VII.

Esterin äiti oli valmistanut tytärtään siihen, ett'ei hän aikonut olla

asemalla vastassa; sinnehän tuli niin monta rikasta ja ylhäistä, joiden

joukkoon hän ei sopinut, ja hän nautti mieluummin tapaamisen ilosta

pienessä asunnossaan Kaivokadun varrella, missä eivät ylpeät tai

väliäpitämättömät katseet heitä voineet häiritä. Esterillä ei siis

ollut syytä tuntea pettymystä; mutta kun juna pysähtyi asemasillan luo

ja hän kaikkien noiden ihmisten joukossa, jotka toivottivat hänet ja

Bengtin tervetulleeksi, ei nähnyt noita ainoita kaivatuita kasvoja, oli

hän vähällä purskahtaa itkuun. Hänet valtasi äkkiä yksinäisyyden tunne,

joka ei milloinkaan ole niin julma, kuin silloin, kun sydän tuntee

olevansa yksin suuressa ihmispaljoudessa. Hänellä ei ollut ketään, ei

niin ketään; kaikki nuo, jotka nauraen ja jutellen tunkeilivat heidän

ympärillään, kaikki komeus ja loisto, palvelija, joka keräsi heidän

tavaransa, vaunut mustine, korskuvine hevosineen, väkijoukko, joka oli

kokoontunut aseman edustalle ja töllisteli, kuin olisi kuningas ollut

tulossa, kaikki tuo oli Bengtin vuoksi, eikä hänen. Mutta eikö se, mikä

oli Bengtin, myös ollut Esterin, vai oliko heidän välilleen jo syntynyt

juopa? Hän muisti, kuinka luottavasti hän matkalle lähtiessä oli

puristautunut Bengtiä vasten ja huolimatta surustaan, kun hänen oli

luovuttava äidistä, tuntenut, että Bengt oli hänelle kaikki kaikessa;

häntä värisytti, kun tuo ihmeellinen yksinäisyydentunne, joka hänet

valtasi, paljasti hänelle erotuksen silloisen ja nykyisen välillä...

Hajamielisenä ja vaivoin hilliten kyyneleitään astui hän uuden kotinsa

kynnyksen yli, missä liuta palvelijoita tervehti häntä ja Bengtiä,

missä suojat kallisarvoisine huonekaluineen ja tuoksuvine kukkineen

hohtivat kauneuttaan kesäpäivän lempeässä loisteessa.

Ester silmäili kaikkea tuota elottomin katsein; hänen

mielikuvituksessaan vilahtelivat lakkaamatta kalpeat, riutuneet

kasvot, työssä kulunut käsi, joka taisi hyväillä ja lohduttaa,

niinkuin vain äiti voi, ja hän ikävöi sitä hillitsemättömän kiivaasti

kuin sairas lapsi. Bengt sitä vastoin oli loistavalla tuulella,

niin että se riitti peittämään Esterinkin innottomuuden. Kaikki oli

käynyt hänen toivomustensa mukaan: sahalta ei kuulunut valituksia,

hyviä asiakirjeitä oli saapunut, asunnon oli Charlotte neiti,

taloudenhoitajatar, järjestänyt mitä huolellisimmin, ja hyväksi lopuksi

ei ollut mitään, joka muistuttamalla köyhästä kodista tuolla Kaivokadun

varrella olisi häirinnyt juhlatunnelmaa. Bengt ei näyttänyt lainkaan

huomaavan, että Ester oli kalpea ja harvasanainen. Vasta

päivällispöydässä hän äkkiä kylmällä, väliäpitämättömällä äänellä

kysyi: "voitko pahoin, Ester, vai eikö jokin sinua miellytä, näytät

niin kalpealta ja epäsuosiolliselta?"

"Päätäni särkee", vastasi Ester punastuen ja koetti hymyillä,

"mutta se luultavasti menee kohta ohi; se tuli kai kuumuudesta

rautatievaunuissa."

"Jos olet niin arka", vastasi Bengt kylmästi, "on parasta, että

huomisesta alkain rupeat antamaan hieroa itseäsi. Rouvat, jotka joka

asiasta saavat päänsärkyä, ovat aina olleet kauhuni. Niin helposti

tulee epäilleeksi, että he käyttävät sitä hätäkeinona, kun tahtovat

jotain peitellä tai päästä jostain..."

Tällä kertaa ei Ester punastunut, hän kalpeni ja vastasi totisesti:

"Minun päätäni todellakin särkee, Bengt."

"Niin, tietysti!" nauroi Bengt, "enhän luullutkaan, että sinun tarvitsi

turvautua hätävalheeseen. Sanoin vain, että inhoan päänsärkyisiä rouvia

ja että kohta koetamme parantaa kipuasi. Huomenna lähetämme noutamaan

neiti Anderssonia; hän hieroi erinomaisesti jalkaani, kun olin sen

nyrjäyttänyt, ja hän kyllä poistaa päänsärkysi."

Ester ei vastannut; hän tunsi, ett'ei maksanut vaivaa sanoa Bengtille,

ett'ei hänellä melkein koskaan ollut päänsärkyä, mutta että kokonaisen

yön unettomuus ja miettiminen ja tukahutetut kyyneleet olivat tehneet

hänet pahoinvointiseksi.

Heti päivällisen jälkeen, niin pian kuin Bengt oli pistäytynyt

huoneeseensa tupakoimaan, kiiruhti Ester äitinsä luo. Matkalla päätti

hän vaieta kaikesta ja näyttää iloiselta ja tyytyväiseltä -- mutta kun

hän lepäsi äidin sylissä, kun hän tunsi äidin hellyyden virvottavana

lämpönä kääriytyvän sydämensä ympärille, silloin ei hän voinut hillitä

itseään, vaan kyyneleet alkoivat valua.

Rouva Hermanson oli vaiti; hän antoi Esterin itkeä loppuun ja silitti

vain hyväillen hänen poskeaan ja tukkaansa.

Kun Ester oli kuivannut kyyneleensä, tunsi hän, että hänen täytyi

selittää äidille syy itkuunsa. Mutta hän puhui niin varovasti kuin

suinkin; hän ei maininnut lainkaan Bengtin ehdotusta Tukholmaan

muuttamisesta, sillä hän ei tahtonut alentaa häntä äidin silmissä ja

tarpeettomasti loukata tätä. Pysyen oikeastaan itse perustotuudessa,

sanoi hän kyyneltensä syyksi Bengtin itsevaltaisen luonteen, vaikeuden

olla hänen vaimonaan, talon vanhat palvelijat, jotka olivat todella

hänen kauhunsa j.n.e. Vastoin omaa vakaumustaan koetti rouva Hermanson

puolustaa Bengtiä ja sanoi, että Esterille, nuorelle ja kokemattomalle,

tulisivat nuo vanhat palvelijat todella olemaan hyödyksi, jos hän vain

osasi asettua oikeaan asemaan heidän suhteensa. Ja kun he näin olivat

hieman näytelleet toinen toiselleen, vaihtuivat Esterin kyyneleet

hymyksi; ja pian oli kuin olisivat kaikki huolet haihtuneet, niin

tyytyväiseltä ja onnelliselta Ester näytti, kun hän istui äidin

vieressä ja kertoi matkastaan, aina silloin tällöin keskeyttäen

puheensa lapsellisen hellästi äitiä hyväilläkseen.

