VIII.

Esterin ankaran sairauden jälkeinen talvi muodostui hänelle syvän

yksinäisyyden ajaksi. Tehdasliike antoi Bengtille enemmän puuhaa kuin

milloinkaan ennen, olipa siihen sitten syynä asianhaarat tai Bengtin

tottumus lakkaamattomalla työllä vastustaa levottomia, synkkiä

ajatuksia. Välistä viipyi tämä useita viikkoja matkoilla sahansa vuoksi

ja saattoi illan toisensa perästä istua kirjotuspöytänsä ääressä

puoleen yöhön.

Sillä välin sai Ester olla itsekseen. Tosin sairaus, joka oli häntä

kohdannut ja jonka jäljet vielä tuntuivat, antoi jälleen kaupungin

rouville, pormestarinnalle etunenässä, oikeuden "suojella" häntä,

niinkuin he aikoinaan suojelivat pikku Ester Hermansonia, jakaa hänelle

hyviä terveysopillisia neuvoja, -- joita hän ei milloinkaan seurannut,

-- ja tulla aamupäivin hänen luokseen saamaan kahvia ja muuta hyvää.

Mutta Ester itse ei koskaan lähtenyt minnekään; häntä seuraelämä

väsytti, ja vielä terveeksikin tultuaan hän tietämättään hieman

näytteli taudista toipuvan osaa, jotta hänellä olisi oikeus niin paljon

kuin mahdollista vetäytyä pois muiden parista.

Äiti oli nyt enää ainoa, josta hän elämässä välitti. Hänen tunteensa,

joka kaikkialla kohtasi vastarintaa, kiintyi sairaaloisen kiihkeällä

voimalla äitiin, joka oli ollut hänen syvimmän rakkautensa esine

lapsuuden ja nuoruuden päivinä. Kun Bengt oli poissa, kuljetti hän

äidin kotiin luoksensa; kun Bengt oli kotona, vietti hän häikäilemättä

suurimman osan aikaansa äidin luona. Rouva Hermanson yritti

vastustella, koetti saada Esteriä käsittämään velvollisuutensa, mutta

turhaan. Häntä kohtasi jokin kova ja kylmä, passiivinen itsepintaisuus,

jota hän ei ennen ollut huomannut tyttäressä.

"Äiti kulta", vastasi Ester äidin varotuksiin, "älä huoli puhua enää --

minä en kestä sitä ... kerron sinulle sen sijaan jotain, joka auttaa

sinua minua ymmärtämään..."

Ja hän istuutui äidin viereen, nojasi päätänsä hänen rintaansa vasten

ja kuiskasi omituinen hillitty terävyys äänessään:

"Salli minun tämä ainoa kerta puhua suuni puhtaaksi, muutoin

tukehuttavat pahat ajatukseni minut... Olen huomannut, ett'ei minussa

ole hituistakaan rakkautta ... sillä, katso, minä tunnen ... että

melkein vihaan häntä, niin, äiti, hän on minusta inhottava,

väliäpitämätön kuin hän on surusta, jonka pitäisi olla meidän

molempain... En tahdo hänelle mitään pahaa, mutta tahdon hänet

mielestäni karkottaa, unohtaa, että häntä onkaan, että tiemme kerran

sattuivat yhteen ja me rakastimme toisiamme. Sillä minä en voi toisin,

minun täytyy ihailla sitä, jota rakastan... En koskaan rakasta

_ihmistä_, rakastan vain sitä, mikä hänessä on hyvää, jaloa. Ja kun

sitä ei löydy, niin on rakkauteni ollutta ... mennyttä!"

"Mutta oletko ajatellut, ett'et itsekään ole virheetön, Ester? Jos

kaikki ajattelisivat niinkuin sinä, ei kukaan myöskään sinua

rakastaisi."

Ester istui hetken vaiti ja tuijotti eteensä.

"En minä vaadi, että ihmiset ovat virheettömiä, siinä erehdyit, äiti",

sanoi hän viimein. "Mutta, näetkö, minä vaadin, että rakastettuni sielu

sointuu samoin kuin omani, että _pohjasävel_ olentomme sisimmässä on

sama; -- pinnalla voi olla epäsointua, mutta se kyllä häviää, kunhan

pohjasävel ei sorahda. Mutta Bengtin sorahtaa aina, kun se yhtyy

omaani, ja siksi, että tuon olen huomannut, en voi enää häntä

rakastaa."

"Sinussa ei ole rakkautta, Ester, siinä olet oikeassa. Muutoin sinä

rakkaudellasi ja rukouksillasi toisit miehessäsi esiin kaiken hänessä

piilevän hyvän."

