiken, mutta se oli erehdys, vain
ulkomuotosi on naisen -- sen takana on tyhjyyttä ... tyhjyyttä ja
puolihullun houreita..."
"Bengt, teet minulle vääryyttä! Rakastin sinua niin suuresti kuin
nainen voi rakastaa -- sinä olit sankarini, ihanteeni -- jumalani,
sillä muuta jumalaa ei minulla ollut. Mutta sinä mursit sydämeni
kovuudellasi, etkä vain sitä, vaan koko olemukseni, koko
persoonallisuuteni. Sinä vaadit, ett'ei minulla olisi ainoatakaan omaa
mielipidettä, tuskin omaa ajatusta. Kaiken piti sulaa sinuun ja uusiin
oloihin. Minun piti tahtoa kaikkea, mitä sinä tahdoit, vaikka se olisi
ollut minulle vastenmielistä ja loukkaavaa. Mutta sinä vaadit
mahdottomia. Unohdit yhden seikan, sen, että minä mitättömyydessäni
olin kuitenkin _oma itseni_, en vain osa sinusta tai mielipiteittesi
kaiku. Niin vaatimaton kuin persoonallisuuteni olikin, tahdoin
kuitenkin mieluummin olla ehjästi oma itseni kuin osa toisesta. Mutta
sitä et ikinä käsittänyt. Sinä tahdoit Ester Hermansonin haihtuvaksi,
köyhän muotiompelijan tyttären häviäväksi, ja vain rouva Falkenstern
oli jäävä jäljelle. Mutta siihen en suostunut; tahdoin aina pysyä juuri
Ester Hermansonina, köyhän, halveksitun äitini tyttärenä, vaikka olin
rikas, ihailtu rouva Falkenstern... Siinä piili minun voimani, jota ei
edes sinun tahtosi voinut taivuttaa... Mutta olin vähällä sortua
taistelussa, olin syöksyä kadotukseen, kunnes löysin Kristuksen ja
hänen kauttaan oman itseni..."
Bengt oli koko ajan tarkastellut Esteriä pilkallisin katsein.
"Mikä uuden ajan profeetta on opettanut sinut noin liikuttavasti
huolehtimaan omasta 'itsestäsi' ja 'persoonallisuudestasi'?"
kysyi hän, kun Ester vaikeni. "Mutta nyt tahdon _minä_ pitää myös
pienen esitelmän, nyt kiinnitämme huomiomme hetkeksi _minun_
persoonallisuuteeni. Saatpa kuulla, miten minua on mielestäni kohdeltu
sillä aikaa, kun sinä kuljit ja omissa silmissäsi näyttelit marttyyrin
osaa. Luulet ehkä, että minun oli helppo päättää tarjota sinulle käteni
ja voittaa oma sisäinen vastarintani. Mutta nyt kerron sinulle, mitä en
olisi kertonut hyvälle, rakastavalle vaimolle: että tuo taistelu oli
elämäni vaikein ja että ainoastaan luja ja puhdas rakkauteni, jota sinä
niin ylimielisenä olet halveksinut, antoi minulle voiman voittaa itseni
ja tarjota käteni muotiompelijattaren tyttärelle. Olisin _voinut_
menetellä toisin sinua kohtaan, olisin voinut vain leikkiä sinulla,
voittaa sydämesi ja sitten jättää sinut... Mutta siitä sinut säästin,
koska olit minulle rakkaampi kuin ylpeyteni -- ja se merkitsee paljon
se. Annoin sinulle vanhan aatelisnimen, korotin sinut Ruotsin
rikkainten naisten joukkoon, tuhlasin sinulle rakkautta, tarjosin
äidillesi runsaan ylläpidon, niin, olinpa niin hienotunteinen, että
tahdoin pitää huolta hänen sisarestaankin, vanhasta neidistä, jota en
koskaan ole nähnyt, jonka nimeä en edes tiedä. Olin aina ajatellut,
että vaimoni -- jos lainkaan naimisiin menisin -- oli oleva
korkeasukuinen ja hienosti sivistynyt nainen, niinkuin äitini -- mutta
sinun tähtesi masensin kaikki nuo perityt mielihaluni. Ja nyt nainen,
jonka tähden kaiken tuon olen uhrannut, ei häpeä syyttää minua siitä,
että muka olen murtanut hänen sydämensä ja surmannut hänen
'persoonallisuutensa'..."