Ester unohtui niin kauaksi aikaa äidin luo, että kun hän hätäisenä ja

levottomana saapui kotiin, oli kello jo lyönyt yhdeksän. Hän vallan

pelästyi huolimattomuuttaan ja päätti, ett'ei sellainen enää ollut

toistuva. Mutta Bengtiäkään ei näkynyt, ehkäpä oli hänkin ollut

"huolimaton". Siinä toivossa meni Ester saliin istumaan, selaili

albumia ja tunsi itsensä sanomattoman saamattomaksi ja vieraaksi

tulevassa kodissaan. Yli puolen tuntia hän odotti Bengtiä; sitten soitti

hän palvelijaa ja kysyi, tokko tämä tiesi, tulisiko konsuli kotiin

illalliselle. Palvelija vastasi juhlallisesti ja väliäpitämättömästi,

että konsuli oli lähtenyt ulos heti yhdeksän jäljestä, mutta ei ollut

sanonut mitään. Ester häpesi palvelijoita eikä tiennyt, pitikö hänen

odottaa Bengtiä vai eikö -- viimein rohkaisi hän mielensä ja pyysi

itselleen teetä. Niin nopeasti kuin suinkin joi hän pari kulausta ja

söi voileivän; mutta kaikki yritti tarttua kurkkuun, niin häntä vaivasi

palvelija, joka vartioi hänen joka liikettään ja asetti hänen tuolinsa

paikoilleen sekä hänen istuutuessaan että hänen noustuaan. Voi, tuo

kauhea pakko, nuo sietämättömät, naurettavat kahleet -- pitikö hänen

tästä lähin aina niitä kantaa? Miksi hän ei ollut kaikkea tätä

huomannut, kun hän pari kertaa lyhyellä kihlausajallaan oli ollut

päivällisillä Bengtin luona? Mutta sitä varten ei ole silmää, kun elää

toivojen ja rakkauden unelmamaassa...

Sekä ruumiiltaan että sielultaan väsyneenä meni hän makuusuojaan,

riisuutui nopeasti ja nukkui heti vuoteeseen päästyään. Hän heräsi

vasta, kun aamuaurinko valahti sisään uutimen raosta; hän nousi

kiireesti istualleen vuoteessa ja katseli hämmästyneenä ympärilleen.

Hän silmäsi kelloa -- lähemmä yhdeksän, aamiaisaika! -- pelästyneenä

hypähti hän sängystä ja pukeutui nopeasti, sillä hän ei mielellään

olisi tahtonut uudistaa eilistä.

Kun hän kohtasi Bengtin aamiaispöydässä, sykki hänen sydämensä

levottomuudesta, niin pelokkaaksi oli viime päiväin kokemus jo tehnyt

hänen mielensä. Mutta pelko oli turha; Bengt ei näyttänyt lainkaan

tyytymättömältä, hän tervehti hellästi ja ritarillisesti, suuteli hänen

kättään ja kysyi, oliko hän nukkunut hyvin.

"Rakas pikku Ester", sanoi hän hetken perästä ja pudisti hänelle

sormeaan, huulilla veitikkamainen hymy, jota kuitenkin häiritsi silmäin

synkkä ilme, "ei nuoren, vastanaidun rouvan sovi noin vain kadota,

kuten sinä eilen, sanomatta, minne menee..."

Esterin poskille nousi kiivas puna.

"Voi, suo anteeksi, Bengt, menin vain äidin luo..."

Bengt keskeytti hänet ylhäisellä kädenliikkeellä.

"Kyllä minä tiedän vallan hyvin, ett'ei _minun rouvani_ koskaan mene

muualle, kuin minne hänellä on oikeus mennä. Otinkin asian levollisesti

ja menin tieheni, minäkin. Mutta on vastoin sopivaisuutta, että nuori,

vastanaitu rouva menee yksin ulos iltaisin, ja kotionni vaatii, että

otamme vaarin ateria-ajoista. Muistakaa se toiste, teidän pikku

armonne!"

Hänen sanoissaan, jotka lausuttiin puoliksi pilkallisella, puoliksi

veitikkamaisella äänellä, ei ollut vihaa eikä vastenmielisyyttä, mutta

Esteristä tuntui, kuin olisi rautakäsi puristunut hänen hennon,

vapisevan ranteensa ympärille. Mutta hän koetti ottaa kaikki

leikillisesti ja nauraa, hänkin, kätkeäkseen, kuinka epämieluiselta

tämä keskustelu, näin palvelijan läsnäollessa, hänestä tuntui.

Mutta näytti siltä, kuin olisi palvelija ollut Bengtille vain

kourallinen ilmaa, sillä hän jutteli koko aamiaisajan kaupungin

perheiden arkaluontoisimmista suhteista. Ester koetti pari kertaa

varottaa häntä yskimällä ja vilkuttamalla silmiään, mutta turhaan.

Viimein alkoi hän melkein uskoa, että palvelijat ovat erityinen rotu,

joka ei kuule eikä näe, ja että parhaimman lajin heistä täytyy antaa

tehdä korvissaan leikkaus, aivan niinkuin koirilta ja rotuhevosilta

häntä typistetään...

"Erikson mahtaa olla kuuro tai tylsämielinen", sanoi hän viimein, kun

he hetkisen olivat yksin.

"Miksi niin?"

"Oh, sinähän juttelet hänen kuultensa asioista, joista ei tulisi puhua

muuta kuin uskotuilleen..."

"Ah, mitä turhia!" huudahti Bengt halveksivasti nauraen. "Erikson on

huonekalu, ei muuta... Kymmenen vuotta on hän nyt muutellut lautasiani,

kuppejani ja vatejani aivan samoin liikkein ja samaan tapaan, mutta

mitä hän kuulee, se menee korvasta sisään, toisesta ulos. Hänen

tähtensä ei sinun tarvitse millään tavoin sitoa itseäsi. Ole, niinkuin

ei häntä olisikaan, tai ajattele, kuten sanoin, että hän on huonekalu,

automaatti..."

Ester ei vastannut. Bengtin sanoissa oli jotain, joka sattui häneen

kiusottavasti. Hän muisti kerran puhelleensa Bengtin kanssa työväestä,

sen valistamisesta ja suuremman vapauden hankkimisesta sille, ja minkä

haaveksivan innostuksen Bengt silloin herätti hänessä suurenmoisilla,

vapailla aatteillaan. Oliko tuo sama mies, tuo tuossa, joka istui häntä

vastapäätä ja ylenkatseellisesti vertasi lähimmäistään huonekaluun,

joka ei näe eikä kuule? Ja toiselta puolen Ester tiesi, miten hyvä

Bengt oli työmiehilleen, hän tiesi, ett'ei heillä missään ollut

parempia oloja kuin Vångan sahalla. Kuinka voi ihmisessä ilmetä

sellaista ristiriitaisuutta? Vai ainoastaan ylpeyskö, halu olla

kaikessa ensimmäinen, sekö hänet sai pitämään huolta noista ihmisistä,

joita hän itse asiassa halveksi?

Monta päivää vieri kotiintulon jälkeen eikä Bengt lainkaan kosketellut

ehdotustaan Esterin äidin ja tädin tulevaisuudesta. Ester milt'ei

toivoi, että Bengt pitäisi asian ratkaistuna hänen vastarintansa

vuoksi, sillä hän oli lujasti päättänyt olla esittämättä ehdotusta

äidille. Hän tiesi, miten syvästi äiti loukkaantuisi, ja ero Esteristä,

joka oli ollut ja oli hänen elämänsä ainoa ilo, olisi hänen surmansa...