Ester pudisti päätään.

"Ensiksikään en kykene rakkaudella ja rukouksilla saamaan esiin

miehissä piilevää hyvää, minussa ei ole lainkaan tuota n.s. 'das ewig

weibliehe'. Voin rakastaa -- rajattomasti -- mutta en kykene

'nostamaan' toista, niinkuin muutamat naiset niin mielellään tekevät.

Ja toiseksi", hän alensi ääntään ja kääntyi puolittain pois, "minä

melkein uskon, ett'ei hänessä todellakaan ole mitään hyvää..."

"Ester, Ester, miten voit puhua noin, enhän enää tunne omaa lastani!

Luuletko, että löytyy ainoatakaan, jossa ei olisi jotain hyvää? Ja

miten kävisi, jos kaikki olisivat yhtä kovasydämiset kuin sinä?"

Ester istui hetken vaiti, maahan katsellen.

"Jumala hänelle antakoon anteeksi, mutta minä en vielä voi", kuiskasi

hän, "hän on tehnyt minusta toisen, kuin ennen olin, -- hän on soaissut

muinaisen valoisan, vahvan uskoni elämään..."

"Rukoile sitten Jumalaa, Ester parka, lahjottamaan sinulle anteeksi

antavan mielen, rukoile sitä, sillä kerran tarvitset itsekin

anteeksiantamusta..."

Ester ei vastannut, hän vain painoi päänsä äidin rintaa vasten ja itki

hiljaa ja kauan...

Eräänä aamupäivänä, kun hän tuli äidin luo, oli tämä vielä vuoteessa,

ja kun Ester tarttui hänen käteensä, tunsi hän, että se oli kuumeinen.

"Äiti", huudahti Ester, heittäytyen polvilleen sängyn viereen ja

painaen otsaansa äidin kättä vasten, "sinä et saa jättää minua, minä en

kestä sitä -- muista, että sinä olet ainoani -- en päästä sinua,

taistelen Jumalan kanssa sinusta ja voitan tai sorrun..."

"Vaiti, vaiti -- älä puhu noin, Ester!" keskeytti rouva Hermanson,

"kuoleman edessä täytyy meidän hiljaa alistua. Kaikkea muuta voi

rakkaus vaatia ja antaa, ei ijäisen elämän lahjaa. Kun Herra kutsuu, ei

mikään voi pidättää minua, et edes sinä, Ester... Katsos, pikku Ester",

jatkoi hän hetken vaitiolon perästä, Esterin yhä kätkiessä kasvojaan

äidin käteen, "kun kuolema saapuu, ratkeavat kaikki siteet, meidän

täytyy sitä seurata, ja ihmeellisintä on, että seuraamme mielellämme,

olivatpa jälkeenjäävät meille kuinka rakkaat tahansa..."

"Äiti, älä jätä minua!" nyyhkytti Ester.

"En ole huolissani sinun tähtesi, lapsi", vastasi rouva Hermanson ja

silitti kädellään Esterin kosteaa poskea, "tiedän, että sinä vielä

joudut suuriin syvyyksiin, mutta tiedän myös, että sinä nouset

niistä ... uskon niin varmasti Hänen apuunsa, joka on kantanut minua

kuilujen yli ja kuulee rukoukset..."

"Oi, armas äiti", huudahti Ester ja painoi äidin kättä sydäntään

vasten, "ethän tarkota, että lähdet pois luotani!... Minä en voi kestää

sitä... Jumala ei voi olla niin julma ja ottaa minulta viimeistä

aarrettani ... ei, ei..."

"Hiljaa, lapsi, hiljaa, älä vaikeroi", kuiskasi rouva Hermanson

levottomana, "viime hetkenäni kuulisin valitushuutosi, ja silloin tulee

olla rauhaa, vain rauhaa", lisäsi hän ja katsoi eteensä uneksivin,

kaukokatseisin silmin.

Ester ei voinut vastata. Äidin sanat valtasivat hänet kuin juhlalliset

urkusävelet, ja sinä hetkenä hän ymmärsi, ett'ei hän kohta enää saisi

itkeä sitä sydäntä vasten nojaten, joka uskollisesti aina oli ottanut

osaa hänen suruihinsa ja iloihinsa. Hän tunsi, että äidissä oli jotain

uutta, että hänen sielunsa salaperäisellä tavalla alkoi irtaantua

kaikesta maallisesta, jo kuunnellen läheneväin askelten ääntä...