Ester istui hetken vaiti ja katseli maahan.
"Totta on, että paljon olet tehnyt minun tähteni, Bengt", sanoi hän
lopuksi, "mutta unohdat, ett'ei ihminen elä vain leivästä..."
"Sinä väännät taas sanani ja tekoni. En antanut sinulle vain leipää --
olihan sen takana jotain ihanteellista, ihanteellisinta kaikesta:
rakkauteni, joka antoi minulle voimaa noihin uhrauksiin. Mutta sitä et
ole ymmärtänyt, sinä olet sydämesi pohjasta ollut vielä ylpeämpi kuin
minä, sillä sinä et ole edes koskaan tahtonut myöntää minun mitään
uhranneen, et koskaan ole osottanut ja luultavasti et myöskään tuntenut
mitään kiitollisuutta minua kohtaan. Jollen olisi liian ylpeä,
sanoisin, että _sinä_ olet kylmyydelläsi ja kiittämättömyydelläsi
murtanut minun sydämeni. Nyt sanon minä puolestani: sinä olet tehnyt
elämäni kolkoksi..."
Ester istui taas ääneti ja taisteli itsensä kanssa. Ihmeellinen,
suloinen tunne Jumalan rakkaudesta, joka hiveli hänen ajatustaan ja
tunnettaan, ei suvainnut katkeruuden enää elää, jumalallinen lämpö
hänen sielussaan sulatti sen milt'ei heti.
"Bengt", sanoi hän nousten ja ojentaen kätensä miehelleen, "jos rikoin,
jos olin kiittämätön ja vaativa, niin pyydän sydämestäni anteeksi.
Tahdon koettaa tästä lähtein olla sinulle parempi vaimo."
Bengt ei vastannut heti. Esterin sanat, hänen lempeä äänensä ja
kyyneleiset silmänsä saivat hänet niin hämmästyksiinsä, että hänen
ajatuksensa ikäänkuin menettivät tasapainonsa. Hänessä välähti himmeä
tunne siitä, että hänenkin pitäisi pyytää jotain anteeksi. Mutta muut
tunteet sen pian karkottivat. Hänestä oli koko tämä kohtaus liiotellun
tunteellinen, ja se kiusotti häntä. Jäykästi, hieman alentuvasti
hymyillen tarttui hän ojennettuun käteen ja vastasi lyhyesti:
"Niin, annan sinulle anteeksi. Ja nyt, koettakaamme unohtaa entiset, se
on minunkin hartain toivoni; tällaisista selvityksistä en pidä. Elämä
kulkee sentään säälimätöntä kulkuaan, ja me saamme tyytyä siihen, että
moni haave siinä pirstoutuu."
Vastaukseksi puristi Ester hiljaa hänen kättään, nyykäytti päätään ja
jätti huoneen hitain askelin. Hän oli onnellinen, kun oli voinut
voittaa itsensä ja tunnustaa rikoksen, jonka mielestään oli tehnyt
Bengtiä kohtaan. Mutta hänen sielunsa läpi kävi pettymyksen tunne, ja
siitä hän ymmärsi toivoneensa, että hänen anteeksipyytämisensä saisi
Bengtin tekemään samoin. Hieman katkerasti hymyillen ajatteli hän,
ett'ei Bengt koskaan voinut kieltäytyä mistään: nyt, niinkuin aina
ennenkin, oli hän voittajana lähtenyt taistelusta, nyt, niinkuin
ennenkin, oli hän osannut järjestää heidän keskinäisen suhteensa niin,
että oikeus jäi hänen puolelleen, ja Ester, hän oli rikkonut ja sai
pyytää anteeksi, johon Bengt jalomielisesti suostui.