Mutta eräänä iltana, kun he illallisen jälkeen istuivat Bengtin

huoneessa, tämä aivan äkkiä ja niin välinpitämättömästi, kuin olisi

ollut kysymys vain pikkuseikasta, jonka hän nyt vasta muisti, lausui:

"No, mitä sanoi äitisi ehdotuksestani, että hän ja Martta täti

muuttaisivat yhteen asumaan?"

Ester säpsähti, punastui ja kalpeni. Hän mutisi jotain ja yritti

epätoivoissaan olla muka niin huvitettu tyhjänpäiväisestä

sanomalehtikirjotuksesta, ett'ei heti voinut vastata.

Mutta Bengt ei pitänyt odottamisesta,

"No, mitä sanoi äitisi?" toisti hän, ottaen nenälasinsa ja armottomana

katsellen Esteriä. "Sillä tietysti lienet kertonut hänelle

ehdotuksestani?"

Ester nosti silmänsä sanomalehdestä. Hän katseli miestään suoraan

silmiin pelästynein, uhkamielisin katsein ja kertasi kuin

hypnotiseerattu:

"Tietysti..."

"Ja mitä vastasi hän?" jatkoi Bengt samaan kiduttavaan tapaan. Ester

loi silmänsä nopeasti maahan.

"Emme me voi erota", änkytti hän, "minä olen äidin ainoa ilo ... ethän

hennone riistää sitä häneltä... Voit olla varma, ett'ei hän koskaan ole

meille vaivoiksi..."

Bengtin kasvot synkkenivät kuin taivas ukkosilmalla.

"Eihän tässä ole kysymys 'hennomisesta' tai 'vaivoiksi olemisesta', nuo

sanat ovat vähintäänkin huonosti valitut; jos olisin helposti

loukkaantuvainen, sanoisin, että ne olivat ilkeämieliset. Tarjous, joka

on hyväntahtoisuudesta tehty, tulisi myös ottaa kauniisti vastaan.

Mutta lupaan, ett'en puhu enää asiasta yhtä vähän sinun kuin äitisi

kanssa. Anna hänelle ja tädillesi, mitä he tarvitsevat elääkseen

huolettomina, ja sitten olkoon koko juttu kuollut ja kuopattu, niinkuin

kaikki muu tässä elämässä, joka meidän täytyy kätkeä maan poveen..."

Ester luuli tukehtuvansa tuskasta ja mielenliikutuksesta. Ensiksikin

oli hän valehdellut, sen lisäksi oli Bengt osannut ohjata heidän

yhteentörmäyksensä niin taitavasti, että hän oli tehnyt Esteristä

milt'ei kiittämättömyyden ja epähienouden hirviön sekä Bengtin että

Esterin omissa silmissä. Ei hänelle vielä koskaan ollut sellaista

sattunut, ei hän vielä koskaan ollut tuntenut tällaista hämmentävää

häpeää ja epävarmuutta, aivan kuin hän olisi kadottanut oman itsensä.

Mitä tuli hänen tehdä, mitä sanoa! Varmaa vain oli, että hän oli

näytellyt kurjaa osaa, ja Bengtin oli onnistunut vääntää kaikki aseet

hänen kädestään.

Hän istui kauvan liikkumattomana, kuin jähmettyneenä. Bengt vajosi taas

lukemiseensa ja vähitellen saivat hänen kasvonsa tavallisen tyynen,

ylhäisen ilmeensä. Viimein, kun kello löi yhdeksän, heräsi Ester

lamauksesta, joka hänet oli vallannut, pyyhkäisi pari kertaa kädellä

otsaansa, meni Bengtin luo ja sanoi hiljaisella äänellä:

"Anteeksi, Bengt, jos käänsin pahaksi hyvän tarkotuksesi. Jumala

tietää, ett'en sitä tahtonut..."

Bengt katsahti ylös ja hymyili, hieman kylmästi, vaan ei silti

epäystävällisesti.

"Mehän päätimme olla enää puhumatta siitä. Sinä ja äitisi saitte

tahtonne täytetyksi -- saatte myös kantaa seuraukset, ja minä pesen

käteni. Sitenhän voivat kaikki olla tyytyväisiä."

"Etkö ole minulle suutuksissasi", kuiskasi Ester, "etkä pallollasi?"

"'Pahoillaan' tai 'suutuksissa!' Vain naiset sellaisiin takertuvat",

vastasi Bengt nauraen. "Me miehet teemme jutun lyhemmäksi. Vaimoni

tekoihin ja toimiin on minulla oikeutta sekaantua, mutta ei hänen

äitinsä toimiin. Jos hän mieluummin jää tänne, kuin muuttaa Tukholmaan

ja nauttii apurahaa, jonka olen hänelle tarjonnut, niin enhän voi häntä

pakottaa. Ja nyt sanon vielä kerran, että tämän asian unhotamme emmekä

puhu siitä enää."

Ester ei osannut mitään vastata; hän ymmärsi, että hän tässä heidän

ensimmäisessä erimielisyydessään oli kärsinyt täydellisen tappion.

Bengtin oli onnistunut päästä taistelusta puhtain kilvin ja hänessä

vallitsi ylevän anteeksiannon tunnelma; Ester sitä vastoin tunsi aivan

kuin siveellisesti halventuneensa niin hyvin omissa silmissään kuin

Bengtinkin. Kuinka oli mahdollista, että hän noin häikäilemättä oli

valehdellut Bengtille? Niin, sitä hän ei itsekään tiennyt, hänet oli

yllättänyt hurja pelkuruus, joka hänessä äkkiä syntyi, ajatellessaan,

että Bengt hänet pakottaisi esittämään äidille tuon loukkaavan

ehdotuksen. Hänen mieleensä muistui, että hän lapsena joskus saattoi

valehdella, kun hän tahtoi päästä jostain epämieluisesta, ja äidin oli

ollut hyvin vaikea saada häntä ymmärtämään, miten väärin sellainen oli.

Mutta tultuaan täysikasvuiseksi, ei hän tietääkseen koskaan ollut

turvautunut edes hätävalheeseen. Päinvastoin hän muisti, kuinka hän

kerran, kun hän hiukan poikkeamalla totuudesta olisi voinut saada etua,

epäröimättä oli luopunut siitä ja sanonut suoraan, mitä piti oikeana.

Ja nyt oli hän melkein itsetiedottomasti, ennenkuin edes oli ehtinyt

ajatella, antanut todellisen valheen päästä huuliltaan! Niinkö ehkä

lienee, että suurissa ristiriidoissa, tahdomme tai emme, paljastuu

sisin itsemme, todellinen olemuksemme? Vai Bengtkö näin turmiollisesti

häneen vaikutti? Puhkeaisiko yhdyselämässä Bengtin kanssa hänen

olentonsa kaikki huonous esiin, sielun rikkaruohot, jotka hän luuli

kuolettaneensa ja poisjuurittaneensa?