Kuolemaa ei tarvinnut kauan odottaa; kaikki kävi nopeasti ja hiljaa,

vastarinnatta ja tuskitta. Elämän taisteluun väsähtänyt otti kuoleman

vastaan, niinkuin se, joka kauan on odottanut kutsua ja heti on valmis

matkalle lähtemään. Varhaisena aamuhetkenä, kun yön hämärä vielä peitti

huoneen, astui kuolema sisään, ja kun se oli asiansa toimittanut,

lepäsi vuoteella kalpea, kuihtunut, uneen vaipunut vaimo, kasvoillaan

haudan tyyneys ja ijäisen elämän riemu... Pääpuolessa istui yksinäinen,

kumartunut olento, joka ei rohjennut häiritä kuoleman rauhaa hurjilla

valituksilla, joita hänen sydämestään tahtoi kohota.

Äidin kuoleman jälkeinen aika tuntui Esteristä omituisen hiljaiselta ja

kylmältä. Ei hän edes hautajaisissa osottanut minkäänlaista

mielenliikutusta; hänen suurissa silmissään oli kuumeinen loiste,

kapeat huulet olivat lujasti yhteenpuristetut. Koko hänen olentonsa

kapinoi; siksi oli hän kyyneleetön, siksi oli hänen sydämessään vain

uhkamielistä valitusta, joka hänen täytyy vaientaa. Äidin kuoleman

jälkeen valtasi hänet kauhea autiudentunne koko voimallaan, kun hänen

joka päivä täytyi olla ja elää ihmisen kanssa, joka tuli hänelle yhä ja

yhä vieraammaksi. Hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut yksin erämaassa,

tai kuin olisi hän ikäänkuin hukkunut huumaavaan ihmisvirtaan. Öisin

pelottivat häntä unessa surun ja yksinäisyyden kauhut: hän harhaili

rauhattomana salaperäisiä, tuntemattomia seutuja, kiemurtelevia

polkuja, joita hän kiiruhti eteenpäin, etsien jotain, mitä hän ei

koskaan löytänyt. "Elämä on armoton, säälimätön", kaikui alati synkästi

hänen sielussaan, "vain kuolema suo lohtua ja lievitystä."

Niin eli hän hiljaisena ja väliäpitämättömänä, ja Bengt kävi hänelle

lopuksi niin vieraaksi, että hän melkein säpsähti, jos tämä

äkkiarvaamatta astui huoneeseen. Bengt puolestaan loukkaantui ja

vetäytyi yhä kauvemmas hänestä. Kun Esterin jäykkä, kylmä käsi lepäsi

Bengtin kädessä ja hänen harhaileva katseensa arkana vältti Bengtin

katsetta, valtasi tämän inho Esteriä kohtaan, ja sen sijaan, että olisi

sanonut myötätuntoisen, lohduttavan sanasenkaan, antoi hän synkän

äänettömyyden nousta heidän välilleen. Ja niin kulki Ester kantaen

surua äidin kuolemasta saamatta koskaan Bengtiltä osaaottavaa sanaa.

Sitä hän ei voinut unohtaa, rautaisin nauloin kiinnitti hän sen

muistiinsa; hän hautoi öin, päivin ajatusta, kuinka kauheaa,

sydäntäsärkevää oli, että hän oli kadottanut äitinsä, mutta ei ollut

puolisoltaan saanut edes sitä myötätuntoisuutta, jota tuntemattomatkin

osottavat toisilleen. Mutta hän vallan unohti kylmyydellään ja

arkuudellaan itse karkottaneensa Bengtin luotaan...

Eräänä iltana, pari viikkoa äidin kuoleman jälkeen, kun puolisot

yhdessä istuivat Bengtin huoneessa, molemmat milt'ei koko ajan

äänettöminä, laski Bengt pois sanomalehden, jota hän par'aikaa luki, ja

sanoi äkkiä:

"Olen tuonut malleja salin uusiksi uutimiksi, tahdotko katsella niitä?"

"Mielelläni", vastasi Ester, mutta hänen äänensä oli väsähtänyt ja

väliäpitämätön, eikä hän edes kohottanut katsettaan työstä, jota

ompeli. Hän tiesi, että Bengtin haluamat uutimet kuitenkin tulisivat

valituiksi.

Hänen äänensä ja käytöksensä ärsytti Bengtiä ja sai maljan, joka jo

kauan oli ollut kukkurallaan, vuotamaan yli. Bengt nousi kiivaasti,

heitti sanomalehden lattialle, asettui Esterin eteen ja huudahti:

"Ei, tätä ei saa jatkua! Vaadin, ett'ei vaimollani aina ole vain tuo

hautajais-ilme, jolla olet minua kiusannut siitä asti kuin ... niin,

pian koko avioliittomme ajan. En tahdo enää nähdä sitä, kuuletko! Ja

joll'et voi muuttua, niin ... paras lie että eroamme..."

Ester vaaleni tavallistakin kalpeammaksi, kun hän noin äkkiä

näki oman ajatuksensa esiintyvän edessään. Mutta kiukkuisella ja

velton-alistuvaisella äänellä, joka yhä enemmän kiihotti Bengtiä, hän

vastasi:

"Niinkuin tahdot."

"Niinkuin tahdot!" matki Bengt, ja hänen äänessään kuohui pidätetty

viha, "eikö sinulla sitten ole mitään omaa tahtoa?"

"Ei -- ei mitään -- nyt enää", lisäsi Ester hiljaisesti.

"Vai niin! Ei mitään! Mutta tahtoa on sinulla ollut katkeroittaa

elämämme, tahtoa muuttua iloisesta, ystävällisestä nuoresta tytöstä

itkuiseksi, hempeämieliseksi naiseksi, jollaisia enin vihaan. Siihen on

sinulta tahtoa riittänyt! Mutta varotan sinua, Ester, muutu, jätä tuo

hautajais-ilme!..."

"Miten voit pyytää minua näyttämään iloiselta muutama viikko äidin

kuoleman jälkeen!" huudahti Ester kiivaasti.

"Tuo ilme oli sinulla jo aikoja ennen, kuin äitisi kuoli. Sitä paitsi

olen minäkin surrut äidin kuolemaa, ja ymmärrän sen surun. Mutta se ei

oikeuta kuitenkaan näyttämään siltä, kuin olisi koko elämänilo

mennyttä..."

Ester ei vastannut, hän istui liikkumattomana, katseli maahan, ja

kasvoilla kuvastui väsynyttä väliäpitämättömyyttä. Viimein kohotti hän

arkana silmänsä; kolkko hiljaisuus kauhisti häntä. Bengtin kasvot

olivat synkät ja ankarat, hänen silmissään säihkyivät rajuilman ensi

salamat.

"Varo itseäsi!" huudahti hän ja ojensi uhaten kätensä Esteriä kohden,

"sinä et tiedä, mitä teet minua vastaan uhmaillessasi. Jos et

muutu ... niin ... Jumal' auttakoon..."

"Tee se", kuiskasi Ester levollisesti, vaikka koko ruumis vapisi, "se

on minulle vain voitoksi..."

Mutta Bengtin käsi ei koskettanut häntä. Hän kääntyi nopeasti, tarttui

sen sijaan tuoliin ja paiskasi sen rajulla voimalla lattiaan.

"Minä vaadin, että muutat käytöksesi, kuuletko? Onko sinulla jotain

valittamista -- tahdotko, että jokin olisi toisin -- sano suoraan, onko

sinulla valituksen syytä?..."

"Ei ... ei...", vastasi Ester veltosti.

"Ei ... ei...", kertasi Bengt pilkallisesti, "no, jos ei sinulla ole

mitään valittamista, niin mikä sinun sitten on?"

Ester tuijotti eteensä kauan, uneksivasti.

"Ei koskaan valiteta, että kevät on niin lyhyt, että kukat kuihtuvat ja

kauniit sadut valehtelevat", kuiskasi hän, "surraan vaan ja kaivataan!"

"Jos tuolla lorulla tarkotat, että olen muuttunut sinua kohtaan, niin

olet itse syypää siihen. Minä en ensimmäisenä muuttunut. Ja muista,

että ainoaan todelliseen suruusi -- joka myös on minun suruni --

lapsettomaan avioliittoomme, en minä ole syypää..."

Ester vavahti ja kalpeni entistä enemmän.

"Kuinka hennot noin armottomasti koskettaa veristä haavaa?"

"Anteeksi, en tiennyt, että se vuosi verta, et ole koskaan puhunut

siitä -- niin paljon kuin mahdollista olet koettanut näyttää

väliäpitämättömältä ja tunteettomalta... Mutta muutoin", lisäsi hän

teeskennellyn huolettomasti, "eihän hyödytä surra saavuttamattomia! Jos

jotain haluat, niin tee siitä jyrkkä loppu ja hanki haluamasi ...

joll'et voi sitä saada, niin tee silloinkin asiasta jyrkkä loppu ja

muserra toivosi. Niin minä olen tehnyt, voit koettaa samaa ... jos

tahdot... Happamin naamoin ei veristäviä haavoja paranneta, se on

varmaa..."