Sinä hetkenä hän tunsi, kuinka hänen tunteensa Bengtiin sai kuin uuden

muodon: kuinka siitä tuli salaperäinen kauhu voimaa kohtaan, joka

armottomana oli iskeytyvä hänen sielunelämäänsä ja mullistava sen

kokonaan... Ester alkoi pelätä Bengtiä, ei tämän itsevaltaisuutta, eikä

siksi, että hän tiesi Bengtin aina pääsevän voitolle heidän

erimielisyyksissään, vaan siksi, että Bengtin katse, Bengtin ääni oli

saanut valheen luistamaan hänen huuliltaan niin keveästi ja liukkaasti,

kuin käärme hiipii pensaikkoon...

Kaikissa ihmisten suhteissa kuvastuvat selvemmin tai hämärämmin

pääpiirteet taistelusta olemansa-olon puolesta. Ihmissielujen

syvyydessä kamppailevat aina erilaiset henkiset voimat vallasta:

rakkaus ja itsekkyys, voima ja heikkous, ihanteellisuus ja aineellisuus

raatelevat toisiaan usein näennäisesti levollisen pinnan alla. Bengtin

ja Esterin välillä muodostui tämä taistelu rikkirepivän rajuksi.

Bengtin puolelta, jonka luonteen erilaisia aineksia rautainen tahto

piti koossa, oli tuo taistelu Esterin luonteen johdonmukaista

masentamista; levottoman, taipuvan, haaveellisen Esterin sitä vastoin,

jonka sielu aina oli altis mietiskelyssä ja itsensätutkimisessa

hajoutumaan moneen pirstaleeseen, se pani horjumaan mitä

ristiriitaisimpien mielentilojen välillä: velton alistuvaisuuden,

kiivaan vastarinnan, suuttumuksen ja kapinallisten ajatusten; niin,

vieläpä herätti se hänessä milt'ei vihaakin, ja, kaiken tuon ympärille

kutoutui synkkä epätoivo, tuskainen halu pidättää rakkautta, joka oli

häneltä paeta... Hän sai syvimmällä tuskalla tuntea oman

persoonallisuutensa särkyvän toisen, voimakkaamman, mutta ei silti

rikkaamman persoonallisuuden käsissä, tuntea kadottavansa itsensä,

nähdä omien ominaisuuksiensa ikäänkuin poistuvan koossapitävästä

keskuksesta ja siirtyvän ulommaksi, muuttuen joukoksi vieraita

piirteitä, joita hän ei voinut pitää ominaan, vaan ainoastaan

varjokuvina jonkun toisen piirteistä. Hän menetti Bengtin itsevaltiuden

sortamana itsensä siihen määrään, että hänestä joskus oli, kuin ei hän

olisi tuntenut omaa ääntään. Välistä sattui, että hän istui kauan aikaa

kysellen itseltään, tuliko hänen puhua vai olla ääneti ja mitä sanoja

hänen tuli käyttää, ja kun hän viimein avasi suunsa, tuntui hänestä,

kuin olisi joku toinen puhunut. Oli aikoja, jolloin Bengtin olento niin

häntä painosti, että hänestä oli kiusallista sanoa sanaakaan. Silloin

mietti Bengt, että Ester oli oikullinen ja huonosti kasvatettu, ja

syvimmässä sydämessään hän ajatteli, että kiittämättömin olento on se

nainen, jolle on kaikki uhrannut.

Harvoin heidän kesken oikeastaan sattui yhteentörmäyksiä; jos niitä

olisi ollut, olisi Bengtin tahdonvoima ehkä hiukan tyhjentynyt, ja

velttous, joka nyt Esterissä yhä vaan lisääntyi alituisista tappioista,

ei olisi päässyt niin suureksi. Ei, taistelu heidän luonteittensa

välillä tapahtui yhtä hiljaa, kuin juuret maan kätköissä leviävät ja

tukahuttaen kiertyvät toisten ympärille. Eikä Bengt rakkauden

puutteesta tehnyt Esteriä niin onnettomaksi; hänen ajatuksensa

risteilivät tämän ympärillä yhtä hartaasti kuin kihlauksen ensi

päivinä, hänen suurin ilonsa oli valmistaa Esterille hauskoja

yllätyksiä, sulkea hänet hellyydenosotuksiinsa. Hän ei voinut matkustaa

pois kotoa, niin, tuskin mennä ulos tuomatta kotiintullessaan joitain

lahjoja Esterille, ell'ei muuta, niin pari kukkaa. Mutta hänen

rakkautensa oli itsevaltiaan, joka vaatii rakastettunsa yksilöllisyyden

ennemmin tai myöhemmin häviäväksi. Askel askelelta riisti hän Esteriltä

kaiken erikoisleiman, vieläpä senkin, mistä nainen viimeksi luopuu:

oikeuden pukeutua ja järjestää huoneensa oman persoonallisen aistinsa

mukaan. Syvimmässä sydämessään arveli Bengt, ett'ei Esterillä entisen

halvan asemansa vuoksi saattanut olla sitä hienostunutta aistia, jota

rouva Falkensternin puku vaati, ja siksi hän -- mitään Esterille

sanomatta, tekemättä sitä edes selväksi itselleen -- otti sen

huolekseen, tilasi kankaita ja leninkejä Pariisista ja Tukholmasta ja

hämmästytti Esteriä uusilla hatuilla, päällysvaatteilla, turkiksilla

j.n.e. Ester kärsi tästä peitetystä, itsevaltaisesta sekaantumisesta

persoonalliseen elämäänsä. Hänen hieno vaistonsa sanoi, mikä oli siihen

syynä, yhtä selvästi, kuin jos Bengt olisi sen suorin sanoin lausunut;

ja siksi hän ei viihtynyt komeissa puvuissa, joita Bengt hänelle

tuhlasi, ja välistä hän suorastaan ikävöi pumpulipuseroa tai

huopahattua, aivan kuin lapsi ikävöi päästä avojaloin juoksemaan metsiä

ja maita. Hänen luonteessaan oli jotain kesyttömästä linnusta, joka nyt

väristen ja ihmeellisen rohkeanuhkamielisesti pudisteli kahleitaan...

Äidistä ja Esterin suhteesta häneen ei Bengt koskaan puhunut; hän oli

mielestään tehnyt mitä jalomielisimmän ehdotuksen, ja kun se hylättiin,

arveli hän, ett'ei asia enää häntä liikuttanut. Ester sai antaa

äidilleen mitä lahjoja tahansa ja kuinka paljon hyvänsä, hän sai myös

mielensä mukaan käydä tämän luona. Yksi asia hänen vain tuli muistaa:

ett'ei hän koskaan ollut poissa, kun Bengt tuli kotiin: jos se

tapahtui, sai Ester kokea Bengtin tyytymättömyyttä, jossa tuntui olevan

Vångan rautaa ja terästä, keneen se sitten kohdistuikin. Kotiinsa pyysi

Bengt äidin vain silloin, kun hän ja Ester olivat yksin; ja kun rouva

Hermanson, tietäen, että Bengt mieluinten oli näkemättä häntä

vieraanaan, vähitellen jäi pois noista kutsuista, lakkasi Bengt

pyytämästä ja arveli täydellä todella, että nyt oli taas hänen ylevä

lähestymisyrityksensä hylätty ja hän siis taisi pestä kätensä ja tuntea

omantuntonsa puhtaaksi.

Ei liioin koti voinut Esteriä elähyttää; senkin hoitamisessa

epäili Bengt hänen kykyjään. Hän oli antanut kaikkein vanhain

palvelijain jäädä paikoilleen; sekä hänen miespalvelijansa että

taloudenhoitajattarensa olivat olleet talossa kymmenen vuotta, ja

jälkimäinen, Charlotte neiti, oli tällä ajalla anastanut itselleen

vallan, jota vähemmänkin tunteellisen ja hennon luonteen kuin Esterin

olisi ollut vaikea murtaa.