Ester oli vaiti; liikkumattomana, alaspainunein katsein istui hän

Bengtin edessä ja antoi noiden kovain sanojen kohdata itseään, kuin

piiskaniskut, joita ei jaksa torjua. Kun Bengt vaikeni, nousi hän ja

sanoi soinnuttomasti "hyvää yötä" ja meni ovea kohti.

"Hyvää yötä", vastasi Bengt yhtä kuivasti ja kääntyi pois. Mutta kun

Ester jo oli avannut oven, huusi hän hänen jälkeensä:

"Muista, mitä sanoin -- muista, että minulla on oikeus vaatia sinulta

ainakin kiitollisuutta, joll'ei muuta!"

Ester ei vastannut eikä kääntynyt, mutta makuusuojaan mennessään hän

ihmetteli itsekseen, kuinka oli mahdollista, että toinen ihminen, ehkä

tahtomattaan, tarkottamattaan, aina löysi sanat, jotka kaikkein enin

haavottivat ja kiusasivat toisen sydäntä...

Sinä yönä ei Esterin silmiin unta tullut. Tunti tunnin perästä vieri ja

yhä istui hän kirjotuspöydän ääressä, päätään käteen nojaten ja

synkästi eteensä tuijottaen...

Se hetki on kauhea, jolloin ajatus, joka kauan muodottomana, yhäti

karkotettuna aaveena on hiipinyt ympärillämme, koettaen vallata meitä,

äkkiä saa selvät piirteet ja pakottaa meidät katsomaan itseään suoraan

silmiin. Silloin tuntuu, kuin valahtaisi yli koko entisen kärsimyksemme

kamala selvyys; me ymmärrämme, mitä emme ennen ymmärtäneet, me näemme

takanamme koko elämämme luisuvan pinnan ja fatalistisella

levollisuudella ajattelemme: "niin, juuri tällaiseksi _täytyi_

kohtaloni muodostua, tähän oli minun tultava."

Ester oli jo niin kauan kuullut aaveen hiivintää ympärillään, että kun

se nyt yön hiljaisuudessa jyrkästi ja selvästi kuiskasi tuon kauhean

sanan hänen korvaansa ja hän antautui kiusauksen valtaan, tuntui

hänestä vain, kuin olisi suuri, ikävöity rauha valunut hänen sieluunsa

ja tuudittanut tuskat lepoon.

Hän istui ja istui, tunnin toisensa perästä, ja kuunteli tuon kamalan

ja kuitenkin niin tervetulleen vieraan sanoja. Se puhui houkuttavasti

levosta ja hiljaisuudesta, syvästä, katkeumattomasta rauhasta, jota ei

mikään voi häiritä... Se kertoi hänelle kuoleman suruisia satuja, se

kuvasi ijäistä rauhaa, joka lepää nukkuvan kalpeilla kasvoilla, niin

uneksivasti ja salaperäisesti, että suloinen väristys kävi Esterin

läpi, kuiskasi se humisevista lehmuksista ja visertelevistä linnuista

tuolla hautuumaalla, missä kuolleet onnellisina uinuvat tuntematta enää

elämän tuskia ja pettymyksiä... Mutta hautansa hiljaisuudessa kuulee

hän tukahutettuja nyyhkytyksiä, musta varjo lankee kirkkomaan

päivänpaisteiselle hietakäytävälle, ja silmät, jotka ennen olivat

ankarat ja kylmät kuin teräs, loistavat lempeinä kyynelistä... Kuolema

herättää jälleen rakkauden eloon ... katumus saa unohtuneet

nuoruudentunteet virkoamaan, ja Ester antaa kaikki anteeksi --

onnellinen antaa mielellään anteeksi -- sovinnon lempeys haihduttaa

kaikki epäsoinnut... Ja ken on onnellisempi kuin ikuiseen uneen

vaipunut? Ken syvemmin sovittaa kuin kuolema?

Niin, kuolema oli kahleet katkova, kuolema oli antava, mitä elämä oli

riistänyt ... syvä suru oli pehmentävä Bengtin sydämen, ja murhe,

kaipaus oli tuova hänen sydämeensä taas rakkauden...

Esterin tili elämälle ei ollut pitkä. Hän kirjotti jäähyväiskirjeen

parille lapsuudenystävälleen sekä Bengtille, sitten kävi hän köyhäin

luona ja lahjotti heille kaikki omat rahansa, ja sitten oli hän

mielestään valmis ottamaan tuon kauhean askelen.

Siitä asti kuin itsemurhanajatus oli hänet vallannut, ei hän tuntenut

mitään epäröimistä. Hänen _täytyi_ kuolla, koska hän ei _voinut_ elää;

se oli Esterin yksinkertainen johtopäätös, jota hän seurasi.