Sillä Charlotte neiti oli varmasti viekkain nainen, mikä koskaan on

hallinnut, olipa sitten vallan merkkinä kuningattaren valtikka tai vain

soppakauha. Hän ei antanut Esterin vilahdukseltakaan nähdä suunnatonta

ylenkatsetta, jota hän tunsi tätä kohtaan; hän kohteli häntä

valtiattarenaan, niiasi syvästi ja kunnioittavasti, näytti hänelle

kaikki talon tavarat ja kysyi häneltä aina: "Miten haluaa teidän

armonne?" Mutta hän osasi asettaa kysymyksensä äärimmäisen ilkeästi,

hän vallan näännytti Esterin joka päivä vetoamalla häneen, jolloin hän

viekkaudellaan sai Esterin vastauksissaan tavalla tai toisella

paljastamaan tietämättömyytensä hienon talouden salaisuuksista. Ester

oli tosin myös sangen sukkela ja häntä olisi ehkä toisissa olosuhteissa

huvittanut voittaa Charlotte neiti kavaluudessa; mutta nyt ei hänessä

ollut elämänvoimaa eikä leikinteon halua, ja siksi tuli hän sanoneeksi

tyhmyyksiä, jotka herättivät vahingoniloa Charlotte neidissä, saapuivat

parannettuina painoksina keittiöön ja vähitellen riistivät Esteriltä

palvelijainkin silmissä kaiken arvon.

Kaupungilla alkoi kierrellä enemmän tai vähemmän todenperäisiä huhuja

Bengtin ja Esterin onnettomasta avioliitosta. Esterhän oli kuin

pelästynyt lintunen, kun he yhdessä esiintyivät, ja hänelle oli tullut

tavaksi katsahtaa Bengtiin nopeasti, salavihkaa, aivan kuin olisi hän

kysynyt, oliko jotain, jota Bengt ei hyväksynyt, tai kuin olisi hän

pelännyt, että jotain oli tulossa. Eikä liioin Bengt näyttänyt

onnelliselta aviomieheltä; tosin hän aina kohteli Esteriä

ritarillisesti, mutta ritarillisuuden kuoren läpi pujahti joskus

silmäys tai pilkallinen sana, joka paljasti, mitä hänessä liikkui.

Pormestarinna riemuitsi. "Kas niin, sitähän minä sanoin! Heidän täytyi

tulla onnettomiksi; erisäätyisten ei pidä koskaan mennä keskenään

naimisiin", niin kuului pysyvä kertosäe kaupunkilaisten murhevirsissä

Bengtistä ja Esteristä.

Joskus koetti Ester muitten seurassa ollessaan heittää päältään

luonnottoman pakkoröijyn, jossa hän tuskaili, ja olla taas oma itsensä

-- mutta hän sai melkein aina katua yrityksiään.

Eräissä iltakutsuissa pormestarin kodissa, kun naiset istuivat

käsitöilleen salissa ja talon emännän johdolla kiistelivät päivän

kysymyksistä ja herrat pelasi whistiä viereisessä huoneessa, johtui

puhe aineeseen, joka siihen maailman aikaan oli uusi ja useimmille

tuntematon: naidun naisen asemaan omaisuuskysymyksessä. Pormestarinna

luki ääneen sitä koskettelevan sanomalehtikirjotuksen, ja sitten alkoi

keskustelu. Kaikki innostuivat, jokaisella oli oma mielipiteensä, joka

hänen piti saada ilmaista muille. Ester lämpeni sekä asian laadusta

että muiden innosta, hän vapautui tavallisesta arkuudestaan ja antoi

äänensä sekaantua muiden joukkoon. Jos joku puolueettomana olisi

seisonut kuuntelemassa naisten puheita, olisi hän huomannut, ett'ei

kellään ollut niin varmoja ja erikoisia mielipiteitä kuin Esterillä,

niinkuin hänellä yleensä oli useimmista asioista, vaikka ujous esti

häntä lausumasta ilmi, mitä hän ajatteli ja tunsi. Mutta nyt unohti hän

sekä ujoutensa että epäluulonsa ja puhui naisen aseman kieroudesta

lapsellisen ylenmääräisellä kiihkeydellä -- oman syvän, salaisen

tuskansa pakosta -- eikä nähnyt, että Bengt joka oli liikaa herrain

pelissä -- oli tullut huoneeseen ja seisoi tarkastellen häntä

nenälasiensa takaa, katseella, johon Esterin joka sanalta tuli yhä

ilkeämpi ja pilkallisempi kiilto. Vasta vaiettuaan huomasi Ester hänet;

hän säpsähti, hänen sydämessään tuntui kuin terävä pistos, hänen

silmänsä rävähtivät, hän pelästyi, aivan kuin olisi nähnyt aaveen --

mitä, mitä tästä oli seuraava?

"Ja minä", puuttui Bengt heti puheeseen, mitä ivallisimmin hymyillen,

"ehdotan, että naiset, jotka _eivät_ ole tuoneet mitään pesään,

perustavat erityisen yhdistyksen ja kääntyvät kunink. Majesteetin

puoleen pyynnöllä, että he itse saisivat hoitaa omaisuuttaan, niin

ett'ei heidän tarvitsisi kärsiä inhottavain miesten sekaantumisista. Se

olisi oikeaa naisjohdonmukaisuutta, jolla varmasti olisi valtava

vaikutus!"

Syntyi parin sekunnin hiljaisuus. Bengtin sanat herättivät epämieluisan

tunnelman, ja niinkuin aina sellaisissa tilaisuuksissa, hämmentyivät

kaikki. Mutta pormestarinna tointui pian.

"Ja minä ehdotan", huudahti hän, puoliksi taislelunhaluisena, puoliksi

huvitettuna ja tyytyväisenä, "että kaikki herrat, jotka hävittävät

vaimonsa rahat pelissä ja juomisessa, muodostavat seuran ja kääntyvät

myös H. Majesteettinsa puoleen pyynnöllä, että vaimot velvotettaisiin

antamaan suurista työpalkoistaan, kun on kysymyksessä niin jalo ja

tärkeä asia kuin punssi-, sikari- ja pelivelkain maksaminen. Se oli

miehistä johdonmukaisuutta, ja sitä kannattaa tosiaan ottaa huomioon!"

"Varsinkin, kun se syntyy rikas-ajatuksisissa naisaivoissa", huomautti

Bengt kohteliaan ivallisesti kumartaen.

"Tai kun ritarilliset miehet sitä noudattavat", lausui pormestarinna

äänellä, johon tuli yhä enemmän vallatonta leikillisyyttä ja

kiihtynyttä harmia.

Bengt kumarsi jälleen.

"Tiedän naisten panevan suurta arvoa siihen, että saavat sanoa

viimeisen sanan kiistassa -- tahdon siis olla ritarillinen ja annan

pormestarinnan tulevaisuudenkuvan lopettaa pienen riitamme", sanoi

Bengt hymyillen ja käännähti koroillaan.

"Ja minä -- minä teen niinkuin killepelissä, kun eräs vissi kortti tuo

epämieluiset tappiot!" huudahti pormestarinna; muut taputtivat käsiään

ja Bengt poistui sormi suulla ja veitikkamaisesti päätään pudistaen,

osotteeksi, että hän aikoi pitää ritarillisen päätöksensä.

Tämän pienen yhteentörmäyksen jälkeen ei keskustelu enää sujunut. Vain

ylpeys oli estänyt Esteriä purskahtamasta itkuun, ja hän istui

hiljaisena ja kalpeana ja tukahutetut kyyneleet painoivat jääkuorena

hänen sydäntään. Hän ei voinut jäädä illalliselle, hän jätti talon

rouvalle hyvästi ja meni pois, välittämättä Bengtistä ja ihmetyksestä,

jota hän herätti noin äkkiä yksinään poistuessaan pidoista.

"Ei, tätä ei saa jatkua", ajatteli hän, kun hän mielenliikutuksen

ajamana kiivain askelin ja umpimähkään kuljeskeli katuja, "en voi elää

tällaisen painon alla, en kestä, että mies, jota kerran niin

sanomattomasti rakastin, alituisesti kiusaa ja loukkaa minua -- minä

tukehdun, menehdyn, sieluni nääntyy... Hän ei ole se, miksi häntä

luulin, ei se, jota rakastin, _minun_ Bengtini on kuollut, kuollut on

rakkauteni ... nyt olen toisen oma ... vieraan miehen, joka hävittää

paraimman ja kauneimman itseni ... en _voi_ elää hänen kanssaan ... en

_voi!_ Oi, minä muistan tunteeni häntä kohtaan, kun ensi kerran

kohtasimme toisemme ihanana kevätpäivänä koulun edustalla ... ja hän

tervehti minua kuin Faust Margareettaa. Voi, minä luulin silloin, että

se hetki toteutti kaikki unelmani siitä miehestä, jolle tahdoin

lahjottaa rakkauteni... En ajatellut hänen rikkauttaan, en hänen

asemaansa -- en edes antanut niille mitään arvoa. Minä en koskaan

ajatellut kuin muut nuoret, että on muka onni tulla ylhäiseksi ja

rikkaaksi ... minun onneni oli vain hän, hän, hän! Eikä minusta

tuntunut, että hän minun tähteni mitään uhrasi ... kaikki oli vain niin

luonnollista, jos hän todella rakasti... Mutta rikkauden epäjumala,

jota en kumartanut, kostaa ... hän vaatii oikeuttansa ... kun hän ei

silloin meitä voinut erottaa, on hän nyt meidät erottanut... Oi Bengt,

Bengt ... minä voisin itkeä verta, kun ajattelen, miten kaikki

muutamassa kuukaudessa on muuttunut...!

"Mutta minäkin kostan ... käytän oman leiviskäni: kauneuteni,

taiteilijalahjani ... minä voitan mainetta ja rikkautta, minäkin ...

niin ... sen teen ... minä karkaan hänen luotaan ... hän musersi

rakkauteni ylpeydellään ja halveksimalla sitä, mikä minulle oli

kalleinta ja pyhintä ... minä muserran hänet juuri sillä, mihin hän

pani niin suurta arvoa... Kauneus, jonka lahjotin vain hänelle -- voi,

niin sydämestäni, niin sydämestäni ... sen annan kaikkien ihailtavaksi

-- siten minä kostan ... tai sitten vaivun niin syvälle, etteivät

mitkään rukoukset ja kyyneleet voi minua nostaa..."

Ja tuhansia hurjia, irrallisia kuvia sukelsi esiin hänen kiihtyneestä,

levottomasta mielikuvituksestaan, tuhansia suunnitelmia, toinen

toistaan kamalampia ja mahdottomampia, kiusasi ja raateli häntä

kauhistuttavine erikoiskohtineen. Milloin oli hän häikäisevä, miesten

suosion ympäröimä diva, milloin makasi hän junan alle musertuneena,

milloin pakeni hän määrätönnä yössä ja pimeydessä -- mutta Bengtin

epätoivo, Bengtin kyyneleet ja katumus saivat hänen sydämensä

värisemään tuskan- ja kostonriemusta...

Mutta sinä yönä hän ei sentään toteuttanut epätoivoisia

kostonajatuksiaan; äkillinen väsymys, niin suuri, että hän oli vähällä

pyörtyä, ajoi hänet kotiin. Ihmeellistä kyllä ei hän pelännyt kohdata

Bengtiä; hänelle oli vallan yhdentekevää, mitä Bengt sanoisi.

"Nuhdelkoon niin paljon kuin tahtoo, pistelköön minua sopimattomasta

käytöksestäni, typeryydestäni, köyhyydestäni", ajatteli hän katkeralla

pilkkahymyllä, "tehköön mitä tahansa, kunhan hän vaan ei lyö minua,

sillä silloin lähden _heti_!"

Hän soitti ovikelloa, ja Erikson aukaisi suuresti hämmästyneenä; hän

oli juuri aikeissa lähteä herrasväkeään noutamaan. Ester sanoi

tulleensa pahoinvointiseksi, meni makuusuojaan, riisuutui nopeasti ja

paneutui vuoteeseen. Ja sitten vaipui hän uneen, nuoruuden uneen, jonka

syvyyteen peittyvät katkerimmat, tuskallisimmatkin ajatukset...

Hänen suureksi hämmästyksekseen ei Bengt seuraavana päivänä lainkaan

puhunut pormestarin pidoista. Ainoastaan kerran mainitsi hän edellistä,

päivää, kysyen terävästi ja lyhyesti:

"Tulitko eilen pahoinvointiseksi, koska niin äkkiä poistuit?"

"Niin", vastasi Ester yhtä lyhyesti, "tulin pahoinvointiseksi."

"Jos toiste sellaista sattuu, niin ole hyvä ja ilmota minulle, että

tiedän tulla mukaasi; näyttää pahalta, että menet yksin", jatkoi Bengt

äskeiseen terävään tapaansa.

"Kiitos, mutta menin mieluinten yksin. On sairautta, jolle yksinäisyys

on paras lääke."

Bengt ei vastannut, eivätkä he enää palanneet tähän aineeseen.

Uudella vuodella piti Bengt ensi kerran naimisensa jälkeen suurenlaiset

pidot. Tosin oli hänellä ja Esterillä tuttavuuksiensa tähden ollut

useitakin kutsuja, jolloin Bengt olisi voinut päästä pelosta, miten

hänen vaimonsa kykenee esiintymään emäntänä, mutta nyt oli kysymys

suurista päivällisistä muutamille Bengtin sukulaisille ja muutamille

ulkomaalaisille liikemiehille, jotka vierailivat kaupungissa katsomassa

Vångan tehdasta.

Tällä kertaa ei Esteriä haluttanut antaa Charlotte neidin esiintyä

talon valtijattarena. Pari loukkaavaa sanaa, jotka Bengt oli lausunut,

siten paljastaen juovan, jonka hän enemmän tai vähemmän itsetietoisesti

aina näki Esterin ja sukunsa välillä, olivat saaneet Esterin

epätoivoisen kiihtyneeseen tilaan, joka panee sielun voimat jänteeseen

ja pakottaa ihmisen tuhlaamaan niitä ensimmäiseen mahdolliseen

asiaan, mikä tielle tulee. Esterin mielikuvituksessa ajelehti

joukko hurjia tuumia, niinkuin aina, kun jotain tällaista sattui.