Pimeys hänen ympärillään ja hänen sisässään oli liian suuri, hänen

täytyi päästä pois siitä, hänen täytyi vapautua kauheasta

sydämenahdistuksesta, joka jok'ainoa päivä uhkasi hänet tukahuttaa.

Pelkoa tai omantunnontuskaa hän ei tuntenut. "Miksi pitävät ihmiset

itsemurhaa syntinä?" ajatteli hän. "Kaikki, mikä muista on niin

suuriarvoista: rikkaus, kauneus, ylhäinen asema, kaikki tuo on omani,

mutta sen heitän vapaaehtoisesti pois mennäkseni köyhän äitini luo,

saadakseni hieman rakkautta, jota vailla en voi elää. Miksi olisi se

synti? Olen aivan varma, että Jumala tuomitsee toisin ... olen varma,

että kuolemasta herätessäni Hän ottaa minut rakastavana ja lohduttaen

vastaan, ja sitten saan yhtyä taas äidin kanssa, saan hiipiä hänen

syliinsä, niinkuin muinoin, ja levätä siinä ikuisesti, ja elämä, julma,

valheellinen elämä on unohdettu ja haihtunut..."

Yöllä sitä päivää vasten, jonka hän oli määrännyt kuolinpäiväkseen,

näki hän ihmeellistä unta. Hän on olevinaan suurissa pidoissa oudossa,

eriskummaisessa talossa. Hän näkee useitten tuttavainsa vilahtavan

ohitseen, kaikkien kasvoilla on levoton, jännittynyt ilme, -- vierasten

kesken vallitsee salaperäinen, juhlallinen tunnelma. Joka puolelta

kuulee hän uteliasta, innokasta kuiskailua: "tiedättekö, että rouva

Hermanson, köyhä muotiompelija, on tullut taivaasta ja on täällä?"

Esteristä tuntuu, kuin tietäisi hänkin, että äiti on läsnä, ja hänen

sielunsa täyttää salaperäinen ihastus, jota voi tuntea vain unessa, kun

mahdoton toive on toteutuvinaan ja haaveelliset _näyt_ täyttävät

mielikuvituksen. Äkkiä näkee hän äidin yksinään istuvan sohvassa, aivan

sellaisena, kuin hän eläessään oli, puettuna mustaan villaleninkiin,

kaulassa pieni valkoinen kaulus. Sanomaton ilontunne valtaa hänet, hän

mielii heittäytyä äidin eteen ja syleillä hänen jalkojaan, mutta hän ei

pääse, sillä vieraat tunkeilevat sohvan ympärillä ja tervehtivät

kunnioittaen vastatullutta. Viimein näkee hän Bengtinkin tulevan: tämä

asettuu äidin eteen ja kumartaa, syvempään vielä kuin toiset, kädet

ristissä rinnalla. "Bengt, Bengt, kuinka sinä nyt noin äitiä

tervehdit", huudahtaa Ester, "äitiä, jota sinä ennen halveksit!" --

"Ah", vastaa Bengt ja katselee häntä alakuloisesti hymyillen, "silloin

ymmärsin niin vähän, en ymmärtänyt taivaallista ylevyyttä..."

Mielenliikutuksen vallassa heittäytyy Ester äidin jalkain juureen ja

kätkee kasvonsa hänen syliinsä. -- Silloin juuri hän heräsi, kyyneleet

valuivat poskia pitkin ja povi aaltoili kiivaasti, kuin olisivat hänen

sielunsa syvimmät syvyydet järkkyneet.

Unen tuoma tunnelma säilyi kauan heräämisen jälkeen ja karkotti

kuolemanajatukset. Nuo juhlalliset sanat: "taivaallista ylevyyttä",

soivat hänen mielessään, pyytävinä kuin kirkonkellojen kaiku, ja hän

mietti kauan, kuinka ihmeellistä oli, että juuri Bengt oli nuo sanat

lausunut.

Mutta päivän mukana hävisi unen tunnelma, ja itsemurhan henki tarttui

häneen uudelleen ja veti ja houkutteli häntä puoleensa kuin huimaiseva

syvyys.

Iltapäivällä matkusti Bengt Vångalle palatakseen vasta seuraavana

päivänä, ja kun Ester oli pannut huoneensa hiukan järjestykseen ja tuli

pimeä, jätti hän kodin, jonne hän oli tullut täynnä kauniita unelmia

elämänonnesta ja missä nuo unelmat kaikki olivat haihtuneet ja

hävinneet, ja kiiruhti nopein askelin kaupungista. Tie johti vanhalle

höyrylaivalaiturille, missä -- sen hän tiesi -- vesi oli syvää, ja

siellä ei kukaan ollut häntä näkemässä.