Mieluinten olisi hän tahtonut käyttää kiihtynyttä tarmoaan pako- tai

itsemurhayritykseen, mutta rohkeutta ja tilaisuutta puuttui, ja

niin hän sitten vallan epärunollisesti käytti sen päivällisen

aikaansaamiseksi. Mutta ei siinä ollut vain proosaa, sillä kaiken alla

oli halu uhmata Bengtiä, näyttää, että jos hän, Ester, vain tahtoi, voi

hän kilpailla Bengtin ylpeän suvun kanssa ja voittaa röyhkeän

palvelijalauman, jolla Bengt häntä kiusasi.

Nyt syntyi jännittävä ottelu Esterin ja Charlotte neidin välillä. Ester

menetteli yhtä viekkaasti, kuin hänen vihollisellaan oli tapana tehdä.

Hän käytti samoja keinoja, ei tehnyt mitään varomattomia hyökkäyksiä,

houkutteli Charlotte neidin selittämään suunnitelmansa erikoisseikkoja

myöten ja kuunteli niin tarkkaavaisena ja nöyränä käytökseltään, että

asianomainen tuli mitä paraimmalle tuulelle. Mutta kun Ester oli

koonnut kyllin aineksia, jotka hänen nopea käsityksensä ja hyvä

muistinsa kohta muutti kallisarvoisiksi tietolähteiksi, otti hän

valtioviisaasti koko johdon käsiinsä ja sovitti yhteen tietonsa vallan

erikoisella tavalla ja kaikkien keittotaidon sääntöjen mukaisesti.

Sanomattoman taitavasti sysäsi hän Charlotte neidin valta-istuimelta,

jolla tämä niin monta vuotta oli istunut Bengtin kodissa, ja asettui

itse hänen paikalleen. Charlotte neiti kivettyi hämmästyksestä: mitä

tämä oli, mikä kissankynsi niin äkkiarvaamatta pistihe näkyviin?

Charlotte neiti veti esiin koko keittotaito-salaisuuksiensa ja

kokemustensa asevaraston masentaakseen vihollisensa, mutta

rajattomaksi hämmästyksekseen kohtasi hän Esterissä ensi kerran

_rouva Falkensternin_, johon eivät hänen terävimmät, paraimmatkaan

aseensa pystyneet. Tosin ei Charlotte neiti näkyvää tappiota kärsinyt,

olivathan hänen tietonsa onnistuneitten päivällisten pohjana; mutta hän

oli kärsinyt sisäisen tappion, siitä ei epäilystäkään, ja että Ester

tämän jälkeen kohosi arvossa hänen silmissään, sen huomasi siitä,

että Charlotte neiti, joka tähän asti oli pitänyt Esteriä

"kilttinä ja hyvänä", tämän muistorikkaan yhteentörmäyksen jälkeen

aina hyväntahtoisesti kuvaili häntä sanoilla: "ilkeä, ahne ja

riidanhaluinen". Mutta päivälliset onnistuivat loistavasti;

ulkomaalaiset ihailivat kaikkea ruotsalaisen ammattiveljensä kodissa

eikä suinkaan vähinten hänen nuorta puolisoaan, jonka kauneus

aiheutti heidän puoleltaan vilkkaita ja samalla kunnioittavia

mieltymyksenosotuksia. Bengt vallan säteili. Juuri tuollainen tuli

hänen vaimonsa olla, kaikkein ihailema -- ja hänen käytöksessään

miellytti häntä juuri tuo hieman hillitty sävy, jota oli Esterin

iloisuudessa ja joka niin hyvin sopi rouva Falkensternille. Mitä

välitti hän hänen köyhyydestään ja alhaisesta syntyperästään? Ne hän

oli unohtanut illan juhlatunnelmassa, lasien helinässä ja katsellessaan

tuota tenhoavaa nuorta naista edessään...

Mutta Ester ei unohtanut; hän tunsi milt'ei vihaa, kun Bengtin

hurmaantunut, ihastunut katse häntä kohtasi...

Illalla, vieraitten mentyä, veti Bengt Esterin kiihkeästi syliinsä,

suuteli häntä, huomaamatta, miten vastahakoiset hänen huulensa olivat,

ja huudahti riemastuneena:

"Sinä olet tänään näyttänyt uuden ihastuttavan puolen monivivahteisesta

olennostasi. En tosiaankaan tiennyt, että sinussa olisi niin paljon

hienoa maailmannaista."

"Oh, näyttelijätärhän minussa vain pilkisti esiin -- minä voin

näytellä, mitä osaa tahdon", vastasi Ester ja irtautui hänen

syleilystään, kylmästi nauraen.

Bengtin kasvot synkkenivät. Häntä inhotti kuulla sanaa "näyttelijätär"

Esterin nimen yhteydessä; sen tiesi Ester, mutta nyt oli hän sillä

mielellä, että häntä huvitti käyttää sitä.

"Tarkotatko siis, ettet tuntenut ystävällisyyttä, jota osotit

vieraille, vaan ainoastaan teeskentelit sitä?"

"Kyllä minä sitä tunsin -- mutta näyttelijän tavalla. Luuletko sinä,

että taiteilija voi esittää osaansa tuntematta johonkin määrin sitä,

mitä hän näyttelee?" vastasi Ester samalla kylmällä naurulla.

"No, siinä tapauksessa voin vain taputtaa käsiä ja sanoa, että

näyttelit osaasi ihastuttavasti", lausui Bengt ja kumarsi ivallisesti,

johon Ester vastasi samoin kumartaen.

Mutta keväämpänä sattui jotain, joka muutti sekä Esterin että Bengtin

elämän: Esterin piti tulla äidiksi.

Samana hetkenä, kun se kävi Esterille selväksi, oli kuin olisi kaikki

katkeruus haihtunut hänen sielustaan, kuin ei hänessä olisi ollut sijaa

muulle kuin äärettömälle, valtavalle onnellisuudelle. Hän joutui taas

keskelle kuohuvaa elämää, jonka hän jo synkässä epätoivossaan oli

puoliksi hylännyt. Taas kulki hän ikäänkuin ihmemaassa, taas oli hänen

koko olemuksensa kuin ruusunhohteesta ja sinervistä satu-usvista

kutoutunut unelma. Ja tuo unelma se kuiski hänelle niin kauniita,

ihmeellisiä tarinoita: pienistä, puhtoisista lapsenjaloista, joihin hän

sai painaa huulensa, kirkkaista silmistä, joiden katse oli hänelle

tuttu vanhastaan, sillä olihan siinä sielua hänen sielustaan, ajatuksia

hänen ajatustensa merestä; niin, pienestä prinssistä se kertoi, joka oli

elävä kaukana elämän suruista, ylhäisellä vuorenhuipulla, aurinkoisessa

onnenlinnassa... Ei hän tuntenut enää omaa tuskaansa; se, mikä ennen

oli häntä vaivannut, ei enää häntä voinut haavottaa, ja suuri, riemuava

onni, joka täytti hänen rintansa, veti häntä jälleen Bengtin puoleen

täynnä rikkaan halua tuhlaten jakaa aarteistaan...

Mutta hänen unelmansa oli lyhyt; hiipien ja kavalana tuli kuume ja

heitti hänet tautivuoteelle. Hän ontui aivan haudan partaalle, ja

ainoastaan vaikea, vaarallinen leikkaus pelasti hänen henkensä.

Kun hän monta kuukautta kärsittyään nousi tautivuoteelta, jonka hän

luuli ja vieläpä toivoikin olevan viimeisensä, oli hänen ruumiinsa

kuin varjo ja hänen sielunsa vaipunut synkkään mietiskelyyn. Hänestä

oli julmaa palata elämään, eikä vain siksi, että hänen ihana

kevät-unelmansa oli lopussa, vaan siksi, että hän aavisti tämän

armottoman taudin ainiaaksi riistäneen häneltä toivon tulla äidiksi,

vaikka hän ei uskaltanut kysyä sitä lääkäreiltä. Ei hän juuri näyttänyt

tunteitaan, hän ei koskaan puhunut tästä, mutta hänen sydämensä kuohui

tuskaa ja katkeruutta. Hän ei _voinut_ taipua; hän ei edes

vilahdukseltakaan nähnyt Jumalan johtoa siinä, mitä oli tapahtunut, hän

näki vain kovan, säälimättömän kohtalon, jonka armottomat iskut kerta

toisensa jälkeen sattuivat häneen. Ainoastaan joskus, kun hän istui

äitinsä luona ja itki hänen rintaansa vasten nojaten, suli katkeruus.

Suru kävi suloiseksi ja aavistuksena hiipi hänen sieluunsa ajatus, että

kaiketi tämän kauhean onnettomuuden takana _täytyi_ löytyä jotain,

löytyä tuota rakkautta, josta äiti niin usein puhui...

Se, mitä oli tapahtunut, oli melkein kuin kielletty puheenaine Bengtin

ja Esterin välillä; molemmat surivat ehkä yhtä syvästi tuota pientä

olentoa, joka oli kuollut, ennenkuin elämä ehti virrata sen jäsenissä,

mutta umpimielisiä ja suljettuja kuin he olivat, eivät he koskaan

puhuneet toisilleen tunteistaan. Ensi aluksi oli Bengt hiljainen ja

alakuloinen, mutta vähitellen tuli hän entiselleen, palasi vanhoihin

tapoihinsa ja lauseparsiinsa. Esterin pitkän sairauden aikana oli hän

hyvin hellä häntä kohtaan; mutta hänen täydellisen avuttomuutensa

tähden, jonka suru ja elämäänkyllääntymys synnyttivät, sai Bengt vielä

enemmän valtaa hänen ylitsensä. Hänellä ei ollut enää muuta omaa kuin

surunsa; se oli hänen, sen kätki hän pelokkaana Bengtin katseilta, sen

valtijaaksi ei tämä ikinä ollut pääsevä. Muutoin sai Bengt sanoa mitä

tahtoi, muuttaa hänet minne halusi ja järjestää heidän elämänsä

mielensä mukaan.

Jos ei Esterin suru olisi ollut niin itsekäs, jos hän kertaakaan olisi

tullut ajatelleeksi, että Bengtkin ehkä kärsi, ja jos tuo ajatus olisi

saanut hänet avaamaan Bengtin sydämen suljetun oven, olisi hän hyvin

suuresti hämmästynyt näkemistään. Jos hän myöhään illalla olisi voinut

näkymättömänä hiipiä Bengtin luo ja nähdä synkän ilmeen, joka levisi

hänen kasvoilleen, kun hänen ei tarvinnut pelätä ihmisten katseita, ei

Ester ikinä olisi sitä unohtanut.

Sillä pitkinä öinä, kun Ester, sairaanhoitajattaren vartioimana, oli

vaipunut taudistaan toipuvan syvään uneen, valvoi Bengt suru

sydämessään. Kyllä Ester yksinäisyydessä itki kuiviin elämänilonsa ja

kostutti ajatuksissaan epätoivon kyynelin pientä ruumista, jonka

katoovaisuus oli temmannut, ennenkuin elämä sitä ehti muodostella,

mutta eivät Bengtinkään yksinäiset hetket olleet sitä iloisemmat.

Unettomina öinä kohosi uudelleen ja uudelleen muistojen usvakuvien

keskestä näky: jäätynyt järvi, sokaisevaa lunta sataa tiheään, nainen

lapsi sylissä taistelee eteenpäin myrskyssä, kaatuu, nousee, vaipuu

taas ja hautaantuu raivoisaan lumipyörteeseen... Ja tuon näyn

yläpuolelle oli tulikirjaimin kirjotettu kolme kauheaa sanaa: kosto ...

pahuudenpalkka ... rangaistus... Bengtin sielua värisytti. Oliko hän

viimeinkin kohdannut elämän rautaisen lain, jota ei kukaan voi

taivuttaa, ei hänkään? Oliko mahdollista, että onni, joka oli häntä

kaikessa seurannut lapsuudesta saakka, nyt koston lain nojalla hänet

jätti juuri siinä, mikä oli hänen sydäntään lähinnä? Löytyikö siis

todellakin jumalallinen, järkkymätön oikeus, tuo lahjomaton: "sinä

niität, mitä olet kylvänyt", ja oliko hän nyt joutunut siihen

pyörteeseen, joka vie alas katumuksen ja omantunnontuskain syvyyteen?

Ensi kerran elämässään näki Bengt vilahdukselta tuon salaperäisen

olennon, jota sanotaan persoonalliseksi Jumalaksi ja johon hän myös oli

uskonut juuri niin paljon kuin sopivaisuus vaati; mutta ei hän ollut

koskaan hänen olemustaan miettinyt, ei koskaan häntä pelännyt tai

kaivannut...

Mutta tämä ensimmäinen yhtymys Kaikkivaltiaan kanssa, hämärä tunne

ikuisen oikeuden olemassaolosta, sai Bengtissä pikemminkin

taikauskoisen pelon luonteen. Hänen mielessään se yhdistyi uhkauksiin,

joita Åke Henning viimeksi tavattaessa oli lausunut. Tuo ihmeellinen

tunne, joka hänessä siitä asti oli vallinnut, tunne, että Åke jollain

salaperäisellä tavalla oli saanut hänet valtoihinsa, lisääntyi ja

muuttui vihdoin aavistukseksi jostain hirmuisesta mullistuksesta hänen

elämässään, muutoksesta menestyksestä tappioon, onnesta onnettomuuteen,

ja se, mitä nyt oli tapahtunut, oli vain alku siihen...

Kun yö hälveni ja aamun kirkkaus karkotti pimeyden peikot, silloin

palasi häneen entinen rohkeus, silloin hymyili hän pilkallisesti

taikauskoisille houreilleen. "Olen sairas enkä voi hillitä itseäni",

ajatteli hän, "jotain on minussa pois tolaltaan. Tähän asti on elämäni

ollut yhtämittaista menestystä, olen saanut kaikki, mitä olen tahtonut

-- minulle on uutta, että minun täytyy luopua toiveestani, niin

rakkaasta toiveesta, tulevaisuudesta, ilosta kodissamme, kaikesta,

jonka vuoksi tein työtä, ja se se on jollain lailla vaikuttanut

terveyteeni. Matkustan jonnekin vähäksi aikaa, ehkä se tekee minulle

hyvää."

Ja hän matkusti -- hän matkusti ja palasi kotiin. Mutta minne hän

menikään, sinne seurasivat ajatukset ja muistot, päivän hälinässä

näkymättöminä ja äänettöminä, mutta yön hetkinä aavemaisina hiipien ja

kuiskaillen hänen vuoteensa ympärillä.