Ilta oli tyyni, ei ainoakaan lehti värähdellyt syksyn harventamissa

puissa, mutta lahdella kävi vielä maininkeja myrskyn jäljiltä, jotka

saivat veden hohtavan pinnan kohoilemaan pitkinä laineina ja

houkuttelivat meren syvyydestä omituisia huokauksia. Illan

hiljaisuudessa kuului hyökyaaltojen kohu ahdistetun rinnan

lakkaamattomalta vaikerrukselta; tuolla näköpiirin rajalla, missä lahti

yhtyi mereen, loisti majakkatuli, ja tähtien valo oli terävä, niinkuin

se vain kirkkaina syys-öinä saattaa olla.

Luonnon juhlallinen hiljaisuus, meren alakuloiset, valittavat

huokailut, syvä yksinäisyys, kaikki suli kuolemankaipuuseen, joka

täytti Esterin sielun ja antoi ajatusten hiljaa vaipua nauttimaan

ikuisen levon suloa, joka kohta oli laskeutuva hänen koko olemuksensa

ylitse.

Hän katsahti ympärilleen: ei ainoatakaan elävää olentoa. Kaukaa

kaupungin toiselta laidalta kuului koiran valittava, pitkäveteinen

ulvonta ja lahdelta loisti punainen valo merelle suuntautuvan

höyrylaivan lyhdystä... Hän kääriytyi päällysvaatteeseensa, pani

kätensä ristiin ja katsoi taivaaseen päin, huulten kuiskaillessa

hiljaista rukousta.

Aivan hänen silmäinsä edessä loisti suuri tähti, joka oli kuin värisevä

valopisara avaruudessa. Kauan silmäili hän sitä; muuan virsi

lapsuusajalta muistui hänen mieleensä, ja hän toisti sen itsekseen

puoliääneen. Sitten antoi hän katseensa kiitää yli taivaankannen, missä

miljoonat kiinto- ja kiertotähdet ja tähtisumut kutoivat häikäisevän

ihania, valoisia kuviaan. Hänen mielessään heräsi ijäisyydentunne, tuon

suuren, mahtavan, käsittämättömän ijäisyyden, jonka huimaavassa

syvyydessä heijastuu jumalanajatusten majesteettisuus, ja se karkotti

tuskan tuoman lamauksen, jossa hän niin kauan oli kitunut. Hänen

katseensa lenti tähdestä toiseen, hänen mielikuvituksensa laajeni,

heikoista valousvista tuli etäisiä, salaperäisiä maailmoja,

aurinkokuntia, jotka äärettömyydessä kiersivät toisiaan. Ijäisyys ...

hänen ajatuksensa sekaantui, hän pelästyi, aivan kuin olisi hän äkkiä

tuntenut aavekäden kosketuksen... Mitä hän aikoi? Mennä yksin tuota

kauheaa äärettömyyttä kohti ... heittäytyä, kadota kuin atoomi

avaruuteen? Jumala -- Häntähän Ester ei tuntenut -- missä oli Hän, kuka

Hän oli, mikä noista myriaadeista maailmoista oli Hänen asuntonsa? Äiti

-- tapaisiko hän häntä enää -- ehkä oli hän jo menehtynyt, kadonnut,

haihtunut noihin pohjattomiin syvyyksiin?...

Kamala autiudentunne puristi kokoon hänen sydäntään, ja hän katseli

tuskaisesti vettä jalkainsa juuressa, löytääkseen siitä kuolemanrauhaa,

joka oli häneltä paennut. Mutta tuon suuren tähden kuva värähteli

vedenkalvossa: oli aivan kuin olisi ijäisyyden salaisuus sielläkin

kohdannut häntä.

"Ijäisyys ... mitä on ijäisyys ... mitä elämä? Minne kuljemme ...

kusta tulemme ... miksi elämme tätä kärsimysten ja pettymysten elämää?"

Nuo ajatukset, jotka heräsivät kuin pitkästä unesta, suhisivat

puolitajuisina hänen aivoissaan, ja silloin oli hän äkkiä kuulevinaan

Bengtin äänen, aivan niinkuin unessakin, alakuloisesti lausuvan nuo

juhlalliset sanat: "me ymmärrämme niin vähän taivaallista ylevyyttä..."

Kuinka ihmeellistä, että Bengt, uskonnosta väliäpitämätön Bengt, jonka

kanssa hän tuskin koskaan oli puhunut Jumalasta tai ijäisyydestä, oli

vaikuttava hänen sielunelämäänsä sanoilla, jotka todellisuudessa

varmasti olivat Bengtille itselleen vieraat!

Ei, hän ei voinut nyt kuolla; hänestä tuntui kuin olisi hänet

herättänyt ihmeen voimakas todellisuudentuuli, joka pakotti hänet

vastoin tahtoaan takaisin elämän taisteluihin.

Hänen sielussaan muodostui jotain uutta: himmeä, nyt vielä muodoton

tunne siitä, että hänet oli luotu tuota ijäisyyttä varten, jonka

olemassaolo oli hänelle selvinnyt ja joka oli hänen sielunsa herättänyt

unesta -- _sillä_ oli oikeus häneen, sille täytyi hänen elää...

Hän ei ollut vielä koskaan ajatellut olevansa ijäisyysolento; mainen

elämä, tuo hänen olemisensa satunnainen muoto, oli hänet raudanlujasti

kahlehtinut suruineen ja iloineen, pyyteineen ja kaihoineen; haudan

partaalla, suuren syvyyden reunalla tunkihe hänen sieluunsa ensi kerran

aavistus olemisen tarkotuksesta...

Hän lähti sillalta ja palasi kaupunkiin. Epätoivon nopein askelin oli

hän äsken kiirehtinyt tuonne, varmana päämäärästään; hitaasti ja

epäröiden, kuin vasten tahtoansa, pakon viemänä, joka oli tuohon

tahtoon tarttunut, palasi hän nyt kotiin. Kuljettuaan kappaleen matkaa,

hän pysähtyi, kääntyi ja heitti merelle pitkän, uneksivan katseen...

Kotiin tultuaan hän ensi työkseen repi palasiksi Bengtille ja

nuoruudenystävilleen kirjottamansa kirjeet. Sitten otti hän raamatun

hyllyltä, missä se monet kuukaudet oli koskematta seisonut. Pieni

hartauskirja, äidin antama, oli ollut hänen ainoana hengellisenä

lukemisenaan. Sitä käytti hän iltaisin ollessaan tavallista

surullisempi, mutta hänestä tuntui miltei aina, että mitä hän luki, oli

tyhjää ja sisällyksetöntä.

Hän istuutui kirjotuspöytänsä ääreen, laski kätensä raamatun kannelle ja

kuiskasi:

"Jumala, jos sinä minua estit kuolemasta, niin täytyy myös sinun

opettaa minua elämään..."

Hän avasi raamatun umpimähkään. Se aukeni 90:nnen psalmin kohdalta,

joka sisältää Mooseksen, jumalanmiehen, rukouksen. Ester luki:

"Herra, sinä olet meidän turvamme suvusta sukuun. Ennenkuin vuoret

olivat syntyneet ja sinä loit maan ja maailman, olet sinä Jumala

ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Sinä, joka annat ihmisten kuolla ja

sanot: tulkaa jälleen, te ihmisten lapset! Sillä tuhat ajastaikaa on

sinun edessäsi kuin eilinen päivä, joka meni ohitse, ja kuin vartia

yöllä. Sinä kaadat heitä kuin kaskea; he ovat kuin uni, niinkuin ruoho,

joka aamulla kukostaa... Opeta meitä ajattelemaan, että meidän kuoleman

pitää, että me ymmärtäväisiksi tulisimme! Käännä siis itsesi, Herra;

kuinka kauan? Ja armahda palvelijoitasi... llahuta meitä niitten

päivien suhteen, joina meitä vaivannut olet, niitten vuosikautten,

joina olemme onnettomuutta kärsineet!"

Kun Ester lopetti lukemisensa, vierivät kyyneleet hänen poskiaan

pitkin. Psalmin juhlallinen tunnelma, jossa tuntui vuosisatojen siipien

suhinaa ja alkuaikojen hämäryyttä, suli valtavasti tähtien ja yön

ylhäisyyteen, joka hänelle äsken oli kertonut ijäisyyden tarinan. Hänen

olentonsa sisin oli värähtänyt; hänestä tuntui, kuin olisi Jumala

yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa ensi kerran kulkenut hänen ohitseen

ja hän tuntenut Jumalan hengen puhalluksen.

Hän vaipui polvilleen ja kätki kasvot käsiinsä. Ajatukset, jotka hänen

mieleensä nousivat, olivat himmeät, epäselvät, hänen huuliltaan ei

päässyt kuuluvia sanoja, ei ääntä, mutta jotain sanomatonta,

käsittämätöntä laskeusi tänä hetkenä hänen sieluunsa, hiljaa ja

suloisesti, kuin äidinkäden lohduttava hyväily.